Itkupiuhat ristissä

Katselin vapaapäivän kunniaksi (kun en kerta kaikkiaan jaksanut kuitenkaan panna joulukortteja lähtökuntoon, olen huono ihminen ja harmittaa oikeastaan aika tavalla, koska joulukortteja on kivaa lähettää tyypeille, mutta lepo on joskus tärkeintä) Vuoden Valopilkku 2005 -ohjelmaa uusintana. (Piikkis kirjoitti aiheesta jo tuoreeltaan perjantaina.) Kun Resonaarin Valopilkku-palkittuja musiikkipedagogeja alettiin näyttää työssään keskittyneesti työskentelevien vammaisten musiikki-intomielten kanssa, kyynelhanani aukesivat.

Inserteissä näytettiin esimerkiksi, miten kehitysvammaiset nuoret ja lapset puuhaavat kuvionuottien ja soitintensa parissa ja löytävät sitä kautta keinon itseilmaisuun. Jopa muuten vaikeasti kommunikaatiovammaiset saattavat musisoidessaan kyetä ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi ja tehokkaasti. Myös RAY:n Pidä huolta -videosta näytettiin pätkää. Ja Resonaarin Kaarlo Uusitalo sekä Markku Kaikkonen puhuivat suurta järkeä musiikkiharrastuksesta.

Mikä tässä sitten itkettää? En osaa sanoa, mutta kyyneleet valuivat vuolaina, niin että alkoi jo vähän naurattaa tuo niagaramärsy. Jostain syystä minua vain edelleen itkettää aina, kun kehitysvammaisilla ihmisillä on kivaa, kun he oppivat, kehittyvät, ottavat omaa elämäänsä haltuunsa. Ja itkettää, kun näen luovia, älykkäitä, kekseliäitä, omistautuneita ihmisiä tekemässä töitä kehitysvammapuolella. Onkohan minulla jotkin piuhat menneet ristiin?

Onneksi sentään silloin, kun itse luovasti, omistautuneesti jne. työskentelen Esikoisen kanssa, joka puolestaan keskittyy, nauttii, oppii, ottaa elämää haltuunsa jne.*), en itke laisinkaan. Silloin keskitymme tekemiseen sekä toisiimme ja välillemme kasvaa silta, jota pitkin ajatuksemme käyskentelevät tutkailemaan toisiaan. Sanoittakin pystyy sanomaan paljon ja etenemään. Resonaari-juttuja katsellessani sain taas uutta pontta ja intoa kokeilla juttuja pojan kanssa joululomalla. Varo vaan (TM)!

Hyvä vapaapäivä, vaikken ole jaksanut tehdä kuin puolet siitä, mitä olisin halunnut. Aamulla lääkärisetä sanoi sitä, mitä epäilinkin, eli vain aika auttaa koiven parantumiseen. Se on revähdellyt uudelleen, kun syöksähtelen lasten perään pelastamaan henkiä ja tavaroita harva se päivä, mutta nyt pitäis olla reväyttämättä sitä ja käytellä koipea kivun rajoissa. Keho kertoo, milloin kuntouttavasti liikunnasta tulee rasittavaa. Lääkärilästä menin kuntouttamaan koipeani Stockan Herkkuun, jossa mahtui liikkumaan jopa kärryn kera aamupäivällä! Ostin sieltä kasan herkkujuustoja, joista yritän pitää näppejäni erossa viikonloppuun asti. Niin varmaan.

*) Kyllä, näitäkin tilanteita tulee vastaan aika ajoin. Ottaen huomioon blondiutemme.