polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa kiireistä aikaa tulta on kengissä laukata täytyy laukkaa, laukata laukkaa

perjantaina, elokuuta 12, 2005

Uhri näyttää keskisormea

Yksi toistuvia teemoja, joita mietin, on uhrautuminen. Se on mielessäni äitiyteen ja naiseuteen vahvasti liittyvä teema, vaikka ei ole asiana suinkaan tissikkäämmän sukupuolen yksinomistuksessa.

Olen kasvanut sellaiseen kulttuuriin, jossa on ihannoitu suurmiehille itsensä uhranneita naisia. Naisen suurin tehtävä on palvella muita ja varmistaa, että muut pääsevät tekemään sankaritekoja ja mestariteoksia. Naiset pyöräyttävät poikia ja tyttöjä, joista tulee äidin uhrautuvassa huolenpidossa uusia suurmiehiä ja uusia muusia.

Yök.

Okei, olihan tämä sentään jo jossain määrin vanhentunut malli silloin, kun olin pieni tyttö. Ja epäilemättä neron palvominen voi sopia työtehtäväksi joillekuille. Ja ihan varmasti suurtekoja on helpompi tehdä, jos joku ainakin kiireisimpinä aikoina pitää huolta arkiasioiden rullaamisesta. Mutta että jonkun lahjakkaan naisen pitäisi uhrata koko elämänsä jonkun arkkipökkelön passaamiseen? No, en minä semmoista kieltääkään voi, vaikka vatsanpohjaa kipristäisi.

Observoin myös vanhempiani. Yhdellä heistä oli lumoava rauhallinen työhuone kirjoineen kirjoituskoneineen ja toinen yritti pitää lopussa talossa vallitsevaa hirvittävää kaaosta jotenkin hallinnassa. Yksi vaati ja sai katsoa uutiset rauhassa ja vetäytyä tarvittaessa ihanaan huoneeseensa tekemään töitä, toinen puolestaan oli tauotta valtavan lapsilauman käytettävissä. Hieman kärjistäen.

Joka tapauksessa lapsena ajattelin, etten mene koskaan naimisiin enkä saa lapsia. Nuorena ajattelin, että voin ehkä mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta kovin todennäköistä se ei ole, koska minulla on muutakin tekemistä. Myöhemmin ajattelin, että voin mennä naimisiin, mutta lapsia voin saada vain semmoisen kumppanin kanssa, joka osaa pitää niistä yhtä hyvää huolta kuin itsekin, kuten myös vastata huushollin kaaoksenhallinnasta itsenäisenä kumppaninani - ilman minun äkseeraustani. Ja tämä viimeisin on nyt elämääni.

On normaalia ja tervettä välillä luopua jostain toisen hyväksi. On tervettä ajoittain venyä, asettaa toisen tarpeet omien edelle. On tervettä ja normaalia ottaa vastaan toisen venymistä ja toisaalta sanoa kovaan ääneen, jos toinen venyy liikaa tai väärässä paikassa. Suurimmalla osalla meistä on mieli, joka tarvitsee sopivasti altruismia voidakseen hyvin. On tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Mutta ei ole tervettä koko ajan asettaa muiden tarpeita omien edelle. Se ei ole todennäköisesti tervettä kummallekaan osapuolelle, antajalle eikä saajalle. Se ei ole sen terveempää kuin muiden alistaminen ja pelkkä oman navan ympärillä pyöriminen. Jatkuvalla uhrautumisella ei anna toiselle tilaa kasvaa isoksi, itsenäiseksi, tärkeäksi olennoksi, joka myös voisi venyä ja luopua jostain toisen hyväksi.

Lapset ovat tietysti oma lukunsa, josta puhun ehkä enemmän joskus toiste. Uhrautuminen on mielestäni from the peppu (laboratoriossa kehittelemäni sofistikoitunut sanonta jota olen tartuttanut kuin flunssapöpöä) myös lasten kanssa. Lapset tarvitsevat paljon ja mitä pienempi lapsi, sitä kiireisempiä tarpeet ovat ja jyräävät jonossa ohi kaikkien muiden tarpeista. Mutta ei niihin vastaaminen ole uhrautumista, vaan siihen duuniin sitoutumista, jonka tilasi laittaessa lapsen alulle.

Olen ollut erittäin kiperissä tilanteissa tämän perheen takia joitakin vuosia sitten, kun mies voi huonosti, itse surin vielä isän kuolemaa ja poika oli erittäin suuritarpeinen enkä ollut vielä osannut hakea riittävästi apua. Jouduin venymään liian pitkälle, niin pitkälle, että jo itse tilanteessa tiedostin siitä tulevan isompaa haittaa terveydelleni ja pitkällistä toipumista. Mutta en koe uhrautuneeni nyt enkä kokenut silloin, koska tein päätökseni omasta vapaasta tahdostani eri vaihtoehtoja punniten. Nyt olen iloinen tekemistäni ratkaisuista. Valitsin oikein.

Jos olisin ajatellut, että elämä nyt vain on tällaista ja minun pitää tämä nyt vain kestää, ei aina voi olla hauskaa, naisen osa on kärsiä, nuo muut ovat tärkeämpiä kuin minä joten minun pitää jaksaa, olisin (ollut perinpohjaisesti eri ihminen) ansainnut epäilemättä komean marttyyrinkruunun, sädekehän ja katkerat, syvät juonteet naamaani siihen kohtaan, missä nyt riekkuvat hymyrypyt.

6 kommenttia:

Kookos kirjoitti...

Uteliaisuuteni heräsi: miten sinä sitten ajattelit, jos et niin, että "tämä nyt vaan pitää kestää"?

Kerään positiivisia ajatuksia talteen vastaisuuden varalle :-)

p:la kirjoitti...

Tämä oli niin viisas kirjoitus, että tallennan sen vastaisen varalle jotta voin paneutua siihen uudestaan elämän kiperissä tilanteissa. Eräs lähimmäiseni on täydellinen esimerkki marttyyrivanhempien myrkyttämästä maailmankatsomuksesta - ihmisparka luulee kaiken kukkuraksi olevansa vanhemmilleen velkaa loppuikänsä tästä spektaakkelinomaisesta "uhrautumisesta", myytistä jota hänelle on pakkosyötetty jo leikki-ikäisestä.

Hiipinä kirjoitti...

Mun äiti eli marttyyrin elämän. Mä olen valitettavasti omaksunut jotain marttyyrin elkeitä, mutta mies tekee niistä heti lopun, koska se ei lähde ollenkaan mukaan mun "minä saan täällä aina kaiken tehdä" -martyroimiseeni.

kukkis kirjoitti...

Kuules Kaura, näihin juttuihin voin sanoa vain: Amen, sister.

Ja sitten sanon vähän enemmän: Omista venymis- ja paukkumiskoitoksistani viimeisimmässä olen tarkkaan pitänyt huolta siitä, että venyminen on oma valintani. Kriiseilevä aviomies voi joskus kuvitella, että vaimo "uhrautuu" kun pysyy miehen rinnalla, tai voipa uros jopa kuvitella "pilaavansa" vaimon elämän. Tällaisiin luuloihin vastaan topakasti: höpö höpö, minun elämääni ei voi pilata kukaan muu kuin minä itse (enkä muuten aio sitä tehdä).

Vastaavasti kukaan ei myöskään tule kiittelemään siitä, että on elänyt elämänsä niin hyvin kuin taitaa. Marttyyrinkruunua ei kannata havitella, koska sitä joutuisi ihan yksin kiillottamaan. Parempi on kiittää ja helliä itseään ja pitää huolta itsestään. Sitten jaksaa taas.

Nuo puheesi kohtuullisesta venymisestä ja venymisen vastaanottamisesta olivat kauttaaltaan viisaita sanoja. Ne kun aina muistaisi.

mie vaa kirjoitti...

Viisas kirjoitus, mutta ilkikurinen minäni muisti tähän väliin tämän Kummelista tutun (?) laulun: " My mother was ö martyyyr,my father was ö martyyr my brother is ö martyyr, I will be ö I will be ö I will be ö martyyyr too..."

*Perjantaikevennys päättyy*

Kaura kirjoitti...

Kookos, suhtaudun aika surkeasti kuriin ja pakkoon, joten "vain pitäminen" ei iske yhtään. Sen sijaan toimin motivaatiolla, jota osaan itse tuottaa itselleni aika hyvin tarvittaessa. Keksin siis tarpeeksi hyviä syitä pinnistellä ja jaksaa vielä vähän.

Kiperimmillä hetkillä päätin, että jaksan vielä tunnin tai jaksan huomiseen, katsotaan sitten, pakkaanko kapsekit ja otan nassin kainaloon. Lapsesta luopuminen ei ollut vaihtoehto ;-)

Lisäksi tietysti yritin koko ajan tehdä korjausliikkeitä, hankkia apua, kehittää menetelmiä selviytymiseen, pitää itsestäni huolta, virkistäytyä aina kun mahdollista, keksiä hauskoja asioita joka päivä, purkaa pahaa oloa ym. Olin semmoisella survivaalivaihteella.

Kiitos taas kerran kommenteista! Myös perjantaikevennyksestä, jota meilläkin aika ajoin hoilataan, kun toinen alkaa hehkuttaa sankaritekojaan kotitöiden parissa vähän liikaa...

Blog Widget by LinkWithin