Elämäni turvallisuus on aina perustunut muutamalle peruspalikalle. Kehittyä pitää jatkuvasti ja muutosta sekä vaihtelua tarvitaan melkein yhtä paljon kuin leipää, mutta ennen kaikkea itsenäisyys ja vapaa tahto muodostavat kaiken turvallisuuden perustan. Onneksi nämä palikat eivät ole mitään jyhkeitä monoliitteja, vaan niillä voi rakennella aina uusia taloja, torneja ja linnoja tilanteen mukaan.
Esikoisen synnyttyä huomasin ulkoistaneeni osan muutoksesta. En kaivannut enää itselleni perustavanlaatuisia muutoksia, vaan koti, työ ja puoliso saivat pysyä samana. Aiemmin pari vuotta mitä tahansa noista kolmesta oli kokolailla maksimi. Lapsen elämässä ei ensimmäisinä vuosina paljon muuta olekaan kuin valtavaa muutoksen myllerrystä ja vanhemmilla on aika hyvä homma pysyä perässä. Opettelin rutisten rutiineihin elämää helpottaakseni ja opin järjestämällä järjestämään vaihtelua itselleni. Kehitystä ei tarvinnut erikseen etsiskellä, sillä Esikoisen syntymä käynnisti yhden aikuiselämäni isoimmista kehitysjaksoista, joka on edelleen meneillään.
Esikoisen kasvaessa jouduin neuvottelemaan itsenäisyyden uudelleen, kun loukkaannuin jännittävässä roskalaatikko-onnettomuudessa enkä kerta kaikkiaan voinut hoitaa 8-kuista vauvaa itse. Mies puolestaan ei voinut olla yhtäkkiä paria kuukautta poissa töistä. Totesin, että tarpeen tullen itsenäinen ihminen ottaa puhelimen käteen ja pyytää apua eikä yritä hampaat irvessä pärjätä oman perheen kesken, vaikka mikä olisi. Tätä tietoa olen tarvinnut monesti sittemmin. Olisin tosin mieluummin oppinut sen jotenkin muuten kuin olkaluun katkeamisen kautta.
Vapaan tahtoni ääntelyt yllättivät minut itseni, sillä erittäin suuritarpeisen Esikoisen kanssa havaitsin, että todellakin halusin olla lapsen kanssa lähes koko ajan. Ensimmäiset puoli vuotta vietin lähes tauotta vauvan luona. Tein pieniä piipahduksia kirjastoon, kävelylle, baariin ja kiitin kännykkää, joka mahdollisti mielenrauhan ylläpidon virkistyreissuilla. En ollut ylisuojeleva, omistava, hysteerinen enkä marttyyrityyppinen äiti, vaan Esikoinen yksinkertaisesti tarvitsi minua hyvin paljon ja jostain onnellisesti sattuneesta syystä halusin vapaasta tahdostani vastata hänen tarpeisiinsa. Esikoinen tarvitsi paljon myös isäänsä, joten enimmäkseen olimme molemmat kotosalla (mitä nyt SP kävi töissä) ja parhaamme mukaan kannoimme yhdessä hoitovastuuta. Etenkin ensimmäiset neljä kuukautta kantaminen oli hyvin konkreettista, koska vauva huusi lakkaamatta 8-24, jos häntä ei kantanut tai imettänyt.
Tosikoisen kanssa on ollut paljon rennompaa. Ensimmäisten elinkuukausiensa jälkeen hän ei ole tarvinnut minua esikoisen tapaan kipeän raastavasti koko ajan, joten olen käynyt autokoulun, luennoinut yliopistolla, käynyt autismiyhdistyksen kokouksissa ym. lapsen kärsimättä. Tosikoinen on hyväntuulinen, leikkiväinen ja touhukas isonveljen ja isänsä seurassa, kun olen muualla, vaikka toki hän päästää protesti-itkun heti kun astun kotiovesta sisään. Esikoisen kanssa opin luottamaan omien tuntemusteni tarkoituksenmukaisuuteen, joten silloin tällöin menen hyvillä mielin hurvailemaan ja yhtä hyvillä mielin palaan kotiin 2-3 tunnin kuluttua kun tunnen henkisen napanuoran kiskaisun. Tiedän, että napanuora tästä venyy venymistään ja lopulta hiutuu melkein olemattomiin, kun lapsi lähtee viettämään omaa aikuiselämäänsä.
Tänään tökkäisi, kun olin autopilotilla lähdössä käynnistämään tätä aamua. Katsotaan vauvalle ja itselle vaatteet, nielaistaan tyroksiinit, puetaan molemmat, keitetään puuroa ja kahvia... Halusin vaihtelua. Siispä annoin vauvan hillua paljain pepuin (allergiaiho kaipaa ilmakylpyä), jätin puurot väliin, tein aamutelkun jumpan ja annoin lapsen vaihteeksi nauttia kuivatuista puolukoista sekä tattarileivästä, kun itselleni katoin lisäksi kaurajäätelöä vadelmien kera. Siivottuani lattialta pisut ja leivänmurut päätin ettemme mene noutamaan Esikoisen perjantaimustaamakkaraa lähikaupasta vaan kauppahallista. Ja illalla, perhana, mennään saunaan! Ihan vain vaihtelun vuoksi.
Voi olla ettei carriebradshawlaisen menevän citysinkun mielestä kuulosta kummoiselta, mutta meille tämä on aikasten reppavaa meininkiä. Kannattaa myös muistaa, että (vapaaehtoisenkin) paaston jälkeen peruna maistuu ihastuttavalta herkulta.
polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa kiireistä aikaa tulta on kengissä laukata täytyy laukkaa, laukata laukkaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)



2 kommenttia:
Kaurajäätelöä! Onko sellasta siis oikeesti, vaan onko toi vaan sellanen nimibrändäys?-) Tiäks niinku sohvaperuna. Eihän perunoita voi sohvista tehdä. Kai?
Kaurajäätelö.. hmm.. mmm... :P
Meidän allergiapöpöjen, jotka emme voi nauttia maito- tai soijaversioista, onneksi on olemassa kaurajäätelöä. Itse olen maistellyt Oatlyn banaani- tai vaniljajädeä. Jossain spesiaalikaupassa olen nähnyt myös riisijätskiä, mutta en ole (vielä) maistanut.
Kaurasta on tehty vastiketta myös kermalle, vaniljakastikkeelle ja maidolle. Etenkin tuo kerma on ollut pelastus irstaahkojen kastikkeiden valmistuksessa. Kahviin tuikkaisen yleensä riisimaitoa, mutta valkoryssän valmistuksessa kauramaito on kyllä onnen omiaan :-)
Olen jo seitsemän kuukautta pitänyt sormia ristissä, että Tosikoinen ei alkaisi reagoida kauralle, vaikka ohra, vehnä ja ruis ovat ei-ei-listalla. Kaura pelastaa, kaurajätski ostakaa!
Lähetä kommentti