Tendenssi tappaa

Vasta pääsin kehumasta Kirjailijan häiriöklinikan keskusteluja, nyt siellä oikein riehaannutaan lyömään ennätyksiä! Mainiota. Noukin sieltä omavaltaisesti blogiini yhden aiheen muisteloon omilta nuoruusvuosiltani. Kirsti puhuu siitä, miten lasten- ja nuortenkirjallisuudelle tyrkytetään opettamisen tehtävää, kun taas hänestä näillekin ihmisryhmille ensisijaisesti kirjoitetaan kirjallisuutta, ei pedagogista materiaalia. (Toivottavasti sain ajatuksen toistettua omin sanoin suurin piirtein oikein.)

Vietin parasta ahmimiskauttani 70-luvulla. Silloin uskottiin suuresti lasten- ja nuortenkirjojen opettavaisuuden voimaan. Pikkulasten kirjoissa Teemu suoritti pottakakkaa ja isompien luettavaksi tarjottiin milloin mitäkin ongelmia henkilökohtaisista yhteiskunnallisiin. Tarina ja henkilöt, kuvatkin alistettiin palvelemaan jotain tendenssiä. Kyllähän niitä pitkin hampain luki, mutta ne maistuivat kalanmaksaöljyltä.

Ajattelin, että nämä kalanmaksaöljykirjat ovat varmaankin terveellisiä. Lukemalla yhden tämmöisen olen tienannut viisi hauskaa kirjaa, jotka hotkaista parissa päivässä. Hauskoissa kirjoissa mitä ilmeisimmin henkilöt ja tarina olivat tärkeimmät, koska niihin pystyi eläytymään. (Kun kävin kurkkimaan aikuisten hyllyn puolelle, totesin, että terveellinen ei välttämättä ole pahaa, sillä sen puolen arvostetut, mukaanlukien "täytyy lukea ollakseen sivistynyt" -opukset eivät yleensä maistuneet kalanmaksaöljyltä. Monet niistä olivat äärimmäisen hauskaa kirjallisuutta, jos naiivissa jaottelussani pysytään.)

Epäilemättä 70-luvullakin kustannettiin uusia hauskoja ei-aikuisille tarkoitettuja kirjoja, mutta yhtään hauskaa silloista nuortenkirjaa en tähän hätään muista. Nuortenkirja oli mielestäni kaikkein pahin tendenssimäisyyden uhri. Muistan esimurkkuna päivitelleeni niitä lukiessani, että mitähän kaikkia ongelmia minulle mahtaa osua, kun kasvan isommaksi. Valikoin erilaisia ongelmia kuin marketin tiskiltä. Ottaisiko vanhempien avioeron, sisaruksen itsemurhan, aineriippuvuuden vai ei-toivotun teiniraskauden?

Hauskoissakin kirjoissa voi olla monenlaisia ongelmia, mutta kalanmaksaöljykirjassa koko kirja on rakennettu ongelman ympärille ja henkilöt on alistettu hengettömiksi sätkynukeiksi, joita jokin mahtava opetus heiluttelee ympäri tylsänpuoleista, tekemällä tehtyä näyttämöä. Opettaminen tarinoiden avulla on sitten asia erikseen, silloin ei edes teeskennellä kirjallisuutta, vaan ollaan reilusti pedagogisia. Mutta oikean kirjan asuun naamioitu opetus, ei kiitos! Siihen ei saa puhalletuksi henkeä kukaan.

Nykyään nuortenkirja voi huomattavan pulskasti verrattuna omaan nuoruuteeni. Ei enää ongelmien pakkosyöttöä, vaan ihan oikeaa kirjallisuutta! Sattumoisin joitakin vuosia sitten luin muutaman nuortenkirjailijan haastattelun (anteeksi, en muista enää keitä haastateltiin, mutta he mainitsivat Tuija Lehtisen, joka tuolloin oli vielä itselleni tuntematon suuruus) ja yhtä aikaa tunsin itseni viisastuneeksi ja äärettömän hölmöksi. Olin jättänyt nuortenkirjallisuuden vallan seuraamatta ja aarteet löytämättä! Olin seuraillut vain lastenkirjallisuuden kehitystä (enkä aukottomasti sitäkään). Mutta viisastuttuani marssin kirjastoon vaihteeksi nuortenkirjojen äärelle, onnekseni.

Marginaalin suojissa elää erittäin jännittäviä kirjaolentoja. Ollakseen kiinnostunut lasten- tai nuortenkirjallisuudesta ei tarvitse olla erityisen kiinnostunut alle 20-vuotiaista ihmisistä. Riittää kun on kiinnostunut yleensä ihmisistä ja ajatuksista. Ymmärrän niitä, jotka rajaavat sen pois kirjalistaltaan - kirjoja on järjettömiä määriä ja niitä tulee koko ajan lisää, joten jonkinlainen rajaus on tarpeen, jotta pystyy luovimaan kirjatulvassa. Mutta siinä rajaa pois ulottuviltaan isot määrät mielenkiintoista , hehkeää kirjallisuutta.