Kuka ei ole hyvä missään?

PA tuli tokaisseeksi eilen: [Kuten vaiettu totuus kuuluu, kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.] Mietiskelin, tunnenko ketään, joka ei olisi hyvä missään, mutten keksinyt. Eri asia sitten se, jota hän fundeeraa vähän tätä sulkulausetta ennen: Kaikki eivät ole välttämättä ikinä eläissään kokeneet hyvän työn palauttamisen tuomaa riemua. (Korjasin yhden typon sitaatista.) Ja tajusin, että varmaankin tuosta vaietusta totuudesta puuttuu lopusta sana "kouluaineessa".

Oli kuitenkin hauskaa inspiroitua miettimään yleisellä tasolla hyvänä olemista ja sen suhteellisuutta. Olen esimerkiksi aika varma, että voitaisiin nyppäistä kadulta kuka tahansa satunnainen tallaaja, ja todeta, että hän tietää ja osaa useita asioita paremmin kuin minä tai PA. Epäilen, että myös PA tämän tiedostaa, vaikka akateemisissa piireissä tästä ei pahemmin yleensä huudella.

Olen tavannut paljon vammaisia ihmisiä ja hekin ovat aina hyviä jossain, yleensä monessakin asiassa. Jos haluaa tuulettaa "hyvä jossain" -ajatusta oikein kunnolla, voi myös haastatella äitiä, jonka tyttären pikkuaivot ovat kokonaan tuhoutuneet parantumattoman aineenvaihduntataudin seurauksena. Suhteellisuudentajulle on hyvä välillä antaa täräyksiä.

Vastasyntyneet vauvatkin ovat yleensä äärimmäisen päteviä omassa duunissaan. He osaavat itkeä niin, että hoitaja tekee kaikkensa auttaakseen lasta ja ottaa kontaktia muullakin tavalla niin että vastavuoroinen hoitosuhde syntyy ja hoitaja pysyy motivoituneena. Näin vauva saa kasvulleen tarpeellisia asioita ja kehittyy ajan mittaan hyväksi monissa muissakin asioissa.

Mutta ääripäät sikseen.

Koulutilanteessa näkyy se, arvostetaanko tai havaitaanko niitä vahvuuksia, joita ihmisellä sattuu olemaan. Tavallisessa koulussa arvostetaan varsin kapeaa osaamisen aluetta ja koko järjestelmä perustuu aika isolle metataitojen kokonaisuudelle, joka kaikilla ei ole järin vahva. Toisin sanoen tyyppi saattaa olla hyvä ties missä, mutta se ei välttämättä tule koulussa esiin, kun tuon "hyvyyden" pitäisi kuulua opetusohjelmaan ja lisäksi näyttäytyä koululaitoksen hyväksymässa muodossa.

On helppoa joutua epäonnistumisen kierteeseen. Kun palaute on pelkkää buuausta joka taholta ja toiset tuntuvat menestyvän tuosta vain, alkaa helposti tuntea olevansa todellakin ei-missään-hyvä. Kuka silloin jaksaa loputtomiin yrittää? Jos löytyisi edes yksi hyvä, vahva asia, jota koulussa toteuttaa rehellisen kiitoksen arvoisesti, muut oppimiset voisivat edetä sen vedossa kummasti. Kaikilla on tuollaisia vahvuuksia, mutta joskus tarvitaan tukea niiden esilletuloon.

Ehkä vaikein ja yksinkertaisin asia, jonka olen oppinut näinä arjen erityispedagogian vuosina niin teorian kuin kantapään kautta on se, että vahvuuksille rakentaminen toimii, mutta heikkouksien osoittaminen sormella ei toimi. En tarkoita, että pitäisi hyssytellä heikkojakaan puolia. Mutta kun vahvuudet saavat ravintoa ja alkavat kukoistaa, heikkoja asioita jaksaa kehittää myös, vaikka se on työlästä ja palkitsevuudeltaan niukkaa.

Lakihenkilöni vaatii minua vielä toteamaan, että mielikuvani tavallisista koulusta ovat toivottavasti vanhentuneita. Olen läheltä seurannut viime aikoina vain erityiskoulun toimintaa.