Studio Ghibli esittää

Pääsen tänään katsomaan Kätkijöitä, Studio Ghiblin uusinta. Esikoinen alkoi muutama päivä sitten kertoa, että haluaa elokuviin. Hän kertoi sen monta kertaa hyvin selvästi, ilman tulkinnanvaraa. Miksi sitten aloin miettiä, mitä hän elokuviin halutessaan varsinaisesti haluaa? Hän tietää, mitä on käynti elokuvateatterissa ja siitä on kertynyt useita kokemuksia. Kai tämä vain on minulle niin uutta ja siksi nikottelen. Poikani kertoo minulle, mitä haluaa ja minulla on valta toteuttaa se halu. Vuosien ja taas vuosien arvailun ja tulkitsemisen jälkeen tämä on häkellyttävän helppoa.

***

Vietän työpäivää kahvilassa järkkäillen torstaille reissua ja kirjoittaen (blogia... -kin) hyvässä seurassa ja vähän on taas hakusessa, mitä nyt seuraavaksi tekisin. Ainakin olisi yksi abstrakti tehtävänä, jota voisin tarjota kääntämisen ja tulkkauksen  julkaisuun. Kaksi esitelmää lähenee. SP ilmaisee liikuttavaa luottamusta esiintymis- ja esitelmöintitaitojani kohtaan, vaikka hän ei (muistaakseni) ole koskaan niitä päässyt livenä todistamaan. Mikäs, esiinnyn niin kauan mieluusti, kun minulla on järkevää sanottavaa ja riittävän kiinnostuneet kuulijat. Joskus tulee hyvin ilahduttavaa palautetta ja useimmiten syntyy hyvää keskustelua.

***

Tapasin äidin eilen ja hän tuntui haurastuneen kauheasti edellisestä tapaamisesta. Kaipa melkein viikko vuodeosastolla tekee omat temppunsa, mutta hän taitaa muutenkin tuntea vanhuuden luissaan. En halua luopua hänestä vielä, mutta minun haluistani ei ole tässä kysymys laisinkaan. Äiti on skarppi ja läsnä, lapset pitävät hänestä, varmaankin juuri siitä läsnäolosta. Toimintamummeja heillä ei ole ollut koskaan, minkäänlaisia isoisiäkään ikinä. Hennonlaiset isovanhempisuhteet siis jo toisessa polvessa, tai en tiedä, onko jo useammassa. Voisin kysyä niin kauan kuin vielä ehdin. Taitaa olla syytä listata niin kauan kuin vielä ehdin -kysymyksiä ja esittää ne pikimmiten. *raastavaa ääntä*

Neiti Marple ratkaisee artikkelin kohtalon

Käytin maanantaina hyvin ovelaa taktiikkaa. Heräsin aamulla viideltä ja nakuttelin tekstiä kymmeneen asti (mitä nyt välillä hoitelin lapsia kouluihinsa heidän isänsä kanssa). Lähetin tekstin ohjaajille ja kielentarkastajille, painoin tietokoneen kiinni, keitin teetä, laitoin pientä mutusteltavaa (omenaa, porkkanaa, pähkinöitä) ja katsoin sunnuntaisen Marppelin! Ihan jonkin muun ajatteleminen virkisti päätä tehokkaasti, nukkumaan en kumminkaan olisi kyennyt. Illallakin oli vielä vaikeuksia, vaikka unet olivat jääneet vähiin. Kierroksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta teksti lähti ajoissa ja sain kuittauksen heti ystävälliseltä vastaanottajalta.

Tiistaina lähtin päättäväisesti viettämään vapaapäivää kaupungilla lorvaillen lounaan ja kahvittelun merkeissä. Neljän jälkeen tunsin, miten flunssa laskeutui olooni. Klassista sairastua, kun tiukka työrupeama lopahtaa. Onneksi tämä ei vaikuta kauhean pahalta taudilta, kun aloin heti päättäväisesti levätä.

Vieläkin on vähän semmoinen olo, että anoppi on tulossa kylään enkä ole varma, mitä likaisia kalsareita lojuu jossain päin huushollia. Tarkoitan, että lojuuko noloja mokia jossain päin artikkelia. Vaikka sen useampi silmäpari ehti lukaista ennen lähettämistä, kiitos olkoon. Onhan siinä isoja puutteita, esmes en saanut siihen mukaan läheskään niin paljon viittauksia arvostamiini lähteisiin kuin olisin halunnut.

Marple-menetelmää saa vapaasti lainata ja soveltaa! Itselläni mieli lepää näissä Christie-tuotannoissa, kun näyttelijät ovat hyviä, samoin kuvaus, lavastus ja puvustus. Tarinat ovat tuttuja eikä niissä juuri ylläpidetä haitallisia stereotypioita tms. häiritsevää. Henkilögalleriat ovat yleensä niin kiinnostavia, ettei mieli pakene duuniin kesken kaiken (kovin paljon). Vielä kun nämä osa-alueet saadaan synkkaan toistensa kanssa, kyllä kelpaa kirjoittajan levähtää.

Puhumisen voima

Pidinpäs tunnin esitelmän juketeistani ja se oli yllättävän voimia antavaa, vaikka luulin käyvän päin vastoin. Johtui varmaan kivasta yleisöstä, joka vaikutti kiinnostuneelta. Ehkä osa sai myös uranlaajennusajatuksia.

Nyt olen täällä autiossa norsunluutornissa kirjoittanut siinä määrin, etten saisi käyttää enempiä sanoja muualle kuin introon ja loppuyhteenvetoon. Glup. Ja vähän pitäisi säästää viitteillekin sanoja, kun ne lasketaan mukaan kuuden tonnin maksimiin.

Muistelen, että kirjoittaminen on joskus ollut kivaa eikä tällaista kauheaa pusertamista. Miksi nyt tuntuu niin vaikealta, vaikka aihe on mieluinen ja tiedot varsin mukavasti kasassa? Toki pitäisi ja pitäisi ja pitäisi aina lukea enemmän ja saada parempia viitteitä, mutta tällä kertaa erityisesti punaisen langan vetäminen tekstiin on vaikeaa. Jaahas, siis siksi, nyt sen tajusin. Tällä kertaa on vaikeaa rakentaa johdonmukaisesti etenevää juttua, vaikka usein juuri se on ollut kirjoittajana vahvoja puoliani (mitä ei välttämättä täältä blogista huomaa, kröhöm).

Onko siis niin, että väsyneet aivot eivät oikein tarpeeksi hyvin jaksa jäsentää isoa kokonaisuutta, vaikka pala kerrallaan onnistuu? Nyt kuitenkin uskoisin, että olen saanut jonkinlaisen punaisesta langasta punotun selkäruodon tähän pöppiäiseeni ja toivoa on, että huomenna voin lähettää myös introt sun muut luottolukijoille. Jos herään tarpeeksi aikaisin sunnuntaiaamuna pakertamaan.

Saattaa ehkä jopa melkeinpä olla niin, että lähipäivinä voin ajatella muutakin kuin tätä artikkelia? Olisiko noin? Sydämen liiallinen hakkaaminen sekä rintakehän puserrus saisivat myös loppua, vaikka pelkään, että ne johtuvat tuosta kilpirauhaslääkkeestä. Ikinä ei ole sillä sopivaa tasoa, prskls.

Ylösalaisin ja nurinnarin

Kannattaa käydä töissä tekemässä töitä. Toissapäivänä en päässyt loggautumaan koneelle lainkaan, koska sen mielestä käyttäjätilini oli haihtunut savuna ilmaan. Sain asian järjestykseen ja seuraavana päivänä naputtelin iloisesti (hehe) menemään, kun painoin vääriä nappuloita. Kuva meni ylösalaisin! Hiiri toimi ylösalaisin! Buuttaus, tuo ystävämme, ei auttanut! Muistelin jotain vastaavaa tapahtuneen ennenkin ja onneksi läppäri oli mukanani, jotta sain etsiä netistä apua. Olisi ollut sairraan noloa vaivata mikrotukea tämmöisellä.

Näitä tapahtuu aina, kun on kova paine saada valmista. Windowsissa Ctrl + Alt + nuoli alaspäin kääntävät kuvan ylösalaisin ja Ctrl + Alt + nuoli ylöspäin saavat sen jälleen ergonomisempaan asentoon. Ei jaksa täti kovin kauan kirjoitella yhdellä kädellä seisten. Piti muuten olla loggautuneena, jotta sai näytön väännetyksi takaisin, sekin tuli testattua.

Seuraavaksi sitten hoksasin, että jopas jopas jopas, minähän puhun lauantaina tutkimukseni aiheesta noin tunnin. Onneksi olen puhunut tästä paljon ja esityksiä on valmiina monenmoisia, joten niistä saa melko nopeasti rakennetuksi ja pöyhityksi juuri tälle yleisölle (toivoakseni) sopivan esityksen. Aihepiiri velloo ja kuohuu päässä valmiiksi, joten innostunutta spontaaniakin porinaa irtoaa. Toivottavasti tulee myös kysymyksiä, niin ei jää vain minun arvailujeni varaan, mistä asioista yleisö on kiinnostunut.

Siihen kuitenkin uppoaa aika monta tuntia kirjoittamiselta. Iik, iik! Sunnuntaina lähetän mahdollisimman ajoissa vielä koko tekstin kultaiselle ihmeihmiselle, joka suostuu lukemaan enkkuani ja korjaamaan sitä. Saatan lykätä meiliä myös ohjaajille, lukevat jos ehtivät. Maanantaina klo 15:een mennessä tulleet palautteet illataan, jos ehditään. Englannissa vuorokausi loppuu meikäläistä aikaa kahdelta ja siinä on viimeinen takaraja. En ajatellut mennä sinne asti, mutta mistä näistä aina tietää.

Kansainvälinen puhevammaisten päivä

Papunet.net kertoo, että "[k]ansainvälistä puhevammaisten päivää vietetään Helsingin Narinkkatorilla torstaina 06.10.2011 klo 11-18." Vielä siis ehtii käydä ihmettelemässä siellä esim. Tikoteekki-asioita!

Minä vietän joka päivä puhevammaisten päivää omaishoitajana. Mietin sitäkin, voinko kääntämisen ja tulkkauksen tutkijana paneutua aiheeseen jonain päivänä myös ammatillisesti. Aihe on kiehtova ja kiperä ja sen tutkimus kaipaa monenlaisia näkökulmia. Sosiaali-, terveys- ja erityispedapuolella on tehty hyvää työtä, mutta näkisin, että sekä edustamalleni alalle että tuolle aihepiirille olisi myös oikein hyväksi päästä kontaktiin toistensa kanssa.

Olenko kertonut muuten riittävän monta kertaa, kuinka paljon hyötyä kääntäjän ja käyttöohjeiden kirjoittajan opeista ja kokemuksista on ollut autismikuntoutuksessa? Tieto lisää myös terveellistä tuskaa, kun kohtaan äiti-tulkin roolissa eettisiä pulmia. Esimerkiksi sopii ihmetellä, miten paljon Esikoinen miettii, mitä äiti haluaa kuulla verrattuna siihen, mitä hän haluaa sanoa. Ja sitä, muovaanko tulkatessani hänen viestiään vähän vai paljon sen mukaan, minkä ajattelen sopivan tilanteeseen parhaiten. Jep, ennen pitkää pitää saada pojalle puvatulkkausta.

Jos ette jaksa käydä katsomassa tuota ylläolevaa linkkiä, siteeraan tekstin varmuuden vuoksi tähän, kun siinä on tärkeää asiaa hyvin sanottuna:

Suomessa on arviolta 65 000 puhevammaista ihmistä. Puhevammaisuutta ei kuitenkaan tunneta, vaikka se on yksi yleisimmistä vammaisuuden muodoista.

Puhevammaisuus voi liittyä moneen vammaan tai sairauteen, esimerkiksi cp-vammaan, kehitysvammaan tai aivoverenkiertohäiriöihin. Puhevammaisuus voi olla synnynnäistä tai se voi olla seurausta onnettomuudesta.

Suuri osa puhevammaisista ihmisistä jää ilman kommunikointikeinoa ja kommunikoinnin apuvälineitä. Puhevamma nähdään liian usein sairauteen tai vammaan kuuluvaksi ominaisuudeksi, jolle ei voi mitään.

Puhetta korvaavia kommunikointikeinoja on kuitenkin hyvin monenlaisia, ratkaisuja löytyy muun muassa tietotekniikasta. Ihminen voi saada mahdollisuuden vuorovaikutukseen muiden kanssa esimerkiksi kännykkään asennetun kommunikointiohjelman avulla.

Lainaus siis Papunetin ilmoituksesta Mitä sanoisit, jos et voisi puhua?

Vyöryvät tunteet saisivat vaikka sammaloitua välillä

Lähetin keskeneräistä tekstiä ohjaajille ja nyt tuntuu ihan kamalalta. Olen tällainen luuseri. Tunteet ovat vyöryilleet häiritsevissä määrin eivätkä ne ole olleet mitään hehkeitä tunteita. Hyvin eloisia kylläkin. Olen heilutellut painoja ja käynyt ilta-auringossa kävelyllä kuitenkin, se aina tekee paremman olon. En halua enää tällaista. Haluan miellyttävää, tasaista työskentelyä ja keskittymiskyvyn sekä aivot muutenkin takaisin! Vauhkoilen ja hypin seinille ja kadun, että lähdin koko väitöskirjaurakkaan. Ehkä en aivan täysin tosissani. Mutta kun tunteet myrskyävät, myrskyävät perinpohjaisesti.

Tässä pakerruksessa olisi tarpeeksi kuormitusta, pitääkö tunteiden riehua siihen vielä päälle?

Selviänköhän tästä jotenkin hengissä? Entäs siitä, kun pakerran roikkuvat opinnot kasaan töiden ohella? Miksi olen näin onneton suorituskyvyltäni nykyään. Toimitan kakenlaista, mutta mitään ei synny. Otan takaisin kaikki pahat sanat ja ajatukset, joita olen tällaisista ihmisistä joskus tuottanut. Pitipä elämän heittää ylimielinen kakara tälle puolen aitaa oppimaan nöyryyttä, mutta eikö nyt jo alkaisi piisata, mitä?

(Turha kysymys, kun en ole fatalisti tai taipuvainen uskomaan ylimaallisiin entiteetteihin, joilla olisi kiinnostusta minun pikku persoonaani kohtaan. Jos semmoisia osoittautuisi olevan, en tiedä, millainen katkeruus siitä sitten syntyisi, kun kiusaavat tuolla lailla. Anteeksi sitten, ei ole tarkoitus rienata kenenkään uskoa. Olen saanut havaita toisinaan hyvinkin tervettä ja kaunista uskonnollisuutta, vaikka en itse pysty olemaan osallisena. Onpa se myös monen pienen lapsen perusteologinen kysymys, että mitenkä se Jumala antaa kaikenlaista pahaa tapahtua ja jokaisen häneen uskovan pitänee siihen jollain tavalla vastata. Joskus muuten haaveilen, että olisi semmoinen iso jumalainen hahmo, jonka harteille kasaisin kaikki huoleni ja itse killuisin vapaana välillä, vaikka hetkenkin. Mutta ei oikein voi irrottaa yhtä asiaa kokonaisesta isosta maailmankatsomuksesta ja leikkiä sillä, ainakaan niin, että homma toimisi. Vai voiko? En oikeastaan tiedä. Ja nyt lopetan tämän sulkulausekkeen.)

Bloggauksen tekijänoikeuksista vapaa kuva, jonka tarkoitus on näyttää tunteille mallia, on Wikipedian Sammalet-artikkelista.

Stressinhoito ei saisi stressata

Sitkeän stressitaudin hoito on varsinaista tasapainottelua. Kun ajattelen, mitä kaikkea kannattaisi jättää pois tai vähentää, ettei piiskaisi tätä ylistressaantunutta hevosta yhä onnettomampaan kuntoon, tulee ankeus ja hyperventilaatio. En halua luopua kahvista, en moniajosta (tietsa, telkkari ja lehti yhtä aikaa auki), en raisusta liikunnasta, en mahdottomista haaveista, en yökukkumisesta. On näköjään myös vaikeaa luopua kamaliin deadline-paineisiin johtavista ratkaisuista. Vauhdikkaista hiilareista sentään pystyn enimmäkseen kieltäytymään, alkoholista joka toinen päivä. (Vaikka sitä ottaa vain vähän, se haittaa yöunia, joiden puutteellisuus puolestaan pahentaa stressioireilua ja näin.)

Facebookista sentään luovuin (väliaikaisesti). Olikohan taka-ajatuksena, että saisin sen, mistä luovun? Esim. oppisin rajaamaan sen käytön tarkoin? En tiedä, ei ole vielä kiirettä takaisin. Jostain syystä en myöskään halaja iltarientoihin, vaikka niissä on mukavaa. Haluan vain olla kotona ja yrittää saada tätä kekkeleen artikkelia kasaan. Sain ihanan, kultaisen ja suloisen ihmisen lupautumaan myös oikolukemaan sitä ja mietin, mitä on tapana antaa vastalahjaksi. Käykö jokin mukava punaviinipullo, vai olisiko sen kylkeen herkkukori poikaa? Kertokaa, kutka tiedätte! Haluan antaa jonkin vastalahjan.

No, toteutan stressinhoitosuunnitelmaa vähän kerrallaan, kaikessa rauhassa. Kahvinkittausta voi vähentää, liikuntaa tehdä iloisesti, nukkua edes aika ajoin kunnolla, alkoholissa määritellä kohtuullisuutta koko ajan stressiystävällisemmin. Teen asioita vartin kerrallaan ja kiitän siitä itseäni sen sijaan, että tuijotan koko ajan sitä lohdutonta työmäärää, joka vielä odottaa (ja halvaannun vallan). Ja sitä rataa. Loppuelämä on aikaa harjoitella ja kannattaa siinä mielessä saada treeni hyvin käyntiin, että sitä loppuelämää riittäisi. Olen saanut hyvin alleviivaavia fiiliksiä oman elämän rajallisuudesta viime aikoina. Ei nyt tarttisi niin toitottaa.

Nyt käyn nukkumaan sen mietteen kanssa, miten määrittelisin näpäkästi etiikan artikkeliini.

Sunnuntain päivitys puhuu tietokonetta ja väitöskirjaa

Vähänkö on cool tuo Audacity. Harmittaa vain, etten ole tsekkaillut sitä aiemmin ja nyt en osaa käyttää sitä erityisen loistavasti, kun kelailen aineistoani ees-taas. Yhdessä vaiheessa muuten litteroin aineistoani Transanan avulla. Sitten painoin väärää nappia ja koko tietokantani meni piloille. En löytänyt mistään tietoa, miten sen palauttaisi. Koneen uumenista löytyi tiedosto, jossa olivat kaikki litteraattini yhtänä sössöisenä pötkönä. En sen jälkeen halunnut enää käyttää Transanaa. Sillä tavalla olen outo. Pari osaa perkasin etsi-korvaalla, eli otin sössöt pois. Kirosana. Ei ole hirveästi huvittanut litteroidakaan. Olisi pitänyt eksportoida (mitä se on suomeksi) ne rtf-tiedostot sieltä ennen sössiintymistä, mutta en arvannut, että tämmöistä edes voi tapahtua.

Kivoin olisi pedaalisysteemi. Jalalla painaen saisi äänitiedoston paussille kirjoittamisen ajaksi eikä tarvitsisi hyppiä ikkunasta toiseen näppejä käytellen. Ei taida olla enää meidän laitoksellamme semmoista.

Äiti, miten te oikein koitte riittävän tiuhaan perinpohjaista turhautumista ennen tietokoneita?

Olisi varmaan epistä alkaa kirjoittaa hulluna monografiaa (artikkelin deadlinen päihittämisen jälkeen) keskustelematta ensin ohjaajien kanssa? Jos alkaisi kirjoittaa hulluna johdantoa artikkeliväitöskirjaan ja hups oho siitä tulisi vahingossa kokonainen monografia? Hallittua tämä minun työskentelyni ja viimeisen päälle suunnitelmien mukaista, kuten aina. Mikä siinä monografiassa nyt niin houkuttaa, jos ei lasketa yhtenäisen kokonaisuuden viehätysvoimaa ja sitä, ettei tarvitsisi välittää artikkeleiden vanhenemisesta. Ja onpa monografia perinteisempi sekä hyväksytympi alallani kuin "nippu".

***
Aargh apua on vielä aivan kamalasti hommaa tässä artikkelissa ja tulen kohta huluxi. Keskittymiskyky on välillä aivan täysin päreinä enkä tiedä, mitä ihmettä silloin tekisin, kun en ole tottunut tämmöiseen. Aion päästä selville vesille kuitenkin.

Fiktio-fiktio ja muita lauantaimakkaroita

Kävin Amazonian tuotemetsissä ostoksilla enkä ostanut ainoatakaan kirjaa. Outoa. Kaksi Rushin levyä kumminkin ja uuden Sherlockin Blue-reiskana peräti (ei ollut kovin kallis näistä mikään) sekä nipistelevän rasvaprosenttimittausvehkeen (jonka oikein käytettynä pitäisi olla varsin luotettava). Haluan seurata, miten kuntoilu tuottaa tuloksia. Vaaka on surkea mittari sille edistykselle, jota haluan. Painonpudotus tarkoittaa rasvasta erkaantumisen ohella luusta ja lihaksesta luopumista (mitä ei tässä iässä voi suositella kenellekään), joten en todellakaan pudota painoa, vaan rakennan lihasta ja kuntoa. Saattaa olla motivaatiolle hyödyksi nörtteillä jonkin verran voimailun ohella ja raapustaa tilastoa muutoksista. Mutta en aio missään tapauksessa stressata asialla. Stressi on kai pääsyyllinen siihen, että terveyteni on tässä jamassa, joten sen käsittely on prioriteeteissa kärjessä.

***
Sherlockin ostin, kun katsoin narulta (eli digiloodasta) uudelleen osan piloille menneestä Sherlock-tallennuksesta (tytär oli kaverillaan kylässä, joten sain katsoa televisiosta keskellä päivää, mitä halusin - poika on jo ohittanut ohjelman ikärajan) ja tunsin pakahduttavia juttuja. Isot, ystävällismieliset eläimet kävelivät suurilla tassuillaan sydämeni päällä. Hassua, miten tuo sarja onnistuu sohimaan minua joihinkin harvinaisiin hermoihin. Mietin taas, miten jotkut hahmot ovat samastuttavia ja jotkut ihastuttavia. Sherlockiin mahtuu yksi kutakin ja arvatenkin autistisempi on samastuttavampi, mikä ei ehkä ole täysin sivulliselle avautuva asia, kun katsoo, mihin elämä on minut kuljettanut. Sherlockissa oli mukavaa uudenlaisen kerronnan tuominen perinteiseen mukaan (ei päälle liimaten - minusta). ICT-tyyppisiä asioita näkyy ruudussa näytellyn, lavastetun, leikatun jne. kuvauksen ohella, ja tällainen lähemmäs 20 vuotta nörtännyt ihminen tuntee kotoisuutta ja iloa, minua puhutellaan.
Uusi Watson kirjoittaa blogia, mutta en saanut sitä avautumaan.

Oli hupaisaa seurata FB-keskusteluissa, miten eri tavoin ihmiset suhtautuivat "pyhään" Sherlockiin. Jonkun mielestä vain Jeremy Brett voi olla oikea Holmes ja niin edelleen. Alkuperäisyysargumentti on mielestäni toimiva vain Arthur Conan Doylen tekstin kohdalla, kaikki muut ovat tulkintoja. Pidän muuten myös Brettistä maneereineen päivineen. Holmes on fantasiaa ja mielikuvitus on saatava päästää hieman pelmuamaan hänen tarinoitaan tulkittaessa. Nykyaikaiseen Lontooseen tuominen oli loistava veto. Ainakin minusta, joka olin siellä parikymmentä vuotta sitten. Pelkästään London Eye on muuttanut kaupungin ulkomuotoa hätkähdyttävästi.

Keskusteluissa ihmiset haluavat esittää universaaleja perusteluita sille, etteivät pidä uudesta Sherlockista. Siis sellaisia, että uusi tulkinta on jotenkin kategorisesti huono eikä siitä siis pidä kenenkään arvostelukykyisen ihmisen pitämän. Mutta näitähän aina on, joiden mielestä vain se, mistä minä-minä pidän ja mitä minä-minä valitsen, on kenen tahansa kannalta ainoata parasta. Aina elämäntapavalinnoista tv-viihteeseen. Jos sallisin itselleni kyökkipsykologisoinnin (ja minähän toisinaan sallin), epäilisin, että tällaisen käytöksen taustalla on epävarmuutta omista pitämisistä ja valinnoista ja ne täytyy siksi väkisin perustella ylivertaisiksi.

***
Äiti hoki minulle (meille?) pienenä, että sitten me lapset kirjoitamme elämänkertoja ja paljastamme kaikki kauheudet. En oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisi, oliko se jotain totta toinen puoli -vitsailua vai mitä ihmettä. Etukäteissensuuria?

Pelästyin, kun seurasin jotain linkkiä blogini syöveriin ja sieltä tuli esiin vanhoja kurjia juttuja (Esikoinen oli repinyt takkinsa niin sisä- kuin ulkopuolelta), jotka olivat pyyhkiytyneet mielestäni täydellisesti. Muutenkin yhtäkkiä saattaa pomppia jotain vanhoja ikäviä asioita silmille, joista ei tunnu olevan mitään muistijälkeä. Pääni toimii näinä stressivuosina sillä pelottavalla tavalla, että se tahtoo pyyhkiä ikäviä asioita pois. Mutta siis, mitähän niihin elämäkertoihinsa sitten kirjoittaisi, jos muisti ei tuo tajunnan pinnalle asti mitään kauheuksia, vaan leikkii, ettei niitä ole koskaan ollutkaan? Onhan minulla kaikenlaisia päiväkirjamerkintöjä epämääräisissä paperikerrostumissa jossain, mutta hulluko niitä jaksaa kaivella. Ehkä SP on heittänyt homeisimmat jo menemään.

Haaveilen varovasti fiktiivisten asioiden kirjoittamisesta, kun tuntuu, että pintaan pyrkiviä teemoja on. Näinköhän osaisin? Pelkään (sitäkin), että kirjoitukseni ajautuu samalla tavalla kuin lapsena, kun jostain syystä aina vääjäämättä kirjoitin tarinoihini sellaisia käänteitä, joista tuli ikävä olo kirjoja lukiessa enkä sellaisia, joista tuli hyvä olo. Himputti. On täysin fiktiivistä tämä fiktio-ajattelu, samoin kuin ne käänteet, joita fiktiivinen fiktio saisi. Onneksi on paljon hyviä kirjailijoita, joiden tuotannosta nauttia. Louise Penny on tämän vuoden ehdoton suosikkini.

Why are you so edgy, kid?

Olen ilahtunut saamistani kommenteista. Vilkutus teille ja kaikenlaista hyvää!

Olen myös mukavasti ihastunut fiktiiviseen etsivä Goreniin ja luulin, ettei häntä enää näkyisi Kovan lain kallonkutistusversossa (en äkkiseltään keksinyt, mikä spinoff olisi suomeksi). Vaan nyt näkyy! Pidän erityisesti hänen äänestään ja hänen roolihahmonsa assimaisista piirteistä. Hahmo on mieluinen, mutta itse näyttelijästä tulee loitontavia vibraatioita. Onneksi ei tarvitse hengata kuuluisien näyttelijöiden parissa, vaan voi nauttia heidän roolityöstään ilman minkäänlaisia miinuspuolia.

(En minä sillä, että näyttelijät tai muut julkisuuden ihmiset olisivat jotenkin epiksiä noin yleensä tai D'Onofrio erikseen. Mistäs sitä voisin tietää? Hyvin harvoin tunnen halua tutustua fanittamiini taitelijoihin. Tunnen toisaalta oikein mieluisia taiteilijoita, joiden kaveruutta en vaihtaisi mihinkään. Kerran muuten fanitin livenä Tommi Liimattaa, kun hän vetäisi eräillä syntymäpäivillä mainion juketin ja heti alkoi nolottaa minnuu. Vaikka vaikutti siltä, että hänen mielestään oli ihan mukavaa kuulla palautettani. Ja minulla on se periaate, että kannattaa kertoa suoraan, jos pitää jonkun ihmisen työstä.)

Lokakuu alkaa aivan kohta ja pojalla on jo lokakuun kalenteri seinällään. Tästä on juteltukin, kuun vaihtuminen on aina tapaus. Keskustelemme yhtenään myös siitä, että heinäkuussa kävimme Latviassa ja syyskuussa Turkissa. Tuntuu eriskummalliselta ja ylelliseltä, että tosiaan teimme kaksi perhereissua tänä vuonna, mutta vielä ihmeellisempää on se, että juttelemme asiasta näin monisanaisesti! Olen tehnyt myös työmatkoja maan rajojen ulkopuolelle ja kävi semmoinen mielenkiintoinen tuuri, että puoliso lähti heti omieni perään työmatkoille myös. Kertaalleen oli pieni paniikki siitä, miten saadaan lastenhoito järjestymään, jos lennot eivät natsaa minuutilleen. Onneksi pojan kummitäti ilmoittautui päivystysvuorolaiseksi. Joskus tuntuu hirveän raskaalta, että on näin olematon turvaverkko, mutta toisaalta esmes tämä mainittu kummitäti on aivan huippu olemassa.

Olen päätymässä siihen, että pojalle ei pidä kertoa liian aikaisin lähestyvästä matkasta tai alkaa jännittää. Kuukausi voisi olla sopiva aika. Olin jo päättänyt asian, mutta heti lipsautin tiedon marraskuun alun leiriviikonlopusta. Onneksi se näyttäisi olevan hanskassa.

Kollaa kestään Syksy etsii mua soi päässä, joten linkitän rakkaan originaalin. Olisin linkittänyt vanhan liveversion, jossa voi katsella Howard Devotoa, mutta se katkaisee kitarasoolon hermojeni mielestä liian raakaan tapaan. Eiköhän Real Lifen kannessakin (kuvassa) ole jonkinlainen Devoto. Real Life on luultavasti yksi eniten pyörittämistäni vinyyleistä

Pinnan hoito-ohje ei löydy täältä

Voi olla someparanoiaa, mutta tuntuu kuin minua olisi hieman arvosteltu siitä, että kerron lapsistani blogissa. Olenko ylittänyt rajoja? Olen kokenut, että kertomani asiat ovat niin tavallisia lasteni viitekehykselle, ettei niissä olisi liiallista henkilökohtaisuutta. Olen yrittänyt olla tarkka. Kullakin on tietysti omat käsityksensä rajoista ja minulla rajat saattavat kulkea eri kohdassa kuin jollakulla muulla. En koskaan kerro blogissa esim. lapsen minulle salaisuutena kertomia asioita ja muutenkin yritän käyttää tervettä järkeä rajanvedossa.

***
Minuun littymättä Sydän paikaltaan -blogi varoittelee vammaisten ihmisten läheisiä. Jos joutuu vastakkain viranomaisten kanssa, bloggausta saatetaan käyttää sinua vastaan ja syyttää vammaisen läheisen yksityisyyden suojan rikkomisesta. Yksityisyyteen vedoten on myös pimitetty väärinkäytöksiä, joten se ei vammaisten ihmisten tapauksessa ole yksiselitteisen hieno homma. Ajatellaan vaikkapa vaikeasti kommunikaatiovammaista, jonka edunvalvonta siirretään läheisiltä viranomaisille. Tämmöiseen voi tietysti olla joskus hyvätkin syyt, mutta se voi myös olla konsti sulkea ikävien, oikeuksia penäävien läheisten suu. Yksityisyyden suojaan vedoten läheisille ei luovuteta tietoja eikä vammainen ihminen itse ehkä pysty niitä kertomaan.

Pelottava paikka, tämä maailma. Linkkaamassani blogissa piirtyy erään kunnan toimijoiden loputon matalamielisyys.

***

Tänään hermostuin Tosikoiselle keskivahvasti sekä aamulla että illalla. Pinnani°) tarvitsee hoitoa, koska se napsahtelee liian herkästi. Toki koululaiselta sopii odottaa pukemista ja hampaidenpesua ilman loputonta länkytystä ja jeesausta, mutta mitä siitä vitkutuksesta hermostumaan? Menee vaan maha sekaisin ja tulee paha mieli. Eikä se edistä asioita. Joudun kasvattamaan itseäni tässä asiassa, kun suuren väsymyksen aikana omat hermostusrajani ovat liikahdelleet tympeään suuntaan. Kuitenkaan räyhääminen tai riehuminen eivät auta myöskään väsymykseen mitenkään.

°) "pyörän säteen suuntainen ohut puola, kuten polkupyörän renkaissa", kertoo Wiktionary.

***
Poistin keittiöstä banaanikärpästen ruokintapaikat, joten pirskatin otukset riehuvat olkkarissa asti päättömästi. Jos mielii nauttia punaviinia ilman ylimääräisiä möykkyjä, lasi on syytä peittää. Tänään menee kylläkin prodepitoisia marjamuffineita ja rooibosta. Olen varsinainen kodinhengetär, kun kirjoitan deadlinepaineessa. Olen pessyt pyykit ja astiat, tehnyt ruokaa ja leiponut. Järkkäillyt vähän huusholliakin ja miettinyt varovaisesti, että tarvitsen aika perusteellista raivausta aika monessa kohtaa täällä, mutta nyt ei siihen ole paukkuja. Tai no, voihan tehdä vaikka kuuluisalla vartti kerrallaan -periaatteella. Sillä voi tehdä melkein mitä vain, paitsi lastenkasvatusta.

***
HS kertoi tänään, että kotkalaisessa kehitysvammaisten asuntolassa on yli kymmenen vuoden ajan kadonnut (uutisoinnista päätelleen ihan itsestään) rahaa asukkaiden lukituista huoneista. Pitäisi ehkä olla iloinen, että asia on vihdoin paljastunut?

***
Artiikkelini nytkähti selvästi eteenpäin tänään (luultavasti sannikan ja See-Annan ansiosta - saiskos tuota lisää toivotuksia?) ja olen iloinen, vaikka hommaa on edelleen riittämiin. Viikonlopun aherran, maanantaina lähetän tekeleen pikakierrokselle ja loppuviikosta teen korjaukset. 8.10. lauantaina käyn esitelmöimässä, sunnuntaina vielä viilailen ja seuraavana maanantaina lähetän "valmiin" artikkelin tyrkylle ja toivon parasta. Toivottavasti ekan artikkelin kohtalosta saa vihdoin pian uutisia... Lokakuun alussa lupasivat kertoa, onko sen kohtalo joo vaiko ei.

Olen salaa alkanut haaveilla monografian kirjoittamisesta. Voi hyvä tavaton. Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Mutta mutta mutta kun olen saanut uutta tietoa ja tiedän, mitä kysyisin nyt, jos haastattelisin ja millaista videoaineistoa haluaisin vielä vähän kerätä ja mistä sanoa hirmu relevantteja juttuja. Shh, älkää kertoko proffalle, että ajatukseni laukkaavat tällaisia ratoja.

Salainen yöpäivitys

Oikeasti olen jo nukkumassa, kuten kunnon vastuuta kantavan äidin tulee. Haamuni lojuu vielä sohvalla Conania silmäillen ja nauttii rooibosta sekä tilkan punaviiniä. Niin kuin jompikumpi ei riittäisi. Yksin en viitsi siemaista kuin sen terveellisen 12 cl, vaikka olisin ahertanut kotitöissä pää punaisena ja hyysännyt mukuloita.

Huomenna ehkä tapahtuu jotain kamalaa, koska eilinen ja toissapäiväinen sujuivat hyvin. Lapset hyppivät seinille huutaen ÄYÄYÄYÄYÄYYYY, rikkovat kananmunat keittiön lattialle ja valvovat kymmeneen. Jos valmistaudun tähän, saatan yllättyä iloisesti, kun joudun vain vänkäämään kotiläksyistä ja hampaidenpesusta.

Olen todella hermostunut artikkelistani, sillä siitä puuttuu vielä suunnattomia lohmoja. En sano siitä enempää, ettei hermostus kertaannu. Josko saisin huomenna täytetyksi vaikka yhden puuttuvan lohmon. Mahassa kiehuu hapan liemi yli äyräittsensä, jos ajattelen sitä liikaa. Pitää ajatella vain pala kerrallaan. Ja mahdollisesti nauttia happosalpaajia.

Harrastuksia, kekkele

Joskus nuorena ja idealistisena (pari vuotta sitten) olin aivan sitä mieltä, että lapset eivät tarvitse kasoittain harrastuksia, joissa sitten juostaisiin kieli vyön alla ja uhrattaisiin vanhempien koko elämä siihen niin eikä kenelläkään olisi kivaa enää koskaan. Tiistaisin poika käy musiikkiopetuksessa ja tytär uimakoulussa. Kaksinhuoltajille tämä ei ole temppu eikä mitään, mutta toisen huoltajan työmatkan aikana tarvitaan omaishoidon palvelusetelihoitajaa ja matkapalvelutaksia, että saa hommat hoitumaan ja silti nukkumaanmeno viivästyi melkein tunnin normaalista. Uimakoulu on kimurantti, koska en enää kehtaa laittaa koulutyttöä miesten puolelle eikä teinipoika ole enää aikoihin voinut tulla naisten puolelle.

Maanantaisin poika käy uimakoulussa ja perjantaisin tytär sirkuskoulussa. Semmoista se on. Ilmeisesti kivaa. Tällä viikolla mietin sitä, kun sirkuskoulu loppuu samaan aikaan, kun pojan pitäisi tulla koulusta kotiin eikä hän voi kotiutua yksin. Aivoni klonksuttavat tyhjää ja saatan ohittaa koko sirkuksen ja järjestää jotain korvaavaa kotona. Omaishoitajallahan on elo yhtä nuorallakävelyä, jonglöörausta ja pelleilyä, perusakrobatiasta nyt puhumattakaan.

Tytär on muuten alkanut arkailla ja valitella yllättävissä tilanteissa ja minun on hankalaa tottua siihen. Aiemmin hän oli suorastaan rämäpäinen ja innokas tekemään kaikenlaista reipasta. Nyt vahvahkon marmatuksen jälkeen hän suostui kävelemään kotiin uimahallilta (bussejakaan ei kulkenut) ja yllätyksekseni hän käveli erittäin vauhdikkaasti. Yllytin häntä vielä tarjoamalla parissa etapissa voimasuklaata, 85-prosenttista Mascaota. Toimi! Elämänmuutos koululaisuuden alkaessa ei ole ihan pieni ja koulun alusta on vain hiukan yli kuukausi. Ihmekö, jos tulee jotain pientä kremppaa tytölle.

Saatan jonain päivänä kirjoittaa jotain yleisempääkin, mutta nyt on jostain syystä ihan pakko kirjoittaa näitä omia pieniä ensin.

Ja, genau

Iltapala on päivän kohokohtia, kun lapset ovat nukkumassa. Oikein mainio yhdistelmä on pieni brie-pala, kaksi parapähkinää ja viikuna. Juomaksi teetä tai punaviiniä ja vettä. Nautitaan hitaasti kaikessa rauhassa vaikkapa nuorta Matulaa katsellen. Mietitään huvikseen, pitäisikö leikkauttaa Matula-kampaus itselleen. Opiskellaan saksalaisten dekkarien kielenkäyttöä, vaikka ei osata lainkaan saksaa.

Tytär on viime aikoina kiihdyttänyt itseään viikottain nollasta sataan. Tänään kai teimme jotain toisin, sillä lupaavan kiihdyttelyn jälkeen hän tyytyi hetken kiukutteluun ja sitten talttui. Nuorisomme ei ole enää lainkaan kestävää! Jokainen osallinen oli selvästi tyytyväinen tähän puolimatkassa lopahtaneeseen versioon. Isälleen lapsi huusi kiukuissaan, että hänen pitää mennä pois, hän on tyhmä ja vaatimuksiin yhtä vähän suostuvaiselle äidilleen kertoi, että isä on paljon kivempi kuin äiti, hän haluaa isän paikalle. Isä sitten luki iltasadun, kuten alkujaan oli sovittu ja sen jälkeen äiti oli tervetullut antamaan pienet iltahalaukset, kuten myös oli sovittu. Kun ei viitsi kiukutella sitä vastaan, että asiat menevät mutkan kautta, on paljon helpompi pysyä ystävällisen jämäkkänä eikä kiukkuisen jämäkkänä. Siinä on tilanteen ratkeamisvauhdin ja lopputuloksen tyydyttävyyden kannalta ratkaiseva ero.

Yritän painaa tätä selkäruotooni huomenna alkavaa reissuleskeyttä varten. Huomiselle on omaishoidon palveluseteleillä maksettava hoitaja, että voin viedä tyttären uimakouluun ja harmittaa, että keskiviikolle ei ole hoitajaa, vaikka haluaisin mennä tapaamaan Pörröä kaupungille omaksi huvikseni, kun hän kerrankin olisi saatavilla. Minkäs teet.

Sumea maailma

Viime viikosta lähtien maailma on ollut sumeampi, ilman metaforia. Lääkäriinhän ei ihminen voi mennä, eihän? Paitsi nyt, kun ihminen ei edes silmälasit päässä saa oikein selvää teksteistä, vaan joutuu arvailemaan kiusallisen paljon. Viikko on aika lyhyt aika ratkaisevaan ikänäön huononemiseen, vai mitä? Eräillä deadline sen kuin lähenee eikä luku- ja kirjoitustaidosta olisi oikein varaa tinkiä. Nyt olisi varmaan syytä panikoida ja hyppiä seinille? Lääkärin jo varasin. Josko kirjoitan mahdollisimman paljon, sillä osaan naputella sokkona kymmensormin. Saisikohan Tiimari-laseista ensiapua?

Meinaa vähän naurattaa, kun ei jaksa hermoillakaan. On tämä kans 1 elämä. Lasten kanssa oli hirmuisen mukava aamu ja olemme kääntäneet kelkkaamme, SP ja minä, tyttäreen suhtautumisessamme. Mukavia jutteluita, kannustamista ja hyvien asioiden bongailua pitää toimivassa hommelissa olla enemmän kuin komentamista, negatiivista palautetta, kieltämistä jne. Ja se on aina mahdollista järjestää, vaikka toinen olisi kuinka toilailualtis hyvänsä. Väitän jopa, että aina mukulan kanssa löytyy enemmän positiivista tai neutraalia juteltavaa kuin negatiivista, jos vain asentaa oman päänsä siihen asentoon. Eikä tämä suhtautuminen edellytä ensimmäisenkään ikävän toasiasian kieltämistä eikä mattojen alle tarvitse lakaista murustakaan.

Pojan paluu

Haimme leppoisen oloisen Esikoisen viikonloppuleiriltä ja ihastelimme samalla maisemat. Kotona poika pyyhälsi kaikki perusrutiininsa läpi vauhdikkaana. Hän pääsi myös isänsä kanssa asioille eli viemään kierrätyspahveja ja ostamaan kaupasta ruokaa. Rauhoituttuaan tarpeeksi hän kävi kainalooni juttelemaan minulle. Okakuussa hän haluaa uudelleen leirille! Onko huippua vai huippua? Lapseni maailma tuntuu olevan laajentumaan päin ja se tekee minut hyvin onnelliseksi, vaikka en erityisemmin halua pitää häntä pois kotoa. Hänen aikuisuuteensa on vielä monta vuotta, mutta omaan kotiin muuttamisen edellyttämään kypsyyteen tarvitaan monta kehitysaskelta. (Omaan kotiinsa hän kumminkin vielä jonain päivänä muuttaa, kunhan on sellainen, jossa saa riittävästi tukea viettääkseen omanlaistaan elämää eikä kaikkia perusasioita tehdä eteen.)

Olimme sitten eilen Tosikoisen kanssa uimassa Rauhaniemen kansankylpylän 13-asteisissa aalloissa. Sinne pitää päästä uudelleen, koska se tekee sekä minusta että tyttärestä säyseän ja rauhaisan. Lapsi nukahti tuosta vain ja itseni oli pakko vetäistä tirsat, että jaksoin lähteä tapaamaan Vamppua kaupungille. Hyvä että lähdin! Peräti viikon välein on ollut mukavat illanistujaiset lauantaina hyvien ihmisten kanssa, olen onnekas.

Tänään aivan itselleni yllättäen tein sukelluksen erääseen kaukaisen menneisyyden pahaan asiaan, puhuin siitä eräille ihmisille ja nyt sydänalaa painaa tumma satuttava hiostava alasin. Sulattelen sitä teellä ja yritän siirtää äly- ja tunneponnistukset työhön, sillä deadlineen on enää viisitoista päivää. En ole hahmottanut, miten kova olen salaamaan asioita. Minustahan saa hyvinkin avoimen kuvan.

Alkavalla viikolla vastaan yksin kotihärdellistä tiistaista lauantaihin, kun SP on työmatkalla. En ole aivan innoissani tästä asiasta, mutta hengittelen ja otan hetken kerrallaan, siten se sujuu. Teen isoja annoksia ruokaa, niin että riittää toiselle aterialle ja varaan lisäpinnaa aamuihin, ettei tarvitse kenenkään olla pahalla mielellä. Pinnani on ollut tolkuttoman lyhyt viime viikkoina. Ehkä kilpirauhashormonia on liikaa? Inhoan sitä raivoavaa ja valittavaa ääntäkin, joka sisältäni tulee, yök en halua sitä. En usko, että lapsetkaan erityisemmin jäävät kaipaamaan, jos pääsen rakentavampiin moodeihin takaisin.

Kaksin kotona

Esikoinen lähti eilen omasta tahdostaan kehitysvammaisten viikonloppuleirille. Toissakesänä hän osallistui viikon mittaiselle leirille eikä sen jälkeen tahtonut enää mennä viettämään viikonloppuja paikkaan lainkaan. Emme saaneet selville, miksi. (Ohjaajat sanovat aina, että kaikki on mennyt hyvin. Hmm.) Viime kesänä hän alkoi yllättäen puhua onkimisesta leiripaikassa ja kertoi haluavansa sinne. Minua jännittää, miten nyt menee, mutta puhumisen lisääntyminen luultavasti auttaa selvittämään poikaa häirinneet asiat ja kenties estämään niistä osan.

Oi, ihana kommunikaatiotaito, miten rakastankaan sinua usein. Myös halu kommunikoida on äärimmäisen kova sana. Esikoinen puhuu nykyään aika paljon, vaikka ajoittain hyvin epäselvästi ja häneltä puuttuu vielä useita äänteitä. Hän myös harjoittelee ahkerasti puhumista, jäljittelee ja toistelee sanoja. Tavaamme sanoja yhä sormiaakkosin, koska ne selventävät äänteitä ja auttavat hahmottamaan sanaa. Puheterapeutin kanssa poika on erittäin motivoitunut työskentelemään ja raataa mukisematta koko terapia-ajan, vaikka puhuminen on hänelle luultavasti kaikkein vaikeinta. Jo nyt hän on saanut nauttia niin paljon kohentuneen puhumisen mukanaan tuomista hyvistä asioista, etten usko motivaation ihan heti hupenevan.

Kun lisäksi tytär meni koulukaverinsa luo yökylään eilen, jouduimme yllättäen SP:n kanssa olemaan ihan kaksin kotona! Menimme Makuuniin, vuokrasimme Sofia Coppolan Somewheren (hieman randomisti, mutta ihan hyvä valinta, rytmiltään hidas, alleviivaamaton ja eurooppalaismainen juttu, joka sopi meille vanhoille leffureille), mies otti pizzan ja minä Cherry Garcia -jäden. Nautimme toki myös punaviiniä ja ihmettelimme rauhan määrää. Aamulla nukuimme niin pitkään kuin hotsitti ja aamupalaksi paistoin pakkasesta croissanteja. Hahaa! Tytöillä oli ollut erittäin mukava rupeama, joka sisälsi mm. barbileikkejä kylvyssä, kikatusta sekä pannukakunsyöntiä. Olimme äideissä samaa mieltä: joskus kahden hoitaminen vaatii vähemmän kuin yhden. Leikkikaverit näyttävät generoivan keskenään loputtomiin mielenkiintoista tekemistä.

***
Tamagotchini lähettelee minulle kaipaavia viestejä. Tule takaisin, täällä kaverisi ovat päivittäneet statuksiaan ja arvaas kuule, henkilö x on kommentoinut henkilö y:n valokuvaa! Sääliksi käy raasua, aion ohittaa Facebookin haikailevat kutsut vielä parin viikon ajan. Muutaman kamun kanssa olemme vaihtaneet huvin vuoksi sähköposteja, mikä on hyvin mieluisaa pitkästä aikaa. Vaikka asiat olisivat vähän karumpiakin.

***

Toivottakaa minulle onnea tai lähettäkää piipaa-auto, sillä aion tänään iltapäivällä Rauhaniemeen ja tarkoitukseni on kastautua järvessä. Epätoivoiset stressitautitilanteet vaativat äärimmäisiä hoitotoimenpiteitä. Otan tyttären mukaan. Saa dipata itsensä myös, jos haluaa, sekä saunoa ja juoda limua.

Määräpäivän lähestyessä voi kirjoittaa blogia

Olen Facebook-tauolla, mutta johonkin pitää tehdä aivopäästöjä. Minulla on jälleen ankara deadline-paine. 10.10. pitää lähettää julkaisuun artikkeli ja sen pitäisi olla kielentarkastettukin. Glup. Onneksi laitoksella on natiiveja, jotka saattavat suostua tsekkaamaan tekstin. Yleensä tarjoamisvaiheessa ei vielä kannata tarkastuttaa, kun kuitenkin editorit haluavat rukata artikkelia reilustikin, jolloin tarkastus pitää teettää uudestaan. Mutta julkaisijat vaihtelevat.

Joulukuusta alkoi meillä residentin autistin kanssa vaikea vaihe. Koulun alun myötä tilanne onneksi helpotti - ainakin hetkeksi! Etenkin pojan väkivaltaisen käytöksen ja ylensyömisen poistuminen päiväjärjestyksestä on ihanaa. Nyt epäilen, että taustalla oli käyntiin hyrähtänyt puberteetti. Testosteroni nostaa vireystilaa, aiheuttaa levottomuutta ja ilmeisesti myös haittaa impulssikontrollia. Huoltajan näkökulmasta tuntui, että piti palata takapakkia monta vuotta, kun lasta piti taas vahtia koko ajan, ettei mitään älyttömyyksiä tapahdu. Risperdal-kokeilu nosti ruokavimmaa moneksi kuukaudeksi. Kun yöunetkin menivät rikki, poika söi aamuyöstä kaikkea, mitä talosta löytyi, samoin muina vuorokaudenaikoina...

Tilannetta sävytti myös se, että perhanan kilpirauhasarvoni olivat vaivihkaa pudonneet. Väsymys, nopea painonnousu, karvojen harveneminen jne. eivät kiinnittäneet huomiotani, kun omaishoitajuudessa oli niin paljon mietittävää. Vasta mahavaivojen tutkiminen ja sen yhteydessä kilppariarvojen tsekkaaminen herätti huomion. Ilmeisesti osa mahavaivoistakin johtui kilpirauhashormonien epätasapainosta. Ne vaikuttavat aivan kaikkeen. Pitää nyt yrittää muistaa aina, että kilpparia pitää seurata, ei ole pysyvää tilannetta lääkkeen annostuksessa. Plääh. Nyt pitää keksiä, mitä teen vanhojen päälle kertyneille 10 kilppari-ylikilolle. Ei ole kivaa olla obeesi, mutta en halua laihduttaakaan, koska se vie pääni aina väärille raiteille. Etsin siis terveellistä liikunta- ja ruokavaliotasapainoa, kuten ennenkin.

Facebookista tulee helposti hurja aika- ja huomiosyöppö. Se on myös erittäin hyödyllinen sosiaalinen paikka silloin, kun omaishoito pitää kotona yötä päivää. Vaikka puolison tai hoitajan turvin pääsisi tapaamaan ihmisiä, ei aina jaksa. Silloin FB tarjoaa väylän nähdä, mitä ihmiset puuhaavat ja mitä he ajattelevat. Siellä voi vaihtaa kevyitä ja vakavia sanoja. Deadlinen alla tai muuten kovassa hopussa FB voi ruveta tuntumaan Tamagotchilta, jota pitää koko ajan hoitaa ja silloin on hyvä irtautua hetkeksi kokonaan.

Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, tytär on ruvennut oireilemaan, vai pitäisikö sanoa, että vanhempien ja lapsen suhde on mennyt jotenkin oudoksi. Mietin, olisiko hyvä etsiä täältä lastenpsykologi. Tarvitsisin sellaisen, joka myös ymmärtää autismia, sillä se on tyttären elämän yksi perusosia ja voipa olla, että tytölläkin on tavallista runsaammin kirjon piirteitä, vaikka me vanhemmat saatamme olla niille sokeita. Veljensä kun on varsin voimakas tapaus ja omat kirjon piirteeni näkyivät lapsena aivan toisella tavalla temperamentin takia. Tiedän, että kaupungin (jollakulla) psykologilla autismikirjon perheet ovat saaneet todella ymmärtämätöntä kohtelua ("Pakkohan sen on jo kasvatuksesta johtua, kun molemmilla lapsilla on piirteitä.") enkä nyt jaksaisi semmoista yh-tään. Hervannan neuvolassa puolestaan oli todella loistava ja tajuava tapaus, mutta emme asu enää siellä... Yksityinen tai julkinen - en piittaa, kunhan henkilö olisi sopiva.

Ei huvittanut kirjoittaa tänne koko keväänä, koska elämänvaihe oli niin vaikea ja raskas. Olen aika varma, että suurin osa lukijoista ja kommentoijista olisi ollut sympaattisia, rakentavia ja tukea antavia, mutta sitten on aina niitä kummallisia verenimijöitä, jotka ammentavat omaishoitajan vaikeuksista sosiaalipornoviihdykettä ja tulevat vielä kommentteihin kertomaan, miten minun elämääni verrattuna heillä menee hyvin jne. Sellainen on vastenmielistä enkä tarvitse sellaista skeidaa oikeiden ongelmien päälle. Harkitsin uuden blogin perustamistakin, mutta en usko, että se varsinaisesti auttaisi asiaa. Lukijat saavat käyttää tietysti blogiani kuten haluavat (jos kunnioittavat tekijänoikeuksia), mutta kommentointi on asia erikseen. Täällä on oikea ihminen, joka elää 14. vuotta korkean paikan leiriä.

PS. Näköjään Blogger on muuttanut käyttöliittymäänsä semmoiseksi, etten osaa lisätä rivinvaihtoja tuosta vain.

Risperdal-tarinan päätös

Huomasin, etten ole päivittänyt Rispe-tilannetta, vaikka epäilen, että lukijoissa joku saattaa olla kiinnostunut vertaistarinoista. Tähän sellainen huomautus, että tiedän ihmisiä, joille Rispe on tuonut ratkaisevasti helpotusta tilanteeseen.

Esikoiselle lääke ei siis lopulta sopinut. En ole varma, olivatko alun positiivset tuntemukset todellisia, vai halusinko vain kovasti nähdä valoa tunnelin päässä. Pian kumminkin tunnettu sivuvaikutus iski, eli syöminen kävi niin mahdottomaksi, että positiiviset vaikutukset tuntuivat sitäkin olemattomammilta ja tulkinnanvaraisilta. Lopetimme lääkkeen asteittain melko nopeasti, kun annostus ei ehtinyt kovin suureksi eikä käytöksessä näkynyt muuta takapakkia kuin se, että tolkuton syöminen jäi pitkäksi aikaa päälle. Muita käytökseen vaikuttavia lääkkeitä emme kokeilleet (niitä ei määrätty). Unilääkkeeksi lääkäri määräsi Ataraxia, jota käytimme hetken yksinään, sitten melatoniinin rinnalla keväällä, kun poika ei ollut saada nukutuksi juuri lainkaan ja kärsi itsekin siitä jo kovin.

Tein sen, mitä ei mieluusti saisi ja kokeilin itsekin tuommoista Ataraxia eräänä iltana, kun sekä levottomuus että allergiaoireet vaivasivat. Sehän tainnutti minut vallan! Vaan ei poikaa niinkään. Nyt pärjäämme taas melatoniinilla, mutta olen hieman levoton senkin jatkuvan käytön mahdollisista vaikutuksista. Suo, vetelä, pyrstö, nokka.

PS. Huom. huom. Risperdalia en olisi missään tapauksessa kokeillut itseeni. Kokeiluissa pitää olla jotain järkeä. Tyttäreni sai Ataraxia vauvana allergiaansa, joten siitä päättelin, että ehkä se ei vaikuta pahasti tai ainakaan pysyvästi minuunkaan.

Muistutus itselle

Nyt kun kirjoittaminen on käynnissä ja artikkelin asiat pyörivät päässä joka tapauksessa, voin käyttää minkä tahansa vartin tai jopa viisiminuuttisen kirjoittamiseen. Aina, kun jotain tekstiin liittyvää tulee mieleen, kannattaa kirjoittaa se vaikka paperille, mikäli tietsa ei juuri ole käsillä. Sillä tavalla työ etenee. Työ ei aina etene silloin, kun aamulla istuu kopissa tietokoneelle ja aikaa on 7,25 tuntia. Kannattaa käyttää kaikki suotuiset hetket.

Lähetin pomolle tekstinraapaleen ja nyt vähän hermostuttaa. Onneksi toinen ohjaaja jo ehti katsoa sitä ja todeta, ettei perustavanlaatuista vikaa pitäisi olla.