Pahoittelen räävitöntä omakehua, mutta seuralaisena tuo oma pikku mä kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Lyhyemmälle tai pidemmälle matkalle, elokuviin, kauppaan, baariin (paitsi PMS-aikaan), syömään, kirjastoon... kaikkialle otan minut mielelläni mukaan. Myös yksin oleminen on yksi maailman hienoista herkuista. (Paitsi jos sitä tungetaan väkisin kurkusta alas suuria määriä. Siinä tapauksessa minkä tahansa herkun herkullisuus kaikkoaa nopeasti.)
Yksin kotona oleminen on herkun mainio variaatio ihmiselle, joka elää ympärivuorokautista pikkulapsiperheen hulinaa kiihkeimmillään. Kun esikoinen oli vauva, oli juhlaa, kun hän kävi isänsä kanssa viikoittain musiikkijumpassa. Sain olla yksin kotona. Asetuin sohvalle löhöilemään, saatoinpa oikein aukaista keskiolutpullonkin (ja muistaa juoda siitä noin puolet) ja nautiskelin hiljaisuudesta ja vastuun haihtumisesta hetkeksi toisaalle. Puolitoista tuntia tuntui huomattavan pitkältä ajalta. Siinä ajassa ehti notkua netissä, lukea kirjaa, käyskennellä edestakaisin tunnustelemassa yksinolon autuutta ja heilutella pontevasti varpaita.
Olen aina mieluiten matkustanut yksin. On hauskaa myös jakaa matkan kokemuksia hyvän matkakumppanin kanssa, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuka semmoinen on eikä riskejä yleensä hutsita ottaa. Minulla pitää olla tilaa ja vapautta enkä halua ottaa huomioon toisen liikavarpaita kävellessäni loputtomasti puistoissa ja näyttelyissä tai pelätä toisen tylsistymistä kohteissa, joissa itse haluan venyä ja vanua vaikka kuinka kauan. Ja jossain välissä, ainakin suurkaupungissa, haluan käydä katsomassa sikamaisen taiteellisia elokuvia, jotka kaiketi kyllästyttävät suurimman osan tutuista hengiltä. (Siinä sitten raahaisin matkatoverin raatoa ulos leffateatterista, olisiko hienoa?) Eli pitäisi olla omatoiminen kumppani, joka osaa mennä myös omia teitään ja kiinnostuksenkohteiden osuessa kohdilleen (pubissa notkuminen ja syöminen nyt ainakin) kaveeraa kuin viimeistä päivää.
Ennen pygmejä teimme SP:n kanssa matkan suurkaupunkiin ja meillä oli älyttömän kivaa. Se lienee yksi syy, miksi uskaltauduin hänen kanssaan naimisiin ja lapsentekoon. (Tosin biologistit väittävät minulle, että SP:n leveät hartiat ne sytyttivät minuun vastustamattoman hingun jatkaa hänen geenejään. Tästä juontuu myös Mustanaamiottaren sanonta: kun kohtaan leveäharteisen miehen, poistan kondomistani varmistimen.) Parisuhde, lasten odottaminen, synnyttäminen ja heidän kanssaan kasvaminen ovat elämäni isoimpia matkoja. En väitä parisuhdereissumme sujuneen ongelmitta. Välillä paattimme seilasi hyisissä, arktisissa oloissa, mutta nyt olemme lauhkealla vyöhykkeellä taas ja valoa & lämpöä piisaa. Ja minulla on tilaa myös humpata itsekseni, hoh-hoh-ho-ho.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
6 kommenttia:
Minä täällä taas, hei!
Tiedoksi: olen trollaillut blogeja nafti puoli vuotta. Monien nuorten naisten sivut ovat tuntuneet minusta kovin vierailta (on toki poikkeuksia). Paremmin olen viihtynyt poikasten blogeissa. Sinun blogisi on vihdoin sellaista nuoren naisen puhetta, josta olen kiinnostunut.
Minua ilahduttaa se, ettet ole mustavalkoinen: työ voi olla tärkeää, lapset silti tärkeämpiä kun on niiden aika ja mies tietty tärkeä myös.
Liika laupeus on hirveää. Siksi kuulen mieluusti, miten välillä huudat lapsille kurkkusi kipeäksi ja sitten pyydät anteeksi. Kokemukseni mukaan sillä menetelmällä voi kasvattaa ihan tasapainoisia ihmisiä.
Mutta matkailusta tässä piti puhua. Minä reissaan nykyään mieluiten mieheni kanssa. Liki kolmessakymmenessä vuodessa ehtii oppia pitämään samoista jutuista, matkallakin. Viimeksi vietimme viisikymppisiä istumalla pari vuorokautta Dublinin paikallisbusseissa. Mikäs sen mukavampaa kuin jaettu kiinnostus julkisen liikenteen reittikarttoihin, lähikaupasta ostettuun reppuolueen ja Subwayn leipiin. Muut voivat käydä näyttelyissä, museoissa, pubeissa ja muissa kultturelleissa paikoissa, meille passaa meiän tyyli.
Kaikkea hyvää sulle ja sakillesi.
Tämä oli ihana kirjoitus. Kaunis, muttei lälly. Nuorekkaalla tavalla mukaansatempaava. Raikas ja kupliva.
Yksin kotona oleminen on muuten ihan herkkua ihan tälläisessä isompien lapsienkin perheessä. Luksusta.
Kiitos palautteesta äitee (nimimerkkisi on parhaasta päästä) ja Lukija! Onneksi kävin juuri baarissa, niin kehtaan ottaa kehaisuja vastaan hyvällä mielellä enkä juurikaan punastele.
Julkiset liikennevälineet ovat minustakin vetovoimaisia matkaillessa. Esmes Lontoossa on maukasta mennä maanalaiseen (ylivoimainen reittikartta), bussiin, kevytraitiotielle tai paikallisjunaan. Kotimaassakin pidän huolta, että asun vähintään yhden julkisen liikennevälineen palvelun ulottuvilla. Mieluusti saisi olla raiteita, mutta kestän pelkän bussinkin varassa. Mikä on istuskellessa, maisemia katsellessa ja mietiskellessä, kun ammattikuski hoitaa suhailun? Dig dig.
Pääasia reissussa tietysti, että löytyy juuri se, mikä itseä (ja kumppania, mieluusti) hutsittaa. Aikuisena ihmisenä yleensä jo osaa tehdä sen, mitä haluaa eikä tarvitse miettiä, mikä muka kuuluu asiaan.
Olipa muuten kiva piipahtaa baarissa, mutta kun pari tuntia oli kulunut, oli ihanaa tulla takaisin kotiin. Hormonitko ne siellä naruista tempovat? Oli mikä oli, en valita :-)
Niin, eikö olekin yksin matkailu mukavaa? Minulla oli aikoinaan asiakaspalvelutyö ja kerran vuodessa hankkiuduin kahden viikon matkalle ihan yksin. Se oli sellainen retrettikuuri.
Nykyään matkustan mieheni kanssa, ja 80% ajasta kuluu, kun kiskoo häntä irti erilaisista pulmista (on jätkä kova keppostelemaan kännissä). Niin kuin liikkuisi 4-vuotiaan kanssa, joka on 182 cm pitkä.
Olemme mieheni kanssa kärsineet lapsettomuudesta jo kauan, ne rahat millä muut matkustaa on meillä menneet kalliisiin hoitoihin. Nyt haluaisin päästä irti siitä katkeruudesta, joka sisintäni jäytää kaikkia niitä kohtaan, jotka kehuvat lasten saannin olleen parasta elämässä... Niinhän itsekin uskon ja haluaisin sen myös kokea, mutta miksi meitä ei sitten lakata taputtelemasta olalle ja hokemasta ettei ne lapset nyt niin tärkeitä ole ja onhan sitä elämää muuallakin? Miksi ne, jotka lapsistaan riemuitsevat, eivät anna lapsettomien surra?
Hei anonyymi! En tiedä, mikä kirjoituksessani herätti halun tuommoiseen palautteeseen. Olen pahoillani siitä, ettet ole saanut lapsia, vaikka olet halunnut. Tiedän, että tahaton lapsettomuus on monelle traaginen, kipeä, syvälle satuttava asia enkä koskaan kävisi sitä vähättelemään.
Voin myös kertoa että elämä vaikeavammaisen lapsen kanssa, jota meillä eletään, on paljon muutakin kuin riemuitsemista. Vammaisuus määrittää ihan koko elämäntapamme ja tuo aika tavalla rajoituksia. Ulkomaanmatkat ovat tähän asti olleet utopistisia ajatuksia lapsen vaikeuksien takia eivätkä ne omaishoitajan tuloilla ole yleensä mahdollisia muutenkaan. Välillä tavallinen kauppa-asiointikin on hirveän järjestelyn takana. Mutta jos välttämättä haluat meillekin olla katkera, niin minkäs minä sille mahdan :-)
Lähetä kommentti