Tampereen koulut

Tampereella suunnitellaan jälleen säästöjen nimissä lähikoulujen lakkautuksia ja supistuksia sekä vastaavasti massakouluja toisaalle. Suoraan sanottuna siinä pedataan uusia Jokeloita ja Kauhajokia. Jättimäisessä koulussa kukaan yksittäinen työntekijä tai oppilas ei voi tuntea kuin varsin pienen osan porukasta. Tämä lisää välinpitämättömyyttä ja heikentää sitoutumista oman koulun hoitoon. Turvallisuus heikkenee, koska kukaan ei voi kontrolloida, mitä jättikoulussa tapahtuu tai ketä siellä liikkuu. Massakoulussa oppilaat lokeroituvat, jolloin on helpompi syrjäytyä, kun löytyy monta muutakin reunalla keikkuvaa kaveria, joiden kanssa tiivistää tyhmyyttä.

Vaihteeksi puoli vuotta sitten jatkamispäätöksen saanut lähikoulu on taas supistusuhan alla. Täällä ei todellakaan voi luottaa ensimmäiseenkään päätökseen! Oli aika mikä hyvänsä, aina voidaan vedota säästötarpeisiin ja lakkauttaa mitä tahansa kouluja ja luokka-asteita. Nyt se on viimeistään selvää, että tytär menee Steineriin. Sen ainakin pitäisi pysyä paikoillaan uudessa, hienossa rakennuksessaan ja sinne on turvallinen matka kulkea myös ilman saattajaa.

Pojan koulua ei olla lopettamassa, mutta säästöjä on sielläkin. Iltapäiväkerhossa vaihtuvat aikuiset koko ajan ja kiva-kiva, E. on sekoillut tilojen ja ihmisten muuttumisten takia ja mm. paukuttanut päätään lattiaan vissiin ensimmäistä kertaa sitten 4-vuotispäivänsä. Yksi erityiskoulu täällä on menossa leikkuriin ja onpas jännä nähdä, mitä sen oppilaille tapahtuu. Integraatio voi olla loistava juttu, jos se tehdään kunnolla, mutta "säästöintegraatio" voi tuhota erityislapsen koulunkäynnin ja heikentää koko luokan toimintaa. Tarkoitan sellaista mallia, että viskataan lapsi normiluokkaan ja toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Jättikouluissa on myös se hassunhauska piirre, että niihin monella on pitkä matka. Usein ne vanhemmat, jotka kynnelle kykenevät, lisäävät yksityisautoiluaan ainakin menomatkan kuskaamisen verran. Lapsilta ja nuorilta jää koulumatkan mitalta arkiliikuntaa pois. Liikunnan vähentyminen ja yksityisautoilun lisääntyminen eivät ole ihan vähäisiä asioita tänä päivänä.

Isoja kouluja puolustetaan ainevalintojen monipuolisuudella ja oppilashuollon saatavuudella. Nytkin oppilas pystyy hakeutumaan ainevalintojen perässä haluamaansa kouluun ja oppilashuollon voi järjestää myös pieniin kouluihin kiertävien opojen, terkkojen ym. avulla, jos tahtoa löytyy.

Erityisesti inhottaa tässä kuviossa se, että meillä on vähemmän lapsia huollettavanamme kuin koskaan ja taantumasta tai mistä vaan huolimatta enemmän vaurautta kuin koskaan. Kuitenkaan meillä ei ole tahtoa pitää näistä lapsista hyvää huolta. Hyvässä tilanteessa koulu ja koti tukevat ja täydentävät toisiaan, mutta mitäs sitten, jos laman varjolla koulusta nyhdetään kasoittain resursseja ja vanhemmista kiskotaan samasta syystä kaikki irti työelämässä? Lapset jäävät maksumiehiksi.

Mukavaa, hankalaa ja ihanaa

Eilen tuli viisitoista vuotta siitä, kun ensi kertaa näin SP:n. Himputti! Menimme tapauksen kunniaksi syömään Grilliin. Otin fisua katkarapukastikkeen kera ja lisukkeeksi salaatin. Jälkiolon - kylläinen, tyytyväinen, ei ähky - perusteella annos oli lähes optimaalinen. Harmi vaan, että kala-annoksen juliennekasvikset vaikuttivat pakastealtaan ihmeiltä ja salaatin pohja oli jäävuorta. Kaipasin mielenkiintoisempia makuja. Palvelu oli koko ajan erittäin miellyttävää ja pikkolopullo kuivaa espanjalaista kuohuviiniä skulasi ruokajuomana. Jälkkäriksi valittu mangopannacotta oli aika bueno, mutta kovin makea. Sen päällä oli suklaamoussea, joka maistui lähinnä sokerilta. SP:n omenapiirakka kanelijäden kera oli huippua ja sain pientä annoskateutta, mikä on tietysti ravintolalle plussaa.

Siihen pyritään, että olemme yhdessä myös seuraavat 15 vuotta eikä siihenkään tarvihe lopettaa. Todennäköisesti ne menevät paljon rauhallisemmissa merkeissä kuin ensimmäiset 15. Toivottavasti! Ei semmoista turbulenssia jaksa uudestaan. Meillä on rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää, toimiva arjen koreografia (enimmäkseen, välillä on pientä laittoa), samaa ja erilaista, puheenaiheita, tekemistä, luottamusta. Hyväksytyksi tuleminen on hirveän tärkeää minulle, samoin se, että olemme tasaveroiset. En jaksaisi jatkuvasti riidellä rahasta, kasvatuksesta tai kotitöistä, jotka kuulemma ovat pariskuntien tavallisimmat riidanaiheet. Minun ei tarvitse. Elämässä voi tapahtua mitä vain eikä kukaan ole turvassa, mutta etukäteen huolehtiminen ei auta. Joten nyt iloitsen.

Samalla retkellä löysimme lapsille suklaakalenterit ja itsellemme Montalbanon kakkosboksin. Minua jaksaa naurattaa, kun boksin kannessa on ikäraja 18 (siksi, ettei maahantuoja halua maksaa ennakkotarkastuksesta) ja teksti kuuluu: "Kovaotteinen komisario Salvo Montalbano taistelee mafiaa, korruptiota ja alamaailmaa vastaan Vigatan kaupungissa Sisiliassa. Veriset murhat ja jatkuvat vaaratilanteet ovat Montalbanon arkipäivää" jne. Kuvituksena on Montalbano epätavallisen tuikeana ja onpa kanteen vedelty poliisiteipin näköisiä raitoja. Voi olla kova pettymys, jos tämän perusteella käy katsomaan elokuvia ja törmää vaikkapa Catarella-hahmon kansankomediaan. Elokuvassa ehditään hyvin näyttää, miten älykäs mutta inhimillinen herkkusuu Montalbano käy hartaasti syömässä paikallisia ruokia ja uimassa Välimeressä. Mafian kohtaaminen tarkoittaa yleensä juttelua vanhan kävyn kanssa jollain auringon polttamalla sisäpihalla terassin varjossa. Pidämme!

(Ääks, tuli hetkellinen epäilys, että olen puhunut aiheesta aiemminkin täällä, mutta kanava taisi olla FB.)

***
Hankalaa on puolestaan Esikoisen puheterapeutin järkkääminen. Nyt, kun metsästyksen päätteeksi meillä on puheterapeutti edes 16 kerraksi tästä kesäkuun loppuun, terapeutin ainoa sopiva kellonaika on koulun kannalta huono, koska se menee Esikoisen viimeisen koulutunnin kanssa päällekkäin. Auuggghhh. Reksi on ymmärrettävästi ollut tiukkana, etteivät terapiat menisi päällekkäin koulutyön kanssa. Myös vammaiset lapset ovat oikeutettuja täyteen koulupäivään! Esikoisen koulussa tehdään hyvää työtä enkä haluaisikaan luopua yhdestäkään tunnista. Silti tässä tapauksessa tekisin poikkeuksen, kun näitä puheterapeutteja ei näemmä kasva joka oksalla. Ilmiantakaa vain, jos tiedätte AAC-kansiotyöskentelyyn valmiin pt:n Tampereen seudulla, jolla olisi kalenterissaan tilaa yhdelle yhteistyöintoiselle, puhumaan oppimisen huippuaikaa elävälle autistipojalle. Tiedä sitten, miten pitkään tätä huippuaikaa enää voi kestää, jos ei ole täsmäapua saatavilla.

***
Ihana on sen sijaan hartaasti odotettu uutinen Jospalasta. Olen näinä päivinä useasti käynyt kurkkimassa Jospan blogia ja sen kommentteja, koska niistä tulee aaltoina hyvää mieltä. Äskettäin oli toinenkin adoptiouutinen, josta säteilee onnea ja onpa tutuissa pari odottajaakin, joilta salaa imppaan herkkää iloa. Martin Luther Kingin tavoin uskon, että tänään kannattaa istuttaa omenapuu, vaikka media syöttää toinen toistaan ankarampia uutisia. Onnea, iloa ja turvaa kaikille elämänsuojelijoille!

***
Lieneekö lääkettä kiittäminen vai mitä, mutta olo on nyt jo vähän parempi eikä elo tahmaa niin paljon. Asiaa saattoi auttaa sekin, että sain lopulta riuhdotuksi itseni sohvan uumenista lauantaina muutamaksi tunniksi ihmisten ilmoille! Kiitos, kamut! Eikä tämmöinen vuosipäivä ainakaan haittaa asiaa.

Kun ei niin ei

Istun sohvalla enkä saa aikaiseksi yhtikäs mitään. Olen kyllä ruokkinut perheen, baletoinut tyttären ja osallistunut hänen leikkijuhliinsa, touhunnut yhtä ja toista tavallista, käynyt suihkussa, pukenut vaatteet... ja enpä kuitenkaan taida jaksaa kotoa mihinkään. Hoh hoi. SP sanoo että mun olis kyllä hyvä nähdä naamoja välillä, mutta en keksi taaskaan, mihin menisin ja ketä kysyisin. Yhtä kivaa naamaa näkisi 23 mut se on niin myöhään, etten ihan varmasti jaksa irtaantua sohvasta, jos en jo ole jossain kaupungilla. On tämä nyt vaikeaa. Reissun päällä ei tuota vaikeuksia lähteä huvin vuoksi dallailemaan ja piipahtamaan johonkin mukavan näköiseen paikkaan, mutta kotikaupungissa jokin estää? Buu.

Puhelimen varressa vaikka henki menis

Minähän siis rrrakastan puhelimessa puhumista. Ai en vai?

Vartoilen soittoa yhdeltä puheterapeutilta, joka lupasi palata juuri näillä kellonlyömillä asiaan. Tuijottelen puhelinta, jos se hypnotisoituisi ja soisi. Soihan se, mutta siellä olikin SP, joka kyseli jääkaappi-pakastimen sarjanumeroa. Meidän korskea Gaylordimme*) on alkanut hulluna napsuttaa ja heitellä pakastimen lämpötilaa! Piirikortti on päsähtänyt kuulemma ja sen vaihtaminen maksaa 300-350 euroa. Aargh. Kotivakuutus toivottavasti sanoo jotain asiasta.

Rimpautan terapeutille kohta itse, koska Esikoinen ansaitsee apua kommunikaatioonsa! --- Eiku! Nyt hän soitti, mutta hänellä ei ole omaa kokemusta AAC-kansion kans kuntouttamisesta. Ja sitten terapiaa saa ennen toukokuuta vain pätkissä. Olisihan se paaaljon parempi kuin ei mikään! Eikä se terapian tarve toukokuussa yhtäkkiä lopahda. Soittaisi vielä kevaan ja kysyisi, mitä siellä tuumataan. --- Jaaha, kevassa tuumataan, että terapeutti nyt vähättelee omia taitojaan. Hih hih, hyvä saada toinen mielipide! Seuraavaksi on kaivettava joskus keväällä saatu lääkärintoikkari ja tehtävä KELAan hakemus. Jos emme saa KELA-rahoitusta, maksamme itse 108 euroa per 45 minuuttia. Glup.

Olo on uskomattoman väsy ja lattana. Ajattelin mennä illalla hieman rimpsalle, mutta taidankin mennä saunaan ja nukkumaan. Ehkä teen yhtä rästiin jäänyttä opiskeluhommelia, niin tuntuu, että saan elämän syrjästä kiinni vähän tukevammin. Nyt tuntuu ajelehtimiselta, vaikka olen tehnyt työjuttujakin. Vai auttaisiko ihmisten tapaaminen? Minulla on se tyypillinen taudin oire, etten voi uskoa kenenkään haluavan tavata minua. Kuitenkin tiedän ihan hyvin, että pääsen hyvään meininkiin eikä depis häiriköi itse sosiaalisessa tilanteessa, kun naksahdan sossumoodiin.

Sydäntä painaa myös se, että yksi vanha nettituttu sairastui vaikeasti (henkisesti) ja ilmeisesti yritti pyytää minulta apua, mutta en oikein tajunnut. En ole ikinä tavannut häntä tai muutenkaan koe tuntevani häntä lainkaan, mikä tietysti selittää jotain. Sitä paitsi hän esitti tappouhkauksia minua kohtaan, yritti piruilla ym., mikä häiritsi erittäin paljon avunpyynnön tajuamista. Menen kuitenkin tosi hitaalla. Nuorena olin varsinainen magneetti monenmoisille avuntarvitsijoille ja ehkä vieläkin olisin, jos en itse olisi näin tyhjä ja väsy. Omalle perheelle kyllä riittää. Ystävillekin riittää, kun homma on suurin piirtein tasapuolista. Ei näitä lasketa! Siinä on kuitenkin eroa, imuroiko toinen osapuoli vain voimaa vai saavatko molemmat virtaa kontaktista. En kyllä tällä hetkellä tiedä yhtään voimaimuria elämässäni.

*) "Yllättäen" marraskuussa kolme vuotta sitten kirjoitin otsikolla Upottava tahma tilanteesta, jossa olen totaalisen flegman vallassa. Ilmeisesti tämä todellakin on toistuva kuvio, mutta yllättää joka syksy. Äyh. Siellä levottomissa mutta ihanissa kommenteissa on mukana tämä Gaylord.

Depistäminen haisee pahalta

Jumitan ihan kauheasti ja päähän pyrkii koko ajan muodostumaan nujertavia ajatuksia. Kehitän niille vastalauseita ja kehotan pollaa lopettamaan repimisen, kun rakentaakin voisi. Otan kiltisti lääkettä ja toivon, että kevään tullen sen voi taas lopettaa. Ehkä se on kaamoslääke? En tiedä, ottaa päähän, kun minä ei toimi sillä tavoin kuin objektiivisen mittarini (hehe) mukaan pitäisi. Jumpittelu ei kuitenkaan auta asiaa millään tavoin, kuten ei flunssassakaan. Pitääkö muka vain alistua ja hyväksyä, että minulla on pahaa oloa tuottava tauti, joka heikentää suuresti kykyä tehdä asioita ja nauttia elämästä?

Olen kuitenkin ylpeä, sillä kaikesta sitkasta, jumituksesta ja epiksestä huolimatta olen soittanut kahdelle suositellulle puheterapeutille ja kolmannellekin soitan, kunhan löydän yhteystiedot! Olen lisäksi pannut kuoriin pari laskua esitelmöinnistä ja saatan jopa lätkäistä niihin postimerkit & kiikuttaa laatikkoon! Olkaa niin ystävälliset älkääkä vähätelkö näitä saavutuksia. Kohta vielä repäisen vakuutuspaperit, kun läppärini hajosi korjauskelvottomaksi ja siitä pitäis anella korvauksia. Näitähän on toki haudottu iät ja ajat, mutta laitoin ne vihdoin kalenteriin ja voin nyt ruksia kohdan kerrallaan pois.

Jaksoin istua eilen melkein koko päivän koulutuksessa (lähdin vain tunnin verran etuajassa), jossa puntaroitiin, miten monia kieliä voisi opettaa koulussa vähinkin resurssein. Tuli kiehtovia ajatuksia siitä, miten eri kielten kielioppia voisi opettaa samaan aikaan ja rakentaa monikielisiä sanastoja. Myös kielenopetusta voitaisiin toteuttaa siten, että jokin aine opetetaan vieraalla kielellä.

Toivottavasti tuo mielipidelääke alkaa pian vaikuttaa muutenkin kuin etovasti. Unirytmin kehittäminen olisi myös kova sana. Määrään itseni melatoniinille muutamaksi illaksi. Se vaatii armotonta suostuttelua, koska ilta on omaa aikaa ja valvominen venyttää sitä ihanasti, kun ei kerran nukutakaan. Aamulla on hirveä olo ja koko päivä menee väsyneessä udussa. Tavoite on, että pienen kuurin jälkeen itsestään alkaa illalla nukuttaa passeliin aikaan. Vielä kun saisi tämän perusflunssaisen olon vihdoin pois, voisin käyttää myös liikuntaa mieliala- ja unilääkkeeksi.

Tunnen itseni koulutuksista huolimatta mökkihöperöksi. Osaankohan olla edes ihmisten ilmoilla. Jos alan kaivaa nenää tai laulaa lastenlauluja kovaan ääneen ihan yllättäen duunin pikkujoulussa ensi viikolla? Sitä ennen tuskin on menoa, joten pitää tehdä mielikuvaharjoituksia. *puhun sivistyneesti proffalle* *kikattelen vanhan opiskelukaverin kanssa vanhoille ajoille* *en hörpi liikaa, vaikka olisi punaviiniä tarjolla* *hörpin tarpeeksi vettä* *nielaisen ennen kuin juttelen* *en puhu autismista tai esteettömyydestä tai vammaisuudesta kovin paljon - ja vain jos joku kysyy* Kavereiden kanssa on helppoa puhua mistä vain, mutta usein oudompien kanssa lipsun kai puhumaan liikaa näistä omaa elämääni dominoivista asioista.

Ottanen mallia Colin Huntin sulavasta bilekäytöksestä:

Terveysuutisia kiville, joita kiinnostaa

Jos joku tietää tamperelaisen puheterapeutin, joka osaa tukea autistisen lapsen kuvakommunikaatiota ja edistää ääntelyn etenemistä dyspraksiasta huolimatta, ilmoittakoon heti! Edelleen Esikoinen on ilman puheterapeuttia ja edelleen hän on (vielä toistaiseksi) innokas ja motivoitunut opettelija. Häneen saa hyvin kontaktin ja hän tekee mielekkäitä ja jossain määrin arbitraarisenkin tuntuisia juttuja ohjauksessa. Paitsi ehkä isän ja äidin ohjauksessa, kun meille on luontevaa jumpitella.

Tilauksessa olisi myös lasten vatsan toimintaan perehtynyt gastroenterologi tai muu viksu lääkäri. Esikoinen hilaa ruokamassaa eestaas vatsan ja suun väliä eikä se tiedä hyvää puheentuotantoelimille, hampaille tai muillekaan hapon kanssa tekemisiin joutuville vehkeille. Kokeilemme nyt happosalpaajia ja toivomme parasta. Leikkaukseen emme halua, vaikka on ilmeistä, että ruokatorven läpässä on jotain hämminkiä, kun takaisinvirtausta on tässä määrin. Vaikuttaa myös siltä, että lapsi tahallaan nostaa ruokaa takaisin suuhun. Auts.

Minulla oli ensin kiireviikko ja nyt toinen. Deadlinet ja koulutushärdellipäivät sen kuin jatkuvat samalla, kun pimeys lisääntyy. Flunssan myötä uneni menivät päreiksi eivätkä korjaantuneet. Kun lisäksi painetta alkoi kertyä sieltä sun täältä, vanha kunnon masennus kävi nakertamaan takajalkaa. Aloitin SNRI-lääkityksen juuri äsken. Huoh. En haluaisi, mutta mieluummin lääkitys kuin se, että masennus nielaisee koko naisen! Ehkä pitäisi aina pimeän aikaan ottaa D-vitamiinia, kirkasvaloa ja deppalääkettä rutiinisti? Äh.

Ruoka ja liikuntakin ovat kärsineet, etenkin liikunta flunssan takia, mutta jos saan pari pisaraa energiaa, hilaan niitä taas parempaan suuntaan. Voisin taas yrittää häätää pitkittynyttä hengitystievaivaa maidottomuudella, keväällä se tuntui onnistuvan. Ainakin oireet vihdoin loppuivat siinä vaiheessa, kun olin ollut ilman mölöä, eli syy-seuraussuhde saattaa olla olemassa.

Työmatkalla teki kamalasti mieli tupakkaa, mutta en polttanut yhtäkään. Hyvä minä! Masentelun myötä jopa koti-iltana on alkanut tehdä mieli, mutta mieliteko on onneksi helppo torjua, vaikka minulla on jossain baari-illasta jäänyt jämäaski.

Tytär sai eilen H1N1-rokotuksen ja oli hyvin polleana tapahtumasta. Hän oli ilmeisesti kestänyt piikityksen kuin henkilö! Etukäteen ei tarvinnut odottaa, jälkikäteen sai katsella telkkua ja mukaan hän sai valita kissatarran. Reppava meininki! Nyt toivomme, ettei tauti ehdi tarttua ennen kuin vastustuskyky muodostuu. Sivuoireita ei ole näkynyt, mutta kuulunut on. Illalla lapseni röhki vienosti ja kikatteli päälle. Stop press, pk ilmoitti juuri, että lapsi oli oksentanut ja on nyt kovin kalpea. Vietän siis loppupäivän sisar hento valkoisena ja yritän olla saamatta tartuntaa, mikäli kyse on vazataudista. Jaahans, vielä yksi lisäys! Saavuttuaan kotiin lapsi halusi ensimmäiseksi ruokaa ja toiseksi telkuntuijotusta. Lapsi köllii nyt tuossa olohuoneen lattialle sijatussa muumivuoteessaan eikä tila vaikuta huolestuttavalta.

Kiireviikko

Peeveli. Olin viime viikolla kipeänä kolme päivää, joten tällä viikolla näännyn hommiin! Huomenna on mainion kirjoituskurssin toinen päivä, jonne pitäisi olla kaksi sivua omaa englanninkielistä artikkelia viitenä kappaleena ja yksi täydellinen jonkun natiivin enkun kirjoittama artikkeli omalta alalta. Ehdittävä tänään. Ylihuomenna puksutan junalla Jyväskylään pariksi päiväksi ja perjantaina pidän esityksen. Puoliksi tehty, videomatsku valittava tänään.

Jottei olisi liian helppoa, joka työpäivän päälle on ohjelmaa. Eilen yhdistyksen postitustalkoot, tänään Shakespeare-kurssi (meille näytetään kolmetuntinen Talvinen tarina -DVD) ja huomenna mennään perheen kans teatteriin illalla. Kaikki hyviä juttuja, mutta kun väsyn kamalasti kaikesta touhusta, mikä tulee duunin päälle, vaikka olisi kuinka kivaa! Voi miks pitää olla näin vanha kun ei jaksa mitään kivaa.

Perjantaina olen kiitollinen, kun viikko on ohi ja saan levätä... AHHAHahhahhaAHAHAHAaasnort. Saan touhuta perheen parissa ja lapset roikkuvat takiaisina äidissä, joka on kehdannut olla kaksi päivää poissa. Onneksi lasten kans on kivaa ja mielekästä. Esikoinen on ollut jotenkin läheisempi taas, jatkamme samaan malliin. Välillä hän tuntui hieman karttelevan, mikä todnäk johtui Tosikoisen raivarointitilanteista. Kunnolla hermostuttuani en hallitse äänenkäyttöäni, jolloin Esikoisen näkökulmasta muutun kai hirviöääniseksi kamaluudeksi. Alkaisin varmaan itsekin kartella itseäni, jos kuulisin ulkopuolisena sen kailotuksen.

Kaiken tietysti kruunaa se, että flunssa toi mukanaan univaikeudet. Näköjään unitasapaino on niin herkkä, että liikunta on pakollinen osa elämää, jos mielin uinua yöni. Ainakin sen jälkeen, kun ympärivuorokautinen niiskutus on sotkenut kuviot. Äää. Yritän tunnustella, joko kehtaisi ryhtyä edes kävelemään, vaikka olo on yhä aika pipi.

Miksi miksi miksi

Tänään kuulin, että autistin puhumattomuus johtuu siitä, ettei kukaan halua kuunnella, mitä autistilla on sanottavanaan. No niin justiinsa!

Miksi tämmöiset heitot edelleen tuntuvat niin ankeilta? Enkö ole tottunut? En ilmeisesti enkä haluakaan! En jaksa kovettaa itseäni käkkyräksi. Ja siksi varmaan, ettei tuommoisia typeryyksiä toitotettaisi ilman halua satuttaa ja panna matalaksi. Sanat itsessään ovat hölynpölyä, mutta paha tahto sanojen takana osuu. Erityisen halpamaista on käyttää aseena toisen lasta, elämän tärkeintä olentoa, mutta tehokasta ja siksi niin suosittua sanoilla puukottajien keskuudessa.

Kuunteleminen on tietysti aivan keskeistä autismikuntoutuksessa. Jos toisella ei ole mitään kommunikaatiokeinoja (kuten Esikoisella elämänsä ensimmäisinä, pitkän pitkän pitkinä vuosina), on pakko yrittää lukea toisen jokaista solua, jokaista liikahdusta, tuoksua, katsetta, asentoa... Usein menee pieleen ja väärät tulkinnat voivat kostautua kehityksen pysähtymisenä tai taantumisena! Aika herkäksi pitää siis kehittymän, ainakin siiheksi, kun omaa tahallista kommunikaatiota alkaa tulla.

Tänä yönä, kun Nukkumatti jälleen leikkii vaikeasti tavoiteltavaa, lähetän sydämellisiä ajatuksia kaikille vaikeasti kommunikaatiovammaisille ihmisille ja heidän läheisilleen. Kommunikoinnin opettelu on usein hirvittävän vaikeaa autistille ja vaatii myös läheisiltä huomattavaa satsausta. Me kuntouttajat teemme vaikka mitä, että jokin kommunikaatiokeino lähtisi toimimaan ja muut läheiset (kuten esmees Tosikoinen) saavat tuta, ettei heitä kuunnella läheskään samalla intensiteetillä, koska heidän odotetaan kailottavan asiansa ilman eri herkistelyä ja herutusta.

En usko, että kaipaamme prenikoita tai juhlapuheita, mutta aika kohtuuttomalta tuntuu, että rasituksen päälle lastataan ymmärtämättömien ihmisten tölvintää. Jos maailmassa ei olisi virheitä, tämä olisi itsestäänselvyys! Ja saatais me jotain hienoja prenikoitakin ja viini-juustoiltoja, ihania hemmotteluhoitoja jossain kylpylässä, huippujen kirjojen kotiinkuljetus kirjastosta, kommunikaatiovempeleiden askartelupalvelu, oma hillittömät sufeet keittävä Jean-Claude-sihteeri ja ja...

On tylsää olla flunssassa mutta ehtiipä haaveilla

On tylsän tylsän tylsää, kun ei jaksa mitään eikä saa riehua liikuntahommissa eikä mitään kivaa ikinä. Tämä on vain joku tavallinen flunssa, ainakin luulisin niin, kun ei ole kuumetta. Ärsää. Ensi viikolla on ties mitä, mm. akadeemisen kirjoittamisen kurssipäivä ja reissu Jyväskylään. Joten yritän olla terve. Hakupaperia pitäisi vääntää ja yksi abstraktikin vissiin. Ja sitä tutkimusta, eli varsinaista työtä halajaisin edistää.

Jaksoin kuitenkin seurata verkon kautta (kun Marjut oli paikan päällä ja kirjoitti hyvän, linkitetyn rapon), esteettömyysseminaaria ja koin yhä vahvemmin, että tämä on mun posseni. Olen jo haudannut ajatuksen logopediasta, koska olen liian vanha. Pidän ovea raollaan erityispedaan. Kuitenkin mietin, pitäisikö minun sittenkin hyödyntää nämä vahvuudet joita minulla on: viestintä, kieli, selkoviestintä, erityisryhmien viestintä. Minähän olen aloittanut käytännön kouliintumiseni erityisviestintään huipulta, vaikeasti kommunikaatiovammaisen pojan kanssa kokonaiskommunikaatiolla tai sanoisinko kokonaisvuorovaikutuksella ja myöhemmin muilla keinoin, joista mikään ei ole ollut pelkästään sanallista viestintää. (Olen myös sitä mieltä, että käännöstieteellinen-taidollinen koulutukseni on ollut paras mahdollinen pohja viestintätehtäviini ja opettajahommillekin. Mutta Esikoinen on aikuisen elämäni isoin vaikuttaja, siitä ei pääse mihinkään.)

Sanat ovat yliarvostettuja.

Ainakin liityn Design for All -porukkaan jollain tavalla ja alan höristää korviani. Tutkimusalanikin on nimenomaan viestinnän saavutettavuuden motivoimaa tulkkausta, joten työ ja vapaa-aika sopivat nyt täysin tähän viitekehykseen. Tunnen itseni tyhmäksi, kun en ole aiemmin havainnut, että voisin olla toimija enkä pelkkä vastaanottaja tämmöisissä yhteyksissä. Haluan, että saavutettavuus tulee tavoitteeksi yhä useammalle toimijalle ja sen merkitys nähdään nykyistä paremmin. Ja aion toimia sen eteen, että ainakin omalla laitoksellani saavutettavuus, esteettömyys otetaan paremmin mukaan. Ettei meiltä pääse enää valmistumaan tyyppejä, joiden mielestä erityisryhmien viestintätarpeet ovat korkeintaan marginaalisesti relevantteja kääntäjille ja teknisille viestijöille. Kun siis erityisryhmiin kuuluu semmoisia kuin vanhukset, maahanmuuttajat, lukihäiriöiset, hetkellisestä toimintakyvyn alenemasta kärsivät (esim. sairaalassa), aistivammaiset...

Tuntumani on, että nykyopiskelijalle saavutettavuus on paljon selvemmin hyvä juttu, coolia ja tavoiteltava asia kuin 1990-luvun alkupuolen opiskelijalle, jollainen itse olin. Harvalle enää nykyään nousee heti muuri näistä jutuista puhuttaessa: ei kuulu minulle. Ehkä ei pidäkään käyttää kovin paljon vammaisuus-sanaa, vaikka usein toiminnan esteet liittyvät vammaisuuteen. Vammaisuus pelottaa ihmisiä. Toiminnan esteistä puhuminen on myös täsmällisempää, tosin eiväthän ne esteet ole aina toiminnan vika vaan sen, että palvelu on heikosti suunniteltu. Ja siitä lisää joskus seuraavassa numerossa...

Sosiaalisuussolmu

Maanantaina harkitsin totille menoa esitelmöinnin päälle, mutta ohhoh, enpä keksinyt ketään, ketä pyytää seuraksi. Varmasti semmoisia kyseltäviä olisi, mutta pää oli aivan tyhjä. Hölmö olo. Kuitenkin on ainakin pari mainiota ihmistä, jotka aktiivisesti ovat kyselleet minua kaverikseen ulkoilemaan. Toistuvasti. Joten heitä nyt ainakin voisin kysellä ilman pelkoa toisen kiusaantumisesta tai järkyttyneestä torjunnasta.

Nuorena pyytelin ihmisiä aika mutkattomasti kaveriksi kahville tai kapakkaan tai kylään ja joskus sainkin ihmetteleviä kysymyksiä, miksi minä heitä kyselin. Siksi kun halusin jutella heidän kanssaan, ei siinä sen kummempaa. Pidän kovasti juttelemisesta, se on erittäin stimuloivaa, etenkin kun olen taipuvainen erakkoilemaan ja ajoittain hyvin vaikea ottamaan yhteyttä. Pidän myös ihmisistä, näen heissä enimmäkseen kaikenlaisia hyviä asioita.

Onko se toisen kiusaantuminen sitten niin kamalaa? Ei kai. Miksi ajattelen automaattisesti, että kukaan ei ainakaan minun kanssani halua lähteä istuskelemaan, vaan ilskottuvat pelkästä ajatuksestakin? En tiedä. En mielestäni ole depiksessä tai mitään, mutta jostain tulee semmoinen käsitys, että paras vaan pysyä poissa ihmisten ilmoilta. Että sillä tavoin teen muille palveluksen.

Suljen itse itseni koppiin ja tuntuu älyttömältä. Onneksi ihmisiä tavatessani en rupea solmuamaan, vaan olen ihan rauhassa rento kiinnostunut itseni. En oikein tajua tätä kuviota.

Kuka terapoisi autistin puhetta

Kaikkein kurjinta ja kamalinta tämän hetken autistiperheen elämässämme on se, että Esikoinen on joutunut olemaan vailla puheterapeuttia koko vuoden 2009. Miksi? Siitä syystä, että tällä seudulla ei ole olemassa puheterapeuttia, joka ottaisi 11-vuotiaan, puhumista opettelevan autistipojan huomaansa. KELA, vanhemmat, koulu, lapsi itse... kaikki olisivat myönteisiä ja halukkaita yhteistyöhön, mutta terapeuttia ei vain löydy. Poikani on tänä vuonna elämänsä otollisimmassa vaiheessa kommunikaation opettelussa mutta hänellä ei ole opettelun keskeistä vauhdittajaa - puheterapeuttia. Tämä kaupunki on autismin peräkylä ja syytän siitä pitkälti TAYSia ja yliopistoa, joissa autismia ei ollut olemassakaan aiemmin eikä nytkään ole sen ymmärtämyksen määrässä vielä juhlimista.

Mitä helkkaria tässä voi tehdä? En minä voi muuttua puheterapeutiksi, vaikka kaikkeni äitinä yritänkin. Esikoinen ei suostu käyttämään kommunikaatiokansiota kotona, vaan haluaa pärjätä puhumalla, vittomilla ja eleillä. Koulussakin alkaa kansion käyttö takuta, mikä on todella huolestuttavaa, sillä kansion käyttö edistää selvästi puhumista! Täsmäavun puutteessa saamme kai kohta nähdä taitojen taantumisen ja innon sammumisen. Pojasta tulee mykkä.

20 vuotta sitten

Jotkin asiat ankkuroivat aikaan enkä näköjään ole ainoa, jolle Berliinin muurin murtuminen on sellainen ankkuri. 22-vuotiaana postimiesnaisena vastaanotin pyöreärilliseltä maailmanmatkaajamiekkoselta kortin Berliinistä. Hän oli teipannut korttiin pienen turkoosin murenan muurista. Toivottavasti väri miellyttää, siinä luki. Muurin murtuminen oli erittäin mullistavaa eikä aikaakaan, kun seuraava järistys tuli, Neuvostoliiton loppu.

En ole iloinen tämänhetkisestä taloutta epäjumalana palvovasta poliittisesta maailmasta, mutta muurimaailmaankaan en tahdo takaisin.

***
Tunnen itseni kamalan vanhaksi, kohta tilaan rollaattorin. Kaksikymmentä vuotta! Aagh. Mihin ne ovat kadonneet? Miksi asiat eivät ole paremmin tässä maailmassa?

Ikää lienee kuitenkin kiittäminen siitä, että esitys meni tänään mukavasti. Yleisö oli jälleen kerran eläytyvää, keskustelevaista ja kiinnostunutta. Tässä esiintymisasiassa on sitä jotain, ainakin niin kauan, kun on järkevää sanottavaa, joka vaatii päästä ulos suusta. Idolssiin tai BB-taloon ette mua saa. Mutta sinne saatte, missä joku haluaa kuulla autismista jotain.

Alkoi nyt harmittaa

Nimittäin se, etten ole päivittänyt blogiani. Haluan lopettaa tämän välttelyn ja kirjoittaa taas niin kuin ennen vanhaan. Se oli kivaa. Nyt jälkikäteen voi tsekata monia asioita blogista, kuten sen, milloin edelliset sohvat tulivat. Uudet sohvat voivat hyvin, kiitos kysymästä! Mikä johtuu mm. siitä, että Esikoinen on kehittynyt hurjasti neljässä vuodessa.

Nyt, kun toiminnantarve iskee, E. hyppää kenkiinsä ja lähtee ulos pihatöihin eikä jää sisälle turhautumaan. Minä ja isänsä huutelemme sisältä, että myös takki, hanskat ja pipo tarvitaan ja hän suostuu ne noutamaankin, jottei palellu kalikaksi. E. tekee ulkona järkeviä asioita, kuten haravoi lehtiä ja vie ne lehtikompostiin tai luo lunta. Sisällä on hankalampaa. Onneksi nyt olen saanut palautettua tiskikoneen täyttämisen ja tyhjentämisen muotiin. Se oli kesällä kova sana, mutta ehkä annoimme liikaa negatiivista palautetta tietyistä ikävistä jutuista, kun se jäi. Huomattavalla maanittelulla sain sen kuitenkin käynnistymään uudelleen ja homma on selvästi itsessään jotenkin kivaa. Tänään poika oli itsenäisesti tyhjentänyt masiinan ja ladannut likaiset astiat ineen. Rojautin vilpittömät ilahtuneet kiitokset hänen niskaansa ja oli mukavaa katseltavaa, kun pojan kasvot loistivat hillittyä ja tyylikästä tyytyväisyyttä.

Tuntuu hurjalta, että Tosikoinen oli vasta 0-vuotias, kun aloitin tämän blogin ja nyt hän on iso ja osaava viisivuotias. Päiväkodissa oli mukava leivonta- ja askartelutilaisuus äideille ja lapsille ennen isänpäivää (teimme siellä pienen i-päiväherkun, jonka tytär jaksoi pitää melkein kokonaan salassa tähän päivään asti) ja kuulin, että pienemmät miettivät kotona, että kun hekin ovat isompia, he ovat kuin Tosikoinen ja osaavat sitä & tätä. Aika reppavaa olla tällaisen ison ja esikuvaksi kelpaavan lapsen mude! Iso esikuva on kyllä kotona vastaavasti välillä todellinen vauva, joka haluaa, että juotan lasista maitoa sylissä pitäen ja riisun sekä puen, vaikka tyttö itsekin osaa. Välillä alkaa ottaa pattiin, mutta toisaalta pitää tajuta, että viisivuotias on vielä tosi pieni ihminen. Tuskin tarvitsee olla huolissaan, että tytär vielä teininä tulee syliin ja pyytää juottamaan maitoa lasista. Esikoisen kohdalla näitä pitää miettiä, ettei tee liikaa asioita hänen puolestaan, vaan antaa treenata itse niin paljon kuin mahdollista. Tosikoinen osaa itse pitää huolen siitä, että saa harjoitusta eikä jumitu kehitystä hidastaviksi käyneisiin tapoihin. On kai hyvä, että hän osaa pyytää hoivaa silloin, kun maailma tuntuu vähän liian isolta ja hankalalta paikalta. (Kelpaisi itsellekin sellainen suuri äitijumalainen turvallinen syli, mutta sillä maidolla ei ole niin väliksi.)

Tietokoneeni on toista viikkoa huollossa, kun se putosi ja hajosi. Olen ollut vähän orpona enkä ole ehtinyt seurata blogejakaan. Onpa ollut aikaa lukea kirjoja. Kävin toivon mukaan viimeisessä tentissä perjantaina suorittamassa kasvatustieteen peruskurssi nro ykkösen. Onneksi en yhtään nurinkurisesti opiskele ma konsanaan. Oikea open migreeni, se oon mä. Anteeksi. Olen kyllä yrittänyt muuttua ja kehittyä opeille suotuisampaan suuntaan osapuilleen 36 vuotta, mutta se ei näköjään ole ihan helppoa tai nopeaa. Tenttiinvalmistautumisviikkoon antoi oman säväyksensä se, etten saanut jatketuksi tenttikirjojen lainoja, vaan kävin aamulla aina noukkimassa yhden kirjoista lukusalista palauttaakseni sen seuraavana päivänä, jolloin lainasin sen toisen kirjan. Jos olisin palauttanut kirjan vasta aamukymmenen jälkeen, olisin saanut kympin sakot ja kahden viikon lainauskiellon! Jotta jännittävää elämää on täällä vietetty, kekkeles.

Huomenna on tiedossa tilaisuus, jossa pitää mun puristamani autismi ja AS puoleen tuntiin yleisölle, josta osa ei todnäk tiedä aiheesta mittään. Jätän tämmöisen cliffhangerin tähän, niin joudumme kaikin tulemaan tälle samalle bätkanavalle huomenna.

Rullaati rullaa

Tosikoinen intoili lastenkulttuurikeskus Rullasta siinä määrin voimallisesti, että päätimme mennä sinne kaikin. Kovin pahasti ei voi mennä pieleen, jos sijainti on Finlaysonin alueella, sisäänpääsy on 0 euroa ja lisäksi vauvoille ja taaperoille on järkätty oma elämyksellinen paikka. Jos nimittäin niitä pieniä ei satu olemaan paikalla, Esikoinen todennäköisesti voi kölliä sellaisessa. Asiain laita oli juuri näin. Toisinkin olisi tietysti voinut olla eikä siinä mitään, kun emme lupailleet pojalle mitään etukäteen. Rullassa oli elämyksellinen Kalevala-näyttely. Siellä sai myös paukuttaa shamaanirumpua ja soittaa viisikielistä kannelta. Luimme myös asiaankuulumattomasti Hirviöiden loitsukirja -opuksen nautiskellen köllintäpaikan liepeillä.

Sisäänpääsymaksun puutteessa on se mukava puoli, että vaikka Esikoinen ei kestäisi paikassa viittä minuuttia kauempaa, ei pipoa kiristä poistua paikalta siinä samassa.

Vähän nyt ärsyttää, kun tulee mieleen semmoisia turhuuksia kuin että miksi emme käy useammin mestoilla. Aina pitää olla tyytymätön ja miettiä, mitä puuttuu, kun voisi vain iloita onnistuneesta retkestä ja antaa sen vaivihkaa madaltaa kynnystä mennä seuraavaan paikkaan. Vai? Olemmekin menossa piakkoin Esikoisen koulun vanhempainyhdistyksen järkkäämään teatterinäytökseen! Teatteri 2000 esittää Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu -seikkailun. Tuo on matalan kynnyksen reissu, koska yleisö koostuu vallan erityiskoululaisista perheineen ja läheisineen eikä siellä kukaan ihmettele, jos joku iso koululainen vähän ääntelee tai muuta. SP alkoi riehaantua ja ehdotella myös Tatun ja Patun tsekkaamista Ahaassa. En käy hangoittelemaan vastaan!

***
"Jokainen esitys on juhla!"
Tosikoinen oli erittäin hedelmällisellä tuulella ja kehitteli kaikenmoisia leikkejä ja ajatuskulkuja. Hän on nyt hylännyt ajatuksen tulla sirkusesiintyjäksi (useiden koirien kanssa) ja päätti ryhtyä elokuvateatterintekijäksi. Se tarkoittaa, että hän johtaa teatteria, jossa esitetään sekä näytelmiä että elokuvia ja hän lisäksi ohjaa ja näyttelee molempia sortteja. Epäilen että myös käsikirjoittaa chaplinilaiseen tapaan. Hän eläytyi tarinaansa vahvasti ja rönsytti siihen monenlaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi kun hän tekee Noitarumpu-esitystä, siinä on mukana myös hänen lapsensa ja he molemmat ovat pukeutuneet noidiksi. Tosikoinen varmisti, että äiti ja isä tulevat sitten katsomaan ja kerroimme hänelle, että totta kai tulemme hänen esityksiinsä. Paitsi sitten emme pääse, kun olemme kuolleet, Tosikoinen mietti. Mutta jos olemme kipeinä tai jotain, hän järjestää television ja sellaisen systeemin, että voimme katsoa siitä telkkarista esitykset. Ponyo-elokuva saa ainakin jatko-osia (kuten Ponyo nakkikioskilla), samoin Taotao ja monet muut tutut. Oli originaalejakin, kuten Banaanipörriäinen ja Lentävä lihapulla.

Tosikoinen selvästi eli mielessään ison tarinan tulevaisuudesta ja hetken kuluttua keskustelutuokiosta hän puuskahti, että onneksi hän ei ole iso vielä pitkään aikaan.

Mitä musiikkia korville! Kaikki tämä tietysti oli mehevää ja eläydyttävää tarinaa, mutta tuo pienenä olemisen nautinto osuu suoraan äidin sydämeen ja uppoaa. Itsehän olin koko lapsuuden hirvittävän kärsimätön enkä yhtään halunnut olla pieni, vaan jonkinlaisessa sitkutilassa ties kuinka ison osan tuosta ainutkertaisesta ajasta! Olin onnellinen päästyäni teknisesti aikuiseksi ja täysin loistavaa oli muuttaa omilleen asumaan. Näen nyt, että sillä tavaoin sain vastuun ja vallan jonkinlaiseen tasapainoon. Varmaan heti synnyttyäni aloin kantaa vastuuta kaikesta, mihin minulla ei ollut minkäänlaista valtaa ja niin kauan kuin olin pieni, minulle sitä valtaa ei annettu läheskään tarpeeksi verrattuna siihen, minkä koin vastuukseni.

Olemme perheen kesken halailleet aika paljon nyt viikonloppuna ja jutelleet. Tuntuu ettei ihan valtavaa huomion määrää tarvitse hölvätä lapsen ylle, kun jo koko elämä kirkastuu. Meilä on ollut kamalan kireätä välillä tyttären kanssa, joten tämä on ollut toivottua vaihtelua. Kyllä vaikeitakin aikoja saa olla eikä se ole maailmanloppu, jos kiukutellaan ja asiat ovat hankalia, mutta onhan tämä sopuisa yhteiselo aivan ihanata.

***
Jännittävä sohvatarina jatkuu!
Joulukuun 15, 2005 kirjoitin blogissani, miten saimme "upeat pomminkestävät nojatuolit ja sohvan" ja jännitin, mitä Esikoinen niistä pitää. Seuraavassa helmikuussa mietin, johtuvatko kaikki kurjuudet ja käytösongelmat uusista mööpeleistä. Ja johtuivathan ne. Olemme eläneet näiden ei-pomminkestävien, jokseenkin riekaleisten sohvasysteemien kanssa tähän asti ja nyt on prosessissa sohva 2.0. Saamme huomenna 2 sohvaa, vanhat "paksulla ja kestävällä antiikkinahkalla" enimmäkseen verhotut vehkeet viedään samalla pois. (En kehdannut tarjota niitä mihinkään.) Olen piirtänyt Esikoiselle aiheesta kuvat. Olemme keskustelleet asiasta. Huomenna saamme esimakua siitä, miten asia sujuu. Kahdessa - kolmessa kuukaudessa voidaan varmaan tehdä yhteenveto tuloksista. Jännittää. Loin tapauksen kunniaksi jopa uuden sohva-tunnisteen ja ehkä jossain vaiheessa etsin muutkin sohva-aiheiset jutut blogistani mukaan. Mihin voi tulla painetta, sillä kirjoitan elämäni ensimmäistä konferenssiabstraktia, jonka deadline on tämän kuun loppu.

Toiveikkuus sallittua

Eilen olin liesussa koko päivän iltaan asti ensin töissä ja sitten järjestöilemässä, joten tänään olen nauttinut etätyöstä kotona. Kesken päivän menin lenkille kävelemään, hölkkäämään ja juoksemaan. Sen päälle otin Zen-kylvyn (Zepa tarjosi - vaikka pussukassa luki suihkugeeli jollain kielellä, se oli myös oivaa kylpyvaahtoa. Vaikkei ole just mun tuoksuni, niin piristävää tätä on nuuhkia nyt jopa näin läheltä, kun ei ole allergiakauden tasoa hajuherkkyys.) ja jatkoin uusin voimin ajattelutyön pungertamista paperille. Raskasta ja työlästä, mutta ihanaa, etenkin kun saan olla kodin rauhassa ypösen yksin.

Olen iloinen, kun olette kommentoineet edellistä postaustani. Kaikki ovat hengissä ja lääkitys on tyypillä lähtenyt käyntiin, liikuntaa ja holittomuutta saattaapi myös olla luvassa! Pienin askelin. Kunpa vielä löytyisi jokin hyvä terapeutti. En pidätä henkeä sitä odotellessani. Jotkut ovat vaativampia terapeutin asiakkaita kuin jotkut toiset. En rupea yltiöoptimistiseksi - näin pahaksi päässyt kondis ei tokene tuosta vain - mutta ainakin nyt näyttää lupaavalta eikä siitä ole hyötyä kenellekään, jos vaivun pessimismiin ja synkkyyteen.

Minua vähän hassuttaa, kun lääkärin pikadiagnosoimasta "paniikkihäiriöstä" ei näy jälkeäkään, vaikka panikointiin voisi olla aihetta. Hmm. Oireilu oli siis jälleen kerran kilpirauhasen vajaatoiminnan tepposia, kuten epäilinkin. Mieli kuplii, kun mietin monia kaltaisiani nappaamassa kymmeniä pillereitä hoitaakseen oireita, jotka lähtisivät yhdellä oikeanlaisella napilla.

Jos ei tiedä, mitä tehdä, voi aina huutaa kovaa

Läheisellä ihmisellä ei mene hyvin. Hän on masentunut. Hän on hionut puukon teräväksi, suunnitellut mistä kohdista viiltää ja missä järjestyksessä. Paljon kärsimystä ja itsevihaa. Piilotanko kaikki veitset? Pyydänkö etsimään terapeutin, aloittamaan psyykenlääkkeet, lopettamaan alkoholinkäytön kokonaan. En piilota, pyydän. Seuraan tilannetta, tuen, tarpeen tullen autan, juttelen, olen olemassa.

Juuri tänä viikonloppuna puhuin siitä, miten silloin joskus kauan sitten oli kamaluutta enkä lainkaan tajunnut, että jotain samantapaista on taas. Oireilu on niin erilaista nyt. Vakavaa kuitenkin.

Paineet purkautuvat jollakin tavoin ja näinpä sitten totesin, että minusta lähtee helkkarin kova ääni, jos Tosikoisen iltajumpittelu ylittää jonkin rajan. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätkähtävän, aivan kuin olisin lyönyt. Onneksi päivä oli muuten hyvä ja läheinen. Myös lillutin itseäni sekä kylpyammeessa että perheen seurassa Kangasalan uudessä ja kiiltävässä Kuohu-uimahallissa.

Tutun kanssa juttelin, miten aivojen pyörittäminen "alfa-aalloilla" estää ikävien ajatusten tuloa. Hän viittasi sillä aivojen tyhjänpuoleiseen käyntiin yhdentekevien juttujen parissa. Esimerkiksi aivottoman pelin pelaaminen mekaanisesti siirtää vääjäämätöntä, ei tarvitse juuri nyt miettiä. Siitä tulee myös melko huono olo melko nopsaan, ainakin minulle. Ja syvenevä tunne kaiken mielettömyydestä, mikä nyt on realismia tietysti, mutta yleensä pysyy aisoissa ihmisistä välittämisen avulla.

Plussapuolella on lääkitys. Absurdeista käänteistä huolimatta tilanteeni on turvattu joksikin aikaa, sillä sain apteekista 500 kanadalaista Thyroid-pilleriä. Se tuntuu olevan yhtä tehokasta kuin vanha Armour. (Jeah, nämä lääkekuviot saattavat vaikuttaa sekavilta ja se johtuu siitä, että ne todella ovat sekavia. Hu0h. Uusi Armour ei siis auta sen paremmin kuin ainoana oikeana lääkkeenä tarjoteltu Thyroxin. Mikä johtuu mahdollisesti siitä, että se pitää niellä eikä sitä voi imeyttää kielen alla.) 500 kappaleen purkki Thyroidia maksoi 130 euroa, kun 100 kappaleen purkista rokotetaan 60 euroa. Mielenkiintoista, eikö totta. Miten niin muka ei?

Nyt kai pitäisi nukkua eikä ahdistua tilanteesta. Onnea vaan yritykseen. Univaje kuitenkin räydyttää nopeasti, joten se olisi vihoviimeinen mauste tähän soppaan.

Mustan kissan tankotanssi

Kun kaupunkilaisflikalla on ajoittain vahvaa levottomuutta ja muutoshinkua, on hieman vaarallista käydä Kallion tapaisissa kivoissa paikoissa. Kävin kumminkin. Lauantaina paasasin ensin liian pitkään, sitten olin nääntyä nälkään. Onneksi Lemon Grass antoi ruokaa seurueelle, kunhan saimme ittemme ängetyksi pöytiin. (Muutama muukin ilmeisesti arvostaa heitin sapuskoja.) LG ei tarjoile digeshtiivejä, joten niitä oli syytä hakea muualta. Emme edelleenkään päässeet Sirdieen asti, mutta Musta kissa (FB-linkki) palveli meittiä hyvin viehkolla tavalla.

Paasaaminen teki joksikin aikaa hyvin tömpsähtäneen olon. Kognitiiviset kyvyt tuntuivat heikonpuoleisilta koko illan. Etenkin oli hyvin vaikeaa muistaa, kenelle piti luurillansa viestilöidä ja mitä. Pelkään, että olin myös sosiaalisesti varsin kömpelö, kun moni reaktio tuli tunnin viipeellä... Siitä huolimatta teki hyvää nähdä naamoja ja imuroida oikeaa läsnäoloa silkan virtuaalin asemesta.

Nyt minulla on esiintymiskrapula. Käkäkääk. Olen pörissyt eri aiheista eri yleisölle melko tiuhaan viime viikkoina ja nyt on sellainen olo, että kuka mä muka olen sanomaan kenellekään yhtään mitään parasta nyhjöttää kotona vaan... Tästä en voi syyttää ainakaan niitä tyyppejä, joille olen puhunut viime aikoina, koska he ovat olleet mainioita. Däng. Torstaina pitäisi taas luennoida, mutta sitä seuraavaan tilaisuuteen on hiukan aikaa. Syksyn mittaan on vielä tarkoitus puristaa autismi puoleen tuntiin eräälle potentiaalisesti ynseälle putiikille ja esitelmöidä omasta tutkimuksesta siellä sun täällä.

Keskustelu oli jokatap korkeatasoista ja käsitteli mm. seuraavia teemoja: Puumamaa, tankotanssi, tequilan vaarat, Tampere, politiikka, GT:n kaikkisopivuus, mikrofoni-Tourette ja muut oleellisuudet. Aah. Naisremakkaa. Minä vain väsähdin yhtäkkiä lähes tilttiin ja jopa sorruin juomaan imperialistijuomaa raakana piristyäkseni! Onneksi junat kuskaavat kotiin ilman omaa ponnistusta ja niinpä olin kotona yöpaidassa hiukan ennen Tuhkimo-aikaa.

Täs vielä pari linkkiä, kun puolet tapaamistani tyypeistä oli myös blogisteja: Stjtr, Pirtelöbaari, Mymskä, Virkanainen ja Zepa (joka vain piipahti, harmi kyllä).

Mymskän näin ensi kertaa livenä ja oli helppoa tunnistaa mainion stailin perusteella! Vaikka itse en kykene otsatukkaan traumojeni tähden, jollakulla muulla semmoinen voi olla kerta kaikkiaan säväyttävä. Toivottavasti en tuijotellut häiritsevästi ketään. Naamat vain olivat epätavallisen kiehtovan ja kivan näköisiä Musta kissan koordinaateissa lauantain alkuiltana.

Suosittelen kaikille blogini lukijoille ihmisten tapaamista! Kaikki te varmaan jo tiesitte, että se on kivaa ja virkistävää, mutta minulle asia on näköjään ehtymätön yllätysten ja ihmetyksen lähde.

Kerran Kalliossa

Matkustan esitelmöimään Helsingin Kallioon lauantaina 10.10. ja tuumasin, josko joku blogissani hengaileva haluaisi tulla samoille huudeille sanomaan päivää. En ole uskaltanut sopia tai järkkäillä juuri mitään, kun vointi oli silleen sun tälleen. Nyt on tuolta huudeltu Mustaa kissaa, mutta muitakin ehdotelmia otetaan mieluusti vastaan.

Lintujen liverrys ja purojen solina soikoon

Jeejee, kaksi päivää Thyroid-lääkkeellä ja olo on taas normaali. Nyt saa pitää peukkuja ja harjoittaa lobbausta ym. jotta lääkkeen saanti olisi turvattu. On todella kivaa olla oma itsensä! Etenkin, kun vertaa siihen tilaan, jossa ihan kaikki kanittaa.

Kävin aamulla astangassa ja nyt teen töitä iloisena ja vain vähän joogasta tutisevana. Olen yleensä henkisesti sen verran jäykkä, etten lähde herkästi lällyilemään. Tänään kuitenkin loppurentoutuksessa tajunta pukkasi pintaan kuvia, joissa olen lasten ja SP:n kanssa lekottelemassa vihreän pehmeän raikkaalla niityllä leudon tuulen henkäillessä iholla, mikä lie purokin siellä lie solissut. Sitten koko minuus kaikkine ulokkeineen täyttyi elävästä, väreilevästä rakkaudesta piripintaan ja vähän roiskui ylikin. Mikä minä olen siinä ittelleni sanomaan, että pois mokomat lälläröinnit? Annoin mennä vaan ja kylläpä tuntui suloiselta ihmisessä semmoinen meininki. Vieläkin salaa hymyilyttää.

Vasaralla ruuvit kireäksi

Tämä on nyt edelleen tätä oman tilan jauhantaa. Huoh.

Minulla on kuulemma paniikkihäiriö. Näin tuumasi lääkäri, kun osa näiden parin päivän oireista osuu paniikkihäiriön diagnostisiin kriteereihin. Sain kolmenlaista nappia tilan hoitoon. Yksi niistä on Efexor nimeltään, sekä serotoniinin että noradrenaliinin takaisinottoon vaikuttava mielialanappi. Josta tulee inhottavat aloitus- ja lopetusvaivat, kuten SSRI-lääkkeistäkin. Ostin viikon pakkauksen, mutta en aloita sitä. Jos nämä paniikkihäiriötä muistuttavat oireet jatkuvat, harkitsen uudelleen. Minulla ei ole nyt depressiota. Se olisi riittävä syy aloittaa nuo napit, mutta tämä hetkellinen outo oireilu ei.

Nyt keskityn iloitsemaan saamistani Thyroid-pilleriineistä! Onnetar valitsi minut saamaan aputeekin ainoan purkin suolaiseen 70 euron hintaan, mutta minähän maksoin ja nyt katson, miten paljon olo vielä paraneekaan. Monta pykälää on jo menty parempaan suuntaan.

On ryydyttävää olla loppuikänsä riippuvainen lääkkeistä. Inhottavaa, että aivan kaikkeen vaikuttava kilpirauhanen voi tuosta vaan paukahtaa. Erityisen inhottavaa on se, että virallinen, ainoaksi oikeaksi julistettu lääke ei auta minua. Ja se lääke, joka auttaa, on omituisen lainsuojaton, vaikka sitä on käytetty turvallisesti ja luotettavasti yli sata vuotta! Huomattavasti kauemmin ja turvallisemmin kuin tuota virallista. Sitä valmistetaan suurin piirtein teurasjätteestä, eli se on kuulemma myös halvempaa tehdä. Huoh. Bonuksena osa lääkäreistä antaa välittömän hörhöleiman ihmiselle, joka kertoo saaneensa hyvän hoitovasteen vanhasta lääkkeestä.

Huono hoitovaste on joidenkin lääkärien mukaan vain kaikenlaisten muiden lääkeiden puutetta ja eläinperäisen valmisteen käytön tuottama kokonaisvaltainen tilanteen koheneminen placeboa. Meillähän on vuosikymmenien "placebosta" nauttineita ihmisiä, joiden vissiin pitäisi tyytyä T4-lääkkeeseen ja sen lisäksi nakata mieliala- ynnä muuta lääkettä naamaan. Kulmakarvat*) saa maalatuksi, päähän ostaa peruukin, ihoon purkista rasvaa, paleluun auttavat vällyt, musta hoikentaa ja einekset, siivouspalvelut, lastenhoidon ynnä muut voi ostaa, jos ei jaksa itse mitään... Ja työkyvyn saa myös jostain pillerinä, eikö vaan? Muuten eivät tahdo fyffet riittää noihin kaikkiin muihin.

Miksi ihmeessä eläinperäinen kilpirauhaslääke muka vaikuttaa paremmin kuin synteettinen T4? Ilmeisesti siksi, että tuossa vanhassa lääkkeessä ovat mukana oikeassa suhteessa kaikki kilpirauhasen normaalisti tuottamat aineet: T4, T3, T2, T1 ja kalsitoniini. Teoriassa elimistön pitäisi pystyä tekemään itse T4-hormonista nuo muut, mutta käytännössä meidän kaikkien kehot eivät ole tarpeeksi päteviä hommaan, vaikka kuinka joku lääkäri niin väittäisi. Ehkä hörhöys on turmellut bodini?

*) Hassua katsella valokuvia ajalta toimiva kilpirauhanen, kun minulla oli vielä kunnolliset kulmakarvat.