Esikoinen on lauantaisin isänsä kanssa harrastusputkessa (erityisuimakoulu ja erityisratsastus), joten minä menin Tosikoisen kanssa metsään. "Tuossa on kivi", kerroin ja jatkoin: "Tuossa on koivu." "Pikkukuusi, katso! Siinä on pistävät neulaset." "Kompastuit juuri puun juureen. Puhaltaako äiti?*) Puut kasvavat myös maahan päin ja ulottavat juurensa pitkälle. Välillä ne pilkistävät maan pintaan." "Noissa mustikanvarvuissa kasvoi kesällä mustikoita."
Kohta Tosikoinen näyttää ja nimeää kiviä, kiviä, kiviä, myös ISON kiven. Juuria, juuria, juuria ja pikkukuusia, varpuja, koivuja, halaa mäntyjä ja katsoo miten korkealle ne ulottuvat. Kaikki on hienoa ja ihmeellistä ja äiti on aikamoinen seremoniamestari ja muutenkin käsittämättömän kova tyyppi, kun osaa näyttää ja tietää nämä kaikki jutut. Ai tämmöistä voi olla metsässä, me molemmat kummastelemme.
Olen kuitenkin aiemminkin näyttänyt metsää lapselle. Seitsemän vuoden ajan, joka vuodenaika, niin usein kuin mahdollista olemme taapertaneet metsässä. Kun lasta pelotti liikaa, pidimme muutaman kuukauden taukoa. Pahimman pelon mentyä kannoin hänet sylissä tieltä metsään. (Siirtymät ovat vaikeita monille autisteille. Niin metsä kuin tiekin olivat OK, mutta siirtyminen tilasta toiseen oli liian inhottavaa omin voimin tehtäväksi.) Metsäkävely tasapainottaa oloa ja antaa hyödykästä stimulaatiota, sillä ihminen on epätasaisen ja joustavan pohjan käyskentelijä. Myös metsän katsominen tekee hyvää lapsilleni, jos ovat äitiinsä tulleet.
Olen kertonut pojalle ummet ja lammet metsän asioista, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän on siitä vastaanottanut. Olen ohjannut hänet koskemaan puita ja kasveja, kääntänyt hänen päänsä katsomaan johonkin (havaitakseni usein että silmät katsovat muualle) ja todennut, että hänen on yhä vaikeaa hahmottaa sormella osoittamisen tarkoitusta. Metsäretkiemme arvo on täysin minun uskoni varassa. Tai oikeastaan oli viime kevääseen asti, kun poika alkoi itse elehtien pyytää poikkeamaan metsään. Jotain hienoa siellä siis on tarjolla hänellekin.
En pysty kirjoittamaan mitään kokoavaa päätösmietettä tai älykästä loppuhuipennusta, sillä tämä kokemus herättää liikaa sekalaisia, keskenään ristiriitaisiakin tunteita ja pahimpana on se vanha tuttu voi miten jumalattoman vammauttavaa autistisuus on. Varmaa on kuitenkin se, että metsässä käydään kersojen kanssa vastakin ihmettelemässä ja nauttimassa.
*) Meillä käytetään lääketieteen viimeisintä huutoa olevaa kivunlievitystä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Metsä on erittäin terapeuttinen juttu, joten olet viisas ihminen kun olet roudannut lapsesi metsään!
Meilläkin lapset ovat tehneet ekat metsäkeikkansa jo vauvana rinta/selkärepussa, siitä on jatkettu rattailla, sitten kävellen. Ympäri vuoden.
Matkat ovat pikkuhiljaa pidentyneet, ja nyt nuo vaativat jo yön yli metsäreissuja, joten ensi kesänä on suunnitelmissa eka "tyttövaellus" nuotioineen ja telttoineen.
Metsä siis vie mennessään ;)
ps. Myös hevonen on Todella Terapeuttinen eläin ja suositeltava juttu kaikille ;) Paras yhdistelmä on metsä ja hevonen, molemmat yhdessä.
Meilläkin käytetään samaa lääkitystä. Kaikkein tehokkainta on tosiaankin, kun äiti puhaltaa. Toiseksi tehokkainta on, kun laitetaan laastari. : )
Joku aivotutkija joskus kirjoitti (olipa taas täsmällinen lähdeviite) että metsässä kulkeminen ja varsinkin sienestäminen on parasta mahdollista aivojumppaa. Se vaatii niin monipuolista tarkkaavaisuutta ja aivot stimuloituvat niin monipuolisesti ettei se oikein ole mahdollista missään muussa inhimillisessä toiminnassa.
Kun on kasvanut keskellä metsää niin sitä ei osaa arvostaa, olen huomannut sen ainakin itsestäni. Toisaalta nyt kun asuu vähän vähemmän keskellä metsää, sinne huomaa kaipaavansa.
Louhi, meillä samat keinot käytössä. Laastarin parantava voima perustuu siihen että siinä on Tom ja Jerry...
Kaura, ihanasti kirjoitit. Minullakin esikoinen on erityislapsi, toki vähän nuorempi, ja miettii välillä että miten meidän käy. Mutta päivä kerrallaan.
Touhis, kiitos kannustuksesta :-) Heppa ja metsä kuulostaa kiinnostavalta ajatukselta, mietintämyssyyn!
Louhi ja Anni, laastarit ja puhaltaminen ovat siitä mainioita lääkkeit, että niiden sivuvaikutukset ovat yleensä hyvin siedettyjä. Kustannukset ovat myös järjelliset, vaikka KELA ei korvaakaan.
Kirsti, olen myös lukenut (viite!), että jopa metsän kuvan katsominen rauhoittaa useimpia. Mutta metsään meno on tietysti vielä tehokkaampaa. Tuo sienestysväite kuulostaa varsin uskottavalta.
Kilttis, nyt kutsuu sua Kuusamo! (Anteeksi, anteeksi, anteeksi.)
Anni, päivä kerrallaan -menetelmä on paras, vaikka vähän yrittäisi siinä kurkistella tulevaisuuteenkin! Muistuttelen itseäni myös usein, että nautiskelen näistä päivistä. Jokaiseen päivään kun mahtuu vaikeimpinakin jaksoina paljon hyvää.
Mulla on stressi ja kriisi ja krapula ja morkkis enkä siksi osaa muotoilla tätä yhtä hienosti ja nokkelasti kuin yleensä aina muotoilen kaiken, mutta olipa taas kerran ihan älyttömän puhutteleva kirjoitus. Ajatus siitä, että metsään meneminen ei olekaan aina niin yksinkertaista kuin tieltä pois astuminen, jotenkin avaa maailmaa. Ja että metsään meno silti lopulta palkitaan. Kiitos päivän raikkaimmasta ajatuksesta ja näkemiin.
Lähetä kommentti