Häkeltynyt raportti

24 tunnin tehoretki Helsinkiin oli harvinaisen onnistunut. Perjantaina hyppäsin junaan kahden maissa ja lueskelin vailla huolia Elizabeth Ferrarsin The Lying Voices -dekkaria, jossa sanotaan mm. "Somewhere in the distance a dog barked" ja "I tought it'd be just like living with Queen Victoria when she wasn't amused." Otin kahvin kärrystä ja kupista nousevan tuoksun päälle olisi voinut rakentaa huoltoaseman (olikohan tuossa nyt Chandleria).

Asemalla tapasin ensimmäisen tyypin ja juttelin mehukkaasti tunnin. Hankin vuorokauden turistilipun ja hyppäsin ratikkaan matkustaakseni Lintsille. Siihen lähelle majapaikkaani, jossa nenäni eteen ilmestyi lempisyötävääni ruokaa. (En tunnistanut taloa, jossa eka työpaikkani sijaitsi, mut en vars. yrittänytkään.) Aloitimme bar-hoppingin, hop hop. Emäntäni suosituksesta pompimme Porvoonkadulla sijaitsevään, hämäävästi Porvoonkadun baariksi nimettyyn baarin. Sen terassilla jo paistatteli tuttuja. Yksi tai kaksi toisensa jälkeen paikalle ilmestyi liuta ihmisiä, joiden ansiosta hyvän mielen keskittymä sijaitsi ilmiselvästi Kalliossa siinä hetkessä. Ehkä se säteili ympäristöönkin? (En usko, että hyvän mielen summa on vakio, pikemminkin hyvä tuntuu lisäävän hyvää.) Täällä tuntuu yhä jälkihehku.

Tässä vaiheessa muistettiin myös siirtää Hollannin avaimet minun taskuuni! Yritin parhaani mukaan samalla tallentaa aivoihini vinkkejä, joita T&H:lla on viljalti. Perillä on syytä ainakin testata pannekoeken sekä poffertjes. Ehdin myös nähdä sieluni silmin, miten avaimet unohtuisivat ja sitten seuraavana päivänä junassa tuumaisin, jotta OHO.

Keskittymä siirtyi Soul Kitcheniin syömään. Siellä saatiin täysi tusina pöytään. Hannu Lauerman oppeja kunnioittaen söin taas (pienen vuohenjuustosalaatin, joka oli erittäin maukas pinjansiemenineen), etten rupeaisi rettelöimään nakkikioskilla. Mutustaessanikin imuroin sosiaalisuutta ympäriltäni. Vähä vähältä viikkojen sairausloman kasvattama yksinäisyyshome tuli puhalletuksi aivoista pois.

Kolmas kapakka tekee baarihyppelyn (?), joten siirryimme vielä Kuikkaan. Puhuimme paljon, nauroimme paljon. Erityisesti edelleen hupsuttaa yksi toistamamme kuvio. Aina kun joku meissä oli ääntelemäisillään stereotyyppejä jostain ihmisryhmästä, joku toinen meistä sanoi heti äp äp äp minäpä kuulun juuri tuohon ryhmään. Minkä jälkeen naurettiin jälleen.

Keskustalaiseksi kukaan ei tunnustautunut.

Ilta loppuikin sopivasti, kun alkoi väsyttää valomerkin kieppeillä. Siinä vaiheessa väki oli kutistunut kolmannekseen alkuperäisestä. Puhumista olisi riittänyt vaikka kuinka, mutta puhuttunakin oli kasoittain matskua. Päivän viimeinen kikatus oli Tuulin Hello Cthulhu. Pienen kesäyökävelyn vietyä prinsessavuoteen luo tein iltatoimet siivosti, urvahdin, nukuin possuna*) ja heräsin puoli kymmenen jälkeen, sain juttelua, kahvia ja eguja, aurinko paistoi. Juuri sopivaan aikaan iski kova koti-ikävä. Lähdin kahdentoista junalla enkä olisi malttanut millään istua junassa (istuminen ei tuntunutkaan kovin mukavalta). Tuo kaivattu perhe vei huomaavaisesti matkalaisen mansikoiden, herneiden ja jäätelön pariin Laukontorille, joten ei tullut liian äkillistä hyppäystä takaisin kotisohvalle.

Tämä kirjoitus on yhtä luettelomaista pälätystä, kun en saa asian ydintä sanotuksi. Kuulostaa lattealta sanoa, että tuntui hyvältä näiden ihmisten kanssa. Mutta minkä teet. Tätä juuri olin kaivannut kaikkien sohvaviikkojen jälkeen. Kevyttä mut ei tyhjää, lämmintä mut ei holhoavaa, rentoa mut ei löysää. Vieläkin eräillä on salasiirappinen olo koko ihmistusinan tuottamien hempeiden tunteiden takia. Ja otettu.

Kuntouttajien hyvin ansaitsema diplomi on yhä työn alla. Seuratkaa tätä samaa bätkanavaa. Kiitos Raisa, Tee, Zepa, Kriisi, Kaisa, MariKoo, ex-Rappiotäti, Tuuli, Henri, Nipsu, HannaGrr ja Roju (jonkinlaisessa tapaamisjärjestyksessä)!

*) Huomionarvoinen seikka, koska yleensä vieraassa paikassa, jopa yksin hotlassa, nukun huonosti. Paitsi jos lauma (AKA ydinperhe) on mukana.

Möhökuntoutuksesta vielä

Näyttää lupaavalta. Iltapäivällä lähden hoitajan turvin puksuttelemaan etelään tuuliseen pääkaupunkiimme ja laskeudun Kallioon luullakseni nälkäisenä viiden-kuuden maissa. Tärkein matkatehtäväni on yhyttää avaimenhaltija. Häneltä saan taianomaisen metallipalasen, jonka turvin pääsemme sisäistymään sivistyneisiin huushollioloihin Hollannissa. Ilman voisi tulla perheelle kylmä.

Avainhenkilön ohella tekstualisoin sijaintejani toiveikkaana ainakin Kaisalle, Rojulle, Zepalle, MariKoolle, HannaGrrrille, Soilille ja Nipsulle sekä Hellahomeen valtiattarelle. Osa luultavasti putkahtaa paikallekin! Ovathan tuossa kaikki ne, jotka eivät ole livahtaneet kesäreissuilleen? Helsinkiin äityessä alkaa pyörryttää joka kerran, koska siellä on niin monta, jotka haluaisin nähdä. Lopulta en osaa edes itse tehdä aloitteita kenenkään suuntaan, koska häkellyn runsaudenpulasta. Tässä mökkihöpstoipilaan tilassa on tietysti ihan hyvä, että tyypit tekevät itse aloitteita, jolloin pidän todennäköisenä, ettei velvollisuudentunnosta tms. hapanimelästä syystä käydä moikkailemassa.

Lauantaina puksuttelen takaisin kotiin halailemaan perheenjäseniä olan takaa (vaatii notkeutta). Vähän mietin, missä kävisin, jos kävisin yhdessä paikassa ennen junaan hyppäämistä (ja olen tarpeeksi fressi käymään jossain). Saatan haastatella paikallisväestöä tästä aiheesta.

***
Meillä on ollut mukava sadepäivä. Leivoimme piirakkaa ja sämpylöitä (joista kuvittelin piisaavan viemiseksi, mutta jotka on melkein jo syöty), kävimme katsomassa lähellä sijaitsevaa geokätköä (jonka hoitaja oli näyttänyt lapsille), innostuimme geokätkemisjutuista, lötköilimme, puuhailimmme ja kävimme postissa. Paitsi SP, joka ei ole lomalla, vaan töissä, jeejee. Esikoinen sanoo joka maidonhakureissun myötä MAI-TOA yhä selkeämmin ja huolellisemmin. Ammuu on koko ajan tullut täydellisesti, mikä ilahduttaa ja hupsuttaa mieltäni. Esikoinen onnistui viestittämään minulle aika monimutkaisen jutun, nimittäin hän halusi minun keittävän kaurapuuron (iisi) ja kuorivan kermaa tinkimaidon päällä, jotta hän saa maustaa sillä puuronsa (ei niin iisi). Kysyin varmuudeksi hepulta, mistä munat tulevat ja hän katsoi minua kuin muka olisin vähän dille (siis toi mä, no en tod) ja sanoi DADA. Joka tietysti tarkoittaa kanaa, jos niiq joku ei tienny, mistä munat tulevat. (Munat tulevat olisi täydellinen nimi satumaiselle kauhuleffalle ja se olis vissiin enkuksi The Company of Eggs.)

Juttelin nää Esikoinen kehittyy -asiat tuohon, niin voin sitten livenä puhua muustakin.

***
Tapasin eilen lapsuudenystävääni ja hän selitti, ettei mulla voi mitenkään olla sosiaalisia epävarmuuksia tms. koska aina olen pärjännyt mahtavasti kenen kanssa vain. Jaahans. Että näin voi asian myös nähdä. Pimpula sentään. Ja kyseinen kamu on aiemmin vaikuttanut ihan tervepäiseltä.

PS. Todistukset mö-hö-kuntouttajille jaetaan myöhemmin digitaalisena. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kommenttilodjussa!

Pleikan tuho

Kun omaishoidon lomittajan huomio on toisaalla (jos oikein arvaan, Tosikoinen on riistänyt sen itselleen), Esikoinen ehtii pakottamaan kirjaston DVD-levyä laitteeseen, jossa jo on levy. Laite hajoaa ja pahaksi onneksi se on kalliin- ja uudenpuoleinen PS3. Mitä sitten seuraa? SP muuttuu ukkospilveksi. Ei huuda eikä riehu, vaan on hiljaa vihainen. Esikoinen on niin hermona, että käkättää vielä seuraavana aamunakin holtittomasti. Se oli vahinko, kerron itselleni ja muille. Annan pojalle halausterapiaa, vaikka käkätys sattuu korviin. Se rauhoittaa meitä molempia ja rakentaa kontaktia.

Olin itsekin vihainen ja masentunut aluksi, kun kaikki täällä hajoaa aina. Olimme kuvitelleet, että nyt jo jokin vehje voi säilyä ehjänä, mutta menimme asioiden edelle. Toisaalta kaikki hajoaa kumminkin joskus, nykytuotteita ei tehdä kestämään. Vahinkoja voi sattua kenelle tahansa. Se on vain materiaa. (Kursivoituja kohtia saa sanoa usein.) Meillä on kyllä vakuutus, joka korvaa kai jotain. Reissukulujen takia ei ole ehkä fyffeä omavastuisiin. Meillä hajoaa mikä vain sohvakalustosta kompostoriin, ei ole rajaa. Ajattelen, että nyt KELA:n hoitotuki on sitä varten. Nyt kun jaksan taas tehdä töitä, hoitotuen voi ajatella korvaavan omaishoitajan työkyvyn puutteen asemesta entistä enemmän vammaisuuden tuottamia materiaalisia tarpeita ja esinevahinkoja. Ajatuskikat auttavat.

Pitkästä aikaa minäkin oikein kuumenin ja kävin ottamaan pulttia miehen tavasta käsitellä asioita. Räyhäsin hänelle, vaadin vastauksia, painostin. Nykyään en yleensä jaksa olla mikään teiniprimadonna, vaan pyrin ottamaan sen linjan, etten pakota tunnelukossa olevaa ihmistä kanssakäymiseen, vaikka MINÄ haluaisin selvittää asian NYT heti paikalla. Kun odotan vähän aikaa enkä käy kimppuun, lukko aukeaa ja sitten voimme jutella "selvin päin", ilman tunnehyrskyjen vääristävää voimaa. Tällä kertaa en jostain syystä noudattanut hyväksi havaittua linjaa.

Luultavasti tämä tuntui miehestä niin pahalta siksi, että hän on tehnyt ankarasti työtöitä, kotitöitä ja lastenhoitotöitä tämänkin vuoden ja lisäksi 2kk toipilasvaimon hoitotöitä. Ankara raataminen tekee kalliiden vempeleiden hajoamisesta vielä kurjempaa. Ikään kuin kukaan ei arvostaisi sitä työtä, jolla ne maksettu. Lapset eivät tajua sellaista eikä sitä voi heiltä edellyttää, mutta minulta voi. Olen koko ajan kannustanut miestä tekemään vähemmän töitä, tulemme toimeen vähemmälläkin. Toisaalta olen mielihyvin nautiskellut hänen työnsä hedelmistä. No, tyypillä on hyvät syyt tuntea olonsa kurjaksi, ehkä hyväksikäytetyksikin. Ja minua kaduttaa, että kävin hänen kimppuunsa. Ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta pahaan mieleen tai minun oikeuteni olisi suurempi. (Jossain tilanteissa oikeuteni onkin suurempi, mittarini mukaan, mutta ei tässä.)

***
Olen pragmaatikko ja haluan löytää ratkaisuja pulmiin. Ratkaiseminen vaarantuu, jos sekoittaa asioihin liikaa tunteita. Tunteet voi hoitaa jollain geneerisellä räyhäämisellä, niin etteivät oikeat asiat vaarannu typerästä vänkäämisestä. Jos pulmatilanteessa puskee väkisin päälle, koko asian käsittely voi hankaloitua pitkäksi aikaa. Toisille sopii tunnerevittely ja suuret draamat, jotkut ovat oikein himotappelijoita. Siitä vaan, jos se on antoisaa ja pulmat silti ratkeavat! Meillä päin ei synny mitään hyvää, jos näyttämöllä on kaksi pateetikkoa tuntemassa syvästi. Mieluummin päsähtelemme vuoron perään ja hoidamme asialliset asiat erikseen.

***
Esikoinen muuten ei ole ainoa neurobiologisesti poikkava hahmo, jolla naurupiuhat ovat ristissä. Luulen, että stressi yhdistettynä mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen voi laukaista kovaäänisen naurun. Ei ole hienoa! Vaikka olisi kuinka älykäs ja empaattinen autismin kirjon ihminen hyvänsä, huulilta voi purkautua kaikkein sopimattomimmissa paikoissa nauru. Tähän tapaan:
- Minulla todettiin juuri syöpä.
- AAAAahahhhahhahhahhakäkähihihihTYRSK... (sisäpuolella surua, pelkoa, järkytystä ym.)

Aivan kamalaa molemmille osapuolille, vai mitä? Mutta etenkin sille, joka joutuu toistuvasti neurobiologisista nikotuksista johtuvien reaktioidensa takia katsomaan ihmissuhteiden sauhuavia raunioita. Ihmisten voi olla lähes mahdotonta uskoa, että nauru ei välttämättä tarkoita naurua, vaan se voi olla mitä murheellisinta itkua. Kyse ei ole tunnevammasta, vaan siitä, että ristissä olevat piuhat tuottavat asianmukaisesta tunteesta täysin virheellisen reaktion.

Aikoinaan näitä ihmisiä pidettiin riivattuina ja heistä yritettiin ajaa paholaisia pois mitä omituisimmilla keinoilla. Nyt heitä leimataan epäempaattisiksi ja tunnevammaisiksi eikä se ole yhtään sen parempi eikä perustellumpi tapa suhtautua.

***
PS3-laitteen ajatuksena oli innostaa poikaa SingStarin pariin, mutta emme vielä olleet ehtineet kunnolla kokeilemaan. Koulun kerholla Esikoinen on laulanut karaokea, joten ajatus ei ole ihan kaukaa haettu, kai. Olen yksitoista vuotta etsinyt epätoivoisesti pojalle jotain tekemistä eikä loppua näy. Jahka olen painanut julkaisunappulaa, menen taas pitämään aapiskerhoa lapsille siinä vienossa pysyväistoivossa, että Esikoinen jonain päivänä innostuisi lukemaan kirjoja. Iltasaduksi luemme muuten Bo Carpelanin Kaari-kirjaa. Se on kovaa kamaa.

***
En jaksa nyt veivata tätä tekstiä enempää, vaikka varmaan on löperöä ilmausta ja muuta sälää, josta voi tehdä vääriä johtopäätöksiä. Semmost' se on. Ihmiset tekevät jänskiä tulkintoja, kuten vaikka sen, että kun minä kirjoitan musta, tarkoitankin oikeasti valkoista ja kiellän asian siksi, kun mulla on niin kova torjunta.

Kuntoutussuunnitelma

Todettuani, miten vaikeasti olen mökkihöperöitynyt kamalan pitkän toipumispakon seurauksena, olen rakentanut itselleni kuntoutusohjelmaa. Olen myös ottanut neljää Armouria per päivä ja voin paremmin, mikä tuntuu etenkin mielialassa. Siispä tällä viikolla menen Litukkaan lasten kanssa tapaamaan huippis-kälyä hänen siirtolaviidakkoonsa, vietän päivän töissä ja tapaan proffaa, treffaan lapsuudenystävääni sekä visitoin kamun ja lasten kamujen luona (samalla kertaa).

Perjantaiksi suunnittelen turistiretkeä Helsinkiin. Lähden sinne heti kun mahdollista iltapäivällä ja lauantaina todennäköisesti yhytän muun perheen ja käymme mumppilassa ja systerillä. Helsingissä suunnittelen käyväni ainakin varhaislapsuudeni maisemissa Kalliossa. Siellä on kuulemma baareja. Jos haluat kokemusta mökkihöperökuntouttajana, kommenttilaatikossa voi ilmoittautua ja lupaan antaa todistuksen suorituksesta.

Sunnuntain heijaan nurkassa myssy päässä ynisten lastenlauluja, mutta kaikki tämä on uskoakseni sen arvoista.

Koputa puuta

Torstaina ihmettelin, miten juohevasti lasten loma on käynnistynyt ja perjantaina tietysti alkoi itku ja hammastenkiristys. (Lapsena mielikuvitin sanonnan pienillä kiristysruuveilla, joilla sai hampaat jämäkämmin ikeniin, vaikka oikeasti ajattelin sen tarkoittavan kirskuttamista. Aina pitää asioita sanoa joksikin muuksi kuin mitä ne ovat.) Aamulla Tosikoinen hermostui tolaltaan siitä, kun Esikoinen sai hänen mielestään enemmän maitoa. Meillä maito on ihan vapaasti nautittava elintarvike, mutta johonkin piti aamun hirttää kiinni ja se oli sitten tämä paikallisten maatiaislehmien tuottama juoma. Seuraavaksi Esikoinen meni tolaltaan siksi, että Pikkukakkosen tallenteeseen ei ollut tullut mukaan alun tunnaria. Tuohduksissaan hän puri itseään jalkaan, niin että siitä tuli verta kahdesta kohdasta. Jep.

Meidän kynäharjoituksemme sentään menivät hyvin. Ajattelin, että jos joka aamupäivä pidetään vähän kynäharjoituksia, vaikkapa käydään aapista läpi ja lapset saavat kirjoittaa kirjaimia, heillä on struktuuria, tekemistä ja nimenomaan vieläpä yhteistä tekemistä joka päivä. Ensimmäisellä yrittämällä Esikoinen kesti penkissä minuutin kerrallaan, kun taas Tosikoinen olisi tehnyt vaikka kuinka. Hän myös yllätti itsensä täysin lukemalla sanan ULLA aapiskirjasta. Kova raksutus kuuluu tyttären aivoista, kun hän tietää kirjainten äänteet, mutta vain välillä yhdistää ne sanakokonaisuudeksi. Esikoisesta on selvästi tylsää, mutta tuttua ja sikäli mukavaa raapustella kirjaimia ja kovasti patistettaessa hän myös suostuu yhdistämän sanan kuvaan. Aina oikein. Ota näistä selvä. Jatkamme kumminkin tätä hommaa.

Vaikka tavoitteena ei ole niinkään asioiden oppiminen kuin järjen säilyminen kaikkien päässä kesän ajan, tiedän, että lapset kovasti nauttisivat, jos saisivat sujuvan luku- ja kirjoitustaidon valjastettua omaan käyttöönsä. Näiden taitojen takana on paljon valtaa. Opi kaikki aakkoset, se ei riitä, mutta opi ne. Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo. Sinun täytyy tietää kaikki. Sinun täytyy astua johtoon!

Yllättävä pulmasto iski, kun kävelimme lähikauppaan (iso automarket reilun viiden minsan kävelymatkan päässä) karkkipäiväkarkkiostoksille. Esikoinen jarrutteli koko matkan ja ulisi osan matkasta, vaikka karkki on yleensä hyvä motivaattori! Sisäänkäynnin lähestyessä hän vetäisi t-paidan naaman eteen ja asetti vielä lippiksen sen päälle. Päätön nuorison edustaja otti kuitenkin oman ostoskorin ja käyttäytyi järkevästi, jos ei lasketa sitä, että paita pysyi paikallaan melkein koko reissun. (Kevyellä ohjaamisella vältimme törmäykset ja ihmiset näyttivät yllättävän sympaattisilta.) Market on valtaisa aistiärsykkeiden kakofonia, mutta viimeiset pari vuotta ostosretket ovat onnistuneet täysin ongelmitta ja lähikauppa on läpeensä tuttu, eli kohtalaisen hallittava. Ilmeisesti E:llä on jokin aistiherkkä vaihe meneillään. Ngggh, pitääkö tästä saavutetusta edusta muka luopua?

Päivän vinkki: Jos alkaa ahdistaa jättimarketissa, vetäise paita pään yli. Kannattaa pukeutua tarpeeksi pitkähelmaiseen, ettei pidetä siveettömänä. Muistatteko sen Aku Ankka -jutun, jossa Aku osaa ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä? Siitä voi myös ottaa mallia, mikäli alkaa empiä, kummasta päästä paitaa pitää nostaa.

Näin pääset ystävistä, menestyksestä ja vaikutusvallasta

Tilanne: Lasten loma on käynnistynyt kivuttomammin kuin koskaan aiemmin. Esikoisen leiriviikko ja Tosikoisen vuorokauden mittainen yökyläily aloittivat loman rysäyksellä, joka ehkä auttoi sopeutumaan lomarytmiin. Tai sitten kasvu on vain tehnyt tehtävänsä. Ja tietenkin erinäiset struktuurit, joilla lomasiirtymää olemme kelailleet ja hahmottaneet koko kevään. Uskon Tosikoisenkin hyötyvän kuvakalentereista ja niiden läpi käymisestä Esikoisen siivellä.

Polla: Minua riivaavat ajoittain ahdistukset ja alakulot. En tiedä, miksi, kun elämäni palikat ovat hyvällä mallilla, paremmin kuin viimeiseen vuositusinaan. Eilen olin omaishoidon lomittajan turvin töissä iltapäivällä ja tunsin rauhaa ja mielihyvää ilmastoidussa huoneessani. Ehkä olen hermiitti ja minun pitää istua kammiossa tutkimassa? Sairausloman aikana ja sen jälkeen pääni on jostain syystä halunnut pyörittää videopätkiä kaikista mahdollisista sosiaalisista kömpelyyksistäni, typeryyksistä, tökeröyksistä ja kulmikkuuksista.

Sisäisen videomestarini mielestä minulla ei sosiaalisessa historiassa muita olekaan kuin epäonnistumisia. En siis juuri halaja mennä ihmisten ilmoille. On hilkulla, etten jo näe suoranaista vaivaa vältelläkseni ihmisiä. Jos jaksan, yritän tehdä tälle jotain, koska epäsosiaalisen jakson venyessä kynnys kasvaa yhä korkeammaksi. Vähintäänkin vältän kaikin voimin sanomasta ei, jos tulee tilaisuus nähdä tyyppejä. Onneksi sentään Tosikoisen yökylästä hakemiseen liittyi paljon juttelua ja tuli sellainen olo, että ainakin joidenkin ihmisten kanssa olo on mukava. Oma itte tuntuu kelpaavan ja riittävän. En minä osaa kukaan muukaan olla ja jos yritän, perheelleen menee. Niin ja olinhan pygmin varamiehenkin kanssa paarissa hyvällä menestyksellä (luullakseni). Kävelin kotiin kesäyössä hyräillen enkä saanut edes rakkoja jalkoihin.

Huono idea kirjoittaa näistä sosiaalisista hommeleista avoimesti blogissa, jota voi moni livetuttu vilkuilla. Silloin saattaa turhaan mutkistua sosiaalinen elämä entisestään. Näivettyä lopullisesti. Asiaa mutkistaa, ettei hulusmaanikaan jaksa näitä ajatuksella lukea kokonaan, ottaa vaan nopeita fiiliksiä ja mielikuvia, jotka sitten voivat olla kovinkin etäällä siitä, mitä olen yrittänyt sanoa.

Keskittymiskyky on päreinä ja mietin, miten korjaan sitä. Mitä sille on tapahtunut? En pysty lukemaan juuri mitään kunnolla yli viittä minuutta ja se alkaa tuntua erittäin häiritsevältä! Sentään jaksoin litteroida vähän pidempään, vaikka se on raskaampaa hommaa. Huh sentään! Olen iloinen. Näköjään koneeltani löytynyt Transana ei ole hullumpi työkalu. Litterointi näyttäytyy entisellekin IT-alan ihmiselle vanhanaikaisena jurnutuksena, vaikka sen perustelut ymmärtääkin. Jos semmoista joutuu tekemään, pitää ainakin olla helpottava työkalu, joka pitää huolen mekaanisimmista asioista.

Yksinäisyys voi olla erittäin miellyttävää, jopa ihanaa, kunhan keskittymiskyky toimii. Aivoni ovat ystäväni. Nyt en pysty edes elokuvaa katsomaan alusta loppuun. Paitsi Arsenikkia ja vanhoja pitsejä meni melkein kokonaan tuosta vaan. Peeveli, keksin vielä keinot, millä saan rauhan rakennetuksi pollaan.

ObRuoka: Tehtiin lasten kanssa mustikkapiirakka ja tuli himmeen hyvää. Tosikoinen halusi sitä maistettuaan aloittaa reseptien keräämisen! Käytin mitä kaapista löytyi, eli luomuhiutaleita sekä raffinoimatonta hippisokeria ja kermaviilin asemesta partaäijä-rahkasekoitusta. Ahlmanin kananmuniakin käytin ja mietin jälleen, minkä takia noiden paikallistipujen munissa on niin keltainen keltuainen.

Työelämässä

Olen iloinen palattuani taas töihin! Mutta mitä? Jouduin hyökkäyksen kohteeksi yllättävästä suunnasta, menneisyydestä.

Kesken työpäivän mieleen heijastui 26 vuotta vanhoja ensimmäisen työpaikkani tapahtumia tuoreina, naturalistisina lyhytelokuvina. Sattuipa nimittäin pienessä leipomossa iltatöissä toisinaan, että toimari itte kävi kylmiössä 16-vuotiaaseen kesätyttöön käsiksi, jos sattui hollille. Toimari oli iso ja jotenkin hölmö, taikinamainen mies. Hän hengitti raskaasti ja tuntui jyräävän massallaan minut ahtaassa tilassa ja tukki pakotieni. Toimarin velikin ehdotteli niljakkaita ja saattoi rykäistä pukkariin kesken vaatteidenvaihdon, mutta ei sentään koskenut. Hänen kömpelöistä iskurepliikeista revin hupia pitkään, toimaria en halunnut edes ajatella.

Olin pimeästi töissä ja asuin kesää yksin Helsingissä. Minulla ei ollut aavistusta, kenen puoleen olisin kääntynyt. Ajattelin, että olen jo iso ihminen ja osaan pitää puoleni. En halunnut tehdä asiasta numeroa, kaikkinainen sekaantuminen ja metelöinti olisi ollut niin kiusallista. Feidasin vastenmieliset, ahdistavat, kurkkua kuristavan tukahduttavat kähmimiset mielen taka-alalle enkä koskaan puhunut niistä mitään kenellekään. Leikin, ettei tilanteilla ollut merkitystä. Ja halusin saada palkkani pulmitta. Eihän se koko kesäduuni nyt niin kauan kestäisi...

Ensi kertaa 26 vuoteen tänään tuli näiden kokemusten takia itku kesken päivän kuin ukkossade. Millähän nyt saisi möyrivät sisukset asettumaan? Beckin katselu ei suinkaan auttanut asiaa. Siinä 15-vuotiaat tyttöä olivat joutuneet sekalaisen seksuaalisen väärinkäytön uhreiksi. Perkele.

Jospa annan vihan (tekijää/tekoja kohtaan) ja surun tulla ja pyyhkäistä edes osan pakkautuneesta ja kuivaksi, kovaksi kitistyneestä ahdistuksesta pois.

Viimeisen saikkupäivän sekalaiset

Särkänniemestä kuuluu kivoja uutisia myös niille särkkäilijöille, jotka tarvitsevat avustajaa. Ainakin Riikkis on saanut esimerkillistä palvelua!

***
Törmäsin amerikkalaiseen sivustoon, GoodGuideen, jossa tarkastellaan tuotteiden ekologisia ja terveydellisiä vaikutuksia kriittisesti. En ole vielä ottanut selville, kuka sitä rahoittaa tai millaista asiantuntemusta sivustolla on käytössään, mutta ajatuksena aivan huippu. Joku muu selvittää asioita ja välittää informaatiota eikä jokaisen yksilön tarvitse joka tuotteen kohdalla tihrustaa liian pientä, käsittämätöntä sanastoa sisältävää tekstiä ja miettiä, mitä seloste kulloinkin implikoi.

***
Hölökohtaiset terveysuutiset kaikille kiinnostuneille kiville. En pysty vielä istumaan kahdeksaa tuntia, mutta en jaksa enää yhtään sairauslomaa! Siispä töihin. Onneksi voin tarvittaessa vaeltaa kirjastoon, josta etsivä voi löytää korkean seisoskelupöydän tai kotiin liian tutuksi käyneelle sohvalla lojuntaan. Oleellista on se, että antibioottikuurin loputtua en tällä kertaa ole sortunut kuumeiluun ja yleiseen heikotukseen. Varovainen, mutta selkeä hurlaa!

Suloinen kaipuu

Eräiden 11-vuotias autismi- ja kehitysvammadiagnoosilla paiskattu lapsi täpinöitsi muutaman päivän lähestyvästä leiristä ja mitäpä tapahtui sinä päivänä, kun leirille lähdön oli määrä tapahtua? No, se lapsi halasi pikkusiskoaan, nautti aamupalaa, touhusi tavan juttuja ja viestitti äidilleen, että lehtikomposti on rikki ja pakkasi kassinsa. Lapsi pakkasi sinne viidet kalsarit, viidet sukat, viisi t-paitaa, hammasharjan ja -tahnan (ym. samaa rataa) sekä kommunikaatiokansion.

Sitten sen äiti tuli ja sanoi, että vau! Siis vau! Harmi, että joudutaan purkamaan ja pakkaamaan uudelleen, mutta leiriä varten kaikki pitää kirjata. Ja se äiti pyysi lasta toimittamaan vähän kaikkea vielä kuudennenkin kappaleen, kun leirillä kuitenkin sattuu ja tapahtuu.

Iltapäivällä hyväntuulinen lapsi rynnisti oikeassa ajassa autoon ja odotti kärsivällisesti, että loppu perhe tulee ja vie hänet leirille. Leirille tultuaan hän toimi niin asiallisesti ja rauhallisesti, että oksat pois! Hän kävi läpi leirillä olevat loppupäivän kuvat, tsekkasi kaikki paikat, asetti tavarat huoneeseensa ja halasi sitten tippasilmäistä äitiään ja sanoi ei-ei.

Nyt eräitten kodissa tuntuu kamalan tyhjältä ja ikävä kaihertaa. Viime vuoden aikana on ollut uudenlaista läheisyyttä ja jakamista lapsen kanssa. Muinainen symbioosi ei enää edes kummittele, nyt ollaan erillisiä, mutta läheisiä. Enää ei tarvitse olla telepaattista yhteyttä, kun sanoja ja kuviakin voidaan käyttää molemmin puolin.

Kaipuu on suloista, kun tietää, että toinen tulee pian takaisin ja poissa ollessaan pitää 11-vuotiaan hauskaa kesäleiritouhuissa.

Blogien lempijä

Olen lempinyt monia blogeja ja listallani on edelleen hurja määrä luettavaa. Moni rakas blogi on lopettanut. Jotkut blogikontaktit ovat sentään siirtyneet Facebookiin, joka on kiva ja nopea, viihdyttävä ym., mutta ei paikkaa blogien jättämää aukkoa. Blogeissa on avoimuutta, näitä pääsee lukemaan koko maailma. Blogeissa on mahdollisuus monenlaiseen, syvälliseen ja rehelliseenkin vuorovaikutukseen myös meille, jotka olemme paljolti sidottuja arjen kuvioihin.

Sain Haaveilijalta oheisen suloisen vaaleanpunaisen tunnustuksen ja yritän keksiä, kenelle sitä jatkaisin edelleen, kun armastan niin monia.

I read the news today, oh boy

Hyvinvointiin kuuluu pidättäytyminen päivälehtien lukemisesta, sanottiin selailemillani joogasivuilla. Perusteeksi kerrottiin, että uutiset ovat oikeastaan järjestään huonoja ja niiden lukeminen altistaa pessimismille, kyynisyydelle, toivottomuudelle jne. Ensireaktioni tähän oli *strutsi, joka piilottaa päänsä hiekkaan* ja *lapsi läiskyttää käsiä korville huutaen LAALAALAA* ja *väkinäinen nami nami ruusunpunaiset pyöreät rillit silmillä*. Mielikuvien värikkyydestä voi päätellä, että ajatuksessa on paljon ytyä.

Strutsi kuulemma todellisuudessa EI piilota päätään hiekkaan, kun se yrittää suojautua vaaralta. Se potkii helkkarin kovaa ja juoksee nopeammin kuin muut linnut. Mutta lukisikohan se lehtiä, jos niissä käsiteltäisiin enimmäkseen erilaisia stutsimaailman kurjuuksia? Katselisiko telkkarista kaikenlaisia rakenteellisia ja henkilökohtaisia julmuuksia, joita strutsit järjestävät toisilleen? Vai työntäisikö se mieluummin päänsä hiekkaan kaivellakseen sieltä sapuskaa.

Pieniä taukoja lukuunottamatta olen koko ikäni ollut jonkinasteinen lehdenlukunarkkis. Ehkä juuri siksi sopii tosissaan miettiä, onko tervettä syöstä itsensä synkeyteen huonoja uutisia lukemalla joka himputin päivä. Auttaako ongelmien ratkaisussa se, että minä tiedän niistä ja murehdin? Hmmm. Tieto voi tuottaa toimintaa ja parannuksia. Jos epäkohdista vaietaan, niille ei välttämättä tehdä mitään, mikäli ne eivät ole vallanpitäjien intresseissä eikä painostusta synny ilman tietoa ja tunnetta. Mutta juuri minun ei tarvitse tietää kaikesta ja murehtia mahaa kipeäksi, eihän? Kun omassakin elämänpiirissä on paljon tunnetta, ajatusta ja toimintaa vaativaa.

En lopeta sanomalehdenlukua, TV-uutisten kyttäämistä tai rikossarjojen mulkoilua, mutta laitan mieleni seinälle muistilapun. Huomio aivot! Täytetäänkö teidät loputtomilla huonoilla uutisilla, vai jääkö tilaa myös hyville? Hyvät uutiset ovat vähintään yhtä todellisia ja tärkeitä kuin huonot.

Pärstäkertoimen paluu

Täyttelin tiskikonetta pesukuntoon ja manailin, miten SP on laittanut puisia lastoja tiskikoneeseen! Mutristelin naamaa ja puhisin paheksuvasti (itsekseni). Sitten yhtäkkiä kasvot syttyivät iloiseen loisteeseen ja henkäisin onnesta. Mitä tapahtui? Sama syy, päinvastainen reaktio. Tajusin, että Esikoinen oli itsenäisesti täytellyt tiskikonetta ja enimmäkseen täysin asianmukaisesti. Hän on intoutunut nyt tiskikonehommiin yhä itsenäisemmin eivätkä likaiset astiat enää päädy kaappiin tai koneeseen puhtaiden sekaan, vaikka emme ole juuri kädestä pitäen ohjanneet.

Puukapistusten kannalta on ihan sama, onko ne lykännyt koneeseen Esikoinen tietämättömyyttään vai SP huolimattomuuttaan. Esikoisen tapauksessa olisimme kuitenkin makselleet oppirahoja mieluummin ja tottuneemmin. Rähjääminen kummassakaan tapauksessa ei olisi auttanut mitään, tuottanut vain turhaa pahaa mieltä vahingon päälle.

Tässä kohtaa oli tarkoitukseni naputella jotain terävää ja yleistä siitä, miten tärkeää voi olla suhtautua asioihin sen mukaan, kuka on tehnyt ja miksi. Joskus taas tulkintojen teko henkilön tai hänen (oletettujen) motiiviensa perusteella voi tehdä suunnatonta vääryyttä. Mutta olen liian iloinen Esikoisen edistymisestä! Lapseni oppii koko ajan enemmän asioita ja etenkin hän oppii oppimaan. Hän treenaa jopa sitä kaikkein vaikeinta - puhumista - jatkuvasti ja johdonmukaisesti!

On ihmeellistä, kun meidän ei tarvitse joka asiassa tehdä aloitteita aloitteiden perään - joista hän nappaa ehkä yhteen silloin ja toiseen tällöin. Eikä tarvitse raahata toistojen ja viritysten kautta. Joka asiassa. Muistutus itselle: tämä ei ole saavutettu etu, vaan pitää olla valmis kuin partiolainen auttamaan aina tarvittaessa (eikä esim. pidä jäädä kiukuttelemaan siksi, että asiat eivät menekään näin mukavasti, vaikka ne just äsken menivät).

***
Lopuksi lääkekatsaus. Lopetimme eilen taas Esikoisen melatoniinitauon ja ihana rauha oli illalla talossa. Melkein korvissa suhisi enkä olisi malttanut mennä nukkumaan. Huomenna loppuu minun kolmas antabus-antibioottikuurini (ja lauantaina saan viiniä, jee). Huolestuttaa. Parhaat olot on sairauslomalla ollut jokaisen ab-kuurin keskivaiheesta loppuun ja päivän sen jälkeen. Sitten alkaa yleisväsymys ja läyhä. Oletan, että keho silloin joutuu tappelemaan äreänä tulehduksia vastaan eikä jaksa oikein harrastaa lihaskuntoa, venyttelyä tai edes käyskentelyä - saati pollan hyvinvointia. Arvostakaa ja armastakaa terveyttänne, toverit!

Haluta aina saa

Haluaminen on tärkeää. Se antaa elämälle suuntaa ja muotoa, sisältöä ja rakennetta. Missä sinä olisit ilman haluamista? Minä haluan liikaakin, joten en ole oikein missään, mutta ainakin matka on ollut kiinnostava.

Esikoinen ilmaisi pitkään vain tarpeita. Pakottavia, koko maailmaa kannattavia tai kaatavia tarpeita. Erilaiset voimakkaat kiinnostuksetkin, kuten halu heilutella ovia tai suihkuttaa vettä, olivat pakottavia tarpeita, eivät haluamisia. Perheen koko elämä piti järjestää näiden tarpeiden mukaan. Osaa tarpeiden tyydyttämisistä pitää ohjata toisenlaiseen suuntaan ja jopa yrittää tukahduttaa (huono, hyvin huono juttu), koska ne voivat olla haitallisia tai liian rajoittavia. Oleellista on hyväksyä se, että kyseessä ovat tarpeet, eivät oikut, preferenssit, hutsitukset tms. Ilmeisesti vasta oleellisten tarpeiden ollessa hoidossa meidän residentti autistimme voi alkaa haluta asioita.

Tosikoinen puolestaan haluaa aamusta iltaan sitä sun tätä ja muutamaa muutakin asiaa. Suurin osa haluamisista on kevyitä, osa painavampia ja muutama sellaisia, että niiden eteen lapsi on myös valmis pinnistelemään. Lapsen haluamiset tarjoavat paljon helpotuksia äidille. Tosikoista on helppo ilahduttaa ja motivoida, koska hän ilmaisee halujaan. Haluamisista voi jutella ja sillä tavalla avartaa (molempien) maailmaa. Miksi jotain saa tuosta vain, jotain viipeellä ja jotain taas ei laisinkaan? Maailma jäsentyy, sen värit ovat kirkkaammat, kiinnostus kaikenlaiseen syttyy, kun haluaa.

Esikoinen on menossa kesäleirille ja siitä ollaan juteltu aika paljon. Perjantaina poika alkoi kysellä kommunikaatiokuvillaan, voiko leirillä onkia. Hän osaa sanoakin "nkii". (E. on treenannut sanomaan "Pappa nkii" Muumi-astian avulla. Äng-äänne! Oma-aloitteista puheharjoitusta!) Esikoiseni haluaa onkia kesäleirillä. No, lähetinpä sähköpostia leirityypeille ja sain kuulla, että onget on jo viritetty valmiusasemiin kesäleiriläisiä varten. Esikoiseni myös saa haluamansa! En tiedä, kuinka helppoa on ymmärtää sitä syvää iloa, joka näistä haluamisista tulee, jos on kokemusta vain näistä Tosikoisen kaltaisista haluamiskroisoksista. Mutta syvän ilon toivottavasti ymmärtää jokainen lukija omasta kokemuksestaan ja tietää, mitä se tarkoittaa.

Otsikko oli aikoinaan äitini suosikkisanontoja. Se tarkoittaa, että halua vaan niin paljon kuin jaksat, mutta saaminen on sitten asia eriksen. Teoriassa ihan hyvä viesti siis, joskin olisi ehkä voinut sitä sarkasmihanaa säätää äänensävyssä pienemmälle...

Miksi teitte sen?

Ei oikein huvita tulla puolustuskyvyttömäksi. Tampereen Koukkuniemi on taas otsikoissa (hygieniasta 5 eikä juttelusta sitäkään) ja se on vain yksi esimerkki siitä, miten toiminnan esteistä kärsivien ihmisten järkevän elämän mahdollistamisesta tingitään taantuman varjolla. Voisi kysyä, miksi päättäjät tekevät niin. Koska he voivat? Kun ihmisen toimintakyky on alentunut kylliksi, hänelle voi tehdä mitä vain, koska hän ei pysty puolustautumaan. Kaikilla toimintakyvyn rajoitteista kärsivillä ihmisillä ei ole ääntä tai tarpeeksi puolestapuhujia.

Tamperelaisen uuden Acuta-ensiapupolin (jolla on ihq nimi) hitaudesta on puhuttu kovaan ääneen. Siellä käy oikeita kunnon kansalaisia, joten ääntelijöitä on paljon (mikä on tietysti hyvä asia). On ilmiselvää, että ongelmat johtuvat täkäläiselle tyylille tyypillisestä alimitoituksesta. On liian vähän väkeä. Henkilökunnan määrä on mitoitettu matalimman kuormituksen mukaan, ettei tyypeille vain vahingossakaan jäisi muutamaa sekuntia palkallista luppoaikaa rauhallisempina jaksoina.

Yksi asenneasiakin tökkäisi AL-jutussa tänään (A05). Tiuhaan Acutassa käynyt asiakas sanoi, että kiireessä on välillä sanottu ilkeästi. Minusta tällainen ilkeys ei ole hyväksyttävää, vaikka olisi kuinka kiire. Henkilökunnan kiire ei ole apua tarvitsevien ihmisten vika eikä mikään alimitoitus oikeuta olemaan ilkeä heille. Hädänalaisessa tilassa olevien ihmisten tölviminen on syvältä ja poikittain, omat veetutukset pitää purkaa jollain muulla tavalla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ilkeys, mitätöinti ja yleisesti paskamainen suhtautuminen silloin, kun ihminen on heikoimmillaan apua tarvitsevana, kivuliaana potilaana, jää ikuisesti mieleen. Itselläni se synnyttää kestävää inhoa ja halveksuntaa tökeröinyttä ihmistä kohtaan, mutta monelle se myös aiheuttaa alemmuuden ja nöyryytyksen tunteita, eli viha suuntautuu itseen. Miksi nämä ihmiset toimivat halpamaisesti? Koska he voivat?

***
No, pitää siis pysyä terveenä ja tolpillaan, kunnes kaatuu saappaat jalassa. Ja mitenkähän tämä onnistuu? Teoriassa itse voi vaikuttaa paljon hyvinvointiin, mutta käytännössä myös taudit, geenit, onnettomuudet, ympäristöstä imetyt myrkyt ym. vaikuttavat. SP:n kans mietimme eilen omaishoidon vapaalla (kävimme syömässä ja oli vaikeaa istua tarpeeksi kauan, äähhhhh, eikä viinin tilalle ole oikein maittavia ruokajuomia - kolmas antabus-antibioottikuuri nääs menossa), mitkä tavoitteet olisivat järkeviä.

Höm höm. Ravinnossa vältellään tarpeetonta kamaa, kuten valkoista sokeria ja valkoista jauhoa sekä transrasvoja ja popsitaan paljon kasvikunnan värikkäitä vehkeitä. Käytetään alkoholia vain kohtuullisesti ja tupakkaa nolla. Nautitaan reippaasti liikuntaa ja unta. Vältetään vääränlaista stressiä. Hommataan mielihyvää läheisten kanssa olemisesta ja ihmisten tapaamisesta. Ei olla absolutisteja edes näissä tavoitteissa, jos siitä alkaa pipo puristaa. Siis sisäinen, kestävä hyvinvointi on tavoitteena. Jos se hidastaa muiden armoille joutumista ja pidentää sitä aikaa, kun voi tapella hyvisten puolella, aina parempi. Ehkä me voimme?

***
Yksi vaikuttamiskanava Tampereella on nyt auki 17.6. asti. Valma pyytää kansalaisia kommentoimaan Arvokas Arki -lastensuojelusuunnitelmaa. Minun näkökulmastani autismikirjon (enemmän ja vähemmän aktiivisena) aktivistina räikeintä on se, että Tampereellakin kovien lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi on joutunut neurologisesti erityispiirteisten lasten perheitä ilman todellista syytä, kuten holtittomuutta, väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä tai vastaavaa. Näillä nepsyperheillä on ollut suuria vaikeuksia suuritarpeisten lastensa hoidossa, mutta niistä olisi selvitty kotiin annetulla täsmäavulla.

Neurologisesti erityispiirteisen lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle on sekä inhimillisesti että euroissa järjettömän kallista verrattuna kotiin annettuun apuun. Toverini lapsi huostaanotettiin vuodeksi laitokseen ja nyt, monta vuotta myöhemmin, lapsi alkaa olla toipunut tapauksesta. Laitosjakson hinnalla perheen tarvitsemaa puolipäiväistä apua olisi voitu palkata ainakin kuudelle perheelle. Rautalangasta: Lapselle haitallisen laitosjakson asemesta olisi murto-osahinnalla saatu kotiin tarvittava apu!

Tämähän on täysin järjetöntä toimintaa enkä osaa keksiä muuta syytä tällaiselle kuin sen, että moni lastensuojeluvaltaa käyttelevä yhä kuvittelee, että neuropsykiatriset oireyhtymät johtuvat vanhempien huonoudesta. Kuvitelmaa saattaa tukea sekin, kun moni nepsylapsen vanhempi on myös vähän nepsypiirteinen, eli outo ja epäilyttävä... Ilmeisesti kehitysvammadiagnoosi voi suojella perheitä, sillä ammattilaisten suhtautuminen meihin ei ole ollut (satunnaisia päiväkodin tahoja lukuunottamatta) syyllistävää.

Osa sos-terveysalan ihmisistä haluaa tulkita vanhempien toimintaa ikävimmällä mahdollisella tavalla absurdiuteen asti. Jos esim. lapsi voi aina huonosti tavattuaan työntekijöitä eikä halua nähdä heitä enää koskaan, umpi-ammattilaisen mielestä syy on tietysti vanhempien agitoinnin ja mustamaalauksen. Umppiksen omassa toiminnassa ei voi olla vikaa! Esmes me kaikki rakastamme sitä, kun vieraat, kolkot ihmiset punkeavat kotiin reviirillemme ja alkavat porukalla haukkua, eli eritellä inhorealistisesti kaikkia mahdollisia ongelmiamme ja vajavaisuuksiamme kovaan ääneen. Etenkin tunnemme syvän luottamuksen heräävän näitä haukkujia kohtaan, jos satumme olemaan herkkiä, älykkäitä autismikirjon lapsia tai nuoria, ja itsetuntomme on muutenkin jo NT-yhteiskunnan paineissa murjoontunut. Toki haluamme intopiukkana tavata näitä tyyppejä yhä uudestaan yhtä paljon kuin nauttia myrkkyä aamupalaksi.

Mieleeni on myös kaivertunut erään palveluohjaajan kertoma sosiaalityöntekijän vastaus kysymykseen, eikö autistisen lapsen perheelle voisi järjestää kotiapua, että perhe jotenkin jaksaisi sinnitellä. Minähän en laiskoille äideille mitään siivousapua järjestä, sanoi sossuvaltaa käyttelevä taho. Liian monelle huostaanotto näyttäytyy järkevämpänä ratkaisuna kuin kotiavun tarjoaminen joiksikin tunneiksi viikossa. Eräässäkin kunnassa lapsi pysyi huostaanotettuna, koska kunta mieluummin maksoi laitospaikasta kuin siitä, että työntekijä olisi perheen apuna pari tuntia per arkiaamu. Hintaero yli 10-kertainen. Ehkä joku päätteli, että perheessä on oltava vikaa, kun lapsi on yleensä otettu huostaan. Ja näin se homma jatkuu.

Koska olen eräänlainen autismikirjon puhelinvastaaja alueella, olen kuullut hirvittäviä kokemuksia lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneilta perheiltä. En voi niitä tässä julkaista, mutta tiedän paljon kamalampia juttuja kuin nyt kerron. Jotkut alan ihmiset käyttävät totaalista tuomiovaltaansa (ilman oikeusistuntoa tai puolustuksen puheenvuoroa) näihin perheisiin räikeällä tavalla. Jälleen mieleen nousee kysymys, miksi he tekevät niin. Koska he voivat. Tietämättömyys ja tietämättämyys omasta tietämättömyydestä yhdistettynä valtaan voi tuottaa todella pelottavia seurauksia. Lastensuojelun nimissä tehdyt vääryydet eivät ota korjaantuakseen. Vaikka päätökseen jollain ihmeen kaupalla saataisiin korjaus, neurologisesti hauras lapsi on jo ehtinyt mennä rikki.

Pakollinen varauma: huostaanotoillakin on myös paikkansa ja aikansa ja niillä jopa voidaan suojella lapsia. Etenkin kun perheessä on perustavanlaatuisia ongelmia, kuten väkivalta, seksuaalinen väärinkäyttö tai lasten laiminlyöminen. Lastensuojelutyössä kuitenkin on pakko satsata nykyistä enemmän kotiin annettuun apuun, auttaa perustaltaan terveitä perheitä pulassa. Asiantuntemattomat työntekijät pitää saada tajuamaan oma asiantuntemattomuutensa. Ei kukaan voi tietää kaikkea kaikesta! Apua on kyllä tarjolla tietämättämyyteen, jopa ilmaiseksi, kysykää vaikka alueen yhdistyksistä!

Blokkia päin

Olen kirjoittanut autismin kirjon perheissä tehdyistä (liian kalliista - sekä inhimillisesti että eurollisesti) huostaanotoista ja perusopetuslain odotettavissa olevista muutoksista (joista ei tiedetä tarpeeksi, tietenkään, kun meillä on Vanhasen malli), mutta en pysty julkaisemaan, kun liikaa pusertaa syräntä. Nyt yritän kerätä voimia, jos venyisin erääseen seminaariin pariksi tunniksi. Tuleekohan siitä lisää ahdistusta?

Elämä ei nyt juuri ole oikein raiteillaan, mutta jos vähän suhaan resiinalla, ehkä se oikea raide alkaa taas hahmottua?

Järjestöväsymys

Huomenna on Autismi- ja Aspergerliiton liittokokous ja järjestöpäivä. Tällä kertaa jopa Tampereella! Normaalistihan se on järjestetty arkipäivänä virka-aikaan Helsingissä, joka on Suomen kartalla ihan reunalla. Silloin harva pystyy tulemaan esimerkiksi pohjoisesta oman kattojärjestönsä keskeiseen kokoukseen päättämään, kuka istuu hallituksessa seuraavana vuonna. En sitten tiedä, onko Tampere arkipäivänä virka-aikaan juuri sen parempi vaihtoehto.

Olen menossa kokoukseen, mutta en tiedä, pystynkö istumaan edes kahta tuntia ja jos istun, mikä hinta sillä on kipuina ja särkyinä. Esikoisen kevätjuhlan alle tunti istumista (ja sekin puolella kankulla kummissa väännelmissä) sattuu varmaan vieläkin. Ahd. En haluaisi popsia kipulääkkeitä. Tiistaina olisi nepsyseminaari, johon haluaisin myös osallistua ja siellä ehkä voisi myös seisoskella vapaammin, mutta katsoo nyt. Olen yhä sairauslomalla ja se tarkoittaa, ettei kuvitella itseään terveeksi. Enkä kuvittelekaan, mutta kurjaa, jos ei pariakaan tuntia voi olla jossain istumatilaisuudessa.

Olen joka tapauksessa väsynyt järjestöihin. Olen väsynyt. Mikä tahansa vaikuttaminen perustuu siihen, että aina on tärkeintä KUKA puhuu eikä niinkään se MITÄ sanotaan. Äiti sanoi aina omaa vaikuttamistaan takapiruiluksi. Hän on realisti ja tajusi ottaluullakin, että joku nobody-kotiäiti lytätään välittömästi, olipa hänellä kuinka raivoisan hyvää asiaa hyvänsä. Itsehän keski-ikäisenä väsyneenä omaishoitajana olen ihan samaa vakuuttavuusluokkaa, joten järkevintä on vetäytyä kulisseihin eikä edes yrittää lyödä päätä seinään. Päähän tulee lommoja ja seinä pysyy paikallaan. Järjestöissäkin voisi takapiruilla, puolueessa ainakin.

Ehkä tutkimuksen kautta voi löytää tälle pollalle suotuisampia mahdollisuuksia vaikuttaa johonkin? Aiemmissa töissähän tein tutkimusta ja tuotekehitystä, joten on ollut hankalaa jättää ajatuskoneesta toinen puoli pois. Tällaiselle pragmaatikolle kehitys on oleellinen motivaattori tutkimukselle. Toisaalta meidän hankkeemme on myös kehityshanke, joten sieltä voi lainata forssia siitä huolimatta, että tutkimuspapereissa nimenomaisesti tutkimus on oleellista.

Mietin sitäkin, vetäydynkö koko ajan järjestelmällisesti pois ihmiskontakteista. Se ei ole yhtään hyvä. Ihmisiä tarvitaan, jotta pysyy suhteellisuudentaju ja siksikin, että ihmisten kans on sellaista kivaa, jota ei mistään muualta saa. Kun yli yksi hyvää tyyppiä osuu suotuisalla hetkellä yhteen, tuloksena voi olla vaikka mitä!

Mihin joutuvat Armas Aika ja Suvi Suloinen?

Jälleen yksi erityiskoulun tunnepitoinen kevätjuhla takana. Esikoinen esiintyi ja lavalla häneen syttyy säteily. Esiintymisen iloko se siinä säteilee? Tänä vuonna alkoi itkettää, kun koulusta lähtevistä nuorista yksi itki niin haikeasti. Tai ehkä siksi, että myös Esikoinen kuuden vuoden päästä joutuu pois turvallisesta ja mieluisasta koulusta. Minne? Musta samettipussi hulahtaa päähän, kun yrittää tiirata tulevaisuutta siitä eteenpäin.

Tosikoisella oli kauhea kenkäkriisi, kun uudet valkoiset ballerinat olivat jääneet. Luulimme niiden jääneen kotiin ja vasta ison itkun jälkeen kävi ilmi, että ne olivatkin autossa. Höh. SP haki ne nopeasti ja elämä hymyili jälleen. Aika yllättävä takaisku tämä, kun ei tällaisia itkuja ole nähty ties kuinka pitkiin aikoihin. Jos joku kenkäihminen lukee tätä, jätä ihmeessä sympatiat, niin välitän ne eteenpäin nuorisolle.

Istuminen oli hankalaa minulle. Nyt toivon, että olisin vain seissyt koko juhlan ajan. Viikon kuluttua pitäisi olla työkunnossa, mutta ei juuri nyt tunnu lupaavalta! Olen väsynyt olemaan väsynyt... siis toipilas, mutta näköjään pelkällä tahtomisella ei saa itseään terveeksi.

Tein voikukkaseppeleen ensi kertaa yli 20 vuoteen ja hetken empimisen jälkeen kädet muistivat, miten homma hoituu. Ajattelin hiukan isää ja Viidan tutun Onni-runon osia:


Suvimaisema: lahdentyven,
saunaranta ja vene
ja helle, männiköntuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku:
Isä, hei!

...
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

Huominen ja loppuikä

Koululääkäri totesi Esikoisen korvissa vahatapit, jotka haittaavat kuulemista ja mahdollisesti aiheuttavat huimaustakin (joka voisi selittää kevään mystisiä oksennusepisodeja). Huomenna mennään korvalääkärille tulpanpoistoon. Korvakäytäviä voi puhdistuttaa myös terveyskeskuksessa hoitajalla tai lääkärillä, mutta kun meidän lapsemme ei osaa kertoa tuntemuksistaan, päätimme, että spesialisti saapi ronkkia, niin ei ole onnistuminen yhtä paljon asiakkaan palautteen varassa ja voidaan ehkä kerralla saada homma klaariksi. Hermostuttaa vietävästi. Treenasimme eilen Remowaxilla ja se meni lopulta ihan ok, kun molemmin aikuisin hoideltiin ja otettiin mahdollisimman iisisti. Paitsi että vanha lillinki loppui kesken ja Esikoinen on kätkenyt uuden putelin jonnekin. Oletettavasti. Esikoinen järjestää huushollia uupumatta emmekä löydä n. joka toista tavaraa nykyään. Toisinaan se himppasen herrrrrrmostuttaa, mutta se on toinen tarina.

Olen nyt piirtänyt kuvasarjan eli sarjakuvan korvainronkinnasta ja toivottavasti siinä on riittävästi faktoja oikein, jottei käy köppäisesti. Jos skanneri ei olisi peräpömpelissä seinärempan tieltä poissa, jakaisin taiteellisen läpyskän kanssanne. Käytin siinä jopa värejä! Uuh. Pääasia, että Esikoinen katseli sen mielellään läpi kanssani ja varmasti vielä jaksaa kelailla sitä muutamaan otteeseen sekä etu- että jälkikäteen. Palkkioksi säädin jäätelön, kun en keksinyt mitään parempaa. Tosikoisella on samaan aikaan baletin kenraali joten emme oikein pääse fillaroimaan tai uimaankaan.

Kävin myös kävelyllä ja pasteerasin keskustaan asti. Näiden ponnistusten jäljiltä olen puolikuollut ja meinaa ottaa päähän tämän heikkous. Yritän tsyykata itseäni. Tänään myös vaihteeksi tuntui toivottomalta se, että Esikoinen voisi muuttaa ikinä omaan kotiinsa. Sopivia asumispalveluja ei kerta kaikkiaan ole meillä päin. Ehkä kymmenen vuoden päästä on? Jos porvarihallitus jatkaa? Fat chance. Ei pidä ajatella tulevaisuutta liikaa. Ei. Pidä. Ajatella. Tulevaisuutta. Siitä tulee vain alasinta rinnan päälle.

Ei-aargh

Kiitos rakkaille lukijoille ja blogille, kun sain täällä käydä puhisemassa. Nyt on nimittäin oikein puhtaaksi pesty, raikas olo ja olen kovin iloinen! Hyvää syntymäpäivää minulle sekä muille päivänsankareille ja säteilkööt myös teille aurinko ja muut mainiot taivaankappaleet! Kommenttilodjussa on tarjolla kakkukahvit (avec pöydänjalan vieressä, kuten aina).

Aargh, osa 42

Olen vajoamassa johonkin ihme syntymäpäiväangstiin ja jos ei ahdistaisi näin paljon, ottaisi päähän ihan täysillä. Höperöin Tosikoisellekin jotain siitä, että mulle tulee omista synttäreistä vähän epämääräisiä tunteita, koska niihin liittyy vähän vähemmänkin mukavia muistoja. Synttäreistä ja joulusta tulee aina ahdistavia tunteita ja samalla hävettää, että ahdistaa. Kreit. Eikä kyse ole siitä, että olisi lyöty tai jätetty nälkiintymään pimeään komeroon tms., vaan jostain toisenlaisesta, jota en osaa tai halua eritellä juuri nyt ainakaan.

Tosikoinen sanoi, että jos hän saa joskus lapsia, hän voi kertoa kivoja juttuja omista syntymäpäiväjuhlistaan. Hän kertoo, ketä siellä oli ja mitä kaikkea kivaa tehtiin. (Snif.) Minä sen sijaan en viitsi kertoa lapsuuteni elävintä synttärimuistoa Tosikoiselle, vaan ilahdutan sillä teitä. Olin aika pieni, ehkä kuuden ja jostain syystä koko kevään ollut täysin fiksoitunut ajatukseen, että synttärinä saisin (purkka-?) tikkarin, jossa on leikkitatuointi mukana. Kerrankin sain täsmälleen sen, mitä halusin ja olin tosi iloinen! Saman tien isommat tytöt huijasivat tatskat minulta ja kaveriltani sanomalla, että he ensin kokeilevat niitä, niin sitten me voisimme laittaa ne itsellemme oikeasti. Jäimme sitten tyhjien tatskaliuskojen kanssa häpeämään typeryyttämme, kun isommat tytöt näyttelivät iloisina hienoja kuviaan toisilleen.

Tuo ei ole mikään avainkokemus, jolla selittää sen enempää, mutta jotenkin kuvaava kuitenkin, tiivistää monta asiaa. Jostain aika lailla vähemmänkin ilmeisistä syistä oli niin paljon pettymyksen ja huijatuksi tulemisen tunteita ja niiden päälle vielä häpeä siitä, että kehtaan tuntea niin omana synttärinäni! Äitikin oli kaikkensa tehnyt ja kerännyt kivat kukat ja leiponut kakun. Ne kakut ja kimput olivatkin kyllä runsaudessaan ja rehevyydessään lyömättömät, jottei totuus unohtuisi. Mutta ne lahjat... no niin.

Aika rasittavaa jouluina ja synttäreinä kuunnella tätä moniäänistä kuoroa pään sisällä. Yksi ääni on surullinen, toinen ahdistunut, kolmas häpeää kahta ekaa, neljäs haukkuu kolmea ekaa ja viides tuomitsee kaikki muut mm. itsekeskeisyyden rikokseen syyllisinä. Antakaa armoa! Jos vaikka 42-vuotiaana voisi jo antaa piut paut ja viettää syntymäpäivää vapaana painolasteista tai voimista jotka kiskovat ihan oudolle umpisolmulle koko tyypin? Ai ei vai?

Onneksi pari kamua tulee tänne toipilastupaan ja saan keitellä sufeeta sekä jutella höpöjä. Lisäksi Tosikoinen hengaa kanssani, kun laskelmoin, että jaksan sittenkin paremmin pitää reipasta 5-vuotiasta kotona kuin kuskailla häntä päiväkotiin ja takaisin SP:n ollessä työmatkan takia estynyt kuskihommista. Ai niin glups, SP on ostanut mulle jonkin lahjan! Emme ole jaksaneet lahjoa toisiamme vuosiin, mutta nyt on ollut uusia tuulia ilmassa. En pane hanttiin, kun asiaan ei liity paineita!

Toivotan myös sinut, arvoisa lukija, tervetulleeksi, jos halajat tulevalla viikolla kahvia, teetä tai muuta märkää juomaa. En ole yhtään niin ankeaa seuraa (luullakseni) kuin mitä näistä kirjoituksista voisi luulla. Älä kuitenkaan tee niin kuin lapsuudentoverini. Hän tuli kavereineen soittelemaan ovikelloa kauniina kesäpäivänä ja minä luulin, että he pyytäisivät minut kanssaan touhuamaan jotain kivaa. Mutta ei, he pyysivät vain vettä juodakseen ja häipyivät sitten, kun olivat saaneet haluamansa. Aargh.

Pelkäänpä että näiden muistikuvien iskeytyminen tajuntaan johtuu ajankohdan lisäksi tekemästäni ruoka-aikamatkasta. Tein lapsuudesta tuttuja hajuja-makuja muna-altistuksen varjolla, eli liha-makaronilaatikkoa ja mokkaneliöitä. Ztun nerokasta.