Terveysintoilijana (hehe) en nyt viitsi ostella pizzoja kotiin. Vaikka niissä on edustettuna useita ravintoympyrän lohkoja (rasvainen, suolainen, irstas, rapea), ne eivät ole terveydelle välttämättömiä. Tätä ette ehkä tienneet, mutta totta se on. Tunnetaan useita kokonaisia kansoja, jotka ovat selviytyneet tyystin ilman pizzaa.
Esikoinen on rakentanut hyvin armaan suhteen pizzoihin, joten päätin kokeilla omasta lapsuudesta tuttua kevennettyä versiota: lämpimiä voileipiä (ohjeita täällä). Esikoinen väittää niitä pizzaksi (viittoen) ja pitää niistä vielä enemmän kuin valmiista pyttipannukakuista. Hän saa valita täytteet leipiinsä ja ripotella ne esteettis-gourmeettisesti oikeisiin paikkoihin, eli siis osallistumaan täysin ruoanvalmistukseen. (Valitseminen ei tosin ole kovin helppoa.) Oma osallistuminen näyttää tekevän ruoasta kuin ruoasta astetta houkuttelevampaa.
Ihmisparalla on aina jotain melko lapsellisia ja untuvaisia pikku unelmia tepastelemassa jossain mielen takusessa. Yksi omistani on ollut se, että valmistaisimme yhdessä ruokaa ja nauttisimme siitä myös yhdessä. Juttelisimme samalla ruoasta ja muusta. Tähän liittyvässä edistyneen tason hömppämielikuvissani myös kertaisin sapuskaan liittyvää fysiikkaa ja kemiaa, koska lapsi ehkä olisi kaltaiseni siinä määrin, että haluaisi tietää miksi jotain tapahtuu.
Heti kun aloin odottaa lasta, päätin etten ota näitä mielikuviani kovin vakavasti. Lapset ovat kuitenkin omanlaisiaan eivätkä toteuta meidän unelmiamme (meidän pitää toteuttaa ne itse). Pyrin pitämään ne vain semmoisina irrallisina, lentelevinä ajatusleikkeinä, joita on hauskaa ja terveellistä joskus pyöritellä. (Erilaisten skenaarioiden kelailu toimii usein myös jonkinlaisena harjoitteluna tosielämän tilanteita varten.) Täytyy nyt kuitenkin tunnustaa, että olen lapsellisen iloinen, kun ruoanvalmistus ja -nauttimusmielikuva on toteutunut! Juttelumme toteutuu eri tavalla, toiminnan tasolla, mutta yhdessä puuhaillessa syntyy hyvä kontakti ja kommunikaatio sujuu sanoittakin.
Tosikoinen ei vielä mahdu mukaan lämpimien voileipien tiimiin, koska niissä on liikaa allergisoivia aineita. Hän pääsee hengaamaan kuitenkin pöytään omien leipiensä (tattarivuokaleipä, kinkku, tuore kurkku, sininen Keiju) voimalla.
Vaikka kuinka olin etukäteen miettinyt noita odotuksia ja sitä, etten voi edellyttää lapsiltani odotusteni täyttämistä, oli silti hirvittävästi työtä haudata niitä, kun paljastui, että lapseni on vammainen ja vielä vaikeasti kommunikaatiovammainen. Odotukseni olivat enimmäkseen arkisia, realistisia, maanläheisiä pikku ajatuksia siitä, miten juttelemme ennen nukkumaanmenoa tai käymme yhdessä elokuvissa. Osa tulee edelleen kummittelemaan haudastaan, mitä en pidä ihan pahanakaan. Joskus ne saattavat toteutua ja jotkut niistä voivat viitoittaa suuntia, mihin lapsen kanssa voi pyrkiä.
Tänä iltana, lämppärit! Ei sitten omia kekkereitä viettäessä kadehdituta salarouvien salatapaaminenkaan niin paljon!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
12 kommenttia:
... :)
Olipa ihanalla postauksella sydäntäsärkevä lopetus. Perjantai-iltapäivän aivoillani en oikein osaa selittää, miksi melkein tuli tippa linssiin, kun luin tuon toiseksi viimeisen kappaleen, mutta yritän kuitenkin.
En ole piruja seinälle maalaava tyyppi, mutta silti joskus mielessä käväisevät kauhukuvat tyliin "mitä jos minulla on rintasyöpä/aivokasvain/reuma/ödeema". (Tuosta viimeisestä en oikein tiedä, mikä se on. Ehkä minulla onkin se). Samoin joskus ennen lapsen saamista ajattelin, että mitä jos lapsella ei ole kaikki hyvin, on vaikka sydänvika tai autismi. Autismia pelkäsin juuri siksi, että - kuten sinäkin - kovasti toivoin helppoa kommunikaatiota lapseni kanssa. Edelleenkin pelkään ehkä eniten hienon kommunikaatioyhteyden katoamista (tai ainakin toiseksi eniten liikenneonnettomuuden jälkeen). Toivoisin, ettei se katoaisi kokonaan edes, kun lapsi tulee murrosikään.
Toisin sanoen luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat tuolla, että oli kova juttu haudata odotukset. Mutta samalla minusta tuntuu, että joskus ne vielä tosiaankin nousevat haudastaan. Jos aiemmin olenkin vähän säälinyt autistien vanhempia, sinun blogiasi luettuani en enää sääli. Helpommalla pääsee, kun ei ole vammoja, mutta onhan tuo vaikeuksien voittaminen varmasti tajuttoman palkitsevaa kaikille osapuolille. Minusta vaikuttaa, että ainakin teidän perhettänne saisi pikemminkin kadehtia kuin sääliä.
Ajatukset eivät tosiaankaan pysy kasassa, kun on raskas työviikko takana ja salarouvatreffit edessä. Joka tapauksessa: On ihanaa lukea tällaisia voileipäkuvauksia ja muita vastaavia. Odottelen niitä kieli pitkällä. Ja seuraava salatapaaminen laajennetaan kattamaan myös pk-seudun ulkopuolella asuvat salarakkaat. Kyä juttu on näin.
Täytyy jälleen kerran todeta, että ihanaa, kun kirjoitat arjestanne ja ajatuksistasi. Kerrot asiat niin kuin ne ovat. Antoisia näkökulmia, kun pohdiskelen kausittain paljonkin lapsiin liittyviä asioita, omaa elämää koskevia isoja ratkaisuja.
Terveisiä salarouvatapaamisesta! Oli kivaa, olit mielessämme ja jutuissamme.
Siinä tavatessa juttelimme siitä, millaisia blogeja luemme. Edes Kukkis ja Helen eivät tunnustautuneet perinteisten äiti puhuu lapsista -blogien lukijoiksi (vaikka heillä sentään olisi reaalielämän kosketuspintaa aiheeseen).
Aloin sitten miettiä, mikä tekee sinun blogistasi niin erilaisen pikkulapsien äidin tuotoksen, että me kaikki sinua fanitamme. Vaikka puhut perheestä, lapsista, arjesta, sidot teemat aina johonkin isompaan. Etkä lässytä! Näistä huokuu niin paljon ajattelua, silloinkin kun käsittelet arkea ja allergiaa.
Nyt nukkuun, aakkoset on läpikäyty!
tuo poistettu oli tuplakappale edellistä. Poistin sen suotta ärsyttämästä, kun alku on niin kateutta herättävä!
Kukkis, mustakin vaikuttaa, että ymmärrät kertomaani just niin kuin toivonkin :-)
Onhan se äidin ja isän kannalta on iso ja traaginen asia, että joutuu ehkä kaikkein pienimmät ja tavallaan kohtuullisimmatkin haaveet hautaamaan, kun lapsi osoittautuu vammaiseksi. Mutta haudattava ne on, muuten ei osaa iloita lapsesta sellaisena kuin hän on. On väärin lasta ja itsäkin kohtaan, jos ei muokkaa haaveita, tavoitteita ja mielikuvia lapsenmukaiseen muotoon.
Jotkut vammaisperheet tuntuvat jähmettyvän jonkinlaiseen pettymykseen ja traagisuuteen pitkäksi ajaksi. Mun on helppoa ymmärtää sitä, kuten myös sitä MPR-tyyppistä hommelia, jossa omaa pettymystä puretaan syntipukin niskaan. Itse tosin tuumaan, että sillä tavalla menetetään paljon hyvää, hehkeää elämää. Mut en toisaalta tiedä, mikä helpottaisi asiaa.
Itse olen taitava nauttimaan elämästä. Muutan ne hankalat asiat jotka voin, loppuihin sopeudun ja otan mahdollisuuksien mukaan ilon irti. Mieheni ei ole ihan samanlainen, mutta hänen oli nopea ja helppo hyväksyä pojan erilaisuus ja ottaa se yhtenä elämän perusasioista. Tämä varmaan huokuu blogista aika tavalla ja luultavasti kirjoittaminen on yksi tapa myös jäsentää ja toteuttaa sitä omasta elämästä iloitsemista. Vaikka yritän kirjoittaa niitä synkeämpiäkin osasia ja tehdä realistista kuvaa.
Minä muuten kadehdin tummanvihreänä kaikkia vanhempia, jotka voivat jutella lastensa kanssa :-) Tosin tulen hirmu hyvälle tuulelle aina kun havaitsen tuommoisia keskusteluja ja tilanteen tullen saatan hävyttömästi nautiskellen myös salakuunnella. En urkkiakseni, vaan kuunnellakseni, miten keskustelu polveilee ja millä tavalla lapsi ilmaisee ajatuksiaan.
Herkku, siinä onkin paljon pohtimista! Itse olen kans sellainen, että saan paljon evästä ihmisten kirjoituksista, kun mietiskelen omaa elämääni. Joten käydään vuoroin vieraissa :-)
Äitis, meillä oli hyvät varjokekkerit täällä lämppärien parissa, joten en ihan ole kademiellä. Odotan tietysti innolla myös salarouvatapaamista jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa!
Musta tuntuu, että pidän "paasaan autismista" -blogia, jossa on välillä syrjähyppyjä muihin aiheisiin. Joten tarkkailkaa piirteitänne ja miettikää diagnoosianne, te lukijat! *pahaenteistä musiikkia* Toisaalta tuntuu, että puhun ennen kaikkea minäminäminää, mikä on tietysti tavallista blogimaailmassa. Kolmanneksi ja ehkä lopulta tärkeimmäksi asiaksi kuitenkin nousee se, että jäsentelen ajatuksiani ja tunteitani, joten olen hyvin otettu, kun ne kiinnostavat näin monia! Olen edelleen ihan ihmeissäni lukijamääristä, vaikka ne (kuten meitä aina muistutetaan) ovat kaukana perinteisten median muotojen määristä.
Itse tykkään aika monista blogeista, joissa puhutaan lapsiperheestä. Esmes Piikkaria kannattaa ehdottomasti seurata! Mulla pätee kaikkiin blogeihin se, että ihan pelkkää selostusta siitä, miten aika kuluu, en ehdi lukea (ajankäytön takia pitää aina jotain karsia), pitää olla tiivistystä, ajatusta, huumoria, täkyjä. Mari taisi tiivistää asian niin, että hyvä suomi ja blogissa kuuluva ihmisen ääni ovat tärkeimpiä.
Yritän muuten olla huomaavainen emäntä ja aina ehtiessäni poistan tuplakommentit "forever" jolloin ne eivät jää ollenkaan kummittelemaan.
Olen kokenut nämä haaveet sillä lailla, että jokainen vanhempi joutuu luopumaan joistakin jutuista. Ihan ns. tavallisenkin lapsen kanssa. Urheilulliset isät eivät saakaan poikaansa futiskentille, vilkkaalla äidillä on nynny tytär jne. Itse jouduin heittämään kiiltokuvat roskikseen mm. lapsen koulun myötä. Mikään ei mennytkään niin kuin olin oman lapsuuteni pohjalta kuvitellut.
Mutta sinun unelmasi juttelemisesta oman lapsesi kanssa on niin kerta kaikkiaan kohtuullinen, että tuntuu koskettavalta, että olet sellaisesta joutunut luopumaan. Jos on totta, että vastatuuli tekee viisaaksi ja voimakkaaksi, superäiti on hyvää vauhtia syntymässä :)
Heh, myös Vamppulassa syötiin lauantaina lämpimiä voileipiä, juotiin teetä ja istuttiin kerrankin koko perheen voimin yhdessä rauhallisesti (tämähän meidän kaksi nuorinta tuntien ei ole kovin yleistä). Kun vielä sunnuntaina keittelin lounaaksi riisiomenapuuroa, niin ajattelin, että näin sitä vajotaan lapsuuteen takaisin - perinteitä kunnioittaen :)
Mulla on noita samoja haaveita yhteisistä ruuantekohetkistä...
Joskus jopa huvittaa ne pienet arkihaaveet, kun jotkut ovat kyselleet multa ihan älyttömiä kysymyksiä tyyliin että aionko laittaa lapsen taitoluisteluun vai muodostelmaluisteluun? Häh?? En ajatellut laittaa mihinkään harrastustoimintaan, mihin hän ei itse osoita mielenkiintoa.
Toki perustaidot opetellaan ja moniin asioihin pitää tutustua tietääkseen onko joku juttu kivaa vai ei, mutta tässä vaiheessa aika hankalaa sanoa, kiinnostaako lasta luistelu lainkaan.
Tässä adoptio-odotuksessa on se eri puoli, että vaikka en suorastaan odota mitään vammaa, odotan erityistarpeita, vähintään kiintymykseen liittyvää vaikeutta.
Lila, hyvin sanottu! Kunpa kaikki vanhemmat muistaisivat tämän haavejutun, niin lapset saisivat kasvaa vapaammin parhaaksi mahdolliseksi omaksi itsekseen.
Vamppu, toivottavasti ei haittaa, vaikka pöllin sen "sydämessäsi"-jutun tuonne toisaalle :-) Riisiomenapuuro ruulz!
Piikkis, hyvä että voi henkisesti vähän valmentautua siihen, että erityistarpeita varmaankin on. Tosin elämällä on taipumus yllättää ja ne tarpeetkin usein osoittautuvat ihan toisenlaisiksi kuin etukäteen kuvitteli. Silti kuvittelu on hyödykästä, kunhan ei jämähdä liikaa yksityiskohtiin tai tee liian aukottomia tarinoita joihin todellisuus ei oikein mahdukaan. (Varmasti tarpeeton tuo huomautus sulle, Piikkis, mutta kirjasin sen tuohon omaksi ilokseni.)
Toi luistelujuttu on aika uffologinen :-D Perustaidot muuten on minusta tosi hauskoja opeteltavia lasten kanssa! Tai no, se on varmasti jo käynyt blogistani ilmi. Mut niissä on vaikka mitä ja jos haluaa, homma voi perustaidoista helposti rönsytä luonnontieteisiin, historiaan, kulttuuriin, kieliin jne.
Ohhoh! Tääällähän mainostetaan! Kiinni jäitte ja mullakin on nälkä. Kinkkuleipää? Suosikkiani.
Piikkarissa on hyvin harvoin mitään järkevää tai monipuolista, joten järkevien ja monipuolisten ihmisten ei kannata seurata sitä. Hyvän suomen kielenkin kanssa ihan niin ja näin.
Ja nyt teen historiaa ja kirjaudun ennen kuin postitan tämän helmen. PUS!
acxdod
Lähetä kommentti