Siirtymäriittejä

En ole mikään vimmattu hääfani, kun en innostu muodollisista juhlista enkä nauti isoille kekkereille tyypillisestä jonottamisesta ja odottamisesta hankalissa vaatteissa oudossa seurassa. Tänään olisin kuitenkin halunnut mukaan, kun kaksi viisikymppistä juhlii ensimmäisiä häitään. Kutsuissa painotettiin mukavaa vaatetusta ja kiellettiin tuomasta lahjoja tai kukkia. Dig dig. Noissa pirskeissä olisi päässyt uimaan ja riehumaan, eli lapsetkin olisivat mahtuneet hyvin juhlimaan suosiollisemmalla tuurilla.

Väitän, että kukaan tervejärkinen ei halua lähteä huristamaan autolla yli kolmea tuntia (yhteensä) kahden kitisevän lapsen kanssa, jotka ovat valvoneet ja valvottaneet puolen yötä flunssan (E.) ja allergian (T.) takia. (Itselläni on sitä paitsi molemmat ja kaupan päälle käsittämättömän kovat menkat.) Onneksi juhlakalut ehtii nähdä myöhemminkin rauhallisemmissa merkeissä ja silloin päässee juttelemaan myös ennestään tuntemattoman morsmaikun kanssa kunnolla.

Iän mittaan olen alkanut arvostaa siirtymäriittijuhlia, nuorena näytin keskisormea kaikelle pakkojuhlinnaksi kokemalleni. Ajatusta rippijuhlista puistatti, joten jätin riparit väliin (sittemmin erosin kirkostakin), myös ylioppilasjuhlat vietin matalalla profiililla. Lukuunottamatta Nenäkauraksi ristittyä valokuvaa, jossa lakin alta näkyvä profiilini on hyvinkin mojova. En otattanut lakkiaiskuvaa enkä kutsunut ketään juhlimaan, mistä tätini etenkin pahoitti mielensä. Silloin koin että juhlinta olisi tuntunut teennäiseltä lakkipenseyteni takia ja semmoinen teennäisyys muiden mieliksi olisi ollut minulle kuolettavaa (tai jotain). Kävin kyllä I-klubilla ja seuraavana päivänä kamujen kanssa lähiöbaarikierroksella lakin kunniaksi.

Kun menin ensi kertaa naimisiin, sanoimme tahdonit maistraatissa nätit puvut päällä. Minulla oli 50-luvun puodista vuokrattu sininen silkki-organzamekko ja tukassa ruiskaunokkeja, miehellä smokki ja makea kiharamoppitukka. Juhlimme kavereiden kesken kesämökillä, jonka pihamaalla tanssimme häävalssinamme Screaming Jay Hawkinsin I Put A Spell On Youn. Hyvistä juhlista huolimatta sitä avioliittoa ei kestänyt kauan ja voisi sanoa, että naimisiinmeno nopeutti parisuhteemme luonnollista kulkua kohti loppuaan. Olimme toisillemme hyvin huonosti sopivat ensimmäisiä vuosia lukuunnottamatta. Minä olen muutosfriikki ja exäni jämähdysfriikki, joten emme voineet hyvin toistemme kanssa pitkän päälle. Jotkin ristiriidat ovat ratkaisemattomia.

Kun valmistuin ammattikoulusta, kukaan ei edes tullut ajatelleeksi mitään juhlia tai lahjoja. Käppäilin siis itse korukauppaan ja ostin kaksi valtaisaa pronssista sormusta, Kalevala-korun Kilven ja Käärmeen. Ne minulla oli pitkään keskisormissani muistuttamassa siitä, että lapsuusaikanani vanhempien minulle hokemasta mantrasta huolimatta sentään jotain pystyn joskus viemään loppuun asti.

SP:n kanssa menimme "homoliittoon". Menimme naimisiin siksi, että mietimme, miksi homoseksuaalisten ihmisten oikeus parisuhteen virallistamiseen on ihmisoikeuskysymys. Mitäs jos -tilanteiden takia on selkeintä olla naimisissa kumppaninsa kanssa. Ensin ajattelimme vain salaa piipahtaa maistraatissa, mutta lopulta järkkäsimme yhtenä päivänä juhlalounaan lähimmille perheille ja toisena päivänä koko päivän järisyttävät nyyttärikemut kavereille. Tietenkin keskellä talvea. Emmekä otattaneet hääkuvia.

Isän hautajaisissa paria vuotta myöhemmin tajusin lopullisesti, miksi siirtymäjuhlat ovat tärkeitä. Olin melko viimeisilläni raskaana ja siksi toisaalta maapallovatsoineni vahva ja täydellinen, toisaalta hauras ja herkkä. Tunsin että yhteinen sureminen ja muistaminen kantoi eteenpäin raskaasta ahdistuksesta haikean kaipuun suuntaan. Oli terveellistä sanoa hyvästit yhdelle elämäni tärkeimmistä ihmisistä yhdessä muiden läheisten ja hyvien ystävien kesken. Isän hautajaisissa naurettiin ja itkettiin paljon, kerrottiin hauskoja lohkaisuja ja liikuttavia anekdootteja. Hyvät hautajaiset voivat siis hyvinkin toteutua, etenkin kun ihmistä on rakastettu niin kuin isääni.

Kun Esikoinen syntyi, jouduimme keksimään hänelle nimiäisjuhlat. Kumpikaan meistä ei kuulunut kirkkoon, joten tavan kastajaiset eivät olleet vaihtoehto. Anoppi oli siviilinimiäisistä hyvin pahoillaan, jopa siinä määrin, että olisin vaikka hänen mielikseen järkännyt kastejuhlat, jos se ei olisi edellyttänyt kirkkoon liittymistä. Toinen anoppia loukkaava asia oli sukunimi. SP:n kanssa kerettiläisinä heitettiin noppaa lasten sukunimestä, kun ei kummallakaan ollut asian suhteen intohimoja eivätkä nimemmekään ole toistaan ihmeellisempia tai harvinaisempia. Arpa valitsi minun sukunimeni.

Nimijuhlat aloitimme kertomalla nimen taustoista. Seuraavaksi siviilikummit saivat lapsen syliinsä kukin vuorollaan. Olimme jo etukäteen toivoneet kummituksilta hyviä toivotuksia lapselle Ruususen tapaan (sans paha noita). Nimiäisissä, kuten kastejuhlissakin uusi ihminen toivotetaan tervetulleeksi sukuun ja yhteisöön, esitellään maailmalle ja samalla esitellään hiukan maailmaa hänelle. Ja tietenkin aina käytetään tarjoutuvat syyt kekkeröintiin ja kakunsyöntiin.

Koska olen melko rujolla tavalla laiminlyönyt elämäni siirtymähetkien valokuvadokumentointia, voisin aloittaa nyt. Jos on hyviä suosituksia perhepotretin ottajista, kertokaa! Turhan myöhään olen tajunnut, että valokuvat olisivat myös lapsilleni erittäin kiinnostavia dokumentteja vanhempien elämästä. Toivottavasti arkistoista löytyy kuitenkin edes jotain hippusia, joista rakentaa mielikuvia vanhempien tarinoiden kuvitukseksi.