Depressio ja blogi

En näköjään pysty kirjoittamaan täällä. Kirjoituspainetta on lähinnä depressioon liittyvistä asioista, tunteista, ajatuksista enkä haluaisi tuupata tätä blogia täyteen depistä. Synkimpien ajatusten toistuva tuulettaminen voi myös muuttaa välejä tuttuihin oudoksi. Yksipuolisen ilmaisun myötä voi vastaanottajasta helposti alkaa tuntua, että se on koko mielenmaisemani eikä vain osa, synkin ja pimein osa. Minulla on vastaavasta tilanteesta kokemusta, kun oli pakko kirjoittaa ulos Esikoisen kanssa elämiseen liittyviä vaikeita asioita. Jotkut alkoivat vältellä minua, koska ajattelivat, ettei minusta irtoa mitään muuta kuin lyijynraskaita juttuja.

Enimmäkseen pystyn (ja pystyin silloinkin) funkkaamaan ihmisten kanssa ihan hyvin ja haluan (halusin) heiltä tavallista kanssakäymistä eikä mitään hissuttelua, varomista tai muuta kummallista, mitä sivullisille saattaa tulla depressiosta kärsivän (vaikeavammaisen lapsen omaishoitajan) kohtaamisesta heidän tahtomattaankin.

Olen kirjoittanut depistäni ulos toiseen blogiin, mutta en välttämättä suosittele enkä halua edes linkata, koska haluan siellä pysyä anonyymina, sukupuolettomana, sijaintia vailla olevana olentona. Tiedä sitten, kuinka kauan sellainen edes onnistuu, jos jaksan jatkaa kirjoittamista. Mutta linkin saa sähköpostista, jos joku välttämättä haluaa.

Tänään minua kosketti aivan tavattomasti Hyperbole and a Half -blogin depressioaiheinen postaus, pitkä ja perinpohjainen kuvaus tuon tuntemattoman ihmisen kokemista asioista. Vaikka depis on meillä kaikilla vähän erilainen, kuvauksessa oli paljon tuttua. Kannattaa ehdottomasti lukea Depression Part Two.

Ei mitään ei kukaan ei milloinkaan

Eilisen nousun jälkeen tämä päivä olikin rysähtelyä matalalle ja vielä matalammalle. Eilen oli mainio akateeminen tapaus ja virkistävää juttelua mieluisten tuttujen kanssa, mistä tulee aikamoinen kontrasti tämän päivän mutakylpyyn. Rintakehälle on asennettu puristusväline, joka on luullakseni peräisin keskiaikaisesta kiduttamosta. Nobody expects the Spanish Inquisition.

Ahdistaa bloggaaminenkin, kun anonymiteettini on niin hatara. Nykyään, jos kirjoittaa jostain yleisesti kiinnostavasta asiasta, kirjoitus voi levitä yhtäkkiä ympäri intterwebsejä kuin virus ja lopulta linkki menee sellaisten tyyppien pesäpaikkaan, jossa on innokkaita nettiräyhääjiä ja kommenttilaatikossa alkaa tapahtua kaikenlaista inhottavaa. En tunne enää samaa kirjoittamisen vapautta kuin ennen. En jaksa mitään masinoitua paskatulvaa, koska muutenkin on tarpeeksi raskasta settiä. Jonkinlaista keskustelun ja miettimisen kanavaa kuitenkin tunnen tarvitsevani. FB toimii sellaisena jossain määrin, mutta sanankäyttö on siellä yleensä lyhyttä ja nopeaa.

Itsesensuuri on levinnyt laajalti muuallekin kuin Viistolle pinnalle. Väärinajattelijoiden kimppuun käydään monin tavoin, jos he esiintyvät korkealla profiililla. Yritän pysäyttää ajatusvirran tähän, koska muistini tarjoilee yhä uusia ahdistavia tietoja nykyhetken kulttuurisista asioista, jos en paina jarrua. Ahdistus ei auta nyt mitään, jotain muuta on hankittava tilalle ja tehtävä asioille jotain, vaikka sitten pieni ele kerrallaan.

Mantsurian maisterinaatti

En osaa enää kirjoittaa blogia, mutta ehkä sen voi taas oppia. Pukkaa kuivanpuoleista tekstiä enkä oikeastaan haluaisi väitöskirjanikaan tekstin olevan ylenpalttisen kuivaa. Harjoittelu auttaa, koska sen on pakko.

---
Äskettäin mietin, miksi Mantshurian kandidaatti (Frankenheimer 1962), kuten sitä alkuperäistä suomeksi kutsuttiin, muistuttaa minua Dead Zonesta (Cronenberg 1983) ja sitten yhtäläisyydet olivat ilmeisiä. Etenkin se, miten vetoavilta Laurence Harvey ja Christopher Walken tuntuivat minusta silloin, kun molempia tuijotin 1980-luvun loppupuolella. En osaa sanoa, olivatko eksyneisyys, outous ja rikkonaisuus enemmän eläydyttäviä vai puoleensavetäviä. Molempia joka tapauksessa. Juonessa ja tunnelmassa on myös samaa, jos en aivan väärin muista.

---
Kävin eilen työttömyystoimistossa (TE-toimistoa yritän oppia sanomaan, mutta turvaudun työkkäri-sanaan, jos täsmäversio ei juuri irtoa) ja se sujui asiallisissa merkeissä. Ilmeisesti hermostutti aika paljon, kun se tuntui erittäin väsyttävältä jälkikäteen ja illalla olin naatti. Vaikka olin kovasti suunnitellut meneväni jo vähän ennen yhdeksää, ettei tarvitsisi jonottaa, päätin sittenkin nauttia mieluummin aamiaisen rauhallisesti, kun olin lähettänyt lapset matkoihinsa. Ei kuitenkaan tarvinnut jonottaa kuin kolme varttia.

Keskusteluun meni puolisen tuntia ja sain paljon kotiläksyjä. Minun pitää selvittää opintoja ja opintoja ja omaishoitoa, jotta voidaan arvioida, onko minun mahdollista olla täysipäiväisesti työtön työnhakija. Hermostuttavaa. Jos saisin töitä, voisin kyllä olla täysipäiväinen työntekijä, mutta milläs sen selitän viranomaiselle, josta epäilen, että hän haluaa evätä työttömyysturvan minulta, jos vain suinkin voi. Kirjoittelen nyt selvityksiä ja säädän tasapainoa seikkaperäisyyden ja helpon luettavuuden välille. Ensi viikon opintojaksoon mennessä en saa tietää, estääkö opiskeluni työttömyysturvan nauttimisen. Äh.

---
Onneksi työkkäröinnin päälle sain turisteilla Helsingistä alelipuilla puksuttaneen ystävän kanssa talvisessa ja aurinkoisessa keskustassa. Oivalliseksi valinnaksi osoittautui Sokkarin kuppilan lasiseinäinen erkkeri, josta oli hyvä katsella uusia ja vanhoja taloja, Hämeenkatua tallustavia tampereleisia sekä paikallisbussien kattorakenteita. Kotikaupunkiturismi on ilmeisen rauhoittavaa, koska sain kerrankin nukuttua järjellisen määrän ilman troppeja tai väkisellä vääntöä ja jaksoin jopa aamulla pilatekseen. Kai tästä elämästä tulee jotain, vaikka niin usein tuntuu, että aivot ovat jotenkin tulehtuneet eivätkä toimi kunnolla. Moni asia on hyvin.

Työtön työtön työtön työtön työtön

Uusi vuosi alkoi työttömyydellä, sillä hanke loppui, mutta väitöskirjaa on vielä kirjoitettavana. Kirjoitustyön keskeneräisyyden takia en ole hakenut työpaikkoja enkä rahoitustakaan. Yliopiston omaa viimeistelyapurahaa lukuunottamatta mitään ei taida juuri olla saatavilla, vaikka viivästymisen taustalla ovat pari pitkänpuoleista sairauslomaa. (Niin kuin siitä eräästä leikkauksesta seurannut kahden kuukauden toipuminen, kun luulin etukäteen muutaman päivän riittävän.) Nykyään pitäisi olla lupa opiskella sivutoimisesti, vaikka on työtön työnhakija, joten ilmeisesti minun ei tarvitse kirjoittaa salaa yöaikaan komerossa kiinni jäämisen pelossa. Haen ennen pitkää sitä viimeistelyapurahaakin.

Koko työttömyyshärdelli käy parhaillaan läpi voimakasta muutosta, joten yritän tehdä muistiinpanoja siitä, mitä tapahtuu yhden akateemisen työttömän näkökulmasta. Tähän mennessä olen ilmoittautunut sähköisesti ja saanut puhelimitse (kun lopulta pääsi jonottamaan) jatkoaikaa 10 päivän henkilökohtaisen asioinnin rajaan. Suurin osa noista päivistä kuluikin siten, että työkkäri oli pyhien takia kiinni. Nyt pitäisi periaatteessa saada ajanvaraus käyntiä varten, mutta koska asiakastulva on ilmeisen suuri ja koko porukka muutosten kourissa, menen jonottelemaan. Huomenna. Otan kasan todistuksia ja papereita mukaan sekä pankkitunnukset, kuten on ohjeistettu.

Saan luultavasti kirjoittaa selvityksen omaishoitajuudesta työkkärille. Nyt sen pitäisi sujua netissä, jos nettipalvelut ovat jo tarpeeksi hyvällä mallilla. Yhdelle tutulle oli (toisella paikkakunnalla) suorilta sanottu, ettei omaishoitaja voi saada työttömyysturvaa. Nähdäkseni se on ollut suoranaista valehtelua. Jos omaishoitajuus ei estä työnhakua, se ei myöskään poista oikeutta työttömyysturvaan.

Luen innolla juttuja aiheesta (ks. esim. Elina Grundström tämän päivän HS:ssa) eivätkä ne anna mairittelevaa kuvaa tilanteesta. Jännittää sekin, saanko luvan tehdä eräät vuoden kestävät 30 op:n erikoistumisopinnot. Opintoneuvojan näkemyksen mukaan tuon määrän ei pitäisi haitata työnhakua mitenkään, mutta virkailija päättää asian. Työllistymistähän nuo parantaisivat hyvin selvästi ja duunejakin olisi jo tiedossa, vaikka en niitä voi ottaa vastaan ennen suorittamista. Jännitys tiivistyy.

---
Kotirintamalla asiat ovat varsin hyvällä mallilla. Pakollinen jouluangst meni ohi kolmessa tunnissa. Ei siis kolmessa viikossa tai edes vuorokaudessa vaan tunneissa! Tosikoinen arvioi useina joululoman iltoina, että päivä oli paras kaikista. Kun ihmettelin, miten niin moni päivä voi olla paras, hän selitti, että jouluna nyt vain on sellaista, parasta. Vaikuttaa siltä, että angst ei ole periytynyt seuraavaan sukupolveen, sillä myös Esikoinen nautiskeli myös joulun rituaaleista omaan cooliin tapaansa. Kalenteriin merkataan joulukuuset ja puurot, lahjat sekä saunat jo etukäteen ja toistuvien kuvioiden toteuttaminen tuottaa ilmeistä tyydytystä.

---
Mietin ja muistelen sitä suunnatonta, loputonta riittämättömyyttä, jota tarkoitti autismikuntoutus Esikoisen ollessa pieni lapsi. Joka paikasta sai lukea, että intensiivinen varhaiskuntoutus on avain autistin kehittymiseen, mutta en pystynyt toteuttamaan sellaista, hyvä kun jonkin verran autismikuntoutusta sain kasaan. En pystynyt hetkessä kehittymään moniammatilliseksi tiimiksi, joka opiskelisi kommunikaatioterapian, toimintaterapian, neuropsykiatrian, erikoispedagogiikan jne. erikoisalat teoriassa ja käytännössä. Lapseni kärsii ehkä pysyvästi siitä, ettemme venyneet näihin asioihin riittävästi. Tähän faktaan ei auta se, että vanhempien ei pitäisi joutua tällaiseen välikäteen eikä sekään, ettei kaikkeen moniammatillisten asiantuntijoiden ryhmän taitoihin ei yksin eikä kaksin kovin hyvin pysty venymään etenkään, kun elämä on ympäri vuorokauden vaativaa. Lapsen kehitys kärsi puutteista eikä syyttely tai puolustelu auta asiaa.

Tärkeää ja hyvää oli kuitenkin se, että ymmärsimme lapsen erikoislaatuisuutta emmekä väkisin yrittäneet pakottaa häntä normaaliin muottiin, vaan yritimme löytää luovia ratkaisuja ilmeisiin ongelmiin. Aasta beehen on muitakin reittejä kuin se tavallisin ja niitä on syytä käyttää, jos se tavallinen selvästi aiheuttaa suoranaista tuskaa. Se oli varmasti ratkaisevaa pojan henkisen hyvinvoinnin ja yleisen kehityksen kannalta, ettemme kyseenalaistaneet hänen ilmeistä tuskaansa tai pakottaneet häntä tuskallisiin asioihin (jos ei ollut ihan pakko turvallisuuden yms. kannalta), vaan kehitimme muita ratkaisuja.

Puuh. Kaadan näitä asioita terapeutin päälle ja uskon, että hän pärjää tuossa virrassa. En tosin tsekkaa asiaa, etten harhaudu miettimään hänen hyvinvointiaan. Omaan vointiin pitää keskittyä terapiatuolissa istuskellessa.

---
Merkkaan kalenteriin, että jatkan työttömyysbloggausta ja seuraan muutosta täältä yksittäistapauksen tasolta, josko kokemuksilla olisi annettavaa yleiselle ja yhteiselle tasolle. Tai vaikka ei olisikaan.

Hyvää vuotta 2013 kaikille tänne eksyville olennoille!

Ihmiskuvajainen pidättää epäilystä

Aloin kirjoittaa auki yhtä lapsuuteen liittyvää käänteentekevää tapahtumaa, joka kiusasi minua maanantai-iltana niin, etten saanut unta sydämen hakkaamiselta, mutta päätin, että yritän ottaa vielä selvää faktoista ennen kuin julkaisen. Tietäisinpä vain, miten lähestyä asiaa ja keneltä kysyä.

Äidistä (ja isävainaastakin) on se kokemus, että jos jotain minulle tärkeää asiaa kysyn, vastapuoli sulkeutuu kuin simpukka. Jos yritän kysyä uudestaan, alkaa haukkuminen ja syyllistys. En voi luottaa siihen, että tilanne on muuttunut enkä halua sellaista naamalleni. Vistotti etenkin se syyllistäminen. Captain Awkward kertoo, että amerikaksi se on victim-blaming. Jos ihmettelin jotain ilmeistä epäreiluutta, tyypit syyttivät minua kateudesta ja tätä rataa. Silkka uteliaisuudesta johtuva menneiden kysyminenkin ilman mitään erityisiä tunnepainotuksia tuotti tällaista outoa käytöstä.

***
Olin vihdoin kundalinijoogassa ja se oli vänkää. Hieman ankeaa, että joogaopen puheiden perusteella ilmeisesti joka ainut kehoni (kahdeksasta, vai oliko niitä peräti yhdeksän) kanittaa. Huoh. Mutta mitäs, puolitoista tuntia sujahti hetkessä, tuli hiki, tuli rentous, tuli keskittyminen - välillä kaikkia yhtä aikaa ja sitten se jo loppuikin. Outoa, ettei hörhöpuhe häiritse nyt lainkaan eikä ajatuspoliisi kyttää, uskonko kaiken tai mitään. Otan sen enemmänkin fantasiana, josta saan välineitä lähestyä vaikeasti hahmotettavia kokonaisuuksia. Samoin kuin vaikka Diana Wynne Jonesin aika-avaruusjatkumoa venyttävistä saduista. (Fantasiaksi niitäkin kai pitäisi sanoa nykyään.) Willing suspension of disbelief (Samuel Taylor Coleridge) on se hankalasti suomentuva ilmiö, jota tarvitaan, kun eläydytään sci fi -kamaan ja muuhun mielikuvitukselliseen. Toimii myös tässä. Vapaaehtoinen epäuskon pidättely?

Illalla tuli ihana väsymys, mutta ohitin päättäväisesti mokomat signaalit ja sinnittelin valveilla yhteen. Äh taas! Yritän kehitellä jotain mahdollisimman hauskoja ja houkuttavia asioita, joita tehdä vuoteessa (joo joo, tiedän mitä siellä joku ajattelee), jotten jää sohvalle jumittamaan. Lapsuuden takaumaan muuten liittyy myös sohvalle jähmettyminen. Shrinkki suositteli, että rakennan tarinaan onnelliset vaiheet, menen sinne menneisyyteen tai lähetän sinne jonkun muun, joka tekee tilanteen hyväksi sille yksinäiselle, pimeään jumittuneelle lapselle. Ehkä se olisi riittävä houkutin. Miksi en voi vain pakottaa itseäni? Siksi, etten tottele, kun on auktoriteettiongelma.

***
Kertokaapas nyt, mikä on ihmiskäsitys tai ihmiskuva englanniksi? Vaikkapa kasvatustieteen, filosofian tai psykologian kontekstissa? Pikaisen vilkuilun perusteella näyttää, että sitä ei taideta paljon sellaisenaan käytellä englannissa, toisin kuin suomessa.

Huomenna on puhumisen aika, tänään kirjoitan

Kirjoitin tänään yhtä vkirjan lukua ihan mukavasti - en toki NaNoWriMon tyyppisiä määriä, mutta kuitenkin sen hulvatonta henkeä apuna käyttäen. Siitä tulee erittäin miellyttävä olo, vaikka samalla näkee, miten paljon on vielä tekemistä. Teenpä saman tempun huomennakin, jos osaan. Ei voi luottaa siihen, että hyvän päivän nosteessa tulisi toinen hyvä päivä, sillä useammin hyvää seuraa suorastaan surkea. Mielestäni se on epäreilua, mutta olen lakannut olemasta ihan niin hämmästynyt tästä kuin aiemmin. Kuitenkin ankara tömähdys edelleen yllättää tullessaan, jos syöksyn nokka edellä mutaan.

***

Esikoinen sai pahan mielen kohtauksen iltasella. Hän puhui vanhan opettajansa luokasta ja nykyisen luokan opettajasta ja muuta, kaikesta en saanut selvää. Pitkä halaus tuntui auttavan. Yritin selittää, että vanhaa luokkaa voi olla joskus tosi ikävä, vaikka tämä nykyinen miellyttäisikin. Varmistelin, että onhan nykyinen luokka kuitenkin se, jossa hän haluaa olla ja oletan, että näin on. Voi olla, että Esikoista hermostutti minun hermostumiseni. Olin turhan ärtsynä Tosikoiselle, joka oli sirotellut piirtely- ja muita tavaroitaan ympäri huushollia. Tosikoinen siivoaa ne ihan mielellään, jos hyvällä fiiliksellä kannustaa ja tarvittaessa hiukan auttaa. Automaattina hän ei vielä pysty jälkiänsä korjaamaan, vanhempien pitää hieman jeesata. Ja jeesaamme siihen asti, että hän osaa itse, ettei käy niin kuin minulle.

***

Tein melko platkua perusruokaa, ei toki pahaa, mutta ei järin ihmeellistäkään ja totesin taas, että lapsia taitaa jotenkin rauhoittaa se, että kokkaan. Tämä ei tarkoita, että itse valmistettu ruoka olisi jokin jumalainen tavoite (vaikka tietysti suosittelen kaikille, että tietty itsenäisyys ravitsemuksen järkkäyksessä kannattaa hankkia, etenkin kun samalla saa aistillisia elämyksiä, voi säätää safkan sisältöä itselle optimaaliseksi yms. jännittävää), vaan sitä, että ruoanlaittojaksamukseni on jossain määrin sidoksissa yleiseen vointiini ja epäilemättä itse valmistamani sapuska on rauhoittava signaali. He ottivat tekemääni kala-kasvispastaa vielä iltapalaksikin, hassut.

Ahdistaa joskus se, miten vointini heittely heijastuu lapsiin, mutta toisaalta he osaavat vaatia huomiota ja muuta, joten uskon, että olen pystynyt antamaan heille tarvittavia asioita eivätkä he koe tarvetta suojella minua. (Toisin kuin minä äitiäni.) He havaittavasti voivat luottaa, että minulta saa pyytää enkä mene rikki heidän tarpeittensa takia. Olen heidät ihan tahallani saattanut tähän maailmaan, joten tämä on pelkästään reilua ja toivottavaa. Mikäli en itse jaksa, tehtäväni on järjestää apua.

***

Huomasin tänään, että unohdan turhan helposti, miten rasisteja voi olla joka paikassa ja jotkut heistä ovat suorastaan ylpeitä sairaudestaan. Minulla ei ole oikein toleranssia rasismia kohtaan enää. On hyvin vaikeaa kunnioittaa mitenkään rasismia ilmaisevaa ihmistä. Alan ajatella tätä tyhmänä ja kapeakatseisena, kelvottomana keskustelukumppanina. Näin jyrkkä reaktio tuntuu oudolta ja erittäin epämukavalta, joten välttelen rasisteja. Etenkin kun uskon, etten voi niitä mitenkään parantaakaan. Sanon kyllä ääneen mielipiteeni rasistisista puheista, mutta sen enempää tuskin kannattaa jäädä pöpisemään.

Mistä tuli mieleeni, että Me Naisissa oli ihkusöpöstelevä juttu eräänkin PS:n erityisen kylmäävän ja karmean vaikuttajan suloisen pörröisestä perhe-elämästä. Kiva, kun yksi suurimmista naistenlehdistä lähtee tekemään kritiikitöntä propagandaa tällaisen tyypin puolesta. Eikun ei muuten ole lainkaan kiva. Paitsi Breivikin mielestä, jos hän saa tietää.

Lopussa äh seisoo

Eilen purpatti mielessä monemoisia aiheita blogikirjoitukseen. Reissasin aamusella linja-autolla Helsinkiin tapaamaan ohjaajaa ja iltapäivällä takaisin kotiin, siinä ehtii miettiä, ainakin jos tietokoneen tuijottaminan alkaa huimata. Illalla tuumasin, että menen ajoissa nukkumaan, en ehdi kirjoittaa. Puoli kahdelta hampaita pestessäni ihmettelin, mihin aika taas katosi. Seitsemältä kumminkin on joka aamu herätys.

Ajassa on aukkoja, johon hupenee elämää. Jos jatkuvasti pitää tietokonetta ja televisiota yhtä aikaa auki, hävikki on erityisen selvää. Paitsi Ylen aamutelkkarin äärellä. Ehkä aamullakin olisi paras vain heti kirjoittaa eikä edes katsoa sähköposteja. Ainakin joinakin aamuina. Vilkaisu kalenteriin aamun aluksi, postit odottakoot yhteentoista happanematta. Onhan minulla puhelinkin, jos jollekulle tulee kiireellistä asiaa.

Olen tänä syksynä linja-autoillut melko säännöllisesti Helsinkiin. Matkatunteja meno-paluulle tulee vajaat viisi, nopeimmillaan neljä ja puoli, mutta Matkahuollon kortilla hinta on 15 euroa suuntaansa, kun VR:n matkakortilla sama matka olisi yli kaksinkertainen: 31 euroa. Nykyiset linja-autot ovat mukavia, mutta vanhan ystäväni asentohuimauksen takia pitää istua etupenkillä ja siinäkin saattaa hieman vatsaa vääntää, jos luen pientä pränttiä tai tuijotan tietokoneen ruutua liian pitkään. Maisemia ehtii katsella paremmin kuin junassa ja ne ovat nautittavia, vaikka kaikki moottoritien pientäreet eivät olisi niin hemaisevia. Aina voi katsella taivasta, ainakin ennen kuin loppusyksyn pimeys putoaa kuin huppu.

***
Seuraan Libanonin tilannetta. Pääsisin sinne ensi vuonna vapaaehtoistyöhön viikoksi, mutta on mietittävä, mihin perheellisen ihmisen ja omaishoitajan on järkevää mennä. Pakolaisleireillä voisivat hyötyä nimenomaan siitä avusta, jota minulla olisi antaa, mutta esimerkiksi länkkärien sieppaamisvaarasta varoitellaan, jos väkivaltaiset yhteenotot ja ammuskelut eivät tarpeeksi huolestuta. Äh.

Ylämäki, alamäki

Ennen vanhaan, kuten Tosikoinen (8 v.) sanoo laps-nuoruudestani, veljeni tekivät minulle kasetteja, joissa oli sekalaista musiikkia. Nehän olivat melkein parasta, mitä voi ajatella, joskin satunnaiset kappaleet nyhtivät hermojani melko pahasti. Sekin saattoi olla hyvää luonteenkasvatusta. Yksi hermonnyhtäjistä oli Leevi and the Leavingsin Elämänmeno (ks. otsikko). Tästä näkökulmasta piisin herättämä vastenmielisyys on hassua. Tarkemmin ajateltuna se vaikeasti nimettävä, mutta suuria nolouden elementtejä sisältävä juketti, jossa Sundqvist oli nero, ei kaltaiselleni lapselle ollut oikein siedettävää, koska jouduin painiskelemaan muutenkin häpeän ja jatkuvan nolouden kanssa. Sentään lapsensydämeni lämpeni Tilsalle ja Peitsamolle, jotka myös kulkivat jossain erilaisten nolouksien ovelilla rajamailla.

Olen käynyt terapiassa tämän kuun ja sain aikaiseksi tehdä myös hakemuksen Kelalle (eilen). Toivon, että me veronmaksajat voisimme tukea kuntoutumistani. Päässä tapahtuu paljon minäminäasioita ja ahdistus oli vähäisempää, kunnes PUM! Perjantai-iltana myöhään se taas iski ja tähän päivään asti on ollut enemmän ja vähemmän kramppeja. Muutama askel eteen, vaihteleva määrä askelia taakse. Ylämäki ja alamäki.

Menetin depishyökkäyksen takia lauantaina jälleen kerran yhdet tavattoman kivat pirskeet, mutta sunnuntaina hetkellisesti virkistyin ja olen aika ylpeä, että jaksoin käydä vaalivalvojaisissa, vaikka kuulinkin siellä rasittavia ennakkoluuloja Vihreistä ja äänestäjistä, jotka liikkuvat Vihreiden ja Vassarien välillä. Itsehän olen tällainen paheksuttava äänestäjä, koska minulle on tärkeää sekä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja yhtäläisten mahdollisuuksien rakentaminen että kestävä kehitys ja ympäristön ottaminen huomioon kaikessa päätöksenteossa. En suhtaudu puolueeseen niin kuin suosikkijoukkueeseen, kuten monet enkä tunne tarvetta inhota muita puolueita tai kehitellä tyhmyysfantasioita heidän äänestäjistään (vaikka joissakin tapauksissa on ollut kiusauksia, hyi). Myös perustavanlaatuinen mihinkään kuulumattomuuden tunne estää sitoutumasta yhteen porukkaan.

Kymmeneltä lähdin kotiin valvomaan vielä vähän lisää vaalien ääressä, koska jostain syystä tulos pitää saada heti paikalla, vaikka seuraavat neljä vuotta se pysyy ihan samana. Huojentunut olo oli Tampereen kannalta, koska Vihreiltä ja Vassareilta lähti vain yksi paikka per puolue. Äänestysprosentti täällä oli vain 56,2, mikä oli melkoinen tappio demokratialle.

Yritän kirjoittaa myöhemmin tänne joistakin keskeisistä teemoista, joita terapia on nostanut mieleen, koska kirjoittaminen voi auttaa selventämään ajatuksia ja ehkä näistä on jollekulle muullekin evästä omille ajatuksille. Hukkaan heitetyn elämän teema kummitteli heti kärkeen (äiti et al.). Nyt olen miettinyt, miten nykyelämäni tuntuu kietoutuvan paljolti sellaisen tavoitteen ympärille, etten vain tuntisi tai eläytyisi liikaa. En  nyt puhu ihmisistä (vaikka sitä pitää vielä miettiä myös), vaan työnteosta, elokuvista, musiikista, kirjoista... Aiemmin itselleni hyvin keskeisistä ja nautittavista asioista on tullut vaikeita tartuttavia, koska tunteet alkavat liikahdella. Tarvitsenko yhä tällaista itsen suojaamista? Uskon, että jossain vaiheissa eristyskerrokset ovat olleet välttämättömiä, kun energia on ollut todella vähissä, mutta ehkä nyt jo kestäisin tunteiden tuntemista laajemminkin?

Toisaalta. Katsoin lasten kanssa ja Tosikoisen painostuksesta... ei vaan toiveesta (painostus alkoi vasta sitten, kun olin luvannut) Lorax-elokuvan ja sekin oli melkein liikaa, vaikka se ei ole mikään tunteidenherutusleffa. Siinä on hyvin hauska paratiisi, mutta en pystynyt nauttimaan siitä, koska oli tiedossa, että se tuhotaan viimeistä kortta myöten. On sekin ilmeistä, että amerikkalaiseen tapaan loppu on onnellinen ja epäilemättä paratiisi saadaan ainakin osittain takaisin, mutta oloni helpottui vasta, kun tuho on tapahtunut eikä sitä tarvinnut enää odottaa. Seuraan sivusta omaa ahdistustani ja pidän sitä hieman hassuna, mutta samalla olo tulee vaikeasti siedettäväksi ja jalat vievät pois ahdistuksen aiheuttajan luota. Keittelin sitten teetä välillä.

Lohduttelen itseäni. On sentään arvokasta, etten ole menettänyt kykyä eläytyä erilaisiin teoksiin, vaikka hallitsematon eläytyminen aiheuttaakin suurta vaikeutta löytää siedettävää vastaanotettavaa. Siedän hyvin monia dekkarisarjoja ja -kirjoja, koska ne ovat kaavamaisia ja väkivalta on etäännytettyä. Mieluisissa dekkareissa on mielenkiintoista ihmisten välistä dynamiikkaa, asenteita ja ajatuksia turvallisen Whodunnit-kaavan lisäksi. En siedä niitä kirjoja, leffoja tai sarjoja, joissa vellataan konflikteissa, raakuudessa, juonittelussa, toisten kiusaamisessa ja helvettien rakentamisessa. Voi olla, etten tarvitse niistä enempää tietoa tai tunnetta, on jo omasta takaa riittävästi. Myös tietynlainen jännityksen venyttäminen nostaa stressitasot heti punaiselle. Romantiikkakaan ei käy viihteeksi kaavamaisuudestaan huolimatta, vaikka se olisi feministisesti siedettävääkin. Väärinkäsitykset, juonittelu ja vastaavat sisältyvät usein pakollisina elementteinä romanttisiin juoniin ja stressitasot nousevat taas, kun juoni perustuu siihen, että ihmiset eivät voi puhua toisilleen suoraan ja selvittää asioita. Jotenkin huvittavaa seurata pollan toimintaa, mutta pienin askelin saan varmaan taas laajennettua elämääni eikä ahdistuksen pelko sitä säädä loputtomiin.

Luin KU102-lomaketta täytellessäni taas B-todistukseni ja tekee niin hyvää psykiatrin arviossa se, että tavoitteena on täydellinen parantuminen. (Muutama muu asia itkettää, myönnettävä on.) Itse olen jo ollut heittämässä pyyhettä kehään ja ryhtymässä kroonikoksi, mutta ehkäpä parantuminen todella on mahdollista, vaikka se onkin hidasta. Tahtoa ainakin on. Lomake muuten kaatui kaksi kertaa ennen kuin tajusin, ettei numerokentissä saa käyttää Backspacea (hmm, askelpalautinta). Ja minähän niin rakastan täytellä Kelan lomakkeita, kiitos vaikeiden omaishoitajuuden varhaisvuosien.

Työtä tehdään, wieninleipää syödään

Terveisiä Wienistä! Olin viikonloppuna siellä pomoni kanssa esittelemässä posteria. Vaikka kirjoitushalvauksesta kärsinkin, oli todella miellyttävää esitellä omaa ja työkaverien tutkimusta monille alamme koville nimille. Sain kaapattua useita tyyppejä julisteemme eteen, vastasin kysymyksiin jokseenkin suvereenisti ja sain heräteltyä keskustelua. Tämä oli hyvin tarpeellinen buustaus tutkijaminän itsetunnolle. Osaan jotain! Oikeastaan olen oudon alan outo tuntija.

"Sinun pitää julkaista tästä aiheesta pian", minulle sanottiin. Kerroin, että kirjoitan koko ajan - suomenkielistä monografiaa. Pomo oli aika jyrkkänä, että kansainvälisiin artikkeleihin ei nyt satsata, vaikka ne ehkä saisi melko kevyellä editoinnilla eteenpäin. Väitöskirja ensin. Rahoitusta on jäljellä kolme kuukautta, joten en käy väittämään vastaan.

Lentäminen tuntui kiusalliselta, etenkin kun nousimme ja laskimme monta kertaa. Helsingistä Riikaan, Riiasta Wieniin ja sama takaisin. Painatimme julisteenkin kankaalle, jotta sen sai taitelluksi halpalentoyhtiön vaatimiin käsimatkatavaramittoihin. (Onnistunut ratkaisu!) Paluumatkalla ehdimme käydä hyvän ohjauskeskustelun. Ohjaajissani minulla ei ole valittamista. Kun vain kirjoittaisin enemmän, saisin heistä täyden hyödyn. Ohjaajani lukevat kaiken tekstin, mitä heille lähetän ja antavat nopeasti palautetta. Tällainen ei  ole akateemisessa maailmassa ihan yhtä tavallista kuin toivoisi.

Kirjoitushalvaukseen auttaa, kun tulostaa sitä, mitä on, piirtelee paperille, kirjoittaa helpoimpia ja mukavimpia valmiiksi raakaversioksi yhden kerrallaan eikä yritä hallita koko kokonaisuutta kuin ehkä hetkittäin. Otan sisällysluettelon kartaksi, etten eksy. Kyllä auttaa. Ihan kohta auttaa!

Aiheeni on sellainen, että ihan hirveää määrää observoitua aineistoa tai haastatteluja ei ole kerta kaikkiaan mahdollista saada, mutta tästäkin aineistosta irtoaa vaikka mitä. Pitää valmistautua puolustamaan aineiston vähyyttä. Jos jää aukko väitöskirjaan, kirjoitan siihen tekstin ominaisuuksista, jolloin saan kuitatuksi monien alani ihmisten rakastaman tekstin analysoinnin.

Päätä auttaa, kun kokoonnun samoissa pulmissa pyörivän väikkärintekijän kanssa kahvilaan kirjoittamaan. Nytkin istun kuppilassa ja yritän saada suomea luistamaan eräänkin blogin avulla. Tökähtelee vaikeasti, kuten tekstistä tarkkaavainen lukija huomannee. Koska menetin työhuoneen lipastolla (potkivat sieltä kaikki ei-utalaiset pois), arvostan myös sitä, että on syy vääntäytyä kotoa filarillani johonkin ja saan siellä jossain työnteon lomassa jutella fiksutiivisen ihmisen kanssa.

PS. Kävin eilen kuukauden tauon perästä musavisassa ja vaikka oli hieman kankeutta, nautin olostani. Join kaksi pientä lasia viiniä, ison tuopin vettä ja hieman hopeaoluista. Tiesinkin jotain visan kannalta hyödyllistä, mikä on bonusta.

Zombien apokalypsi

Esikoinen on viettänyt viikonloppua tilapäishoitopaikassa viikonloppuleirillä. Varasin hänelle täksikin syksyksi leiriviikonlopun joka kuulle, koska hän halusi niin. SP lähti hakemaan häntä kotiin ja edelleen hiukan jännittää, millainen poika sieltä kotiutuu. Onko myhäilevä, energisoitunut, väsynyt, mietteliäs, iloinen, ahdistunut... Tuota viimeisintä ei ole näkynyt pitkään aikaan tilapäishoidon takia. Lapseni maailma laajenee isoin harppauksin kommunikaatiokyvyn kehityksen myötä. Varmaankin toistelen tätä asiaa toistelemasta päästyäni, mutta on huojentavaa tulla koko ajan korvattavammaksi äitina ja omaishoitajana.

Mistä tuli mieleeni tämä ajatteluttava Amanda Baggsin kirjoitus, joka kuvaa hyytävää, itsensä korvaamattomaksi kokevaa hoitajatyyppiä: “I’m the only one who can take care of you properly.”

Yritän hoitaa itseäni monin tavoin, kun skulaan niin heikosti. Viime viikon massiivinen duh-hetki tuli siitä, kun hoksasin, että olin jättänyt väliin asentoharjoitukset, vaikka minulla on diagnosoitu taipumus hyvänlaatuiseen asentohuimaukseen (se on periytyvääkin, kaiken muun hyvän lisäksi). Kyseinen vaiva mm. vaikuttaa näkökykyyn (radikaalistikin), tuottaa niska-hartiavaivoja, kroonista väsymystä yms. hyvin tuttua. Käytännön syistä oli vaikeaa tehdä harjoituksia kovin usein silloin aiemmin, mutta nyt minulla on niihin täydet mahdollisuudet, sen kun teen vain! Ja teenkin. Eilen en tehnyt harjoituksia heti aamulla ja sain kosmisen jysärin, joka poistui tehtyäni harjoitukset. Köh. Aivan kuten silloin aikoinaan, kun olin ollut Rahkon vastaanotolla. Yritän olla hakkaamatta päätä seinään, vaikka se ei aina ihan bonjaa. Pää.

Haluan pystyä tekemään töitä paremmin ja enemmän! Tämä nitkutus on tuskallista ja ahdistavaa. Haluan itseni takaisin, vaikka edes jonkinlaisena versiona. Tätä neljäsosaelämää en enää tahtoisi hissutella.

Huomenna on tiedossa aamulla shrinkkiä. Jännittää kovasti, mitä siitä tulee, onko sopivanlainen ihminen siellä vastaanottamassa. Kunpa olisi! Ole nyt vaan! Sitten hyppään linjuriin ja matkaan Helsinkiin taas työhuoneelle. Hyvä, että on tuo matka välissä, jos tuntuu kuohuttavalta. Ehtii rauhoittua. En taida taaskaan ehtiä takaisin musavisaan, mutta ehkä rauhoitusjakso voi yhä jatkua enkä läträile alkoholilla suotta. Eilen koin hetkellistä hinkua istua baarissa mukavien ystävien kanssa ja katsella sisällä lämpimässä, miten syyskuinen pimeä ilta ripottaa vettä ikkunaan. Sen sijaan otin kolmannen annoksen valmistamaani kaura-omenapaistosta ja katselin Kettua SP:n kanssa. Sadetta sai kotonakin kuunnella.

Yöllä katselin zombiunta, vaikka en ole hakeutunut minkäänlaisen audiovisuaalisen virikemateriaalin äärelle. Unessa pidin inhottavana sitä, että uni oli niin ahdistava, vaikka en usko zombijuttuihin. Olin itse saamassa jotain vakavaa zombitartuntaa. Monilla muilla oli kevyempi ja parannettavissa oleva versio, ties vaikka olisi ollut jotain naamiaishommelia ja itse jouduin pelkäämään itseäni, mikä minusta oikein tulisi. Ehkä tämä liittyy siihen, että tein illalla harjoituksia, joissa kerroin aivoilleni, ettei tarvitse niin kauheasti pidätellä ja sensuroida, vaan saan ajatella vapaasti. Olen nimittäin havainnut viime aikoina, miten paljon tunnun automaattisesti sysäävän ajatuksia pois mielestä, kun en kestä ajatella niitä. Asialle tarttenee tehdä jotain, esmes mennä huomenna shrinkille.

Oppi tulee idästä

"Ai siis pistellään neuloja? Ihon läpi?" varmisteli Tosikoinen, kun olin lähdössä akupunktioon. Hänen mielestään ajatus ei vaikuttanut erityisen hyvältä. Aroimmissa paikoissa neulat tuntuivatkin pistämishetkellä epämiellyttäviltä, mutta noin 10 minuutin kuluttua alkoi tuntua oudolta, ihan kuin veri kiertäisi tukkoisilla alueilla. Jossain vaiheessa niskani tuntui erityisen hyvältä, ellei peräti loistavalta. Sitten "korjasin" asentoa ja se erityisen hyvä meni pois. Onneksi sentään selvästi parempi olo jäi. Paras olo oli raikas ja kirkas, turkoosihtava, kun huonompi oli samea, mustaan murretun punaisen värinen ja huonolla tavalla lämmin. Inflammaation tuntu? (Hah, aistimusten sanallistaminen, voi miten rakastankaan sinua.) Muuten näillä sanoilla ei olisi merkitystä (ainakin uskoisin, että jokaisella on omansa), mutta ehkä muistan ne myöhempää inflammaation tunnistamista ajatellen, kun kirjoitan ne tähän.

Keskustelin hoidon antajan kanssa siitä, miten kertoa kahdeksanvuotiaalle akupunktiosta ja hän luonnehti, että lihasjumien tapauksessa annetaan ärsykkeitä tiettyihin kohtiin, jotta saadaan veri ja muut nesteet kiertämään paremmin. Ja niinhän siinä tuntui käyvän. Kun poljin kodin suuntaan, pyörittelin päätäni hurmaantuneena, koska pystyin katsomaan taakse sekä vasemmalta että oikealta. Katsoinkin sitten vasemmalta ja oikealta ja vasemmalta ja oikealta. Epäilemättä olin viihdyttävä näky. Ihme homma sekin, kun olkapään ja korvan välillä tuntuu olevan tilaa!

Jännitysniskani on ollut täysin selvä kenelle tahansa, joka aluetta on hipaissut, mutta ei itselleni, koska kipuja ei ole juuri ollut. Paitsi jos joku on hipaissut. Auh! Sormien puutumista, heikkoutta, päänsärkyjä, liikeratojen toimimattomuutta, muita pulmia juu, mutta vasta näköhäiriöt saivat minut toimimaan. Ne ovat olleet uskomattoman häiritseviä, kun pahimmillaan ulkona liikkuminen on sumeaa eikä kirjoittamisesta tai lukemisesta ole tullut oikein mitään. Luen ja kirjoitan työkseni, joten tämä on ollut kamalan vammauttavaa. En ole tosin kehdannut ottaa sairauslomaa ja sitten taas ahdistaa, kun työtulos on ollut aika tavalla alle sadan prossan.

Nyt, kun pää liikkuu, haluaisin kovasti korkata ostamani kahden kuukauden alennuspiljetin joogakouluun heti paikalla. Sen sijaan menen tyttären vanhempainiltaan. Enkä yhtään ahdistu siellä. Ehtiihän sitä huomennakin? Eikä kun ei, silloin on pojan vanhempainilta. Siellä ei ole ollut ahdistavaa koskaan. Parit edelliset vanhempainillat on SP hoitanut, joten pidän tätä sinänsä reiluna työnjakona. Hän saa kuskata lapsia harrastuksiin ja itsensä sulkapalloilemaan, minä yritän väistellä nakkeja parhaani mukaan.

Hoitopöydällä lojuessani totesin, että joudun tekemään paljon töitä pysyäkseni rentona. Aiemmin olin todella pätevä rentoutuja, nyt jämähtänyt stressi on syönyt taitojani. Ihmekö tuo, jos niskat jumittuvat, kun ahdistusjännitys osuu tapauksessani nimenomaan niska-hartiaan. Lisäksi depis toi mukanaan hampaiden yhteen puristelun nukkuessa, mikä pahentaa tilannetta nopeasti. Näköhäiriöt ja kummallinen jäkittävä keho eivät ainakaan nopeuta ahdistus-stressi-depistaudin parantumista, joten maailmassa on mitä ilmeisimmin virhe, kun kroppa tuolla tavoin pahentaa tilannettaan. Asetan toivoni idän ihmeisiin, joogaan ja akupunktioon sekä länsimaiseen lääketieteeseen ja psykoterapiaan. Onneksi ei huvita käydä baarissa, joten rahanmeno ei niin hirvitä. Akupunktio maksoi 50 euroa, 2 kuukautta joogaa 59 ja länsimaiseen osastoon saan kai Kelalta tukea.

Akupunktiota pidetään uskomushoitona eikä minuakaan hoitomuodon taustaksi esitetty teoriapuoli juuri vakuuta. Niskavaivoihin, migreeniin ja muutamiin muihin vaivoihin siitä kuitenkin on todistettavasti apua, eli jotain tehdään oikein, vaikka vaikutusmekanismi on epäselvä. Moni vakiintunut länsimainen hoito on tässä suhteessa samanlainen. Käytännössä on havaittu hyöty, mutta vaikutusmekanismia ei tunneta. Sama pätee pedagogiikassa usein, mutta se on taas toinen tarina, johon ehkä palaamme joskus.

Empower in the darkness

Jos joku lukija siellä on FB-kaverini, hän ei kenties voinut olla huomaamatta, että ilahduin aika tavalla Kovasikajuttu-elokuvasta. Kävin katsomassa sen Tampereen DocLoungessa, jossa se oli ennenkuulumaton yleisömenestys. Klubi oli täynnä nuorta aikuisväkeä. Yleisön reaktiot olivat välillä häiritseviä; naurua kummalisissa paikoissa ja awww-äännähdyksiä, ikään kuin elokuvan kehitysvammaiset muusikot olisivat lolcatseja. No, olkoot mieluummin vaikka vetoavia, söpöjä kissoja kuin monia paljon ikävämpiä asioita. (Melko karmeisiin ja täysin törkeisiinkin stereotypioihin olen joutunut törmäämään.) Ehkä siitä voi edetä vähän inhimillisempään suuntaan ja parhaassa tapauksessa lolcatsittaja voi jonain päivänä hoksata tunteen tasolla asti, että kas, olemmekin ihmisiä kaikki, samanlaisia ja erilaisia. Uskon, että Kovasikajutun kaltaisilla elokuvilla on mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja ja minulle se oli hyvin voimauttava teos.

Voimautumista, valtaistumista, empowermentia on kaupallistettu ja käytelty ties mihin täysivaltaisten, terveiden ja vahvojen ihmisten retriitteihin yms. asioihin, joita kärkkäät kolumnistit sitten pilkkaavat. Tässä yhteydessä tarkoitan, että koin saavani voimaa ja valtaa kehitysvammaisen lapseni omaishoitajana. Ammensin tukea ja hyväksyntää valitsemalleni kuntoutusfilosofialle ja sain elokuvasta toivoa ihmisarvoisemman, täysivaltaisemman elämän rakentumisesta myös kehitysvammaisille, muiden hyvästä tahdosta riippuvaisille kansalaisille. Minusta valtaistuminen/voimautuminen on erittäin tärkeä termi, kun puhutaan marginaaliin sysätyistä ihmisistä, joilta puuttuu merkittävässä määrin valtaa oman elämänsä yli. Ja voipa se meille läheisillekin olla tärkeä.

Poika soittaa nykyään bändissä niin koulussa kuin Vimmartissakin. En tiedä, miten paljon hänen soittotaitonsa on kehittynyt, kun emme osaa innostaa häntä treenaamaan kotona. Mutta kivalta touhulta se vaikuttaa. Kuvionuotit, joita Pertti Kurikan nimipäiväkin käyttää (leffasta vaklasin), ovat ilmeisen loistokas suomalainen innovaatio, josta voi olla ylpeä. Saavat niitä muutkin käyttää kuin kehitysvammaiset musisoijat.

(Tällainen oli jäänyt vanumaan selaimeen, joten julkaisen nyt ja lisään vielä asianmukaisen linkin.)

Ahdistuksen matka navan ympäri

Tänään on ollut aika hyvä päivä, etenkin siltä kohtaa, kun istuin kahvilakirjoittamassa ja -lukemassa fiksun ihmisen kanssa. Sittemmin on tullut useampia ahdistuskohtauksia. Jos olen yksinäni, kohtaukset eivät ole niin selvärajaisia, painun jonnekin niitä pakoon ja minuuteista tulee epämääräistä mössöä. Jos taas on muita, minulla on motiivi toimia ahdituksesta huolimatta jotenkin ja se voi auttaa oloa. En osaa verbalisoida ahdistuksia muuten kuin SP:lle enkä hänellekään kovin tarkasti eikä ehkä tarvitsekaan. Ahdistaa, mutta ei mistään selvästä syystä, on perusluonnehdinta. Se on myös totta. Jos olisi jokin ulkonainen syy, voisin mitä todennäköisimmin tehdä jotain asioille.

Yhtenä viikonloppuna hyvin mieluinen ystävä oli kylässä ja hänen tyttärensä, joka on tyttäreni hyvin mieluinen ystävä. Joitakin ahdistuksia tuli ja meni, mutta en pystynyt puhumaan niistä. Ajattelin, että varmaan ne jossakin kohtaa näkyivät käytöksessä outona vetäytymisenä ttai muuna reagointina, mutta en vain osannut sanoa, että nyt on tämä tunne ja se menee pois kohta, ei tarvitse kiinnittää siihen sen kummempaa huomiota, mutta sanon, jotta ymmärrät, jos olen vähän outo. Ettei se ole henkilökohtaista. Tuntui hyvältä, kun nämä ihmiset olivat luonamme, mutta jäi kummallinen huonouden tunne, epämääräinen syyllisyys tai mikä se nyt sitten mahtaisi olla, en saa pyydystetyksi sitä. Epäonnistuin jotenkin.

Jatkuva syyllisyys ja häpeä milloin mistäkin on koko ajan tuossa pinnan likellä. En usko häiritseväni sillä muita, toivon ainakin niin, koska se on enimmäkseen hyvin irrationaalisen oloista ja jotenkin aika ilmeistä depressiosairautta eikä sitä tarvitse toteuttaa, todeta vain itselleen. Tekeehän se araksi lähtemään mihinkään, missä nauttisin normaalisti alkoholia, koska en oikein luota itsekontrolliin juuri nyt enkä halua ainakaan mitään todellisia syitä häpeään. Onneksi ulottuvillani on muitakin tapoja olla sosiaalinen kuin oluttuopin äärellä hengailu.

Aiemmin tällä viikolla minulla oli ihastuttava brunssi- ja taidetuokio Pinglandin kuningattaren kanssa. Pidän suuresti sellaisesta, että toteutetaan hupsuja ideoita tuosta vain. Haetaan tarvittavat välineet ja rustataan kasaan, otetaan valokuva ja postataan. Ei tarvitse olla viimeisen päälle sliipattua eikä se mitään, vaikka olisikin, jos ideaa jatkojalostaa. Pääasia, ettei ideaa tarvitse jättää ideaksi, vaan sen voi toteuttaa, hups vain ja jakaa muiden kanssa. Lapsena totuin siihen, että oli loputtomiin aikomuksia ja ajatuksia, mutta harvoin mikään toteutui ja jos lähes toteutuikin, aina puuttui jotain oleellista eikä sen hommaamisesta tietenkään voinut tulla mitään ja niinpä monet kivat asiat jäivät ideoiksi. Niinpä en ole täysin sitä mieltä, että "It's the thought that counts." Lasten kohdalla kyllä, kun ovat vielä noin pieniä. Enkä nyt muutenkaan ole kauhean jyrkkä tai halukas mittaamaan asioita tällaisilla mittareilla. Oman toimintani suuntaamiseen vain käytän näitä muistikuviani.

Metahuomiona sanottakoon, että merkillinen ketjuttava ja hieman hengästynyt tyyli on nyt vallalla, mutta ei se mitään, halusin nyt merkata nämä asiat pikaisesti muistiin. Ja sellainen muistilappu itselle, että ahdistukseen pitää etsiä apuvälineitä, muitakin kuin oksatsepaami. Se ei ole kovin ihmeellinen apu, mutta kovassa ahdistuksessa kuitenkin parempi kuin ei mitään.

Freedom machine

Alan ehkä ymmärtää ihmisiä, joiden mielestä pyöräily ei ole täydellistä ihanuutta ja liikkumisen vapautta. Eilen ja tänään olen hengästynyt, keuhkoja on raastanut, kulku ollut hidasta, hikeä pukannut. Olo on siis ollut epämiellyttävä! Mit ihm? Kahvilakirjoitustoverini vinkkasi, että ehkä flunssan jälkitila tuottaa tällaista epismiä. Olisihan tuo kai pitänyt hoksata. Jos vain suosiolla hidastan vauhtia ja talutan ylämäet, saan ehkä takaisin mielihyvän myös sitä odotellessa, että toivun kunnolla. En malta. Vapausvempele viettelee.

***
Esikoisella on enää kaksi vuotta eläkeikään. Kaksi vuotta eläkeikään! Vaikka pyörittelen tuota asiaa, se ei oikein mene tajuntaan. Olen saanut hengitellä rauhassa, kun hoitotuki myönnettiin 16-vuotiaaksi asti eikä ole tarvinnut raastaa sydäntään listaamalla kaikkia omaan rakkaaseen lapseen liittyviä kamaluuksia ja vaikeuksia ties kenen virkaihmisen kylmien ja kyynistyneiden (ehkä - tai sitten aivan toisenlaisten) silmien luettavaksi. Terapiaa joutuu hakemaan uudestaan joka vuosi, mutta se on henkisesti paljon kevyempää ja saa listata terapian tuottamat hyvät asiat eikä pelkästään niitä pulmia, miksi sitä ehdottomasti tarvitaan.

Etenkin Esikoisen selviäminen joutumatta karmaisevalla tavalla syrjään (jossain määrin hän kai vääjäämättä joutuu syrjään, kuten vaikeavammaisille on täällä tapana käydä) on täysin riippuvainen yhteiskunnan palveluista, lisäksi olen lyhyellä erkkaopenkin kokemuksella saanut hieman käytännön tuntumaa syrjäytymisuhan alla oleviin nuoriin, joten minulla on raskas kantani Niinistön ja työryhmän "tavallisiin asioihin". Ehkä ottaisin koko jupakkaan kantaa, jos jaksaisin. Sen sijaan linkkaan kahteen hyvään kirjoitukseen (ja on niitä muitakin, muut saavat linkata niihin ja Juri tekeekin niin).

Juri Nummelin: Poikamme ja hyvinvointiyhteiskunta, eli puolustuspuhe menneiden arvojen puolesta
Lehti: Presidentti vaatii ihan tavallisia tekoja syrjäytymisen ehkäisemiseksi

(Vinkkejä hyvään elämään voi mieluusti julkaista ja puffata, mutta emme sekoita syrjäytymisen ehkäisyä ohjeisiin, joiden toteuttamisen lähtökohtana on se, että perusasiat ovat kunnossa.)

Terveyteen ja laihuuteen liittyvää mutinaa

Alan sen verran kypsähtää niska-hartiavaivoihin, joita siristelyt ovat melko tavalla pahentaneet, että ostin joogaan kahden kuukauden alennuskortin ja varasin ajan akunpunktioon. Jatkan tietysti pilatesta, taukojumppailen ym., mutta Sirdalud ei tunnu auttavan eikä mikään muukaan kovin nopeasti. Akupunkki vaikuttaa olevan erinomaisena pidetty heebo ja kuulosti puhelimessakin mukavalta. Viikon päästä klo 8 sinne! Jaiks.

Jooga puolestaan on hörhähtävällä nimellä varustettu Om Yoga ja aion siellä kokeilla sitä aiemmin tässä blogissakin painokkaasti suositeltua ja hörhähtävän oloista (anteeksi ennakkoluuloisuuteni) kundaliinia, kun uskon ääntelyn suotuisaan vaikutukseen ja näin. Ainakin se on jotain erilaista, johon pitää keskittyä ja se keskittyminen auttaa taas stressinhoidossa. Akupunktiota tai joogaa en sinänsä laske hörhöilyksi. Eikä sitä hörhöasiaakaan tarvitse niin vakavasti ottaa, vaikka jotkin menneet tapahtumat ovat tehneet ennakkoluuloiseksi.

Kokeilin myös pitää ruokapäiväkirjaa Kiloklubissa ja se oli kivaa, kun se innostaa syömään vielä enemmän kasviksia, mutta epäkivaa, kun kahden päivän jälkeen alkoi taas omituinen obsessointi. Näköjään Painonvartijoiden taakka painaa yhä enkä voi vielä pitää ruokapäiväkirjaa ilman, että se alkaa sotkea päätäni. Vaikka en laihduttaisi. Duh. Olin ajatellut tsekkailla, millainen makroravinteiden suhde on ruokavaliossani (ihan mielenkiinnosta enkä osaa sanoa, olisiko se johtanut toimenpiteisiin), mutta ei sitten. Ihan hyviltä ne pari tyypillistä päivää näyttivät. Haluan kuitenkin ajatella enimmäkseen jotain ihan muuta kuin ruokaa.

Syön näköjään melko reippaasti alle laskennallisen kulutukseni, kuten viimeksikin, kun maltoin ruokapäiväkirjailla vähän pidempään. Paino pysyy samana, paitsi jos jumitan depiksessä illat sohvannurkassa mussuttamassa ja tissuttelemassa, kuten eräänä jouluna tein. Tai poden täyden kovakuumeisen influenssan, kuten viime jouluna.  (Ne kilot lähtivät/palasivat jakson päätyttyä. Keholla on taipumus pyrkiä pysyttelemään samassa painossa. Tosin painon nousuun se sopeutuu helpommin kuin laskuun.)

Kilpirauhasen vajaatoiminnalle on tyypillistä, että keho ei pysty hyödyntämään sapuskan energiaa kovin hyvin, jolloin energia varastoituu rasvakudokseksi, vaikka sitä tarvittaisiin jaksamiseen. Reilua, eikö? Vaikka tämä on yleisesti tunnettu asia, minulle on tultu ihan pyytämättä kertomaan hienoja laihdutusvinkkejä. Jättää vain karkit pois tai iltapäiväkahvipullat, ottaa yhden lautasellisen ruokaa aterialla, katsoo annoskokoja ja ottaa puolet kasviksia. Jättää sokerilimut pois. Varmaan nämä ovat hyödyllisiä vinkkejä sille, jolla on reippaasti höttöruokaa ruokavaliossaan. Jos jättäisin pois satunnaiset mielenterveysruoat, kuten tumman suklaan, pullan tai viinilasillisen, niiden kalorimäärä ei pahemmin hetkuttelisi kokonaisuutta, mutta kieltäytyminen tuottaisi ankeutta ja alistusta. (Satunnainen tarkoittaa tässä viikottaista tai kuukausittaista, ei päivittäistä.) En ole niin varma, että höttöruokaa runsaasti nauttivienkaan tarvitsee hävetä höttöjä tai pitää niitä suurena syntinä. Onhan hötössäkin hyödyllisiä aineita ja jotain hyvää ne tekevät ihmiselle, ei kai niitä muuten syötäisi. Mutta itse tunnen voivani paremmin, saan siis enemmän nautintoa, kun ruokani on enimmäkseen hyvin ravinteikasta.

Yksi vanhan koulukunnan laihdutuspainostukseen uskova lääkäri sanoi, että ihan hyvän ruokavalion saa 1000 kilokalorilla. Sitä sitten vetäisin loppuikäni yrittääkseni sopia melko arbitraarisiin painoihanteisiin ja olisin siis deprivaatiodieetillä, sillä tuohon on hyvin vaikeaa mahduttaa riittävästi erilaisia ravintoaineita. Olisiko sellainen elämä terveellisempää kuin nykyinen painoni? Ei olisi eikä sellaiselle suositukselle ole tieteellisiä perusteita.

HAESin, health at every size -liikkeen ilahduttavin viesti on itselleni ollut se, että ei tarvitse ensin laihtua, vaan voin heti opetella elämään paremmin sitä terveellistä ja liikunnallista elämää, jota haluan. Paino ei liity haaveisiini eikä unelmiini millään tavoin, joten ei ole mitenkään hyödyllistä jumittaa kehon mitoissa. Sitten, kun olen saanut tämän asian todella hyvin sisäistymään, voin pitää ruokapäiväkirjaa ja tyydyttää nörttimielenkiintoni katselemalla, millaisia piirakoita ja käppyröitä, prosentteja ja pallukoita ravintokokonaisuuteni tuottaa. Siihen asti syön vain monipuolisesti ja hyvin sekä pyöräilen, uin, voimailen ja venyttelen. Sekä musavisailen ja töllään töllötintä.

Päänsisäinen dialogi

Kun hain töitä IT-alalta, minulle annettiin pieni koetehtävä. Siinä esiintyi dialogi, jota piti ohjeistaa. Rohkaisin mieleni ja kysyin testaajilta, mitä dialogi tarkoittaa tässä yhteydessä. Semmoinen ikkunahan se oli, jossa käyttäjä voi valita erilaisista napsautteluvaihtoehdoista. Vähän jotain muuta kuin ihanteelliseksi dialogiksi mielletty syvällinen vuorovaikutus.

Olen kuullut, että jotkut ajattelevat sanallisesti monologeina. Teknisesti kai oma sanallinen ajatteluni on myös yksinpuhelua, mutta se on aina moniäänistä, keskustelevaa. Sisälläni on erilaisia näkökulmia ja painotuksia. Väitän itselleni vastaan tai kannustan, lisään epäilystä tai poikkeavaa näkökulmaa joihinkin asioihin jne. Ajattelen monimutkaisesti ja toistuvasti mietin, ajattelenko liian mutkikkaasti ja halvaannuttaako se jossain määrin toimintaani. Nautinnollista se kuitenkin on silloinkin, kun ärsyttää. Monologina ajattelen vain silloin, kun kirjoitan tekstiä päässäni.

Depressio-olon pahetessa tuntuu arvokkaalta, että päässäni on depressiopuhujan lisäksi myös mm. kylmäpäinen minä. Se kertoo, että tuossa puhuu depressio, älä ota faktana. Tunne, esimerkiksi ahdistus tai häpeä, on faktuaalinen, mutta depressioäänen tarjoamat syyt tunteelle (kaikki on paskaa, mistään ei koskaan tule mitään eikä ole koskaan tullutkaan) eivät perustu faktoihin. Harmillista, että tämä tajuaminen ei tee terveeksi sen enempää kuin nuhan, yskän ja palelun hoksaaminen taudin oireiksi ei paranna flunssaa. Kokemuksesta tiedän, että ilman järjen äänen sekaantumista depressio on enemmän itseään pahentava kierre. Depression ääni on hyvin uskottava, koska tunnetila on vastaanottavainen voimakkaalle dissaamiselle ja meidät on yleensäkin opetettu siihen, että negatiiviset asiat ovat jotenkin todempia kuin positiiviset.

Ajattelu on niin paljon muutakin kuin sanoja, että voisin yrittää taas ruokkia pollaani monipuolisemmin, kun se flunssakin hellitti. Työn lisäksi tänään on ainakin pyöräilyä syyssäässä, ystävän kanssa lounas Gopalin herkkujen* äärellä ja pilates. Ja tietysti perhe. Perheestä saan irti vaikka mitä, kun vain maltan pysähtyä ja olla kunnolla läsnä. Sehän on samalla ehkä arvokkainta, mitä voin antaa, kun perushoito on jo reilassa.

Vuodenaikojen henkilökohtaisesti ottaminen

Rakas nettipäiväkirja.

Huusholli on edennyt, sairauslomani loppu, olo hieman parempi, kallonkutistajaa en ole saanut hankituksi, vaikka pitäisi. Työteho ei ole valtaisa, työhalu on. Voxra tuntuu auttavan, samoin Thyroxinin ja Thyroidin titrailu siten, että otan hiukan yhtä ja enemmän toista. T3 ja T4 olivat labrojen mukaan epätasapainossa. Tekee mieli liikkua ja liikun, kunhan flunssa ei vaivaa. Huomenna pilatesta ja pyöräilyä, koska olo on pakollisen koulunalkuflunssan jälkeen jo vahvempi.

Poika vaihtoi luokkaa ensimmäistä kertaa kouluaikanaan ja se on teettänyt jonkin verran nikottelua. Esikoisen on vaikeampaa sopeutua muutoksiin kalenterissa. Hänen on vaikeampaa kertoa tai päättää (aina ei voi sanoa, kummasta on kysymys), mitä hän haluaa. Kun teini hyppii seinille (mutta ei onneksi ole ollut tällä kierroksella väkivaltainen, ainakaan vielä), jaksan olla kärsivällinen vanhempi vartin ajan ihan hyvin ja usein se riittää. Sen jälkeen olen hyvin väsynyt, vaikka olisimme menestyneet, eli saaneet asiat selväksi, ratkaisut tehdyiksi ja rauhan maahan.

Tyttären toinen syksy on lähtenyt myös hieman nikotellen käyntiin, mutta vain hieman, ainakin ekaluokan syyskauteen verrattuna. Meillä on todella eloisia tuokioita, kun jaksan keskittyä kuuntelemaan häntä ja pääsemme hyvään jutteluun. Tänä vuonna alkoi viulunsoiton opettelu ja lapsi on hyvin otettu huilu- ja viulutunneista. Läksyistäkin.

Tein tänään huomattavan määrän lasagnea ja totesin, etten ole vieläkään saavuttanut kasvipitoisuuden ylärajaa, vaikka käytin kolme purkkia tomaattimurskaa, neljä sipulia, neljä porkkanaa ja reilusti valkosipulia. Tyttären mielestä kyseessä oli paras ruoka (onnellisen huokaisevalla äänellä) ja molemmat pyysivät monta kertaa lisää. Ruoanlaitto on rauhoittavaa, etenkin suhteellisen terveellisen ja herkullisen. Kunhan minulla vain on tiedossa, mitä teen. Hankalassa vaiheessa myös minun valitsemisen kykyni (ks. Esikoinen tuossa ylempänä) on heikko ja se herättää itseen suuntautuvaa kiukkua, koska minä en vain ole sellainen. Itseen suuntautuva kiukku voisi mennä vaikka kotioonsa nukkumaan. En halua itsedissausta enää. Jos vahingossa dissaan itseäni, yritän olla siitä kauheasti itsedissaamatta. Elämä on vaikeaa, kun sen oikein oivaltaa (ja kun lentää siivin uljain niin kuin Putin).

Ärsyttävintä on, että pimeyden lisääntyminen painaa minua jo nyt, vaikka syyskuu on kautta aikojen ollut yksi lempikuukausistani. Taisi olla jokin Montgomery, ehkä Runotyttö,. jossa puhuttiin, miten runoilijat ottavat vuodenajat niin henkilökohtaisesti. Tämä ajatus herätti minussa nyrpeyttä. Luonnon kiertokulku on vääjäämätön ilmiö, siitä on turhaa repiä minkäänmoista traagisuutta. Ja nyt itse annan pimeyden painaa, vaikka sitä ei vielä edes ole kovin suuria määriä. Auttaisikohan keskipäiväpyöräily? Aion yrittää, ei se ainakaan pahaa tee.

Välttämätön lisäys, kiitos Fok_it! Alkuperäinen sarjakuva Nytin sivuilla, tekijä Joonas Rinta-Kanto. (Kuvien liittäminen tuntuu muuttuneen Bloggerissa. Olen niin pihalla. Mutta tekijänoikeuksia en halua rikkoa.)

Mieleenjuolahduksia

Onkohan parempaan suuntaan menemisen merkki vai lopullisen sekoamisen, että välillä tulee voimakkaita impulsseja riuhtoa itsensä irti vanhasta elämästä ja aloittaa uusi. Tiedän kyllä, ettei uuden elämän aloittaminen ole mahdollista, koska oma itse kulkee aina mukana, mihin menenkin, mutta silti. Uusi nimi, uusi kotikaupunki, uusi työ, uusi vapaa-aika... ja sama vanha perhe, siitä en ole halukas luopumaan. Tosin Esikoinen on nyt 14 eikä ole enää kovin monta vuotta siihen, kun hän muuttaa omilleen, jos kaikki menee hyvin. En elättele valtaisia toiveita, mutta ainakin teoriassa lapseni muuttavat jossain täysi-ikäisyytensä kieppeillä lapsuudenkodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä.

Pidän hurjan paljon monista tässä elämässäni olevista ihmisistä, paikoista ja jutuista. Kaikenlaista hienoa ja arvokasta on. Sitä paitsi kaikki muuttuu koko ajan, etenkin lasten elämässä. On vain tämä kova halu erkaantua painolasteista ja mieleen juolahtaa houkutteleva teoria, että itsensä juuriminen ja istuttaminen uuteen paikkaan jotenkin auttaisi asiaa. Jonkin tarvitsisi auttaa. Ensi viikolla, sinä kuuluisana ensi maanantaina, alan yrittää päästä terapeutin pakeille. Kaikki ovat heinäkuussa lomalla, mutta voihan käydä hillitön viuhka. Ja ainakin jotain olen sitten tehnyt asialle.

Hain yhtä julkishallinnon työpaikkaakin. Saa nähdä, tuleeko sieltä edes ei-vastausta. Kuulemma eivät välttämättä muista ilmoitella hakeneille. Hakemisen jälkeen tuntui vähän aikaa hyvältä, vähän niin kuin oikealta ihmiseltä.

***
Olen viime aikoina miettinyt semmoista ilmiötä, että kun yksilö tuntee itsensä oikein hyväksi ihmiseksi, hän alkaa kuvitella, ettei voi toimia väärin. Olen joskus saanut itseni kiinni sellaisesta ällöttävyydestä, että olen kuvitellut olevani immuuni tietyntyyppiselle mokaamiselle, virheelliselle ajattelulle. Joskus joudun vastahankaisesti myöntämään, että olen joko a) tehnyt mokan tai b) tehnyt sekä mokan että torjunut kritiikin tai c) torjunut kritiikin surkein perustein, vaikka varsinaista mokaa en ajattelisi tehneeni. Onko se jokin ad hominemin peilikuvamuoto: "Olen niin pätevä asiassa X, etten voi olla väärässä siihen liittyvissä jutuissa." Hah hah. Törmäsin tähän ilmiöön eräällä keskustelupalstalla ja vistottaa, vaikka se en tällä kertaa ollut minä.

***
SP ryhtyy lomailemaan ja lähti tapauksen kunniaksi hankkimaan Stokkan Sörsselistä meille murkinoita. Nyt pääsemme oikein kunnolla myllertämään huushollia ja sitten on mahtavata, kun turhaa tavaraa on lähtenyt kasapäin pois! Jos tarvitset Tampereella ilmaiseksi käytettyjä, mutta toimivia videolaitteita, DVD-soitinta tai digisovitinta, kerro heti! Lähdössä on myös IKEAn futonintapainen vuodesohva (140 cm leveä ja auki leviettynä 2 m pitkä), jonka runko on timmi, mutta vaalea patja pinnaltaan nuhraantunut, kun joku on syönyt suklaata holtittomasti siinä.

***
Typotan varmaan aika paljon, koska en näe kunnolla. Tilanne on pahentunut viimeiset puoli vuotta ja tuntuu aika huolestuttavalta, kun viikon kuluessa on näkö mennyt tosi sumeaksi. Yritän jumpata ja rentouttaa niskaa ja nukkua tarpeeksi. Jälkimmäinen  ei ole onnistunut. Kilpirauhasarvot on katseltu ja aiemmin keväällä tsekattiin sokereita ja semmoisia perusjuttuja, jotka voivat vaikuttaa näköön. Äh ja äh, yhtä sairauskertomusta on nyt tämä bloginriepu.

Sarvia ja hampaita

Kipu vie valtavan määrän huomiota ja psyykkistä energiaa, luultavasti fyysistäkin. Väsyttää, mutta uni ei tule. Ruoka ei ota maittaakseen. Keskittyminen vaatii suuria ponnistuksia. Miten ihmeessä kroonikot selviytyvät jatkuvan kivun värittämästä elämästään? Ilmeisesti parhaansa mukaan päivästä toiseen ja joskus hetkestä toiseen, kuten me depressiivitkin.

Tykönäni on yksi inhottavimmista kokemistani kivuista, ärsähtäneen hammasjuuren jomotus. Saatan puoliksi leikilläni väittää, että synnytän mieluummin kuin kärsin hammassärystä. (99/100-leikilläni, jos Esikoisen tapauksesta puhutaan.) Tänään olisi ollut tavattoman kivat kemut, mutta hammaskipuisena en halua kuin käpertyä peiton alle, sulatella vahvoja särkylääkkeitä ja lukea Christietä tai vastaavaa. Kipuisena en pystyisi sosiaaliseen kanssakäymiseen enkä jaksa olla pystyssäkään. Panacod ei sovi Voxran kanssa (kodeiini menettää ilmeisesti kipua taltuttavan voimansa Voxran takia), joten kotilääkäri joutui hakemaan Arcoxiaa. Se auttoi, aaaaah!

Olin halukas räjäyttämään koko hampaan avaruuteen, mutta lääkäri tuumasi, että olen aivan liian nuori hampaanpoistoon. Parempi pitää oma hammas. Liian nuori! Ison paikan alla oli piilossa kaksi kariespesäkettä hyvin lähellä juurta. Hammas ei tahtonut puutua lainkaan, mutta hammaslääkäri oli siitä enemmän järkyttyneen oloinen kuin minä. Olin lähinnä ihmeissäni, sillä tiedän kyllä yleisen tunteen perusteella, milloin on huolellisesti ja hyvin puudutettu. Nyt oli, mutta hammas ei suostunut asettumaan. Voxrako siihenkin vaikutti?

Ajatuksiini ei näköjään mahdu kovin monia asioita tällä erää. Onneksi tytär kuitenkin järjesti minulle sekä päiväpartyt että iltabileet huoneessaan, joten kaverikemujen menetys ei kirpaise niin paljon. Tosikoisella on pyörivä peilipallo katossa, joten vedimme verhot kiinni ja osoittelimme sitä taskulampulla. Vaivuin miellyttävään autistiseen tilaan katsellessani valoja ja varjoja ja unohdin kivun useaksi hetkeksi. Edellinen vastaava voimakas vaipuminen tapahtui (ilman särkyä) Hämeenkyrössä, kun puksuttelimme m/s Purimolla Pappilanjokea tunnin verran. Sain tuijotella veden liikettä ihastuttavan rauhassa, pitkään. Vaikka lapset olivat mukana!

Aurinko vierailee kahvilassa

Olin varannut ja melkein unohtanut varanneeni omaishoidon lomitusta tälle päivälle. Lainasin rakkaan polkupyöräni tädille (täti on arvostava sana, olen itsekin kuusinkertainen täti), joka ei tunne kovin hyvin paikkoja, mutta lasten ja kartan avulla löytänee Sorsapuistoon ynnä muihin keskeisiin kohteisiin. Menevät luultavasti hampurilaisellekin iltapäivän mittaan. Itsehän lähdin ylivedon kahvilakirjoittajatoverin kanssa kahvilaan kirjoittamaan. Imurin jätin lojumaan olkkarin (tulevaan ruoka- ja työhuoneeseen) lattialle ja nyt istun kahvilassa Koskipuiston reunalla. Mietin ja näperrän työjuttujakin, vaikka teknisesti olen vuosilomalla.

Eilen iltasella kelasimme Esikoisen kanssa jälleen kalenteria. Piirsin tarpeellisia puuttuvia osasia, jotka pojan mielestä ovat tärkeitä. Leirillä tiistaina oli syöty kalakeittoa. Perjantaina mentiin rantasaunaan ja uimaan. Lopuksi poika merkitsi rastilla ne päivät, jotka jo ovat kuluneet. Keskittynyt ilme ja pojasta huokuva rauhallinen keskittyminen toivat valtavan rakkauden ailahduksen rintaan. Tuon nuoren ihmisen hyvinvointi on tärkeä osa omaa hyvinvointiani, vaikka emme symbioosissa olekaan olleet enää kymmeneen vuoteen.

Kotikaupungin yliopisto järjesteli työhuoneita uudelleen ja heivasi meidät muiden yliopistojen tyypit hiiteen. Menetin siksi työhuoneeni toukokuussa ja se tuntui odotettua ikävämmältä. Olo on orvonpuoleinen muutenkin, kun ei ole juuri työyhteisöä. Nautin vapaudesta. Voin tehdä töitä kotona, kahvilassa, missä vain. Kaipaan kuitenkin työkavereita, joiden kanssa voi istua lounaalla, vaihtaa ajatuksia, nauraa, testata teorioitaan, vinkata lähteitä ja niin edelleen. Kirjoitustoveri on eri alan ihminen, mutta auttaa tilannetta paljon!

Joka tapauksessa yksi parhaista ajanvietteistä on istuminen kahvilassa välillä joutilaasti silmäillen ikkunan takana kulkevia kaupunkilaisia. Vierailevana tähtenä tänään on ollut aurinko, joka välillä näyttää naamaansa meille kuolevaisille.

Blogin kirjoittamisessa on useita taka-ajatuksia, joista kuivin on se, että minun on pakko saada takaisin kosketus suomen kielellä kirjoittamiseen, koska kirjoitan kokonaista kirjaa suomeksi. Sitä on paras tehdä tavalla, joka tuntuu mieluisalta, jopa houkuttelevalta. Tärkein on kuitenkin se, että kuntoutuisin ja pääsisin isompaan maailmaan taas depression napanöyhtästä. Ajattelen kyllä, että yksilön introspektiot ovat kiinnostavia ja niistä löytyy peilaamista ja puntaroitavaa muillekin, olipa niissä yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia omaan ja läheisten elämään. Mutta haluaisin tehdä muutakin spektiota kuin introa, jos ymmärrätte.

Tyhjiössä kirjoittaminen ei oikein toimi, kaipaan yhteisöä ja vuorovaikutusta. Kiitos, kun olette kommentoineet, olen tavattoman onnellinen siitä ja vaikka depis väittää, etten ansaitse sitä, väitän takaisin, ettei tarvitse kaikkea ansaitakaan, ottaa vain vastaan iloisena ja kiitollisena.