"Avustajan ilmainen sisäänpääsy koskee vain muita kuin lähisukulaisia", väitti uimahallin herra lipunmyyjä miehelleni äskettäin ja jatkoi: "Perheiden uimahallikäynnit ovat perheen yhteistä virkistäytymistä." Tämä oli uusi sääntö (jonka todenperäisyyden aion tarkistaa kaupungilta), mutta vanha asenne. Vammaisen avustus- ja kuntoutustyö, jonka tekijä on omainen, jollain mystisellä logiikalla lakkaa olemasta työtä ja jonkun mielessä muuttuu jopa virkistäväksi vapaa-ajan hengailuksi.
Uimahallikäynti ns. perusautistisen lapsemme kanssa on virkistäytymistä siinä mielessä, että on mukavaa tarjota lapselle jotain mielekästä ja mieleistä tekemistä. Mahdollisten yhteisten tekemisten valikoima on meillä säälittävän suppea. (Tällä erää jostain syytä se tuntuu jopa supistuneen, joskin yritämme tehrä asialle jotain koko ajan. Asiointikin on tullut taas kamalan hankalaksi.) Virkistäytymistä mutkan kautta takaa ehkä sekin, että saatuaan monipuolista stimulaatiota ja tuhtia liikuntaa vedessä lapsi saattaa saada illalla paremmin unen päästä kiinni. Myös ilta voi sujua rauhallisemmissa merkeissä, jos olo on tasapainottunut aististimulaation ansiosta.
Meidän perheen uimahallikäynnit ovat kuitenkin kovaa työtä alkaen siitä, kun yritetään päästä autolta halliin jäämättä auton alle. Pojallamme on toki erilaisia vaiheita. Helpommissa vaiheissa selvitään tauottomalla vahtimisella maksimissaan metrin etäisyydellä, muutamalla fyysisellä ohjaamisella ja useammalla sanallisella neuvonnalla. Vaikeammissa vaiheissa joutuu juoksemaan (nopean, ison ja vahvan) pojan perässä, pitämään lujasti kiinni sekä suojelemaan muita ihmisiä ja esineitä hänen meuhdonnaltaan, kestämään kaikenlaisia katseita ja kommentteja ja niistä huolimatta pysyttäytymään järkähtämättömän ystävällisenä, asiallisena ja jämäkkänä. Ja luovana, kun pitää kehittää keinoja päästä ehjin nahoin ahtaista tilanteista ulos.
Lapsi pitää vedestä ja on motivoitunut harjoittelemaan sen yllyttämänä monia uimahalleiluun liittyviä vaikeita asioita. Heti lippuluukulla täytyy jaksaa yleensä jonottaa vähän aikaa, mikä ei ole helppoa. Sitten opetellaan vaatteiden riisumista, taittelua ja talteen asettamista. Myös lukkoa voi treenata. Seuraavaksi harjoitellaan peseytymistä suihkussa ja käyttäytymistä yleisessä saunassa. Altaassa opetellaan uimista (Vihdoin! Kiitos kaupungin erityisuimakoulun!) ja toisten huomioonottamista siitä lähtien, ettei saa ottaa toisten uimaleluja (v-a-i-k-e-a-a) eikä törmäillä. Joka vaiheessa siis opetellaan, ei vielä osata. Opettelussa tarvitaan avustajan voimakasta tukea. Uimahallikäyntien kuntouttavuus ja mieleisyys lapselle on joka tapauksessa ollut se syy, miksi olemme jaksaneet siellä käydä vaikeinakin aikoina. Oma virkistäytyminen tapahtuu jossain muualla.
Millaista on ei-vammaisen koululaisen uimahallireissulla? Käytännössä kaikki hommelit sujuvat omatoimisesti ja mahdollisesti mukana oleva kalkkis saa keskittyä uiskentelemaan, kun lapset touhuavat altailla keskenään.
Avustajan ilmainen sisäänpääsy on alkujaan keksitty siksi, että vammaisen ihmisen harrastaminen olisi mahdollisimman tasa-arvoista. Jos vammaisen ihmisen pääsy johonkin harrastukseen on riippuvainen avustajan läsnäolosta, avustaja pääsköön ilmaiseksi, jotta vammainen kävijä ei joudu maksamaan (yli) tuplasti enemmän kuin vammaton kävijä. Tämä tuntuu reilulta periaatteelta, vai mitä? En oikein keksi mitään rationaalista syytä rajata avustajasäännön ulkopuolelle niitä käytännössä ainoita ilmaisia ja joustavasti käytettävissä olevia avustajia, joita vammaisella ihmisellä on, eli lähisukulaisia.
Meillä kahden tulonsaajan perheessä viikottainen uimahallilippu ei heiluttele taloutta suuntaan tai toiseen, mutta avustajan ilmaislipun symbolinen arvo on aina ollut suuri. Se on ystävällinen kädenojennus ja tervetulotoivotus vammaisille ihmisille. Vaikka saatamme olla häiriöksi muille ihmisille uimahallissa, tuollainen huomionosoitus auttaa tuntemaan, että meilläkin on lupa olla mukana. Yksinhuoltajaperheissä, joita vammaisperheissä on paljon, rahallinenkin arvo voi olla merkittävä, jopa kynnyskysymys harrastuksen jatkumiselle.
Mitenkäs tämän asian laita siis on, herra lipunmyyjä? Onko avustaja yhtäkkiä vähemmän avustaja, jos hän on avustettavan sukulainen ja miksi & millaisin seurauksin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
eilisestä hesarista luin yleisönosastosta juttua, missä valiteltiin, kun taksikuskit ei "tiedä", että taksikortilla matkustavan vammaisen avustajan matka on ilmainen. ja sitä ne ei varsinkaan suostu tietämään, että avustajakin voi olla lievästi (kehitys-/)vammainen.
Koska vammaisten avustajien osuus kaupungin uimahallilipputuloista on maksimissaankin merkityksetön, tuollainen (helvetin perkeleen niuhotus, anteeksi) uusi sääntö on myös symbolinen. Ottaa niin lujaa päähän tuo juttu, etten oikein osaa pukea sanoiksi, mutta jotain siihen suuntaan, että jos on kerran pakko niuhottaa niin KESKITTYISIVÄT HELVETTI OLENNAISIIN, EDES!
En jaksa uskoa että sääntö on mitenkään virallinen, tai ainakin se kuullostaisi todella hurjalta. Mun nähdäkseni olisi mille tahansa kunnalliselle luottamustoimelle melkoinen poliittinen itsemurha lähteä määrittelemään omaisavustajia huonommiksi kuin muita. Tai jos näin on, toivon totisesti että pistät ko. instanssin tiedot paikalliseen sanomalehteen mielipidepalstalle avautuvassa hengessä.
Yksi parhaista ja järkevimmistä tavoista tukea vammaisperheitä ja vammaisten tasa-arvoa ovat juuri nämä avustajien ilmaiset liput erityisesti liikuntatoimeen. Avustajaa todellakin tarvitaan, eikä se avustajalle kovin virkistävää ole näyttänyt olevan mitä olen katsellut uimahallissa näitä avustaja ja avustettava pareja useamman kerran.
Kiitos kun jaksat näitä asioita tuoda esiin. Uskon, että maailma muuttuu yleensä vain tiedon kautta. Minua tämän blogin lukeminen parantaa koska opin uutta, opin näkemään näkymättömissä olevia. Toivon, että osaan siitä viedä eteenpäinkin jotain aina silloin tällöin.
Herra lipunmyyjä voisi itse mennä altaaseen autistin avustajaksi virkistäytymään... Argh. Kesällä olin autistileiriläisten kanssa uimahallissa avustajana, ja siitä oli virkistys kaukana avustajan näkökulmasta. Ja ihan sama varmasti, vaikka avustaja olisi äiti tai muu lähiomainen. Suututtaa sun puolestasi.
Mammaliini, olen paljon kuullut juttuja noista kuljetuspulmista... Meillä ei vielä ole olleet taksisetelit käytössä, mutta jännärillä odottelen sitä vaihetta. Periaatteessa niitä saa sitten kun ikätoverit osaisivat kulkea itsekseen bussilla tai fillarilla, eli olisko se sitten 7-8-vuotiaana? Ekaluokalla itse kuljin bussilla paikkoihin, johon menoa oli treenattu jonkun kanssa pari kertaa.
Suuri kiitos OA, Pörrö ja Liiolii kommenteistanne! Ne kovasti lämmittävät, sillä välillä tulee itselle olo, että olenko mä vaan sokea asioille ja turhan takia käsi ojossa joka suuntaan. Ja sitten yritän muistella, että joku on jotain lakeja säätänyt ja käytäntöjä laatinut, siis joku muu kuin minä. Että mun ei tarvitse oman arvostelukykynikään varassa ihan tässä olle.
Muut jo kommentoivat ansiokkaasti tuota varsinaista aihetta, niin minä sitten lillukanvarsia vaikka arvaan ettet sitä näin tarkoittanut: ei se että käytte uimassa tahi muualla ole muille häiriöksi.
Yhdellä on mustat hiukset, toisella siniset silmät ja kolmas kulkee pyörätuolilla. Yksikään ei asialle mitään voi ja jos näistä aiheutuu erityistarpeita ne pitää vain toisten sitten ottaa huomioon.
Näiden syiden takia ei kuitenkaan kenenkään pidä jäädä kotiin siksi että ajattelee aiheuttavansa häiriötä muille (ja niin kuitenkin täällä muualla tehdään koko ajan ja se on se asia joka minua näköjään harmittaa).
Kiitos /mekkiseni! Tällaista rohkaisua ihminen arvostaa. Tiedän monia vammaisperheitä jotka arastelevat kovasti ihmisten ilmoille menoa, mut heidän eristäytymisensä on sekä vammaisen lapsen itsensä että koko perheen että muun maailman menetys.
Olisi tautisen tylsää, jos maailmassa olisi vain esmes 38-vuotiaita suurinenäisiä blondinaisia. Vaikka me ollaan ihania, vaihtelua pitää olla. Ja ootte te muutkin ihkuja omalla vähemmän suurinenäisellä tavallanne.
Lähetä kommentti