Onnistunut sinno

Jos Lukijani on aprikoinut, miten yksi haastavimmista talviharrastuksista, eli lapsiperheiden treffit onnistuivat, voin iloisena & ylpeänä raportoida täydellisestä menestyksestä. Rikkinäisiä astioita nolla, rikkinäisiä lapsia nolla, ehjiä neljä, surkeita itkuja kolme, lohdutettuja itkuja saman verran, hyvää kahvia 10 kuppia, syötyjä herkkuja tarpeeksi ja sotkua sopivasti, että tietää hauskaa pidetyn. Aikuiset saivat myös kälättää keskenään kiitettävästi, vaikka aina joku oli singahtamassa jonkun pygmin perään.

Olen saanut vihiä, että blogillani on kenties yli yksi lukijaa. Tapauksen kunniaksi sallinette minun tarjoilla hiukan lempijuomaani kahvia
Pihisevä sumppi ei ole vain epätoivoisten sananmuuntajien mielikuvitusta, näillä vehkeillä sitä saa.
Ankaria kahvikeskusteluja nyysseissä: rec.food.drink.coffee, alt.coffee.brewed, alt.coffee.clutch
Waynelta walmista mokkaa, joka on usein toiseksi paras vaihtoehto lähimmän sympaattisen ei-ketjuisen kuppilan juomalle
Nämä lupaavat kertoa kaiken kahvista (hyväkkäät).
Yleisöä säästääkseni jätän pois kahvivitsit ja 100 syytä miksi kahvi on parempaa kuin mies/nainen/pörröinen olento Alfa Centaurista.

Uimakoulu

Kesällä lapsena lilluin niin paljon vedessä, että sormien ja varpaiden väliin kasvoi räpylät. Järvivesi 70-luvulla oli hirvittävän törkyistä (jotkin ympäristöasiat menevät parempaan suuntaan), joten epäilemättä muitakin mutaatioita tuli. Osallistuin myös uimakouluun, koska notkuin muutenkin rannalla aamusta iltaan. Osasin jo uida, joten sain suorittaa hienoja merkkejä. Enteellisesti kandit tai maisterit eivät jaksaneet innostaa. Korkeat paikat kammottivat sen verran, etten mielelläni hypännyt edes kolmesta metristä. Tarja kyllä leiskautti vaikka päälleen, mitä ihailin jalat tukevasti järvessä.

Uimakoulu toimi ennen kaikkea lääkkeenä kesän yksinäisyyttä vastaan. Jokin alkukantainen vaisto kiskoi minua väkisin välillä pois kirjojen ääreltä oikeita ihmisiä katsomaan, vaikka jälkimmäiset ovat kovin hankalia kappaleita.

Poikani käy nyt vuorostaan uimakoulua. Se on KVTL:njärjestämä ja vähän erilainen kuin omani. Uimahalli ei vedä vertoja kauniille pikku saarelle, jossa uimakoulurantamme oli. Poikani nenässä tuoksuu kloori eivätkä auringon paahtama puinen laituri ja kesän hurjistuttamat kasvit. Tunnelma on kuitenkin hyvä eikä keharien uimavuorolla pingoteta. Vetäjä on reipas, realistinen ja kovaäänisellä tavallaan ystävällinen kaikille lapsille - eikä muistuta lainkaan lapsuuteni raukean kissamaista teiniopea, joka herätti ihastuksen tykytyksiä esipuberteettisessa oppilaassaan.

Säädän odotukseni hiukan matalalle, joten saan joka kerran onnistumisen iloa lapsen kanssa. Vesikammo on nyt voitettu! Räiskis!

Salaa toivon, että lapseni saisivat samansukuisia vesinautintoja kuin itsekin. Olin lapsena vahva, jäntevä, ruskea vesieläin Pyhäjärven syleilyssä! Lapseni toden totta ovat minulle sukua, joten ehkä heidän vesi-ilonsakin ovat omieni sukulaisia?

Nisät Nilsiään

Kaikkihan me Kalevalalan lapsukaatiot rakastamme alkusointuja. Siksi Arla saa meidät ostamaan silmät kiiluen ja kuola valuen maitotuotteita iskevällä mielihyvää meijeristä -tunnuksellaan. Kiltti kun olen, ajattelin tarjota lisää käyttökelpoisia iskulauseita maitoteollisuuden käyttöön. Nautintoa navetasta palaa lähemmäs juuria ja unelmia utareesta vielä likemmäs. Sairaan hyvää satakerrasta alkaa olla jo hyvin tykönä ja makuelämyksiä märehtijästä doing-kili-kili-kili viimeistään tyhjentää potin.

Otsikko ei liity suoranaisesti maitotuotteisiin, vaan muinoiseen Samantha Foxin Suomen-valloitukseen ja sen vääjäämättömään huipentumaan Nilsiässä. Se saa tehdä otsikon virkaa siis jo toista kertaa elämässään. Ilmankos se piteleekin lukijaa kourissaan hyvin kokeneella otteella.

Valohoitoa

Homehduttuani koko viikon kotona (l. homessa, kuten anglosaksiset, sanaleikkeihin taipuvaiset veikkosemme sanoisivat, ainakin melkein) sairaana olin tänään kuin vasikka kevätlaitumilla päästessäni ulos kirkkaaseen talvimaisemaan. Luntahan siellä joutuisi syömään, jos laiduntaisi perinteisessä mielessä, mutta uudenaikainen minävasikka ahmii valoa, lisää valoa, ja vielä vähän. Vauvavasikkakin vaikutti imponeeratulta taivaan jättilampun voimasta.

Valohoidon päälle teki mieli linssisosekeittoa, mutta mitä? Meillä ei ole linssejä kaapissa! Kikkareherneitä, mustapapuja, soijapapuja, mustasilmäpapuja yms. kyllä löytyi, mutta ei köyhän keittiön perusevästä. Tyydyin sitten tekemään peruna-pinaatti-kukkakaalimuusia, josta tuli juuri niin unelmankevyttä samettihattaraa (jaa mitä?) kuin olen joskus haaveissani aistinut. Kaikki syöjät olivat tyytyväisiä, etenkin kun itse kukin sai muusin keralle mitä itse kunkin sydän sattui halajamaan. (Onneksi kukaan ei halunnut linssipihvejä.)

Kesällä ulkona tuntuu joskus omituiselta, kuin olisi hyvin suuressa huoneessa. Se on hieman ahdistavaa, ehkä se kuviteellinen katto tuntuu painavan otsanahkaa. Talvella ei ole tätä pulmaa aurinkosäällä, taivas on korkealla ja ilmaa riittää. Jos iltapäivän harmaus kieputtaa näljää sielun ympärille, voi luikahtaa kellaribaariin leikkimään iltaa tai tehdä enkeleitä lumihankeen tai ajaa tuntemattomalla bussilla päättäriltä toiselle. Minä tein bussitempun tänään, tai oikeastaan katsoin bussin ikkunasta taivasta ja totesin, että tämä on juuri se sävy, joka minua tapasi ahdistaa. Ja tuikkasin vauvan suuhun vielä yhden kuivatun mustikan, tralalaa.

Haastavia talviharrastuksia

Tähän aikaan vuodesta treffien sopiminen on sinnikkyyttä ja uutteruutta vaativa laji. Nyt yhden perheen kanssa kaksi sovittua aikaa on mennyt pieleen jommankumman osapuolen tautien takia, toisen kanssa ollaan laskuissa sekaisin ja kolmannen kanssa pidetään sopimisessa lepotaukoa ennen seuraavaa yritystä. Jossain vaiheessa päätetään, että pöpöistä 5, jos eivät ole mahatautipöpöjä ja silloin yleensä jo ne vääjäämättömän oksennustaudin jälkeiset treffit onnistuvat. Sunnuntaina on seuraava yritys. Pidämme peukkuja.

Lumenluonti on useimmille meistä välttämätön paha. Hyvää siinä on hyötyliikunnan saaminen ja käden jäljen välitön näkyminen, mutta suurin osa jättää homman mielellään jollekulle muulle, jos saa valita. Paitsi rakas esikoiseni. Aamulla häntä polttelevat lumityöt niin paljon, että hän karkaa ennen aamupuuroa hommiin, jos avain on jossain näkösällä. Koulusta kotiutuessa hän karkaa välittömästi lapion kanssa riehumaan. Ottakaa siis yhteyttä meihin, jos tarvitsette lumenluontiapua. Ruisleipäpalkalla lähtee.

Aina ensimmäiseen raskauteeni asti ajoin kesät talvet polkupyörällä joka paikkaan. Mielestäni talvella oli pyörän selässä usein jopa helpompaa pysyä pystyssä kuin kenkien päällä. Talvipyöräily oli hurttia meininkiä, jonka jälkeen kevätpyöräily tuntui suloisen kevyeltä ja muistan aina miltä kevään ensimmäinen lämmin ilma tuntuu kasvoja vasten. Jos en ole tullut liian araksi, otan talvipyörän jälleen käyttöön ennen pitkää.

Nyt täytyy vauhtikicksit ottaa potkukelkalla (aargh, näitä sanaleikkejä pukkaa vaikka yrittää vastustaa). Moskovassa taidetta opiskellut ystäväni kertoi piirtäneensä suomalaisen talvimaiseman, jossa oli suurin piirtein harmaata ja mustaa, eli jäätä, lunta ja pilvistä raskasta taivasta. Opettaja oli korjannut kuvaa lisäämällä siihen punaisen potkukelkan. Opettajan mielestä sen suomalaisempaa ei olekaan. Minulle potkukelkka symbolisoi urheutta ja sisua, mikä juontaa juurensa niiltä vuosilta, kun potkuttelin kouluun aina myöhässä, kaikennäköisten luonnonvoimien armoilla. (Muistikuvat ovat aina hikisiä ja metallin maku tuntuu suussa. Puolivälissä matkaa muistan, mitä kaikkea olen unohtanut kotiin.) Ystäväni piirustus vahvisti tätä mielikuvaa. Potkukelkka nousee synkeää kaamosta vastaan puisella, punaisella voimalla.

Käsitaidetta

Ihmisellä on oltava harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, jotta lanttu leikkaa. (En ole koskaan luonnossa nähnyt teräviä lanttuja. Jopa päin vastoin, lanttu on tylpin tietämäni esine. Vaikka koulun rakastetut juurespalat olivat hyvinkin kulmikkaiksi leikattuja, lantun syrjällä en leikkaisi kuin korkeintaan liedenreunalla pehmennyttä voipalaa.) Käsitaiteen ja muun -sälän keräily on harrastukseni.

Niin suuresti kuin nauttisinkin surrealistisesta näystä, jonka käsipatsaita ja -maalauksia täynnä oleva koti tuottaisikin (bonuksena parvekkeelta eteenpäin kurottava valtava betonikäsi), se ei olisi oikein kätevää (ahhahaa, sanaleikki vahingossa... ahhahaa kätevää! Anteeksi, olen hieman hysteerinen). Sen sijaan keräilen linkkejä ja muistikuvia, ne vievät vähemmän tilaa. Aamuporvarissa oli (ystäväni vinkkasi siitä) tällä viikolla hieno washingtonilainen käsipatsas. Googlekin tarjoilee mieluisia nautintoja käsitaiteen ystäville, mutta heitän nyt bittiavaruuteen toiveen (en siis halua kuormittaa vain sinua, rakas Lukijani), että valmiiksi käsinpoimitut, valikoidut käsilinkit ovat aina tervetulleet suuntaani!

Tässä muutama suosikki:
Käsitutkijan kootut
Pelottavia leffakäsiä
Selviytyjäkäsi
Puutarhakäsiä
Isoa kamaa

Pablo Picasso was never called an asshole.

Säännöllisin väliajoin ajattelen Repo Mania. Siitä lähtee erilaisia ajatuskulkuja kuin sukupuun haaroja. Esimerkiksi tällaisia:

Elokuvassa on product placement huipussaan. Oluttölkeissä lukee isolla Beer, säilyketölkissä Food.

Vanhemmuus esiintyy lämpimässä valossa, kun Oton isä ja äiti ovat lahjoittaneet poikansa Euroopan-matkarahat TV-saarnaajalle.

Tuoreen repomies-Oton esittäjän nimi Emilio Estevez tuo mieleen sen, että hänen isänsä ja veljensä esiintyvät nimellä Sheen.

Aikoinaan kehitimme tamperelaisen kenkäkaupan innoittamina Kenkä Repo -elokuvan, eräänlaisen kakkososan Coxin leffalle. Siinä perintämiehet pöllivät takaisin maksukyvyttömien tai -haluttomien asiakkaiden kenkiä ja mielikuva siitä, miten Estevez ja Harry Dean Stanton kävelevät tandemkengillä on yhä jotenkin mieluisa.

Let's go get some sushi and not pay oli suomennettu usein hinkkaamassamme videossa "Mennään hakemaan muut". Kehittelimme siitä henkilöhahmot Sam Sushi ja Not Pei.

Jotkin elokuvat jäävät elämään omaa elämäänsä mieleen. Vuorosanat tai musiikki kuuluvat yhtäkkiä sisäisessä korvassa kirkkaasti, tunnemuistot ja kuvat välähtelevät kallossa. Vuodet tietenkin värittävät niitä ja joskus elokuva uudelleen katsottuna himmentää omia hyviä muistoja ja tunnelmia. Pahiten ehkä ovat kulahtaneet jotkin ranskalaiset älykkö-puheleffat, joita rakastin nuorena. Ehkä elämä on tässä vaiheessa heitellyt sen verran, että ärsyttää omien pikku mielenliikkeiden ylianalysointi, kun maailmassa olisi ihan oikeitakin ongelmia mietittäväksi.

Minäplikka olen sitten se ylimahtityyppi, joka kertoo kaikille, mitkä niitä oikeita ongelmia ovat. Tervetuloa vaan kysymään. Täältä pesee eikä maksa paljon.

Jodlaava puudeli

Perhana, uhkaa mennä ruikutuksen puolelle. Täällä nimittäin kasaantuu yhtä ja toista kiusallista, joka vie tilaa muilta ajatuksilta. Kuten oikeanpuoleisen rinnan rintatulehduksella uhkailu (auttaisiko, jos antaisi sille lisää liksaa?), oma flunssapipi avec kookas jysäri, esikoisen flunssapipi ja vauvan paikantamattomasta syystä johtuva karjahtelu (nyt se nukkuu tuossa näppiksen kalkkeessa kuin pieni enksu). Mies voisi vielä kehitellä hermoromahduksen.

Onneksi hädän hetkellä tulee paikalle mystinen jodlaava puudeli sekä hänen ystävänsä rummuttava turnipsi. Tai taion mieleeni Padavenin kodin asujineen. Padavenit ovat muuten vähän niin kuin me, mutta asuvat puisessa umpikorttelissa lähellä keskustaa ja ovat olemassa vain mielikuvituksessani. Jos on kerrassaan lattea olo, mietin mitä tekisin lottovoitolla. Pääasia ettei keskity miettimään miten kurjalta tuntuu, kun sille kurjuudelle ei nyt voi mitään muuta kuin kärsiä.

- Lopuksi haluaisin lähettää terveisiä.
- No, sopiihan se!
- Okei, lähetän kauniit terveiset Lukijalleni. *vilkuttaa*

Ulos kaapista

Tänään tuikkaan blogirääpäleen ulos kylmään maailmaan, Pinserin luetteloon. Siellä on kyllä toinenkin blogi, joten huomion valokeila tuskin osuu tänne erityisen sokaisevana. Silti tuntuu hieman oudolta, tai ehkä se on tämä flunssa.

Kaapista pääsivät äskettäin myös Housut, kun kävivät vaihteeksi sopiviksi (tai minä kävin sopivaksi niihin, jos totta puhutaan). Sain Housut noin viisitoista vuotta sitten poikakaverini serkun luokkatoverin (pkslt) äidiltä. Nyt tapasin kyseisen ex-pkslt:n äidin koulun joulujuhlissa, joissa hän oli katsomassa pojanpoikansa esiintymistä ja minulla sattuivat olemaan Housut juuri jalassani. Kerroin hänelle, että olin juuri aamulla ajatellut häntä. Hän puolestaan hiukan vaivaantui, kun kerroin miksi. Sukupolvi- vai kulttuuriero? Minä olisin ilahtunut ja huvittunut vastaavassa tilanteessa. Minua nuoremmille kierrätys ja kirpparointi on monesti jo niin itsestäänselvää, että he eivät ehkä edes muistaisi Housujensa alkuperää. Ex-pkslt on muuten perheineen meidän hyviä kavereita nykyään, mistä voisin kiittää kosmisia voimia. Tai kissoja, koska ne kuulemma elävät kiitoksella.

Eilen kaapista tuli suuresti etukäteen mainostettu lesboaiheinen draamasarja, L-koodi. Eipä siitä sitten muuta. Paitsi hurskas toive, että tekisitte hyvän lesbosarjan! On hyviä lesbodekkareita, -romansseja, -romaanejakin, miksei sitten TV-sarjaa?

Tämä oli nyt se sensaatiomainen ja raflaava juttu, jolla aion voittaa massiiviset määrät lukijoita blogilleni. Olenhan varsinainen markkinoijaihme.

Väsymyksen poika

Yllättäen olin vielä aamullakin väsynyt. Ja koko päivän. Ja nyt illallakin. Tietenkään en mene nukkumaan. Nukkuminen on läyhäköille. Flunssaa pukkaa, pukkaan takaisin.

Olin kuitenkin sankari tänään, sillä raahauduin neuvolaan mittauttamaan vauvaa, vaikka nenä vuosi ja silmiä piti taltan ja vasaran kanssa etsiä kuivahtaneen rähmän alta ennen kuin pystyin löytämään tieni bussipysäkille. Hyvin on beibi possahtanut, ei pienintäkään huolta siellä suunnalla. Sen kunniaksi mentiin vielä kauppaan ostamaan makaronilooraa esikoiselle. Elämästä ei pidä puuttuman vauhtia & jännitystä.

Päivän huomioita:
1. Laiva keinuu merellä -leikki ison lapsen kanssa kehittää corea vietävällä forssilla sen lisäksi, että se generoi kosmiset määrät hupia.
2. Jaakko Vaakko Vesirotta rokkaa ja rollaa yhtä kovaa kuin omassa lapsuudessani.
3. Vaikka väsymys kiristänyt nihkeän, likaisenharmaan tiskirätin aivojen ympärille, lasten kanssa voi olla hauskaa ja kolmen sipulin kurmeeaterian keksiminen ja valmistaminen luonnistuu tuosta vain.
4. Nautin kotiäitinä olosta enkä halua lopettaa tätä vielä pitkään aikaan.
5. KÄÄK! Miten tässä kävin näin? Identiteettiriisi!
6. Palaanko mieluummin ihanaan kubiikkeliin raatamaan sadan muun nörtin lomaan, kun siinä saa niin hienosti toteuttaa itseään?
7. Ei ole kohtaa numero seitsemän.
8. Jos ei nuku tarpeeksi, ei tule kunnollista blogiproosaa.

Väsymys

Tänään tuli luokseni väsymys. Se järsii minua kuin nälänkuolias. Se on takertunut jalkaani ja klenkkaan päivän läpi kumarassa. Tukka valahtaa silmille enkä näe eteenpäin. Tunnen vain vastuun painon ja kuinka väsymys järsii.

Tämä väsymys ei tule yhtäkkiä. Se tulee, kun on paljon valvottuja tai huonounisia öitä. On huolta läheisistä ja yksi läheinen lisäksi satuttaa tahallaan. Koko syksyn ja talven olen kiskonut erilaisia tärkeitä, raskaita taakkoja. Kun vielä yksi hirsi rojahtaa kuormaan, tuntuu, että selkä katkeaa.

Eihän se katkea, tosin. Ei vielä. Yhden liian suuren uupumisen jälkeen tunnistan ajoissa merkit ja alan tehdä jotain. Varaan ajan kallonkutistajalle. Menen lenkille. Syön hyvin ja usein. Käyn jossain hemmottelussa, vaikka hierojalla. Käyn kahvilla ystävän luona. Lämmitän saunan.

En jättäydy yksin masentumaan. Minä olen ansainnut huolenpitoa. Olen arvokas ihmisotus.

Yritän taistella sitä vastaan, että aina perustelen itsestäni huolehtimista sillä, että lapset tarvitsevat minua, vaikka se tietenkin tulee ensimmäiseksi mieleen. Leikitään, että se tällä kertaa oli ihan tasaveroinen syy sen kanssa, että olen arvokas ihminen itsenäni. (Niin kuin me kaikki.)

Polttaa polttaa

Esikoinen sai kuumaa keittoa kasvoilleen, kun huseerasi keittiöhommissa. Äkkiä pesulle. Äkkiä pakastimesta puolukkapussi kylmähauteeksi. Iso itku. Pidin isoa pientä poikaani sylissä, haudoin pussukalla poskea ja itkin hiukan itsekin. Ihminen on kamalan hauras. Jos ihminen saa pikkuihmisen, hauraus kasvaa ja laajenee, tulee entistä todemmaksi. Pitää elää osittain usvassa, etteivät kaikki maailman riskit kasvata muuria perheen ja maailman välille. Muistelen välillä nuoruuteni mottoa: pahin riski elämälle on yrittää väistää kaikkia riskejä.

Huom. oikea hoito lievälle palovammalle on huuhtelu huoneenlämpöisellä vedellä 10-20 minuuttia. Mutta milläs huuhtelet, kun palovamma on poskessa?

Nyt poski on kipeä ja mietitään, pystyykö esikoinen ratsastamaan tänään. Pitäisikö laittaa rasvaa, miksei meillä ole aloe veraa. Miksei vahdittu vieressä. Olisiko voinut välttää. Tuleeko pysyvä arpi. Tuleeko pysyvä kammo.

Vaikka esikoinen otti isän ykkösvanhemmaksi puolitoista vuotta sitten - mikä tuntui todella oudolta ja joskus vaikealtakin, etenkin kun siihen liittyi suoranaista äidin hyljeksintää monta kuukautta - pahan paikan tullen voi näköjään yhä tulla äidin syliin olemaan ihan pieni ja surkea. Totta kai voisi mennä isän syliinkin saamaan lohtua hyvällä menestyksellä, mutta regression iskiessä äiti on monelle ykkönen koko elämän ajan.

Äidin menetys vanhoillakin päivillä iskee yllättävän paljon perusturvallisuuteen. Tämä ajatus osuu turhan lähelle nyt itseä, kun oma äitini on huonossa lyönnissä. En tosin myönnä olevani vielä vanhoilla päivilläni, kun ei ole edes neljää kymppiä klasissa.

Tuff law

Kova laki -sarjaa katsotaan perjantaisin ihan vaan äänitehosteiden takia. Tu-tum. Ja tietenkin olemme pahuuttamme kääntäneet sarjan nimen takaisin englantiin. Kotikeskeistä elämää viettäessämme TV-sarjojen ympärille näköjään muodostuu pieniä perinteitä ja iltakokonaisuuksia. Torstaisin ei yhdessä vaiheessa huvittanut mennä mihinkään, kun meillä oli Ketsku-sauna. Kettu, tuo saksalaisista dekkareista kaavamaisin, sai meidät lumoihinsa. Ja ennen sitä käytiin saunassa. Sarjan aikana juotiin saksalaista olutta. Ja pidettiin lapsista huolta, tietenkin, mikä ei ole ongelma tuontyyppisen TV-ohjelman seuraamisen kannalta. Perjantaisin katsotaan Kovaa lakia ja minä yritän tainnuttaa vauvaa rinnalle vaihtelevin tuloksin. Esikoinen sentään menee yöpuulle aina puoli ysi, joskin melatoniinilla on osansa asiaan.

Mikään TV-sarja ei juuri nyt herätä kiintymystä, toisin kuin takavuosina. Jokin Morse tai Frost ja kotimaisista esimerkiksi Vuoroin vieraissa imivät kauramagneettina minut lootan ääreen. Nyt vain jotkin uusinnat saattavat herättää lämpimiä tunteita, mutta ei niitä voi laskea. Uusinnoista Sledge Hammer tuotti yllätyksen: sarja ei ollutkaan kulahtanut vuosien mittaan. Tai sitten olen vain kalkkeutunut joltain kohdin 80-luvulle.

Amerikkalaisissa ja brittiläisissä sairaalasarjoissa minua on alkanut inhottaa jatkuvat yltiötraagiset sattumukset, joita päähenkilöille kasataan. Pakko saada tehoja juoneen, että katsojat pysyvät ruudun ääressä? Minusta se menee liian pitkälle. Suoraan sanottuna vittuunnun. Kaiketi itsellä on ollut riittävästi tragediaa viime vuosina, ei innosta katsella noita "gladiaattoreita" televisiosarjan juoniareenalla kohtaamassa toinen toistaan vaikeampia kohtaloita. Tietenkin he selviytyvät niistä seuraavaan jaksoon mennessä, jolloin voidaan tykittää jo uutta takaiskua suoneen. Yäk.

Todelliset takaiskut vaativat vuosien korjaustyön ja parantumisen. Kun isku on lyönyt ihmisen tantereeseen, pitää nousta ylös, ravistella pölyt yltä ja jatkaa elämää, vaikka sitten nilkuttaen. Rampana joutuu ehkä olemaan vuosia ja joistakin asioista ei ehkä parane koskaan.

Tautinen maha

Aamulla vauva hyökkää rinnalle aterioimaan ja havahdun sen verran, että havaitsen vatsanpohjassa selvän nurinkääntymisen tunteen. Onneksi saan syötetyksi tyttären ennen kuin pikajuoksu vessaan alkaa. Olo menee huonommaksi nopeasti, mutta lapsista on pidettävä huolta. Kaivan esikoisen Teletappi-videon esiin, kun hän palaa koulusta. Teletapit ovat mainiota autistiviihdettä, näyttää poikaseni tuumaavan, ja hiukan häntä huvittavat myös äidin oksentelun äänet.

Mies tulee jo kolmen jälkeen kolajuoma- ja mustikkasoppakaupan kautta kotiin, mutta hänenkin tilansa huononee nopeasti. Hip hei. Yö on oleva herttainen.

Help!

Beatlesin tai etenkin John Lennonin Help-kappale on erittäin osuva tällaiselle suomalaiselle supernaisharhaiselle olennolle. "When I was younger, so much younger than today / I never needed anybody's help in any way. / But now those days are gone, I'm not so self assured. / Now I find I've changed my mind / I've opened up the doors." (Koko sanoitus löytyy helposti Googlella, jos kiinnostaa pitää pientä kotikaraokea. Ja ketäpä ei kiinnostaisi?)

Mikä muutti asiain laidan? Jaksoin kaiketi niin kauan, kun piti pitää huolta vain omasta itsestä. Mutta kun sain vammaisen, erityisen suuritarpeisen lapsen, oli pakko ottaa järki kouraan ja todeta, että suuruusharhoilla vien lapselta mahdollisuudet kasvaa täyteen potentiaaliinsa. Apua on otettava vastaan. Etenkin kun samaan syssyyn osui todella kamalia vastoinkäymisiä.

Help on myös ammattini nimi. Kun painat helppipainiketta, Kaura sieltä nostaa somaa päätään ja yrittää parhaansa mukaan avittaa pulmissa. Takkiin tulee kyllä. Työ on yhtä epäkiitollista kuin lääkärien, noiden kansakunnanpahisten, ankara puurtaminen.

MM-kultaa viestissä

Hilkka Riihivuori ohjasi meille tänään keppijumpan. Se tuntui lämpimältä ja mainiolta vartalossa. Rehkinnän jälkeen saimme lounasta ja juttelimme Riihivuoren kanssa pohjanmaalaisuudesta ja hänen urheilijaurastaan. Se loppui jo 20 vuotta sitten! Minäkin totesin puhuvani Lahden MM-viestikullasta kuin olisin oikea penkkiurheilija. Kaverit kertoivat huutaneensa kurkku suorana hiihtokisoja katsellessaan. Yhteen ääneen muistelimme Helena Takaloa ja Marja-Liisa Hämäläistä. Muistin hyvin, miten tumma ja pippurinen Riihivuori paineli menemään ja kuinka ystäväni Tarjan oman huoneen (joka todellisuudessa oli vain viistokattoinen vintinpätkä) seinälle oli ripustettu kultajoukkueen kuva. Samalla tajuntaan hulmahti joukko erilaisia tuoksuja, tunnelmia ja olotiloja tuolta ajalta.

Talvisin harmaankalpeat iltapäivät, kun ei ollut enää valoisaa, mutta ei vielä tarpeeksi pimeääkään valojen sytyttämiseen, tuntuivat vuosikaudet ahdistavilta. Ne olivat kylmentynyttä puuroa joka olisi pitänyt panna jääkaappiin. Olisi pitänyt olla jo jotain tehtynä, olisi ehkä pitänyt olla jossain muualla. Päässä ja vatsassa tuntui ankealta.

Ehkä vasta esikoisen saatuani olen murtanut tuommoiset taiat. Kaikki aika voi olla hyvää aikaa. Jopa joulu on hyvä, iloinen asia.

Toutaimet tähtäimessä

Tänään sain reissukuvat. Olin hieman pettynyt väreihin. Mistähän löytäisi hyvän kehittämön? En totu siihen, että värikuvista ei tule sellaisia kuin haluan, toisin kuin diapositiiveista ja itsetehdyistä mustavalkoisista. Kaiketi koneiden asetukset ovat keskimäärin hyvät ja tällaiset salamatta kuvaavat ovat vähemmistössä. Lapset ovat kumminkin mainioita myös kuvissa. Minusta on yksi otos, jossa näytän siltä, etten ole nukkunut kolmeen vuoteen. Siitä irtosi aika hyvä kikatuskohtaus.

Tapasin kamun kahvilassa juuri kuvat saatuani (tyttö nukkui kärryissään) ja hän katsoi urhoollisesti kaikki kuvat läpi! Niitä oli sentään 4 kertaa 24 ja tuplat vielä päälle! Tosiystävä.

Semmoist' se on

Tänään yritän edistää tutkielmaa. Se tapahtuu luonnollisesti selaamalla UK-Amazonin teosvalikoimaa. Haluaisin mahdollisimman hyvän kirjan internationalisoinnista, mutta realismi nostaa rumaa päätään. Tokkopa amerikkalaiset tai muut suuret englanninpuhujat ymmärtävät meihin verraten paljonkaan lokalisoinnista tai internationalisoinnista. Ainakin selailemani kirjat ovat olleet kiusallisen alkeellisia. Myös nolottavan monet tapaamani anglosaksit ovat olleet täysin pihalla lokalisointikysymyksistä alkaen siitä, miksi se yleensäkään on tarpeellista. Okei, kotimaiset kollegatkin joskus kuvittelevat, että kyllähän kaikki osaavat englantia. Minä pidän kiinni näkemyksestäni, että käyttöohjeen kirjoittajat suuntaavat sanansa tuotteen koko kohderyhmälle, eivät vain englanninkielisille (tai mitä lähtökieltä kulloinkin käytetään).

Ainoa lupaavahko opus maksaa liikaa omalle kukkarolle. Buu.

Amazonilta taidan tilata parit Poirot-kokoelmat, joissa on Hastings-juttuja. Vasta tällä iällä olen alkanut arvostaa Christien räävitöntä Hastings-huumoria. Se on riittävän lempeää, jotta kehtaa nauraa ja nauttia. Christien naiset ovat aina olleet räväköitä, toisin kuin amerikkalaisessa viihdekirjallisuudessa (suppeahkon kokemukseni mukaan), joissa naisten tehtävä on päästä naimisiin ja perustaa per*e. Lisäksi voisin ottaa Reversing Osteopenia -kirjan ja päästä eroon luiden hapertumisesta. Kovaa työtä se kyllä on, mutta palkkioksi rehkinnästä saan aina löhötä Poirotin, Hastingsin ja reppavien naisten parissa sohvalla? Kyllä kai...

Lapsiparat joutunevat heitteille, jahka tutkielma saa siivet alleen. Näen jo sieluni silmin, miten tyttöparka jäystää eilistä korppua likaisessa yöpaidassaan klo 17 ja poika raahaa koulusta ihmetteleviä lappusia. Semmoist' se on, kuten Paittasen suvun sanonta kuuluu.