Minä opin opiskelemaan ammattikoulussa. Kunnollinen opiskelu vaatii työntekoa, jota ei välttämättä opi nuokkumalla peruskoulun ja lukion penkeillä. Ainakaan minä en oppinut, koska mieleni imuroi itsekseen tiedot eikä minun tarvinnut juuri evääni lotkauttaa. Mutta amis laittoi myös minut ojennukseen ja valittuani kömpelölle itselleni erityisen vaativan aineen, pukuompelun, tunsin oppivani muutamassa kuukaudessa enemmän kuin kolmessa lukiovuodessa. Jokaisen koulupäivän iltana menin nukkumaan todella uupuneena ja yön aikana synapsit hurisivat, aivoilla oli kiire kehitellä uusia ratoja.
Jos olisin sittemmin jaksanut opiskella yhtä kovaa tahtia yliopistossa kuin amiksessa, olisin valmistunut noin neljässä vuodessa, eli luullakseni nopeimmassa mahdollisessa ajassa, kun kääntäjäpuolella ei pysty juuri tenttimällä etenemään. Mutta enhän minä, kun oli sosiaalisella puolella kiirutta ja lisäksi hoksasin vuonna 1992, että on olemassa semmoinen vänkä asia kuin Internet. Silloin se tarkoitti humanistille sähköpostia, nyyssejä, Gopheria ja tiedostojen siirtelyä. Ja melko pian ajauduin töihin IT-alalle. G. on edelleen vaiheessa.
Mutta herran jestas, miten sosiaalinen statukseni romahti amikseen menon takia! Sain kyllä nauraa ennakkoluuloille sata kertaa, paitsi silloin kun kyllästytti liikaa. Olihan se vaihtelua, kun siihen asti olin aina joutunut kärsimään snobin ja älypään maineesta. Huomasipa kuitenkin selvästi, että akateemisuus ei takaa alkeellistakaan sivistyneisyyttä. Vaikka eihän se mikään varsinainen uutinen ollut. Olin jo piipahtanut lipastolla ennen amikseen menoakin. Nyt en osaa enää sanoa, nousiko status uudelleenlipastoitumisen myötä enkä välitä miettiä asiaa.
Nykyään kaverit ovat jokseenkin fifty-fifty akateemisia ja muuten vain sivistyneitä. Koulutus ei tunnu oleelliselta, kunhan yhteisiä puheenaiheita löytyy. Aika moni tuttu on myös hakeutunut korkeakouluun omia teitään, hieman mutkaisemmin kuin peruskoulu-lukio-pääsykoe-väylää. Elämänkokemus ja monenlainen ammattikokemus voivat syventää opintoja. Ainakin oman kokemukseni valossa osa lukioputkesta tulijoista posmottaa vain tärkeänä merkintöjä rekkariin, kun taas kaikki tuntemani mutkien kautta jatko-opiskelemaan päätyneet hakevat iloa ja hyötyä opintojen sisällöstä, pelkkä merkintöjen metsästys ei tyydytä.
Olisipa kuitenkin äärettömän siistiä osata hitsata. Kiitos Parppein lisäksi Marinadille inspiraatiosta!
torstaina, maaliskuuta 31, 2005
keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005
Opettavainen vapunajan tarina
Tapasin 15-vuotiaana liian pitkän pitkänperjantain iltana I-klubilla aavistuksenomaisesti M. A. Nummista muistuttavan miehen (AMANMM), johon kovasti ihastuin. Myöhemmin hän kutsui minut kanssaan vapun aatonaaton überground-pirskeisiin ja tottahan sanoin kyllä. Ilta sujahteli mukavasti, mutta valitettavasti AMANMM:n kavereineen olivat perin höveleinä juomien suhteen ja minä puolestani otin kohteliaasti kiittäen kaikki huikkatarjoukset vastaan. Ja tiedättehän te, miten käy, kun erilaiset juomalajikkeet joutuvat yhtäkkiä samaan mahaan. Ne käyvät sotasille!
Yllättävää ylösnousemusta seuranneen sotkun johdosta lainasin AMANMM:n isän vanhoja pöksyjä (onneksi kasarivaatteet saivat olla väljiä ukkohousuja ja minun vaatteeni saivat olla lähes mitä vain, kunhan olivat riittävän mustia) ja läksin reippaana pailaamahan. Pirskeissä oli riuskat määrät teekkaripoikia, joten sain tanssia ihan kunnolla ja jostain syystä intouduin myös suutelemaan muutamiakin heeboja, vaikka tietysti AMANMM oli intohimoni ainoa kohde.
Myöhemmin tuumasin, että oli ihan hyvä bändi siellä pirskeissä. Niitä bändejä oli kolme, kaveri vastasi.
Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin minulle kävi näin:
Yllättävää ylösnousemusta seuranneen sotkun johdosta lainasin AMANMM:n isän vanhoja pöksyjä (onneksi kasarivaatteet saivat olla väljiä ukkohousuja ja minun vaatteeni saivat olla lähes mitä vain, kunhan olivat riittävän mustia) ja läksin reippaana pailaamahan. Pirskeissä oli riuskat määrät teekkaripoikia, joten sain tanssia ihan kunnolla ja jostain syystä intouduin myös suutelemaan muutamiakin heeboja, vaikka tietysti AMANMM oli intohimoni ainoa kohde.
Myöhemmin tuumasin, että oli ihan hyvä bändi siellä pirskeissä. Niitä bändejä oli kolme, kaveri vastasi.
Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin minulle kävi näin:
Kahdeksasta kolmeen
Jos vauva saisi valita, hän viettäisi yönsä ihanien maitolähteiden välittömässä läheisyydessä raukeasti naukkaillen vähän väliä. Jos äiti saisi valita, vauva ottaisi illalla ja aamulla huikat ja vetelisi lopun yötä hirsiä. Hissuksiin etenemme äidin toivomaan suuntaan. Osa maitoiluista korvataan lempeällä örinällä ja taputtelulla ja vain ininästä karjuntaan etenevät vaiennetaan maidolla. Toissayön painajaismaisesta kahdeksasta ollaan näillä keinoin kutistettu viime yön kolmeen. Pamolilla oli myös osuutta asiaan (huom. jos joku Pamolin markkinointiosaston tyyppi näkee tämän, otetaan mieluusti vastaan korvausta blogimainonnasta vaikkapa tuotelahjan muodossa).
tiistaina, maaliskuuta 29, 2005
Täytin lomakkeen, toisenkin
Kirjallinen luomiskykyni on nuijittu kuoliaaksi tuntemattoman mittaiseksi ajaksi, koska täytin KELA:n lomakkeet KU102 ja KU104. Tämä oli kuitenkin vielä kevyttä lämmittelyä - toukokuussa väännetään hoitotukihakemuksia, joihin pitää kirjoittaa vapaamuotoiset selostukset elämän kaameuksista ja muuta piristävää. Selviytyäkseni aion tuplata minä-minä-lenkkien viikkoannoksen ja käydä baarissa polttamassa röökiä ja juomassa alkoholijuomia, eli viettää toisaalta raivostuttavan terveellistä ja toisaalta kammottavan rappiollista elämää.
Minä ne hakemukset kuitenkin haluan kirjoittaa, jos nyt joku viisastelija siellä kysyy, miksen laita SP:tä sorvin ääreen. Ne ovat itselleni myös jonkinlaisia surutöitä, kun pitää eritellä raastavalla tarkkuudella kaikki vaikeat ja ongelmalliset paikat ja erityisesti hekumoida sillä, miten lapseni eroaa ikätovereistaan. Toivottavasti poikani ei joudu koskaan noita lukemaan. SP ne kyllä lukee ja usein olemme kirjoittaneet selostusta vuoron perään. Selostus kaiken kauheudesta tökkää joka rivillä, kun normaalisti pää on asennettu keskittymään positiivisiin asioihin eikä oman rakkaan lapsen haukkuminen oikein helposti luonnistu muutenkaan. Pakko minun on lappuihin matalampien tukien uhallakin kirjoittaa jotain lapsen iloisuudesta ja ihanuudesta, muuten en vain kestä.
Toiveena on kuitenkin tällä erää päästä sopeutumis-valmennuskurssille, eli leireilemään seitsemän muun autistiperheen kanssa johonkin kaukanapoissamestaan. Siellä kuulemme asiantuntija-alustuksia ja saamme vertaistukea toisiltamme. Lisäksi ohjaajat kehittävät jotain hassunhauskaa liikunnallista tekemistä, jotta saamme voimavaroja tjsp. Lapset touhuavat omissa ryhmissään jotain järkevää ja hauskaa. Saamme istua valmiiseen ruokapöytään ja laistaa siivoamisesta ym. tylsästä viikon päivät. Nuorena olisin vihannut noita hassunhauskoja osuuksia synkeästi, mutta nyt en jaksa piitata. Otan irti kaikki hyvät jutut, eli etenkin toisten perheiden ja SP:n kanssa keskustelemisen ja kiskaisen takataskusta urheiluhenkeä leikkiin ja lauluun.
Loistavinta tuollaisissa kursseissa on se, että saa viikon verran keskittyä autismiasioihin. Arkipäivässä ei kovin usein pääse mietteissään tarpeeksi ylös, että voisi tarkastella asioita lintuperspektiivistä. Koko ajan pitää hoidella sitä mikä tapahtuu juuri nyt, näköala täyttyy kaikesta lyhyen tähtäyksen tärkeästä. Kokolailla sama juttu kuin työ-töissä projekteja väsätessä. Pää kuumana ratkotaan projektin ongelmia ja mietitään käsillä olevia asioita, kun taas konferenssissa voi päästää mielikuvituksen lentämään ja tarkastella omaa jokapäiväistä työtään osana isoa kuviota.
Sitten tää menisi taas leikkimään nukkumista. Lapsi heräilee vaikka troppailisi ja oma kuugeli kuumottaa lomakeallergian takia, mutta kaipa sitä pienet REMmit saa otetuksi. Ostin uuden, suunnattoman norsumukin rikkimenneen lammaskolpakkoni tilalle, joten aamukahvissa ei tarvitse pihistellä.
Minä ne hakemukset kuitenkin haluan kirjoittaa, jos nyt joku viisastelija siellä kysyy, miksen laita SP:tä sorvin ääreen. Ne ovat itselleni myös jonkinlaisia surutöitä, kun pitää eritellä raastavalla tarkkuudella kaikki vaikeat ja ongelmalliset paikat ja erityisesti hekumoida sillä, miten lapseni eroaa ikätovereistaan. Toivottavasti poikani ei joudu koskaan noita lukemaan. SP ne kyllä lukee ja usein olemme kirjoittaneet selostusta vuoron perään. Selostus kaiken kauheudesta tökkää joka rivillä, kun normaalisti pää on asennettu keskittymään positiivisiin asioihin eikä oman rakkaan lapsen haukkuminen oikein helposti luonnistu muutenkaan. Pakko minun on lappuihin matalampien tukien uhallakin kirjoittaa jotain lapsen iloisuudesta ja ihanuudesta, muuten en vain kestä.
Toiveena on kuitenkin tällä erää päästä sopeutumis-valmennuskurssille, eli leireilemään seitsemän muun autistiperheen kanssa johonkin kaukanapoissamestaan. Siellä kuulemme asiantuntija-alustuksia ja saamme vertaistukea toisiltamme. Lisäksi ohjaajat kehittävät jotain hassunhauskaa liikunnallista tekemistä, jotta saamme voimavaroja tjsp. Lapset touhuavat omissa ryhmissään jotain järkevää ja hauskaa. Saamme istua valmiiseen ruokapöytään ja laistaa siivoamisesta ym. tylsästä viikon päivät. Nuorena olisin vihannut noita hassunhauskoja osuuksia synkeästi, mutta nyt en jaksa piitata. Otan irti kaikki hyvät jutut, eli etenkin toisten perheiden ja SP:n kanssa keskustelemisen ja kiskaisen takataskusta urheiluhenkeä leikkiin ja lauluun.
Loistavinta tuollaisissa kursseissa on se, että saa viikon verran keskittyä autismiasioihin. Arkipäivässä ei kovin usein pääse mietteissään tarpeeksi ylös, että voisi tarkastella asioita lintuperspektiivistä. Koko ajan pitää hoidella sitä mikä tapahtuu juuri nyt, näköala täyttyy kaikesta lyhyen tähtäyksen tärkeästä. Kokolailla sama juttu kuin työ-töissä projekteja väsätessä. Pää kuumana ratkotaan projektin ongelmia ja mietitään käsillä olevia asioita, kun taas konferenssissa voi päästää mielikuvituksen lentämään ja tarkastella omaa jokapäiväistä työtään osana isoa kuviota.
Sitten tää menisi taas leikkimään nukkumista. Lapsi heräilee vaikka troppailisi ja oma kuugeli kuumottaa lomakeallergian takia, mutta kaipa sitä pienet REMmit saa otetuksi. Ostin uuden, suunnattoman norsumukin rikkimenneen lammaskolpakkoni tilalle, joten aamukahvissa ei tarvitse pihistellä.
maanantaina, maaliskuuta 28, 2005
Minä-minä-minä
Tänään minä-minä-lenkki suuntautui lähimpään mahdolliseen metsään. Tajusin, että petos karkele, tuossahan on metsä, heti metsänreunan vieressä. (Olen muuten aika välkky kimuli.) Minun ei tarvitsekaan polkea fillarilla viittä minuuttia luksuspururadalle, vaan voin viilettää pöpelikössä kolmen minuutin kävelyn päässä. Jo lapsena epäilin, että metsän tarjoamat aistimukset, näkö-, haju-, liiketunto- jne., tekevät kutaa pollalleni ja iän mittaan epäilykseni yhä vahvistuu. Luultavasti saavutan varmuuden 94 vuoden iässä. (Ei taida olla hyvä lastata kauheasti odotuksia johonkin tiettyyn ikään? No menköön tämänkin kerran.) Nyt en enää jaksa mennä isoihin metsiin automatkojen taakse, vaan tyydyn kotinurkkien tarjoamiin puutihentymiin, mutta luultavasti raahaan vielä mukulat jonain päivänä Seitsemiseen tai Siikanevalle.
Yksikään hirvi ei onnistunut mämmittämään niskaani. Huomasin, että jokunen siellä kuusen kärkiseudussa tähtäili jokseenkin kieron näköisenä.
Tänään olen myös säälinyt itseäni. On ollut aika monta hankalaa yötä peräkkäin ja pinnaa kiristää. SP kävi hakkaamassa sulkaa kaverinsa kanssa ja käytti selvästi aikaa myös tilanteen miettimiseen. Hän ehdotti, että ensi viikonloppuna häivyn yöksi pois kotoa, kun hän ottaa yövieroituksen harteilleen. Kieltämättä vauvan vieroittaminen rinnalta on helpompaa, jos vieroittajalla ei ole itsellään vauvalle seireeninlauluja veisaavia, huumaavia maidontuoksuja huuruavia tissi-ihanuuksia paidan alla. Minä puolestani ehdotin, että ottaisin Esikoisen mukaan evakkoon, jotta hänen unensa eivät häiriintyisi Tosikoisen levottomuudesta. Nyt mietitään, mihin menisimme, kun ilmeisimmistä kavereista yhdet ovat reissussa ja toiset putkiremonttia paossa. Kyllä me jotain keksimme.
Nytkin pitäisi olla nukkumassa. Paha, paha Kaura valvoo blogin ja Conanin äärellä. Huomenna ehkä jaksan vääntää muutaman valokuvan todisteeksi Ammulle, joka kehtasi epäillä lasteni söpöyttä.
Tiedoksi muuten, että tänne tuoneiden hakujen perusteella blogini erikoistuu peppuihin, karvaisiin naisiin ja hirviin. Kannattaa puntaroida tätä, ennen kuin tunnustautuu Viiston Pinnan lukijaksi. Sopiiko lista brändiisi ja näyttäisikö se hyvältä CV:ssä?
Yksikään hirvi ei onnistunut mämmittämään niskaani. Huomasin, että jokunen siellä kuusen kärkiseudussa tähtäili jokseenkin kieron näköisenä.
Tänään olen myös säälinyt itseäni. On ollut aika monta hankalaa yötä peräkkäin ja pinnaa kiristää. SP kävi hakkaamassa sulkaa kaverinsa kanssa ja käytti selvästi aikaa myös tilanteen miettimiseen. Hän ehdotti, että ensi viikonloppuna häivyn yöksi pois kotoa, kun hän ottaa yövieroituksen harteilleen. Kieltämättä vauvan vieroittaminen rinnalta on helpompaa, jos vieroittajalla ei ole itsellään vauvalle seireeninlauluja veisaavia, huumaavia maidontuoksuja huuruavia tissi-ihanuuksia paidan alla. Minä puolestani ehdotin, että ottaisin Esikoisen mukaan evakkoon, jotta hänen unensa eivät häiriintyisi Tosikoisen levottomuudesta. Nyt mietitään, mihin menisimme, kun ilmeisimmistä kavereista yhdet ovat reissussa ja toiset putkiremonttia paossa. Kyllä me jotain keksimme.
Nytkin pitäisi olla nukkumassa. Paha, paha Kaura valvoo blogin ja Conanin äärellä. Huomenna ehkä jaksan vääntää muutaman valokuvan todisteeksi Ammulle, joka kehtasi epäillä lasteni söpöyttä.
Tiedoksi muuten, että tänne tuoneiden hakujen perusteella blogini erikoistuu peppuihin, karvaisiin naisiin ja hirviin. Kannattaa puntaroida tätä, ennen kuin tunnustautuu Viiston Pinnan lukijaksi. Sopiiko lista brändiisi ja näyttäisikö se hyvältä CV:ssä?
sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2005
Kuka mua pämäytti?
Aivan kuin minulla olisi aikaa hukattavaksi asti, olen ilmeisesti jättänyt yhden tunnin houkuttelevasti tyrkylle perstaskuun ja nyt joku on varastanut sen! Tuokaa se heti takaisin! Haluan käyttää sen nukkumiseen. Alkupuolen tunnista tekisin rentoutumisharjoitusta ja vaipuisin mukavaan horteeseen. Siitä liukuisin vähän syvemmälle, tiiraisin parit REMmit ja lopuksi heräisin virkistyneenä ja pienen verryttelyn jälkeen valmiina toimintaan.
Anoppilassa visiitillä alkoi taas ihan turkasesti uinuttaa. Lapset puolestaan olivat ilmeisesti käyneet nurkan takana ottamassa kiellettyjä piristeitä vauhdista päätellen. Anoppi oli tällä kertaa nostanut kaikki särkyvät esineet korkealle hyllyille, joten Tosikoisen perässä ei tarvinnut olla ihan koko ajan. Erittäin huomaavaisesti tehty, kymmenen mummopistettä! On ihanaa juoda kupillinen JTKK:ta (jonkun toisen keittämää kahvia) joutumatta keskeyttämään 25 kertaa milloin minkäkin härvelin pelastamiseksi.
Vauvis ei osoita edelleenkään merkkejä vauhdin hidastumisesta, kun itse puolestani olen yhä vain perin nuutunut. Tässä täytyy nyt olla jokin virhe?
Anoppilassa visiitillä alkoi taas ihan turkasesti uinuttaa. Lapset puolestaan olivat ilmeisesti käyneet nurkan takana ottamassa kiellettyjä piristeitä vauhdista päätellen. Anoppi oli tällä kertaa nostanut kaikki särkyvät esineet korkealle hyllyille, joten Tosikoisen perässä ei tarvinnut olla ihan koko ajan. Erittäin huomaavaisesti tehty, kymmenen mummopistettä! On ihanaa juoda kupillinen JTKK:ta (jonkun toisen keittämää kahvia) joutumatta keskeyttämään 25 kertaa milloin minkäkin härvelin pelastamiseksi.
Vauvis ei osoita edelleenkään merkkejä vauhdin hidastumisesta, kun itse puolestani olen yhä vain perin nuutunut. Tässä täytyy nyt olla jokin virhe?
Nakusaunontaa
Tulin äskettäin kommenttilooran puolella paljastaneeksi (augh näitä sanavalintoja) meidän saunovan alasti. Tämä meinaa, että saunassa näkyy ala- ja täysiäkäisten genitaaleja ja muita tavallisesti vaatteiden alla piilottelevia juttuhommajuttuja, ml. nelisen napaa. Amerikassa tämä olisi epäilemättä ihan järkyttävää. Esimerkiksi Metten blogista löytyy oiva juttu aiheesta. Amerikkalaisnainen oli lapsineen kohdannut taidekaupan edustalla jäljennöksen Michelangelon Daavidista. Tämän onnettomuuden tapahduttua nainen järkyttyneenä totesi ajautuneensa tilanteeseen, jossa joutuu selittämään tyttärilleen, mikä on penis.
Itse toivon tyttäreni jo pienestä pitäen tietävän, että pojilla sekä miehillä on penis, tuttavallisemmin pippeli. Tytöillä ja naisilla on pimppa, tieteellisemmin tunnetaan myös nimet vulva, vagina jne., kun en ole parempiakaan sanoja keksinyt. En ajatellut lanseerata näitä nimillä sisä- ja ulkosynnyttimet, kun tytölle ei synnyttäminen ole millään tavoin ajankohtainen asia vielä vuosiin tai ehkä ikinä, toisin kuin vaikkapa sopivien kosketusten rajojen vetäminen (toivottavasti vain teoriassa) tai itsetyydytys. Esikoisella oli kausi, jolloin hän suuresti ihmetteli vanhempiensa erilaisuutta ja nyt hän luullakseni tietää ainakin iän kannalta riittävät perusasiat. Kiitos nakusaunonnan.
Itse toivon tyttäreni jo pienestä pitäen tietävän, että pojilla sekä miehillä on penis, tuttavallisemmin pippeli. Tytöillä ja naisilla on pimppa, tieteellisemmin tunnetaan myös nimet vulva, vagina jne., kun en ole parempiakaan sanoja keksinyt. En ajatellut lanseerata näitä nimillä sisä- ja ulkosynnyttimet, kun tytölle ei synnyttäminen ole millään tavoin ajankohtainen asia vielä vuosiin tai ehkä ikinä, toisin kuin vaikkapa sopivien kosketusten rajojen vetäminen (toivottavasti vain teoriassa) tai itsetyydytys. Esikoisella oli kausi, jolloin hän suuresti ihmetteli vanhempiensa erilaisuutta ja nyt hän luullakseni tietää ainakin iän kannalta riittävät perusasiat. Kiitos nakusaunonnan.
lauantaina, maaliskuuta 26, 2005
Seitsemän hengen illallinen
90-luvun alussa olin au pairina Lontoon kupeessa amerikkalaisessa perheessä. Sunnuntait olivat vapaapäiviäni ja eräänä sunnuntaiaamuna nautin aamupalaksi eilisen päivällisen tähteitä. Palatessani Lontoon-seikkailuiltani (fotailua puistoissa, lounasbarokkia jossain kirkossa, pari leffakerholeffaa ja lopuksi olutta pubissa) perheen emäntä soimasi minua siitä, että olin syönyt hänen illalliseksi suunnittelemansa ruoat. Koska perheessä oli vieraitakin (rouvan isä ja herran äiti olivat löytäneet toisensa ja menneet naimisiin) laskin että pikku aamiaiseksi olin popsaissut seitsemän hengen aterian.
Joka päivä emäntä keksi minulle uusia hommia. Kolme kertaa viikossa ökytalon täydellinen imurointi ja vessojen sekä kylppärien pesu. Kaikki pyykit ja silitykset. Ruoanlaitossa kaikki tylsät hommat. Yhtäkkiä piti myös pestä rätillä (kontallaan) koiran huoneen lattia joka päivä. Piti olla koulun päättyessä siltä varalta kotona, että emäntä itse olisi ostamassa pseudoantiikkisia rumia väkkejä. Piti silittää sukkia ja tärkätä kalsareita. Kaikki saamani palaute oli negatiivista. Kolme kuukautta mietin, että ehkä vikaa on minussakin ja sitten hankin uuden perheen työntantajaksi. En ollut tullut au pairiksi sen takia, että viettäisin jokaisen hetken häiriintyneen emännän oikkuja täyttäen. Perheellä olisi ollut varaa siivoojaankin.
Uusi perhe tarvitsi minua oikeasti vauvanhoitoon ja sekalaiseen jeesaukseen. Sain kiitosta ja tunsin olevani tarpeellinen. Sain syödä aamiaiseni hyvin omintunnoin. Tutustuin samalla mormonien elämään ja yritin olla loksauttelematta leukaani.
Nykyään on byrokratian puolesta kai helppoa tehdä oikeitakin töitä Englannissa, mutta en tiedä, vaihtaisinko. Au pairina oli kevyttä, epätodellista. Tuossa vaiheessa olin jo vuosikaudet asunut omillani, joten perheessä asuminen melkein kuin piipahdus huolettomaan teini-ikään, joka minulta olikin jäänyt kokematta. Joku muu vastasi katosta pään päällä, ruoasta, vessapaperista ym. peruskamasta, minä hoitelin omat tehtäväni taskurahaa vastaan. Se teki ylivastuullisuudelle hyvää ja sain tutkailla outoja puolia itsestäni. Lisäksi deittailu oli harmitonta ja ilmavaa, koska monet nuoret miehetkin asuivat isän ja äidin kotona. Kenelläkään tapaamallani ihmisellä ei ollut kummoisiakaan ennakkokäsityksiä, olin vain tyyni, pitkä, vaalea suomalainen.
Korvalappustereoni, niin kuin kannettavia soittimia silloin kutsuttiin, olivat aikamoinen tulikokeen paikka suomalaiselle musiikille, jota kuuntelin koti-ikävän iskiessä. Parhaiten selvisivät Tuomari Nurmion neljä ensimmäistä levyä ja erityisesti yhä rakastan Punaista planeettaa. Nyt se tuo mieleen aikani Englannissa.
Yön sylissä enkelit matelevat ja jumalat nukkuvat lattialla (niin kuin Hannu Nurmio sanoo tuolla levyllä monen muun vängän asian ohella).
Joka päivä emäntä keksi minulle uusia hommia. Kolme kertaa viikossa ökytalon täydellinen imurointi ja vessojen sekä kylppärien pesu. Kaikki pyykit ja silitykset. Ruoanlaitossa kaikki tylsät hommat. Yhtäkkiä piti myös pestä rätillä (kontallaan) koiran huoneen lattia joka päivä. Piti olla koulun päättyessä siltä varalta kotona, että emäntä itse olisi ostamassa pseudoantiikkisia rumia väkkejä. Piti silittää sukkia ja tärkätä kalsareita. Kaikki saamani palaute oli negatiivista. Kolme kuukautta mietin, että ehkä vikaa on minussakin ja sitten hankin uuden perheen työntantajaksi. En ollut tullut au pairiksi sen takia, että viettäisin jokaisen hetken häiriintyneen emännän oikkuja täyttäen. Perheellä olisi ollut varaa siivoojaankin.
Uusi perhe tarvitsi minua oikeasti vauvanhoitoon ja sekalaiseen jeesaukseen. Sain kiitosta ja tunsin olevani tarpeellinen. Sain syödä aamiaiseni hyvin omintunnoin. Tutustuin samalla mormonien elämään ja yritin olla loksauttelematta leukaani.
Nykyään on byrokratian puolesta kai helppoa tehdä oikeitakin töitä Englannissa, mutta en tiedä, vaihtaisinko. Au pairina oli kevyttä, epätodellista. Tuossa vaiheessa olin jo vuosikaudet asunut omillani, joten perheessä asuminen melkein kuin piipahdus huolettomaan teini-ikään, joka minulta olikin jäänyt kokematta. Joku muu vastasi katosta pään päällä, ruoasta, vessapaperista ym. peruskamasta, minä hoitelin omat tehtäväni taskurahaa vastaan. Se teki ylivastuullisuudelle hyvää ja sain tutkailla outoja puolia itsestäni. Lisäksi deittailu oli harmitonta ja ilmavaa, koska monet nuoret miehetkin asuivat isän ja äidin kotona. Kenelläkään tapaamallani ihmisellä ei ollut kummoisiakaan ennakkokäsityksiä, olin vain tyyni, pitkä, vaalea suomalainen.
Korvalappustereoni, niin kuin kannettavia soittimia silloin kutsuttiin, olivat aikamoinen tulikokeen paikka suomalaiselle musiikille, jota kuuntelin koti-ikävän iskiessä. Parhaiten selvisivät Tuomari Nurmion neljä ensimmäistä levyä ja erityisesti yhä rakastan Punaista planeettaa. Nyt se tuo mieleen aikani Englannissa.
Yön sylissä enkelit matelevat ja jumalat nukkuvat lattialla (niin kuin Hannu Nurmio sanoo tuolla levyllä monen muun vängän asian ohella).
perjantaina, maaliskuuta 25, 2005
Koko rahalla imelää
Puolivillainen olo ja akuutti tekemisen puute ajoivat meidät kävelylle. Harvinaista, mutta mitäpä ei ihminen tekisi, kun pitkä pitkäperjantai hyökkää päälle kuin valtava pullataikina. Katselin ikisuomalaista talvenhäätöilmaa: terästaivas ja vettä, loskaa, koirankakkaa kaikkialla. Esikoinen nautti joka lätäköstä, lumikökkäreestä ja penkasta, SP:n kärryttelemä Tosikoinen tuijotti ensin lasittuneesti puoli tuntia sinne tänne ja lopulta nukahti. Katselin hieman kadehtien hänen lokoisaa uinailuaan. Tunsin voimaperäistä ihastusta noita kolmea kohtaan ja loiskuttelin teknokengilläni voitokkaasti lätäköiden halki.
Vaunuissa nukkuvaa Esikoista muistan kadehtineeni kuusi vuotta sitten ihan tosissani. Amerikassa käydessämme ostin itselleni tuliaisiksi jääkaappimagneetin: "All I want for Christmas is a nap." Nyt ei onneksi ole yhtä vaikeaa.
Keksimme hakea suklaattomalle perheenjäsenelle pääsiäiskarkkia videovuokraamosta ja intouduin Esikoisen kanssa valkkaamaan yhtä ja toista merkillistä. Pulitin peräti seitsemän euroa valtavasta, monenkirjavasta säläpussista. Olin etukäteen opiskellut Halvat ja Haribot, mitä saan syödä ja mitä en, jos mielin vauvan nukkuvan. Tämä pussi kestää minulla ainakin kaksi viikkoa, luultavammin kolme (anteeksi vain). Siitä huolimatta tai juuri siksi että olen kova herkkusuu.
Tunnustelen varovaisesti, olisiko minusta jatkamaan X-projektia. Aivot huutavat apua. Kuulemma lakko uhkaa, jos nyt tuuppaan sinne vielä jotain isoa näiden tavallisten sekä autismin, allergian ja muorijuttujen päälle. Jatkamme neuvotteluja ja heiluttelemme houkuttelevaa kirjallisuutta näköelimille, jos aivot vaikka hiukan antaisivat periksi.
Vaunuissa nukkuvaa Esikoista muistan kadehtineeni kuusi vuotta sitten ihan tosissani. Amerikassa käydessämme ostin itselleni tuliaisiksi jääkaappimagneetin: "All I want for Christmas is a nap." Nyt ei onneksi ole yhtä vaikeaa.
Keksimme hakea suklaattomalle perheenjäsenelle pääsiäiskarkkia videovuokraamosta ja intouduin Esikoisen kanssa valkkaamaan yhtä ja toista merkillistä. Pulitin peräti seitsemän euroa valtavasta, monenkirjavasta säläpussista. Olin etukäteen opiskellut Halvat ja Haribot, mitä saan syödä ja mitä en, jos mielin vauvan nukkuvan. Tämä pussi kestää minulla ainakin kaksi viikkoa, luultavammin kolme (anteeksi vain). Siitä huolimatta tai juuri siksi että olen kova herkkusuu.
Tunnustelen varovaisesti, olisiko minusta jatkamaan X-projektia. Aivot huutavat apua. Kuulemma lakko uhkaa, jos nyt tuuppaan sinne vielä jotain isoa näiden tavallisten sekä autismin, allergian ja muorijuttujen päälle. Jatkamme neuvotteluja ja heiluttelemme houkuttelevaa kirjallisuutta näköelimille, jos aivot vaikka hiukan antaisivat periksi.
torstaina, maaliskuuta 24, 2005
Kohta on taas joulu
Kaksi kysymystä on ylitse muiden: "Mikä on tämän kaiken tarkoitus?" ja "Miksi vauva ei nuku?" On myös esitetty kolmatta ja neljättä kysymystä: "Miksi mitvit ei ole päivittänyt?" ja "Miksi Kuuluttajalle tulee haamupäivityksiä juuri silloin, kun jatkokertomus on jännittävimmillään?" Aika näyttää, tulevatko nämä kysymykset kaiverretuiksi historian suuriin kivipaasiin vai ovatko ne pelkkiä graffiteja aikakautensa seinällä, joka kohta maalataan uudelleen. Viides ja kuudes kysymys: "Kumpi voittaa painiottelussa, Ammu vai imuri?" ja "Ovatko EK:n riuskat jälkeläiset saaneet huushollin puunatuksi?" saavat toivottavasti vastauksensa tänään. (Olen veikannut seuraavasti: Ammu-imuri 4-1, tarpeeksi hyvin puunatuksi mukavan illanvieton kannalta.)
Mutta MIKSI TUO VAUVA EI NUKU? Likka on ihan uuvahtanut, kylläinen, mukavasti sylissä ja vieläpä heijaillaan jumppapallon päällä maksimaalisen unettavasti näppäinten vaimeassa rapinassa. Ihan alkaa itseä nukuttaa pelkkä kuvailu. Huvittaisi kieltää selvästi nenään osuva todennäköisin syy: tytär reagoi jollekin syömälleen tai minun syömälleni aineelle. Buu. Täytyy pukea Sherlock-hattu päähän ja selvittää, mikä nyt taas riivaa.
Jouluun on enää yhdeksän kuukautta joten kaikkien neitsytmarioiden on ihan viimeiset hilkut panna pulla uuniin. (En nyt tarkoita panemisella panemista vaan panemista, senkin kaksimieliköt.) Oleellisia kommenttibokseja seuranneet neitsytmariat ovat tästä onneksi jo perillä.
Mutta MIKSI TUO VAUVA EI NUKU? Likka on ihan uuvahtanut, kylläinen, mukavasti sylissä ja vieläpä heijaillaan jumppapallon päällä maksimaalisen unettavasti näppäinten vaimeassa rapinassa. Ihan alkaa itseä nukuttaa pelkkä kuvailu. Huvittaisi kieltää selvästi nenään osuva todennäköisin syy: tytär reagoi jollekin syömälleen tai minun syömälleni aineelle. Buu. Täytyy pukea Sherlock-hattu päähän ja selvittää, mikä nyt taas riivaa.
Jouluun on enää yhdeksän kuukautta joten kaikkien neitsytmarioiden on ihan viimeiset hilkut panna pulla uuniin. (En nyt tarkoita panemisella panemista vaan panemista, senkin kaksimieliköt.) Oleellisia kommenttibokseja seuranneet neitsytmariat ovat tästä onneksi jo perillä.
keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2005
Juttujuttuja
Pointtini on lähtenyt karkuteille, epäilen Blogistanin pahinta pizza promisquittoa vuosiin.
Kaverini kertoi taannoin jutun varpajaisista. Kamusta oli tullut ylpeä ja iloinen esikoisen isä ja vaimon sekä kavereiden painostuksesta piti lähteä varpajoimaan. Kemut jatkuivat aina yökerhoon asti ja baaritiskillä kaveri kohtasi kauniin naisen. "Mitä sinunkaltaisesi mies tekee tämänkaltaisessa paikassa", nainen kysyi, tai ainakin sinne päin. "Juhlitaan tässä esikoisen syntymää!" mies vastasi naama loistaen. "Aijaa, kato mullakin on nyt just vaikeaa", vastasi nainen.
Bollywood-musiikki häiritsee vauvan nukkumista. Kuuntelimme tänään YLE1-kanavaa ja siellä alkoi hauska Bollywood-ohjelma, mutta mitä, aina piisin huippukohdassa vauva säpsähti hereille päiväuniltaan. Vaadimme ohjelman siirtämistä pois päiväuniajalta! Vaadimme samaan syssyyn, että mitään hauskoja ohjelmia ei saa näyttää 20.30-21.00 kun just silloin nassit vetää iltarutiineja läpi. Vai hankkisko kiintolevyllisen tikipoksin. (En mä oikeasti vaadi, muuten, jos nyt joku ottaa siellä vettä myllyyn ja käy raivoamaan, miten epiksiä sikaniskoja kaikki lapsiperheelliset ovat. Pitäkää Sillä silmällänne.)
Kevät tulee, lumi sulee, puro sanoo bule bule.
Tena kosiskelee Kuuluttajaa yhteistyökumppaniksi, koska Blogiyrittäjä Könösen hikinen iltapäivä -tarina aiheutti myyntiin selvän piikin. Kuuluttaja painiskelee nyt eettisten ongelmien parissa. Onko oikein tuhota Ridgen basilikaviljelmät? Jääkö suuren rahan käskyläiselle enää mitään taiteellista tai poliittista vapautta, vai ymmärtääkö Tenan PR-pomo estetiikkaa, pointillismia ja tarpeellista riekuntaa? Ja ennen kaikkea: voiko yhtä aikaa tehdä diiliä myös Rexonan kanssa?
Mua ei nyt huvita mikään järkevä. Tiskit ovat opiskelleet Lisääntymistä banaanikärpäsille -teosta salaa tiskipöydällä lojuvan määrän perusteella. Mutta huvittaako? Myös pyykkiä olisi kolmannellekin jalalle. Kylläpä nappaa. Tosikoiselle tarjoan Oikeaoppisten Kotitekoisten Vauvanruokien asemesta välipalaksi Bolla-muroja (sis. suolaa) ja kuivattuja puolukoita (sis. sokeria), Esikoinen puolestaan saa lörtsätä ison kasan maksamakkaraa herkkuvoileipiensä päälle, koska on niin ihanaa, että hän tekee itse. Vaivaamatta äitiään. Leipää tarttis tehdä ja kauppalista vääntää, postittaa pari judeemia ja täyttää lomakkeita. Voinhan toki sysätä hommat tunnollisemmalle puoliskolle, mutta se ei tunnu oikein reilulta. Olen jo saanut uhkapostia SP:iden vapautusrintamalta, joten ei auta ainakaan pahentaa tilannetta tai SP-tytöt tulevat.
Äh. *Lähtee lampsimaan kohti tiskipöytää.*
Kaverini kertoi taannoin jutun varpajaisista. Kamusta oli tullut ylpeä ja iloinen esikoisen isä ja vaimon sekä kavereiden painostuksesta piti lähteä varpajoimaan. Kemut jatkuivat aina yökerhoon asti ja baaritiskillä kaveri kohtasi kauniin naisen. "Mitä sinunkaltaisesi mies tekee tämänkaltaisessa paikassa", nainen kysyi, tai ainakin sinne päin. "Juhlitaan tässä esikoisen syntymää!" mies vastasi naama loistaen. "Aijaa, kato mullakin on nyt just vaikeaa", vastasi nainen.
Bollywood-musiikki häiritsee vauvan nukkumista. Kuuntelimme tänään YLE1-kanavaa ja siellä alkoi hauska Bollywood-ohjelma, mutta mitä, aina piisin huippukohdassa vauva säpsähti hereille päiväuniltaan. Vaadimme ohjelman siirtämistä pois päiväuniajalta! Vaadimme samaan syssyyn, että mitään hauskoja ohjelmia ei saa näyttää 20.30-21.00 kun just silloin nassit vetää iltarutiineja läpi. Vai hankkisko kiintolevyllisen tikipoksin. (En mä oikeasti vaadi, muuten, jos nyt joku ottaa siellä vettä myllyyn ja käy raivoamaan, miten epiksiä sikaniskoja kaikki lapsiperheelliset ovat. Pitäkää Sillä silmällänne.)
Kevät tulee, lumi sulee, puro sanoo bule bule.
Tena kosiskelee Kuuluttajaa yhteistyökumppaniksi, koska Blogiyrittäjä Könösen hikinen iltapäivä -tarina aiheutti myyntiin selvän piikin. Kuuluttaja painiskelee nyt eettisten ongelmien parissa. Onko oikein tuhota Ridgen basilikaviljelmät? Jääkö suuren rahan käskyläiselle enää mitään taiteellista tai poliittista vapautta, vai ymmärtääkö Tenan PR-pomo estetiikkaa, pointillismia ja tarpeellista riekuntaa? Ja ennen kaikkea: voiko yhtä aikaa tehdä diiliä myös Rexonan kanssa?
Mua ei nyt huvita mikään järkevä. Tiskit ovat opiskelleet Lisääntymistä banaanikärpäsille -teosta salaa tiskipöydällä lojuvan määrän perusteella. Mutta huvittaako? Myös pyykkiä olisi kolmannellekin jalalle. Kylläpä nappaa. Tosikoiselle tarjoan Oikeaoppisten Kotitekoisten Vauvanruokien asemesta välipalaksi Bolla-muroja (sis. suolaa) ja kuivattuja puolukoita (sis. sokeria), Esikoinen puolestaan saa lörtsätä ison kasan maksamakkaraa herkkuvoileipiensä päälle, koska on niin ihanaa, että hän tekee itse. Vaivaamatta äitiään. Leipää tarttis tehdä ja kauppalista vääntää, postittaa pari judeemia ja täyttää lomakkeita. Voinhan toki sysätä hommat tunnollisemmalle puoliskolle, mutta se ei tunnu oikein reilulta. Olen jo saanut uhkapostia SP:iden vapautusrintamalta, joten ei auta ainakaan pahentaa tilannetta tai SP-tytöt tulevat.
Äh. *Lähtee lampsimaan kohti tiskipöytää.*
tiistaina, maaliskuuta 22, 2005
Mielen teoria
Autismipiireissä puhutaan usein mielen teoriasta, eli jokaisella olevasta käsityksestä siitä, mitä muiden ihmisten päässä tapahtuu. Tavallisen näkemyksen mukaan lapselle normaalisti noin 4-vuotiaana on kehittynyt mielen teoria, jonka perusteella lapsi alkaa hahmottaa ihmisten käyttäytymisen taustalla olevia tiloja, haluja, uskomuksia. Mielen teorian avulla lapsi kykenee ennakoimaan toisten toimintaa ja ymmärtämään muiden motiiveja. Usein väitetään, että autisteilla ei ole mielen teoriaa tai että se on puutteellinen. Mielestäni asia ei ole ihan noin yksinkertainen.
Neurotyypillisen (autistipiireissä kehitetty nimitys ei-autistiselle ihmiselle, lyhennetään NT) ihmisen mielen teoria näyttää vahvasti perustuvan siihen oletukseen, että muiden ihmisten mieli toimii osapuilleen samaan tapaan kuin hänen omansakin. Tämä on yleensä toimiva oletus. Jos ajatellaan, että autismin kirjolla oleva ihminen perustaa oletuksensa muiden mielen toiminnasta samalla tavoin oman mielensä toimintaan, hänen oletuksensa menevät valtaväestön kanssa koko ajan päin mäntyä. Autistin aivot toimivat perustavanlaatuisella tavalla NT-aivoista poikkeavasti, ihan aistitoiminnasta eli maailman hahmottamisesta lähtien, joten autistin on vaikeaa ymmärtää NT:n toimintaa. Mutta sama pätee toisin päin! Sen sijaan kokemukseni perusteella ainakin monet HFA:t (high functioning autist, en oikein pidä suomennoksesta "korkeatasoinen autisti") ja Asperger-ihmiset ymmärtävät toistensa mielen toimintaa varsin hyvin.
Autismiyhdistyksen kokouksessa juteltiin, että toisinaan opettajat ja muut yhteistyötahot ovat liian NT-pollaisia eivätkä pysty millään ymmärtämään autistipollan ratkaisevaa erilaisuutta. Vaikka olisivat lukeneet sata kirjaa ja käyneet kurssit, jotkut eivät siltikään voi ymmärtää että ihan todellakin autismin kirjolla olevan ihmisen vaikeudessa syödä tietynlaisia ruokia, istua pulpetissa tai olla hälinässä jumppasalissa ei ole kyse temppuilusta, ilkeydestä, tuhmuudesta, joka pitää ankaruudella kitkeä pois. Tämmöinen opettaja ei usko vielä sittenkään, kun ankaruus tekee oppilaalle syömisen, istumisen ja jumppaamisen vielä vaikeammaksi ja lisäksi oppilas ehkä alkaa karkailla, pissata housuun, taantua kehityksessään ja pelätä kouluuntuloa. Tämä opettajatyyppi lisää ankaruutta pari kierrosta: nyt kyllä näytetään, kuka täällä määrää. Tiedän oppilaita, joille ainoa keino selviytyä on vaihtaa koulua niin kauan, että hyvä opettaja osuu kohdalle. Voi vain kuvitella, miten tuskallisen raskas tie se on, kun autismin kirjolla olevan ihmisen on yleensä vaikeaa ja raskasta sopeutua uusiin paikkoihin ja ihmisiin.
Onneksi usein sekä NT että autismin kirjolla olija voi oppia hyvinkin paljon toinen toisestaan. Yksinkertaisia sosiaalisia tarinoita voidaan käyttää apuna, kun opetetaan lapselle vaikkapa sitä, etteivät muut lapset jaksa aina leikkiä sataa kertaa samaa leikkiä ja muita alkaa harmittaa, jos yksi sitä koko ajan vaatii ja jankuttaa. Tai voidaan havainnollistaa, että päivään ja kiitoksen sanomisesta voi tulla hyvä mieli toisille. NT:lle voidaan kertoa, että autismin kirjolla olija ottaa yleensä puheet kirjaimellisesti eikä erikseen opettamatta yleensä ymmärrä tavallisia sanontoja tai etenkään rivienvälisiä viestejä. Ei nosteta kissaa pöydälle, vaan aletaan puhua ongelmasta. Ei todeta että onpas sinulla likainen paita, vaan pyydetään suoraan vaihtamaan puhdas paita ylle. NT:lle pitää terhentää, että autisti ei myöskään ilmaise itseään rivien välissä. Ei kannata olettaa autistin manipuloivan tai valehtelevan. Heidän nonverbaali viestintänsä on erilaista kuin valtaväestöllä. Heidän kauhunsa ja pahat olonsa pitää ottaa vakavasti. Pakottaminen tavallisesti vain moninkertaistaa vaikeudet ja vaikeuttaa oppimista. Jne. Minä olen tässä suhteessa optimisti, nyt kun autistisen mielen ymmärrys kohenee yhä enemmän ja samalla, kuin varkain, piirtyy myös uudenlainen kuva ei-autistisesta mielestä.
Tämä nyt oli vain epätarkka ja nopeasti kirjoitettu raapaisu valtavasta aiheesta. Jos Mielen teoriasi menee rikki, sen voi onneksi korjauttaa lähimmässä Mielen huoltopisteessä.
Neurotyypillisen (autistipiireissä kehitetty nimitys ei-autistiselle ihmiselle, lyhennetään NT) ihmisen mielen teoria näyttää vahvasti perustuvan siihen oletukseen, että muiden ihmisten mieli toimii osapuilleen samaan tapaan kuin hänen omansakin. Tämä on yleensä toimiva oletus. Jos ajatellaan, että autismin kirjolla oleva ihminen perustaa oletuksensa muiden mielen toiminnasta samalla tavoin oman mielensä toimintaan, hänen oletuksensa menevät valtaväestön kanssa koko ajan päin mäntyä. Autistin aivot toimivat perustavanlaatuisella tavalla NT-aivoista poikkeavasti, ihan aistitoiminnasta eli maailman hahmottamisesta lähtien, joten autistin on vaikeaa ymmärtää NT:n toimintaa. Mutta sama pätee toisin päin! Sen sijaan kokemukseni perusteella ainakin monet HFA:t (high functioning autist, en oikein pidä suomennoksesta "korkeatasoinen autisti") ja Asperger-ihmiset ymmärtävät toistensa mielen toimintaa varsin hyvin.
Autismiyhdistyksen kokouksessa juteltiin, että toisinaan opettajat ja muut yhteistyötahot ovat liian NT-pollaisia eivätkä pysty millään ymmärtämään autistipollan ratkaisevaa erilaisuutta. Vaikka olisivat lukeneet sata kirjaa ja käyneet kurssit, jotkut eivät siltikään voi ymmärtää että ihan todellakin autismin kirjolla olevan ihmisen vaikeudessa syödä tietynlaisia ruokia, istua pulpetissa tai olla hälinässä jumppasalissa ei ole kyse temppuilusta, ilkeydestä, tuhmuudesta, joka pitää ankaruudella kitkeä pois. Tämmöinen opettaja ei usko vielä sittenkään, kun ankaruus tekee oppilaalle syömisen, istumisen ja jumppaamisen vielä vaikeammaksi ja lisäksi oppilas ehkä alkaa karkailla, pissata housuun, taantua kehityksessään ja pelätä kouluuntuloa. Tämä opettajatyyppi lisää ankaruutta pari kierrosta: nyt kyllä näytetään, kuka täällä määrää. Tiedän oppilaita, joille ainoa keino selviytyä on vaihtaa koulua niin kauan, että hyvä opettaja osuu kohdalle. Voi vain kuvitella, miten tuskallisen raskas tie se on, kun autismin kirjolla olevan ihmisen on yleensä vaikeaa ja raskasta sopeutua uusiin paikkoihin ja ihmisiin.
Onneksi usein sekä NT että autismin kirjolla olija voi oppia hyvinkin paljon toinen toisestaan. Yksinkertaisia sosiaalisia tarinoita voidaan käyttää apuna, kun opetetaan lapselle vaikkapa sitä, etteivät muut lapset jaksa aina leikkiä sataa kertaa samaa leikkiä ja muita alkaa harmittaa, jos yksi sitä koko ajan vaatii ja jankuttaa. Tai voidaan havainnollistaa, että päivään ja kiitoksen sanomisesta voi tulla hyvä mieli toisille. NT:lle voidaan kertoa, että autismin kirjolla olija ottaa yleensä puheet kirjaimellisesti eikä erikseen opettamatta yleensä ymmärrä tavallisia sanontoja tai etenkään rivienvälisiä viestejä. Ei nosteta kissaa pöydälle, vaan aletaan puhua ongelmasta. Ei todeta että onpas sinulla likainen paita, vaan pyydetään suoraan vaihtamaan puhdas paita ylle. NT:lle pitää terhentää, että autisti ei myöskään ilmaise itseään rivien välissä. Ei kannata olettaa autistin manipuloivan tai valehtelevan. Heidän nonverbaali viestintänsä on erilaista kuin valtaväestöllä. Heidän kauhunsa ja pahat olonsa pitää ottaa vakavasti. Pakottaminen tavallisesti vain moninkertaistaa vaikeudet ja vaikeuttaa oppimista. Jne. Minä olen tässä suhteessa optimisti, nyt kun autistisen mielen ymmärrys kohenee yhä enemmän ja samalla, kuin varkain, piirtyy myös uudenlainen kuva ei-autistisesta mielestä.
Tämä nyt oli vain epätarkka ja nopeasti kirjoitettu raapaisu valtavasta aiheesta. Jos Mielen teoriasi menee rikki, sen voi onneksi korjauttaa lähimmässä Mielen huoltopisteessä.
maanantaina, maaliskuuta 21, 2005
Keskipäivän resitatiivi
Olin kuolla kun Hannu Taanila soitti sitaattinsa Uutispäivä Demarista resitatiivina. Mikä meininki! Jos minulla olisi ääniblogi, resitoisin varmaan ainakin puolet postauksistani. Tai no, jossain vaiheessa vitsi väljähtyy, ainakin muistan näin käyneen villeinä opiskelijavuosina, kun resitointivimma riehui keskuudessamme.
Tänään tulee YLE1-kanavalta Prisman autismidokkari klo 19.05. Luultavasti sanon siitä iltasella pari sanaa täällä. Tässä vaiheessa se vaikuttaa lupaavalta, vaikka jostain syystä siinä uhrataan aikaa MPR-rokoteteoriallekin. Viikko sitten Prisma paljasti yhtä ja toista naisista sen avulla, mitä heihin kiinnitetyt kamerat kielivät katseen suunnasta. Naiset katselivat tutkimuksen mukaan peppuja baaritiskillä! Baaritiskiajatuksen uuvuttavuus toi mieleeni vanhan sananlaskun (resitoiden):
Lisäys iltasella: Autismidokumentti oli kuin olikin hyvä! En osaa sanoa, miltä se näyttää ihmisen silmin, joka ei ole perehtynyt aiheeseen. Itse totesin vain yhden isomman puutteen: mielestäni aisteista pitäisi puhua kaikissa kaikissa yleisesityksissä. (Ehkä on olemassa autisteja joiden aisteissa ei ole missään vaiheessa ollut suurta häikkää, mutta en ole kuullut sellaisista.) Lisäksi mielestäni autistien vaikeista syntymistä vaikeneminen pitää lopettaa, kun kerran tilastollista korrelaatiota on, vaikka sen merkityksestä ei toistaiseksi ole tietoa. Olen dokkarin kanssa samaa mieltä siitä, että yhtä syytä tuskin löytyy ja olen jo kauan tuumannut, että autismin puhkeaminen vaatii tietynlaisen perimän ja jotain triggereitä, esim. jokin odotusaikana sairastettu virus voisi olla semmoinen tai muu vastaava sattuman oikku. MPR-rokotteesta puhuminen autismin yhteydessä voitaisiin jo lopettaa, kun kerran perinpohjaiset tutkimukset eivät ole yhteyttä löytäneet.
Dokumentti oli monipuolinen ja etenkin kirjailija-äidin juttuihin oli todella helppoa eläytyä. Olen itse ajatellut samoin kuin hän, että Esikoinen ei ole mikään "normaali" pikkupoika autismin vankilassa, vaan autistisuus on syvällinen osa sitä, kuka hän on. Jos taikasauvalla voitaisiin poistaa autismi, poistettaisiin silloin käytännössä koko poikanen. Eri asia sitten, että tietenkin teemme apinan raivolla kuntoutushommia, jotta Esikoinen saisi keinoja pärjätä elämässään. Sovittelemme parhaamme mukaan maailmaa ja autistisuutta toisiinsa.
Kannattaa tsekata uusinta YLE Teemalla 24.3. klo 21 tai YLE1 27.3 klo 14.30, jos tämä meni ohitten. Hitsi muuten, miten Chistopher Gillberg -autismiguru puhui hyvää englantia, vaikka hän on käsittääkseni ruotsalainen! (Gillbergin kirjoja suosittelen asiasta kiinnostuneelle.)
Lähtisitkö baariin, beibe, oi beibe?kuulosti joka tapauksessa äärettömän hienolta resitoituna ja johti suuriin vaikeuksiin sanoa ei parille tuopposelle olivatpa rahat tai aika kuinka vähissä vain.
Tänään tulee YLE1-kanavalta Prisman autismidokkari klo 19.05. Luultavasti sanon siitä iltasella pari sanaa täällä. Tässä vaiheessa se vaikuttaa lupaavalta, vaikka jostain syystä siinä uhrataan aikaa MPR-rokoteteoriallekin. Viikko sitten Prisma paljasti yhtä ja toista naisista sen avulla, mitä heihin kiinnitetyt kamerat kielivät katseen suunnasta. Naiset katselivat tutkimuksen mukaan peppuja baaritiskillä! Baaritiskiajatuksen uuvuttavuus toi mieleeni vanhan sananlaskun (resitoiden):
Parempi peppu himpessä kuin kymmenen baaritiskillä.Kaikki jälkivirpojat ja muut kiroilijat ovat tervetulleita Viiston pinnan karkkilaarille. Ottakaa siitä toisellekin jalalle!
Lisäys iltasella: Autismidokumentti oli kuin olikin hyvä! En osaa sanoa, miltä se näyttää ihmisen silmin, joka ei ole perehtynyt aiheeseen. Itse totesin vain yhden isomman puutteen: mielestäni aisteista pitäisi puhua kaikissa kaikissa yleisesityksissä. (Ehkä on olemassa autisteja joiden aisteissa ei ole missään vaiheessa ollut suurta häikkää, mutta en ole kuullut sellaisista.) Lisäksi mielestäni autistien vaikeista syntymistä vaikeneminen pitää lopettaa, kun kerran tilastollista korrelaatiota on, vaikka sen merkityksestä ei toistaiseksi ole tietoa. Olen dokkarin kanssa samaa mieltä siitä, että yhtä syytä tuskin löytyy ja olen jo kauan tuumannut, että autismin puhkeaminen vaatii tietynlaisen perimän ja jotain triggereitä, esim. jokin odotusaikana sairastettu virus voisi olla semmoinen tai muu vastaava sattuman oikku. MPR-rokotteesta puhuminen autismin yhteydessä voitaisiin jo lopettaa, kun kerran perinpohjaiset tutkimukset eivät ole yhteyttä löytäneet.
Dokumentti oli monipuolinen ja etenkin kirjailija-äidin juttuihin oli todella helppoa eläytyä. Olen itse ajatellut samoin kuin hän, että Esikoinen ei ole mikään "normaali" pikkupoika autismin vankilassa, vaan autistisuus on syvällinen osa sitä, kuka hän on. Jos taikasauvalla voitaisiin poistaa autismi, poistettaisiin silloin käytännössä koko poikanen. Eri asia sitten, että tietenkin teemme apinan raivolla kuntoutushommia, jotta Esikoinen saisi keinoja pärjätä elämässään. Sovittelemme parhaamme mukaan maailmaa ja autistisuutta toisiinsa.
Kannattaa tsekata uusinta YLE Teemalla 24.3. klo 21 tai YLE1 27.3 klo 14.30, jos tämä meni ohitten. Hitsi muuten, miten Chistopher Gillberg -autismiguru puhui hyvää englantia, vaikka hän on käsittääkseni ruotsalainen! (Gillbergin kirjoja suosittelen asiasta kiinnostuneelle.)
sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2005
Trullipakolaiset
Virvonta-aversiomme ajoi meidät tänään mieron tielle, joka vei meidät ensin kylpylään. Tosikoinen täyttää peräti 11 kuukautta tänään, joten oli jo aikakin hänen päästä riehumaan lämpimiin vesiin. Esikoinen puolestaan oli kuin vanha tekijä. Poissa olivat taannoisia käyntejä riivanneet vessa-, suihku-, sauna- ja allaskammot (joskus todella muistaa, miksi näissä paikoissa vammaisten ihmisten saattajat pääsevät sisään ilmaiseksi, vaikka helpommilla reissuilla riittää melkein tavallinen vanhemmuus), vesileikitkin luistivat kuin... vettä vain. Tosikoinen osoittautui synnynnäiseksi kylpylöitsijäksi. Hän nautti kenguruloikinnasta vanhempien kyydissä aikuisten altaassa ja tepastelusta, konttailusta, kaatuilusta lasten altaassa. Ja suihkusta, saunasta, riisumisesta, pukemisesta, rasvailusta. Tosikoisessa jaksaa itseä ihmetyttää, miten helppoa hänen on innostua uusista asioista eikä kaikki olekaan oletusarvoisesti kamalaa.
Terveiset autoilijoille: invapaikalle ei passaa pysäköidä eikä pysähtyä tyhjäkäynnille ilman vammaisen pysäköitilupaa, kun sitten vammaiset eivät mahdu niille paikoille. Ihan vain teille, joille ei ole tullut mieleen tämmöinen 1-tyiskohta.
Kylpylästä kelpasi singahtaa äitiä tervehtimään. Tunsin itseni perin hyödylliseksi tyttäreksi, kun kävin ruokakaupassa ja valmistin tuhdin sipulisia jauhelihapihvejä perunoiden ja parsakaalin kera. Perheemme söi niistä suurimman osan, mutta jäi niistä sentään annos muorillekin. Esikoinen sai suunnattoman pääsiäismunan ja hänen tyytyväisyytensä loisti Rovaniemelle asti. Tosikoinen ja minä vain kuorimme banaaneja ja nautimme ei-mitään-kekseistä (Glutanon Wizards). Ehkä ensi vuonna emme enää joudu räytymään suklaamunadeprivaation karuissa kourissa? Totesimme, että äskettäin kävelemään oppinut natiainen muistuttaa tuhovoimaltaan pientä (okei, hyvin pientä) pyörremyrskyä. Toisaalta pohjaton oppimishalu ja intomielinen kiinnostus ympäristöä kohtaan ovat arvokkaita piirteitä ihmisolennolle.
Blogeja selaillessani olen havainnut, että emme ole ainoat virvontaan mutkallisesti suhtautuvat tyypähdykset. Olen itse lapsena käynyt nykerrettyjen vitsojen kanssa tuttujen naapurintätien luona hillumassa ja saanut siitä vähän murua palkaksi, mikä oli kait ihan mukavaa molemmille osapuolille. Mutta nyt meillä päin virvonta tuntuu melkoiselta lypsämiseltä. Kai minua vähän potuttaa se, etteivät naapuruston lapset tervehdi meitä koskaan, eivät vaikka minä tervehdin heitä aina jukuripäisen kohteliaasti. Kuitenkin he tulevat muina mukuloina karkkia kyselemään ja joulun alla myiskentelemään jos mitä kerätäkseen rahua kouluretkiin ja muihin vastaaviin. Heidän kunniakseen täytyy sanoa, että vitsat ovat aina olleet kauniita ja huolella väsättyjä ja niitä on pidetty maljakossa kunniapaikalla koko pääsiäinen. Nyt kieltämättä keittiön pöytä näyttää hieman orvolta.
Terveiset autoilijoille: invapaikalle ei passaa pysäköidä eikä pysähtyä tyhjäkäynnille ilman vammaisen pysäköitilupaa, kun sitten vammaiset eivät mahdu niille paikoille. Ihan vain teille, joille ei ole tullut mieleen tämmöinen 1-tyiskohta.
Kylpylästä kelpasi singahtaa äitiä tervehtimään. Tunsin itseni perin hyödylliseksi tyttäreksi, kun kävin ruokakaupassa ja valmistin tuhdin sipulisia jauhelihapihvejä perunoiden ja parsakaalin kera. Perheemme söi niistä suurimman osan, mutta jäi niistä sentään annos muorillekin. Esikoinen sai suunnattoman pääsiäismunan ja hänen tyytyväisyytensä loisti Rovaniemelle asti. Tosikoinen ja minä vain kuorimme banaaneja ja nautimme ei-mitään-kekseistä (Glutanon Wizards). Ehkä ensi vuonna emme enää joudu räytymään suklaamunadeprivaation karuissa kourissa? Totesimme, että äskettäin kävelemään oppinut natiainen muistuttaa tuhovoimaltaan pientä (okei, hyvin pientä) pyörremyrskyä. Toisaalta pohjaton oppimishalu ja intomielinen kiinnostus ympäristöä kohtaan ovat arvokkaita piirteitä ihmisolennolle.
Blogeja selaillessani olen havainnut, että emme ole ainoat virvontaan mutkallisesti suhtautuvat tyypähdykset. Olen itse lapsena käynyt nykerrettyjen vitsojen kanssa tuttujen naapurintätien luona hillumassa ja saanut siitä vähän murua palkaksi, mikä oli kait ihan mukavaa molemmille osapuolille. Mutta nyt meillä päin virvonta tuntuu melkoiselta lypsämiseltä. Kai minua vähän potuttaa se, etteivät naapuruston lapset tervehdi meitä koskaan, eivät vaikka minä tervehdin heitä aina jukuripäisen kohteliaasti. Kuitenkin he tulevat muina mukuloina karkkia kyselemään ja joulun alla myiskentelemään jos mitä kerätäkseen rahua kouluretkiin ja muihin vastaaviin. Heidän kunniakseen täytyy sanoa, että vitsat ovat aina olleet kauniita ja huolella väsättyjä ja niitä on pidetty maljakossa kunniapaikalla koko pääsiäinen. Nyt kieltämättä keittiön pöytä näyttää hieman orvolta.
lauantaina, maaliskuuta 19, 2005
Marmatuspolkka
Valitus, ruikutus, nillitys, tirinä, marina, kiukuttelu ja ärsyily ovat elämää ylläpitäviä voimia ja yksi bloginkirjoituksen kulmakivistä (vaikka on toki hyviä blogeja rakennettu muidenkin kulmakivien päälle). Niin kauan on elämää kun on nillitystä! Itse arvostan oikeinkäytettyä marmatusta suuresti ja esimerkiksi Ammu sekä EK taitavat mielestäni tämän lajin ihailtavan hyvin. Yhtä aikaa voi eläytyä toisen marmatusmielentilaan ja hihitellä niin, että sylissä ruokaileva vauva kummeksuu (eli saa lymfahierontaa, kuten EK valisti).
Omassa marmatuselämässäni olen kohdannut hiukan ongelmia. Joskus onnistun valittamaan niin mehevästi, että kuulija kuuntelee ikään kuin fiktiivistä tarinaa ja unohtaa, että valituksen takana saattaa olla hyvinkin kipeitä juttuja. Kerronnan kepeys ei tietenkään tarkoita asian kepeyttä. Toisinaan taas kuulija ajattelee, että kamalaa kun toinen vain virnuilee vaikka sillä on vaikeaa, eli paheksuu vakaville asioille nauramista - joka minusta taas on hengissäselviämisen välttämätön ehto. Nyt blogin myötä on tullut kolmaskin väärinkäsittämisen laji: polkkauksen väriksi kirjoitellut liioitellut tirinät tulkitaan aviomiestään nöyristelevän vaimon surkeaksi itkuksi, eli tulkinta lipsahtaa pahasti yli ja ohi tragedian suuntaan.
Kiusallisten väärinkäsitysten ehkäisemiseksi olen saanut mainion neuvonkin: "Älä sitten valita." Yhtä hyvin voisi neuvoa paperitehtaan naapurina asuville: "Jos ei tuoksu miellytä, älä sitten hengitä."
Omassa marmatuselämässäni olen kohdannut hiukan ongelmia. Joskus onnistun valittamaan niin mehevästi, että kuulija kuuntelee ikään kuin fiktiivistä tarinaa ja unohtaa, että valituksen takana saattaa olla hyvinkin kipeitä juttuja. Kerronnan kepeys ei tietenkään tarkoita asian kepeyttä. Toisinaan taas kuulija ajattelee, että kamalaa kun toinen vain virnuilee vaikka sillä on vaikeaa, eli paheksuu vakaville asioille nauramista - joka minusta taas on hengissäselviämisen välttämätön ehto. Nyt blogin myötä on tullut kolmaskin väärinkäsittämisen laji: polkkauksen väriksi kirjoitellut liioitellut tirinät tulkitaan aviomiestään nöyristelevän vaimon surkeaksi itkuksi, eli tulkinta lipsahtaa pahasti yli ja ohi tragedian suuntaan.
Asianajajani toiveesta lisätty huomautus: Blogeja luetaan omalla vastuulla. Rahoja ei saa takaisin, jos korpeaa niin että tukasta lähtee permanentti.Suurin osa tapaamistani ihmisistä, joiden kanssa ollaan marmatusväleissä, vastaanottaa toivotulla tavalla, nauraa ja itkee oikeissa kohdissa. Vertaistukiporukassa terapeuttinen nillitys saavuttaa ehkä huippunsa. Siellä keskustelu menee vuoristorataa traagisista asioista triviaalien vastoinkäymisten kautta niin äärimmäisen karuun huumoriin että ulkopuoliset pyörtyilevät ja oksentavat. Ja aah, miten puhdistunut ja keventynyt olo onkaan session jälkeen, kivistystä on vain tärviölle käkätetyssä pallealihaksessa.
Kiusallisten väärinkäsitysten ehkäisemiseksi olen saanut mainion neuvonkin: "Älä sitten valita." Yhtä hyvin voisi neuvoa paperitehtaan naapurina asuville: "Jos ei tuoksu miellytä, älä sitten hengitä."
perjantaina, maaliskuuta 18, 2005
Vaihtelunarkkis tilittää
Elämäni turvallisuus on aina perustunut muutamalle peruspalikalle. Kehittyä pitää jatkuvasti ja muutosta sekä vaihtelua tarvitaan melkein yhtä paljon kuin leipää, mutta ennen kaikkea itsenäisyys ja vapaa tahto muodostavat kaiken turvallisuuden perustan. Onneksi nämä palikat eivät ole mitään jyhkeitä monoliitteja, vaan niillä voi rakennella aina uusia taloja, torneja ja linnoja tilanteen mukaan.
Esikoisen synnyttyä huomasin ulkoistaneeni osan muutoksesta. En kaivannut enää itselleni perustavanlaatuisia muutoksia, vaan koti, työ ja puoliso saivat pysyä samana. Aiemmin pari vuotta mitä tahansa noista kolmesta oli kokolailla maksimi. Lapsen elämässä ei ensimmäisinä vuosina paljon muuta olekaan kuin valtavaa muutoksen myllerrystä ja vanhemmilla on aika hyvä homma pysyä perässä. Opettelin rutisten rutiineihin elämää helpottaakseni ja opin järjestämällä järjestämään vaihtelua itselleni. Kehitystä ei tarvinnut erikseen etsiskellä, sillä Esikoisen syntymä käynnisti yhden aikuiselämäni isoimmista kehitysjaksoista, joka on edelleen meneillään.
Esikoisen kasvaessa jouduin neuvottelemaan itsenäisyyden uudelleen, kun loukkaannuin jännittävässä roskalaatikko-onnettomuudessa enkä kerta kaikkiaan voinut hoitaa 8-kuista vauvaa itse. Mies puolestaan ei voinut olla yhtäkkiä paria kuukautta poissa töistä. Totesin, että tarpeen tullen itsenäinen ihminen ottaa puhelimen käteen ja pyytää apua eikä yritä hampaat irvessä pärjätä oman perheen kesken, vaikka mikä olisi. Tätä tietoa olen tarvinnut monesti sittemmin. Olisin tosin mieluummin oppinut sen jotenkin muuten kuin olkaluun katkeamisen kautta.
Vapaan tahtoni ääntelyt yllättivät minut itseni, sillä erittäin suuritarpeisen Esikoisen kanssa havaitsin, että todellakin halusin olla lapsen kanssa lähes koko ajan. Ensimmäiset puoli vuotta vietin lähes tauotta vauvan luona. Tein pieniä piipahduksia kirjastoon, kävelylle, baariin ja kiitin kännykkää, joka mahdollisti mielenrauhan ylläpidon virkistyreissuilla. En ollut ylisuojeleva, omistava, hysteerinen enkä marttyyrityyppinen äiti, vaan Esikoinen yksinkertaisesti tarvitsi minua hyvin paljon ja jostain onnellisesti sattuneesta syystä halusin vapaasta tahdostani vastata hänen tarpeisiinsa. Esikoinen tarvitsi paljon myös isäänsä, joten enimmäkseen olimme molemmat kotosalla (mitä nyt SP kävi töissä) ja parhaamme mukaan kannoimme yhdessä hoitovastuuta. Etenkin ensimmäiset neljä kuukautta kantaminen oli hyvin konkreettista, koska vauva huusi lakkaamatta 8-24, jos häntä ei kantanut tai imettänyt.
Tosikoisen kanssa on ollut paljon rennompaa. Ensimmäisten elinkuukausiensa jälkeen hän ei ole tarvinnut minua esikoisen tapaan kipeän raastavasti koko ajan, joten olen käynyt autokoulun, luennoinut yliopistolla, käynyt autismiyhdistyksen kokouksissa ym. lapsen kärsimättä. Tosikoinen on hyväntuulinen, leikkiväinen ja touhukas isonveljen ja isänsä seurassa, kun olen muualla, vaikka toki hän päästää protesti-itkun heti kun astun kotiovesta sisään. Esikoisen kanssa opin luottamaan omien tuntemusteni tarkoituksenmukaisuuteen, joten silloin tällöin menen hyvillä mielin hurvailemaan ja yhtä hyvillä mielin palaan kotiin 2-3 tunnin kuluttua kun tunnen henkisen napanuoran kiskaisun. Tiedän, että napanuora tästä venyy venymistään ja lopulta hiutuu melkein olemattomiin, kun lapsi lähtee viettämään omaa aikuiselämäänsä.
Tänään tökkäisi, kun olin autopilotilla lähdössä käynnistämään tätä aamua. Katsotaan vauvalle ja itselle vaatteet, nielaistaan tyroksiinit, puetaan molemmat, keitetään puuroa ja kahvia... Halusin vaihtelua. Siispä annoin vauvan hillua paljain pepuin (allergiaiho kaipaa ilmakylpyä), jätin puurot väliin, tein aamutelkun jumpan ja annoin lapsen vaihteeksi nauttia kuivatuista puolukoista sekä tattarileivästä, kun itselleni katoin lisäksi kaurajäätelöä vadelmien kera. Siivottuani lattialta pisut ja leivänmurut päätin ettemme mene noutamaan Esikoisen perjantaimustaamakkaraa lähikaupasta vaan kauppahallista. Ja illalla, perhana, mennään saunaan! Ihan vain vaihtelun vuoksi.
Voi olla ettei carriebradshawlaisen menevän citysinkun mielestä kuulosta kummoiselta, mutta meille tämä on aikasten reppavaa meininkiä. Kannattaa myös muistaa, että (vapaaehtoisenkin) paaston jälkeen peruna maistuu ihastuttavalta herkulta.
Esikoisen synnyttyä huomasin ulkoistaneeni osan muutoksesta. En kaivannut enää itselleni perustavanlaatuisia muutoksia, vaan koti, työ ja puoliso saivat pysyä samana. Aiemmin pari vuotta mitä tahansa noista kolmesta oli kokolailla maksimi. Lapsen elämässä ei ensimmäisinä vuosina paljon muuta olekaan kuin valtavaa muutoksen myllerrystä ja vanhemmilla on aika hyvä homma pysyä perässä. Opettelin rutisten rutiineihin elämää helpottaakseni ja opin järjestämällä järjestämään vaihtelua itselleni. Kehitystä ei tarvinnut erikseen etsiskellä, sillä Esikoisen syntymä käynnisti yhden aikuiselämäni isoimmista kehitysjaksoista, joka on edelleen meneillään.
Esikoisen kasvaessa jouduin neuvottelemaan itsenäisyyden uudelleen, kun loukkaannuin jännittävässä roskalaatikko-onnettomuudessa enkä kerta kaikkiaan voinut hoitaa 8-kuista vauvaa itse. Mies puolestaan ei voinut olla yhtäkkiä paria kuukautta poissa töistä. Totesin, että tarpeen tullen itsenäinen ihminen ottaa puhelimen käteen ja pyytää apua eikä yritä hampaat irvessä pärjätä oman perheen kesken, vaikka mikä olisi. Tätä tietoa olen tarvinnut monesti sittemmin. Olisin tosin mieluummin oppinut sen jotenkin muuten kuin olkaluun katkeamisen kautta.
Vapaan tahtoni ääntelyt yllättivät minut itseni, sillä erittäin suuritarpeisen Esikoisen kanssa havaitsin, että todellakin halusin olla lapsen kanssa lähes koko ajan. Ensimmäiset puoli vuotta vietin lähes tauotta vauvan luona. Tein pieniä piipahduksia kirjastoon, kävelylle, baariin ja kiitin kännykkää, joka mahdollisti mielenrauhan ylläpidon virkistyreissuilla. En ollut ylisuojeleva, omistava, hysteerinen enkä marttyyrityyppinen äiti, vaan Esikoinen yksinkertaisesti tarvitsi minua hyvin paljon ja jostain onnellisesti sattuneesta syystä halusin vapaasta tahdostani vastata hänen tarpeisiinsa. Esikoinen tarvitsi paljon myös isäänsä, joten enimmäkseen olimme molemmat kotosalla (mitä nyt SP kävi töissä) ja parhaamme mukaan kannoimme yhdessä hoitovastuuta. Etenkin ensimmäiset neljä kuukautta kantaminen oli hyvin konkreettista, koska vauva huusi lakkaamatta 8-24, jos häntä ei kantanut tai imettänyt.
Tosikoisen kanssa on ollut paljon rennompaa. Ensimmäisten elinkuukausiensa jälkeen hän ei ole tarvinnut minua esikoisen tapaan kipeän raastavasti koko ajan, joten olen käynyt autokoulun, luennoinut yliopistolla, käynyt autismiyhdistyksen kokouksissa ym. lapsen kärsimättä. Tosikoinen on hyväntuulinen, leikkiväinen ja touhukas isonveljen ja isänsä seurassa, kun olen muualla, vaikka toki hän päästää protesti-itkun heti kun astun kotiovesta sisään. Esikoisen kanssa opin luottamaan omien tuntemusteni tarkoituksenmukaisuuteen, joten silloin tällöin menen hyvillä mielin hurvailemaan ja yhtä hyvillä mielin palaan kotiin 2-3 tunnin kuluttua kun tunnen henkisen napanuoran kiskaisun. Tiedän, että napanuora tästä venyy venymistään ja lopulta hiutuu melkein olemattomiin, kun lapsi lähtee viettämään omaa aikuiselämäänsä.
Tänään tökkäisi, kun olin autopilotilla lähdössä käynnistämään tätä aamua. Katsotaan vauvalle ja itselle vaatteet, nielaistaan tyroksiinit, puetaan molemmat, keitetään puuroa ja kahvia... Halusin vaihtelua. Siispä annoin vauvan hillua paljain pepuin (allergiaiho kaipaa ilmakylpyä), jätin puurot väliin, tein aamutelkun jumpan ja annoin lapsen vaihteeksi nauttia kuivatuista puolukoista sekä tattarileivästä, kun itselleni katoin lisäksi kaurajäätelöä vadelmien kera. Siivottuani lattialta pisut ja leivänmurut päätin ettemme mene noutamaan Esikoisen perjantaimustaamakkaraa lähikaupasta vaan kauppahallista. Ja illalla, perhana, mennään saunaan! Ihan vain vaihtelun vuoksi.
Voi olla ettei carriebradshawlaisen menevän citysinkun mielestä kuulosta kummoiselta, mutta meille tämä on aikasten reppavaa meininkiä. Kannattaa myös muistaa, että (vapaaehtoisenkin) paaston jälkeen peruna maistuu ihastuttavalta herkulta.
torstaina, maaliskuuta 17, 2005
Maorilaisten suolistokurinat a-mollissa
Pienenä leikin usein radiota kaverini Hannan kanssa. Olin kuin nykypäivän paikallisradio: hölötin mitä sylki suuhun tuo loputtomia pätkiä ja välillä luikautin laulun. Jostain syystä Hanna laittoi usein minut vapaasta tahdostaan päälle. Olin myös viikottaisten näytelmätuntien kestotähti-ohjaaja-käsikirjoittaja. Joskus mietin, mihin esiintymisen vaivattomuus ja nautinnollisuus katosivat moniksi vuosiksi. Olisi minulla ollut sanottavaakin, vähän enemmän kuin radiona ollessani, mutta esiintymisjännitys jähmetti minut ihmisenkokoiseksi rautakangeksi, joka rautakangille epätyypillisesti vapisi ja hikoili. Sitten suurin osa esiintymisjännityksestä vain katosi jonnekin, joskus äidiksitulon jälkeen. (Voivatko nämä kaksi asiaa liittyä toisiinsa? Eipä ole tullut mieleeni aiemmin.) Nykyään vain kameralle esiintyminen ja jotkut hassut tilanteet teettävät tutinoita ja seipäännielleisyyttä. Niihinkin auttavat mielikuvaharjoitukset.
Usein mietin, miten paljon tärkeitä asioita jää sanomatta, kun ihmiset jännittävät liikaa puhumista. Asiaa onneksi tasapainottaa - ainakin hiukan - se, että monet jännittäväiset voivat opetella ilmaisemaan itseään kirjoittaen. Internet monine muotoineen on varmasti vapauttanut ihmisten ilmaisua tajuttomia määriä hyvässä ja pahassa. Tässä kaksi sporadisesti valittua ei-tekstillistä esimerkkiä: valtava orkku ja traaginen laulu vääristä banaaneista.
Kiitos B3TA:lle ja EK:lle inspiraatiosta.
Usein mietin, miten paljon tärkeitä asioita jää sanomatta, kun ihmiset jännittävät liikaa puhumista. Asiaa onneksi tasapainottaa - ainakin hiukan - se, että monet jännittäväiset voivat opetella ilmaisemaan itseään kirjoittaen. Internet monine muotoineen on varmasti vapauttanut ihmisten ilmaisua tajuttomia määriä hyvässä ja pahassa. Tässä kaksi sporadisesti valittua ei-tekstillistä esimerkkiä: valtava orkku ja traaginen laulu vääristä banaaneista.
Kiitos B3TA:lle ja EK:lle inspiraatiosta.
keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2005
Allergia aikamme kuvastimessa
Pikkulasten ruoka-aineallergiat voivat olla juukelin stressaavia pahimmillaan, mutta onneksi ne tavallisesti myös katoavat muutamassa vuodessa. Suurin osa lapsista voi syödä normaalisti sekaruokaa kouluikään mennessä. Mitään selvää syytä allergioihin ei vielä osata kertoa, mutta tiedetään, että synnyttävän äidin elimistön hyvä bakteeritasapaino suojaa lasta jonkin verran allergioilta. Kalaöljyäkin suositellaan, mutta en ole perillä sen allergiaan avittavista ominaisuuksista.
Tosikoisella on taas ollut epämääräistä allergiapulmaa, mutta päätin olla ottamatta (kovin paljon) pulttia, kun vointi on hyvä ja kasvu baobabin luokkaa. Jos pahaksi äityy, lääkitään Ataraxilla, joka on luullakseni todella herkullista Neokekkulin seassa iltadrinksuna. Ensi kuussa on yksivuotispäivän kunniaksi vehnäaltistus ja silloin pitää olla tarkkana kuin bataatti (porkkana ei käy). Tämä kuu voidaan levätä ja ottaa vähän löysemmin rantein. Jos ja kun vehnäaltistus näyttää plussaa, lähdemme anomaan KELA:lta hoitotukea. Yäk. (Onneksi asenne on kohdallaan.) Mutta totta se on, että allergian hoitoon uppoaa pitkä penni ja KELA:sta anottavat 77,61 euroa/kk hiukan auttavat.
Vieroitus on edennyt niin, että kiinteitä menee pieniä määriä monta kertaa päivässä ja Kekkulia uppoaa jopa 2-3 dl päivässä. Jos ei mene pullosta, menee drinkkilasista. Tähän kätkeytyy se riski, että Tosikoinen haluaa myöhemminkin elämässään nauttia shottilasista mölöä. Baaritiskillä kuullaan traagisia tarinoita äidistä, jonka syytä tämä kaikki on. Bottoms up!
Yleensä allergiset vauvat eivät reagoi äidinmaidon kautta ruoka-aineille, mutta Tosikoisen tapaiset herkkikset voivat saada pahojakin oireita äidin syömistä ruoista. Olen nyt pitänyt imetysdieettiä yli seitsemän kuukautta. Toisaalta olen tottunut enkä joudu miettimään jokaista suupalaa pää punaisena, toisaalta välillä kyllästyminen käy moukaroimaan kalloani valtavalla ruislimpulla. Neocate ilmeisesti sopii vauvalle enkä ole enää korvaamaton siinä mielessä, että nälkäkuolema uhkaisi, vaikka minulle sattuisi jotain - onpa vauvalle myös löytynyt jotain ruoka-ainetta joka ryhmästä (liha, kasvis, vilja, hedelmät, marjat, rasva). Ei ole varsinaisesti syytä juhlia, mutta ei valittaakaan.
Yksikätinen kokki valmisti eilen loistavaa tattarileipää. Se oli jopa ihan oikean leivän näköistä! Siunattu anoppi (josta on kuultu käytettävän muitakin epiteettejä) lahjoitti meille taannoin leipäkoneen ja tällä ei-mitään-dieetillä se on osoittautunut mainioksi vehkeeksi. Enpä olisi arvannut. Huom. leipä ei välttämättä ole loistavaa ihmisen mielestä joka ei ole ollut yli puolta vuotta ilman ruista, vehnää ja ohraa. Imetysdieettiläinen saa siitä tuhdin voileivän salaatin ja ei-mitään-jauhelihapihvien kera (pihveissä sopivaa jauhelihaa, helevetisti sipulia, sopivasti vastarouhittua mustapippuria ja suolaa).
Antenni vain, lukijani (en nyt tällä kertaa tarkoita EK:ta, hän kuitenkin lukee näitä mielellään yleissivistyksellisistä syistä), jos luit tänne asti siinä toivossa, että tämä postaus käsittelisi jotain kiinnostavaa eikä pelkästään pikkulasten ruoka-aineallergiaa ja heidän äitiensä imetysdieettiä. Otahan kahvia sieltä. Syytän kaikesta Site Meteriä. Vaikka kuinka vannon että polkkaan itselleni, kyllä se hiukan heilauttaa, että tänne on paljon hakeuduttu autismi- ja allergia-aiheisten hakujen kautta.
Tosikoisella on taas ollut epämääräistä allergiapulmaa, mutta päätin olla ottamatta (kovin paljon) pulttia, kun vointi on hyvä ja kasvu baobabin luokkaa. Jos pahaksi äityy, lääkitään Ataraxilla, joka on luullakseni todella herkullista Neokekkulin seassa iltadrinksuna. Ensi kuussa on yksivuotispäivän kunniaksi vehnäaltistus ja silloin pitää olla tarkkana kuin bataatti (porkkana ei käy). Tämä kuu voidaan levätä ja ottaa vähän löysemmin rantein. Jos ja kun vehnäaltistus näyttää plussaa, lähdemme anomaan KELA:lta hoitotukea. Yäk. (Onneksi asenne on kohdallaan.) Mutta totta se on, että allergian hoitoon uppoaa pitkä penni ja KELA:sta anottavat 77,61 euroa/kk hiukan auttavat.
Vieroitus on edennyt niin, että kiinteitä menee pieniä määriä monta kertaa päivässä ja Kekkulia uppoaa jopa 2-3 dl päivässä. Jos ei mene pullosta, menee drinkkilasista. Tähän kätkeytyy se riski, että Tosikoinen haluaa myöhemminkin elämässään nauttia shottilasista mölöä. Baaritiskillä kuullaan traagisia tarinoita äidistä, jonka syytä tämä kaikki on. Bottoms up!
Yleensä allergiset vauvat eivät reagoi äidinmaidon kautta ruoka-aineille, mutta Tosikoisen tapaiset herkkikset voivat saada pahojakin oireita äidin syömistä ruoista. Olen nyt pitänyt imetysdieettiä yli seitsemän kuukautta. Toisaalta olen tottunut enkä joudu miettimään jokaista suupalaa pää punaisena, toisaalta välillä kyllästyminen käy moukaroimaan kalloani valtavalla ruislimpulla. Neocate ilmeisesti sopii vauvalle enkä ole enää korvaamaton siinä mielessä, että nälkäkuolema uhkaisi, vaikka minulle sattuisi jotain - onpa vauvalle myös löytynyt jotain ruoka-ainetta joka ryhmästä (liha, kasvis, vilja, hedelmät, marjat, rasva). Ei ole varsinaisesti syytä juhlia, mutta ei valittaakaan.
Yksikätinen kokki valmisti eilen loistavaa tattarileipää. Se oli jopa ihan oikean leivän näköistä! Siunattu anoppi (josta on kuultu käytettävän muitakin epiteettejä) lahjoitti meille taannoin leipäkoneen ja tällä ei-mitään-dieetillä se on osoittautunut mainioksi vehkeeksi. Enpä olisi arvannut. Huom. leipä ei välttämättä ole loistavaa ihmisen mielestä joka ei ole ollut yli puolta vuotta ilman ruista, vehnää ja ohraa. Imetysdieettiläinen saa siitä tuhdin voileivän salaatin ja ei-mitään-jauhelihapihvien kera (pihveissä sopivaa jauhelihaa, helevetisti sipulia, sopivasti vastarouhittua mustapippuria ja suolaa).
Antenni vain, lukijani (en nyt tällä kertaa tarkoita EK:ta, hän kuitenkin lukee näitä mielellään yleissivistyksellisistä syistä), jos luit tänne asti siinä toivossa, että tämä postaus käsittelisi jotain kiinnostavaa eikä pelkästään pikkulasten ruoka-aineallergiaa ja heidän äitiensä imetysdieettiä. Otahan kahvia sieltä. Syytän kaikesta Site Meteriä. Vaikka kuinka vannon että polkkaan itselleni, kyllä se hiukan heilauttaa, että tänne on paljon hakeuduttu autismi- ja allergia-aiheisten hakujen kautta.
tiistaina, maaliskuuta 15, 2005
Kotitöitä samassa veneessä
SP:n tehtävien luettelointi ja pohtiminen (niitä on enemmän kuin muistin listata) sai minut aiempaa tehokkaammin huolestuneeksi miehen jaksamisesta. Muistan liian hyvin omalta kohdaltani, miten uuvuttavaa voi olla vaativien päivätöiden päälle ahertaa lasten ja kodin hommeleissa, juosta erilaisilla asioilla ja lisäksi opiskella. Se on jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja kilpajuoksua kellon kanssa. Jaksamisen raja kulkee jossain ja asiaan kannattaa hakea apua ennen kuin ollaan uupumuksen puolella.
Tehohuolestuneisuus ilmenee siten, että yritän tehdä vähän enemmän (oman jaksamisen rajoissa) ja anon vihdoin säännöllistä perhetyöntekijäapua. Soittoaika ei tällä kertaa edes lipsahtanut ohi, mutta en saanut langan päähän kuin tuut-tuut-tuuttia ja vastainta. Ehkä he soittavat meille. Enemmän tekeminen ei tosin nyt oikein onnistu, kun Tosikoinen on flunssakränkky eikä pysty tekemään oikein mitään muuta kuin notkumaan sylissä. Yhdellä kädellä voi tehdä vain niin paljon. Kahvinkeitto sentään käy yksikätisesti, muuten olisin menehtynyt aikapäiviä kofeiinideprivaatioon tai joutunut mittaamaan poroja korvatulpat päässä, sillä lapsen huutaessa en pysty luotettavasti laskemaan edes kahteen.
Osa ihmisistä ajattelee, että kotityöt kuuluvat jotenkin automaattisesti naiselle, jos semmoinen kodista löytyy. Osa taas ajattelee, että miesten pitää raataa kotitöissä maksaakseen naisten ikiaikaisten sortamisten velkataakkaa. Molemmissa ryhmissä tuumataan, että kotityöt eivät ole mitään, jos niitä tekee väärä sukupuoli. Ykkösryhmän mielestä miesten tekemät kotityöt ovat joko miehen akkamaisuutta ja tossunalaisuutta tai hämmästyttävä sädekehän kiillottava uroteko, kun taas kakkosryhmässä nähdään naisen tekemät kotityöt uhrautuvana marttyyrimeininkinä, joka vääjäämättä sortaa tissikkäämpää sukupuolta.
Suurin osa meistä ei arvatakseni juuri politisoi kotitöitä, vaan näkee ne välttämättömänä arkihommana, jossa on myös omat palkintonsa. Meille koti on yhteinen paatti, jota yritämme parhaamme mukaan yhteistuumin pitää pinnalla ja reitillä. Kotitöitä tehdään jaksamisen, kykyjen, hutsituksen ja taipumusten mukaan. Kompromisseja tehdään niissä kohdin, missä yksilölliset vaatimukset eroavat eniten. Minusta esmes on epäreilua, jos siisteyttä enemmän rakastava osapuoli (=SP) joutuu aina yksin siivoamaan kaiken, joten pidän itselleni motivointipäiviä ja sisäisiä siivouskurssituksia ja otan kuin otankin vastenmielisen mölytoosan (imurin) kaapista silloin tällöin. Esikoinen rakastaa siivoamista, joten teen siitä meille hauskaa äiti-poika-aikaa (uskokaa tai älkää) ja Tosikoisen allergiat pakottavat jonkun siivoamaan jo yöunien turvaamiseksi.
Totuus on kumminkin se, että SP on kotitöissä ahkera ja velvollisuudentuntoinen, kun minä olen suurpiirteinen ja keksin helposti jotain kiireisempää tekemistä. Vahvoja puoliani ovat hyväntuulisuus, kärsivällisyys ja hyvä ruoka, joten ehkä tässä paatissa jonkinlainen tasapaino vallitsee. En tiedä todistaako se mitään, mutta ainakaan meillä ei ole koskaan riidelty kotitöistä.
Tilastojen mukaan miehet edelleen tekevät hävettävän pienen osan kotitalouksien juoksevista hommista. Se on mielestäni Väärin ja Sille Pitää Tehdä Jotain. En vain tiedä mitä. Sen verran ainakin, että opetamme parhaamme mukaan omat lapset sukupuoleen katsomatta mahdollisimman itsenäisiksi eli kotityöt hallitseviksi. Itsenäisyys on voimaa.
Pahoittelut ontuvasta paattimetaforasta (aargh, ontuva paatti, tämäkin vielä). Koelukijamme veti itsensä vessasta alas mätkittyään ensin kartulla itseään otsikkoon, joten uskomme tekstin olleen mielenkiintoista luettavaa.
Tehohuolestuneisuus ilmenee siten, että yritän tehdä vähän enemmän (oman jaksamisen rajoissa) ja anon vihdoin säännöllistä perhetyöntekijäapua. Soittoaika ei tällä kertaa edes lipsahtanut ohi, mutta en saanut langan päähän kuin tuut-tuut-tuuttia ja vastainta. Ehkä he soittavat meille. Enemmän tekeminen ei tosin nyt oikein onnistu, kun Tosikoinen on flunssakränkky eikä pysty tekemään oikein mitään muuta kuin notkumaan sylissä. Yhdellä kädellä voi tehdä vain niin paljon. Kahvinkeitto sentään käy yksikätisesti, muuten olisin menehtynyt aikapäiviä kofeiinideprivaatioon tai joutunut mittaamaan poroja korvatulpat päässä, sillä lapsen huutaessa en pysty luotettavasti laskemaan edes kahteen.
Osa ihmisistä ajattelee, että kotityöt kuuluvat jotenkin automaattisesti naiselle, jos semmoinen kodista löytyy. Osa taas ajattelee, että miesten pitää raataa kotitöissä maksaakseen naisten ikiaikaisten sortamisten velkataakkaa. Molemmissa ryhmissä tuumataan, että kotityöt eivät ole mitään, jos niitä tekee väärä sukupuoli. Ykkösryhmän mielestä miesten tekemät kotityöt ovat joko miehen akkamaisuutta ja tossunalaisuutta tai hämmästyttävä sädekehän kiillottava uroteko, kun taas kakkosryhmässä nähdään naisen tekemät kotityöt uhrautuvana marttyyrimeininkinä, joka vääjäämättä sortaa tissikkäämpää sukupuolta.
Suurin osa meistä ei arvatakseni juuri politisoi kotitöitä, vaan näkee ne välttämättömänä arkihommana, jossa on myös omat palkintonsa. Meille koti on yhteinen paatti, jota yritämme parhaamme mukaan yhteistuumin pitää pinnalla ja reitillä. Kotitöitä tehdään jaksamisen, kykyjen, hutsituksen ja taipumusten mukaan. Kompromisseja tehdään niissä kohdin, missä yksilölliset vaatimukset eroavat eniten. Minusta esmes on epäreilua, jos siisteyttä enemmän rakastava osapuoli (=SP) joutuu aina yksin siivoamaan kaiken, joten pidän itselleni motivointipäiviä ja sisäisiä siivouskurssituksia ja otan kuin otankin vastenmielisen mölytoosan (imurin) kaapista silloin tällöin. Esikoinen rakastaa siivoamista, joten teen siitä meille hauskaa äiti-poika-aikaa (uskokaa tai älkää) ja Tosikoisen allergiat pakottavat jonkun siivoamaan jo yöunien turvaamiseksi.
Totuus on kumminkin se, että SP on kotitöissä ahkera ja velvollisuudentuntoinen, kun minä olen suurpiirteinen ja keksin helposti jotain kiireisempää tekemistä. Vahvoja puoliani ovat hyväntuulisuus, kärsivällisyys ja hyvä ruoka, joten ehkä tässä paatissa jonkinlainen tasapaino vallitsee. En tiedä todistaako se mitään, mutta ainakaan meillä ei ole koskaan riidelty kotitöistä.
Tilastojen mukaan miehet edelleen tekevät hävettävän pienen osan kotitalouksien juoksevista hommista. Se on mielestäni Väärin ja Sille Pitää Tehdä Jotain. En vain tiedä mitä. Sen verran ainakin, että opetamme parhaamme mukaan omat lapset sukupuoleen katsomatta mahdollisimman itsenäisiksi eli kotityöt hallitseviksi. Itsenäisyys on voimaa.
Pahoittelut ontuvasta paattimetaforasta (aargh, ontuva paatti, tämäkin vielä). Koelukijamme veti itsensä vessasta alas mätkittyään ensin kartulla itseään otsikkoon, joten uskomme tekstin olleen mielenkiintoista luettavaa.
maanantaina, maaliskuuta 14, 2005
SP:n maanantai
Kommenttiosastolla liikkuneiden huhujen mukaan olen uhrautuvainen vaimo, joka hikeä ja verta pierren työntää pakkasessa vauvaa vaunuissa, kun epis SP hyväntuulisena vaan autolla ajelee. Tästä inspiroituneena päätin kirjata tiivistettynä tuon itsekkään machomiekkosen maanantaipäivän kulun.
SP on siis tällä kertaa tuo minäkertoja (ilman lupaa):
07.15 Aargh! Nukuttiin pommiin eikä Esikoinen ehdi koulutaksiin. Soitan taksille, avitan itseni ja pojan vaatteisiin, laitan lapselle aamupalan ja heitän hänet kouluun. Yritetään olla häiritsemättä vaimoa ja tytärtä, niillä on ollut rikkonainen yö.
08.00 Miksi töissä on näin paljon töitä? Kuolen. Mutta Esikoisen koulupalaveriin täytyy päästä kymmeneksi.
11.00 Hyvä palaveri! Nyt voitaisiin pyörähtää ruokakaupassa, kun on vähemmän ruuhkaa kuin töiden jälkeen. Heitän vaimon ja tytön kotiin, puran kauppakassit ja lähden takaisin työmaalle.
12.30 Miksi töissä on näin paljon töitä? Hitto kun ehtisi syödä jotain.
16.30 Kotona ruokaa ja kahvia, dänks vaimo! Tiskipöytä kaipaa kipeästi putsausta ja tiskikone täyttämistä. Vaihdan jääkaappiin palaneen tilalle uuden lampun. Aherruksen jälkeen pelataan Esikoisen kanssa tietokoneella.
19.30 Esikoiselle melatoniini ja Tosikoiselle puhdas vaippa sekä yöpuku. Esikoinen on pisuillut harhaan joten pesen vessan lattian.
20.30 Pesen Esikoisen hampaat ja luen hänelle, vaimolle ja tyttärelle iltasadun. Yleistä halailua. Jonain iltana täytyy mennä paikkaamaan palaveriin ja suhailuun käytetyt työtunnit, mutta ei tänään.
22.00 Couplingia ja olutta. Opiskelua.
23.30 Krooh.
SP on siis tällä kertaa tuo minäkertoja (ilman lupaa):
07.15 Aargh! Nukuttiin pommiin eikä Esikoinen ehdi koulutaksiin. Soitan taksille, avitan itseni ja pojan vaatteisiin, laitan lapselle aamupalan ja heitän hänet kouluun. Yritetään olla häiritsemättä vaimoa ja tytärtä, niillä on ollut rikkonainen yö.
08.00 Miksi töissä on näin paljon töitä? Kuolen. Mutta Esikoisen koulupalaveriin täytyy päästä kymmeneksi.
11.00 Hyvä palaveri! Nyt voitaisiin pyörähtää ruokakaupassa, kun on vähemmän ruuhkaa kuin töiden jälkeen. Heitän vaimon ja tytön kotiin, puran kauppakassit ja lähden takaisin työmaalle.
12.30 Miksi töissä on näin paljon töitä? Hitto kun ehtisi syödä jotain.
16.30 Kotona ruokaa ja kahvia, dänks vaimo! Tiskipöytä kaipaa kipeästi putsausta ja tiskikone täyttämistä. Vaihdan jääkaappiin palaneen tilalle uuden lampun. Aherruksen jälkeen pelataan Esikoisen kanssa tietokoneella.
19.30 Esikoiselle melatoniini ja Tosikoiselle puhdas vaippa sekä yöpuku. Esikoinen on pisuillut harhaan joten pesen vessan lattian.
20.30 Pesen Esikoisen hampaat ja luen hänelle, vaimolle ja tyttärelle iltasadun. Yleistä halailua. Jonain iltana täytyy mennä paikkaamaan palaveriin ja suhailuun käytetyt työtunnit, mutta ei tänään.
22.00 Couplingia ja olutta. Opiskelua.
23.30 Krooh.
Palaveivauksen ihmeitätekevä voima
Yö oli riekaleinen kuin riekaleisen yön Pariisissa lasikuvussa säilytetty prototyyppi ja aamulla tunnelma oli äkäisen synkistelevä. Voi perhe, voi reesus, voi lehtokurppa, pitääkö tänään vielä mennä sinne palaveriinkin. Jokaisen koululaisen äidin rakastama palaveri opettajan kanssa oli sovittu aamupäivälle.
Hätäiset kahvit juotuani ja supernopeutetun aamupalaslapstickin jälkeen (ja vannottuani etten koskaan enää mene mihinkään aamulla, ainakaan ennen kuin vauva on viisivuotias) pakkasin itseni ja vauvan pakkaskuteisiin, toisen meistä tuikkasin vielä kärryyn ja lähdin viuhtomaan kohti hankalaa bussipysäkkiä. Lupasin vauhtiin päästyäni itselleni myös, etten mene ilman henkilöautoa enää koululle ikinä. Paitsi korkeintaan ihanassa kevätsäässä polkupyörällä. Sitten vauva uinahti, kello oli sopivasti ja ehdimme bussiin, ehdimme palaveriin ja jonkinlainen harmonia alkoi jälleen muodostua korvieni väliin.
Koululla SP jo odottelikin hyväntuulisena. Opettaja, avustajat ja jopa Esikoisen luokkakaverit sanoivat asianmukaisesti ooh, aah ja tui-tui vauvalle, minkä jälkeen vetäydyimme opettajan kanssa pitämään palaveria. Hetken lämmiteltyämme äidyimme kehuskelemaan Esikoista oikein perinpohjaisesti. Mikä mainio lapsi! Innostunut, oppivainen, ystävällinen, iloluonteinen. Mikä tärkeintä, emme olisi voineet samempaa mieltä olla siitä, että kommunikaatio on ykköskohde, jota kehitämme niin kotona kuin koulussa. Viittominen innostaa nyt Esikoista molemmissa paikoissa, joten ei tarvitse arpoa, mistä päästä alkaisi.
Viittomia on joitakin kymmeniä, eli voisi sanoa kommunikaation olevan 1 - 2-vuotiaan tasolla. Kommunikaation tarve sen sijaan tulee paljon lähemmäs ikätasoa. Kuvitelkaa mikä ristiriita pienen ihmisen elämässä. Ihme ettei pojalla ole enempää käytöshäiriöitä. Vaikeimpina kommunikaationpuutosaikoina minä luin lasta suunnilleen telepaattisesti, sittemmin onneksi vuosia jatkunut sitkeä viittomatyöskentely ja nonverbaalin viestinnän kehittyminen ovat mahdollistaneet lapsen pärjäämisen myös ilman äitiään. (Minä koen tehtäväni äitinä siten, että teen itseni pikkuhiljaa yhä tarpeettomammaksi. Lopulta minusta tulee tarpeetto-mamma, jonka kanssa toivon mukaan hurvitellaan kahviloissa, leffoissa yms. hauskaa.)
Opettajan kanssa juttelimme myös, ettei ole ennenkuulumatonta autistin oppia puhumaan jossain vaiheessa. Usein puhe tulee jonkin muun kommunikaatiokeinon kehityttyä. Ennestään tiesinkin jo tapauksista, joissa fasilitointi on onnistunut ja sen myötä avautunut ymmärrys kommunikoinnin mahdollisuuksista on kirvoittanut myös kielen kannat. Mutta me emme jää haikailemaan puheen perään (paitsi tietenkin salaa kahdehdin kirkkaanvihreänä kaikkia teitä äitejä jotka saatte jutella lastenne kanssa) vaan tartumme niihin kommunikaatiomuotoihin, jotka toimivat ja kehittyvät, eli viittomiin ja kuviin.
Hehkuti hehkuti! Onpa huojentavaa ja virkistävää palaveerata opettajan kanssa, joka ilmiselvästi pitää minun lapsestani ja on samaa mieltä sekä asioiden tärkeysjärjestyksestä että keinoista, joilla niitä tärkeitä asioita saavutetaan. Koska lapseni ei puhu eikä juuri muutenkaan pysty kommunikoimaan, hän on täysin henkilökunnan armoilla ja meiltä vanhemmilta vaaditaan suurta luottamusta. Toki lapsesta näkee, voiko hän hyvin, mutta silti tämmöinen palaveri lämmittää mutsin mieltä. Tralalaa!
Hätäiset kahvit juotuani ja supernopeutetun aamupalaslapstickin jälkeen (ja vannottuani etten koskaan enää mene mihinkään aamulla, ainakaan ennen kuin vauva on viisivuotias) pakkasin itseni ja vauvan pakkaskuteisiin, toisen meistä tuikkasin vielä kärryyn ja lähdin viuhtomaan kohti hankalaa bussipysäkkiä. Lupasin vauhtiin päästyäni itselleni myös, etten mene ilman henkilöautoa enää koululle ikinä. Paitsi korkeintaan ihanassa kevätsäässä polkupyörällä. Sitten vauva uinahti, kello oli sopivasti ja ehdimme bussiin, ehdimme palaveriin ja jonkinlainen harmonia alkoi jälleen muodostua korvieni väliin.
Koululla SP jo odottelikin hyväntuulisena. Opettaja, avustajat ja jopa Esikoisen luokkakaverit sanoivat asianmukaisesti ooh, aah ja tui-tui vauvalle, minkä jälkeen vetäydyimme opettajan kanssa pitämään palaveria. Hetken lämmiteltyämme äidyimme kehuskelemaan Esikoista oikein perinpohjaisesti. Mikä mainio lapsi! Innostunut, oppivainen, ystävällinen, iloluonteinen. Mikä tärkeintä, emme olisi voineet samempaa mieltä olla siitä, että kommunikaatio on ykköskohde, jota kehitämme niin kotona kuin koulussa. Viittominen innostaa nyt Esikoista molemmissa paikoissa, joten ei tarvitse arpoa, mistä päästä alkaisi.
Viittomia on joitakin kymmeniä, eli voisi sanoa kommunikaation olevan 1 - 2-vuotiaan tasolla. Kommunikaation tarve sen sijaan tulee paljon lähemmäs ikätasoa. Kuvitelkaa mikä ristiriita pienen ihmisen elämässä. Ihme ettei pojalla ole enempää käytöshäiriöitä. Vaikeimpina kommunikaationpuutosaikoina minä luin lasta suunnilleen telepaattisesti, sittemmin onneksi vuosia jatkunut sitkeä viittomatyöskentely ja nonverbaalin viestinnän kehittyminen ovat mahdollistaneet lapsen pärjäämisen myös ilman äitiään. (Minä koen tehtäväni äitinä siten, että teen itseni pikkuhiljaa yhä tarpeettomammaksi. Lopulta minusta tulee tarpeetto-mamma, jonka kanssa toivon mukaan hurvitellaan kahviloissa, leffoissa yms. hauskaa.)
Opettajan kanssa juttelimme myös, ettei ole ennenkuulumatonta autistin oppia puhumaan jossain vaiheessa. Usein puhe tulee jonkin muun kommunikaatiokeinon kehityttyä. Ennestään tiesinkin jo tapauksista, joissa fasilitointi on onnistunut ja sen myötä avautunut ymmärrys kommunikoinnin mahdollisuuksista on kirvoittanut myös kielen kannat. Mutta me emme jää haikailemaan puheen perään (paitsi tietenkin salaa kahdehdin kirkkaanvihreänä kaikkia teitä äitejä jotka saatte jutella lastenne kanssa) vaan tartumme niihin kommunikaatiomuotoihin, jotka toimivat ja kehittyvät, eli viittomiin ja kuviin.
Hehkuti hehkuti! Onpa huojentavaa ja virkistävää palaveerata opettajan kanssa, joka ilmiselvästi pitää minun lapsestani ja on samaa mieltä sekä asioiden tärkeysjärjestyksestä että keinoista, joilla niitä tärkeitä asioita saavutetaan. Koska lapseni ei puhu eikä juuri muutenkaan pysty kommunikoimaan, hän on täysin henkilökunnan armoilla ja meiltä vanhemmilta vaaditaan suurta luottamusta. Toki lapsesta näkee, voiko hän hyvin, mutta silti tämmöinen palaveri lämmittää mutsin mieltä. Tralalaa!
sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2005
Mutkanainen oikenee
Pääte- ja vauvahommissa selkä köyristyy. Olkapäät lähenevät toisiaan ja tovereitaan lonkkaluita koskaan kohtaamatta (ainakin toivoa sopii). Keuhkot menevät lyttyyn, leuka työntyy lintumaisesti eteenpäin ja koko nainen menee kummasti mutkille. Kurvit ovat toinen asia, niitä kannatamme lämpimästi, mutta mutkat pitää oikoa.
Siksikin käyn lenkillä. Käyn lenkillä myös ottamassa valohoitoa ja taukoa kotoa, hikoilemassa, kiroilemassa koko keholla, uhmaamassa hirviä, ylläpitämässä peruskuntoa, tasapainottamassa kugelia, tsekkaamassa vuodenajan luontoilmiöt ynnä muuta ynnä muuta mutta etenkin sunnuntain minä-minä-lenkillä oikaisen myös ruotoni. Tänään otin kärryt ja vauvan mukaan yleisen sujuvuuden nimissä, mutta silti oioin ruotoa kuin kissalisko. (Tiedätte muuten varmaan, että tutkimusten mukaan säännöllinen liikunta auttaa depikseen yhtä tehokkaasti kuin mielialalääkkeet. Tiedätte varmaan myös suurimman ongelman liikunnan käytössä mielialalääkkeenä: ei xttu tod. jaksa lähteä mihinkään riehumaan kun depistää.)
Vauvanvaunujen työntäjät (ml. toi eräs meitsi) tekevät usein sen virheen, että takertuvat työntöaisaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Silloin selkä köyristyy entisestään ja keuhkot lyttääntyvät, koko yläkroppa jäykistyy. Sen sijaan rennon mannermainen työntäjä (ml. toi eräs meitsi nykyään) vaihtelee otetta vähän väliä, nostaa ja laskee työntöaisaa, työntää ja vetää kärriä vuoronperään ja etenkin tasaisella tönäisee vaunuja niin että niiden vapaasti rullatessa voi tehdä tyylikkäitä rintakehää avaavia ja ylävartartaloa norjistavia jumppaliikkeitä ja valitsee mäkisen reitin, jolloin bonuksena tulee lihaskuntoharjoitusta. Kun niska ja kaula on hyvin suojattu, pakkanenkaan ei pääse sujahtamaan muskelien kiusaksi vaikka henkilö K leikkisi tuulimyllyä.
Voi olla, että jonku mielestä vaunujentyöntäjän viuhdonta on hassua. Jos myönnätte naureskelevanne semmoiselle, vaadin korvausta tarjoamastani hauskuutuksesta viisi euroa per nauru.
Jos jollakulla arvoisalla lukijalla olisi tarjota hyviä selän lihasten vahvistusvinkkejä, otan niitä mieluusti vastaan.
Siksikin käyn lenkillä. Käyn lenkillä myös ottamassa valohoitoa ja taukoa kotoa, hikoilemassa, kiroilemassa koko keholla, uhmaamassa hirviä, ylläpitämässä peruskuntoa, tasapainottamassa kugelia, tsekkaamassa vuodenajan luontoilmiöt ynnä muuta ynnä muuta mutta etenkin sunnuntain minä-minä-lenkillä oikaisen myös ruotoni. Tänään otin kärryt ja vauvan mukaan yleisen sujuvuuden nimissä, mutta silti oioin ruotoa kuin kissalisko. (Tiedätte muuten varmaan, että tutkimusten mukaan säännöllinen liikunta auttaa depikseen yhtä tehokkaasti kuin mielialalääkkeet. Tiedätte varmaan myös suurimman ongelman liikunnan käytössä mielialalääkkeenä: ei xttu tod. jaksa lähteä mihinkään riehumaan kun depistää.)
Vauvanvaunujen työntäjät (ml. toi eräs meitsi) tekevät usein sen virheen, että takertuvat työntöaisaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Silloin selkä köyristyy entisestään ja keuhkot lyttääntyvät, koko yläkroppa jäykistyy. Sen sijaan rennon mannermainen työntäjä (ml. toi eräs meitsi nykyään) vaihtelee otetta vähän väliä, nostaa ja laskee työntöaisaa, työntää ja vetää kärriä vuoronperään ja etenkin tasaisella tönäisee vaunuja niin että niiden vapaasti rullatessa voi tehdä tyylikkäitä rintakehää avaavia ja ylävartartaloa norjistavia jumppaliikkeitä ja valitsee mäkisen reitin, jolloin bonuksena tulee lihaskuntoharjoitusta. Kun niska ja kaula on hyvin suojattu, pakkanenkaan ei pääse sujahtamaan muskelien kiusaksi vaikka henkilö K leikkisi tuulimyllyä.
Voi olla, että jonku mielestä vaunujentyöntäjän viuhdonta on hassua. Jos myönnätte naureskelevanne semmoiselle, vaadin korvausta tarjoamastani hauskuutuksesta viisi euroa per nauru.
Jos jollakulla arvoisalla lukijalla olisi tarjota hyviä selän lihasten vahvistusvinkkejä, otan niitä mieluusti vastaan.
lauantaina, maaliskuuta 12, 2005
Salaisuuksia
Kun olin pieni, yksi naapurin tyttö yritti puristaa minusta salaisuutta esiin. En muista millä verukkeella hän sitä yritti. Pidin aika ilmeisenä, että hän patisteli salaisuuksiani ilmoille voidakseen levittää niitä eteenpäin. (Saatoin olla sosiaalisesti perin kömpelö, mutta minun oli helppoa nähdä, milloin ihmisten sanomiset olivat ristiriidassa heidän olemuksensa kanssa. Esikoinen on näköjään samanlainen tässä suhteessa.) Yritin miettiä jotain sopivaa salaisuutta kuitenkin ihan tosissani, mutta en onnistunut. Lopulta kerroin hänelle, että näin, kun kerran isä tuli kännissä kotiin.
Kun nyt muistin tapauksen, minua alkoi vastustamattomasti naurattaa. Varsinainen salaisuus! Ehkä se on epätavallista suomalaisessa perhe-elämässä, että olin nähnyt isän kännissä niin harvoin. Tyttö yritti kuitenkin levittää tietoa kuin oikeaa salaisuutta, sain myöhemmin kuulla. Olin jo tuolloin varsin huvittunut asiasta. (Olin aika pilkallinen lapsi.)
En tajunnut, mikä minun elämässäni oikeasti muiden silmissä olisi ollut kummallista ja hävettävää. (Jotain herkullisen hävettävää tuo tyttö olisi tietysti halunnut tietää.) Olin tottunut siihen, että pesin itse omat pyykkini, olin yksin vastuussa kouluhommistani, hygieniastani ja suuressa määrin ruokahuollostanikin. Ymmärsin jollain mielen kolkalla, että kavereilla oli toisenlaista, mutta toisaalta heillä ei ollut myöskään suurperhettä ympärillään ja ison lapsilauman väsyttämää äitiä, jolta ei riittänyt enää oikein huomiota numero kuutoseen. Nyt tajuan, että tuo tyttö olisi ollut huippuonnellinen voidessaan kuiskuttaa jonkun toisen korvaan: "Arvaas miksi Kauralla on noin likaiset vaatteet! No kun se pesee itse vaatteensa käsin! Ajattele!"
Teputelkaamme kömpelöä aasinsiltaa pitkin nykypäivään. En saata salailla sitä, että lasteni isä, tuo armas SP kävi eilen baarissa ja humaltuikin hilpeästi. Olen niin iloinen, että hänkin tekee välillä jotain muuta kuin puurtaa koti- ja työtöissä. Muiskis!
Kun nyt muistin tapauksen, minua alkoi vastustamattomasti naurattaa. Varsinainen salaisuus! Ehkä se on epätavallista suomalaisessa perhe-elämässä, että olin nähnyt isän kännissä niin harvoin. Tyttö yritti kuitenkin levittää tietoa kuin oikeaa salaisuutta, sain myöhemmin kuulla. Olin jo tuolloin varsin huvittunut asiasta. (Olin aika pilkallinen lapsi.)
En tajunnut, mikä minun elämässäni oikeasti muiden silmissä olisi ollut kummallista ja hävettävää. (Jotain herkullisen hävettävää tuo tyttö olisi tietysti halunnut tietää.) Olin tottunut siihen, että pesin itse omat pyykkini, olin yksin vastuussa kouluhommistani, hygieniastani ja suuressa määrin ruokahuollostanikin. Ymmärsin jollain mielen kolkalla, että kavereilla oli toisenlaista, mutta toisaalta heillä ei ollut myöskään suurperhettä ympärillään ja ison lapsilauman väsyttämää äitiä, jolta ei riittänyt enää oikein huomiota numero kuutoseen. Nyt tajuan, että tuo tyttö olisi ollut huippuonnellinen voidessaan kuiskuttaa jonkun toisen korvaan: "Arvaas miksi Kauralla on noin likaiset vaatteet! No kun se pesee itse vaatteensa käsin! Ajattele!"
Teputelkaamme kömpelöä aasinsiltaa pitkin nykypäivään. En saata salailla sitä, että lasteni isä, tuo armas SP kävi eilen baarissa ja humaltuikin hilpeästi. Olen niin iloinen, että hänkin tekee välillä jotain muuta kuin puurtaa koti- ja työtöissä. Muiskis!
perjantaina, maaliskuuta 11, 2005
Toi on tyhmä
Perjantairituaaleillemme uskollisina lähdemme karavaanina (vauvanvaunut, poika ja minä) kohti mustamakkarakauppaa. Pojan mielestä musta on yksi parhaista sapuskoista, joten sillä on hyvä aloittaa viikonloppu. Nousemme bussiin ja juttelemme (minä puhun ja viiton, Esikoinen viittoo, Tosikoinen lupsauttelee luomiaan) kohta hankittavista herkuista. Ostamme ainakin mustaa ja leipää ja voimalehmää (Arlan pirtelö) ja karkkia. Ilmaa leikkaa kirkkaalla pikkulapsenäänellä todettu
TOI ON TYHMÄ.ja huomaan 3-4-vuotiaan lapsen sormen osoittavan Esikoista. Äiti yrittää hyssyttää lasta joka kohta kiinnostuu jostain muustakin tekemisestä ja me jatkamme jutteluamme kunnes taas
TOI ON TYHMÄ.Eikä ole, minä sanon, mutta lapsi katsoo äitiään eikä näytä huomaavan, mitä sanon. Fiilis alkaa olla vähän kuin puhkaistulla ilmapallolla, mutta urheasti jatkamme kuitenkin lähitulevaisuuden hahmottelua Esikoisen kanssa. Kun isä tulee kotiin, keitetään kahvit ja huomenna mennään ratsastamaan. Mutta toistuva
TOI ON TYHMÄ.ei jätä meitä rauhaan. En tiedä, mitä pikkupoika haluaa sanoa tyhmyttelyllään, mutta sen tiedän, että aurinko meni joksikin aikaa varjoon sekä minulta että Esikoiselta.
torstaina, maaliskuuta 10, 2005
Sopiva ikä
Mietimme toverien kanssa joskus lasten optimaalista ikäeroa, mutta emme ole osanneet päättää. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa, kun ajattelee lasten keskinäistä suhdetta, vanhempien jaksamusta, lasten kehitysvaiheita jne. Mietimme joskus myös vanhempien optimaalista ikää saada lapsia (karkeasti haarukassa 20-40), mutta siinä on sama juttu: fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia hyviä ja huonoja puolia on joka vaiheessa. Ei siis ole oikein muuta tapaa päättää kuin omat fiilikset ja luonnonvoimien suotuisuus.
Torstai on toisaalta-toisaalta-ajatuksia täynnä.
Torstai on toisaalta-toisaalta-ajatuksia täynnä.
keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2005
Vapautus vastuusta
Tänään olen niin tautisen väsynyt beibe, että askarruttaa, millaisia sähköposteja olen lähetellyt mihinkin. Pyydän vapautusta vastuusta! Olen syyntakeeton. Aivoissani ajatusmuurahaiset klenkkaavat, hoipertelevat ja asettuvat päikkäreille mikä minnekin. Ajatus katkeaa yllättävissä paikoissa, esim. kuivauskaapista löysin vauvan käytetyn neokekkulipullon ja avaimet olivat vaihteeksi kengässä.
Toivottavasti minusta oli kuitenkin visiitillä iloa äitimuorille ja - glup - toivottavasti töi-töihin lähettämäni sähköposti oli jotenkin järjellinen. Jos uskallan katsoa, luultavasti vauvalla on vaippa nurin perin ja sällin huomiset kouluvaatteet ovat kuin suoraan Mulkkarin pukuvarastosta.
Näköjään ankarina uniaikoina jopa kahdeksalta herääminen sysää herkän tasapainon nurin. Voisinkin sitten tästä mennä... ääh... Mihin olinkaan menossa? Luistelemaan?
Toivottavasti minusta oli kuitenkin visiitillä iloa äitimuorille ja - glup - toivottavasti töi-töihin lähettämäni sähköposti oli jotenkin järjellinen. Jos uskallan katsoa, luultavasti vauvalla on vaippa nurin perin ja sällin huomiset kouluvaatteet ovat kuin suoraan Mulkkarin pukuvarastosta.
Näköjään ankarina uniaikoina jopa kahdeksalta herääminen sysää herkän tasapainon nurin. Voisinkin sitten tästä mennä... ääh... Mihin olinkaan menossa? Luistelemaan?
Töi
Ohhoh, eilen ja tänään olen ajatellut joskus ajastaan tapahtuvaa töihinpaluuta jopa mieluisana asiana. Se ei johdu siitä, että kotona olisi ollut ikävämpää, vaan siitä, että mieleen tuli joitakin mielenkiintoisia työajatuksia. Kirjoitin jopa pari sähköpostia aiheesta semmoinen pilke silmässä, että josko voisi vaihtaa tehtäviä. Töissä kuulemma voi myös polkata rauhassa. (Vitsi vitsi, mikäli töi-tyypit lukevat blogiani.)
Lisäys iltasella: Nyt ymmärrän, miksi luonnottomat työajatukset ovat päässeet mellastamaan tajunnassani. Kuuluttaja ei ole päivittänyt sitten maanantain enkä edes ala mitvitin päivityksistä.
Lisäys iltasella: Nyt ymmärrän, miksi luonnottomat työajatukset ovat päässeet mellastamaan tajunnassani. Kuuluttaja ei ole päivittänyt sitten maanantain enkä edes ala mitvitin päivityksistä.
tiistaina, maaliskuuta 08, 2005
Hirviä kaunotar
Olin tänään elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa. En ollut konsanaan tajunnut, miten pipiä siellä tehdään ihmiselle. Nyt ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat valmiit kirurgisiin operaatioihin nätimmän naaman toivossa. Heille on muutenkin arkipäivää käydä nipistelyssä ja nyhdännässä kauneuden nimissä. Jatkuvat kidutushoidot epäilemättä madaltavat kynnystä käydä skalpellin alle.
Alkuun kaikki oli mukavaa. Sain ottaa paidan pois ja sujahtaa äärimmäisen lokoiseen asentoon hoitotuolille peiton alle. Aistin miellyttäviä tuoksuja ja tuntemuksia kasvoillani. Sitten alkoi kidutus, jonka nimi on mekaaninen ihonpuhdistus. Se on kuin teininuoren finninpuristelu sofistikoituneena versiona. SATTUU. SATTUU LISÄÄ. NYT TAAS SATTUU. Onneksi se loppui ja sain jälleen kokea kaikenmoista mukavaa, päälakeen painautuvia rintoja, manteliöljyllä hierontaa ja sensellaista, kunnes AARGH, alkoi kulmakarvojen nyppiminen. PRKL. AUTS.
Onko naamani nyt nätimpi? Peput on. Lähinnä näytän hirviöltä. Kulmien ja ripsien värjäyksen jälkeen jää aika paljon ylimääräistä väriä ihoon, mikä tuottaa hupaisan Benkku-efektin. Sekö näyttää sievältä kukertavan naaman yllä. Kukaan ei uskaltanut istua bussissa viereeni. Lapset pärähtivät itkemään kun tulin kotiin (taiteellista liioittelua, toim. huom.). Nyt asiaa tuntevat tahot alkavat luullakseni selittää jotain pitkän tähtäyksen naamaeduista. Ehkä uskon teitä, jahka muistot tästä kokemuksesta alkavat haalistua.
Kiitos, rakas omaishoitajayhdistys, kasvohoitolahjakortista! Olen yhtä tärkeää kokemusta rikkaampi.
Alkuun kaikki oli mukavaa. Sain ottaa paidan pois ja sujahtaa äärimmäisen lokoiseen asentoon hoitotuolille peiton alle. Aistin miellyttäviä tuoksuja ja tuntemuksia kasvoillani. Sitten alkoi kidutus, jonka nimi on mekaaninen ihonpuhdistus. Se on kuin teininuoren finninpuristelu sofistikoituneena versiona. SATTUU. SATTUU LISÄÄ. NYT TAAS SATTUU. Onneksi se loppui ja sain jälleen kokea kaikenmoista mukavaa, päälakeen painautuvia rintoja, manteliöljyllä hierontaa ja sensellaista, kunnes AARGH, alkoi kulmakarvojen nyppiminen. PRKL. AUTS.
Onko naamani nyt nätimpi? Peput on. Lähinnä näytän hirviöltä. Kulmien ja ripsien värjäyksen jälkeen jää aika paljon ylimääräistä väriä ihoon, mikä tuottaa hupaisan Benkku-efektin. Sekö näyttää sievältä kukertavan naaman yllä. Kukaan ei uskaltanut istua bussissa viereeni. Lapset pärähtivät itkemään kun tulin kotiin (taiteellista liioittelua, toim. huom.). Nyt asiaa tuntevat tahot alkavat luullakseni selittää jotain pitkän tähtäyksen naamaeduista. Ehkä uskon teitä, jahka muistot tästä kokemuksesta alkavat haalistua.
Kiitos, rakas omaishoitajayhdistys, kasvohoitolahjakortista! Olen yhtä tärkeää kokemusta rikkaampi.
Kansainvälinen naistenpäivä
Joitakin vuosi sitten Helsingin paikallislehden Nyt-liite juhlisti naistenpäivää kirjoittamalla miehistä. Minä otin aika kookkaan herneen noukkaan. Vasta hiukan aiemmin olin tiedotusopin luennolla opiskellut miten huomattava määrä palstatilaa ja media-aikaa menee ihan tavallisinakin päivinä miehille ja kuinka iso ero on siinä, millaisissa rooleissa naiset ja miehet mediassa esiintyvät. Tuntui surkealta takaiskulta, että tuo Nytterö-pytterö juuri naistenpäivänä otti ja latasi koko lehden täyteen miesten ylistystä! Tuttu Nytin toimittaja, jolle tirisin aiheesta baarissa, ei juurikaan arvostanut palautettani. (Luoja varjelkoon kaikkia baarissa hilluvia toimittajia tiedotusoppia opiskelleilta mielipiteitä harrastavilta tutuilta.)
Ja sitten eräät kirjoittavat blogissaan naistenpäivänä Nyt-liitteestä ja sen harjoittamasta miesten ylistyksestä.
Aplodit elämäni naisille! Äiti ja sisaret, ystävät ja kaverit, te ammattilaisnaiset, jotka jaatte vastuun lasteni hyvinvoinnista, naapurin rouvat, naispolkkaajat, työkaverit, esinaiset, presidentti, kaupan kassat, kirjaston virkalijat, toimittajatutut ja kaikki muutkin XX-kromosomilliset mainiot tyypit! Otetaas toisellekin jalalle! Ja kukka kans.
Ja sitten eräät kirjoittavat blogissaan naistenpäivänä Nyt-liitteestä ja sen harjoittamasta miesten ylistyksestä.
Aplodit elämäni naisille! Äiti ja sisaret, ystävät ja kaverit, te ammattilaisnaiset, jotka jaatte vastuun lasteni hyvinvoinnista, naapurin rouvat, naispolkkaajat, työkaverit, esinaiset, presidentti, kaupan kassat, kirjaston virkalijat, toimittajatutut ja kaikki muutkin XX-kromosomilliset mainiot tyypit! Otetaas toisellekin jalalle! Ja kukka kans.
maanantaina, maaliskuuta 07, 2005
Postinkantajan erikoinen
Olipa kerran postinkantajaneito, jolla oli verrattoman vaaleat kiharat, rubiininpunaiset pusuhuulet ja mantelinmuotoiset, vihreät, sielukkaat silmät ja vino feministihymy. Eräänä aamuna liian pian kuuden jälkeen hän puki ylleen tuhdin kerraston, mustan villapuseron, mustat farkut, mustan rotsin, mustan pipon ja punaiset kengät (haha, luulitte), anteeksi, mustat kengät ja läksi kylmään, tylyyn aamuun taivaltamaan kohti postitoimistoa. Edellisenä iltana oli lipsahtanut törpöttelyn puolelle, vaikka ei ollut tarkoitus. Olo oli hutera ja vatsaa väänsi lähes ammattitasoisesti.
Aamu sujui postia lajitellessa seitsemänkääp postimiehen kanssa radiota kuunnellen ja ronskeja vitsejä sinkoillen. Neito nosti piruuttaan raskaimmat säkit pöydälle. Hänellä oli puolen vuoden kantamisen jälkeen jo melko tyylikkäät muskelit. "Mikäs kiire Kauralla on", kysyi retonkisesti joukon vilkkusilmä neidon rynnätessä sosiaalitilaan. "Ennenaikaiseen hautaan sillä on kiire", vastasi Ruunaksi nimitetty kiertävä postijuhta. Eivätpä velikullat arvanneet, että vatsanvääntö aiheutti ylilainehdintaa neitoparan ruoansulatuskanavassa. Ei heillä olisi mokomaan spekulointiin ollut aikaakaan, sillä Kauppalehden substanssit oli syytä tsekata. "Hirveet sörsselssonit", kaikui seitsemän kääp postimiehen arvio substansseista.
Hammasta purren urhea neito kävi piirille. Heti konttorin jälkeen piti kiivetä jyrkkä ylämäki, joka sai kanavat jälleen yrittämään tulvehdintaa. Turhaan! Neito puri enemmän hammasta ja nielaisi kai purkkansakin taltuttaessaan alkoholipirulaisen jälkivaikutusten riehuntaa. Jollain mystisellä tavalla, josta neidolla ei ollut liian tarkkaa muistikuvaa, liemet pysyivät sisällä ja postit löysivät tiensä oikeisiin koteihin.
Loppupuolella piiriä asui onneksi ystävä. Neito asettui hänen vieraanvaraiselle sohvalleen lepuuttelemaan ja muistelemaan edellisillan ilmeisesti allergiaa aiheuttaneita juomia (pullo Jallua allergisoi aika voimakkaasti) kunnes yhtäkkiä huomasi, ettäkarp vienonen sentään, postia on vielä hiukan jakamatta ja lähti toimittamaan rakkauskirjeitä ja pieniä, kivoja paketteja perille. Siitä alkoivat neidon elämän parhaat 75 vuotta.
Aamu sujui postia lajitellessa seitsemän
Hammasta purren urhea neito kävi piirille. Heti konttorin jälkeen piti kiivetä jyrkkä ylämäki, joka sai kanavat jälleen yrittämään tulvehdintaa. Turhaan! Neito puri enemmän hammasta ja nielaisi kai purkkansakin taltuttaessaan alkoholipirulaisen jälkivaikutusten riehuntaa. Jollain mystisellä tavalla, josta neidolla ei ollut liian tarkkaa muistikuvaa, liemet pysyivät sisällä ja postit löysivät tiensä oikeisiin koteihin.
Loppupuolella piiriä asui onneksi ystävä. Neito asettui hänen vieraanvaraiselle sohvalleen lepuuttelemaan ja muistelemaan edellisillan ilmeisesti allergiaa aiheuttaneita juomia (pullo Jallua allergisoi aika voimakkaasti) kunnes yhtäkkiä huomasi, että
Ei-mitään-muffinit
Jos eilisen tekstini perusteella joku eksyy sivuilleni etsimään imetysdieettivinkkejä, laitan oman versioni muffiniohjeesta tyrkylle:
Vadelma-persikkamuffinit
2 dl nestettä (mehua, säilyketölkin lientä, riisi- tai kauramaitoa tms.)
1,5 dl sokeria (sille ei kaiketi voi olla allerginen)
1 dl öljyä tai sopivaa margariinia sulatettuna
- sekoita nämä kulhossa
2 tl leivinjauhetta
2,5 dl sopivaa jauhoseosta (Jytte, Semper tms.)
1,5 dl tärkkelystä (perunajauho, Maizena, tapioka)
- sekoita jauhot keskenään ja lisää nestemäisiin aineisiin
2-3 dl marjoja ja/tai hedelmiä, tässä tapauksessa persikkakuutioita ja vadelmia
- kääntele taikinan sekaan.
Lusikoi taikina paperisiin muffinivuokiin, jotka saavat joko olla erittäin jykevää tekoa, kaksinkertaisia tai sijaita 12-reikäisessä muffinivuoassa. Paista 14-17 minuuttia 200 celsiusasteessa uunissa. Pinta ei tule kovin ruskeaksi, joten sillä perusteella ei voi arvioida kypsyyttä.
Tico tico -muffinit
Nesteeksi ananasmehua ja kookoskermaa. Hedelmiksi ananaspaloja ja banaanikuutioita.
Omena-kanelimuffinit
Nesteeksi omena- tai päärynämehua, hedelmiksi kanelissa kieriteltyjä omenapaloja, päällysteeksi voi intoutua väsäämään kauratoskaa.
Muffinit toimivat myös levyksi paistettuna, jos iskee vuokalaiskuus.
Vadelma-persikkamuffinit
2 dl nestettä (mehua, säilyketölkin lientä, riisi- tai kauramaitoa tms.)
1,5 dl sokeria (sille ei kaiketi voi olla allerginen)
1 dl öljyä tai sopivaa margariinia sulatettuna
- sekoita nämä kulhossa
2 tl leivinjauhetta
2,5 dl sopivaa jauhoseosta (Jytte, Semper tms.)
1,5 dl tärkkelystä (perunajauho, Maizena, tapioka)
- sekoita jauhot keskenään ja lisää nestemäisiin aineisiin
2-3 dl marjoja ja/tai hedelmiä, tässä tapauksessa persikkakuutioita ja vadelmia
- kääntele taikinan sekaan.
Lusikoi taikina paperisiin muffinivuokiin, jotka saavat joko olla erittäin jykevää tekoa, kaksinkertaisia tai sijaita 12-reikäisessä muffinivuoassa. Paista 14-17 minuuttia 200 celsiusasteessa uunissa. Pinta ei tule kovin ruskeaksi, joten sillä perusteella ei voi arvioida kypsyyttä.
Tico tico -muffinit
Nesteeksi ananasmehua ja kookoskermaa. Hedelmiksi ananaspaloja ja banaanikuutioita.
Omena-kanelimuffinit
Nesteeksi omena- tai päärynämehua, hedelmiksi kanelissa kieriteltyjä omenapaloja, päällysteeksi voi intoutua väsäämään kauratoskaa.
Muffinit toimivat myös levyksi paistettuna, jos iskee vuokalaiskuus.
sunnuntaina, maaliskuuta 06, 2005
Jos itku sittenkin auttaisi markkinoilla
Tänään imetysdieetti yhtäkkiä otti ja tökkäisi aika lujaa. Tosikoinen herkkänä ruoka-aineallergikkona reagoi vaikka mille äidinmaidon kautta. Imetys helpottaa elämää (YMMV) ja sopivan korvikkeen etsiminenkin on työläs homma, joten olen pitänyt omituista dieettiä reilusti yli puoli vuotta. Olen ollut motivoitunut ja menestyksekäs - lapsi kasvaa & voi verrattain hyvin - ja jopa allergialääkäri yllättäen kiitti minut tainnoksiin onnistuneesta dieetistä. (Yritän kyllä oppia vastaanottamaan kiitoksia tyylikkäästi vastaan ja luultavasti osaan sen jo 94-vuotiaana, mikäli olen muistanut panna hampaat suuhuni.)
Yleensä itsesurkuttelun tarve (voi voi kun en saa syödä mitään missä on maitoa, munaa, vehnää, ohraa, ruista, soijaa, kalaa, äyriäisiä, sitruksia, mansikkaa, tomaattia, pähkinöitä, suklaata jne.) pysyy aisoissa, jos syön sallittuja safkoja tarpeeksi paljon ja usein ja herkuttelen kunnolla. Välillä iskee palvelevaa huoltoasemaa suurempi blääh, kun kaikki sallittu ruoka pensetyttää ja lopulta kurniva nälkä herättää torkkuvan itsesäälin. Mietin, että jospa blogissa itkeminen auttaisi markkinoilla.
Yhyy.
Toden totta, tuo helpotti ainakin 74,5 %. Tänään pienokainen söi monta lusikallista bataatti-sipuli-possurisottoa, järsi banaania, imeskeli taululiitua, oli tukehtua softispallosta järsimiinsä kimpaleisiin, nuoli puurokauhan (sallittua puuroa), nielaisi muutamia kuivattuja mustikoita ja siemaili äidinmaidon lisäksi lähes puolitoista desiä Neokekkulia, joten vieroittuminen häämöttää tunnelin päässä. Tunnelin päähän vieroittumisen vierelle joku on näköjään asettanut sievästi tomaatilla ja juustolla päällystetyn ruisvoileivän ja pullollisen olutta ihan vain minua vartoamaan.
Toden sanoakseni tämänpäiväinen bataatti-kalkkunawok riisinuudelien kera ei ollut yhtään hullumpaa, etenkin kun testaan, josko vauva sietäisi paprikan viehätysvoimaista sukua maitoni kautta. Sitä paitsi äiti kieltäisi ruoasta valittamisen, kun ei tarvitse kerran nälkää nähdä.
Allergia- ja astmaliitto
Yahoon keskustelupalsta allergisten lasten vanhemmille
Reseptejä ja lisää reseptejä
Yleensä itsesurkuttelun tarve (voi voi kun en saa syödä mitään missä on maitoa, munaa, vehnää, ohraa, ruista, soijaa, kalaa, äyriäisiä, sitruksia, mansikkaa, tomaattia, pähkinöitä, suklaata jne.) pysyy aisoissa, jos syön sallittuja safkoja tarpeeksi paljon ja usein ja herkuttelen kunnolla. Välillä iskee palvelevaa huoltoasemaa suurempi blääh, kun kaikki sallittu ruoka pensetyttää ja lopulta kurniva nälkä herättää torkkuvan itsesäälin. Mietin, että jospa blogissa itkeminen auttaisi markkinoilla.
Yhyy.
Toden totta, tuo helpotti ainakin 74,5 %. Tänään pienokainen söi monta lusikallista bataatti-sipuli-possurisottoa, järsi banaania, imeskeli taululiitua, oli tukehtua softispallosta järsimiinsä kimpaleisiin, nuoli puurokauhan (sallittua puuroa), nielaisi muutamia kuivattuja mustikoita ja siemaili äidinmaidon lisäksi lähes puolitoista desiä Neokekkulia, joten vieroittuminen häämöttää tunnelin päässä. Tunnelin päähän vieroittumisen vierelle joku on näköjään asettanut sievästi tomaatilla ja juustolla päällystetyn ruisvoileivän ja pullollisen olutta ihan vain minua vartoamaan.
Toden sanoakseni tämänpäiväinen bataatti-kalkkunawok riisinuudelien kera ei ollut yhtään hullumpaa, etenkin kun testaan, josko vauva sietäisi paprikan viehätysvoimaista sukua maitoni kautta. Sitä paitsi äiti kieltäisi ruoasta valittamisen, kun ei tarvitse kerran nälkää nähdä.
Allergia- ja astmaliitto
Yahoon keskustelupalsta allergisten lasten vanhemmille
Reseptejä ja lisää reseptejä
Sohvan kutsu
Tällaisina päivinä peppuuni kasvaa juuret, jotka iskeytyvät syvälle sohvan perunamaahan. Siirtyminen metrin päähän tuntuu liialliselta ponnistukselta, vaikka sillä voisi estää pygmiväen massiiviset tuho-operaatiot.
EK:lle esittämäni teorian mukaan emme oikeasti ole väsyneitä, vaan siriuslaiset ajavat meidät puolikoomaan voidakseen hyödyntää aivojamme maailmanvalloituskampanjansa edistämiseen. Aina kun ajattelen tuota, minua alkaa kovin makeasti nukuttaa. Onneksi voin käydä ettonelle Kuuluttajan vieraanvaraisen kommenttipalstan divaanille. SP väittää että eilinen baarittelu ja turismointi olisivat vaikuttaneet tilaani, mutta selitys on makuuni turhan lattea ja, etten sanoisi, tendenssimäinen.
Joku tuntuu hiekoittaneen sisäisen pulkkamäkeni, mutta ulkoiseen mäkeen pitää tänään pääsemän, vaikka joutuisi raahaamaan sohvan mukana. Olemme jo kauan sitten sopineet pulkkamäkitreffit ja niistä ei luisteta (ahhahhaa "luisteta" haha kuolen), etenkin kun tyypit tulevat suunnilleen meidän takapihallemme pulkkailemaan. Toisin kuin eräillä meidän pulkkaväkeemme ei kuulu venezuelalaisia eikä Elvistä. Mustanaamiosta en ole vielä ihan varma.
EK:lle esittämäni teorian mukaan emme oikeasti ole väsyneitä, vaan siriuslaiset ajavat meidät puolikoomaan voidakseen hyödyntää aivojamme maailmanvalloituskampanjansa edistämiseen. Aina kun ajattelen tuota, minua alkaa kovin makeasti nukuttaa. Onneksi voin käydä ettonelle Kuuluttajan vieraanvaraisen kommenttipalstan divaanille. SP väittää että eilinen baarittelu ja turismointi olisivat vaikuttaneet tilaani, mutta selitys on makuuni turhan lattea ja, etten sanoisi, tendenssimäinen.
Joku tuntuu hiekoittaneen sisäisen pulkkamäkeni, mutta ulkoiseen mäkeen pitää tänään pääsemän, vaikka joutuisi raahaamaan sohvan mukana. Olemme jo kauan sitten sopineet pulkkamäkitreffit ja niistä ei luisteta (ahhahhaa "luisteta" haha kuolen), etenkin kun tyypit tulevat suunnilleen meidän takapihallemme pulkkailemaan. Toisin kuin eräillä meidän pulkkaväkeemme ei kuulu venezuelalaisia eikä Elvistä. Mustanaamiosta en ole vielä ihan varma.
lauantaina, maaliskuuta 05, 2005
Ode ja Hugo
Pitkästä aikaa oltiin Sara Hildénin taidemuseossa ja lapsuuteni armas Outi Heiskanenhan se siellä retrospektiivittää. Ode iskee edelleen suoraan jonnekin alitajuntaan kuin kiljoona volttia. Sitä ennen käytiin turismoimassa Tampereen tuomiokirkossa ja yhteys Hugo Simbergin ja Heiskasen välillä oli entistäkin elävämpi. Pakkohan niitä on rakastaa.
perjantaina, maaliskuuta 04, 2005
KELA, rakkaani
Silloin tällöin tuntee kansa vallan mahdin suonissaan (AS), kun kokee että KELA, tuo valtava brontosaurus, palvelee. Tunsin lapsellista riemua jokunen vuosi sitten, kun huomasin että KELA:n kotisivuilta voi ladata lomakkeita ja täyttää ne tietokoneella. (Ei niitä nyt sentään voi tietoverkoitse palauttaa, vaan ne pitää tulostaa ja postittaa tai viedä itse perille, jotain rajaa.) Minulla kun oli päälle päätteeksi Akrobaatti koneessa, pystyin myös tallentamaan lomakkeita ja säästämään vaivaa niiden toistuvassa täyttelyssä.
Ette usko muuten millaiset pinot lomakkeita pitää ihmisparsan täyttää saadakseen lakisääteisiä vammaispalveluja ja tukia. Minulla on jo vaikea lomakeallergia, joka ilmenee huimauksena, pistelynä ja näppylöinä. (Mm. hartioiden väliin on kasvanut valtava, karvainen mollukka joka tuijottaa minua aamuisin peilistä pahansuovan näköisenä ennen kuin on saanut kahvia!) Minua hirvittää niiden puolesta, jotka eivät ole ammatiltaan teksti-ihmisiä, kun kerran minullakin on näin pahat oireet.
Kehitysvammaisten tukiliiton paikallisosasto on jäsentensä kiihkeiden pyyntöjen innostamana pyytänyt KELA:n edustajia jäseniltaan alustamaan ja vastaamaan kysymyksiin. Mutta se ei onnistu, koska KELA:n edustajat ovat valitettavasti kovin kiireisiä. KELA:n edustajan mukaan heillä on kumminkin oikein hyvä esitteitä. Epäilen, että yhden kysymys-vastausillan tulos vastaisi noin kahtakymmentäviittä tuntia yksittäisten asiakkaiden esittämiä kysymyksiä ja helpottaisi lomakkeiden käsittelyä toisen mokoman, kun ihmiset osaisivat niitä paremmin käyttää. Mutta nämä ovat vain KELA:n edustajien kiireitä ymmärtämättömän maallikon jupinoita.
Usein henkilö K myös kohtaa ystävällisen, asiallisen, avuliaan ja tehokkaan työntekijän KELA:n paikallistoimistossa tai puhelimessa ja voisi sen jälkeen vaikka vannoa, että KELA oikeasti on meitä varten ja palvelee parhaansa mukaan avuntarvitsijoita.
Toisinaan sitten taas ei. (ATS) Esimerkiksi henkilö K käy luennoimassa y-lipastolla helmikuussa, jokin kiusallinen tuloraja ylittyy ja KELA:lle pitää kertoa, että älkää maksako meille liikaa. Hassumpi voisi luulla, että riittää, kun ilmoittaa tienanneensa x euroa, maksakaa mulle vähemmän. Sen sijaan pitää täyttää uusi lomake ja anoa vähäisempää maksua. Luonnollisesti pitää myös toimittaa palkkakuitti, etteivät vaan tienaamattomat tyhjätaskut pääse valehtelemaan tienanneensa.
Valitettavasti etenkin siinä vaiheessa, kun lapsi on vasta saanut diagnoosin ja kaikki on muutenkin hirveän vaikeaa, myös KELA on täysin mottipäinen - oman ja sadan vertaistarinan mukaan ainakin. Automaattisesti sieltä annetaan alinta hoitotukea, vaikka lapsi olisi diagnoosin puolesta selvästi vähintään korotetun hoitotuen vaativa tapaus. Eikä se vielä olisi niin kamalaa, jos lapsen terapiat eivät olisi sidottu noihin tuen tasoihin. Alimmalla hoitotuella ei siis saa KELA:n tukemana esim. puhe- tai fysioterapiaa, jotka voivat olla täysin ratkaisevia lapsen kehitykselle. Pitää sadan muun raskaan asian käsittelyn ohella jaksaa valittaa tai hakea uudestaan ja yhä uudestaan. Kuitenkin KELA:lla on valtakunnalliset suositukset diagnooseista, mutta niitä ei vain käytetä. Sekin toisinaan mietityttää, miten KELA:n lääkäri voi tietää lapsen systeemit paremmin kuin hoitava erikoislääkäri, vaikka ei ole tavannut itse lasta koskaan. Tietysti on helpompi säästää veronmaksajain rahoja, jos ei tarvitse tavata itse anojia.
Ilahduttavan söpö piirre KELA:ssa on voimakas optimistisuus. Vaikka on selvää, että lapsi ei parane esimerkiksi noin ikinä, tuet myönnetään usein vuodeksi tai hyvällä tuurilla kahdeksi. Siltä varalta että lapsi ehkä kokee ihmeparantumisen?
Meillä on kohta taas se aika vuodesta, kun saa täyttää uudet hoitotukihakemukset. Jippii. Asenteeni on ainakin kohdallaan.
Lyhenteiden selitykset: AS = anteeksi, sitaatti ja ATS = anteeksi, taas sitaatti
Disclaimer: Olen suuresti kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on tukia ja terapioita, jolloin vammaisten ihmisten kuntouttaminen ja hoitaminen ovat mahdollisia muillekin kuin ökyrikkaille, tuhdit vakuutukset ottaneille tai hyväntekeväisyyden kohteeksi päässeille.
Ette usko muuten millaiset pinot lomakkeita pitää ihmisparsan täyttää saadakseen lakisääteisiä vammaispalveluja ja tukia. Minulla on jo vaikea lomakeallergia, joka ilmenee huimauksena, pistelynä ja näppylöinä. (Mm. hartioiden väliin on kasvanut valtava, karvainen mollukka joka tuijottaa minua aamuisin peilistä pahansuovan näköisenä ennen kuin on saanut kahvia!) Minua hirvittää niiden puolesta, jotka eivät ole ammatiltaan teksti-ihmisiä, kun kerran minullakin on näin pahat oireet.
Kehitysvammaisten tukiliiton paikallisosasto on jäsentensä kiihkeiden pyyntöjen innostamana pyytänyt KELA:n edustajia jäseniltaan alustamaan ja vastaamaan kysymyksiin. Mutta se ei onnistu, koska KELA:n edustajat ovat valitettavasti kovin kiireisiä. KELA:n edustajan mukaan heillä on kumminkin oikein hyvä esitteitä. Epäilen, että yhden kysymys-vastausillan tulos vastaisi noin kahtakymmentäviittä tuntia yksittäisten asiakkaiden esittämiä kysymyksiä ja helpottaisi lomakkeiden käsittelyä toisen mokoman, kun ihmiset osaisivat niitä paremmin käyttää. Mutta nämä ovat vain KELA:n edustajien kiireitä ymmärtämättömän maallikon jupinoita.
Usein henkilö K myös kohtaa ystävällisen, asiallisen, avuliaan ja tehokkaan työntekijän KELA:n paikallistoimistossa tai puhelimessa ja voisi sen jälkeen vaikka vannoa, että KELA oikeasti on meitä varten ja palvelee parhaansa mukaan avuntarvitsijoita.
Toisinaan sitten taas ei. (ATS) Esimerkiksi henkilö K käy luennoimassa y-lipastolla helmikuussa, jokin kiusallinen tuloraja ylittyy ja KELA:lle pitää kertoa, että älkää maksako meille liikaa. Hassumpi voisi luulla, että riittää, kun ilmoittaa tienanneensa x euroa, maksakaa mulle vähemmän. Sen sijaan pitää täyttää uusi lomake ja anoa vähäisempää maksua. Luonnollisesti pitää myös toimittaa palkkakuitti, etteivät vaan tienaamattomat tyhjätaskut pääse valehtelemaan tienanneensa.
Valitettavasti etenkin siinä vaiheessa, kun lapsi on vasta saanut diagnoosin ja kaikki on muutenkin hirveän vaikeaa, myös KELA on täysin mottipäinen - oman ja sadan vertaistarinan mukaan ainakin. Automaattisesti sieltä annetaan alinta hoitotukea, vaikka lapsi olisi diagnoosin puolesta selvästi vähintään korotetun hoitotuen vaativa tapaus. Eikä se vielä olisi niin kamalaa, jos lapsen terapiat eivät olisi sidottu noihin tuen tasoihin. Alimmalla hoitotuella ei siis saa KELA:n tukemana esim. puhe- tai fysioterapiaa, jotka voivat olla täysin ratkaisevia lapsen kehitykselle. Pitää sadan muun raskaan asian käsittelyn ohella jaksaa valittaa tai hakea uudestaan ja yhä uudestaan. Kuitenkin KELA:lla on valtakunnalliset suositukset diagnooseista, mutta niitä ei vain käytetä. Sekin toisinaan mietityttää, miten KELA:n lääkäri voi tietää lapsen systeemit paremmin kuin hoitava erikoislääkäri, vaikka ei ole tavannut itse lasta koskaan. Tietysti on helpompi säästää veronmaksajain rahoja, jos ei tarvitse tavata itse anojia.
Ilahduttavan söpö piirre KELA:ssa on voimakas optimistisuus. Vaikka on selvää, että lapsi ei parane esimerkiksi noin ikinä, tuet myönnetään usein vuodeksi tai hyvällä tuurilla kahdeksi. Siltä varalta että lapsi ehkä kokee ihmeparantumisen?
Meillä on kohta taas se aika vuodesta, kun saa täyttää uudet hoitotukihakemukset. Jippii. Asenteeni on ainakin kohdallaan.
Lyhenteiden selitykset: AS = anteeksi, sitaatti ja ATS = anteeksi, taas sitaatti
Disclaimer: Olen suuresti kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on tukia ja terapioita, jolloin vammaisten ihmisten kuntouttaminen ja hoitaminen ovat mahdollisia muillekin kuin ökyrikkaille, tuhdit vakuutukset ottaneille tai hyväntekeväisyyden kohteeksi päässeille.
torstaina, maaliskuuta 03, 2005
Lehtikatsaus
Olen ylpeä Myö Naesten tilaaja ja viime vuosina sen taso on noussut paikoin lähes sfnet.huuhaan korkeudelle. Luultavasti toimituksessa seurataan huuhaata ja harrastetaan plag postmodernismia. Viime aikoina lehdet ovat hiukan kasaantuneet, kun en ole ehtinyt lukea niitä. (Miksihän, toim. kysyy.) Mutta ei se mitään, tietyt asiat eivät happane sohvapöydän alla lojuessaankaan. Kuten esimerkiksi
Aamulla on ihana herätä unelmien makuuhuoneesta, kun on täydellisen hiljaista. Näen heti ikkunasta jäätyneen järven ja nautin uudesta, hirsipuusta rakennetusta kodistaniGulp. Kuvien perusteella yksi hirsipuu ei ole piisannut. Aamuporvaria (sen yleensä ehtii selata tuoreeltaan, miksi olenkin vaihteeksi tilannut sen enkä Helsingin seutulehteä) lukiessa silmä sattuu sossun edustajien vastaus omaishoitajille, jotka olivat valitelleet nääntyneisyyttään ja suoranaista loppuunpalamista. Yleisönosastolla Soukka ja Rekola toteavat, että omaishoitajien asiat ovat hyvin, koska Tampereella
Laura Voutilainen, MN 3/3005
(...) pyritään (...) pyritään (...) pyritään (...) pyritään (...)No oho, kun jäivät kaikki muut sanat pois sitaatista. Eikö tuo nyt ollut vähän epistä? Taitaa olla jotain hampaankolossa tällä omaishoitajalla. Mutta Hihi-lehdestäkin on joskus jotain hyötyä. Nyt se tietää kertoa, että
Komisario Morsen ensimmäinen tuotantokausi julkaistaan kolmella levyllä maaliskuun 16. päivänä.Säästymme ostamasta Amazonilta 33 levyn Morse-boksia. Hihiin on viimeistään syytä lopettaa lehtien selailu ja siirtyä mahdollisuuksien mukaan lukemaan Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillistä tapausta uudestaan. Lukemisten välillä on kulunut hiukan aikaa, joten huomaa hyvin, miten paljon näkökulmani on muuttunut, etenkin syventynyt. Oli se ekalla kerrallakin hyvä, mutta nyt se on vielä parempi. Lukekaa Yöllisen koiran merkillinen tapaus.
Huumanuori tunnustaa
Olen aineriippuvainen! Äkillinen tarve tunnustaa kaikki sinulle, rakas päiväkirjani, iski liiallisen auringonpaisteen aiheuttamassa itsetutkiskelupuuskassa ja sen taustalla saattaa myös olla Kiltin ihmisen blogissa käyty äiti kännissä -keskustelu.
Ruoka ja juoma. Riippuvuuteni juomaan kehittyi jo vauvana äidin rinnalla. Sen jälkeen en ole yhtä ylivertaista ravintoainetta nähnyt, vaan joudun jatkuvasti sekakäyttämään erilaisia kiinteitä ja nestemäisiä ruoka-aineita saavuttaakseni saman tyytyväisyyden. Tai no, ihan samaa tyytyväisyyttä tuskin koskaan saavutan, vaikka luullakseni olotila torkkupeiton alla hyvä kirja kourassa ja käden ulottuvilla hyvää syötävää & juotavaa osuu aika lähelle alkuperäistä autuutta. Olen erityisen riippuvainen vaihtelusta ruokavaliossa ja siitä syystä luova kokki.
Kahvi. Teininuorena olin kerran ruokalassa keikkahommissa nuorten taidefestareilla. Ruokalan riuskat tädit tarjosivat meille keikkalaisille hyvät kermakahvit tuoreen pullan kera ja sinä hetkenä mokkajuoma kietoi mut loppuelämäkseni pauloihinsa. Samana päivänä join noin kymmenen kuppia kahvia ja illalla olin kummissani, kun oli edelleen jotenkin niin virkeä olo. Hiotutti ja sydän hakkasi tavallista lujempaa mutta hitsi miten hyvää se kahvi olikaan! Äidiksi tultuani olen rakastanut kahta päivittäistä kahvihetkeäni enemmän kuin koskaan.
Alkoholi. Nuorena alkoholi oli ihana aine, joka hidasti hurjana surraavaa pollaani sen verran, että pystyin keskittymään sosiaalisiin tilanteisiin. Alkoholin oikea annostelu ei tosin ollut helppoa ja nousuhumalassa piti muistutella itselleen, että parista oluesta saatu hyvä fiilis ei yleensä parane, jos ottaa pari-kolme-neljä olutta lisää. Vähän myöhemmin alkoholilla sai huojennettua stressin painamaa oloa, mutta silloin annostelu oli sitäkin tärkeämpää. Liiallisella käytöllä stressi alkoi arvattavista syistä vain kasvaa. Nyt herkkusuuvuosina olen rakastanut hyviä oluita ja viinejä. Niiden maistelun tuoma pieni hiprakka on miellyttävä bonus. Vieläkin silloin tällöin käydään toki pitkän kaavan mukaan baarissakin, jos ei ole odotus tai pikkuvauvan imetys käynnissä. Krapulat ovat hirveämpiä kuin koskaan, joten kovin usein ei innosta. Lasken viina-aikuisuuden alkaneen siitä hetkestä kun tunsin, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda.
Tupakka. Valitettavasti aloin nuorena myös polttaa tupakkaa enkä pääse siitä varmaan irti niin kauan kuin elän. En halua ajatella, että viettäisin loppuelämäni täysin ilman tupakkaa, vaikka odotusaikana ei ollut mitään ongelmaa olla ilman ja odotuksen jälkeen tahti on ollut enintään 1-2 savuketta kolmessa kuukaudessa. Käytännössä olen savuton. Viimeiset kymmenen vuotta olen pysytellyt erossa päivittäisestä tupakoinnista ja harrastanut vain silloin tällöin. Tosin vältän sitäkin, että aina pummaisin kavereilta. Ja jos olen pummannut, olen ostanut kamulle täydennystä. Nuorena jäi huonot fiilikset kavereista, jotka olivat "lopettaneet". He olivat ainoastaan lopettaneet tupakan ostamisen, eivät polttamista ja armoton pummaus tuntui köyhän opiskelijan tuloilla varsin kiusalliselta. Tupakan terveydelle aiheuttamat riskit ovat kuitenkin törkeän isot ja inhottavat siitä saatavaan nautintoon verrattuna, joten yritän tehdä röksöhimon tullen aina hyviä ratkaisuja, jotka pitävät keuhkoahtaumataudin loitolla.
Muut. Shampoo, saippua, hammastahna, perusvoide ja deodorantti ovat aineita, joilla saan perussivistyksen kohdalleen. Tyroksiini pitää ottaa suun kautta, kun kilpirauhanen heitti pyyhkeen kehään. Peyotea kiistän käyttäväni. Kalkki ja D-lisä avittavat hapertunutta luustoani. Kouluaineista en ole riippuvainen. Laittomat aineet eivät kiinnosta, kun laillisillakin saa hirveet kicksit.
Ruoka ja juoma. Riippuvuuteni juomaan kehittyi jo vauvana äidin rinnalla. Sen jälkeen en ole yhtä ylivertaista ravintoainetta nähnyt, vaan joudun jatkuvasti sekakäyttämään erilaisia kiinteitä ja nestemäisiä ruoka-aineita saavuttaakseni saman tyytyväisyyden. Tai no, ihan samaa tyytyväisyyttä tuskin koskaan saavutan, vaikka luullakseni olotila torkkupeiton alla hyvä kirja kourassa ja käden ulottuvilla hyvää syötävää & juotavaa osuu aika lähelle alkuperäistä autuutta. Olen erityisen riippuvainen vaihtelusta ruokavaliossa ja siitä syystä luova kokki.
Kahvi. Teininuorena olin kerran ruokalassa keikkahommissa nuorten taidefestareilla. Ruokalan riuskat tädit tarjosivat meille keikkalaisille hyvät kermakahvit tuoreen pullan kera ja sinä hetkenä mokkajuoma kietoi mut loppuelämäkseni pauloihinsa. Samana päivänä join noin kymmenen kuppia kahvia ja illalla olin kummissani, kun oli edelleen jotenkin niin virkeä olo. Hiotutti ja sydän hakkasi tavallista lujempaa mutta hitsi miten hyvää se kahvi olikaan! Äidiksi tultuani olen rakastanut kahta päivittäistä kahvihetkeäni enemmän kuin koskaan.
Alkoholi. Nuorena alkoholi oli ihana aine, joka hidasti hurjana surraavaa pollaani sen verran, että pystyin keskittymään sosiaalisiin tilanteisiin. Alkoholin oikea annostelu ei tosin ollut helppoa ja nousuhumalassa piti muistutella itselleen, että parista oluesta saatu hyvä fiilis ei yleensä parane, jos ottaa pari-kolme-neljä olutta lisää. Vähän myöhemmin alkoholilla sai huojennettua stressin painamaa oloa, mutta silloin annostelu oli sitäkin tärkeämpää. Liiallisella käytöllä stressi alkoi arvattavista syistä vain kasvaa. Nyt herkkusuuvuosina olen rakastanut hyviä oluita ja viinejä. Niiden maistelun tuoma pieni hiprakka on miellyttävä bonus. Vieläkin silloin tällöin käydään toki pitkän kaavan mukaan baarissakin, jos ei ole odotus tai pikkuvauvan imetys käynnissä. Krapulat ovat hirveämpiä kuin koskaan, joten kovin usein ei innosta. Lasken viina-aikuisuuden alkaneen siitä hetkestä kun tunsin, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda.
Tupakka. Valitettavasti aloin nuorena myös polttaa tupakkaa enkä pääse siitä varmaan irti niin kauan kuin elän. En halua ajatella, että viettäisin loppuelämäni täysin ilman tupakkaa, vaikka odotusaikana ei ollut mitään ongelmaa olla ilman ja odotuksen jälkeen tahti on ollut enintään 1-2 savuketta kolmessa kuukaudessa. Käytännössä olen savuton. Viimeiset kymmenen vuotta olen pysytellyt erossa päivittäisestä tupakoinnista ja harrastanut vain silloin tällöin. Tosin vältän sitäkin, että aina pummaisin kavereilta. Ja jos olen pummannut, olen ostanut kamulle täydennystä. Nuorena jäi huonot fiilikset kavereista, jotka olivat "lopettaneet". He olivat ainoastaan lopettaneet tupakan ostamisen, eivät polttamista ja armoton pummaus tuntui köyhän opiskelijan tuloilla varsin kiusalliselta. Tupakan terveydelle aiheuttamat riskit ovat kuitenkin törkeän isot ja inhottavat siitä saatavaan nautintoon verrattuna, joten yritän tehdä röksöhimon tullen aina hyviä ratkaisuja, jotka pitävät keuhkoahtaumataudin loitolla.
Muut. Shampoo, saippua, hammastahna, perusvoide ja deodorantti ovat aineita, joilla saan perussivistyksen kohdalleen. Tyroksiini pitää ottaa suun kautta, kun kilpirauhanen heitti pyyhkeen kehään. Peyotea kiistän käyttäväni. Kalkki ja D-lisä avittavat hapertunutta luustoani. Kouluaineista en ole riippuvainen. Laittomat aineet eivät kiinnosta, kun laillisillakin saa hirveet kicksit.
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2005
Tavalliset muzzit
Välillä sähköpostitse tai muita reittejä tulee vastaan kirjoituksia, joissa väitetään erityislasten vanhempien olevan erityisesti valittuja. Yleensä valitseva taho on Jumala tai enkeliporukka tai molemmat yhtä aikaa. Joskus väitetään että kohtalo määräytyy kullekin hänen voimiensa, kehitystarpeidensa tms. mukaan.
Minä en usko mokomaa propagandaa.
Me vammaisten lasten äidit ja isät olemme ihan tavallisia. Meille vain sattuu vauva-arvonnassa tai onnettomuuden myötä tulemaan erityistarpeinen lapsi ja sitten meidän pitää sopeutua siihen. Siihen ei oikein voi valmentaa eikä kovin moni ulkopuolinen osaa siinä tukea. Lasta tutkivat ammatti-ihmiset usein kaikkein huonoiten. Toisilta sopeutuminen onnistuu paremmin, toisilta huonommin ja luultavasti meillä kaikilla on päiviä, jolloin elämän epäreiluus masentaa maahan tai korpeaa niin että lieskat lyövät hihoista naapuriin asti.
Itse lasta ei vaihtaisi pois ikupäivänä.
Minä en usko mokomaa propagandaa.
Me vammaisten lasten äidit ja isät olemme ihan tavallisia. Meille vain sattuu vauva-arvonnassa tai onnettomuuden myötä tulemaan erityistarpeinen lapsi ja sitten meidän pitää sopeutua siihen. Siihen ei oikein voi valmentaa eikä kovin moni ulkopuolinen osaa siinä tukea. Lasta tutkivat ammatti-ihmiset usein kaikkein huonoiten. Toisilta sopeutuminen onnistuu paremmin, toisilta huonommin ja luultavasti meillä kaikilla on päiviä, jolloin elämän epäreiluus masentaa maahan tai korpeaa niin että lieskat lyövät hihoista naapuriin asti.
Itse lasta ei vaihtaisi pois ikupäivänä.
tiistaina, maaliskuuta 01, 2005
Sinnikkyyden ylistys
Haluan aloittaa päivän saarnani kaupungin perhetyöntekijöiden ylistyksellä, mutta en keksi mitään sopivaa loppusointua. Eilen meillä oli tuommoinen kultakimpale peräti viisi tuntia ja hän oli niin inspiroiva, että kahteen naiseen saatiin pari koneellista pyykkiä sekä yksi tiskipöydällinen astioita puhtaiksi, lapsille ruokaa, esikoinen pariinkin otteeseen pihalle riehumaan, esikoiselle hänen rakkainta ruokaansa soijarouhe-makaronilaatikkoa (johon hän itse raastaa porkkanat), paria pykälää siistimpää ja niin edelleen.
Tosikoinen livahtaa aina silmän välttäessä vessaan, jos joku (esikoinen) jättää oven raolleen. Siellä tosikoinen haluaa ennen kaikkea huljuttaa sormiaan vessanpytyssä. Minusta se on turhan riskaabelia (oksutauteja piisaa muutenkin), joten estän ja kiellän häntä. En voi kuitenkaan olla ihailematta sinnikkyyttä, jolla hän pyrkii päämääräänsä. Sanoin tädinkin kuullen, kun vauvatornado oli jälleen ehtinyt vessanpytylle, että sinnikkyys on tärkeä ominaisuus, josta on maailmassa paljon hyötyä. Täti näytti empivältä. Miettiköhän hän, onko oikein kehua lasta, joka on juuri tehnyt toisin kuin mutsi määrää? Minusta on kumminkin oikein, että lapseni tutkii maailmaa ja opettelee hallitsemaan sitä, joten hän ei tee mitään rikosta pyrkiessään sinnikkäästi jännittäville vesilähteille. Niin kuin en minäkään häntä estäessäni. (Kyllä minä vauvalle myös marmatin vessaharrastuksista pestessäni hänen käsiään ännännettä kertaa, koska en ole ihan uffologinen äitihenkilö kuitenkaan.)
Viimeiset kymmenen vuotta on hoettu rajoja, rajoja, rajoja joka paikassa, joten toisinaan tunnen olevani lainsuojaton näkemyksineni. Minusta kun rajat ovat vain jonkinlainen vähemmän oleellinen sivutuote prosessissa, jossa yritetään mahdollistaa lapselle suhteellisen turvallinen ja ennen muuta mielekäs elämä. (Vieläpä elämä, joka skulaa omassa kolosessaan yhteen perheen, yhteisön ja muun maailman kanssa.) Siinä riittää hommaa, joten ei tarvitse itsetarkoituksellisesti kehitellä lapselle rajoja tai, absurdeimman tietämäni esimerkin ottaakseni, Keijo Tahkokallion mainostamia pettymyksiä.
Tiedän kyllä, että on myös lapsia, jotka tarvitsevat erityisen paljon selkeitä rajoja, eli sääntöjä ja seuraamuksia kasvaessaan, muuten he tuntevat olevansa tuuliajolla. Niinpä tässäkään asiassa ei ole yhtä totuutta. Tai on oikeastaan. Oikopolkuja onneen ei ole, vanhemman pitää vain ottaa ja tutustua omaan erikoislaatuiseen lapseensa ja ymmärtää hänen tarpeitaan. Ei ole heleppoa, mutta onpa pahuksen mielenkiintoista.
--------------------
Kun olin pieni, äiti ja isä vetosivat milloin minkäkin kiinnostukseni nostaessa päätään siihen, että en minä sitä kuitenkaan viitsi viedä alkua pidemmälle. Olin kiinnostunut monesta, joten he tulkitsivat asian niin, etten viitsi keskittyä mihinkään, vaan olen huithapeli. Uskoin sen itsekin ja parikymmentä vuotta kuvittelin oikeasti olevani ns. quitter eli helposti luovuttava ihminen. Pimeää! Nyt, kun olen sinnikkäänä kuntouttanut esikoista ja hämmästyttänyt itseäni perinpohjaisesti saamalla aikaan monenlaista huomattavaa sitkeyttä vaativaa juttua, alan uskoa, että vanhempani tekivät aika kipeän virhearvion. Tuollaiset arviot ovat valitettavasti myös omiaan toteuttamaan itseään, joskin uskon että aikuisiällä noista ulkoapäin tulleista kahleista on mahdollista vapautua.
Tästä oppineena olen yrittänyt ylläpitää mahdollisuuksia laajentavia mielikuvia lapsistani, nähdä heidän käytöksessään hyviä puolia, rakentaa vahvuuksille enkä vain tuijottaa heikkoja tai äRRRsyttäviä puolia. Vaikka korvista nousee sauhu ihan normaaliin tahtiin päivän temmellyksissä, myös ihailen intoa, tarkkaavaisuutta, nopeutta, hoksaamista, kekseliäisyyttä, voimaa jne. jotka ovat tarpeen näiden erinäisten konnankoukkujen toteuttamiseen. Pyrin myös antamaan mahdollisuuden, toisen, kolmannen, neljännenkin, jos lapsi haluaa.
Ajatus siitä, että piirteet sinänsä ovat neutraaleja - melkeinpä missä tahansa lapsen piirteessä on hyvät ja huonot toteumismuotonsa, on ollut yksi valotuikkujani kasvattajana ja autismikuntouttajana. Jos keskityn jonkin piirteen huonoihin ilmentymiin (esim. sinnikkyyden varjopuoleen jääräpäisyyteen), yritän ehkä kitkeä sitä sen sijaan, että auttaisin lasta ottamaan käyttöön piirteen voiman.
Disclaimer: Näitä ajatuksia on selvästi helpompi kirjoitella kuin toteuttaa eikä se kirjoittelukaan ole aina niin helppoa univelkaisen pollan kera.
Tosikoinen livahtaa aina silmän välttäessä vessaan, jos joku (esikoinen) jättää oven raolleen. Siellä tosikoinen haluaa ennen kaikkea huljuttaa sormiaan vessanpytyssä. Minusta se on turhan riskaabelia (oksutauteja piisaa muutenkin), joten estän ja kiellän häntä. En voi kuitenkaan olla ihailematta sinnikkyyttä, jolla hän pyrkii päämääräänsä. Sanoin tädinkin kuullen, kun vauvatornado oli jälleen ehtinyt vessanpytylle, että sinnikkyys on tärkeä ominaisuus, josta on maailmassa paljon hyötyä. Täti näytti empivältä. Miettiköhän hän, onko oikein kehua lasta, joka on juuri tehnyt toisin kuin mutsi määrää? Minusta on kumminkin oikein, että lapseni tutkii maailmaa ja opettelee hallitsemaan sitä, joten hän ei tee mitään rikosta pyrkiessään sinnikkäästi jännittäville vesilähteille. Niin kuin en minäkään häntä estäessäni. (Kyllä minä vauvalle myös marmatin vessaharrastuksista pestessäni hänen käsiään ännännettä kertaa, koska en ole ihan uffologinen äitihenkilö kuitenkaan.)
Viimeiset kymmenen vuotta on hoettu rajoja, rajoja, rajoja joka paikassa, joten toisinaan tunnen olevani lainsuojaton näkemyksineni. Minusta kun rajat ovat vain jonkinlainen vähemmän oleellinen sivutuote prosessissa, jossa yritetään mahdollistaa lapselle suhteellisen turvallinen ja ennen muuta mielekäs elämä. (Vieläpä elämä, joka skulaa omassa kolosessaan yhteen perheen, yhteisön ja muun maailman kanssa.) Siinä riittää hommaa, joten ei tarvitse itsetarkoituksellisesti kehitellä lapselle rajoja tai, absurdeimman tietämäni esimerkin ottaakseni, Keijo Tahkokallion mainostamia pettymyksiä.
Tiedän kyllä, että on myös lapsia, jotka tarvitsevat erityisen paljon selkeitä rajoja, eli sääntöjä ja seuraamuksia kasvaessaan, muuten he tuntevat olevansa tuuliajolla. Niinpä tässäkään asiassa ei ole yhtä totuutta. Tai on oikeastaan. Oikopolkuja onneen ei ole, vanhemman pitää vain ottaa ja tutustua omaan erikoislaatuiseen lapseensa ja ymmärtää hänen tarpeitaan. Ei ole heleppoa, mutta onpa pahuksen mielenkiintoista.
--------------------
Kun olin pieni, äiti ja isä vetosivat milloin minkäkin kiinnostukseni nostaessa päätään siihen, että en minä sitä kuitenkaan viitsi viedä alkua pidemmälle. Olin kiinnostunut monesta, joten he tulkitsivat asian niin, etten viitsi keskittyä mihinkään, vaan olen huithapeli. Uskoin sen itsekin ja parikymmentä vuotta kuvittelin oikeasti olevani ns. quitter eli helposti luovuttava ihminen. Pimeää! Nyt, kun olen sinnikkäänä kuntouttanut esikoista ja hämmästyttänyt itseäni perinpohjaisesti saamalla aikaan monenlaista huomattavaa sitkeyttä vaativaa juttua, alan uskoa, että vanhempani tekivät aika kipeän virhearvion. Tuollaiset arviot ovat valitettavasti myös omiaan toteuttamaan itseään, joskin uskon että aikuisiällä noista ulkoapäin tulleista kahleista on mahdollista vapautua.
Tästä oppineena olen yrittänyt ylläpitää mahdollisuuksia laajentavia mielikuvia lapsistani, nähdä heidän käytöksessään hyviä puolia, rakentaa vahvuuksille enkä vain tuijottaa heikkoja tai äRRRsyttäviä puolia. Vaikka korvista nousee sauhu ihan normaaliin tahtiin päivän temmellyksissä, myös ihailen intoa, tarkkaavaisuutta, nopeutta, hoksaamista, kekseliäisyyttä, voimaa jne. jotka ovat tarpeen näiden erinäisten konnankoukkujen toteuttamiseen. Pyrin myös antamaan mahdollisuuden, toisen, kolmannen, neljännenkin, jos lapsi haluaa.
Ajatus siitä, että piirteet sinänsä ovat neutraaleja - melkeinpä missä tahansa lapsen piirteessä on hyvät ja huonot toteumismuotonsa, on ollut yksi valotuikkujani kasvattajana ja autismikuntouttajana. Jos keskityn jonkin piirteen huonoihin ilmentymiin (esim. sinnikkyyden varjopuoleen jääräpäisyyteen), yritän ehkä kitkeä sitä sen sijaan, että auttaisin lasta ottamaan käyttöön piirteen voiman.
Disclaimer: Näitä ajatuksia on selvästi helpompi kirjoitella kuin toteuttaa eikä se kirjoittelukaan ole aina niin helppoa univelkaisen pollan kera.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
