PEP-Ärrällä tietysti

Tänään käytiin Kevassa PEP-R-kartoituksessa (linkki in English). Esikoinen sai leikkiä ja työskennellä intensiivisesti tunnin psykologin kanssa. Jo ajan tilaaminen oli erittäin miellyttävää, kun psykologi tiedusti ensimmäiseksi, onko pojan helpompaa keskittyä aamu- vai iltapäivällä, vai onko väliä. Jotain muutakin poikkeuksellista ymmärrystä osoittavaa putkahti ilmoille heti ensi puhelussa. (Tällainen ymmärrys ei ole niin itsestäänselvää ammattilaispiireissäkään kuin joku kokemattomampi luulisi.) Aiemmin ehdottomasti aamu oli iltaa viisaampi, tai siis iltapäivällä lapsi sen verran väsynyt, että suorituskyky alkoi selvästi horjahdella. Nykyään touhukunto pysyy korkealla koko päivän. Täytyy myöntää, että vauhti joskus hengästyttää lapsen vanhempia, vaikka onkin tuhmaa ajatella niin hienosta asiasta mitään pahaa.

Tuloksia ja lausunnon saamme joskus myöhemmin. Niistä on iloa, jos joutuu tekemään oikaisupyyntöä tai valitusta KELA:an ja ennen kaikkea käytämme niitä HOJKS:n virittelyyn. Opetuksen tavoitteet ja sisällöt kannattaa tietenkin laatia sen perusteella, mitä tiedetään orastavista, heikoista ja vahvoista taidoista ja PEP-R:ssä näitä taitoja arvioidaan monipuolisesti erilaisista motorisista taidoista kognitiivisen ja sosiaalisen puolen taitoihin.

Sen verran olen taas väsynyt, että menen änkäksi ihan pimeissä kohdissa. Psykologi kysyi minulta, uskallanko jättää pojan yksin ja vastasin, etten. Miksi, kysyi psykologi, jolloin pää alkoi surrata, että öö ää öö totanoin. Nyt muistaisin valitettavan monta vastausta. Vaikka usein poika reagoi järjestetyn toiminnan puutteeseen lojuskelulla, hän toisaalta osaa keksiä ihan uskomattomia tempauksia, kun silmä välttää ja käyttää tilaisuudet ällistyttävän nopeasti hyväkseen. Jälkikäteen useimmat (vain aineellista vahinkoa tuottaneet) tapaukset onneksi naurattavat, mistä osakiitos kotivakuutukselle. Karkaamista pelkään lopulta eniten, koska luullakseni poika osaa jo nykyään välttää isoimmat henkilöriskit kotona. (Vain luullakseni, ilman keskusteluyhteyttä asiaa on mahdotonta arvioida luotettavasti.)

Nyt ohjaaminen on mennyt taas jotenkin hankalaksi. Lapsi ei reagoi, kun kiellän tai pyydän tai kehotan tavallisella äänellä. Melko kovaääniseen, neutraaliin, selkeään viestiin hän saattaa reagoida, mutta jos äänensävy yhtään kiristyy, hän reagoi ahdistumalla voimakkaasti. Huoh. Hän on kovin kiltti lapsi ja minun pitäisi yrittää säätää oma käytökseni sen mukaan. Hän siis ei tuhmuuttaan ole kuuro puheelleni. Joten taas kerran muistutan itseäni: nosta peppu penkistä, mene lapsen luo, muodosta ensin kontakti vaikka kosketuksella ja sano sitten vasta.

Joku ulkopuolinen saattaa pitää minua hirmuäitinä, kun kuulee minun puhuvan pojalle. Selkeä, karsittu puhe kuulostaa ilmeisesti aika tylyltä, ankaralta ulkopuolisen korvaan. Onneksi lapsi itse tietää hyvin, mikä on neutraalia tai ystävällistä ja mikä jonkin miinusmerkkisen tunteen sävyttämää viestintää. Voi olla että ulkopuolisen mielikuva muuttuu, kun kuulee minun kiittävän lasta esimerkiksi onnistuneesta oven aukipidosta. Joskus kehua retostelen myös lapsen voimia ja yleistä ihanuutta päin näköä, mutta hauskinta on, kun lapsi haluaa jutella. Sanavarasto on älyttömän suppea, mutta Esikoinen on onnistunut jopa vääntämään vitsiä käytössä olevilla keinoillaan.

Juuri kun pääsin pari pukahdusta sitten selittämästä, kuinka pitää olla suvaitsevainen toikkaroijille maailmalla jada-jada, huomasinkin itse muuttuneeni puhisevaksi ja pöhiseväksi kiirepollaksi kaupungilla. Okei, meillä oli tunti aikaa viilettää Tosikoisen kanssa hoitamaan parit asiat Esikoisen hauskanpidon aikana, mutta silti. Kyllä kauniina kesäpäivänä pitää ymmärtää toikkaroijien oikeus olla väylillä. Tällä kertaa hituroijat olivat kyllä meitä eli terveitä, vammattomia, kyvykkäitä aikuisia, mutta kesä tekee normi-joosepinkin kiireettömäksi ja ehkä kuuroksi muidenkin kiireille. Tosikoisen hyökkäysvaunujen kanssa ei noin vain puikkelehdita ihmismassoista läpi. Niin vain kuitenkin hoidimme kaikki tarvittavat asiat, esim. nyppäytimme kaupan vahingossa sadetakkiin jättämän toimimattoman hälytysnapin himputtiin.

Muuten melko hankalasti eteenpäin klenkkaava päivä, mutta illalla sain nauttia paljasjalkalasten hihkumis-kirmailusta takapihalla. Tytär koki ruohon ensi kertaa paljaissa jalkapohjissaan. Hän ei ole aiemmin oikein uskaltautunut riehumaan postimerkkipihallemme, mutta nyt hän otti takaisin aiemmat empimiset ja kirmasi noin 450 kertaa postimerkin päästä päähän onnellisen oloisena.