Minä pyydän anteeksi

Olen notkunut netissä vaikka kuinka (liian?) monta vuotta monenlaisilla foorumeilla. Yleensä anonyymit keskustelijat ovat kaikkein pahimpia. Mutta eivät blogimaassa. Yksi anonyymi ihminen pyysi minulta anteeksi erästä juttuhommaa erittäin reilun vilpittömään tapaan. Olen vieläkin hyvällä päällä, vaikka minun näkökulmastani varsinaisesti anteeksipyydettävää ei ollutkaan. Olipa vaan virkistävää esim. nyysseissä niin tavalliseen poteroihin kaivautumiseen verrattuna. Diggailua.

Tänään pidin jälleen uuden version suuresta projektiluennostani. Joka vuosi se putkahtaa suustani ulos erilaisena. Oikein mielenkiinnolla odotan, mitä tänä vuonna tuleman pitää. Ainakin haukuin brittien hierarkkisuutta. Aluksi yritin diplomaattisesti keksiä jotain hyvää siinä, että minä en voi ottaa suoraan yhteyttä kollegaan, vaan pitää pyytää omalta pomoltani, että hän ottaisi yhteyttä isompaan pomoon, joka ottaa yhteyttä isoon brittipomoon, joka taas ottaa yhteyden alempaan pomoon ja alempi pomo lopulta saa hyvällä säkällä asiani perille kollegalle. Ensin sanoin, että "kai siinäkin jokin pointti on" ja peruin sitten puheeni, että EIKÄ ole. Pelkkää haittaa mokomasta pelleilystä. Pidättäydyin kertomasta teoriaani siitä, miksi Brittilässä ei ole jättimenestyviä IT-putiikkeja. Haukuskelin ankarasti myös ASAP-managementtia ja pelottelin työuupumuksella. Yritin valottaa firmaviestinnän perusjuttuja ja suosittelin anteeksipyyntöä lääkkeeksi tilanteeseen, jossa joku on lukenut viestiä tunteella ja käynyt flamettamaan. "Anteeksi" on kuin pieni vaahtosammutin, jolla lieskat asettuvat. Voi pyytää, vaikka omalta puolelta ei omasta ja äidin mielestä löytyisi suoranaista vikaa. Ei tarvitse käydä nöyristelemään, mutta takaisin flamettaminen edistää omaa asiaa yritysviestinnässä aivan juukelin huonosti. Paitsi jos yrittää saada oman asiansa ulos talosta.

Tänään pyysin itsekin anteeksi. Kun esikoinen kiskoi tosikoista kädestä 500 kertaa ja jouduin irrottamaan otteen 499 kertaa rauhallisesti, lopulta 500. kerralla tulistuin, kiskoin esikoisen kädet väkisin irti tosikoisesta ja huusin niin että vieläkin kurkkuun sattuu. Esikoinen järkyttyi siitä aika tavalla. Pyysin sitten anteeksi, kunhan rauhoituin. Miksi, oi miksi toistaminen lisää jonkin asian hermostuttavuuteen ison kertoimen. Grr RAUH.

Painakaa otsikko mieleenne siltä varalta, että hassusti kävelevä nuorimies tulee keskeyttämään yleisöpuhelimessa käymänne keskustelun sanoen: "Voisitteko poistua? Tämä on tätini asunto."