Onni potkii matkalaista - päähän

Juna toi minut kauniisti Turun kamaralle ja lähdin iloisena kävelemään kohti hotellia. Pääsisin eroon painavasta repusta, ottaisin ehkä lounasta torin laitamilla ja hyppäisin sitten messubussiin. Mutta mitä?! Maaperä hypähti ja jalkani lipsahti, nilkka vääntyi venkuralle ja hetkessä kehräsluun kohdalle oli noussut lapsen nyrkin kokoinen patti.

Elämä ei kulkenut filminä silmieni ohitse, sen sijaan mielen täyttivät äärimmilleen vitutus, järkytys, pettymys ja karmaiseva KIPU. Istuin huohottaen ja jalkaani pidellen lähimmälle askelmalle. Ohitse kulki täti, joka meni ilmeisesti kotiovestaan sisään, mutta palasi melkein heti kysymään, tarvitsenko apua. Vesi juoksi silmistäni ja huohotin kyllä, taksi. Täti lupasi soittaa kotoaan taksin ja huohotin vielä kiitos. Turkulaisille ropisi kassikaupalla pisteitä tädin ansiosta. Hyvä Turku!

Taksi vei minut hotelliin ja mielessäni oli vain yksi ajatus: kylmä ja koho. Anteeksi, mielessäni oli kaksi ajatusta: kylmä, koho ja kompressio. Äh. Ystävällinen vastaanoton nainen järjesti minulle nopeasti huoneen, talutti minut sinne käsikynkässään ja toi hetken kuluttua pussillisen jäitä. Otin käden ulottuville puhelimen, kaukosäätimen, vesilasin ja luettavaa ja aloin puntaroida mahdollisuuksiani. Neuvottelin SP:n kanssa, lähetin salaraksuille valittavia tekstiviestejä, sain kannustavia viestejä takaisin.

Olisin halunnut NeuroExpoon, mutta melko nopeasti alkoi valjeta, ettei siitä tulisi tällä reissulla mitään. (Haluta aina saa, äitini tapasi sanoa.) SP soitteli Mehiläiseen tiedustellakseen sauvoja ja hoitokuvioita. Heidän vastaanottonsa ystävällinen, paksua turkua puhuva nainen lupasi, että Mehilaisen sauvat voisi palauttaa omaan kotikaupunkiin. Lisäksi heillä voisi piipahtaa fysioterapeutilla, joka voisi katsoa kompressiohomman kuntoon.

Kun vihdoin klenkkasin irvistellen paikalle, vastaanotosta lykättiin minut kuitenkin ortopedille, röntgeniin ja sitten vasta fysioterapeutille. Lasku oli lähemmäs kaksi sataa euroa ja toivon lämpimästi, että matkavakuutukseni on voimassa. Rahan vastineeksi sain hienot kuvat nilkastani, hyviä kuntoutusohjeita ja jalkaan tyylikkään valkoisen morsiuskorsetin. Nilkkatueksi sitä kai virallisesti nimitetään ja sitä on tarkoitus pitää kolme viikkoa joka päivä ja kolme kuukautta aina urheillessa. Kolmen viikon akuuttivaiheen jälkeen lääkäri määräsi minulle 2*15 minuuttia päivässä tasapainolautailua. Se kuulemma voi parantaa nilkkojen vahvuutta puolella! Tämä pitää kokeilla, meillä kun sattuu tuommoinen ihmelauta olemaan jo valmiiksi.

Muutamaa tuntia vanhempana menin Wiglundin kautta takaisin hotellille repussani (onneksi minulla todellakin oli reppu eikä esim. lentolaukku, jota keppien kanssa ei pahemmin kiskottaisi) ruokaa ja Leena Lehtolaisen uusin. Jos en pääsisi NeuroExpoon, ainakin voisin syödä, lukea ja löhöillä. Katselin puolella silmällä myös televisiosta ja sain selville, mikä on Joanin salaisuus. Joan tapailee Jumalaa! Eikö reppavaa? (Ei yhtä reppavaa kuin syöminen, lukeminen ja löhöily.)

Ohikiitävän hetken mietin, pitäisikö minun mennä kotiin sairastamaan pipiä jalkaa. Sitten tajusin, että lapset eivät ymmärrä äidin pipeilyjä. Jalka pystyssä kylmäkääreissä lojuminen ei onnistuisi puoleksikaan niin hyvin kotona kuin hotellihuoneessa.

Onneksi paikallinen salaraksuni tuli iltasella hotellin baariin hengailemaan kanssani, mikä leikkasi pettymyksestäni ainakin 50 % pois. Salarakas kantoi minulle muutaman tuopin nenun eteen ja paransi noin puoli maailmaa kanssani. En telonut itseäni enempää, pääsin ajoissa kylvyn kautta nukkumaan enkä aamulla tuntenut alkoholin kanssa lätränneeni, joten annostus osui nappiin.

Aamulla puntaroin hetken yhtälöä noutopöytä plus kyynärsauvat. Sen tulos oli kohtalaisen huvittava slapstickpätkä. Kelailin sitä hetken aikaa mielessäni ja tilasin sitten aamiaisen ja uuden jääpussin huoneeseen. Se oli oivallinen valinta. Vain pikkulapsiperheen äiti voi niin voimaperäisesti nauttia muhkeasta aamiaistarjottimesta mukavassa vuoteessa ihan ypöyksin. (Okei, voi olla muitakin samaan nautintotasoon yltäviä ihmisryhmiä. Ei tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti.)

Tehosyömisen ja -lepäämisen jälkeen käänsin tähtäimeni kohti junaa ja Piikkari-treffejä. Kohtalon julma koura tuli kuitenkin väliimme! Yksi rataosuus oli sähköpulmien takia poissa käytöstä ja päädyin merkilliseen bussihärdelliin. Jouduimme lykkäämään treffit ensi kevääseen. Keväällä on odotettavissa heinäsirkkaparvia ja lentäviä lehmiä, jos kohtalo jatkaa julmaa kourintaansa.

Tämä kaikkia lukijoita herpaantumattomassa otteessaan pitävä saaga sai onnellisen lopun, kun vihdoin kotiuduin ja tapasin tyytyväisen, ratsastaneen Esikoisen ja yltä päältä näppyläisen Tosikoisen. Tytär oli löytänyt kaapista suklaata ja maistellut sitä ihastuneena pikkusormen kynnen kokoisen nokareen ennen kuin ratsuväki tuli pelastamaan. Tosikoinen ärhenteli minulle ja leikki hiukan vaikeasti tavoiteltavaa, mutta nukkumaanmenon aikaan tuntui, että poissaolo oli tältä erää anteeksiannettu. Huominen on oma lukunsa.

Jotta tällä jaarituksella olisi jokin tarkoitus, kerään tähän loppuun tarinan opetukset.

• Kattava salarakasverkosto on ihmisen selviytymisen ja elämänlaadun kannalta oleellisen tärkeä.
• Venähdykseen auttavat kylmä, koho ja kompressio.
• Ei pidä syödä suklaata, jos on allerginen.

Lupaan, että vielä joskus kirjoitan taas asiaakin tässä blogissa. Tämän vuoden puolella, jos saan pyytää.