Fillari on ihmiskunnan suurimpia keksintöjä

Vaikein homma pyöräilyssä oli aluksi saada Esikoinen käyttämään kypärää. Pään alueen tuntoherkkyys voi olla kamalan kurjaa. Tukanleikkuu ja hampaidenpesu eivät ole aina olleet kovin yksinkertaisia toimenpiteitä, tukanpesusta, syömisestä ja muista pikkujutuista puhumattakaan. Parin kokeilun jälkeen pyöräily osoittautui niin kovaksi motivaattoriksi, että kypärää kestää pitää vapaaehtoisesti. Olemme saaneet sairaalan apuvälinevarastolta lainaksi apupyörällisen menopelin. Treenaamme myös apupyörätöntä, omaa fillaria, mutta asia ei ota edistyäkseen. Tänä vuonna on ollut rauhallista käydä lenkillä, aiemmin on tullut aika tavalla huutelua alakoululaisilta.

Koko perhe säätää sykkeliä paitsi äiti, joka roplaa kameraluuria

Pyöräily antaa monenlaista stimulaatiota, joka tasapainottaa horjahtelevaa aistijärjestelmää. Taannoisella sova-kurssilla yksi äiti oli omakustanteisesti hankkinut tuommoiset mageat apupyörät ja tuumasi, että ne ovat joka lantin arvoiset. Myös erilaiset tandem-systeemit ovat olleet suosittuja vammaisperheissä. Vain mielikuvitus on rajana, kun esimeriksiksi Malikkeen väki lähtee ideoimaan ja toteuttamaan fillareita ja muita liikkumisvehkeitä ihan kaikenlaisille vammaisille ihmisille.

Toissa syksynä Esikoinen lakkasi vastaanottamasta ohjausta pyörällä huristellessaan. Lopulta tilanne kärjistyi syyskuun lopulla siihen, että hän lähti yhtäkkiä ajamaan isoa valtaväylää vastaantulevien kaistalla. Silloin laitoimme pyörän talviteloille etuajassa. Koko loppusyksy jouluun asti oli hirvittävän vaikeaa aikaa. Epäilen, että Esikoinen pettyi joka kerran, kun menin hakemaan häntä päiväkodista ja hän totesi, ettei pääse pyörällä kotiin.

Pojallani on ollut usein tällaisia kestomurheita. Johonkin toistuvaan tilanteeseen liittyvä kestomurhe laukeaa joka kerran, kun kyseinen tilanne koittaa - riippumatta siitä, onko murheen alkuperäistä syytä enää olemassakaan. (Tällä hetkellä meillä ei taida olla kestomurhetta, mutta voisiko joku taikauskoinen ystävällisesti koputtaa puuta tässä kohdassa, ettei tulisikaan?) Kestomurheet voivat tehdä elämästä huomattavan vaikeaa kaikille.

Pyöräilyn lopettaminen väliaikaisestikin oli kuitenkin kamalan riipaisevaa, vaikka siihen oli ihan selvät syyt.

Yksi ystäväni kertoi, että vaikeassa tilanteessa oleva yhden vaikeavammaisen ja muutaman muun lapsen yksinhuoltajaäiti oli päättänyt, että vammainen (alakouluikäinen) lapsi ei saa oppia kävelemään, kun kehitys näytti vievän siihen suuntaan. Kävelevän lapsen kaitsenta on sata kertaa haastavampaa kuin liikuntakyvyttömän, sen tietävät kaikki yksivuotiaiden vanhemmat. Samalla me kaikki tiedämme, miten merkittävä, korvaamaton kehitysharppaus kävelemään oppiminen on ihmiselle ja vielä hirvittävän monella tapaa elämänhallinnasta kognitiivisiin ja sosiaalisiin juttuihin. Sitä ei saisi kukaan estää! Miten kipeästi äiti voi tarvita apua pärjäämiseensä, kun voi harkita tuollaista tosissaan, saati toteuttaa?

En tiedä, miten tuossa kävi, mutta tuontapaisessa tilanteessa pitäisi kuntoutusohjaajan puuttua isolla kädellä tilanteeseen. Fillarointi on tietenkin kävelyä huomattavasti pienempi asia, mutta olin huojentunut, kun keväällä ohjaus taas onnistui paremmin eikä tarvinnut enää pelätä Esikoisen hengen puolesta.

Tämä pyörä on juukelin iso. Etualalla kotkansiipiä.

Pyöräilyteemasta voisin kirjoittaa puhelinluetteloita. Muistan aina, kuinka seurustelumme alkuaikoina ihastelin SP:a hänen ajaessaan vanhalla velosipedillään vihreä anorakki ja kihartuvat hiukset tuulessa lepattaen. Tulimme myös silloin tällöin kakspäällä baarista kotiin keskellä talvea huimaa alamäkeä. Vuh! Muistan myös, miten itselleni fillari oli yhtä kuin vapaus monta vuotta ja vasta viimeksi autoillessani sain edes hitusen samasta vapauden tunteesta ratin takana. Muistan, miten istuin äidin pyöräntarakalla tyyny pepun alla eikä siltikään tuntunut järin mukavalta. Muistan jokakeväisen euforian, kun pyöräilijän kasvoille tuleva ilmavirta tuntuikin yhtäkkiä leudolta. Ja paljon muuta.

Takapihalla meillä kuitenkin autoillaan.

Hatut ovat wusseille.