Hylkään kohta viattoman vauvani isoveljineen vieraan tädin ja sedän hoiviin pelkästään siksi, että saan mennä SP:n kanssa nauttimaan valtavia, karvaisia pihvejä (Kinky Friedman -tyyliin) ja niiden kera räävittömät määrät punkkuva. Kahdeksaksi kotiin. Toivottavasti paplarit lähtevät päästä irti ennen kuin bussi lähtee.
Tarpeellinen rapo teille kaikille jotka olette pidättäneet hengitystänne. Paplarit todellakin lähtivät päästä viimeistä... tunnustelee päätä... toiseksi viimeistä myöten, ehdimme bussiin, kävimme ottamassa aperitiivit ja söimme karskit, varsin tapetut pihvit. Nyt ei ole nälkä. Kun kolmea tuntia myöhemmin palasimme kotiin, kukaan ei ollut mennyt rikki eikä vauva edes ollut itkenyt kuin himppusen herättyään hieman myöhäisiltä päiväunilta. Näin ne vauvat karaistuvat! Pari kuukautta sitten tämä sama tyyppi pillahti itkuun ja soitti lastensuojeluun, jos äiti meni vessaan ja laittoi oven kiinni perässään.
Kokki tuli tervehtimään mua pöytään (olin etukäteen lähettänyt sähköpostia hankalasta allergiaruokavaliostani) ja saatiin setvittyä oikein muikea menu. Ensi vuonna samaan aikaan saanen popsia mitä huvittaa, sillä todnäkkäristi vauva on siinä vaiheessa vieroitettu. Vaipuu juustohaaveisiin.
maanantaina, helmikuuta 28, 2005
sunnuntaina, helmikuuta 27, 2005
Oleellista tietoa
Koska Site Meterin laskuri kertoo, että täällä on käyty ainakin kaksikymmentä kertaa, on aika julkaista hakusanoja, joiden avulla suunnattomassa tietoverkossa eksyksissä harhaileva ihmisparsa löytää tänne hienoisesti Viistolle pinnalle.
Hakusanoista suosikkini on luonnollisesti isot hirvet ja toiseksi mieluisin karvaisia naisia. Jos kaipaat valtavia, karvaisia hirvaita, meiltä pitäisi löytyä! Tuottamaani pettymystä pahoittelen sille, joka etsi täältä turhaan foxin askeleita eikä tämä L-koodista kiinnostuneellekaan ole varsinainen aarreaitta. Mielikuvitusta kutkuttaa itämaisen naisen meikki -haku ja pieni yllätys oli se, että kaura-hakusanalla tullaan peräti toiseksi Googlessa.
Mutta kuka pervootti tekee hakuja sanoilla viistolla pinnalla?
Hakusanoista suosikkini on luonnollisesti isot hirvet ja toiseksi mieluisin karvaisia naisia. Jos kaipaat valtavia, karvaisia hirvaita, meiltä pitäisi löytyä! Tuottamaani pettymystä pahoittelen sille, joka etsi täältä turhaan foxin askeleita eikä tämä L-koodista kiinnostuneellekaan ole varsinainen aarreaitta. Mielikuvitusta kutkuttaa itämaisen naisen meikki -haku ja pieni yllätys oli se, että kaura-hakusanalla tullaan peräti toiseksi Googlessa.
Mutta kuka pervootti tekee hakuja sanoilla viistolla pinnalla?
Sunnuntaiautuutta
Polkkausaika lipsahti huomaamatta tänään muihin harrastuksiin. Tein nautinnollisen sunnuntailenkin lähes liian hyvässä säässä, sitten otin vauvan mukaani kylpemään, kun itse suihkuttelin ja lopulta mentiin köllimään petiin. (Vauva muuten huomasi kantapään kautta, ettei hänen sukellusrefleksinsä enää toimi. Hänellä on tapana kylvyssä leikkiä sillä, eli kastaa naama veteen ja sitten ihmetellä miten hengitystiet menevät kiinni hetkeksi. Nyt eivät menneet ja ilmeisesti nenään sekä masuun pääsi kylpyvettä harmillisia määriä. Ja uudestaan. Mutta ei enää kolmatta kertaa.) Arvannette, miten äidille kävi, kun oksitosiini kävi mukavasti laktoidessa virtailemaan ja kainalossa kölli lämmin vauva? Kroohhia pyyhhin päälle, kuinka muutenkaan.
Päiväunet ovat jumalaisia ja jalostavat ihmistä. Ainakin puoleksi tunniksi.
Päivän linkki johtaa Väestörekkarin nimipalveluun, kun oli tuossa Marginaalin kanssa juttua etunimistä.
Päiväunet ovat jumalaisia ja jalostavat ihmistä. Ainakin puoleksi tunniksi.
Päivän linkki johtaa Väestörekkarin nimipalveluun, kun oli tuossa Marginaalin kanssa juttua etunimistä.
lauantaina, helmikuuta 26, 2005
Päivän keitto
Tänään yritimme parhaamme mukaan siivota. Etenkin SP yritti, itse olen lannistuneempi. Kuten aina, kaksi väsymätöntä touhutoutainta kulki siivoavan henkilön perässä ja kiskoi roinaa lattialle sitä mukaa, kun SP sai yhden kohdan fiksatuksi. Kaikkea ne eivät ehtineet tai huomanneet kuitenkaan sekoittaa uudestaan, sillä täällä on nyt ihan selvästi siistimpää. Hyvä SP! Mutta minkäs teet. Kyllä vauvaa ja autistia toki voi komentaa ja siitä tulee itselle jotenkin jämäkämpi fiilis, mutta ei sillä suurta käytännön vaikutusta näytä olevan. Ainoa, mikä tepsii, on ohjelmatoimisto Paittasen värvääminen. Vauva voi leikkiä piiloleikkiä isoveikan kanssa äidin huivilla, siitä riittää jopa viideksi minuutiksi hupia. Sitten pitää keksiä jotain muuta.
Äskettäin soittelin kaupungin perhetyöntekijää avuksi hiihtolomaa varten, mutta kahtena päivänä yrityksistäni huolimatta soittoaika pääsi lipsahtamaan ohi. Jätin siis puhelinvastaimeen viestin. Kun sitten lopulta juttelin vastaavan henkilön kanssa puhelimessa, hän ehdotti oma-aloitteisesti viikottaista, säännöllistä käyntiä. Katselin ympärilleni ja tuumasin, että eipä tuo olisi hullumpi ajatus. Miten niin on vaativaa, kun yksi lapsi on vaikeavammainen ja toinen moniallerginen? Huomaan sanovani, että kyllä tämä muuten, mutta kun yöllä ei saa nukkua. Onneksi on tämä imetys, kun sen ajaksi voin aina livahtaa koneelle, lukea lehtiä tai muuten vaan lekotella.
Otetaan siis kiltisti apua vastaan ja ollaan samalla roolimallina omalle äiteelle, joka kaiketi kotiutuu jopa viikon kuluessa! Huraa! Puhelimessa ja naamakkain kyllä selvästi huomaa, että emonen on piristynyt huimasti. Sopivalla tuella hän porskuttaa omassa kodissaan vielä pitkään, toivottavasti oikein pitkään. Äidin kanssa on nykyään mielenkiintoista jutella. Nuorena aikuisena meni monta vuotta erinäisten lapsuuden örkkien kukistamisessa ja silloin en juuri sietänyt vanhempiani, noita tarinan konnia, silmissäni. Sitten kun isoimmat örkit olivat saaneet turpiinsa ja olin sieluni kyllyydestä puolustanut lapsi-minua, hissuksiin taistelun pölyt laskeutuivat ja pääsin olemaan aikuinen, tasaveroinen ystävä isän ja äidin kanssa. Sitä en ollut osannut ennustaa! Joskus elämällä on taskussaan todella maukkaita yllätyksiä.
Nyt SP on ansainnut ainakin puoli pulloa reitevää argentiinalaista punaviiniä ja ihastuttavan vaimonsa palvovia katseita, joten suljen tietokon
Äskettäin soittelin kaupungin perhetyöntekijää avuksi hiihtolomaa varten, mutta kahtena päivänä yrityksistäni huolimatta soittoaika pääsi lipsahtamaan ohi. Jätin siis puhelinvastaimeen viestin. Kun sitten lopulta juttelin vastaavan henkilön kanssa puhelimessa, hän ehdotti oma-aloitteisesti viikottaista, säännöllistä käyntiä. Katselin ympärilleni ja tuumasin, että eipä tuo olisi hullumpi ajatus. Miten niin on vaativaa, kun yksi lapsi on vaikeavammainen ja toinen moniallerginen? Huomaan sanovani, että kyllä tämä muuten, mutta kun yöllä ei saa nukkua. Onneksi on tämä imetys, kun sen ajaksi voin aina livahtaa koneelle, lukea lehtiä tai muuten vaan lekotella.
Otetaan siis kiltisti apua vastaan ja ollaan samalla roolimallina omalle äiteelle, joka kaiketi kotiutuu jopa viikon kuluessa! Huraa! Puhelimessa ja naamakkain kyllä selvästi huomaa, että emonen on piristynyt huimasti. Sopivalla tuella hän porskuttaa omassa kodissaan vielä pitkään, toivottavasti oikein pitkään. Äidin kanssa on nykyään mielenkiintoista jutella. Nuorena aikuisena meni monta vuotta erinäisten lapsuuden örkkien kukistamisessa ja silloin en juuri sietänyt vanhempiani, noita tarinan konnia, silmissäni. Sitten kun isoimmat örkit olivat saaneet turpiinsa ja olin sieluni kyllyydestä puolustanut lapsi-minua, hissuksiin taistelun pölyt laskeutuivat ja pääsin olemaan aikuinen, tasaveroinen ystävä isän ja äidin kanssa. Sitä en ollut osannut ennustaa! Joskus elämällä on taskussaan todella maukkaita yllätyksiä.
Nyt SP on ansainnut ainakin puoli pulloa reitevää argentiinalaista punaviiniä ja ihastuttavan vaimonsa palvovia katseita, joten suljen tietokon
perjantaina, helmikuuta 25, 2005
Laulava Trauman perhe
Kaverieni puolesta tässä kyselisin, että onko ääliömäisistä lauluväännelmistä lapsille jotain haittaa. Kavereilla on semmoinen esikouluikäinen autistipoika ja vasta kävelemään oppinut vauvatytär. Molemmat vanhemmat syyllistyvät laulamiseen.
Kai nämä tavalliset vielä menettelevät, kuten Tuhannen yötä kanssasi valvon ja Hei hei mikä sulla on kun oot levoton (kohokohtana esim. ootko mämmissä - ei, en ehkä halua tietää). Mutta kun lapsia saastutetaan sellaisillakin kuin Armas selain (aargh) ja Kuin vauva / märsähtää eka kertaa (Like a Virginistä on ehkä eniten versioita), pahaenteinen Vaipan takaa mämmi mua tuijottaa (Ikkunaprinsessa),Olkapääni ylitse sä löit mua vasten naamaa / sä kysyit vain / Miks tevasit (Por qué te vas),Ollaan hiljaa vain kun puhe turhaa on. (Ei se ole mikään väännelmä, toim. huom.) Eikä siinä todellakaan vielä kakki, kiitos Karpelaattorin.
Niin että pitäisikömei kaverien pidättäytyä kunnollisissa, tervehenkisissä lauluissa, etteivät lapset mene ihan piloille?
Kai nämä tavalliset vielä menettelevät, kuten Tuhannen yötä kanssasi valvon ja Hei hei mikä sulla on kun oot levoton (kohokohtana esim. ootko mämmissä - ei, en ehkä halua tietää). Mutta kun lapsia saastutetaan sellaisillakin kuin Armas selain (aargh) ja Kuin vauva / märsähtää eka kertaa (Like a Virginistä on ehkä eniten versioita), pahaenteinen Vaipan takaa mämmi mua tuijottaa (Ikkunaprinsessa),Olkapääni ylitse sä löit mua vasten naamaa / sä kysyit vain / Miks tevasit (Por qué te vas),Ollaan hiljaa vain kun puhe turhaa on. (Ei se ole mikään väännelmä, toim. huom.) Eikä siinä todellakaan vielä kakki, kiitos Karpelaattorin.
Niin että pitäisikö
torstaina, helmikuuta 24, 2005
Viuh viuh
Aah, olen saanut vammaisuusangstiani purettua hedelmällisellä tavalla. Meillä tukiviitotaan entistä kovemmalla forssilla! Esikoinen oppii intopiinä uusia sanoja, esimerkiksi ovi tulee tyylikkäästi ja poikii keskustelua kirjaston ovista, joita Esikoinen saa aukoa nappia painaen (meillä on high-tech-kirjasto, jossa on em. featuren ohella myös hissi, jee!). Myös Tosikoinen viittoo mukana, kukka on tämän hetken ykkössuosikki hei-hein (vilkutus) ohella. Vauva on aivan fanina, kun saa sanoa jotain ja muut ymmärtävät.
Esikoisen viittomat ovat usein murteellisia ja vaativat tulkintaa, mutta meillähän ei pienistä piitata. On niin muhkeaa, että jokin kommunikaatiokonsti on olemassa, vaikka sitten vähän vaatimattomampi. Pääasia että pääsee perille, vaikka kulkuneuvo ei aina niin loistokas olisikaan! Tällä viikolla ajattelin taas pienen lepotauon jälkeen kokeilla fasilitointia. Peukkuja saa pitää, kunhan ei ihan kramppiin asti.
Pieni viittomasanasto tukiviittojalle kuvina.
Kuurojen liiton viittomasanakirja Suvi.
Lasten viittomasanakirja (Real Player).
Esikoisen viittomat ovat usein murteellisia ja vaativat tulkintaa, mutta meillähän ei pienistä piitata. On niin muhkeaa, että jokin kommunikaatiokonsti on olemassa, vaikka sitten vähän vaatimattomampi. Pääasia että pääsee perille, vaikka kulkuneuvo ei aina niin loistokas olisikaan! Tällä viikolla ajattelin taas pienen lepotauon jälkeen kokeilla fasilitointia. Peukkuja saa pitää, kunhan ei ihan kramppiin asti.
Pieni viittomasanasto tukiviittojalle kuvina.
Kuurojen liiton viittomasanakirja Suvi.
Lasten viittomasanakirja (Real Player).
keskiviikkona, helmikuuta 23, 2005
Miehekkäitä poseerauksia
Pariin kertaan eloni aikana olen piirtänyt itselleni viikset nenun alle hulmuamaan ja treenannut miehekkäitä poseerauksia peilin edessä. Ekasta kerrasta mainitsinkin jo, mutta tokalla kerralla muutamaa vuotta myöhemmin tein homman miettiväisemmin. Elin vaihetta, jossa erityisen kovaan ääneen piti jälleen kysellä että kuka oon, mitä teen ja minne meen. Nyt yritin pureutua miehekkyyden ulkoiseen olemukseen, jos hienosti sanotaan ja jos vähemmän hienosti, päätin kokeilla, saisiko minusta miehen näköisen.
Tuijottelevatko muuten miehet salaa yhtä paljon itseään peilistä kuin naiset?
Pureutuessani miehekkyyden ulkoiseen olemukseen tartuin melko naisellisen oloisiin työkaluihin: meikkikynään ja peiliin. Viikset tarvittiin oman fiiliksen luomiseen. Jos pidin naamani ihan paikallaan ja vakavana, näytin aika mukavan näköiseltä mieheltä. Olisin ehkä voinut kammeta viiksekkään itseni näköisen miehen petiin ja hiplailla tämän herkkiä pikku mestoja siellä sekä... kröhöm, eipäs mennä tällä kertaa siihen. (Paitsi viikset olivat jo tuolloin aika out.) (Ja olisi varmaan tuntunut jotenkin autoeroottiselta hiplailla viiksekkään itsensä näköistä miestä.) (Eipäs nyt puututa pikkuseikkoihin.) Mutta oikea sukupuoli paljastui heti kun otin ilmeitä. Hymy oli liian nätti ja muutkin ilmeet liian välittömiä, lähelle tulevia, pehmeitä, paremman sanan puutteessa.
Yritin vielä saada kehoakin miesmallille ja se oli vaikeaa! Piti löytää sopiva yhdistelmä pökkelömäisyyttä, voimaa ja rempseyttä. Kokeilin jopa munaisia poppipoikaposeerauksia, mutta ne taisivat mennä farssin puolelle. En olisi ostanut itseni näköisen poppipojan julistetta teinihuoneeni seinälle roikkumaan, jos olisin ollut poppisteini.
Poikaystävääni alkoi ahdistaa miehistelyni. Hän meni hyvin kummalliseksi, kun pussasin häntä miehekkäästi.
Minua on kuitenkin luultu mieheksi livenä muutamaan kertaan. Androgyyni pukeutuminen, pitkähkö varsi ja yksin hyvin suuressa kaupungissa kulkemaan opettelu (pitää näyttää itsevarmalta) lienevät taustalla. Luulo on kuitenkin haihtunut viimeistään välimatkan ollessa alle viisi metriä, eli tuo pahuksen naama paljastaa kaiken.
Jostain syystä ihmiset haluavat hyvin äkkiä tietää jopa satunnaisten vastaantulijoiden sukupuolen. Se on ilmeisesti tärkein yksittäinen tieto, mitä muista ihmisistä halutaan saada selville - ja vähän äkkiä kanssa. Nettimaailmassa se ei olekaan nuin vain mahdollista, mikä on meille ihan oikein. Netissä kukaan ei kuule genitaalejasi.
Tuijottelevatko muuten miehet salaa yhtä paljon itseään peilistä kuin naiset?
Pureutuessani miehekkyyden ulkoiseen olemukseen tartuin melko naisellisen oloisiin työkaluihin: meikkikynään ja peiliin. Viikset tarvittiin oman fiiliksen luomiseen. Jos pidin naamani ihan paikallaan ja vakavana, näytin aika mukavan näköiseltä mieheltä. Olisin ehkä voinut kammeta viiksekkään itseni näköisen miehen petiin ja hiplailla tämän herkkiä pikku mestoja siellä sekä... kröhöm, eipäs mennä tällä kertaa siihen. (Paitsi viikset olivat jo tuolloin aika out.) (Ja olisi varmaan tuntunut jotenkin autoeroottiselta hiplailla viiksekkään itsensä näköistä miestä.) (Eipäs nyt puututa pikkuseikkoihin.) Mutta oikea sukupuoli paljastui heti kun otin ilmeitä. Hymy oli liian nätti ja muutkin ilmeet liian välittömiä, lähelle tulevia, pehmeitä, paremman sanan puutteessa.
Yritin vielä saada kehoakin miesmallille ja se oli vaikeaa! Piti löytää sopiva yhdistelmä pökkelömäisyyttä, voimaa ja rempseyttä. Kokeilin jopa munaisia poppipoikaposeerauksia, mutta ne taisivat mennä farssin puolelle. En olisi ostanut itseni näköisen poppipojan julistetta teinihuoneeni seinälle roikkumaan, jos olisin ollut poppisteini.
Poikaystävääni alkoi ahdistaa miehistelyni. Hän meni hyvin kummalliseksi, kun pussasin häntä miehekkäästi.
Minua on kuitenkin luultu mieheksi livenä muutamaan kertaan. Androgyyni pukeutuminen, pitkähkö varsi ja yksin hyvin suuressa kaupungissa kulkemaan opettelu (pitää näyttää itsevarmalta) lienevät taustalla. Luulo on kuitenkin haihtunut viimeistään välimatkan ollessa alle viisi metriä, eli tuo pahuksen naama paljastaa kaiken.
Jostain syystä ihmiset haluavat hyvin äkkiä tietää jopa satunnaisten vastaantulijoiden sukupuolen. Se on ilmeisesti tärkein yksittäinen tieto, mitä muista ihmisistä halutaan saada selville - ja vähän äkkiä kanssa. Nettimaailmassa se ei olekaan nuin vain mahdollista, mikä on meille ihan oikein. Netissä kukaan ei kuule genitaalejasi.
Kaikki, mitä olet aina halunnut tietää pornosta
Syötin pätkän netistä löytyvää tekstiä takaperin Karpelaattoriin ja tämmöistä siitä tuli.
Kauniita kuvia pornoaidalta
Pornonhoitosanastoa
Pornonhoidon historiaa
Pornonhoitolaki ja parinvaihtojärjestelmä
Pornon vuosi
Porno ja metsä
Pornovahingot
Pornotutkimus
Porno tekee myös vahinkoa
ja
Herkuttele pornokäristyksellä (!)
Onneksi sitten heräsin ja tämäkin blogimerkintä oli vain pahaa unta.
Kauniita kuvia pornoaidalta
Pornonhoitosanastoa
Pornonhoidon historiaa
Pornonhoitolaki ja parinvaihtojärjestelmä
Pornon vuosi
Porno ja metsä
Pornovahingot
Pornotutkimus
Porno tekee myös vahinkoa
ja
Herkuttele pornokäristyksellä (!)
Onneksi sitten heräsin ja tämäkin blogimerkintä oli vain pahaa unta.
tiistaina, helmikuuta 22, 2005
Kultainen klubikortti Hip-hip-cool-mestaan!
Mitä jos joku kykypuolueen edustaja tai muuten vaan Karpula lukee eilisen polkkaukseni? Seuraukset voivat olla arvaamattomat. Nythän kirjastot ovat saaneet kaikessa rauhassa palvella hoitovapaalla olevia äitejä, omaishoitajia, työttömiä, opiskelijoita, lapsia ja sensellaisia epäsketsikkäitä olentoja, jotka mönkivät tuulipuvuissaan kuluttamaan kirjaston tiloja. Niillekö me muka valtion varoilla ostellaan kaikenlaisia opuksia? Eihän tämä sovi meidän visioon. Aivan epärealistista, niin kuin nyt sanotaan kaikesta muusta kuin semmoisesta, joka pyrkii tuottamaan maksimaalista voittoa minimaalisessa ajassa mullemullemulle.
Uusi visio on luotava. Kirjastot yksityistetään ja viritetään niihin klubisysteemi. Nykyään ilmaiseksi jaellut kirjastokortit mitätöidään ja aletaan ottaa kunnolla pätäkkää käyttäjiltä. Sehän on vain asianmukaista. Elämä ei ole reilua. Raha ratkaisee. Heikot sortuu elon tiellä.
Ensin maksetaan tuntuva liittymismaksu ja sitten joko kuukausi- tai vuosimaksu. Lisämaksua peritään lainattujen tuotteiden (teos kuulostaa liian taiteelliselta) perusteella ja tottahan paljousalennukset tunnetaan. Luxusjäsen saa kultaisen klubikortin ja määrättömän lainausoikeuden valikoituun hintaan. Lisäksi hän pääsee luxuslounkeen lukemaan parhaita talouslehtiä ja nauttimaan tietoliikennepalveluista sekä kahvitarjoilusta. Hangaround-kirjastonkäyttäjä maksaa kertamaksua ja lisäksi vuokraa lainatuista tuotteista, kaupan päälle tulee kylmäkiskoinen palvelu. Opiskelijoille voidaan antaa alennusta, ne saadaan ehkä sitoutettua kirjaston klubimeininkiin ja myöhemmin ainakin osa palaa luxusasiakkaaksi firman kustantamana.
Kirjaston henkilökunta täytyy tietenkin kouluttaa kovalla kädellä uuteen markkinameininkiin. Jäsenten pitää myydä kirjaston brändiä ja opetella pukeutumaan muuhunkin kuin maripaitaan. Sähäkkä jakkupuku tai poppiskuteet napapaitoineen pitää olla ja edustava kampaus. Ekstrovertti ja pirteä olemus takaa tuotteiden menekin. Henkilökunnan jäsenet myyvät kirjaston klubi-ideaa firmoihin ja organisoivat tuppervaarin tyyliin kotikutsuja. Puhelinmarkkinointi polkaistaan pystyyn nopeaan ja Internetissä houkutellaan asiakkaita pyydykseen hämmästyttävällä forssilla.
Tuotteiden valinta menee kokonaan uusiksi. Palvelevatko kaikki nämä hämärät runokirjat ynnä muut marginaaliviritykset maksavia asiakkaitamme parhaalla tavalla? Täyttääkö nykyvalikoima riittävästi sopivaisuuden vaatimuksia, että lapsia voi huoleti päästää kirjastoon? Karpulaattoria pitää näyttää teosluetteleolle ja kaikki epäsopivat opukset, kuten lesbodekkarit, Hite-raportti ja vallitsevia arvoja vastustava anarkisti-Peppi poltetaan roviolla. Muutenhan kilpailevat klubit voivat saada niitä halvalla käsiinsä ja ruveta menestymään rappiotaiteella. Vain bestsellerit ovat tarpeeksi meneviä tuotteita uuteen konseptiin, jos mahtuvat karpulaattorista läpi.
Kirjasto on tietenkin aivan liian tylsä nimi uudelle konseptille. Viisto pinta ehdottaakin Hip-hip-cool-mestaa.
Uusi visio on luotava. Kirjastot yksityistetään ja viritetään niihin klubisysteemi. Nykyään ilmaiseksi jaellut kirjastokortit mitätöidään ja aletaan ottaa kunnolla pätäkkää käyttäjiltä. Sehän on vain asianmukaista. Elämä ei ole reilua. Raha ratkaisee. Heikot sortuu elon tiellä.
Ensin maksetaan tuntuva liittymismaksu ja sitten joko kuukausi- tai vuosimaksu. Lisämaksua peritään lainattujen tuotteiden (teos kuulostaa liian taiteelliselta) perusteella ja tottahan paljousalennukset tunnetaan. Luxusjäsen saa kultaisen klubikortin ja määrättömän lainausoikeuden valikoituun hintaan. Lisäksi hän pääsee luxuslounkeen lukemaan parhaita talouslehtiä ja nauttimaan tietoliikennepalveluista sekä kahvitarjoilusta. Hangaround-kirjastonkäyttäjä maksaa kertamaksua ja lisäksi vuokraa lainatuista tuotteista, kaupan päälle tulee kylmäkiskoinen palvelu. Opiskelijoille voidaan antaa alennusta, ne saadaan ehkä sitoutettua kirjaston klubimeininkiin ja myöhemmin ainakin osa palaa luxusasiakkaaksi firman kustantamana.
Kirjaston henkilökunta täytyy tietenkin kouluttaa kovalla kädellä uuteen markkinameininkiin. Jäsenten pitää myydä kirjaston brändiä ja opetella pukeutumaan muuhunkin kuin maripaitaan. Sähäkkä jakkupuku tai poppiskuteet napapaitoineen pitää olla ja edustava kampaus. Ekstrovertti ja pirteä olemus takaa tuotteiden menekin. Henkilökunnan jäsenet myyvät kirjaston klubi-ideaa firmoihin ja organisoivat tuppervaarin tyyliin kotikutsuja. Puhelinmarkkinointi polkaistaan pystyyn nopeaan ja Internetissä houkutellaan asiakkaita pyydykseen hämmästyttävällä forssilla.
Tuotteiden valinta menee kokonaan uusiksi. Palvelevatko kaikki nämä hämärät runokirjat ynnä muut marginaaliviritykset maksavia asiakkaitamme parhaalla tavalla? Täyttääkö nykyvalikoima riittävästi sopivaisuuden vaatimuksia, että lapsia voi huoleti päästää kirjastoon? Karpulaattoria pitää näyttää teosluetteleolle ja kaikki epäsopivat opukset, kuten lesbodekkarit, Hite-raportti ja vallitsevia arvoja vastustava anarkisti-Peppi poltetaan roviolla. Muutenhan kilpailevat klubit voivat saada niitä halvalla käsiinsä ja ruveta menestymään rappiotaiteella. Vain bestsellerit ovat tarpeeksi meneviä tuotteita uuteen konseptiin, jos mahtuvat karpulaattorista läpi.
Kirjasto on tietenkin aivan liian tylsä nimi uudelle konseptille. Viisto pinta ehdottaakin Hip-hip-cool-mestaa.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
Kirjastossa
Tiedättekö arvoisat kansalaiset, että kirjastossa on hirviä määrä kirjoja. Niitä voi siellä katsella, selailla, lueskella, nuuhkia, ihmetellä ja sitten niitä voi ihan ilmatteeksi lainata myös kotiin! Vähänkö reppavaa! Ihan kuin se ei piisaisi, kirjastossa on kirjojen lisäksi myös aika liuta erilaisia lehtiä, äänilevyjä, tietokoneohjelmia ja muuta materiaalia, niin että informaatioähky tulee pelkästä ajatuksesta. Niitäkin saa ilmaiseksi käyttää ja lainata! Kerta kaikkiaan himmee mesta, siis.
Hypättiin tänään nuorison kanssa bussukkaan (ilmaiseksi, edelleen, kun kärrien ja pikkulasten kanssa saa tälleesti rellestää) ja mentiin kirjain katveeseen suihkulähteen solinaan ja paperin rahinaan, niin kuin melkein joka viikko. Aamun angstituksen sijaan (Tosikoinen välillä katsoi pitkään muzzia joka tuntui olevan kilometrien päässä kaukaisessa maassa nimeltään Autismikuntoutuksela) miellyttävä rauha valtasi olemukseni ja tuumasin, että minä olen tässä, pygmini ovat tuossa ja kaikki on hyvin. Ehkä pakkanen oli ehtinyt palelluttaa pääni ja puhaltaa ylimääräiset huolet sieltä hiiteen, ehkä lapsuudesta saakka rakkaaksi tullut instituutio vain tuuditti munt valheelliseen turvallisuudentunteeseen.
Ihan sama. Kiitän joka tapauksessa jälleen kissoja. (Kuten on tapanani, siitä syystä että kissa kiitoksella elää. Nuo isot jumalentiteetit eivät ehkä niin piittaa kiitoksistani, mikäli ovat edes olemassa, joten olen päättänyt siirtää kiitokseni järkevään kohteeseen. Samaan tapaan kuin syntymäpäiväsankarit, jotka toivovat lahjaksi lahjoituksia vaikkapa kehitysyhteistyöhön. Terkut myös Misselle!)
Hymyilytti niin vahvasti, että ihmiset katsoivat pitkään. Halailin Esikoista vähän ylimääräistä enkä yhtään harmistunut penkassa pomppimisesta, ovivenkslailusta enkä yleisestä toikkaroinnista. Kun olen hyvällä päällä, cooli menee ihan mäsäksi. Sitä paitsi Ammun konserttiseireeniviestit eivät helpottaneet coolini paikkailua.
Hypättiin tänään nuorison kanssa bussukkaan (ilmaiseksi, edelleen, kun kärrien ja pikkulasten kanssa saa tälleesti rellestää) ja mentiin kirjain katveeseen suihkulähteen solinaan ja paperin rahinaan, niin kuin melkein joka viikko. Aamun angstituksen sijaan (Tosikoinen välillä katsoi pitkään muzzia joka tuntui olevan kilometrien päässä kaukaisessa maassa nimeltään Autismikuntoutuksela) miellyttävä rauha valtasi olemukseni ja tuumasin, että minä olen tässä, pygmini ovat tuossa ja kaikki on hyvin. Ehkä pakkanen oli ehtinyt palelluttaa pääni ja puhaltaa ylimääräiset huolet sieltä hiiteen, ehkä lapsuudesta saakka rakkaaksi tullut instituutio vain tuuditti munt valheelliseen turvallisuudentunteeseen.
Ihan sama. Kiitän joka tapauksessa jälleen kissoja. (Kuten on tapanani, siitä syystä että kissa kiitoksella elää. Nuo isot jumalentiteetit eivät ehkä niin piittaa kiitoksistani, mikäli ovat edes olemassa, joten olen päättänyt siirtää kiitokseni järkevään kohteeseen. Samaan tapaan kuin syntymäpäiväsankarit, jotka toivovat lahjaksi lahjoituksia vaikkapa kehitysyhteistyöhön. Terkut myös Misselle!)
Hymyilytti niin vahvasti, että ihmiset katsoivat pitkään. Halailin Esikoista vähän ylimääräistä enkä yhtään harmistunut penkassa pomppimisesta, ovivenkslailusta enkä yleisestä toikkaroinnista. Kun olen hyvällä päällä, cooli menee ihan mäsäksi. Sitä paitsi Ammun konserttiseireeniviestit eivät helpottaneet coolini paikkailua.
sunnuntaina, helmikuuta 20, 2005
Ekat askeleet
Jaiks! Vauvani otti ensimmäiset askeleensa tänään. Kohta se menee armeijaan ja poliisikouluun ja muutaman mutkan kautta päätyy Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi. Piispuus on kai aika tavalla in. Kai kaikki kunnolliset vanhemmat tekevät lapsensa urasuunnitelmat jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä syntymäpäivää?
Penkkarimuistelo
Lapsen vammaisuuteen liittyvät ajatukset ahdistelevat minua vahvalla puristusvoimalla eikä edes hikilenkki auttanut, joten teenpä eskapistisen liikkeen ja siirryn aikakoneella vuoteen 1986. Kasari porisee herkullisimmillaan ja olkatoppaukset ovat suuria. Paitsi minulla, jolla on olkapäät paljaiksi jättävä valkoinen kapea mekko, design oma. Mutta eipä mennä aisojen edelle.
Isällä on tapana ostaa penkkaripullo. Olen kuudes abiturientti perheessä ja mahdollisesti läyhäisin, koska pyydän vain viinipulloa. Pieni ja hento isosiskoni (mikä lie vaihdokas) pyysi sentään Kossua ja isä kertoi myöhemmin tunteneensa huolen kouraisun sydänalassa pulloa ojentaessaan. Turhaan. Kossusta jäi valtaosa juomatta, sillä isosisko tapasi aloittaa voimaperäisen oksentelun heti ensi annoksista, olipa alkoholijuoma mitä vain.
Lainaan ystävättäreltäni viulukotelon ja isältä ikimuinoisen eli tarpeeksi pienen liituraitapuvun sekä hatun. Tuliaseen puutteessa tuikkaan viinipullon viulukoteloon, maalaan ylähuulen yläpuolelle viikset, taittelen kultaiset kiharani pieneen kasaan hatun alle ja voila! meillä on ilmiselvä chicagolainen gangsteri. Omistan jo valmiiksi miesten villakangastakin. Omasta mielestäni ainakin pukuni on helppo, mukava, halpa ja pahuksen tyylikäs. Opettelen peilin edessä miesmäistä asentoa ja ilmettä.
(Pienen isosiskoni rooliasu oli niin lyömätön etten edes pyrkinyt yhtä komeaan surrealismiin. Hänellä oli mm. vauvan sukkahousut päässään täytettynä ja rautalangoin viriteltyinä sekä vanha suihku - sellainen hieman hirsipuun mallinen metallihäkkyrä.)
Caponen kuteissa on lämmintä vaikka kuorma-auton lavalla. Viskon karkkia kansalle ja ihmettelen lukion loppumista. Iltalukiolaisena en koe erityistä sukupolvihurmosta, vaikka olenkin 18-vuotias. Olen tyytyväinen että urakka on melkein päätöksessä. Kirjoitukset vielä ja sitten voin tehdä jotain muuta. Ajelun jälkeen käymme hieman häiriköimässä koululla ja menemme sitten Marun ja muiden kanssa Tawastialle nauttimaan olutta suurista konjakkilasin muotoisista tuopeista. Herätän viiksineni hämmennystä naistenvessassa.
Illalla vaihdan liituraidan omatekemään eleganssiin ja siirryn juhlimaan Hämeensiltaan muiden kanssa. Kun vaihdan talvisaappaat korkkareihin, pääni joutuu hetkellisen sähkökatkon valtaan ja lasken saappaat silmänräpäyksen ajaksi syliini ennen kuin tajuan, että UAA UAA UAA niissä on kilo kuorma-auton lavalta kerättyä mustaa kuraa. Valkoisen mekkoni edustassa on nyt kaksi kaunista kengänpohjan jälkeä. Turhan puhdistusyrityksen jälkeen päätän olla piittaamatta mokomasta yksityiskohdasta ja alan parhaani mukaan pitää hauskaa. Hauskanpito tarkoittaa juttelua, vitsailua, väittelyä, juomista, tupakointia ja energistä tanssia piittaamatta paikan mauttomasta musasta. Jatkoille menemme tietysti I-klubille, jossa musiikkina voi kuulla jopa Rushia.
Myöhemmin olen tuumaava, että tuommoinen kengänpohjakuvio olisi hyvin cooli myös takapuolella. Sellainen tosin saattaisi herättää turhia houkutuksia humalaisissa lajitovereissa esim. nakkikioskin jonossa.
Aamulla katson peiliin ja näytän ihmeen raikkaalta, vaikka pään sisällä jomottaa. Illan huurut huuhtoutuvat pois muutamalla vesilasillisella ja tukevalla aamiaisella.
Isällä on tapana ostaa penkkaripullo. Olen kuudes abiturientti perheessä ja mahdollisesti läyhäisin, koska pyydän vain viinipulloa. Pieni ja hento isosiskoni (mikä lie vaihdokas) pyysi sentään Kossua ja isä kertoi myöhemmin tunteneensa huolen kouraisun sydänalassa pulloa ojentaessaan. Turhaan. Kossusta jäi valtaosa juomatta, sillä isosisko tapasi aloittaa voimaperäisen oksentelun heti ensi annoksista, olipa alkoholijuoma mitä vain.
Lainaan ystävättäreltäni viulukotelon ja isältä ikimuinoisen eli tarpeeksi pienen liituraitapuvun sekä hatun. Tuliaseen puutteessa tuikkaan viinipullon viulukoteloon, maalaan ylähuulen yläpuolelle viikset, taittelen kultaiset kiharani pieneen kasaan hatun alle ja voila! meillä on ilmiselvä chicagolainen gangsteri. Omistan jo valmiiksi miesten villakangastakin. Omasta mielestäni ainakin pukuni on helppo, mukava, halpa ja pahuksen tyylikäs. Opettelen peilin edessä miesmäistä asentoa ja ilmettä.
(Pienen isosiskoni rooliasu oli niin lyömätön etten edes pyrkinyt yhtä komeaan surrealismiin. Hänellä oli mm. vauvan sukkahousut päässään täytettynä ja rautalangoin viriteltyinä sekä vanha suihku - sellainen hieman hirsipuun mallinen metallihäkkyrä.)
Caponen kuteissa on lämmintä vaikka kuorma-auton lavalla. Viskon karkkia kansalle ja ihmettelen lukion loppumista. Iltalukiolaisena en koe erityistä sukupolvihurmosta, vaikka olenkin 18-vuotias. Olen tyytyväinen että urakka on melkein päätöksessä. Kirjoitukset vielä ja sitten voin tehdä jotain muuta. Ajelun jälkeen käymme hieman häiriköimässä koululla ja menemme sitten Marun ja muiden kanssa Tawastialle nauttimaan olutta suurista konjakkilasin muotoisista tuopeista. Herätän viiksineni hämmennystä naistenvessassa.
Illalla vaihdan liituraidan omatekemään eleganssiin ja siirryn juhlimaan Hämeensiltaan muiden kanssa. Kun vaihdan talvisaappaat korkkareihin, pääni joutuu hetkellisen sähkökatkon valtaan ja lasken saappaat silmänräpäyksen ajaksi syliini ennen kuin tajuan, että UAA UAA UAA niissä on kilo kuorma-auton lavalta kerättyä mustaa kuraa. Valkoisen mekkoni edustassa on nyt kaksi kaunista kengänpohjan jälkeä. Turhan puhdistusyrityksen jälkeen päätän olla piittaamatta mokomasta yksityiskohdasta ja alan parhaani mukaan pitää hauskaa. Hauskanpito tarkoittaa juttelua, vitsailua, väittelyä, juomista, tupakointia ja energistä tanssia piittaamatta paikan mauttomasta musasta. Jatkoille menemme tietysti I-klubille, jossa musiikkina voi kuulla jopa Rushia.
Myöhemmin olen tuumaava, että tuommoinen kengänpohjakuvio olisi hyvin cooli myös takapuolella. Sellainen tosin saattaisi herättää turhia houkutuksia humalaisissa lajitovereissa esim. nakkikioskin jonossa.
Aamulla katson peiliin ja näytän ihmeen raikkaalta, vaikka pään sisällä jomottaa. Illan huurut huuhtoutuvat pois muutamalla vesilasillisella ja tukevalla aamiaisella.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Ymmärrän pörröisiä olentoja Alfa Centaurista
Tänään ilmeisesti koittaa se päivä, kun talven vaikeimmat lapsiperhetreffit onnistuvat! Eilen Tiina soitti ja totesi, että nyt on kuulkaa semmoinen tilanne, että... olemme kaikki ihan terveenä. Uskallan iloita vasta sordiinolla, sillä sketsikkäämpi puoliskoni (SP) on autolla töissä ja Esikoinen touhuilee jotain omassa huoneessaan, eli minulla ei ole välitöntä todistusta heidän ehjänä pysymisestään treffihetkeen saakka. Tähän kohtaan siis puolikas hurraahuuto: HUR!
Herrrmot menivät viime yönä. Intouduin kokeilemaan shiatsuhoitoa, jonka jälkeen mua nukutti aivan koalana. Vauvaani sen sijaan ei nukuttanut, paitsi yhdellä ehdolla. Maitohanan piti olla suussa KOKO AJAN. AARRGGGGHHHH. Tiedä toisaalta sitten, millä olisin häntä tainnuttanut ilman tuota äidinmaitojutskaa. Ilmeisesti allergiapöpöt kiusasivat pienokaista. Toisaalta voi olla että kys. pöpöt ovat juurikin tulleet äidinmaidon kautta, mutta toisaalta tuumaan, että ne ovat tulleet lattialta Esikoisen jälkeensä jättämästä muruvanasta. Keskellä yötä umpiväsyneenä päästin jopa itsesäälin itkahduksen. Sen jälkeen oli rauhallisempi olo, joten asettelin tyynyt divaaniksi ja pystyin joten kuten mölöttämään ja torkkumaan yhtä aikaa. Nyt on lähestulkoon järjellinen olo taas. Mutta Atarax-lusikkani on tänä iltana valmiusasemissa, jos yhtään uhkaa saman toistuminen.
Otsikko on vain hämäystä, mää mitään ymmärrä.
Myöhemmin:
RAA! Treffi onnistui! Visiittiperheen vanhempi lapsi oudoksui poikaa ja sanoi välillä aika ikävästi. Ymmärrän tuota lasta samalla kun tunnen veitsen piston äidin sydämessä (veitsi on epäilemättä pistelevä siellä yhä useammin sillä vammaisen lapseni varttuessa ero muihin vain kasvaa) ja huomaan että esikoinenkin pahoitti mielensä. Luulen että tuon perheen pojan odotukset meidän vierailustamme eivät täyttyneet ja hän purki pettymystään ikävin sanoin. Muuten oli erittäin kivaa meillä kaikilla. Vauva arvosti etenkin portaita, joissa ei ollut porttia. Kerrankin sai kiivetä monta kertaa!
Panee kuitenkin taas kerran ajattelemaan, tuo lasten kohtaaminen. Autismi on suuri yksinäisyys, niin kuin puhumaton autisti Oskari Manninen taannoin tuetusti kirjoitti, mutta se ei johdu siitä, etteikö autisti haluaisi kontaktiin.
Pureudunpa entistä voimaperäisemmin AAC-menetelmiin, eli puhetta tukeviin ja korvaaviin kommunikaatiomenetelmiin. Ei passaa, että poikani yrittää pärjätä parillakymmenellä viittomalla, kun hänen ilmaisutarpeensa vaatii tuhansia, tuhansia sanoja.
Herrrmot menivät viime yönä. Intouduin kokeilemaan shiatsuhoitoa, jonka jälkeen mua nukutti aivan koalana. Vauvaani sen sijaan ei nukuttanut, paitsi yhdellä ehdolla. Maitohanan piti olla suussa KOKO AJAN. AARRGGGGHHHH. Tiedä toisaalta sitten, millä olisin häntä tainnuttanut ilman tuota äidinmaitojutskaa. Ilmeisesti allergiapöpöt kiusasivat pienokaista. Toisaalta voi olla että kys. pöpöt ovat juurikin tulleet äidinmaidon kautta, mutta toisaalta tuumaan, että ne ovat tulleet lattialta Esikoisen jälkeensä jättämästä muruvanasta. Keskellä yötä umpiväsyneenä päästin jopa itsesäälin itkahduksen. Sen jälkeen oli rauhallisempi olo, joten asettelin tyynyt divaaniksi ja pystyin joten kuten mölöttämään ja torkkumaan yhtä aikaa. Nyt on lähestulkoon järjellinen olo taas. Mutta Atarax-lusikkani on tänä iltana valmiusasemissa, jos yhtään uhkaa saman toistuminen.
Otsikko on vain hämäystä, mää mitään ymmärrä.
Myöhemmin:
RAA! Treffi onnistui! Visiittiperheen vanhempi lapsi oudoksui poikaa ja sanoi välillä aika ikävästi. Ymmärrän tuota lasta samalla kun tunnen veitsen piston äidin sydämessä (veitsi on epäilemättä pistelevä siellä yhä useammin sillä vammaisen lapseni varttuessa ero muihin vain kasvaa) ja huomaan että esikoinenkin pahoitti mielensä. Luulen että tuon perheen pojan odotukset meidän vierailustamme eivät täyttyneet ja hän purki pettymystään ikävin sanoin. Muuten oli erittäin kivaa meillä kaikilla. Vauva arvosti etenkin portaita, joissa ei ollut porttia. Kerrankin sai kiivetä monta kertaa!
Panee kuitenkin taas kerran ajattelemaan, tuo lasten kohtaaminen. Autismi on suuri yksinäisyys, niin kuin puhumaton autisti Oskari Manninen taannoin tuetusti kirjoitti, mutta se ei johdu siitä, etteikö autisti haluaisi kontaktiin.
Pureudunpa entistä voimaperäisemmin AAC-menetelmiin, eli puhetta tukeviin ja korvaaviin kommunikaatiomenetelmiin. Ei passaa, että poikani yrittää pärjätä parillakymmenellä viittomalla, kun hänen ilmaisutarpeensa vaatii tuhansia, tuhansia sanoja.
torstaina, helmikuuta 17, 2005
En ymmärrä miehiä
Formulat, jääkiekko, ralli, jalkapallo. Olympialaiset, MM-kisat. Formulat. Lätkä, futis. Kilpaurheilu on enimmäkseen miesten puuhaa. Naisiakin on, mutta ylivoimaisesti suurin osa rahasta, median kiinnostuksesta ja katsojista menee miehille. Ilmeisesti myös suurin osa katsojista on miehiä. Lapsuudenkodissa oli penkkiurheilusta suurkisojen aikaan innostuvia tyyppejä, etenkin isä ja veljiä. Minä en tajunnut. Miksi tuijottaa lootasta kun tyypit hikoilevat, kun voi lukea kirjaa (josta voi opetella naisten ymmärtämistä)? Yritin tuijottaa lootan tuijottajia, mutta en edelleenkään oikein ymmärtänyt. Mistä heille kumpusi se tunteen palo, kun itselläni ei oikein värähtänyt mikään.
Pystyin eläytymään kilpailijoihin jotenkuten. Fyysisen suorituksen hiomiseen, pinnistykseen kilpatilanteessa, voittoon pyrkimiseen. (Itsestäni en saisi irti vastaavaa, fyysinen suoritus tuntuu minusta kamalan tyhjänpäiväiseltä tavoitteelta, jos pyritään johonkin eksoottisempaan kuin hyvään peruskuntoon ja terveeseen oloon.) Erityistä hämmennystä on kaikki nämä vuodet herättänyt se valtava koneisto, joka pyörii kilpailijoiden ympärillä. Suunnattomat määrät rahaa, tieteellistä tutkimusta, työvoimaa, lobbausta, sääntöjä, sanalla sanoen koneistoja on rakennettu kilpaurheilun ympärille. Tämä ilmeisesti selittyy sillä, että kilpaurheilu on suunnattoman suosittua viihdettä ja viihteessä liikkuvat nykyään isot pätäkät.
Lopulta siis kyse on katsojista, ilman katsojia ei olisi massiivisia mainos- ym. rahoja. Kilpaurheilu on ehkä isoin viihteen laji tällä hetkellä. Jotta viihde toimisi, siinä on oltava koukkuja, jotka sopivat katsojassa piileviin silmukoihin. Omia silmukoitani koukuttavat esimerkiksi Frostin David Jasonin "no hohhoijaa" -ilme joka kerran tai Fast Show'n moninaiset höpsisvatkaimet. SP nauttii näistäkin, mutta lisäksi hänellä on silmukoita futista varten. Jalkapallon koukut osuvat hänen silmukoihinsa jollain kutkuttavalla tavalla, joka innostaa hakeutumaan yhä uudestaan matsien äärelle.
Olen yrittänyt katsella futista. Ehkä siksi, että imetys on niitannut minut kiinni nojatuoliin television lähelle enkä ole voinut muuta, mutta kuitenkin. Yrittänyt. Se on esteettisesti miellyttävämpää kuin formulat, toisaalta juuri mikään ei ole niin ankean rumaa (ei ihme että varikkoruusuja tarvitaan). Siinä erottuu taktikointia ja tekniikkaa, joka voi olla jotenkin kiinnostavaa, jos itse futiksen juttu aukeaa. Suomalainen selostusmälkätys raapii hermojani. Kokonaisuudessaan lähes yhtä miellyttävää katsottavaa kuin Kaunarit, isoin miinus tulee äänimaailmasta. Yhteisiä tekijöitä ovat latteiksi jäävät päähenkilöt, kaavamainen, simppeleitä teemoja toistava juoni ja jokseenkin tylsät tapahtumapaikat. Kas kun minä vain en tajua.
Nuorena olin taipuvainen ajattelemaan, että asia jota en ymmärrä (kilpaurheilun katsominen) on vääjäämättä jollain tapaa huono, tai ainakin huonompi kuin himoitsemani barokkimusa tai Sledge Hammer. Nyttemmin olen kai parantunut pahimmasta arroganssista, joten uskon, että vaikka itseltäni on kirurgisesti poistettu kilpaurheiluun koukkuuntumiseen vaadittavat silmukat, se ei tee minusta tässä suhteessa parempaa ihmistä kuin esimerkiksi SP, jonka silmukat ovat tallella. En usko, että minun kokemani tunteet Bachin Matteus-pasteijan äärellä ovat automaattisesti sen jalompia kuin SP:n fiilingit Arsenalin matsia tiiratessa. Vaikka mieli tekisi.
Pystyin eläytymään kilpailijoihin jotenkuten. Fyysisen suorituksen hiomiseen, pinnistykseen kilpatilanteessa, voittoon pyrkimiseen. (Itsestäni en saisi irti vastaavaa, fyysinen suoritus tuntuu minusta kamalan tyhjänpäiväiseltä tavoitteelta, jos pyritään johonkin eksoottisempaan kuin hyvään peruskuntoon ja terveeseen oloon.) Erityistä hämmennystä on kaikki nämä vuodet herättänyt se valtava koneisto, joka pyörii kilpailijoiden ympärillä. Suunnattomat määrät rahaa, tieteellistä tutkimusta, työvoimaa, lobbausta, sääntöjä, sanalla sanoen koneistoja on rakennettu kilpaurheilun ympärille. Tämä ilmeisesti selittyy sillä, että kilpaurheilu on suunnattoman suosittua viihdettä ja viihteessä liikkuvat nykyään isot pätäkät.
Lopulta siis kyse on katsojista, ilman katsojia ei olisi massiivisia mainos- ym. rahoja. Kilpaurheilu on ehkä isoin viihteen laji tällä hetkellä. Jotta viihde toimisi, siinä on oltava koukkuja, jotka sopivat katsojassa piileviin silmukoihin. Omia silmukoitani koukuttavat esimerkiksi Frostin David Jasonin "no hohhoijaa" -ilme joka kerran tai Fast Show'n moninaiset höpsisvatkaimet. SP nauttii näistäkin, mutta lisäksi hänellä on silmukoita futista varten. Jalkapallon koukut osuvat hänen silmukoihinsa jollain kutkuttavalla tavalla, joka innostaa hakeutumaan yhä uudestaan matsien äärelle.
Olen yrittänyt katsella futista. Ehkä siksi, että imetys on niitannut minut kiinni nojatuoliin television lähelle enkä ole voinut muuta, mutta kuitenkin. Yrittänyt. Se on esteettisesti miellyttävämpää kuin formulat, toisaalta juuri mikään ei ole niin ankean rumaa (ei ihme että varikkoruusuja tarvitaan). Siinä erottuu taktikointia ja tekniikkaa, joka voi olla jotenkin kiinnostavaa, jos itse futiksen juttu aukeaa. Suomalainen selostusmälkätys raapii hermojani. Kokonaisuudessaan lähes yhtä miellyttävää katsottavaa kuin Kaunarit, isoin miinus tulee äänimaailmasta. Yhteisiä tekijöitä ovat latteiksi jäävät päähenkilöt, kaavamainen, simppeleitä teemoja toistava juoni ja jokseenkin tylsät tapahtumapaikat. Kas kun minä vain en tajua.
Nuorena olin taipuvainen ajattelemaan, että asia jota en ymmärrä (kilpaurheilun katsominen) on vääjäämättä jollain tapaa huono, tai ainakin huonompi kuin himoitsemani barokkimusa tai Sledge Hammer. Nyttemmin olen kai parantunut pahimmasta arroganssista, joten uskon, että vaikka itseltäni on kirurgisesti poistettu kilpaurheiluun koukkuuntumiseen vaadittavat silmukat, se ei tee minusta tässä suhteessa parempaa ihmistä kuin esimerkiksi SP, jonka silmukat ovat tallella. En usko, että minun kokemani tunteet Bachin Matteus-pasteijan äärellä ovat automaattisesti sen jalompia kuin SP:n fiilingit Arsenalin matsia tiiratessa. Vaikka mieli tekisi.
En ymmärrä naisia
No niin, käsi sydämelle, kuinka monesti olet kuullut sanottavan tai itse sanonut, ettet ymmärrä naisia. Kuinka monesti olet saanut kehoituksen opetella? Minä patistan lisää. Olen itse kokenut jo hyvin pienestä pitäen äidin, systerien ja kaverien kanssa, että naisten ymmärtäminen ei ole kovin helppoa, mutta ahkeralla opiskelulla olen saanut valitukseni aiheesta putoamaan noin puoleen.
Karkeasti yleistäen: Miesten kanssa kaveeraus on mukavan suoraviivaista. Mutkia saattaa tulla sketsuaalisista tai romankkisista sivujuonteista, mutta yleensä ne vuosien mittaan laimenevat olemattomiin ja korkeintaan hieman maustavat kaverisuhdetta. Naisten kanssa pitäisi osata lukea rivinvälejä ja tuottaa itsekin oikeanlaista rivinväliä ja se on vaikeaa - etenkin itselleni tuo jälkimmäinen. Tulee outoja väärinkäsityksiä, joiden setviminen saattaa käydä mahdottomaksi, koska ei osaa lukea toisen ajatuksia. Väärinkäsityksistä poikii uusia ja lopulta ollaan hornankattilassa.
Mutta. Suosikkiväitettäni hokeakseni: yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin sukupuolten väliset. Naisista löytyy suoraviivaisia ja miehistä mutkikkaita.
Naisten ymmärtämisen opiskelu on onneksi hauskaa. Ainakin minä opin ymmärtämään naisia (mukaanlukien itseni) parhaiten lukemalla naisten kirjoittamia kirjoja, katselemalla naisten ohjaamia elokuvia ja TV-juttuja, kuuntelemalla naisten tekemää musiikkia. Aika nopsaan huomaa, ettei ole jotain yhtä naiseutta, jota oppia, vaan moninaisuuksia, joista nauttia.
Jos siis kuulen itseni tai jonkun muun valittavan, miten vaikeaa on ymmärtää naisia, patistan meidät naisten tekemien tarinoiden pariin. Hus!
Karkeasti yleistäen: Miesten kanssa kaveeraus on mukavan suoraviivaista. Mutkia saattaa tulla sketsuaalisista tai romankkisista sivujuonteista, mutta yleensä ne vuosien mittaan laimenevat olemattomiin ja korkeintaan hieman maustavat kaverisuhdetta. Naisten kanssa pitäisi osata lukea rivinvälejä ja tuottaa itsekin oikeanlaista rivinväliä ja se on vaikeaa - etenkin itselleni tuo jälkimmäinen. Tulee outoja väärinkäsityksiä, joiden setviminen saattaa käydä mahdottomaksi, koska ei osaa lukea toisen ajatuksia. Väärinkäsityksistä poikii uusia ja lopulta ollaan hornankattilassa.
Mutta. Suosikkiväitettäni hokeakseni: yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin sukupuolten väliset. Naisista löytyy suoraviivaisia ja miehistä mutkikkaita.
Naisten ymmärtämisen opiskelu on onneksi hauskaa. Ainakin minä opin ymmärtämään naisia (mukaanlukien itseni) parhaiten lukemalla naisten kirjoittamia kirjoja, katselemalla naisten ohjaamia elokuvia ja TV-juttuja, kuuntelemalla naisten tekemää musiikkia. Aika nopsaan huomaa, ettei ole jotain yhtä naiseutta, jota oppia, vaan moninaisuuksia, joista nauttia.
Jos siis kuulen itseni tai jonkun muun valittavan, miten vaikeaa on ymmärtää naisia, patistan meidät naisten tekemien tarinoiden pariin. Hus!
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005
Peppu
Kuka tunnista toiseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen jaksaa allani kun kyyhötän tyhmäkoneen äärellä? Kuka vie minut polkupyörän selässä, bussin penkissä, jalankulkeissa, soutaessa, hölöautossa, pulkkamäessä mutisematta uusiin maisemiin? Kuka hurmasi SP:n, punnersi beibit, pomppi töissäkin mestasta paikkaan? Etkö arvaa?
Hirvi se ei ole.
Inspiraatiosta kiitämme Karua Selliä, jota kuulemma ystävät kutsuvat ihan vaan Kartsaksi.
Hirvi se ei ole.
Inspiraatiosta kiitämme Karua Selliä, jota kuulemma ystävät kutsuvat ihan vaan Kartsaksi.
tiistaina, helmikuuta 15, 2005
Äänioikeus
On keskusteltu kovasti tuohtuneena äänioikeuden rajoittamisesta, kun yksi evalainen on jorissut jotain (tarkoituksenaan salaliittoteoriani mukaan viedä huomio pois jostain muusta). Jopa kansanedustaja Matalatalo tuumasi lehdessä, että sehän nyt olisi ihan epistä. No, minusta kaikkein parhaiten demokratiaa palvelisi se, että äänioikeus annettaisiin vain oikein ajatteleville.
Kotona äänioikeus tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että kovaäänisin päihittää muut. Olen huomannut, että minusta lähtee valtava ääni tarvittaessa. Itseäkin pelottaa. Mitenkähän huudetaan viittomin? Otetaan tuima ilme, venytetään ruotoa muutama sentti ja viitotaan oikein isosti? Saisikohan sillä saman efektin aikaan?
Huutaminen on herkullista. Se huojentaa ihanasti kiukustunutta, väsynyttä oloa. Mutta, mutta. Esikoiseen kovat äänet sattuvat, joten minun huutamiseni vaikuttaa häneen kaiketi melkein kuin löisin. Minä en halua lyödä lasta, en sitten niin millään, ikinä. Joten käyn lenkillä puhisemassa ja pihisemässä. Viikko ilman lenkkiä alkaa lisätä huudon määrää eksponentiaalisesti ja arvaatte vaan, lisääntyvätkö esikoisen käytöspulmat samaa tahtia.
Jos kehtaisin, kailottaisin lenkkeillessänikin niin, että metsä raikaisi. En kehtaa, sillä hirvet kiipeäisivät kauhuissaan puihin ja kakkaisivat hätäkakat päälleni. Arvaatte miten siinä kävisi, kun suuni olisi huutamisesta ammollaan.
Kotona äänioikeus tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että kovaäänisin päihittää muut. Olen huomannut, että minusta lähtee valtava ääni tarvittaessa. Itseäkin pelottaa. Mitenkähän huudetaan viittomin? Otetaan tuima ilme, venytetään ruotoa muutama sentti ja viitotaan oikein isosti? Saisikohan sillä saman efektin aikaan?
Huutaminen on herkullista. Se huojentaa ihanasti kiukustunutta, väsynyttä oloa. Mutta, mutta. Esikoiseen kovat äänet sattuvat, joten minun huutamiseni vaikuttaa häneen kaiketi melkein kuin löisin. Minä en halua lyödä lasta, en sitten niin millään, ikinä. Joten käyn lenkillä puhisemassa ja pihisemässä. Viikko ilman lenkkiä alkaa lisätä huudon määrää eksponentiaalisesti ja arvaatte vaan, lisääntyvätkö esikoisen käytöspulmat samaa tahtia.
Jos kehtaisin, kailottaisin lenkkeillessänikin niin, että metsä raikaisi. En kehtaa, sillä hirvet kiipeäisivät kauhuissaan puihin ja kakkaisivat hätäkakat päälleni. Arvaatte miten siinä kävisi, kun suuni olisi huutamisesta ammollaan.
maanantaina, helmikuuta 14, 2005
Myttykoiralentsikka
Jotkut tahot väittävät, että shoppaaminen on joka naisen yleislääke, joka auttaa vilustumiseen, sydänsuruihin, hilseeseen ja ödeemaan. Väitteen takana lienevät tahot, jotka yrittävät muuttaa meitä kansalaisista kuluttajiksi (ei nyt pidä sekoittaa Kuuluttajaan, joksi me kaikki tietenkin haluamme tulla muutenkin). Lopulta me fyffen orjat suuntaisimme kaiken vapaa-aikamme rahan törsäilyyn erilaisissa kapitalismin pyhätöissä (kauppakeskuksissa, marketeissa ja Hervannan Sparissa). Mieluusti työajankin, jos mahdollista. Lopulta kaikki pyörisi vain kuluttamisen ympärillä eikä kukaan enää menisi metsään katsomaan kukkaa, paitsi jos joku perii pääsylipun ja myy popparia.
Tänään olin aika kallella kypärin muorin ja pikkunassin takia (vauva valvotti mua lähes koko yön salaperäisten mahanpurujen takia), joten päätin kokeilla shoppauslääkitystä yritettyäni ensin turhaan virkistyä omaishoitajien ystävänpäiväkahveilla. Menin aluksi ruokakauppaan ja yritin päästä shoppailutunnelmaan. Olo oli ruokahuollon vastuuhenkilön, jonka ajatukset askartelevat ravitsemuksen ja kelpaamuksen vaikeissa tasapainokysymyksissä. Yritin hiukan irrotella karkkihyllyn kohdalla, ja myöntää täytyy, että King Kongeista irtosi lievää huvitusta.
Jatkoin matkaani ja ikkunashoppaus tuotti jonkinasteista vapauden tunnetta Maria Gripen Julia-kirjojen tapaan. Olin vapaa jättämään kaikenlaiset kamat ostamatta! Vauva simahti vaunuihin, joten päätin uskaltautua kirjakauppaan. Laareissa keimailivat rennon hekumallisina kirja-alen jämät ja nyt! Shoppaus alkoi saada rentouttavia flow-tyyppisiä piirteitä kun livuin laarilta toiselle keskittyen imuroimaan kirjojen nimikkeitä analyysikoneeseen. Koneessa vipatti ostoanalyysin ohella myös vapaa assosiaatio, joten mielessä kulki enimmäkseen kaikkea muuta kuin vanhus- tai vauvavastuu.
Tiukkojen neuvottelujen jälkeen saaliiksi jäivät ainakin viisitoista vuotta ostamistaan odotellut Daniil Harmsin Sattumia ja muhkea World Record Paper Airplane Book (Blackburn & Lammers), josta saa taitella sata upeaa paperilentsikkaa kuuttatoista eri mallia!
Pikkulapsena fanitin varsin jyrkästi paperiliidokkeja. Käytin isältä jäänyttä suttupaperia paperilentokoneisiin ja muistan hyvin keskittyneen aherruksen isän työpöydän alla. Taittelujälkeni oli himpun verran kömpelöä, etenkin isonveljen liidokkeihin verrattuna, joten kutsuin tuotoksiani myttykoiralentsikoiksi. Osuva nimi kohensi liidokkieni imitsiä niin voimaperäisesti, etteivät raa'asta pilkkauksesta tunnetut sisarukseni voineet muuta kuin arvostaa niitä. Hahaa!
Vaikka suhtaudun neliväriupeuksiin mestarin tyyneydellä, olenhan sentään myttykoiralentsikoiden äiti, tulokseksi sain Shoppaus 5 - Alakulo 2.
Tänään olin aika kallella kypärin muorin ja pikkunassin takia (vauva valvotti mua lähes koko yön salaperäisten mahanpurujen takia), joten päätin kokeilla shoppauslääkitystä yritettyäni ensin turhaan virkistyä omaishoitajien ystävänpäiväkahveilla. Menin aluksi ruokakauppaan ja yritin päästä shoppailutunnelmaan. Olo oli ruokahuollon vastuuhenkilön, jonka ajatukset askartelevat ravitsemuksen ja kelpaamuksen vaikeissa tasapainokysymyksissä. Yritin hiukan irrotella karkkihyllyn kohdalla, ja myöntää täytyy, että King Kongeista irtosi lievää huvitusta.
Jatkoin matkaani ja ikkunashoppaus tuotti jonkinasteista vapauden tunnetta Maria Gripen Julia-kirjojen tapaan. Olin vapaa jättämään kaikenlaiset kamat ostamatta! Vauva simahti vaunuihin, joten päätin uskaltautua kirjakauppaan. Laareissa keimailivat rennon hekumallisina kirja-alen jämät ja nyt! Shoppaus alkoi saada rentouttavia flow-tyyppisiä piirteitä kun livuin laarilta toiselle keskittyen imuroimaan kirjojen nimikkeitä analyysikoneeseen. Koneessa vipatti ostoanalyysin ohella myös vapaa assosiaatio, joten mielessä kulki enimmäkseen kaikkea muuta kuin vanhus- tai vauvavastuu.
Tiukkojen neuvottelujen jälkeen saaliiksi jäivät ainakin viisitoista vuotta ostamistaan odotellut Daniil Harmsin Sattumia ja muhkea World Record Paper Airplane Book (Blackburn & Lammers), josta saa taitella sata upeaa paperilentsikkaa kuuttatoista eri mallia!
Pikkulapsena fanitin varsin jyrkästi paperiliidokkeja. Käytin isältä jäänyttä suttupaperia paperilentokoneisiin ja muistan hyvin keskittyneen aherruksen isän työpöydän alla. Taittelujälkeni oli himpun verran kömpelöä, etenkin isonveljen liidokkeihin verrattuna, joten kutsuin tuotoksiani myttykoiralentsikoiksi. Osuva nimi kohensi liidokkieni imitsiä niin voimaperäisesti, etteivät raa'asta pilkkauksesta tunnetut sisarukseni voineet muuta kuin arvostaa niitä. Hahaa!
Vaikka suhtaudun neliväriupeuksiin mestarin tyyneydellä, olenhan sentään myttykoiralentsikoiden äiti, tulokseksi sain Shoppaus 5 - Alakulo 2.
sunnuntaina, helmikuuta 13, 2005
Kieltäminen on myöntämisen äiti
Sorruin aamuyöstä jossitteluun, kun mietin, miten muorin surkea tila olisi voitu estää. Jos vain ei olisi niin karseaa kieltämistä, olisi voinut sitä, tätä ja tuota. Olisi ollut kuntoutus, kotiapu, kekkonen. Jossittelu on turhaa märehdintää ja vie energiaa toiminnalta, paitsi jos (no niin, siinä se taas tuli) pystyy ottamaan pieleen menneistä asioista oppia. Oppi on: kieltäminen on OK, mutta älä jää siihen asumaan.
Kieltäminen on hyödyllinen ja terve asia aikansa. Se on henkinen muuri, jonka tarkoituksena on suojata mieliparkaa liialliselta järkytykseltä ja antaa sopeutumiselle aikaa. Jossain vaiheessa muuri pitää purkaa ja alkaa käsitellä tosiasioita, toimia. Ongelmat eivät korjaannu vaikka kuinka leikkisi ettei niitä ole. Pahimmillaan asiat menevät yhä pahemmaksi ja mieli etääntyy yhä paksumman muurin taa.
Isoin ja läheisin esimerkki on oman lapsen vammaisuuden myöntäminen, joka on luultavasti elämäni isoin kieltämismuurin purku-urakka. Meillehän syntyi ihan normaali lapsi. Synnytys oli vaikea, mutta pisteet olivat hyvät ja ensimmäisen vuoden kehitys meni tavanomaista tahtia. (Jälkikäteen olen kyllä bongannut tuhat ja yksi tyypillistä merkkiä autismista.) Jossain vaiheessa jouduin aika vahvasti yhdistelemään ylipsykologisoivaa otetta kieltämiseen, etten olisi uskonut totuutta. Lopulta tein muuriin kirjastokeikan kokoisen aukon ja luku-urakan jälkeen myönsin helpottuneena ja järkyttyneenä lapseni vammaisuuden. Siitä alkoi tie kohti asiantuntijoiden apua ja tehokkaampaa kuntoutusta. Kun uskoin, että diagnoosi ei ole leima lapsen otsassa, vaan avain apuun, homma alkoi skulata muutenkin kuin meillä kotona. En väitä, että olisi ollut helppoa asentaa pää tajuamaan, että terve lapsemme onkin vaikeavammainen, mutta ehdottoman kannattavaa se on ollut niin lapsen kuin itsemme kannalta.
Kieltämisen kautta pitää mennä joihinkin naurettaviinkin myöntämisiin, kuten vaikka siihen, että OK, on mulla flunssa ja tarvitsen lepoa. Toistaiseksi en kuitenkaan vielä myönnä, että minä muka olisin lähtenyt semmoiseen nykyajan humpuukiin kuin bloggaamiseen.
Kieltäminen on hyödyllinen ja terve asia aikansa. Se on henkinen muuri, jonka tarkoituksena on suojata mieliparkaa liialliselta järkytykseltä ja antaa sopeutumiselle aikaa. Jossain vaiheessa muuri pitää purkaa ja alkaa käsitellä tosiasioita, toimia. Ongelmat eivät korjaannu vaikka kuinka leikkisi ettei niitä ole. Pahimmillaan asiat menevät yhä pahemmaksi ja mieli etääntyy yhä paksumman muurin taa.
Isoin ja läheisin esimerkki on oman lapsen vammaisuuden myöntäminen, joka on luultavasti elämäni isoin kieltämismuurin purku-urakka. Meillehän syntyi ihan normaali lapsi. Synnytys oli vaikea, mutta pisteet olivat hyvät ja ensimmäisen vuoden kehitys meni tavanomaista tahtia. (Jälkikäteen olen kyllä bongannut tuhat ja yksi tyypillistä merkkiä autismista.) Jossain vaiheessa jouduin aika vahvasti yhdistelemään ylipsykologisoivaa otetta kieltämiseen, etten olisi uskonut totuutta. Lopulta tein muuriin kirjastokeikan kokoisen aukon ja luku-urakan jälkeen myönsin helpottuneena ja järkyttyneenä lapseni vammaisuuden. Siitä alkoi tie kohti asiantuntijoiden apua ja tehokkaampaa kuntoutusta. Kun uskoin, että diagnoosi ei ole leima lapsen otsassa, vaan avain apuun, homma alkoi skulata muutenkin kuin meillä kotona. En väitä, että olisi ollut helppoa asentaa pää tajuamaan, että terve lapsemme onkin vaikeavammainen, mutta ehdottoman kannattavaa se on ollut niin lapsen kuin itsemme kannalta.
Kieltämisen kautta pitää mennä joihinkin naurettaviinkin myöntämisiin, kuten vaikka siihen, että OK, on mulla flunssa ja tarvitsen lepoa. Toistaiseksi en kuitenkaan vielä myönnä, että minä muka olisin lähtenyt semmoiseen nykyajan humpuukiin kuin bloggaamiseen.
lauantaina, helmikuuta 12, 2005
Maitomiete
Kävin tuossa Raulilla kahvilla ja hän tuumasi pienokaiseni nauttiessa toisen käden kahvia, että olisipa vänkää tehdä imetyspaita emäsiälle. Sain siitä niin mojovat mielikuvat, että ajattelin jakaa sen teitin kanssanne.
Hups, tarkoitukseni oli tallentaa tämä luonnoksena, mutta taisin vahingossa painaa oranssia painiketta.
Toivottavasti arvoisat lukijani eivät pahennu siitä, että tällä tavalla leikitellään ihmisten vertaamisella eläimiin. Niin, Misse, jos se nyt on oikea nimesi, arvasin, että karvasi nousevat pystyyn näin epäkorrekteista jutuista. Otahan Sebaa sieltä, minä tarjoan.
Hups, tarkoitukseni oli tallentaa tämä luonnoksena, mutta taisin vahingossa painaa oranssia painiketta.
Toivottavasti arvoisat lukijani eivät pahennu siitä, että tällä tavalla leikitellään ihmisten vertaamisella eläimiin. Niin, Misse, jos se nyt on oikea nimesi, arvasin, että karvasi nousevat pystyyn näin epäkorrekteista jutuista. Otahan Sebaa sieltä, minä tarjoan.
Hullupullu
Näinä päivinä erilaiset maailmat kolisevat ja törmäilevät toisiinsa Kauraversumissa. Onneksi joivaallinen tahdatus vei minut normaalien, kivojen bloggaajien tapaamiseen Pää auen kommenttipalstalle. Miellyttävä, sivistynyt perjantai-illanviettopaikka. Kuka vielä väittää, että nuorisolla ei ole kokoontumispaikkoja tai kerhotiloja (mistä syystä he joutuvat seisomaan kadulla ja huutamaan apua, kuten hra Miljoona tapasi laulaa).
Kotimaailmassa on ollut jotenkin hankalaa. Sairaalamaailmassa oli ahdistavaa visiteerata, vaikka oli muorin kanssa mukaviakin hetkiä. Yritän nähdä sen potilasunivormun läpi oikeaan ihmiseen ja muistaa että tässä on muitakin suuntia kuin se synkein mahdollinen. Ikävä kyllä kun minä olen ahdistunut, loput järheenpesenet alkavat käyttäytyä kummallisesti ja rasitustani lisäävästi. Paitsi vauva, joka nauraa ja aplodeeraa vilpittömän ilahtuneena vähän kaikelle.
Muistin maailmassa kielitaitoinen brittiläis-ranskalainen ystäväni halusi oppia suomeksi kaikki oleelliset fraasit, kuten dickhead, joka ääntyi suomeksi hänen suussaan kurpa rottassa (josta puolestaan muotoutui lempinimi shag-a-rat) ja wobbly bottom - josta tuli hullupullu. Monta, monta vuotta sitten haaveilimme hänen kanssaan yhteisestä elämästä, mutta kun nyt muistelen suhdettamme, luulenpa että minusta olisi nopsaan tullut hänen rinnallaan hylly kyin pyllystä tyllyt.
Kotimaailmassa on ollut jotenkin hankalaa. Sairaalamaailmassa oli ahdistavaa visiteerata, vaikka oli muorin kanssa mukaviakin hetkiä. Yritän nähdä sen potilasunivormun läpi oikeaan ihmiseen ja muistaa että tässä on muitakin suuntia kuin se synkein mahdollinen. Ikävä kyllä kun minä olen ahdistunut, loput järheenpesenet alkavat käyttäytyä kummallisesti ja rasitustani lisäävästi. Paitsi vauva, joka nauraa ja aplodeeraa vilpittömän ilahtuneena vähän kaikelle.
Muistin maailmassa kielitaitoinen brittiläis-ranskalainen ystäväni halusi oppia suomeksi kaikki oleelliset fraasit, kuten dickhead, joka ääntyi suomeksi hänen suussaan kurpa rottassa (josta puolestaan muotoutui lempinimi shag-a-rat) ja wobbly bottom - josta tuli hullupullu. Monta, monta vuotta sitten haaveilimme hänen kanssaan yhteisestä elämästä, mutta kun nyt muistelen suhdettamme, luulenpa että minusta olisi nopsaan tullut hänen rinnallaan hylly kyin pyllystä tyllyt.
perjantaina, helmikuuta 11, 2005
Uusia hupelimia
Eilen silmäilin idioottilootasta hajamielisesti puhelimien suunnittelusta kertovaa ohjelmaa yrittäessäni imettää kuopusta tainnoksiin (onnistui, hahaa). Näköjään joku muukin on keksinyt muinoisen ideani liittää pöytäpuhelimen luuri matkapuhelimeen. Oli lähes liian päheän näköistä, kun miekkonen käveli katuja ja jutteli oikean bakeliittiluurin näköiseen vehkeeseen. En nähnyt, oliko siinä spiraalipiuha, eli sellainen, jolla lapsena piti aina leikkiä ja vellata. (Vanhemmat eivät arvostaneet jälkeläistensä kätten töitä, kun muka luuria on hankalaa käyttää, jos sen piuha on kieputettu kaksinkertaiseksi.)
Ainakin kaksi isojen erityisryhmien puhelinta vielä odottaa toteutustaan:
1. Mummoluuri on yksinkertainen puhelin, jossa on ISOT ja SELKEÄT näppäimet. Siinä on vain oleelliset toiminnot eikä mitään turhaa. Siitä olisi iloa näkövammaisille, motorisesti pulmaisille, yksinkertaisuudesta pitäville, kehitysvammaisille yms. mahdollisesti markkinamiesten mielestä vähemmän seksikkäille ryhmille, joita kumminkin on niin paljon, että markkinavoimaa löytyy. Tämmöisestä on kyllä jaksettu jauhaa jo vuosia, mutta toteutuksia en ole nähnyt.
2. Pikkulapsiperheluuri on vanhemman unelmakapula, jossa on tavallisten ominaisuuksien lisäksi hälyttävä kalenteri (minä en ainakaan muista neuvoloita tms. tärkeitä menoja ilman semmoista). Se on veden ja puremisen kestävä, myrkytön eikä säikähdä edes hampaita pukkaavan 9-kuisen raakaa käsittelyä. Sen saa tarvittaessa korvaan kiinni tai kaiutinmoodiin, koska kädet ovat harvoin vapaana. (Olisi ihanaa, jos puhelin tekisi myös osan kotitöistä.)
Bubbling under: nuijaluuri kivikausiteoreetikoille (styroksista tehty näköisnuija), sensuroiva kapula meille, jotka kiroilemme liikaa, sveitsiläinen linkkuveitsipuhelin, sykemittariluuri, jossa mp3-soitin kuntoileville nörteille (ehkä semmoinen jo onkin), espressokeitin-puhelin, nyyssipuhelin, alkometripuhelin, joka automaattisesti estää kännipuhelut...
Ainakin kaksi isojen erityisryhmien puhelinta vielä odottaa toteutustaan:
1. Mummoluuri on yksinkertainen puhelin, jossa on ISOT ja SELKEÄT näppäimet. Siinä on vain oleelliset toiminnot eikä mitään turhaa. Siitä olisi iloa näkövammaisille, motorisesti pulmaisille, yksinkertaisuudesta pitäville, kehitysvammaisille yms. mahdollisesti markkinamiesten mielestä vähemmän seksikkäille ryhmille, joita kumminkin on niin paljon, että markkinavoimaa löytyy. Tämmöisestä on kyllä jaksettu jauhaa jo vuosia, mutta toteutuksia en ole nähnyt.
2. Pikkulapsiperheluuri on vanhemman unelmakapula, jossa on tavallisten ominaisuuksien lisäksi hälyttävä kalenteri (minä en ainakaan muista neuvoloita tms. tärkeitä menoja ilman semmoista). Se on veden ja puremisen kestävä, myrkytön eikä säikähdä edes hampaita pukkaavan 9-kuisen raakaa käsittelyä. Sen saa tarvittaessa korvaan kiinni tai kaiutinmoodiin, koska kädet ovat harvoin vapaana. (Olisi ihanaa, jos puhelin tekisi myös osan kotitöistä.)
Bubbling under: nuijaluuri kivikausiteoreetikoille (styroksista tehty näköisnuija), sensuroiva kapula meille, jotka kiroilemme liikaa, sveitsiläinen linkkuveitsipuhelin, sykemittariluuri, jossa mp3-soitin kuntoileville nörteille (ehkä semmoinen jo onkin), espressokeitin-puhelin, nyyssipuhelin, alkometripuhelin, joka automaattisesti estää kännipuhelut...
torstaina, helmikuuta 10, 2005
Herne nenässä katuja astelen
On ihmeellistä, että silloin kun on muutenkin tarpeeksi hankalaa, myös todennäköisyys huuveroida palkokasveja nenuun kasvaa. Mitä järkeä? Alati muodikkaat kivikausiteoreetikot varmaan tuumaisivat, että kun emme enää hanki ruokaa mätkimällä nuijilla gaselleja ja leijonia pataan, meille kertyy hermostunutta energiaa, joka pitää purkaa soutuspinningiin ja turhaan pultin ottoon. Käämin käryäminen on meillä päin arkipäivää, joten päätin listata
Turhimmat syyt ottaa pulttia Top 5
Turhimmat syyt ottaa pulttia Top 5
- Henkilö P ajattelee henkilö K:n mielestä ihan tyhmästi ja väärin. Henkilö K kumminkin käy katsomassa henkilö P:n ajatuksia ja hermostuu joka kerta siitä, miten tyhmästi ja väärin tämä voikaan ajatella. Duh.
- Lapsihenkilö kronksuttaa toistuvasti kohdetta X, joka ei siitä mene rikki eikä kronksuttamisesta aiheudu haittaa tai vaaraa kenellekään. Se vain on niin hidon ärsyttävää.
- TV-suomentaja tekee virheitä. Frostissakin oli HÖLMÖJÄ VIRHEITÄ ja Two Pintsin suomentaja luuli että fig rolls tarkoittaa viikunasämpylöitä. Tietenkin TV-suomentajien pitää tietää juuri samat asiat kohdekielestä ja -kulttuurista kuin minäkin tai he ovat HUONOJA tai ainakin ÄRSYTTÄVIÄ.
- Tietokoneet l. tyhmäkoneet. Tiedetään jo vanhastaan, että ne toimivat joissain asioissa typerästi. Esimerkiksi uuden koneen asennuspuuhiin kannattaa ottaa itämaisen tyyni asenne. Ja lähteä soutuspinningiin jo kauan ennen kuin käsi hamuaa kirvestä, tuota asennustyökalujen jytäkkää äitiä.
- Hidastelevat vastaantulijat. Jos itseä alkaa ärsyttää aina kun jonossa edellinen epäröi tai söheltää jotain tai kaupungilla kävelijä alkaa toikkaroida ja pysähdellä hidastaen hetkellisesti omaa kulkuani, on syytä asentaa pollaa ja äkäiseen. Olenko maailman ainoa ihminen tai jonkinlainen VIP-henkilö jota hitaampien kuolevaisten pitää kumartaen väistää? Onko minulla todellakin niin hirveä kiire johonkin, etten kestä muiden aiheuttamaa sekunnin viivettä? Enkö voi hyödyntää hidastusta siten, että ajattelen jotain mukavaa tai vaikka keksi uusia sanoja taivaan värille?
keskiviikkona, helmikuuta 09, 2005
Humppaan itsekseni
Pahoittelen räävitöntä omakehua, mutta seuralaisena tuo oma pikku mä kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Lyhyemmälle tai pidemmälle matkalle, elokuviin, kauppaan, baariin (paitsi PMS-aikaan), syömään, kirjastoon... kaikkialle otan minut mielelläni mukaan. Myös yksin oleminen on yksi maailman hienoista herkuista. (Paitsi jos sitä tungetaan väkisin kurkusta alas suuria määriä. Siinä tapauksessa minkä tahansa herkun herkullisuus kaikkoaa nopeasti.)
Yksin kotona oleminen on herkun mainio variaatio ihmiselle, joka elää ympärivuorokautista pikkulapsiperheen hulinaa kiihkeimmillään. Kun esikoinen oli vauva, oli juhlaa, kun hän kävi isänsä kanssa viikoittain musiikkijumpassa. Sain olla yksin kotona. Asetuin sohvalle löhöilemään, saatoinpa oikein aukaista keskiolutpullonkin (ja muistaa juoda siitä noin puolet) ja nautiskelin hiljaisuudesta ja vastuun haihtumisesta hetkeksi toisaalle. Puolitoista tuntia tuntui huomattavan pitkältä ajalta. Siinä ajassa ehti notkua netissä, lukea kirjaa, käyskennellä edestakaisin tunnustelemassa yksinolon autuutta ja heilutella pontevasti varpaita.
Olen aina mieluiten matkustanut yksin. On hauskaa myös jakaa matkan kokemuksia hyvän matkakumppanin kanssa, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuka semmoinen on eikä riskejä yleensä hutsita ottaa. Minulla pitää olla tilaa ja vapautta enkä halua ottaa huomioon toisen liikavarpaita kävellessäni loputtomasti puistoissa ja näyttelyissä tai pelätä toisen tylsistymistä kohteissa, joissa itse haluan venyä ja vanua vaikka kuinka kauan. Ja jossain välissä, ainakin suurkaupungissa, haluan käydä katsomassa sikamaisen taiteellisia elokuvia, jotka kaiketi kyllästyttävät suurimman osan tutuista hengiltä. (Siinä sitten raahaisin matkatoverin raatoa ulos leffateatterista, olisiko hienoa?) Eli pitäisi olla omatoiminen kumppani, joka osaa mennä myös omia teitään ja kiinnostuksenkohteiden osuessa kohdilleen (pubissa notkuminen ja syöminen nyt ainakin) kaveeraa kuin viimeistä päivää.
Ennen pygmejä teimme SP:n kanssa matkan suurkaupunkiin ja meillä oli älyttömän kivaa. Se lienee yksi syy, miksi uskaltauduin hänen kanssaan naimisiin ja lapsentekoon. (Tosin biologistit väittävät minulle, että SP:n leveät hartiat ne sytyttivät minuun vastustamattoman hingun jatkaa hänen geenejään. Tästä juontuu myös Mustanaamiottaren sanonta: kun kohtaan leveäharteisen miehen, poistan kondomistani varmistimen.) Parisuhde, lasten odottaminen, synnyttäminen ja heidän kanssaan kasvaminen ovat elämäni isoimpia matkoja. En väitä parisuhdereissumme sujuneen ongelmitta. Välillä paattimme seilasi hyisissä, arktisissa oloissa, mutta nyt olemme lauhkealla vyöhykkeellä taas ja valoa & lämpöä piisaa. Ja minulla on tilaa myös humpata itsekseni, hoh-hoh-ho-ho.
Yksin kotona oleminen on herkun mainio variaatio ihmiselle, joka elää ympärivuorokautista pikkulapsiperheen hulinaa kiihkeimmillään. Kun esikoinen oli vauva, oli juhlaa, kun hän kävi isänsä kanssa viikoittain musiikkijumpassa. Sain olla yksin kotona. Asetuin sohvalle löhöilemään, saatoinpa oikein aukaista keskiolutpullonkin (ja muistaa juoda siitä noin puolet) ja nautiskelin hiljaisuudesta ja vastuun haihtumisesta hetkeksi toisaalle. Puolitoista tuntia tuntui huomattavan pitkältä ajalta. Siinä ajassa ehti notkua netissä, lukea kirjaa, käyskennellä edestakaisin tunnustelemassa yksinolon autuutta ja heilutella pontevasti varpaita.
Olen aina mieluiten matkustanut yksin. On hauskaa myös jakaa matkan kokemuksia hyvän matkakumppanin kanssa, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuka semmoinen on eikä riskejä yleensä hutsita ottaa. Minulla pitää olla tilaa ja vapautta enkä halua ottaa huomioon toisen liikavarpaita kävellessäni loputtomasti puistoissa ja näyttelyissä tai pelätä toisen tylsistymistä kohteissa, joissa itse haluan venyä ja vanua vaikka kuinka kauan. Ja jossain välissä, ainakin suurkaupungissa, haluan käydä katsomassa sikamaisen taiteellisia elokuvia, jotka kaiketi kyllästyttävät suurimman osan tutuista hengiltä. (Siinä sitten raahaisin matkatoverin raatoa ulos leffateatterista, olisiko hienoa?) Eli pitäisi olla omatoiminen kumppani, joka osaa mennä myös omia teitään ja kiinnostuksenkohteiden osuessa kohdilleen (pubissa notkuminen ja syöminen nyt ainakin) kaveeraa kuin viimeistä päivää.
Ennen pygmejä teimme SP:n kanssa matkan suurkaupunkiin ja meillä oli älyttömän kivaa. Se lienee yksi syy, miksi uskaltauduin hänen kanssaan naimisiin ja lapsentekoon. (Tosin biologistit väittävät minulle, että SP:n leveät hartiat ne sytyttivät minuun vastustamattoman hingun jatkaa hänen geenejään. Tästä juontuu myös Mustanaamiottaren sanonta: kun kohtaan leveäharteisen miehen, poistan kondomistani varmistimen.) Parisuhde, lasten odottaminen, synnyttäminen ja heidän kanssaan kasvaminen ovat elämäni isoimpia matkoja. En väitä parisuhdereissumme sujuneen ongelmitta. Välillä paattimme seilasi hyisissä, arktisissa oloissa, mutta nyt olemme lauhkealla vyöhykkeellä taas ja valoa & lämpöä piisaa. Ja minulla on tilaa myös humpata itsekseni, hoh-hoh-ho-ho.
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Minä pyydän anteeksi
Olen notkunut netissä vaikka kuinka (liian?) monta vuotta monenlaisilla foorumeilla. Yleensä anonyymit keskustelijat ovat kaikkein pahimpia. Mutta eivät blogimaassa. Yksi anonyymi ihminen pyysi minulta anteeksi erästä juttuhommaa erittäin reilun vilpittömään tapaan. Olen vieläkin hyvällä päällä, vaikka minun näkökulmastani varsinaisesti anteeksipyydettävää ei ollutkaan. Olipa vaan virkistävää esim. nyysseissä niin tavalliseen poteroihin kaivautumiseen verrattuna. Diggailua.
Tänään pidin jälleen uuden version suuresta projektiluennostani. Joka vuosi se putkahtaa suustani ulos erilaisena. Oikein mielenkiinnolla odotan, mitä tänä vuonna tuleman pitää. Ainakin haukuin brittien hierarkkisuutta. Aluksi yritin diplomaattisesti keksiä jotain hyvää siinä, että minä en voi ottaa suoraan yhteyttä kollegaan, vaan pitää pyytää omalta pomoltani, että hän ottaisi yhteyttä isompaan pomoon, joka ottaa yhteyttä isoon brittipomoon, joka taas ottaa yhteyden alempaan pomoon ja alempi pomo lopulta saa hyvällä säkällä asiani perille kollegalle. Ensin sanoin, että "kai siinäkin jokin pointti on" ja peruin sitten puheeni, että EIKÄ ole. Pelkkää haittaa mokomasta pelleilystä. Pidättäydyin kertomasta teoriaani siitä, miksi Brittilässä ei ole jättimenestyviä IT-putiikkeja. Haukuskelin ankarasti myös ASAP-managementtia ja pelottelin työuupumuksella. Yritin valottaa firmaviestinnän perusjuttuja ja suosittelin anteeksipyyntöä lääkkeeksi tilanteeseen, jossa joku on lukenut viestiä tunteella ja käynyt flamettamaan. "Anteeksi" on kuin pieni vaahtosammutin, jolla lieskat asettuvat. Voi pyytää, vaikka omalta puolelta ei omasta ja äidin mielestä löytyisi suoranaista vikaa. Ei tarvitse käydä nöyristelemään, mutta takaisin flamettaminen edistää omaa asiaa yritysviestinnässä aivan juukelin huonosti. Paitsi jos yrittää saada oman asiansa ulos talosta.
Tänään pyysin itsekin anteeksi. Kun esikoinen kiskoi tosikoista kädestä 500 kertaa ja jouduin irrottamaan otteen 499 kertaa rauhallisesti, lopulta 500. kerralla tulistuin, kiskoin esikoisen kädet väkisin irti tosikoisesta ja huusin niin että vieläkin kurkkuun sattuu. Esikoinen järkyttyi siitä aika tavalla. Pyysin sitten anteeksi, kunhan rauhoituin. Miksi, oi miksi toistaminen lisää jonkin asian hermostuttavuuteen ison kertoimen. Grr RAUH.
Painakaa otsikko mieleenne siltä varalta, että hassusti kävelevä nuorimies tulee keskeyttämään yleisöpuhelimessa käymänne keskustelun sanoen: "Voisitteko poistua? Tämä on tätini asunto."
Tänään pidin jälleen uuden version suuresta projektiluennostani. Joka vuosi se putkahtaa suustani ulos erilaisena. Oikein mielenkiinnolla odotan, mitä tänä vuonna tuleman pitää. Ainakin haukuin brittien hierarkkisuutta. Aluksi yritin diplomaattisesti keksiä jotain hyvää siinä, että minä en voi ottaa suoraan yhteyttä kollegaan, vaan pitää pyytää omalta pomoltani, että hän ottaisi yhteyttä isompaan pomoon, joka ottaa yhteyttä isoon brittipomoon, joka taas ottaa yhteyden alempaan pomoon ja alempi pomo lopulta saa hyvällä säkällä asiani perille kollegalle. Ensin sanoin, että "kai siinäkin jokin pointti on" ja peruin sitten puheeni, että EIKÄ ole. Pelkkää haittaa mokomasta pelleilystä. Pidättäydyin kertomasta teoriaani siitä, miksi Brittilässä ei ole jättimenestyviä IT-putiikkeja. Haukuskelin ankarasti myös ASAP-managementtia ja pelottelin työuupumuksella. Yritin valottaa firmaviestinnän perusjuttuja ja suosittelin anteeksipyyntöä lääkkeeksi tilanteeseen, jossa joku on lukenut viestiä tunteella ja käynyt flamettamaan. "Anteeksi" on kuin pieni vaahtosammutin, jolla lieskat asettuvat. Voi pyytää, vaikka omalta puolelta ei omasta ja äidin mielestä löytyisi suoranaista vikaa. Ei tarvitse käydä nöyristelemään, mutta takaisin flamettaminen edistää omaa asiaa yritysviestinnässä aivan juukelin huonosti. Paitsi jos yrittää saada oman asiansa ulos talosta.
Tänään pyysin itsekin anteeksi. Kun esikoinen kiskoi tosikoista kädestä 500 kertaa ja jouduin irrottamaan otteen 499 kertaa rauhallisesti, lopulta 500. kerralla tulistuin, kiskoin esikoisen kädet väkisin irti tosikoisesta ja huusin niin että vieläkin kurkkuun sattuu. Esikoinen järkyttyi siitä aika tavalla. Pyysin sitten anteeksi, kunhan rauhoituin. Miksi, oi miksi toistaminen lisää jonkin asian hermostuttavuuteen ison kertoimen. Grr RAUH.
Painakaa otsikko mieleenne siltä varalta, että hassusti kävelevä nuorimies tulee keskeyttämään yleisöpuhelimessa käymänne keskustelun sanoen: "Voisitteko poistua? Tämä on tätini asunto."
maanantaina, helmikuuta 07, 2005
Viikonpäivät saavat mut fiiliksiin
Ympäri nettiä kuuluu kummia kaikuja. Jotkut pitävät maanantaista ja myöntävät sen selvin päin. Jopa Lukijani. Minusta viikonloput ovat hyviä, kauniita asioita, mutta nautiskelen suuresti maanantaiaamun valkenemisesta, kun esikoinen on aamupäivän koulussa, sketsikkäämpi puoliskoni (SP) töissä ja itse saan käynnistää viikon kuopuksen kanssa verkkaisesti ja huolella.
Töissä käydessä vaikean lomantarpeen huomaa viimeistään siitä, että maanantaiaamun lähestyminen alkaa ahdistaa jo perjantaina. Yleensä maanantaisin tuntuu mukavalta. Pollyanna-illuusion voimalla tuntuu, että saa ottaa vuoden pakasta sileän, raikkaan, puhtaan työviikon. Keskiviikon paikkeilla viikko alkaa olla reunoilta ryvettynyt ja rutussa. Joskus tekisi mieli suorastaan heittää se jätepussiin. Ja hyppiä tasajalkaa sen päällä. Helevetin isot kengät jalassa. Perjantaina kulunut viikko useimmiten jo näyttää vähintäänkin siedettävältä. Aika kultaa muistot nopeasti. Ajoittain voi tuntea jopa suurta aikaansaamisen huumaa. Silloin voi leijailla kotiin viikonloppua viettämään, säteillä murskaavan hyväntuulisesti perheen kumoon ja ehdotella eroottisesti värisytellen SP:lle kuohuviinin siemailua iltasella.
Nyt työni on vain pilkkeenä bossin silmäkulmassa ja minä visusti himbessä ja saan nauttia joka arkipäivä toistuvasta aamupalaslapstickistä. Se tuottaa erikoisen tunnesekoituksen huvittuneisuutta ja korpeentumista. Yleensä valmistan aamupalan kahdelle hyvin erilaiselle henkilölle. Henkilö K pitää kahvista, voileivistä ja marjasysteemeistä, kun taas henkilö V pitää siitä mistä Jeesus-lapsikin (linkistä kiitos Pörrölle.), mutta joutuu ruokapedagogisista syistä altistetuksi muillekin ravintoaineille.
Valmistan siis kahvia, voileipää, marjasysteemiä, puuroa, vauvan marjasysteemiä, neokekkulia ja maitohappobakteeriliuosta. Voin valita helpon tien, jolloin köytän henkilö V:n itseeni heti alkuun tai vaikean, jolloin harhautan vauvaa heittelemällä äänen suuntaan banaanikimpaleita, kuivattuja viikunoita ja riisikakkuja - kunnes ääni käy niin vaativaksi että joko leikkaan sormeeni keskittymiskyvyn mentyä säpäleiksi tai otan lapsen suosiolla istumaan lantionmutkaan. Ruokapedagogiikka on edennyt sille asteelle, että kekkulia menee 30 ml ja puuro-marjahuttua yhteensä 1-2 tl, kiitos kysymästä.
Tänään jouduimme vetämään tuon nopeutettuna, sillä heräsimme vasta 11.30. En sano siitä sen enempää, vain että jatkossa otan petikaveriksi luurin, jossa on visusti asetettu herätys viimeistään 9.30 kohdalle.
Otsikko sopii hyvällä tahdolla yhteen maanantaiaiheiseen piisiin. Aamukahvit ja papukaijamerkki sille, joka keksii mihin.
Töissä käydessä vaikean lomantarpeen huomaa viimeistään siitä, että maanantaiaamun lähestyminen alkaa ahdistaa jo perjantaina. Yleensä maanantaisin tuntuu mukavalta. Pollyanna-illuusion voimalla tuntuu, että saa ottaa vuoden pakasta sileän, raikkaan, puhtaan työviikon. Keskiviikon paikkeilla viikko alkaa olla reunoilta ryvettynyt ja rutussa. Joskus tekisi mieli suorastaan heittää se jätepussiin. Ja hyppiä tasajalkaa sen päällä. Helevetin isot kengät jalassa. Perjantaina kulunut viikko useimmiten jo näyttää vähintäänkin siedettävältä. Aika kultaa muistot nopeasti. Ajoittain voi tuntea jopa suurta aikaansaamisen huumaa. Silloin voi leijailla kotiin viikonloppua viettämään, säteillä murskaavan hyväntuulisesti perheen kumoon ja ehdotella eroottisesti värisytellen SP:lle kuohuviinin siemailua iltasella.
Nyt työni on vain pilkkeenä bossin silmäkulmassa ja minä visusti himbessä ja saan nauttia joka arkipäivä toistuvasta aamupalaslapstickistä. Se tuottaa erikoisen tunnesekoituksen huvittuneisuutta ja korpeentumista. Yleensä valmistan aamupalan kahdelle hyvin erilaiselle henkilölle. Henkilö K pitää kahvista, voileivistä ja marjasysteemeistä, kun taas henkilö V pitää siitä mistä Jeesus-lapsikin (linkistä kiitos Pörrölle.), mutta joutuu ruokapedagogisista syistä altistetuksi muillekin ravintoaineille.
Valmistan siis kahvia, voileipää, marjasysteemiä, puuroa, vauvan marjasysteemiä, neokekkulia ja maitohappobakteeriliuosta. Voin valita helpon tien, jolloin köytän henkilö V:n itseeni heti alkuun tai vaikean, jolloin harhautan vauvaa heittelemällä äänen suuntaan banaanikimpaleita, kuivattuja viikunoita ja riisikakkuja - kunnes ääni käy niin vaativaksi että joko leikkaan sormeeni keskittymiskyvyn mentyä säpäleiksi tai otan lapsen suosiolla istumaan lantionmutkaan. Ruokapedagogiikka on edennyt sille asteelle, että kekkulia menee 30 ml ja puuro-marjahuttua yhteensä 1-2 tl, kiitos kysymästä.
Tänään jouduimme vetämään tuon nopeutettuna, sillä heräsimme vasta 11.30. En sano siitä sen enempää, vain että jatkossa otan petikaveriksi luurin, jossa on visusti asetettu herätys viimeistään 9.30 kohdalle.
Otsikko sopii hyvällä tahdolla yhteen maanantaiaiheiseen piisiin. Aamukahvit ja papukaijamerkki sille, joka keksii mihin.
sunnuntaina, helmikuuta 06, 2005
Temple Grandin -fanitus
Ajattelen yhtä maailman kuuluisimmista autisteista, professori Temple Grandinia, usein kiitollisuudella. Hänen tekstejään voi lukea verkossa, esim. täällä ja täällä. Kun luin niitä ennen kuin lapsellani oli diagnoosista tietoakaan, aloin aavistella, mistä suurin piirtein voisi olla kysymys. Toinen omaelämäkerrallinen autismin valottaja on Donna Williams, jonka Nobody Nowhere (Ei kukaan, ei mistään) on kiinnostava luettava, vaikka ei olisi autismin kirjolla hilluvia läheisiäkään. (Onko semmoisia ihmisiä nykyään?)
Tietysti me kaikki ihmiset olemme keskushermostoltamme yksilöllisiä ja autistit suorastaan ääriyksilöllisiä, joten yhden autistin omasta näkökulmasta kertomat asiat eivät tietenkään käy yksi-yhteen tuntemamme autistin kanssa. Ja ne teoriat, joita autistinen ihminen esittää tai joita hänen kokemustensa pohjalta esitetään, eivät välttämättä päde läheiseemme tai itseemme. Nämä asiat muistaen minä-kertomuksista on vietävästi hyötyä, vaikka mikään ei korvaakaan kiinnostuneessa kontaktissa syntyvää läheisen tai itsen tuntemista. Aistipoikkeavuuksien ymmärtämisessä minä-kertomukset yhdessä Delacaton klassikon kanssa ovat olleet erityisen hyödyllisiä itselleni.
En osaisi sanoa, mistä autismi-sana tarttui matkaan, vaikka tökittäisiin pehmeillä tyynyillä. Kukaan esikoista hoitavista tahoista ei sitä äännähtänyt, mutta jostain se lehahti olkapäälle ja alkoi tiedustella, voisiko kenties arvoisa henkilö vilkaista asiaa sillä silmällä. Kun sitten lopulta hain tuoreita autismiteoksia kirjastosta ja alan sivuja netistä, asia alkoi kirkastua. Joku otti minulta sumeat, vanhentuneet, ylipsykologisoivat rillit päästä pois ja maisema koki melkoisen muutoksen. Tulevaisuus tietysti näytti entistä sumuisemmalta, mutta tämä hetki ja menneisyys kirkastuivat ja tarkentuivat uudessa valossa vihdoin ymmärrettäväksi kuvaksi. (Huom. en minä itse lapselle diagnoosia antanut. Hih. Pari vuotta luku-urakkani jälkeen tutkimusten myötä sana putkahti myös virallisiin papereihin.)
Vanhoja teoksia kannattaa välttää kuin ruttoa. Mieluiten autismikirjan vuosiluku saa olla 2000 tai enemmän. Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, että paha jääkaappiäiti tekee lapsesta autistin. Muunmuassa väärällä tavalla imettämällä voi autismi iskeä jälkikasvuun. Jep jep.
Autismijuttuihin tutustuminen on saanut koko ihmiskäsitykseni hievahtamaan (parempaan suuntaan, toim. huom.). Ihmisen kehityksen, persoonallisuuden, erilaisuuden, perimän, ympäristön kysymykset ovat tarkentuneet ja Kaiken Miettiminen on aina vain mielenkiintoisempaa.
Huvittava lisuke, joka tästä kaikesta on kasvanut gaydarini viereen, on autistitutka. Jos katson juuri sinua vähän pitkään, ei huolta! Olen vain todennut että olet enemmän tai vähemmän kirjolla, eli oletusarvoisesti hyvä tyyppi.
Tietysti me kaikki ihmiset olemme keskushermostoltamme yksilöllisiä ja autistit suorastaan ääriyksilöllisiä, joten yhden autistin omasta näkökulmasta kertomat asiat eivät tietenkään käy yksi-yhteen tuntemamme autistin kanssa. Ja ne teoriat, joita autistinen ihminen esittää tai joita hänen kokemustensa pohjalta esitetään, eivät välttämättä päde läheiseemme tai itseemme. Nämä asiat muistaen minä-kertomuksista on vietävästi hyötyä, vaikka mikään ei korvaakaan kiinnostuneessa kontaktissa syntyvää läheisen tai itsen tuntemista. Aistipoikkeavuuksien ymmärtämisessä minä-kertomukset yhdessä Delacaton klassikon kanssa ovat olleet erityisen hyödyllisiä itselleni.
En osaisi sanoa, mistä autismi-sana tarttui matkaan, vaikka tökittäisiin pehmeillä tyynyillä. Kukaan esikoista hoitavista tahoista ei sitä äännähtänyt, mutta jostain se lehahti olkapäälle ja alkoi tiedustella, voisiko kenties arvoisa henkilö vilkaista asiaa sillä silmällä. Kun sitten lopulta hain tuoreita autismiteoksia kirjastosta ja alan sivuja netistä, asia alkoi kirkastua. Joku otti minulta sumeat, vanhentuneet, ylipsykologisoivat rillit päästä pois ja maisema koki melkoisen muutoksen. Tulevaisuus tietysti näytti entistä sumuisemmalta, mutta tämä hetki ja menneisyys kirkastuivat ja tarkentuivat uudessa valossa vihdoin ymmärrettäväksi kuvaksi. (Huom. en minä itse lapselle diagnoosia antanut. Hih. Pari vuotta luku-urakkani jälkeen tutkimusten myötä sana putkahti myös virallisiin papereihin.)
Vanhoja teoksia kannattaa välttää kuin ruttoa. Mieluiten autismikirjan vuosiluku saa olla 2000 tai enemmän. Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, että paha jääkaappiäiti tekee lapsesta autistin. Muunmuassa väärällä tavalla imettämällä voi autismi iskeä jälkikasvuun. Jep jep.
Autismijuttuihin tutustuminen on saanut koko ihmiskäsitykseni hievahtamaan (parempaan suuntaan, toim. huom.). Ihmisen kehityksen, persoonallisuuden, erilaisuuden, perimän, ympäristön kysymykset ovat tarkentuneet ja Kaiken Miettiminen on aina vain mielenkiintoisempaa.
Huvittava lisuke, joka tästä kaikesta on kasvanut gaydarini viereen, on autistitutka. Jos katson juuri sinua vähän pitkään, ei huolta! Olen vain todennut että olet enemmän tai vähemmän kirjolla, eli oletusarvoisesti hyvä tyyppi.
lauantaina, helmikuuta 05, 2005
Lenkkimakkara
Arvatkaa kuka oli lenkillä tänään ja totesi samalla taudit kukistetuiksi - tällä erää. Uusi erä otetaan taas huomenna, kun kohtaamme ja kukistamme joukon pöpöjä kamulapsen synttäreillä.
Puin lenkkikuteet sekä nörttivehkeet (sykemittarin) ylle ja sukelsin aamupäivällä sumuun. Koivut näyttivät mustilta piiskoilta erilaisia harmaita vasten. Kun kohotin kasvoja tarpeeksi ylös, kyllä sieltä valoakin hohti, taivaasta, vaikka tuhti pilvikarja vaelsi auringon edessä. Ajattelin lapsuuden "mä silmät lyön ylös taivaaseen klonk" -virsiversiota. Nyt olisi kuulunut korkeintaan humps.
Liikkuminen tuntui hyvältä. Lämmittelin rauhassa ja lisäsin hissuksiin vauhtia. Jäsenet toimivat mainioilla tavoilla ja taival taittui kevyesti. Kun palasin kotiin, sauna oli valmis ja vauva veteli hirsiä. Esikoinen otti löylymiehen tehtävät, joten itse sain vain lekotella. Yritän tässä avuttomasti rivin välistä huudella, että voi rievä, miten homma voi mennä joskus täydellisesti.
Päivän linkki on pilvilampaiden kunniaksi http://sheepfilms.co.uk/ On mukavaa katsella, miten päästä nousee kissa ja silmät vaeltavat pimeässä eri suuntiin. Näiden minifilmien katselu nostaa tuottavuuttasi 54 %, tuuheuttaa silmäripsiä 35,5 %, parantaa lauluääntä 3 % ja lisää pukusuolista nautintoa sen verran, ettei kehtaa sanoa.
Puin lenkkikuteet sekä nörttivehkeet (sykemittarin) ylle ja sukelsin aamupäivällä sumuun. Koivut näyttivät mustilta piiskoilta erilaisia harmaita vasten. Kun kohotin kasvoja tarpeeksi ylös, kyllä sieltä valoakin hohti, taivaasta, vaikka tuhti pilvikarja vaelsi auringon edessä. Ajattelin lapsuuden "mä silmät lyön ylös taivaaseen klonk" -virsiversiota. Nyt olisi kuulunut korkeintaan humps.
Liikkuminen tuntui hyvältä. Lämmittelin rauhassa ja lisäsin hissuksiin vauhtia. Jäsenet toimivat mainioilla tavoilla ja taival taittui kevyesti. Kun palasin kotiin, sauna oli valmis ja vauva veteli hirsiä. Esikoinen otti löylymiehen tehtävät, joten itse sain vain lekotella. Yritän tässä avuttomasti rivin välistä huudella, että voi rievä, miten homma voi mennä joskus täydellisesti.
Päivän linkki on pilvilampaiden kunniaksi http://sheepfilms.co.uk/ On mukavaa katsella, miten päästä nousee kissa ja silmät vaeltavat pimeässä eri suuntiin. Näiden minifilmien katselu nostaa tuottavuuttasi 54 %, tuuheuttaa silmäripsiä 35,5 %, parantaa lauluääntä 3 % ja lisää pukusuolista nautintoa sen verran, ettei kehtaa sanoa.
perjantaina, helmikuuta 04, 2005
Rahat takaisin jos näkee
Moni on jutellut Nelosen Karvaiset naiset -dokkarista ja juttujen perusteella vaadin rahat takaisin! Kuulemma dokkarissa ei näytetty karvaisia, vaan karvoistaan hysteerisesti eroon haluavia naisia. Olisi mukavaa vaihtelua nähdä karvaisia naisia, nyt kun itäsaksalaisia keihäänheittäjiäkään ei enää ole ja suomalaiset naiset ovat tulleet melkein yhtä karvakammoisiksi kuin anglosaksiset lajitoverimme.
Kauneuden vaaliminen aika ajoin askarruttaa mieltäni. Teoreettisella tasolla, koska käytännössä en ehdi tehdä sen eteen oikeastaan mitään. Eilen sentään tuikkasin rullat (liian kauan leikkaamatta olleeseen) kuontalooni ja sain sen siedettävälle mallille. Tämä johtui vieraskoreudesta luennolleni tulevia nuoria kohtaan. Pysyvä bad hair day muokkaa silmää sen verran, että pienikin parannus näyttää tosi hyvältä! Kevyen meikin ehtisi sipaista kasvoille, mutta poistaminen ei sitten enää kovin hyvin onnistukaan, kun hammaspesukin tekee illalla tiukkaa. Sen tietää, että meikin kaunistava vaikutus on melko heikko seuraavana aamuna. Luennoidessani kuitenkin aina innostun sen verran, että kasvot alkavat loistaa. Huomasin vaikutuksen vielä kotonakin ja se peittoaa kaikki meikit.
Kauneuden hoitamiseen menee siis aikaa, joka on väkisinkin pois jostain muusta. Moni tuttuni kertoo (ja uskon heitä), että kun on oppinut meikkirutiinit, ne menevät nopeasti ja huomaamatta. Siinä nysväillessä voi myös meditoida kaikessa rauhassa. Minä en löydä itsestäni motivaatiota opetella tuollaista rutiinia, etenkin kun jonossa on tuhat muuta asiaa, jotka haluan opetella. Joskus tulee mieleen, että mitä jos naiset käyttäisivät emansipaatioon sen ajan, jonka he nyt kuluttavat erilaisissa kehonparannus- ja naamankohennusaktiviteeteissa. Olisiko meidän euromme silloin yhä 80 senttiä? Se ei ole kovin loistokas ajatus. Se on jopa populistinen. Mutta ehkä siinä on jotain pientä itua? Ehkä ei. Ehkä ajan takaa sitä, että kauneudenhoito parhaimmillaan olisi vapaaehtoista hupia, hauskaa lisää elämään. Että se olisi naisia voimaannuttavaa eikä velvoittavaa.
Lehmä taisi muuten juuri lentää ohi.
Juhlissa minusta on mukavaa katsoa kauniisti laittautuneita naisia. Hyvä meikki korostaa sopivasti ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Tuntuu myös, että laittautuminen itsessään sisältää taikaa, joka kaunistaa vähintään yhtä paljon kuin tukan ja kasvojen asettelu pukevaan kuosiin.
Otsikkoni ei taaskaan liity asiaan, vaan on pöllitty muinoisesta Ray Charlesin (vai oliko se joku muu, muisti epäröi) mainoksesta. Rokrok.
Kauneuden vaaliminen aika ajoin askarruttaa mieltäni. Teoreettisella tasolla, koska käytännössä en ehdi tehdä sen eteen oikeastaan mitään. Eilen sentään tuikkasin rullat (liian kauan leikkaamatta olleeseen) kuontalooni ja sain sen siedettävälle mallille. Tämä johtui vieraskoreudesta luennolleni tulevia nuoria kohtaan. Pysyvä bad hair day muokkaa silmää sen verran, että pienikin parannus näyttää tosi hyvältä! Kevyen meikin ehtisi sipaista kasvoille, mutta poistaminen ei sitten enää kovin hyvin onnistukaan, kun hammaspesukin tekee illalla tiukkaa. Sen tietää, että meikin kaunistava vaikutus on melko heikko seuraavana aamuna. Luennoidessani kuitenkin aina innostun sen verran, että kasvot alkavat loistaa. Huomasin vaikutuksen vielä kotonakin ja se peittoaa kaikki meikit.
Kauneuden hoitamiseen menee siis aikaa, joka on väkisinkin pois jostain muusta. Moni tuttuni kertoo (ja uskon heitä), että kun on oppinut meikkirutiinit, ne menevät nopeasti ja huomaamatta. Siinä nysväillessä voi myös meditoida kaikessa rauhassa. Minä en löydä itsestäni motivaatiota opetella tuollaista rutiinia, etenkin kun jonossa on tuhat muuta asiaa, jotka haluan opetella. Joskus tulee mieleen, että mitä jos naiset käyttäisivät emansipaatioon sen ajan, jonka he nyt kuluttavat erilaisissa kehonparannus- ja naamankohennusaktiviteeteissa. Olisiko meidän euromme silloin yhä 80 senttiä? Se ei ole kovin loistokas ajatus. Se on jopa populistinen. Mutta ehkä siinä on jotain pientä itua? Ehkä ei. Ehkä ajan takaa sitä, että kauneudenhoito parhaimmillaan olisi vapaaehtoista hupia, hauskaa lisää elämään. Että se olisi naisia voimaannuttavaa eikä velvoittavaa.
Lehmä taisi muuten juuri lentää ohi.
Juhlissa minusta on mukavaa katsoa kauniisti laittautuneita naisia. Hyvä meikki korostaa sopivasti ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Tuntuu myös, että laittautuminen itsessään sisältää taikaa, joka kaunistaa vähintään yhtä paljon kuin tukan ja kasvojen asettelu pukevaan kuosiin.
Otsikkoni ei taaskaan liity asiaan, vaan on pöllitty muinoisesta Ray Charlesin (vai oliko se joku muu, muisti epäröi) mainoksesta. Rokrok.
torstaina, helmikuuta 03, 2005
Tervetuloa Deniallandiaan!
Aikuista ihmistä ei saa holhota. Mutta mitäs sitten, kun tietää ihan vuoren varmasti, että toinen tarvitsee apua perusasioissa, kuten pyykissä, siivouksessa, tiskeissä, kauppa-asioinnissa ja ainakin silloin tällöin jopa vessa-asioinnissa ja yöpuulle laittautumisessa? Mutta se toinen vaan kirkkain silmin väittää, että kaikki on hyvin. Ei hän mitään apua tarvitse, tai ehkä vähän roskien viennissä. Jos häneltä jalat pettävät alta, hän voi ihan hyvin viettää yönsä lattialla. Ei hän ole huomannut mitään banaanikärpäsiä tai outoja haisuja.
Itse mielellään uskoisi aikuista ihmistä, niin ei tarvitsisi kajota ikäviin asioihin, mennä jonkin rajan yli. Mutta polla ei suostu uskomaan sitä, minkä tietää epätodeksi. Jotain siis täytyy keksiä. Jotain hienotunteista ja ystävällistä. Ja holhoavaa. Huokaus.
Tätä elämänvaihetta ei suotta kutsuta ruuhkavuosiksi. Töissä on kiinnostavampaa kuin koskaan. Lapset tarvitsevat äitiä. Omat vanhemmat ehkä tarvitsevat tytärtä. Eräs parisuhdekin on jossain nurkassa itkemässä hoidon puutetta ja oma kunto & ravitsemus nyt ainakin pitäisi pitää kuosissa, että jaksaisi pyörittää koko härdelliä. En tosin valita (ihan hirveän paljon, toivottavasti), koska tämä kaikki on myös pahuksen mielenkiintoista.
Tarpeellinen lisäys: Minulla on perheetön pikkusisko (PP), joka ottaa harteilleen leijonanosan perheen juoksevista hoitohommeleista. Nyt hänen taakkaansa pitäisi keventää ja vähän äkkiä. On nimittäin PP:llä omakin elämänsä elettävänään. *vilkuttaa PP:lle*
Itse mielellään uskoisi aikuista ihmistä, niin ei tarvitsisi kajota ikäviin asioihin, mennä jonkin rajan yli. Mutta polla ei suostu uskomaan sitä, minkä tietää epätodeksi. Jotain siis täytyy keksiä. Jotain hienotunteista ja ystävällistä. Ja holhoavaa. Huokaus.
Tätä elämänvaihetta ei suotta kutsuta ruuhkavuosiksi. Töissä on kiinnostavampaa kuin koskaan. Lapset tarvitsevat äitiä. Omat vanhemmat ehkä tarvitsevat tytärtä. Eräs parisuhdekin on jossain nurkassa itkemässä hoidon puutetta ja oma kunto & ravitsemus nyt ainakin pitäisi pitää kuosissa, että jaksaisi pyörittää koko härdelliä. En tosin valita (ihan hirveän paljon, toivottavasti), koska tämä kaikki on myös pahuksen mielenkiintoista.
Tarpeellinen lisäys: Minulla on perheetön pikkusisko (PP), joka ottaa harteilleen leijonanosan perheen juoksevista hoitohommeleista. Nyt hänen taakkaansa pitäisi keventää ja vähän äkkiä. On nimittäin PP:llä omakin elämänsä elettävänään. *vilkuttaa PP:lle*
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2005
Lintu laulaa, se on kiva
Nuorena kuumakallena otin aina pulttia latteuksista. Mielestäni Hesarin valtakunnanlattee oli Juha Tanttu, jolta olenkin pöllinyt otsikkoni tällä kertaa. Hänelle esim. oli kovin tärkeää näyttää osaamista Italiassa, kun hän tiesi! että parmesaania otetaan haarukalla. Kerran epäilen inspiroineeni hänen ihmettelyään olalla (eikä kaulassa) roikotetuista kameroista, kun hilluin Tommin kanssa fotaamassa keskustassa viikkoa ennen juttua. (Jos luet tätä juttua siellä Taivaassa, niin kerron nyt, että niska tulee kipeeksi, jos siinä roikottaa.) Siinäpä merkittävä aihe, johon tulikin puuttua pikimmiten!
Heh, ei multa irtoa oikein enää tunnetta noita vanhoja juttuja kohtaan ja Tanttu oli kuitenkin ihan hyvän oloinen ihminen, joka vissiin vain otti iisisti vanhoilla päivillään lehtikirjoittelussaan. Täytynee päivittää lattisherkkutilanne, vai onko peräti ylitarjontaa? Ainakin valtaosa radiokanavista lähettää niin latteaa lätinää, että hammaslääkärini on määrännyt minulle pelkkää YLE1-kanavaa, jos mielin pitää purukaluston paikkoineen jonkinlaisessa kuosissa.
Minusta blogit saavat olla latteita (omanikin), jos niissä on myös kohokohtia. Tyyli saa horjahdella eikä triviaaleja juttujakaan nyrpistellä. Pärssoonallinen kokonaisuus ratkaisee. (Yritän pidättäytyä interblogistisesta kommentoinnista, mutta ehkä näin yleisellä tasolla saa sanoa.) Moni blogi ilahduttaa, koska se toimii kurkistusikkunana jonkun ihmisen elelyyn. Kurkistelu on mukavaa, sen sijaan tirkistely ei, siinä kulkee kirjoittajan toimittamistaidon raja (minun preferensseissäni).
Mutta niihin lintuihin. Sydäntalven hiljaisuuteen tuli ääni. Tänään istuin lempituolillani (50-luvun Caravelle) ikkunan äärellä i(h)mettelemässä ja kuulin lintujen laulelevan ulkona. Se toden totta oli kiva, ihan niin kuin Tanttu lupasi aikoinaan.
Heh, ei multa irtoa oikein enää tunnetta noita vanhoja juttuja kohtaan ja Tanttu oli kuitenkin ihan hyvän oloinen ihminen, joka vissiin vain otti iisisti vanhoilla päivillään lehtikirjoittelussaan. Täytynee päivittää lattisherkkutilanne, vai onko peräti ylitarjontaa? Ainakin valtaosa radiokanavista lähettää niin latteaa lätinää, että hammaslääkärini on määrännyt minulle pelkkää YLE1-kanavaa, jos mielin pitää purukaluston paikkoineen jonkinlaisessa kuosissa.
Minusta blogit saavat olla latteita (omanikin), jos niissä on myös kohokohtia. Tyyli saa horjahdella eikä triviaaleja juttujakaan nyrpistellä. Pärssoonallinen kokonaisuus ratkaisee. (Yritän pidättäytyä interblogistisesta kommentoinnista, mutta ehkä näin yleisellä tasolla saa sanoa.) Moni blogi ilahduttaa, koska se toimii kurkistusikkunana jonkun ihmisen elelyyn. Kurkistelu on mukavaa, sen sijaan tirkistely ei, siinä kulkee kirjoittajan toimittamistaidon raja (minun preferensseissäni).
Mutta niihin lintuihin. Sydäntalven hiljaisuuteen tuli ääni. Tänään istuin lempituolillani (50-luvun Caravelle) ikkunan äärellä i(h)mettelemässä ja kuulin lintujen laulelevan ulkona. Se toden totta oli kiva, ihan niin kuin Tanttu lupasi aikoinaan.
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Rutiinirutinaa
Kaikki lapset rakastavat rutiineja, sanotaan, ja minä olen valmis uskomaan (varauksin). Pikkulapsen oma itse on hirveässä myllerryksessä. Valtaa oman elämän yli on rajallisesti, kaikenlaista radikaaliakin kamaa, kuten kummia paikkoja, outoja ruokia, uusia ihmisiä, ihmeellisiä vaatteita, järisyttäviä kehitysaskelia tupsahtelee elämään tuon tuostakin. Keinot näiden ymmärtämiseen, jäsentelyyn ja yleiseen elämänhallintaan ovat pienellä ihmisellä rajalliset. Päivärutiini tuo lapsen elämään ennakoitavuutta ja hän pystyy paremmin hallitsemaan elämäänsä, kun tietää suurin piirtein, mitä milloinkin on odotettavissa. Mukavinta monelle pikkulapselle on, kun päivän kehikko jyrää aina samaa rataa. Sitten kehikkoon mahtuvista muutoksista ja yllätyksistäkin jaksaa nauttia, kun energia ei mene päivän perussisällön hallintaan.
Minä elin kolmikymppiseksi äärimmäisen impulsiivista elämää. Toki hoitelin juttuja kalenteria noudattaen, mutta muuten järkkäsin asiani tasan huvituksen enkä tapojen mukaan. Vapaana opiskelijana, freenä tai tuntityöläisenä kammoksuin ajatusta 8 - 16-työpäivistä ja olin usein jouluaattoiltana tai uutena vuotena töissä, kun ei huvittanut pakkojuhliminen. Myös sunnuntait tuntuivat loistotyöpäiviltä, kaikki on kuitenkin silloin kiinni. Yökin oli rauhallista ja mukavaa aikaa työnteolle, jos ei juuri kiinnostanut nukkua öisin. Syöminen tuntui harvoin välttämättömältä, vaikka sen verran mukavaa se on, etteivät katkot olleet pitkiä. Oluella oli hauskinta käydä outoina aikoina, sunnuntai-iltaisin tai vaikka ottaa päkät. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki oli joustavaa ja hetken mielijohteesta muutettavissa, paitsi muitakin ihmisiä koskevat sopimukset, joista pyrin tietenkin pitämään kiinni.
Mutta sitten. Minulle osui vauva-arvonnassa esikoislapseksi ihminen, joka luultavasti koko elämänsä on oleva suorastaan riippuvainen rutiineista ja selkeistä systeemeistä. Ensimmäisen vuoden jaksoin jumpitella spontaaniuden katoamista vastaan, sitten päätin sopeutua. Vuosien mittaan on käynyt selväksi, että esikoisen koko kehitys ja elämänilo kärsivät, ellen saa pidettyä riittävää rutiinikehikkoa yllä. Esikoinen rakastaa koulua, jossa käytetään äärimmäisen strukturoitua TEACCH-systeemiä. Väsäilen hänelle kalentereita ja kuvasarjoja, johon asettelen näkösälle menneitä ja tulevia. Kotona kehitellään toistuvia tapoja, noudatetaan ruoka-aikoja, herätään aina samaan aikaan ja mennään aina samaan tyyliin nukkumaan. Idea on se, että kun nyt tarpeeksi ulkoapäin strukturoidaan, ajan mittaan lapsi oppii itse rakentamaan jäsennyksiä ja järjestystä elämäänsä, muokkaamaan itselleen sopivan elämän. Jos häntä ei auteta muodostamaan hyödyllisiä rutiineja, hän itse luo helposti haitallisia, eli tuottaa stereotyyppistä käytöstä (jonka takana on muitakin syitä, etenkin aistitoiminnan pulmat). Autismi on sellaista. Ei se ole eristäytymistä tai sisäänpäin kääntymistä, vaan jatkuvaa selviytymistä sisäisen piuhasotkun ja ulkoisen sekamelskamaailman kanssa.
Enää rutiinien kanssa eläminen ei tunnu pahalta eikä vaikealta. Jopa olen itsekin todennut, että haastavissa elämäntilanteissa sopiva määrä rutiineja vapauttaa energiaa. Kun arkipäiväisissä asioissa ei tarvitse joka kerran erikseen tehdä valintoja ja päätöksiä, voi miettiä ihan muita asioita. Puurokattilaa hämmennellessä ajatus saa liitää mihin vain, vaikka oman itsen saa kammettua vapaaseen hurvailuun vain säätämisen ja sopimisen kautta.
Vanha impulsiivi-iita joka tapauksessa tarkkailee rutiineja jatkuvasti ankaralla silmällä. Jos jokin rutiini uhkaa käydä enemmän taakaksi kuin hyödyksi, se saa lentää kohti viatonta vesilintua.
Minä elin kolmikymppiseksi äärimmäisen impulsiivista elämää. Toki hoitelin juttuja kalenteria noudattaen, mutta muuten järkkäsin asiani tasan huvituksen enkä tapojen mukaan. Vapaana opiskelijana, freenä tai tuntityöläisenä kammoksuin ajatusta 8 - 16-työpäivistä ja olin usein jouluaattoiltana tai uutena vuotena töissä, kun ei huvittanut pakkojuhliminen. Myös sunnuntait tuntuivat loistotyöpäiviltä, kaikki on kuitenkin silloin kiinni. Yökin oli rauhallista ja mukavaa aikaa työnteolle, jos ei juuri kiinnostanut nukkua öisin. Syöminen tuntui harvoin välttämättömältä, vaikka sen verran mukavaa se on, etteivät katkot olleet pitkiä. Oluella oli hauskinta käydä outoina aikoina, sunnuntai-iltaisin tai vaikka ottaa päkät. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki oli joustavaa ja hetken mielijohteesta muutettavissa, paitsi muitakin ihmisiä koskevat sopimukset, joista pyrin tietenkin pitämään kiinni.
Mutta sitten. Minulle osui vauva-arvonnassa esikoislapseksi ihminen, joka luultavasti koko elämänsä on oleva suorastaan riippuvainen rutiineista ja selkeistä systeemeistä. Ensimmäisen vuoden jaksoin jumpitella spontaaniuden katoamista vastaan, sitten päätin sopeutua. Vuosien mittaan on käynyt selväksi, että esikoisen koko kehitys ja elämänilo kärsivät, ellen saa pidettyä riittävää rutiinikehikkoa yllä. Esikoinen rakastaa koulua, jossa käytetään äärimmäisen strukturoitua TEACCH-systeemiä. Väsäilen hänelle kalentereita ja kuvasarjoja, johon asettelen näkösälle menneitä ja tulevia. Kotona kehitellään toistuvia tapoja, noudatetaan ruoka-aikoja, herätään aina samaan aikaan ja mennään aina samaan tyyliin nukkumaan. Idea on se, että kun nyt tarpeeksi ulkoapäin strukturoidaan, ajan mittaan lapsi oppii itse rakentamaan jäsennyksiä ja järjestystä elämäänsä, muokkaamaan itselleen sopivan elämän. Jos häntä ei auteta muodostamaan hyödyllisiä rutiineja, hän itse luo helposti haitallisia, eli tuottaa stereotyyppistä käytöstä (jonka takana on muitakin syitä, etenkin aistitoiminnan pulmat). Autismi on sellaista. Ei se ole eristäytymistä tai sisäänpäin kääntymistä, vaan jatkuvaa selviytymistä sisäisen piuhasotkun ja ulkoisen sekamelskamaailman kanssa.
Enää rutiinien kanssa eläminen ei tunnu pahalta eikä vaikealta. Jopa olen itsekin todennut, että haastavissa elämäntilanteissa sopiva määrä rutiineja vapauttaa energiaa. Kun arkipäiväisissä asioissa ei tarvitse joka kerran erikseen tehdä valintoja ja päätöksiä, voi miettiä ihan muita asioita. Puurokattilaa hämmennellessä ajatus saa liitää mihin vain, vaikka oman itsen saa kammettua vapaaseen hurvailuun vain säätämisen ja sopimisen kautta.
Vanha impulsiivi-iita joka tapauksessa tarkkailee rutiineja jatkuvasti ankaralla silmällä. Jos jokin rutiini uhkaa käydä enemmän taakaksi kuin hyödyksi, se saa lentää kohti viatonta vesilintua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
