Tarina voisi alkaa siitä, kun mies sanoo naiselle: "Miksei minun tunteitani oteta täällä koskaan huomioon?" Nainen purskahtaa naurunhohotukseen, joka ei ota loppuakseen. Tarinan vastaanottaja ajattelee luultavasti, että onpas siinä penseä akka. Sitten kertomus loikkaa taaksepäin kymmenen vuotta. Vastaanottajan mieli ehtii muuttua muutamaan kertaan tarinan mittaan ennen kuin päästään aloituksen asetelmaan takaisin...
En nyt kumminkaan kerro tuota tarinaa. Tositapahtumiin perustuva aloitus vain tuli mieleen tänään, kun lähdin puolisoidenvälisen sanaharkan jälkeen kiukkuisena lenkille. Otin sunnuntain juhla-minäminälenkin oikein kunnolla pitkän kaavan mukaan nautiskellen metsässä mäkisillä reiteillä ja poltellen nörttilelun mukaan yli 500 kcal. (En laske kaloreita muuten kuin siksi, että se kuvastaa lenkin tehoja. Ilahduttaa, kun on sekä hauskaa että tehokasta.)
Alkumatkasta naama oli norsunpepulla (huom. lapsiystävällinen versio sanonnasta), mutta mäki mäeltä se silisi ja lopulta saattoi nähdä jopa hymynkareiden puikahtelevan suupieliin. Liikuntapilleri toimii.
Tarinat ovat mielenkiintoisia. Toivon mukaan kaverini ja muut lukijani aina muistavat, että minun tarinani ovat subjektiivisia ja niitä värittää välillä voimakkaastikin kulloinenkin mieliala.
Objektiivisuuteen tietenkin pyrin parhaani mukaan, mutta samalla pitää muistaa koko ajan, etten voi sitä saavuttaa. Etenkään, kun juttelen omasta elämästäni. Usein tahtomattanikin väritän itseäni myönteiseksi muiden kustannuksella.
Yritän aina muistaa terveen itsekritiikin ja itse-epäilyn. Kun on tällainen tarinaorientoitunut otus, on helppoa luoda itselleen hämäyksiä, aukottomia tarinoita elämänsä tapahtumista, joissa itse esiintyy sankarina ja muut pahiksina. Ja mikäs siinä, kunhan ei usko niihin liiaksi eikä esitä niitä tosina muille.
Kriisitilanteessa hiukan vääristelty sankaritarina saattaa auttaa pahimman yli, mutta kun on päästy kuiville ja toipumaan, on aika ottaa oppia omista virheistään ja kyseenalaistaa tarinansa aukottomuus. Jos ei suostu katsomaan mokiaan ja virheitään, ei anna itsensä kehittyä.
sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2005
lauantaina, heinäkuuta 30, 2005
Borekylpy leikkipuistossa
Olen Huono Vanhempi. Nimittäin Hyvä Vanhempi vie lapsensa joka päivä ainakin kahdesti ulos puoleksitoista tunniksi kerrallaan leikkipuistoon, jotta he saavat siellä harjoittaa sosiaalisuutta, ruumiinkulttuuria ja leikkimistä. Minä olen yleensä vienyt korkeintaan kerran ja silloinkin kirskuttelen hampaitani ja kyttään kelloa mielessäni vain yksi asia: joko nyt saa lähteä pois.
Paitsi tänään ei ollutkaan tylsää. Ensin palloiltiin ja frisbeiltiin kentällä jokusen aikaa (tosin pörriäinen puraisi minua varpaaseen, kun matkalla pallolle jalkani osui vahingossa ensin siihen). Sitten leikkipuistossa Esikoinen keinui ja kiipeili, kun taas Tosikoinen kohtasi samanikäisen ja -kokoisen kaverin ja rupesi vaihtamaan hiekkaa ja muuta pikkulapsihauskaa hänen kanssaan. Se olikin viihtyisää! Vaihdoimme jopa muutaman sanasen tyttären kaverin isän kanssa ja mietimme osittaisia hoitovapaita ynnä muita tärkeitä asioita.
Tajusin, että ehkä leikkipuistossa oleminen ei olekaan oletusarvoisesti yksi maailman kuolettavimmista tylsyyttäjistä, vaan myös lapsen toiminnalla on jotain tekemistä oman viihtymisen kanssa. Jos lapsi lähtee minä hetkenä hyvänsä harhailemaan tai syö kolme kiloa hiekkaa poissaolevan näköisenä tai jää hannaamaan muiden tielle tai käyttäytyy vaarallisesti muita lapsia kohtaan tai ignooraa kaikki lähestymisyritykset järjestelmällisesti tai yrittää kömpelösti yliyksinkertaista, toistavaa leikkiä muiden kanssa ja tulee torjutuksi tai keksii ottaa housut pois tai käyttäytyy muuten totaalisen epäadekvaatisti ja muita häiritsevästi (tahattomasti) eli on sanalla sanoen jatkuvaa ohjausta ja huomiota vaativa autisti, voi vanhemman osa olla ikävä ja tylsä.
Perhana.
Nyt nousee seuraava omantunnon kysymys. Jos olisin jaksanut jyrätä hirveitä määriä leikkipuistorutiinia lapselleni omasta rääkkääntymisestäni huolimatta, olisiko hän kenties tullut naapuruston lapsille tutuksi ja paremmin hyväksytyksi, otetuksi mukaan joukkoon? Jos olisin jaksanut jutella muiden vanhempien kanssa ja kertoa, että meidän poikamme on vammainen jne. jne., olisiko meillä molemmilla ollut hauskaakin jopa siellä puistossa? Eikä vain tukahduttavaa pakkopullaa äidille ja ajoittain kohtuullisen hauskaa liukumista ja keinumista pojalle?
Esikoisella ei ole kavereita eikä hän osaa juurikaan leikkiä. En tiedä, miten niitä kavereita saisi. Se ei ole helppoa, koska kaverit kaipaavat kommunikaatiota ja lasten keskinäisten sosiaalisten sääntöjen tajua ja ne puuttuvat lapseltani lähes kokonaan. Eli ehkäpä minun onkin ollut syytä satsata maksimaalisesti kommunikaation kehittämiseen eikä leikkipuistossa kärsimiseen. Toisaalta kaverien seuraaminen voisi motivoida poikaa kommunikoimaan. Toisaalta taas lapsi on koko ajan ollut päiväkodissakin, jossa oman ryhmän lapset ovat koko ajan mallina ja kaverina. Toisaalta, toisaalta, toisaalta.
Kaikki nämä vuodet olen kuitenkin kokenut itseni hirvittävän noloksi, koska leikkipuistokäynnit ovat enimmäkseen tuntuneet tikahduttavalta pakkopullan nieleskelyltä. Olen mieluummin keksinyt muita (vähemmän sosiaalisuutta vaativia) ulkoilutapoja hiihdosta uintiin. Ulkoilu ja riuska liikkuminen on nimittäin pakollista, jos haluaa, että sekä lapset että vanhemmat pysyvät järjissään ja koti suurin piirtein ehjänä.
Jää nähtäväksi, millaisessa valossa leikkipuistot sitten näyttäytyvät, kun Tosikoinen todennäköisesti on jatkossakin sosiaalinen ja leikkivä lapsi. Annankohan sitten itselleni nolouteni anteeksi, vai tuleeko entistä pahempia morkkiksia leikkipuistolaistamisestani?
PS. Lastemme isä on Parempi Vanhempi tässä leikkipuistoasiassa. Ainakaan hän ei ole myöntänyt ikävystyneensä henkihieveriin ulkoilureissuillaan.
Paitsi tänään ei ollutkaan tylsää. Ensin palloiltiin ja frisbeiltiin kentällä jokusen aikaa (tosin pörriäinen puraisi minua varpaaseen, kun matkalla pallolle jalkani osui vahingossa ensin siihen). Sitten leikkipuistossa Esikoinen keinui ja kiipeili, kun taas Tosikoinen kohtasi samanikäisen ja -kokoisen kaverin ja rupesi vaihtamaan hiekkaa ja muuta pikkulapsihauskaa hänen kanssaan. Se olikin viihtyisää! Vaihdoimme jopa muutaman sanasen tyttären kaverin isän kanssa ja mietimme osittaisia hoitovapaita ynnä muita tärkeitä asioita.
Tajusin, että ehkä leikkipuistossa oleminen ei olekaan oletusarvoisesti yksi maailman kuolettavimmista tylsyyttäjistä, vaan myös lapsen toiminnalla on jotain tekemistä oman viihtymisen kanssa. Jos lapsi lähtee minä hetkenä hyvänsä harhailemaan tai syö kolme kiloa hiekkaa poissaolevan näköisenä tai jää hannaamaan muiden tielle tai käyttäytyy vaarallisesti muita lapsia kohtaan tai ignooraa kaikki lähestymisyritykset järjestelmällisesti tai yrittää kömpelösti yliyksinkertaista, toistavaa leikkiä muiden kanssa ja tulee torjutuksi tai keksii ottaa housut pois tai käyttäytyy muuten totaalisen epäadekvaatisti ja muita häiritsevästi (tahattomasti) eli on sanalla sanoen jatkuvaa ohjausta ja huomiota vaativa autisti, voi vanhemman osa olla ikävä ja tylsä.
Perhana.
Nyt nousee seuraava omantunnon kysymys. Jos olisin jaksanut jyrätä hirveitä määriä leikkipuistorutiinia lapselleni omasta rääkkääntymisestäni huolimatta, olisiko hän kenties tullut naapuruston lapsille tutuksi ja paremmin hyväksytyksi, otetuksi mukaan joukkoon? Jos olisin jaksanut jutella muiden vanhempien kanssa ja kertoa, että meidän poikamme on vammainen jne. jne., olisiko meillä molemmilla ollut hauskaakin jopa siellä puistossa? Eikä vain tukahduttavaa pakkopullaa äidille ja ajoittain kohtuullisen hauskaa liukumista ja keinumista pojalle?
Esikoisella ei ole kavereita eikä hän osaa juurikaan leikkiä. En tiedä, miten niitä kavereita saisi. Se ei ole helppoa, koska kaverit kaipaavat kommunikaatiota ja lasten keskinäisten sosiaalisten sääntöjen tajua ja ne puuttuvat lapseltani lähes kokonaan. Eli ehkäpä minun onkin ollut syytä satsata maksimaalisesti kommunikaation kehittämiseen eikä leikkipuistossa kärsimiseen. Toisaalta kaverien seuraaminen voisi motivoida poikaa kommunikoimaan. Toisaalta taas lapsi on koko ajan ollut päiväkodissakin, jossa oman ryhmän lapset ovat koko ajan mallina ja kaverina. Toisaalta, toisaalta, toisaalta.
Kaikki nämä vuodet olen kuitenkin kokenut itseni hirvittävän noloksi, koska leikkipuistokäynnit ovat enimmäkseen tuntuneet tikahduttavalta pakkopullan nieleskelyltä. Olen mieluummin keksinyt muita (vähemmän sosiaalisuutta vaativia) ulkoilutapoja hiihdosta uintiin. Ulkoilu ja riuska liikkuminen on nimittäin pakollista, jos haluaa, että sekä lapset että vanhemmat pysyvät järjissään ja koti suurin piirtein ehjänä.
Jää nähtäväksi, millaisessa valossa leikkipuistot sitten näyttäytyvät, kun Tosikoinen todennäköisesti on jatkossakin sosiaalinen ja leikkivä lapsi. Annankohan sitten itselleni nolouteni anteeksi, vai tuleeko entistä pahempia morkkiksia leikkipuistolaistamisestani?
PS. Lastemme isä on Parempi Vanhempi tässä leikkipuistoasiassa. Ainakaan hän ei ole myöntänyt ikävystyneensä henkihieveriin ulkoilureissuillaan.
perjantaina, heinäkuuta 29, 2005
Ilkivaltaa
Lapsena pohdiskelin otsa kurtussa roskaamisen, yhteisten tavaroiden ja paikkojen tuhoamisen sekä likaamisen mieltä. Tuhoaminen ja likaaminen on hyvin helppoa ja sen lopputulos on vääjäämättä tympeä. Rakentaminen, korjaaminen ja siivoaminen on paljon vaikeampaa, haastavampaa ja kiinnostavampaa. Mitä kivaa on siinä, että huiskis hetkessä tuhoaa jonkun työllä ja vaivalla tekemän asian, vaikka sitten kukkaistutuksen tai puistonpenkin? En voinut ymmärtää. Eivät kai noin miellyttävät tai neutraalit asiat voi herättää riittävää aggressiota?
Sittemmin olen pyöritellyt ajatusta, että ilkivalta on nimensä mukaisesti valtaa. Jos itsellä ei ole positiivista valtaa, jos ei koe voivansa jättää kädenjälkeään maailmaan rakentavalla tavalla, on kaiketi suuri kiusaus valita tuhoava tapa. Tämä saattaa olla kyökkipsykologinen yksinkertaistus, mutta kohtuullisen mielenkiintoinen aatos kuitenkin.
Ulotin tuhoamisen ja rakentamisen vastakkainasettelun myös ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet ovat vaikeita. Arvostan rehellisyyttä, mutta onko minun pakko änkeä omia totuuksiani aina joka paikkaan? Onko satunnainen oman mielipiteen himmaaminen epärehellisyyttä, vai tervettä tilan antamista toisen erilaisuudelle ja omalle ajattelulle? Onko omaa suuttumusta tai muita tunteita pakko ilmaista heti paikalla arassa tilanteessa, vai voisiko odottaa huomiseen ja tsekata, onko sittenkään esimerkiksi suuttunut asiasta vai asian vierestä? Pitäisi kai löytää tasapaino minä minä minän ja sinä sinä sinän väliltä, että molemmat mahtuisivat olemaan.
Ihmissuhteen tuhoaminen sekä pahan mielen, ahdistuksen, kiukun ja surun tuottaminen on lopulta aika helppoa. Etenkin lapsena ja nuorena koin murjovani ties mitä hentoja ihmisosasia yhtenään tahtomattani ja joskus kiukuspäiten tahallanikin. Eikä se edelleenkään niin helppoa ole, toisinaan tuntuu kuin kananmunien päällä kävelisi.
Haastavampaa, kiinnostavampaa ja vaikeampaa on rakentaa tai auttaa rakentamaan hyvää ja vahvaa. Olen siis opetellut parhaani mukaan. Nähdäkseni on syytä yrittää kuunnella toista ja antaa hänelle tilaa, vaikka itsellä on aina tulvaksi asti loistavia mielipiteitä ja kommentteja. Yritän myös ilmaista itseäni selkeästi ja reilusti, en rivien väleissä vihjaamalla tai selän takana jurputtaen. Kun suhteessa tulee virheitä ja typerehtimisiä, yritetään korjata niitä. Kun jotain menee rikki, yritetään rakentaa yhdessä ehyttä jälleen. Anteeksi ja kiitos ovat käypiä sanoja, kuten myös ei ja kyllä. Anteeksi pitää antaa kunnolla. Omat tulkinnat pitää asettaa kyseenalaiseksi, kun toinen kertoo omasta näkökulmastaan. Ihmisten väliset rajat pitää muistaa ja niitä on syytä kunnioittaa, myös omia rajojaan (muistilappu itselle: rajoista pitää kirjoittaa lisää myöhemmin). Jne.
Jos kokee, ettei pysty ihmissuhteessa rakentamaan ja tuottamaan hyvää, saattaa kiusaus sortua ilkivaltaan, ihmissuhteen ja läheisen ihmisen sotkemiseen ja tuhoamiseen, kasvaa suureksi.
Pakollinen lisäys 30.7. Ihmissuhdemietteideni painotus tulee omista kokemuksistani, asioista, jotka itse olen kokenut haasteiksi. Muilla on muita haasteita, suorastaan päinvastaisiakin.
Sittemmin olen pyöritellyt ajatusta, että ilkivalta on nimensä mukaisesti valtaa. Jos itsellä ei ole positiivista valtaa, jos ei koe voivansa jättää kädenjälkeään maailmaan rakentavalla tavalla, on kaiketi suuri kiusaus valita tuhoava tapa. Tämä saattaa olla kyökkipsykologinen yksinkertaistus, mutta kohtuullisen mielenkiintoinen aatos kuitenkin.
Ulotin tuhoamisen ja rakentamisen vastakkainasettelun myös ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet ovat vaikeita. Arvostan rehellisyyttä, mutta onko minun pakko änkeä omia totuuksiani aina joka paikkaan? Onko satunnainen oman mielipiteen himmaaminen epärehellisyyttä, vai tervettä tilan antamista toisen erilaisuudelle ja omalle ajattelulle? Onko omaa suuttumusta tai muita tunteita pakko ilmaista heti paikalla arassa tilanteessa, vai voisiko odottaa huomiseen ja tsekata, onko sittenkään esimerkiksi suuttunut asiasta vai asian vierestä? Pitäisi kai löytää tasapaino minä minä minän ja sinä sinä sinän väliltä, että molemmat mahtuisivat olemaan.
Ihmissuhteen tuhoaminen sekä pahan mielen, ahdistuksen, kiukun ja surun tuottaminen on lopulta aika helppoa. Etenkin lapsena ja nuorena koin murjovani ties mitä hentoja ihmisosasia yhtenään tahtomattani ja joskus kiukuspäiten tahallanikin. Eikä se edelleenkään niin helppoa ole, toisinaan tuntuu kuin kananmunien päällä kävelisi.
Haastavampaa, kiinnostavampaa ja vaikeampaa on rakentaa tai auttaa rakentamaan hyvää ja vahvaa. Olen siis opetellut parhaani mukaan. Nähdäkseni on syytä yrittää kuunnella toista ja antaa hänelle tilaa, vaikka itsellä on aina tulvaksi asti loistavia mielipiteitä ja kommentteja. Yritän myös ilmaista itseäni selkeästi ja reilusti, en rivien väleissä vihjaamalla tai selän takana jurputtaen. Kun suhteessa tulee virheitä ja typerehtimisiä, yritetään korjata niitä. Kun jotain menee rikki, yritetään rakentaa yhdessä ehyttä jälleen. Anteeksi ja kiitos ovat käypiä sanoja, kuten myös ei ja kyllä. Anteeksi pitää antaa kunnolla. Omat tulkinnat pitää asettaa kyseenalaiseksi, kun toinen kertoo omasta näkökulmastaan. Ihmisten väliset rajat pitää muistaa ja niitä on syytä kunnioittaa, myös omia rajojaan (muistilappu itselle: rajoista pitää kirjoittaa lisää myöhemmin). Jne.
Jos kokee, ettei pysty ihmissuhteessa rakentamaan ja tuottamaan hyvää, saattaa kiusaus sortua ilkivaltaan, ihmissuhteen ja läheisen ihmisen sotkemiseen ja tuhoamiseen, kasvaa suureksi.
Pakollinen lisäys 30.7. Ihmissuhdemietteideni painotus tulee omista kokemuksistani, asioista, jotka itse olen kokenut haasteiksi. Muilla on muita haasteita, suorastaan päinvastaisiakin.
Esineestä ihmiseksi
Äiti itki onnesta, kun pääsi isosta sairaalasta takaisin kotikunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle. On siinä eroa, onko "se ykkösvuoteen rouva" vai tunnetaanko, ollaanko kiinnostuneita koko ihmisestä ja kutsutaanko oikealla nimellä.
Ei ole helppoa työskennellä hoiva-alalla. Miten jaksaa tehdä raskaat työnsä ja irtautua vapaa-aikaan virkistäytymään ja silti muistaa, että hoivattavat ovat ihmisiä eivätkä esineitä. He ovat yhtä oikeita ihmisiä kuin hoivaajat läheisineen, vaikka olisivat vanhoja, vammaisia, mielenterveysongelmaisia, aineriippuvuudesta kärsiviä, sairaita, lapsia...
Ei ole helppoa työskennellä hoiva-alalla. Miten jaksaa tehdä raskaat työnsä ja irtautua vapaa-aikaan virkistäytymään ja silti muistaa, että hoivattavat ovat ihmisiä eivätkä esineitä. He ovat yhtä oikeita ihmisiä kuin hoivaajat läheisineen, vaikka olisivat vanhoja, vammaisia, mielenterveysongelmaisia, aineriippuvuudesta kärsiviä, sairaita, lapsia...
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
Imetysdieetti jättää meitin
Varoitus: juttu koskee pikkulapsen ruoka-aineallergiaa. Luetaan omalla vastuulla.
Tajusin tässä kauppa-asioilla, että mitä ihmettä, tiukka ja pitkä imetysdieetti on lähestulkoon purettu. Tyttären vehnälatistuksen jälkeen olen hissuksiin kokeillut erilaisia normaaleja emmeitä ja nyt oikeastaan välttelen enää vain isoja määriä soijaa, munaa, kalaa ja seesaminsiemeniä (sekä jotain muita, joita en nyt muista). Satunnaiset, pienet määrät noitakin menettelee.
Tähän muutokseen on kaksi syytä. Ensinnäkin tyttären sietokyky on parantunut. Vaikka hän on yhä allerginen hirveän monille aineille, hän ei reagoi ihan kääpiömäisiin pitoisuuksiin. Toisaalta äidinmaidon osuus ruokavaliossa on kutistunut, kiinteän ruoan ja Neocaten osuus lisääntynyt. Neokekkulia menee nyt 3-5 desilitraa päivässä.
Lehahduksia tulee ja menee, mutta en enää tiedä, johtuvatko ne jostain mitä minä olen syönyt, vai ennemminkin jostain, mitä on löytynyt lattialta tai tuhannesta muusta tyttären koluamasta paikasta. Tytär on tietenkin myös kiinnostunut isonveikan ruokalautasista, joilta nyt ainakin saa altistuksen vaikka mille kielletylle! Mökillä Tosikoinen kyhnäsi yhtenään roskiksella (kotona roskat ovat lapsilukon takana) ja löysi mm. kananmunankuoria. Mielenkiintoisia! Onneksi ei tullut anafylaksiaa, ainoastaan kukkea ihottuma.
Imetystä harrastetaan enää 3-5 kertaa vuorokaudessa ja öisin enimmäkseen pihtaan maitoa. Vain, jos olen kertakaikkinen teuras tai vauva kovin pahana, koen, että on kaikille helpointa vain antaa mölöä eikä hyräillä, silitellä ja lopulta kantaa toiseen huoneeseen muita häiritsemästä. Useimmiten yöllä onneksi nukutaan, mutta välillä allergiapöpöt, paarmanpuremat tai poskihampaat kiusaavat.
Joskus melko läheisessä tulevaisuudessa saatan äityä tekemään vieroitusretken vuorokaudeksi jonnekin. Katsotaan nyt, tuleeko sellainen olo, että se kannattaa, vai jatkanko mieluummin hamaan tulevaisuuteen paria päivittäistä imetyskertaa, joista tuleva maito tuskin enää aiheuttaa allergisia reaktioita.
Miltäs nyt tuntuu, saattaisi haastattelija kysäistä, kun on päässyt tattari-kinkku-parsakaalidieetiltä (ei vainenkaan, aika monipuolinen ruokavalio minulla oli, vaikka niin omituinen, että omat eväät piti olla aina mukana) takaisin normaalille ruoalle. Eipä paljon miltään, täytyy vastata. Jokapäiväinen euforia tomaatti-juusto-ruisleipien äärellä iskee onneksi aina kuin miljoona buñolilaista, mutta muuten muutos tuntuu yllättävän vähän missään. Satsasin aika paljon imetysdieettiruokiin, ettei tulisi deprivaatiofiiliksiä, joten ehkä se näkyy. Vyötäröllä.
Tajusin tässä kauppa-asioilla, että mitä ihmettä, tiukka ja pitkä imetysdieetti on lähestulkoon purettu. Tyttären vehnälatistuksen jälkeen olen hissuksiin kokeillut erilaisia normaaleja emmeitä ja nyt oikeastaan välttelen enää vain isoja määriä soijaa, munaa, kalaa ja seesaminsiemeniä (sekä jotain muita, joita en nyt muista). Satunnaiset, pienet määrät noitakin menettelee.
Tähän muutokseen on kaksi syytä. Ensinnäkin tyttären sietokyky on parantunut. Vaikka hän on yhä allerginen hirveän monille aineille, hän ei reagoi ihan kääpiömäisiin pitoisuuksiin. Toisaalta äidinmaidon osuus ruokavaliossa on kutistunut, kiinteän ruoan ja Neocaten osuus lisääntynyt. Neokekkulia menee nyt 3-5 desilitraa päivässä.
Lehahduksia tulee ja menee, mutta en enää tiedä, johtuvatko ne jostain mitä minä olen syönyt, vai ennemminkin jostain, mitä on löytynyt lattialta tai tuhannesta muusta tyttären koluamasta paikasta. Tytär on tietenkin myös kiinnostunut isonveikan ruokalautasista, joilta nyt ainakin saa altistuksen vaikka mille kielletylle! Mökillä Tosikoinen kyhnäsi yhtenään roskiksella (kotona roskat ovat lapsilukon takana) ja löysi mm. kananmunankuoria. Mielenkiintoisia! Onneksi ei tullut anafylaksiaa, ainoastaan kukkea ihottuma.
Imetystä harrastetaan enää 3-5 kertaa vuorokaudessa ja öisin enimmäkseen pihtaan maitoa. Vain, jos olen kertakaikkinen teuras tai vauva kovin pahana, koen, että on kaikille helpointa vain antaa mölöä eikä hyräillä, silitellä ja lopulta kantaa toiseen huoneeseen muita häiritsemästä. Useimmiten yöllä onneksi nukutaan, mutta välillä allergiapöpöt, paarmanpuremat tai poskihampaat kiusaavat.
Joskus melko läheisessä tulevaisuudessa saatan äityä tekemään vieroitusretken vuorokaudeksi jonnekin. Katsotaan nyt, tuleeko sellainen olo, että se kannattaa, vai jatkanko mieluummin hamaan tulevaisuuteen paria päivittäistä imetyskertaa, joista tuleva maito tuskin enää aiheuttaa allergisia reaktioita.
Miltäs nyt tuntuu, saattaisi haastattelija kysäistä, kun on päässyt tattari-kinkku-parsakaalidieetiltä (ei vainenkaan, aika monipuolinen ruokavalio minulla oli, vaikka niin omituinen, että omat eväät piti olla aina mukana) takaisin normaalille ruoalle. Eipä paljon miltään, täytyy vastata. Jokapäiväinen euforia tomaatti-juusto-ruisleipien äärellä iskee onneksi aina kuin miljoona buñolilaista, mutta muuten muutos tuntuu yllättävän vähän missään. Satsasin aika paljon imetysdieettiruokiin, ettei tulisi deprivaatiofiiliksiä, joten ehkä se näkyy. Vyötäröllä.
keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005
Kokonaistehokas reissupäivä
On se kumma, että vaikka anoppilaan on verrattain lyhyt matka, sinne kumminkin on jotenkin niin pitkä matka. Ja sitten kun matkustaa tämän verrattain lyhyen/pitkän matkan, olisi hauska samalla nähdä kiljoonaa muutakin ystävää, tuttavaa, ratiritirallaa ja sukulaista samalla. Mutta sitten pitäisi yöpyä jossain ja ottaa kamaa, roinaa ja allergikkoevästä isot pinot, ehkä tuliaisiakin. Ja sittenhän jo stressiä pukkaa ihmisparsalle. Stressiä ei jaxa, ainakaan just nyt.
Tällä kertaa kuitenkin olin päättäväinen ja mahdutin päiväreissuun lasten mummolan lisäksi myös salaistakin salaisemman salarakkaan tapaamisen. Vaikka salarakas olisi kuinka salainen, olisi syytä edes joskus ihan tavata luonnossa. Vai mitä? Että saa vähän katsella, jutella ja halatakin.
Raksuni oli tienvarressa vastassa hohtelevan punatukkaisena ja ihanaisena. Hän jopa otti urheasti ison Esikoiseni hoteisiinsa, kun heppu kävi hebaamaan koirien takia. Diggasin huushollia suuresti enkä ihmettele lainatursaiden määrää yhtään! Paikalla oli lisäksemme kamujen, lasten, eläinten ja yleisen hyvän viilingin runsaus. Vain homeista näkkileipää jäimme kaipaamaan.
Oli siellä anoppilassakin mukavaa. Sain taas pienen aikakonematkan menneisyyteen saalistamalla herkkuja vadelmapuskissa ihan niin kuin pienenä kotipihassa. Lapset pitävät mummistaan eikä hän minullekaan ole nykyään hullumpi, kun on kai jotenkin oppinut jopa lähestulkoon diggaamaan meitsulaista. Nyt osaan lisäksi ilahtua siitä, miten hyvässä kunnossa hän on.
Minulla ei ole aivastustakaan siitä, mitä "kokonaistehokas" tarkoittaa, mutta panin sen otsikkoon, kun se näyttää niin siistiltä. Kokonaistehokas, siis upeeta. Sen on pakko olla jotain vähän reppavaa.
Tällä kertaa kuitenkin olin päättäväinen ja mahdutin päiväreissuun lasten mummolan lisäksi myös salaistakin salaisemman salarakkaan tapaamisen. Vaikka salarakas olisi kuinka salainen, olisi syytä edes joskus ihan tavata luonnossa. Vai mitä? Että saa vähän katsella, jutella ja halatakin.
Raksuni oli tienvarressa vastassa hohtelevan punatukkaisena ja ihanaisena. Hän jopa otti urheasti ison Esikoiseni hoteisiinsa, kun heppu kävi hebaamaan koirien takia. Diggasin huushollia suuresti enkä ihmettele lainatursaiden määrää yhtään! Paikalla oli lisäksemme kamujen, lasten, eläinten ja yleisen hyvän viilingin runsaus. Vain homeista näkkileipää jäimme kaipaamaan.
Oli siellä anoppilassakin mukavaa. Sain taas pienen aikakonematkan menneisyyteen saalistamalla herkkuja vadelmapuskissa ihan niin kuin pienenä kotipihassa. Lapset pitävät mummistaan eikä hän minullekaan ole nykyään hullumpi, kun on kai jotenkin oppinut jopa lähestulkoon diggaamaan meitsulaista. Nyt osaan lisäksi ilahtua siitä, miten hyvässä kunnossa hän on.
Minulla ei ole aivastustakaan siitä, mitä "kokonaistehokas" tarkoittaa, mutta panin sen otsikkoon, kun se näyttää niin siistiltä. Kokonaistehokas, siis upeeta. Sen on pakko olla jotain vähän reppavaa.
tiistaina, heinäkuuta 26, 2005
Kirjallisuudellisuudelointia
Laistin taannoin Äitiharjoittelijan haasteesta, mutta jos nyt yritän iskeä kaksi kärpyä yhdellä iskulla ja kuittaan haasteen samalla, kun otan Person kirjahipan vastaan.
Kirjoitan blogissani paljon kirjoista, vaikka en ole omistanut kai yhtään polkkausta lehteville pikku ystävillemme. Tekstiin punkeaa viittauksia teoksiin ja otsikoita pöllin milloin mistäkin.
Olen vakaasti sitä mieltä, että kaikkein oleellisin tekijä kehitykselleni on se hämmentävän kookas pino fiktiota, jonka olen lukenut elämäni aikana. Toki on mennyt myös faktiota, mutta fiktiosta olen oppinut eniten. Yhden ex-poikaystäväni äiti kerran sanoi ystävättärelleen, että tuo Kaura on lukenut kaiken suomennetun kirjallisuuden. Se oli huomattavaa liioittelua, mutta ilmeisesti minusta sai melko kirjahullun kuvan.
Montako kirjaa omistat?
Liian monta, että lähtisin edes arvailemaan. Kuitenkin selvästi vähemmän kuin lapsuudenkotini sata hyllymetriä, luojan kiitos.
Minkä kirjan ostit viimeksi?
Daniil Harms: Sattumia (Pakko oli plokata nuoruudensuosikki, kun se kerrankin tuli vastaan. Tosin harkitsen sen lähettämistä kummitytölle.)
Minkä kirjan luit viimeksi?
Agatha Christie: Dumb Witness (Christie on minulle usein optimaalista lepokirjallisuutta, johon palaan yhä uudelleen. Christie käyttää maukasta englannin kieltä. Hastings-tarinat ovat erityisen hauskoja.)
Mitä luet juuri nyt?
Anne Tyler: The Clock Winder (Sain Tyler-tartunnan Nick Hornbyn 31 Songs -kirjasta pari vuotta sitten.)
Mitä kirjaa olet lukenut kauan, mutta et ole saanut luettua loppuun?
Jaa-a. En enää piittaa siitä, jos kirja jää kesken. Hyviä kirjoja on enemmän kuin ehdin lukea, joten en jää murehtimaan keskenjääneitä, vähemmän hyviä tai elämäntilanteeseen, tunnelmaan tms. sopimattomia. Eivät ne mihinkään katoa, kuten Bulgakov tuumaa, käsikirjoitukset eivät pala.
Mitkä viisi kirjaa ovat olleet sinulle tärkeimpiä?
Heh heh, ai viisi kirjaa? Ehkä ennemmin mitkä viisi sataa kirjaa. Mutta otetaan tikkaa heittämällä pieni otos ennen 20-vuotispäivää luetuista, joita putkahtelee mieleen:
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (Kunnas on idolini rytmintaju-ihmeenä.)
Tove Jansson: Muumit (Etiikkani perusta, perhe-elämämme ymmärryksen helpottaja.)
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossut (Vahva ja itsenäinen, hyväsydäminen, Asperger)
L. M. Montgomery: Runotytöt (Näitä vaan piti ajoittain lukea)
Ursula Le Guin: Maameri-trilogia (Luen näitä edelleen ja olen iloisesti yllättynyt yhtäkkiä maailmaan putkahtaneista jatko-osista, jotka tekevät trilogia-sanan vanhentuneeksi. Erityisen rakas oli nuorena ensimmäinen, jossa kuvataan persoonallisuuden kehittymistä ja omaan itseen tutustumista, oman nimen saamista ym.)
Dostojevski: Karamazovin veljekset ja Idiootti (Rakastin nuorena Dostojevskiä, uskaltaisikohan lukea taas? Vaatii virittäytymisen omaan rytmiinsä.)
Gontsarov: Oblomov (Kaverini syytti minua flegmaattisuuteen yllytyksestä, kun ei päässyt sängystä ylös luettuaan tämän.)
Joseph Heller: Catch-22 (Nauroin niin, että ystävät passittivat munt lataamoon. No melkein.)
J. D. Salinger: Franny ja Zooey, Yhdeksän kertomusta (Meidän perheen ymmärtämiseksi hyviä opuksia.)
Katherine Mansfield: Puutarhakutsut (Loistokkaita novelleja.)
Virginia Woolf: Oma huone (Ei tarvitse selittää.)
Christer Kihlman: Sininen äiti (Vetosi nuoreen minuun suuresti.)
Leena Krohn: Donna Quijote, Ihmisen vaatteissa (Olin hyvin iloinen, kun pelikaanimiehen tarina filmattiin ja aion vielä nähdä elokuvan.)
Maria Gripe: Elvis-kirjat ja monet muut (Gripe on huippu, kuten monet muutkin ruotsalaiset.)
Hans Eric Hellberg: Päivi ja Mats -kirjat (Huumorintajuni kulmakiviä, pelkäänpä.)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (Sattumoisin luin tämän yo-kirjoitusten jälkeen ihan piruuttaan ja rakastin sitä pahuksen opusta.)
Anaïs Nin: Päiväkirjat (Tuskin jaksaisin enää, nuorena tykkäsin suuresti.)
Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja (Eletään elämää, rakastutaan, saadaan lapsia, tehdään töitä, kestetään pahojakin takaiskuja, kohdataan hyvin monenlaisia ihmisiä. Politiikka, maanosat, maailman tapahtumat näyttäytyvät elämisen läpi. Eikä tarvita tendenssejä. Näillä main aloin tajuta, mitä olin menettänyt lukemalla liian yksipuolisesti kanonisoituja mieskirjailijoita.)
Timo K. Mukka: Täältä jostakin (Vetosi kovasti ja käviväthän monet kaveritkin armeijan, joten teema ei tuntunut etäiseltä.)
Eikä loppua näy, vaikka tekaisisi tiukemmankin ikärajan. Menenkin siis nukkumaan. Jatkakaa te muut, on aina mukavaa lukea ihmisten kirja-ajatuksista!
Kirjoitan blogissani paljon kirjoista, vaikka en ole omistanut kai yhtään polkkausta lehteville pikku ystävillemme. Tekstiin punkeaa viittauksia teoksiin ja otsikoita pöllin milloin mistäkin.
Olen vakaasti sitä mieltä, että kaikkein oleellisin tekijä kehitykselleni on se hämmentävän kookas pino fiktiota, jonka olen lukenut elämäni aikana. Toki on mennyt myös faktiota, mutta fiktiosta olen oppinut eniten. Yhden ex-poikaystäväni äiti kerran sanoi ystävättärelleen, että tuo Kaura on lukenut kaiken suomennetun kirjallisuuden. Se oli huomattavaa liioittelua, mutta ilmeisesti minusta sai melko kirjahullun kuvan.
Montako kirjaa omistat?
Liian monta, että lähtisin edes arvailemaan. Kuitenkin selvästi vähemmän kuin lapsuudenkotini sata hyllymetriä, luojan kiitos.
Minkä kirjan ostit viimeksi?
Daniil Harms: Sattumia (Pakko oli plokata nuoruudensuosikki, kun se kerrankin tuli vastaan. Tosin harkitsen sen lähettämistä kummitytölle.)
Minkä kirjan luit viimeksi?
Agatha Christie: Dumb Witness (Christie on minulle usein optimaalista lepokirjallisuutta, johon palaan yhä uudelleen. Christie käyttää maukasta englannin kieltä. Hastings-tarinat ovat erityisen hauskoja.)
Mitä luet juuri nyt?
Anne Tyler: The Clock Winder (Sain Tyler-tartunnan Nick Hornbyn 31 Songs -kirjasta pari vuotta sitten.)
Mitä kirjaa olet lukenut kauan, mutta et ole saanut luettua loppuun?
Jaa-a. En enää piittaa siitä, jos kirja jää kesken. Hyviä kirjoja on enemmän kuin ehdin lukea, joten en jää murehtimaan keskenjääneitä, vähemmän hyviä tai elämäntilanteeseen, tunnelmaan tms. sopimattomia. Eivät ne mihinkään katoa, kuten Bulgakov tuumaa, käsikirjoitukset eivät pala.
Mitkä viisi kirjaa ovat olleet sinulle tärkeimpiä?
Heh heh, ai viisi kirjaa? Ehkä ennemmin mitkä viisi sataa kirjaa. Mutta otetaan tikkaa heittämällä pieni otos ennen 20-vuotispäivää luetuista, joita putkahtelee mieleen:
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (Kunnas on idolini rytmintaju-ihmeenä.)
Tove Jansson: Muumit (Etiikkani perusta, perhe-elämämme ymmärryksen helpottaja.)
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossut (Vahva ja itsenäinen, hyväsydäminen, Asperger)
L. M. Montgomery: Runotytöt (Näitä vaan piti ajoittain lukea)
Ursula Le Guin: Maameri-trilogia (Luen näitä edelleen ja olen iloisesti yllättynyt yhtäkkiä maailmaan putkahtaneista jatko-osista, jotka tekevät trilogia-sanan vanhentuneeksi. Erityisen rakas oli nuorena ensimmäinen, jossa kuvataan persoonallisuuden kehittymistä ja omaan itseen tutustumista, oman nimen saamista ym.)
Dostojevski: Karamazovin veljekset ja Idiootti (Rakastin nuorena Dostojevskiä, uskaltaisikohan lukea taas? Vaatii virittäytymisen omaan rytmiinsä.)
Gontsarov: Oblomov (Kaverini syytti minua flegmaattisuuteen yllytyksestä, kun ei päässyt sängystä ylös luettuaan tämän.)
Joseph Heller: Catch-22 (Nauroin niin, että ystävät passittivat munt lataamoon. No melkein.)
J. D. Salinger: Franny ja Zooey, Yhdeksän kertomusta (Meidän perheen ymmärtämiseksi hyviä opuksia.)
Katherine Mansfield: Puutarhakutsut (Loistokkaita novelleja.)
Virginia Woolf: Oma huone (Ei tarvitse selittää.)
Christer Kihlman: Sininen äiti (Vetosi nuoreen minuun suuresti.)
Leena Krohn: Donna Quijote, Ihmisen vaatteissa (Olin hyvin iloinen, kun pelikaanimiehen tarina filmattiin ja aion vielä nähdä elokuvan.)
Maria Gripe: Elvis-kirjat ja monet muut (Gripe on huippu, kuten monet muutkin ruotsalaiset.)
Hans Eric Hellberg: Päivi ja Mats -kirjat (Huumorintajuni kulmakiviä, pelkäänpä.)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (Sattumoisin luin tämän yo-kirjoitusten jälkeen ihan piruuttaan ja rakastin sitä pahuksen opusta.)
Anaïs Nin: Päiväkirjat (Tuskin jaksaisin enää, nuorena tykkäsin suuresti.)
Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja (Eletään elämää, rakastutaan, saadaan lapsia, tehdään töitä, kestetään pahojakin takaiskuja, kohdataan hyvin monenlaisia ihmisiä. Politiikka, maanosat, maailman tapahtumat näyttäytyvät elämisen läpi. Eikä tarvita tendenssejä. Näillä main aloin tajuta, mitä olin menettänyt lukemalla liian yksipuolisesti kanonisoituja mieskirjailijoita.)
Timo K. Mukka: Täältä jostakin (Vetosi kovasti ja käviväthän monet kaveritkin armeijan, joten teema ei tuntunut etäiseltä.)
Eikä loppua näy, vaikka tekaisisi tiukemmankin ikärajan. Menenkin siis nukkumaan. Jatkakaa te muut, on aina mukavaa lukea ihmisten kirja-ajatuksista!
maanantaina, heinäkuuta 25, 2005
Hip hip hurlax!
Posti toi tänään KELA:lta kuoren, jota kävin vapisevin käsin avaamaan. Olisiko tämä nyt se... On! Hoitotukihakemukseen tuli päätös: erityishoitotukea jatketaan jälleen kaksi vuotta! Jee! Kiroilin suotta, lääkärin lappu höystettynä omalla seikkaperäisellä selostuksellani oli ihan tarpeeksi hyvä. Olen niin huojentunut.
Mainiota toimintaa KELA:lta. Jätin hakemuksen kesäkuun 15. Lomakaudesta ja arvioitavan vammaisuuden mutkaisuudesta huolimatta vastaus pystyttiin toimittamaan jo nyt. Päätös tehtiin saman tien kahdeksi vuodeksi, mikä on realistista. Jos saamme pojalle toimivan kommunikaatiokeinon tällä välillä, hoidettavuus saattaa hyvinkin helpottua korotetun hoitotuen tasolle. Tätä tietysti toivotaan isolla kädellä.
Toinen hyvä uutinen tulee neuvolasta. Tai ei se mikään varsinainen uutinen ole, että tytär kehittyy ja kasvaa sopivaa tahtia, olen sen aika hyvin vapaalla silmälläkin todennut. Vuosi ja kolme kuukautta, 12,6 kg, 86 cm, pinsettiote ja sosiaalisuuttakin piisaa. Olisi tavallaan hauskaa, jos voisi suhtautua yliolkaisen huolettomasti neuvolakäynteihin, mutta vammaisen Esikoisen äitinä pidän neuvolaseurantaa tärkeänä ja hyödyllisenä. Tietysti allergikon kasvunseuranta on tärkeää sinälläänkin ja olen aina yhtä ilahtunut, kun kuulen, että tytär kasvaa kuin pavunvarsi!
Mainiota toimintaa KELA:lta. Jätin hakemuksen kesäkuun 15. Lomakaudesta ja arvioitavan vammaisuuden mutkaisuudesta huolimatta vastaus pystyttiin toimittamaan jo nyt. Päätös tehtiin saman tien kahdeksi vuodeksi, mikä on realistista. Jos saamme pojalle toimivan kommunikaatiokeinon tällä välillä, hoidettavuus saattaa hyvinkin helpottua korotetun hoitotuen tasolle. Tätä tietysti toivotaan isolla kädellä.
Toinen hyvä uutinen tulee neuvolasta. Tai ei se mikään varsinainen uutinen ole, että tytär kehittyy ja kasvaa sopivaa tahtia, olen sen aika hyvin vapaalla silmälläkin todennut. Vuosi ja kolme kuukautta, 12,6 kg, 86 cm, pinsettiote ja sosiaalisuuttakin piisaa. Olisi tavallaan hauskaa, jos voisi suhtautua yliolkaisen huolettomasti neuvolakäynteihin, mutta vammaisen Esikoisen äitinä pidän neuvolaseurantaa tärkeänä ja hyödyllisenä. Tietysti allergikon kasvunseuranta on tärkeää sinälläänkin ja olen aina yhtä ilahtunut, kun kuulen, että tytär kasvaa kuin pavunvarsi!
Liikuntapilleri
Tänään lenkillä ihmettelin, kun jalat tuntuivat kipeiltä. Ei voi olla penikkatautia eikä pitäisi olla flunssaa eikä muuta sairautta, mietin. Hölkättyäni vähän lisää tajusin, että kas, taisin toissapäivänä pyöräillä parikymmentä kilsaa ylä- ja alamäkiä ja se varmaankin voi tuntua lihaksissa.
Perustuuko liikunnan mielialaa tasoittava vaikutus kenties aivotoiminnan kokonaisvaltaiseen latistumiseen? Rakkaat lukijat, seuratkaa tätä palstaa ja kertokaa heti, jos alkaa vaikuttaa siltä, että Kauris on kulkenut tyhmyyttäjästä läpi.
Juokseminen on nyt palkitsevaa. Jaksan pylkytellä yhtä mittaa noin viisitoista kertaa pidempään kuin aloittaessani ja joudun kehittelemään uusia reittejä, koska vanhat ovat liian lyhyitä puoleen tuntiin. Uudet reitit tietävät seikkailua, kuten tänään, kun löysin yhtäkkiä teollisuusalueen taskusta idyllisen palstojen ruuduttaman alueen.
Kun tulee liikaa taukoa, aloittaminen on karmeaa. Minuutin juoksemisen jälkeen ei tahdo enää henki kulkea. Sydän pomppaa kurkusta maantielle eikä jalka nouse millään. Pitää siis huijata, eli kävellä ja ottaa hölkät vain pienen pieninä annoksina. Sitten annokset hissuksiin kasvavat ja lopulta ei tarvitse välttämättä kävellä lainkaan, ellei tunne kutsumusta tsekata metsämansikkapaikkaa sillä silmällä.
Ensimmäisellä lenkillä katsoin nörttilelusta aikaa. Olin lukenut juoksuoppaasta, että alkuun tehdään intervallia tyyliin kaksi minuuttia kävelyä ja yksi juoksua. Se oli niin tylsää, että henki oli lähteä saman tien. Puoli tuntia tuntui viideltä tunnilta, tukka harmaantui, hampaat putosivat ja rypistyin silmissä, jopa henkisiä maksaläiskiä tuli.
Seuraavalla lenkillä päätin säästellä henkiriepuani ja suistuin anarkiaan. Tein intervallit täysin fiiliksen mukaan, jolloin ajatus vapautui lentelemään minne huvittaa - ja huvittihan sitä. Epäilen myös, että keho osaa kertoa intervallien optimipituuden tarkemmin kuin kello. Ainakin on tuntunut hyvältä. Kirjasta kuitenkin kyttäilen, että menen suurin piirtein oikeassa tahdissa ja mieluusti vältyn ylikunnolta tai liialta löllyttelyltä. Olenhan kirjoja arvostava olio.
Olen vielä toistaiseksi aloitteleva juoksija eikä lenkkeily taida pahemmin näkyä päälle päin. Mitä siitä. Pääasia, että luukato saa turpiinsa, jaksamus paranee ja polla voi hyvin tai ainakin paremmin kuin ammattilöffänä.
Perustuuko liikunnan mielialaa tasoittava vaikutus kenties aivotoiminnan kokonaisvaltaiseen latistumiseen? Rakkaat lukijat, seuratkaa tätä palstaa ja kertokaa heti, jos alkaa vaikuttaa siltä, että Kauris on kulkenut tyhmyyttäjästä läpi.
Juokseminen on nyt palkitsevaa. Jaksan pylkytellä yhtä mittaa noin viisitoista kertaa pidempään kuin aloittaessani ja joudun kehittelemään uusia reittejä, koska vanhat ovat liian lyhyitä puoleen tuntiin. Uudet reitit tietävät seikkailua, kuten tänään, kun löysin yhtäkkiä teollisuusalueen taskusta idyllisen palstojen ruuduttaman alueen.
Kun tulee liikaa taukoa, aloittaminen on karmeaa. Minuutin juoksemisen jälkeen ei tahdo enää henki kulkea. Sydän pomppaa kurkusta maantielle eikä jalka nouse millään. Pitää siis huijata, eli kävellä ja ottaa hölkät vain pienen pieninä annoksina. Sitten annokset hissuksiin kasvavat ja lopulta ei tarvitse välttämättä kävellä lainkaan, ellei tunne kutsumusta tsekata metsämansikkapaikkaa sillä silmällä.
Ensimmäisellä lenkillä katsoin nörttilelusta aikaa. Olin lukenut juoksuoppaasta, että alkuun tehdään intervallia tyyliin kaksi minuuttia kävelyä ja yksi juoksua. Se oli niin tylsää, että henki oli lähteä saman tien. Puoli tuntia tuntui viideltä tunnilta, tukka harmaantui, hampaat putosivat ja rypistyin silmissä, jopa henkisiä maksaläiskiä tuli.
Seuraavalla lenkillä päätin säästellä henkiriepuani ja suistuin anarkiaan. Tein intervallit täysin fiiliksen mukaan, jolloin ajatus vapautui lentelemään minne huvittaa - ja huvittihan sitä. Epäilen myös, että keho osaa kertoa intervallien optimipituuden tarkemmin kuin kello. Ainakin on tuntunut hyvältä. Kirjasta kuitenkin kyttäilen, että menen suurin piirtein oikeassa tahdissa ja mieluusti vältyn ylikunnolta tai liialta löllyttelyltä. Olenhan kirjoja arvostava olio.
Olen vielä toistaiseksi aloitteleva juoksija eikä lenkkeily taida pahemmin näkyä päälle päin. Mitä siitä. Pääasia, että luukato saa turpiinsa, jaksamus paranee ja polla voi hyvin tai ainakin paremmin kuin ammattilöffänä.
sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005
Blast From The Past
Muinoin 80-luvun lopulla, kun vielä hengasin yhden ihanan tukkamiekkosen kanssa, tutustuin Hiipinään. Nyt, juuri äsken, näin hänet perheineen livenä! Meillä! On huomattavan vänkää tunnustella, miten vuodet ovat vanhaa kamua kohdelleet.
On hyvin helppoa tunnistaa sama ihminen, mutta kuitenkin näkee, miten elämänkokemukset ovat muovanneet ja tuoneet lisää kaikenlaista mainiota ihmiseen, tasoittaneetkin, mutta eivät liikaa. Sopiva särmä on Hyvä Asia. Varmaan, toivottavasti, myös minusta voi sanoa samantapaisia asioita. Tuntui, että pääsi vasta hiukan alulle juttelussa. Arvasinkin, ettei puhuttavasta tulisi pulaa.
Toinen, vielä vanhempi kamu, jonka näin tällä viikolla, tuumasi, etten ole muuttunut. Voi olla, että minut on vielä helpompi tunnistaa teini-iästä kuin parinkympin kieppeiltä. Voi olla, että molemmista on ihan helppoa tunnistaa ja minä vain luulen kovasti muuttuneeni, kun tosiasiassa tärkeimmät jutut ovat jo olleet olemassa silloin. Itse taidan olla himppasen jäävi sanomaan.
Kylläpä silloin parinkympin kieppeissä ihminen on vielä aika lapsi, vaikka silloin tuntui oikein kovasti aikuiselta. Ei kerrota sitä parikymppisille, vaan annetaan heidän itse huomata se ajastaan. Eikä tietenkään sorreta ketään iän perusteella.
On hyvin helppoa tunnistaa sama ihminen, mutta kuitenkin näkee, miten elämänkokemukset ovat muovanneet ja tuoneet lisää kaikenlaista mainiota ihmiseen, tasoittaneetkin, mutta eivät liikaa. Sopiva särmä on Hyvä Asia. Varmaan, toivottavasti, myös minusta voi sanoa samantapaisia asioita. Tuntui, että pääsi vasta hiukan alulle juttelussa. Arvasinkin, ettei puhuttavasta tulisi pulaa.
Toinen, vielä vanhempi kamu, jonka näin tällä viikolla, tuumasi, etten ole muuttunut. Voi olla, että minut on vielä helpompi tunnistaa teini-iästä kuin parinkympin kieppeiltä. Voi olla, että molemmista on ihan helppoa tunnistaa ja minä vain luulen kovasti muuttuneeni, kun tosiasiassa tärkeimmät jutut ovat jo olleet olemassa silloin. Itse taidan olla himppasen jäävi sanomaan.
Kylläpä silloin parinkympin kieppeissä ihminen on vielä aika lapsi, vaikka silloin tuntui oikein kovasti aikuiselta. Ei kerrota sitä parikymppisille, vaan annetaan heidän itse huomata se ajastaan. Eikä tietenkään sorreta ketään iän perusteella.
lauantaina, heinäkuuta 23, 2005
Lehmä tervehtii pyöräilijää
Perkele. Depis yrittää sisään. Se kolkuttelee ovella, tutkii ikkunoiden tiivisteet ja yrittää tuuletusikkunan silmistäkin tunkea tyköni. Ainakin luulen, että vanhat merkit pitävät paikkansa. Itkettää ilman mitään järjellistä syytä. Olotilassa tapahtuu jonkinlaista tunteiden latistumista ja ajattelun kutistumista. Pinna lyhenee, ratkaisukyky supistuu. Mielikuvitus nilkuttaa, kun se normaalisti lentää. Korkeat paikat pelottavat. Sentään unet vielä skulaavat, joten en ole vielä ihan pahassa jamassa.
Kirjoitan itselleni nyt liikuntareseptin. Liikunnan sanotaan olevan yhtä tehokasta kuin mielialalääkityksen. (Siinä on vain se huono puoli, että milläs helvetillä saat depiksisen tyypin lenkkipolulle?) En kainostele myöskään lääkehoidon hakemista, jos siltä tuntuu. Terapiaan jo palasin, kun haastavasta yhtälöstä johtuva uupumus yritti natisuttaa liitoksia. Ajatella, jo nyt 38-vuotiaana osaan pitää itsestäni huolta! En enää kuvittele olevani teräsrouva, kestäväni mitä hyvänsä. Kyllä sen oppiminen aika paljon moukarointia vaatikin.
Olemme SP:n kanssa kulkeneet yhdessä vaikeita matkoja. Rämmittyämme läpi erinäistenkin ryteikköjen koemme, että meillä on lupa vitsinomaisesti hokea naistenlehtien psykopulinaa tyyliin "Olen sairastunut vahvuuteen" ja "Peitin pahaa oloani hoitamalla muita". On kai pulinoissa myönteiset puolensa, jos suopeasti miettii, mutta se ruma puoli näyttää siltä, että katsokaa, olen niin hirveän hyvä ihminen, että asetan vaikeinakin aikoina kaikki muut itseni edelle. Siispä ostakaa tuotteeni, äänestäkää minua, olenhan näin äärettömän hyvä ja laupias.
Kunpa päästäisiin uhrautumisen ihannoinnista eroon. Uhrautuminen ei ole tervettä eikä useimmiten hyödytä todellisuudessa ketään.
Tänään pyöräilin suureen sairaalaan kymmenisen kilometriä tuulisia, sateisia mäkiä ja saman verran takaisin. Perillä tapasin valkohapsisen mummelin, joka oli vaisu, väsy, mutta täysissä sielun voimissa. Mummeli tuumasi olevansa kypsä vanhainkotiin, jos vain paikkoja löytyisi. Päivällinen tuotiin ja hoitaja tiedusti, syöttäisinkö minä. Heikkoa tytärtä ajatus jälleen kouristi. Katsoin hämilläni kelloa epämääräisiä mutisten. Sitten karaisin itseni ja lupauduin. Mutta! Äiti sanoi, että hän itse. Samalla epäilemättä geneettisellä sinnikkyydellä kuin tyttäreni hän todellakin nautti sairaalan ateriasta yli puolet joka lajia itse.
Sankaripyöräily oli reissun itsekäs osa. Vaikka kastuin läpimäräksi sateesta ja hiestä, nautin joka hetkestä. Sujahdin metsäisten, maalaisten, urbaanien ja esikaupunkimaisten maisemien läpi ja tunsin olevani voimakas. Tapasin neljä lehmää ja saman verran harakoita. Olin hieman vinkuva, koska olin unohtanut ottaa antihistamiinin, mutta pyöräillessä todellakin tunsin liikuntalääkkeen voiman koko kehossa ja mielessäkin ainakin tietoisuuden kohdalla.
Kotiuduttuani laittelin itselleni syötävää ja itkeskelin hellan äärellä. Kaikki täällä asuvat tyypit antoivat halausterapiaa. Kyllä me tästäkin selviämme.
Kirjoitan itselleni nyt liikuntareseptin. Liikunnan sanotaan olevan yhtä tehokasta kuin mielialalääkityksen. (Siinä on vain se huono puoli, että milläs helvetillä saat depiksisen tyypin lenkkipolulle?) En kainostele myöskään lääkehoidon hakemista, jos siltä tuntuu. Terapiaan jo palasin, kun haastavasta yhtälöstä johtuva uupumus yritti natisuttaa liitoksia. Ajatella, jo nyt 38-vuotiaana osaan pitää itsestäni huolta! En enää kuvittele olevani teräsrouva, kestäväni mitä hyvänsä. Kyllä sen oppiminen aika paljon moukarointia vaatikin.
Olemme SP:n kanssa kulkeneet yhdessä vaikeita matkoja. Rämmittyämme läpi erinäistenkin ryteikköjen koemme, että meillä on lupa vitsinomaisesti hokea naistenlehtien psykopulinaa tyyliin "Olen sairastunut vahvuuteen" ja "Peitin pahaa oloani hoitamalla muita". On kai pulinoissa myönteiset puolensa, jos suopeasti miettii, mutta se ruma puoli näyttää siltä, että katsokaa, olen niin hirveän hyvä ihminen, että asetan vaikeinakin aikoina kaikki muut itseni edelle. Siispä ostakaa tuotteeni, äänestäkää minua, olenhan näin äärettömän hyvä ja laupias.
Kunpa päästäisiin uhrautumisen ihannoinnista eroon. Uhrautuminen ei ole tervettä eikä useimmiten hyödytä todellisuudessa ketään.
Tänään pyöräilin suureen sairaalaan kymmenisen kilometriä tuulisia, sateisia mäkiä ja saman verran takaisin. Perillä tapasin valkohapsisen mummelin, joka oli vaisu, väsy, mutta täysissä sielun voimissa. Mummeli tuumasi olevansa kypsä vanhainkotiin, jos vain paikkoja löytyisi. Päivällinen tuotiin ja hoitaja tiedusti, syöttäisinkö minä. Heikkoa tytärtä ajatus jälleen kouristi. Katsoin hämilläni kelloa epämääräisiä mutisten. Sitten karaisin itseni ja lupauduin. Mutta! Äiti sanoi, että hän itse. Samalla epäilemättä geneettisellä sinnikkyydellä kuin tyttäreni hän todellakin nautti sairaalan ateriasta yli puolet joka lajia itse.
Sankaripyöräily oli reissun itsekäs osa. Vaikka kastuin läpimäräksi sateesta ja hiestä, nautin joka hetkestä. Sujahdin metsäisten, maalaisten, urbaanien ja esikaupunkimaisten maisemien läpi ja tunsin olevani voimakas. Tapasin neljä lehmää ja saman verran harakoita. Olin hieman vinkuva, koska olin unohtanut ottaa antihistamiinin, mutta pyöräillessä todellakin tunsin liikuntalääkkeen voiman koko kehossa ja mielessäkin ainakin tietoisuuden kohdalla.
Kotiuduttuani laittelin itselleni syötävää ja itkeskelin hellan äärellä. Kaikki täällä asuvat tyypit antoivat halausterapiaa. Kyllä me tästäkin selviämme.
perjantaina, heinäkuuta 22, 2005
"Olen erityisen erityinen"
Joskus mietityttää, olisiko helpompaa, jos Esikoisen vammaisuus näkyisi päälle päin. Vammaisten pysäköintiluvan käytöstä ei tulisi sapelikatseita selkään. Ihmiset ehkä ymmärtäisivät auttaa tai edes ignoorata sen sijaan, että tuijottavat vihaisina ja tylyttävät. Moni asia sujuisi muutenkin ehkä helpommin. Ystäväperhe tukee tätä ajatusta: heidän tilanteensa helpottui, kun sokea ja vammainen poika sai valkoisen kepin.
Esteetikkona nautin Esikoisen ulkomuodosta ja vanhana pukuompeliijana myös mallailen mahdollisimman kivoja kuteita hänelle. (Tosin E. itsekin nykyään sanoo viittomansa vaateasiaan, mikä on hieno homma). Enhän oikeasti toivo häntä toisennäköiseksi enkä ala vaatettaa häntä "sepekuteisiin", vaaleanpunaisiin muumiverkkareihin tms., joita joskus näkee laitosasukeilla, vaikka siitä joutuu maksamaan hinnan.
Vaikeavammaisen lapsen normaali ulkomuoto teettää helposti väärinkäsityksiä ja vihamielisyyttä. Ihmiset hämmentyvät lapsen oudosta käytöksestä ja kiukustuvat meidän vanhempien "vääränlaisesta" reaktiosta lapsen käytökseen. Me tiedämme, ettei "normaalista" komentamisesta tai kieltämisestä (saati raivoamisesta) ole hyötyä tietyissä tilanteissa, mutta ulkopuoliset eivät sitä tiedä. Usein näkee suorastaan ajatuskuplassa lukevan - ellei selvin sanoin tulla sanomaan, että taas näitä, jotka eivät osaa asettaa rajoja lapsilleen. Ja tietenkin helposti päättelyketju menee nurin päin, eli kuvitellaan, että Esikoisen outo käytös johtuu poikkeavasta kasvatuksesta.
Tiedän, että jotkut omaishoitajakollegat pitävät mukanaan pieniä lentolehtisiä, joissa kerrotaan perustiedot autismista. Jos marketissa tai muussa haastavassa paikassa tullaan ihmettelemään, asiaan voi vastata valistuksella. Se on rakentavaa toimintaa ja ehkä poikii lisää ymmärrystä ja sitä mukaa tukea ja toleranssia. Ainakin lupa on toivoa. Jospa itsekin vihdoin tulostaisin nipun. Autismi- ja Aspergerliitolla on valmiitakin A4-esitteitä (pdf: autismi, Asperger), joista voisi hyödyntää.
T-paita ei olisi ehkä hullumpi vekotin sekään. Olen suuresti diggaillut Mielipukinetta ja Mentalwearia. Ehkä heiltä voisi saada jonkin hyvän T-paidan erityislapsille? Oranssin Ihmelapsen olemme ostaneetkin. Tekstiehdotelmia otetaan vastaan myös omatekoista t-paitaa ajatellen. Sen pitäisi olla oikealla tavalla hauska, mikä ei ole ihan helppo nakki. Kommunikaatiovammaisuus on ehkä oleellisempi pointti kuin autismi, tai sitten ei.
Esteetikkona nautin Esikoisen ulkomuodosta ja vanhana pukuompeliijana myös mallailen mahdollisimman kivoja kuteita hänelle. (Tosin E. itsekin nykyään sanoo viittomansa vaateasiaan, mikä on hieno homma). Enhän oikeasti toivo häntä toisennäköiseksi enkä ala vaatettaa häntä "sepekuteisiin", vaaleanpunaisiin muumiverkkareihin tms., joita joskus näkee laitosasukeilla, vaikka siitä joutuu maksamaan hinnan.
Vaikeavammaisen lapsen normaali ulkomuoto teettää helposti väärinkäsityksiä ja vihamielisyyttä. Ihmiset hämmentyvät lapsen oudosta käytöksestä ja kiukustuvat meidän vanhempien "vääränlaisesta" reaktiosta lapsen käytökseen. Me tiedämme, ettei "normaalista" komentamisesta tai kieltämisestä (saati raivoamisesta) ole hyötyä tietyissä tilanteissa, mutta ulkopuoliset eivät sitä tiedä. Usein näkee suorastaan ajatuskuplassa lukevan - ellei selvin sanoin tulla sanomaan, että taas näitä, jotka eivät osaa asettaa rajoja lapsilleen. Ja tietenkin helposti päättelyketju menee nurin päin, eli kuvitellaan, että Esikoisen outo käytös johtuu poikkeavasta kasvatuksesta.
Tiedän, että jotkut omaishoitajakollegat pitävät mukanaan pieniä lentolehtisiä, joissa kerrotaan perustiedot autismista. Jos marketissa tai muussa haastavassa paikassa tullaan ihmettelemään, asiaan voi vastata valistuksella. Se on rakentavaa toimintaa ja ehkä poikii lisää ymmärrystä ja sitä mukaa tukea ja toleranssia. Ainakin lupa on toivoa. Jospa itsekin vihdoin tulostaisin nipun. Autismi- ja Aspergerliitolla on valmiitakin A4-esitteitä (pdf: autismi, Asperger), joista voisi hyödyntää.
T-paita ei olisi ehkä hullumpi vekotin sekään. Olen suuresti diggaillut Mielipukinetta ja Mentalwearia. Ehkä heiltä voisi saada jonkin hyvän T-paidan erityislapsille? Oranssin Ihmelapsen olemme ostaneetkin. Tekstiehdotelmia otetaan vastaan myös omatekoista t-paitaa ajatellen. Sen pitäisi olla oikealla tavalla hauska, mikä ei ole ihan helppo nakki. Kommunikaatiovammaisuus on ehkä oleellisempi pointti kuin autismi, tai sitten ei.
- I'm an autist, so what's your problem?
- En osaa puhua, mutta viiton kuin hirvi!
- Älä tuijota, et sinäkään ole aina osannut puhua
- Lapseni on avaruusolento
torstaina, heinäkuuta 21, 2005
Äiti irkkaa
Tänään Tosikoisen kummi kävi moikkaamassa tyttöä. Alkuun Tosikoinen ujosteli, mutta hetken kuluttua muikit kippistelivät mehulaseilla ja hengailivat kuin vanhat kaverukset. Kummi patisti minut viettämään vapaahetkeä tyhmäkoneen äärelle.
Salaa toivon, että kummituksista löytyisi lapsille aikuiskavereita. Omat vanhemmat eivät sovi kaikkiin tarpeisiin ja tarkoituksiin. En velvoita mihinkään, mutta voisi olla molemmille osapuolille antoisaa, jos löytyisi yhteinen sävel.
Nyt kummi opettaa tyttöä sanomaan: "Äiti irkkaa".
Salaa toivon, että kummituksista löytyisi lapsille aikuiskavereita. Omat vanhemmat eivät sovi kaikkiin tarpeisiin ja tarkoituksiin. En velvoita mihinkään, mutta voisi olla molemmille osapuolille antoisaa, jos löytyisi yhteinen sävel.
Nyt kummi opettaa tyttöä sanomaan: "Äiti irkkaa".
Loppuuko tuoksu niskasta, jos sitä nuuhkii liikaa
Kuinka pitkään lasta saa sanoa vauvaksi? Tosikoista tekee mieli vauvoitella vielä, vaikka hän on jo peräti 1 vuotta ja 3 kuukautta vanha käpy. Hänellä on jo muhkea kokoelma erilaisia taitoja enkä lakkaa hämmästelemästä, miten helposti hän oppii asioita. Niitä ei tarvitse yleensä edes opettaa, vaan hän imuroi ne ilmasta. (Tämä täytyy muistaa hyvässä ja pahassa. Minä ja SP olemme malleja.) Näinhän se kaiketi vammattomilla lapsilla menee.
Esikoinen puolestaan osoittaa taitoja, joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Hän osaa paimentaa pikkusiskoaan hämmästyttävän hienosti ja leikkiä & painiskella tämän kanssa niin, että molemmilla on hauskaa. Heitä naurattavat monet asiat, joista me kalkkikset emme ymmärrä mitään. Lisäksi keksin tänään jotain uutta Esikoisesta, mutta ajatus kaikkosi mielestäni. Pollassani taitaa olla liikaa tavaraa (kun äitikin joutui isoon sairaalaan tutkittavaksi).
Ihmeellistä, että nämä kaksi ihmistä ovat tulleet minun kauttani maailmaan. Minä tulin äidin kautta. Äiti mummin.
Joskus ystävät ovat säälitelleet minua kovasti, kun en ole lastenhoitoon liittyvän syyn takia päässyt joihinkin juhliin. Se tuntuu kiusalliselta, ikään kuin huijaamalla saadulta sympatialta. Nautin juhlia enemmän pienistä tapaamisista yhden-muutaman hyvän tyypin kanssa. Ja eniten nautin oman perheen seurasta, mikä epäilemättä kuulostaa sietämättömän omahyväiseltä, mutta on yhtä kaikki totta. Kaikista maailman ihmisistä on sattunut osumaan tänne minuun kotiini juuri ne kolme, joiden seurasta nautin eniten.
Esikoinen puolestaan osoittaa taitoja, joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Hän osaa paimentaa pikkusiskoaan hämmästyttävän hienosti ja leikkiä & painiskella tämän kanssa niin, että molemmilla on hauskaa. Heitä naurattavat monet asiat, joista me kalkkikset emme ymmärrä mitään. Lisäksi keksin tänään jotain uutta Esikoisesta, mutta ajatus kaikkosi mielestäni. Pollassani taitaa olla liikaa tavaraa (kun äitikin joutui isoon sairaalaan tutkittavaksi).
Ihmeellistä, että nämä kaksi ihmistä ovat tulleet minun kauttani maailmaan. Minä tulin äidin kautta. Äiti mummin.
Joskus ystävät ovat säälitelleet minua kovasti, kun en ole lastenhoitoon liittyvän syyn takia päässyt joihinkin juhliin. Se tuntuu kiusalliselta, ikään kuin huijaamalla saadulta sympatialta. Nautin juhlia enemmän pienistä tapaamisista yhden-muutaman hyvän tyypin kanssa. Ja eniten nautin oman perheen seurasta, mikä epäilemättä kuulostaa sietämättömän omahyväiseltä, mutta on yhtä kaikki totta. Kaikista maailman ihmisistä on sattunut osumaan tänne minuun kotiini juuri ne kolme, joiden seurasta nautin eniten.
Vieno karpula
Kamun kanssa tunnistimme toisemme helposti. Yhtä helposti lähti juttu luistamaan. Mitä kymmenestä tapaamattomasta vuodesta, kun teksti ja puhe kulkevat. Tunnettu on yli 22 vuotta kaikkiaan. Puhuimme katki muutamia tuolinjalkoja, mutta en usko läpiä tulleen päähän enempää kuin direktiivi määrää.
Intouduimme nautiskelemaan keskiolutta kuppilassa ja tyypitimme tuliaisjuoma Laphroaigin lievästi sateenkostuttamalla puistonpenkillä. Turvesavu tuntuu päälaessa asti, kun sitä siemailee. Juoma on siitä kätevää, ettei sitä tee mieli ryystää liikaa. Se muistuttaa tumman tummaa suklaata. Ei tarvitse kiskoa kaksin käsin, kun pieni määrä täyttää kuupan voimakkaalla maulla.
Unohdin illalla tietenkin syödä. Kotiintulobussin höykyttäessä kaltoin kohdeltua mahaa pysyin siivona ajattelemalla voimaperäisesti kahta paahdettua ruisleipäpalaa, joiden päälle on somasti aseteltu juusto- ja tomaattiviipaleita. Elää voi ilman ruisleipää, juustoa ja tomaattiakin, mutta mieluummin ei, jos saa valita.
Syötyäni yöpalaa, kalsiumia, antihistamiinia ja ibuprofeenia kömmin vuoteeseen nukkuvan perheen sekaan ja tunsin voimaperäistä onnellisuutta.
Syömättömyys, puistonpenkkitörpöttely ja vanha ystävä nostivat mieleen sekalaista muistiroinaa, joka ehkä selkiytyy lähipäivinä tai jää selkiytymättä, pysyy sarjana irrallisina tunnetiloina ja mielikuvina. Tämä hetki on niin täysi, että menneisyyden kurkistelu joutuu ehkä odottamaan.
Intouduimme nautiskelemaan keskiolutta kuppilassa ja tyypitimme tuliaisjuoma Laphroaigin lievästi sateenkostuttamalla puistonpenkillä. Turvesavu tuntuu päälaessa asti, kun sitä siemailee. Juoma on siitä kätevää, ettei sitä tee mieli ryystää liikaa. Se muistuttaa tumman tummaa suklaata. Ei tarvitse kiskoa kaksin käsin, kun pieni määrä täyttää kuupan voimakkaalla maulla.
Unohdin illalla tietenkin syödä. Kotiintulobussin höykyttäessä kaltoin kohdeltua mahaa pysyin siivona ajattelemalla voimaperäisesti kahta paahdettua ruisleipäpalaa, joiden päälle on somasti aseteltu juusto- ja tomaattiviipaleita. Elää voi ilman ruisleipää, juustoa ja tomaattiakin, mutta mieluummin ei, jos saa valita.
Syötyäni yöpalaa, kalsiumia, antihistamiinia ja ibuprofeenia kömmin vuoteeseen nukkuvan perheen sekaan ja tunsin voimaperäistä onnellisuutta.
Syömättömyys, puistonpenkkitörpöttely ja vanha ystävä nostivat mieleen sekalaista muistiroinaa, joka ehkä selkiytyy lähipäivinä tai jää selkiytymättä, pysyy sarjana irrallisina tunnetiloina ja mielikuvina. Tämä hetki on niin täysi, että menneisyyden kurkistelu joutuu ehkä odottamaan.
keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2005
Satoja tonneja rautaa
Rautatieasemaan on vuosien mittaan kasaantunut hyviä muistoja. Siksi on erityisen mieluista mennä ystävää vastaan junalle. Asemahallin äänet kaikuvat asemahallin omaan tapaan. Tuoksussa on tuoretta kahvia, vanhaa virtsaa, nahkaisia matkalaukkuja, vastapainettuja lehtiä ja viilettävien tai odottavien ihmisten sekamelska.
Avaa painavat ovet, astu halliin, katso taululta laituri. Seuraavien ovien jälkeen on kylmä tunneli, josta nouse aina tuuliselta tuntuville laitureille. Lopulta juna saapuu ja katse alkaa tähytä tuttua olemusta ihmismassasta. Tuttu olento tähyää takaisin. Kai me toisemme tunnistamme, vaikka olemme tavanneet viimeksi joskus kymmenen vuotta sitten?
Avaa painavat ovet, astu halliin, katso taululta laituri. Seuraavien ovien jälkeen on kylmä tunneli, josta nouse aina tuuliselta tuntuville laitureille. Lopulta juna saapuu ja katse alkaa tähytä tuttua olemusta ihmismassasta. Tuttu olento tähyää takaisin. Kai me toisemme tunnistamme, vaikka olemme tavanneet viimeksi joskus kymmenen vuotta sitten?
Turussa perluskoidaan
Tirskahdus irtosi ilmoille, kun katse osui tänään Ammulehden Taloussanoma-lainaukseen. Siinä Turun matkailujohtaja Anne-Margit Niemi tuumaa:
Tosin itse olen samaa mieltä Tampereen junttiudesta. Tietty hienostelemattomuus, verkkaisuus ja hassu murre ovat Tampesterin leimallisia puolia. Tietysti kaupungissa on paljon muutakin, väkisinkin, kun se pahuksen yliopisto ja muut oppilaitokset, kuten myös runsaat maahanmuuttajat, Nokiat ym. vehkeet vaikuttavat ilmapiiriin, minkä ehtivät. Mutta perusjunttius on ja pysyy, toivon mukaan.
Itse aion mukaan Turun kansainväliseen sykkeeseen syyskuussa, kun NeuroExpo mua houkuttaa seireenikutsuin. Siellä nähdään!
Tampere on junttialuetta, Turku on kansainvälisempi. Härvelipuisto sopii Tampereelle, mutta ei meille.Epäilen matkailujohtajan tähyävän ulkomaille turhan optimistisesti, kun noin perlusko-sirakoi kotimaan matkailijoita kohdistamaan reissunsa johonkin junttiudelleen sopivampaan kaupunkiin. Voipi olla, että pomo ei ole iloinen lausunnosta.
Tosin itse olen samaa mieltä Tampereen junttiudesta. Tietty hienostelemattomuus, verkkaisuus ja hassu murre ovat Tampesterin leimallisia puolia. Tietysti kaupungissa on paljon muutakin, väkisinkin, kun se pahuksen yliopisto ja muut oppilaitokset, kuten myös runsaat maahanmuuttajat, Nokiat ym. vehkeet vaikuttavat ilmapiiriin, minkä ehtivät. Mutta perusjunttius on ja pysyy, toivon mukaan.
Itse aion mukaan Turun kansainväliseen sykkeeseen syyskuussa, kun NeuroExpo mua houkuttaa seireenikutsuin. Siellä nähdään!
tiistaina, heinäkuuta 19, 2005
Matalapainetta
Väsyttää tursaana eikä huvita mikään. Kävin voipunutta äitiä tervehtimässä enkä sitten paljon muuta jaksakaan. Sentään tyttären kanssa oli halausharjoituksia (halatessa kiedotaan kädet kaulan ympärille, puristetaan hiukan ja sanotaan aaaiiii) ja pojan kanssa leikittiin lentokoneita (hän osaa jo halata ansiokkaasti). Puolison kanssa valitettavasti harrastettiin tympeää sananvaihtoa, kun hänkin on umpiväsynyt lasten yöpulmien takia.
Kohta voisin mennä kirjan kanssa petiin. Vielä pitäisi päättää, minkä kirjan. Miksi luinkaan Naisten etsivätoimiston jo loppuun? Se olisi ollut oikein sopivaa tähän mielentilaan. Ai juuri siksi?
Kohta voisin mennä kirjan kanssa petiin. Vielä pitäisi päättää, minkä kirjan. Miksi luinkaan Naisten etsivätoimiston jo loppuun? Se olisi ollut oikein sopivaa tähän mielentilaan. Ai juuri siksi?
maanantaina, heinäkuuta 18, 2005
Kauhistuksen kanahäkki
Jopas jopas jopas jopas.
Myöhemmin luultavasti muistan kesän 2005 tärkeimmistä teemoista selvimmin tämän yhden, joka painaa mieltä öin ja päivin. Äidin.
Muistan varmaan muutakin. Esikoisen ruohonleikkuut, sinnikkäät kommunikointiharjoitukset ja rakkaat rutistukset. Tosikoisen vimmatun toheloinnin eikun tutkimisen ja akrobatian, pienen aurinkonaamansa, joka tulee oman naamani eteen, jos unohdun liian pitkäksi aikaa liian kauas ajatuksiini. SP:n kanssa käydyt keskustelut illoin, kun lapset ovat nukkumassa ja me retkottelemme sohvalla ja nojatuolissa lepuuttelemassa. Oman kehoni ponnistukset hölkkäpolulla ja mielen nautinto kirjojen, ajatusten ja kirjoittamisen äärellä. Ystävien tapaamiset. Blogit myös.
Suru ja ahdistus äidin kunnon nopeasta rapistumisesta on koko ajan mielessä. Se on kuin melko voimakas ääni, joka soi koko ajan korvan juuressa. Siihen voi pieniksi pätkiksi tottua niin, että sen melkein unohtaa. Mutta jollain tasolla sen tiedostaa ja tuntee joka hetki.
Yritän totuttautua tähän epävarmuuteen ja toivon asteittaiseen haipumiseen. Pidän kumminkin mielessä erilaisia mahdollisuuksien ovia edes raollaan. Vanheneminen, rappeutuminen, sairastaminen on rajua ja raakaa meininkiä.
Pahinta on äidillä itsellään. Varovainen toivo ja pettymys. Avuttomuus, yksinäisyys, ahdistus. Kipu, nöyryytys, riippuvaisuus. Pelko, suru. Masennus. Menetyksen karvaus.
Kunpa voisin jotenkin auttaa. Menen käymään vuodeosastolle. Saan ehkä kontaktin, vaikka pienen ja hauraankin. Olen nykyään hyvä rakentamaan kontaktia ihmiseen, jonka vuorovaikutus ei toimi normaalisti, kun olen treenannut seitsemän vuotta. Osaan myös puhua selkeästi ja hitaasti lässyttämättä tai vaivautumatta. Osaan sanoa hyviä sanoja, jos keskityn kovasti ja osaan kuunnella.
Voisinko kuitenkin saada jostain äidille vielä monia terveitä, riuskoja, hyviä vuosia? Haluaisin niin pitää hänet vielä täällä, puhua ja kuunnella. Kuuntelisin kaikki tarinat ja kestovitsit vielä kerran tai kolmetoista ja kertoisin hänelle meidän tarinamme ja vitsimme, ainakin sopivin osin. Jos en voi saada vuosia, saisinko voimaa päästää hänet menemään sitten, kun on sen aika? En oikein tiedä, keneltä kysyisin, joten kyselen täällä blogituulilta.
Myöhemmin luultavasti muistan kesän 2005 tärkeimmistä teemoista selvimmin tämän yhden, joka painaa mieltä öin ja päivin. Äidin.
Muistan varmaan muutakin. Esikoisen ruohonleikkuut, sinnikkäät kommunikointiharjoitukset ja rakkaat rutistukset. Tosikoisen vimmatun toheloinnin eikun tutkimisen ja akrobatian, pienen aurinkonaamansa, joka tulee oman naamani eteen, jos unohdun liian pitkäksi aikaa liian kauas ajatuksiini. SP:n kanssa käydyt keskustelut illoin, kun lapset ovat nukkumassa ja me retkottelemme sohvalla ja nojatuolissa lepuuttelemassa. Oman kehoni ponnistukset hölkkäpolulla ja mielen nautinto kirjojen, ajatusten ja kirjoittamisen äärellä. Ystävien tapaamiset. Blogit myös.
Suru ja ahdistus äidin kunnon nopeasta rapistumisesta on koko ajan mielessä. Se on kuin melko voimakas ääni, joka soi koko ajan korvan juuressa. Siihen voi pieniksi pätkiksi tottua niin, että sen melkein unohtaa. Mutta jollain tasolla sen tiedostaa ja tuntee joka hetki.
Yritän totuttautua tähän epävarmuuteen ja toivon asteittaiseen haipumiseen. Pidän kumminkin mielessä erilaisia mahdollisuuksien ovia edes raollaan. Vanheneminen, rappeutuminen, sairastaminen on rajua ja raakaa meininkiä.
Pahinta on äidillä itsellään. Varovainen toivo ja pettymys. Avuttomuus, yksinäisyys, ahdistus. Kipu, nöyryytys, riippuvaisuus. Pelko, suru. Masennus. Menetyksen karvaus.
Kunpa voisin jotenkin auttaa. Menen käymään vuodeosastolle. Saan ehkä kontaktin, vaikka pienen ja hauraankin. Olen nykyään hyvä rakentamaan kontaktia ihmiseen, jonka vuorovaikutus ei toimi normaalisti, kun olen treenannut seitsemän vuotta. Osaan myös puhua selkeästi ja hitaasti lässyttämättä tai vaivautumatta. Osaan sanoa hyviä sanoja, jos keskityn kovasti ja osaan kuunnella.
Voisinko kuitenkin saada jostain äidille vielä monia terveitä, riuskoja, hyviä vuosia? Haluaisin niin pitää hänet vielä täällä, puhua ja kuunnella. Kuuntelisin kaikki tarinat ja kestovitsit vielä kerran tai kolmetoista ja kertoisin hänelle meidän tarinamme ja vitsimme, ainakin sopivin osin. Jos en voi saada vuosia, saisinko voimaa päästää hänet menemään sitten, kun on sen aika? En oikein tiedä, keneltä kysyisin, joten kyselen täällä blogituulilta.
sunnuntaina, heinäkuuta 17, 2005
Siirtymäriittejä
En ole mikään vimmattu hääfani, kun en innostu muodollisista juhlista enkä nauti isoille kekkereille tyypillisestä jonottamisesta ja odottamisesta hankalissa vaatteissa oudossa seurassa. Tänään olisin kuitenkin halunnut mukaan, kun kaksi viisikymppistä juhlii ensimmäisiä häitään. Kutsuissa painotettiin mukavaa vaatetusta ja kiellettiin tuomasta lahjoja tai kukkia. Dig dig. Noissa pirskeissä olisi päässyt uimaan ja riehumaan, eli lapsetkin olisivat mahtuneet hyvin juhlimaan suosiollisemmalla tuurilla.
Väitän, että kukaan tervejärkinen ei halua lähteä huristamaan autolla yli kolmea tuntia (yhteensä) kahden kitisevän lapsen kanssa, jotka ovat valvoneet ja valvottaneet puolen yötä flunssan (E.) ja allergian (T.) takia. (Itselläni on sitä paitsi molemmat ja kaupan päälle käsittämättömän kovat menkat.) Onneksi juhlakalut ehtii nähdä myöhemminkin rauhallisemmissa merkeissä ja silloin päässee juttelemaan myös ennestään tuntemattoman morsmaikun kanssa kunnolla.
Iän mittaan olen alkanut arvostaa siirtymäriittijuhlia, nuorena näytin keskisormea kaikelle pakkojuhlinnaksi kokemalleni. Ajatusta rippijuhlista puistatti, joten jätin riparit väliin (sittemmin erosin kirkostakin), myös ylioppilasjuhlat vietin matalalla profiililla. Lukuunottamatta Nenäkauraksi ristittyä valokuvaa, jossa lakin alta näkyvä profiilini on hyvinkin mojova. En otattanut lakkiaiskuvaa enkä kutsunut ketään juhlimaan, mistä tätini etenkin pahoitti mielensä. Silloin koin että juhlinta olisi tuntunut teennäiseltä lakkipenseyteni takia ja semmoinen teennäisyys muiden mieliksi olisi ollut minulle kuolettavaa (tai jotain). Kävin kyllä I-klubilla ja seuraavana päivänä kamujen kanssa lähiöbaarikierroksella lakin kunniaksi.
Kun menin ensi kertaa naimisiin, sanoimme tahdonit maistraatissa nätit puvut päällä. Minulla oli 50-luvun puodista vuokrattu sininen silkki-organzamekko ja tukassa ruiskaunokkeja, miehellä smokki ja makea kiharamoppitukka. Juhlimme kavereiden kesken kesämökillä, jonka pihamaalla tanssimme häävalssinamme Screaming Jay Hawkinsin I Put A Spell On Youn. Hyvistä juhlista huolimatta sitä avioliittoa ei kestänyt kauan ja voisi sanoa, että naimisiinmeno nopeutti parisuhteemme luonnollista kulkua kohti loppuaan. Olimme toisillemme hyvin huonosti sopivat ensimmäisiä vuosia lukuunnottamatta. Minä olen muutosfriikki ja exäni jämähdysfriikki, joten emme voineet hyvin toistemme kanssa pitkän päälle. Jotkin ristiriidat ovat ratkaisemattomia.
Kun valmistuin ammattikoulusta, kukaan ei edes tullut ajatelleeksi mitään juhlia tai lahjoja. Käppäilin siis itse korukauppaan ja ostin kaksi valtaisaa pronssista sormusta, Kalevala-korun Kilven ja Käärmeen. Ne minulla oli pitkään keskisormissani muistuttamassa siitä, että lapsuusaikanani vanhempien minulle hokemasta mantrasta huolimatta sentään jotain pystyn joskus viemään loppuun asti.
SP:n kanssa menimme "homoliittoon". Menimme naimisiin siksi, että mietimme, miksi homoseksuaalisten ihmisten oikeus parisuhteen virallistamiseen on ihmisoikeuskysymys. Mitäs jos -tilanteiden takia on selkeintä olla naimisissa kumppaninsa kanssa. Ensin ajattelimme vain salaa piipahtaa maistraatissa, mutta lopulta järkkäsimme yhtenä päivänä juhlalounaan lähimmille perheille ja toisena päivänä koko päivän järisyttävät nyyttärikemut kavereille. Tietenkin keskellä talvea. Emmekä otattaneet hääkuvia.
Isän hautajaisissa paria vuotta myöhemmin tajusin lopullisesti, miksi siirtymäjuhlat ovat tärkeitä. Olin melko viimeisilläni raskaana ja siksi toisaalta maapallovatsoineni vahva ja täydellinen, toisaalta hauras ja herkkä. Tunsin että yhteinen sureminen ja muistaminen kantoi eteenpäin raskaasta ahdistuksesta haikean kaipuun suuntaan. Oli terveellistä sanoa hyvästit yhdelle elämäni tärkeimmistä ihmisistä yhdessä muiden läheisten ja hyvien ystävien kesken. Isän hautajaisissa naurettiin ja itkettiin paljon, kerrottiin hauskoja lohkaisuja ja liikuttavia anekdootteja. Hyvät hautajaiset voivat siis hyvinkin toteutua, etenkin kun ihmistä on rakastettu niin kuin isääni.
Kun Esikoinen syntyi, jouduimme keksimään hänelle nimiäisjuhlat. Kumpikaan meistä ei kuulunut kirkkoon, joten tavan kastajaiset eivät olleet vaihtoehto. Anoppi oli siviilinimiäisistä hyvin pahoillaan, jopa siinä määrin, että olisin vaikka hänen mielikseen järkännyt kastejuhlat, jos se ei olisi edellyttänyt kirkkoon liittymistä. Toinen anoppia loukkaava asia oli sukunimi. SP:n kanssa kerettiläisinä heitettiin noppaa lasten sukunimestä, kun ei kummallakaan ollut asian suhteen intohimoja eivätkä nimemmekään ole toistaan ihmeellisempia tai harvinaisempia. Arpa valitsi minun sukunimeni.
Nimijuhlat aloitimme kertomalla nimen taustoista. Seuraavaksi siviilikummit saivat lapsen syliinsä kukin vuorollaan. Olimme jo etukäteen toivoneet kummituksilta hyviä toivotuksia lapselle Ruususen tapaan (sans paha noita). Nimiäisissä, kuten kastejuhlissakin uusi ihminen toivotetaan tervetulleeksi sukuun ja yhteisöön, esitellään maailmalle ja samalla esitellään hiukan maailmaa hänelle. Ja tietenkin aina käytetään tarjoutuvat syyt kekkeröintiin ja kakunsyöntiin.
Koska olen melko rujolla tavalla laiminlyönyt elämäni siirtymähetkien valokuvadokumentointia, voisin aloittaa nyt. Jos on hyviä suosituksia perhepotretin ottajista, kertokaa! Turhan myöhään olen tajunnut, että valokuvat olisivat myös lapsilleni erittäin kiinnostavia dokumentteja vanhempien elämästä. Toivottavasti arkistoista löytyy kuitenkin edes jotain hippusia, joista rakentaa mielikuvia vanhempien tarinoiden kuvitukseksi.
Väitän, että kukaan tervejärkinen ei halua lähteä huristamaan autolla yli kolmea tuntia (yhteensä) kahden kitisevän lapsen kanssa, jotka ovat valvoneet ja valvottaneet puolen yötä flunssan (E.) ja allergian (T.) takia. (Itselläni on sitä paitsi molemmat ja kaupan päälle käsittämättömän kovat menkat.) Onneksi juhlakalut ehtii nähdä myöhemminkin rauhallisemmissa merkeissä ja silloin päässee juttelemaan myös ennestään tuntemattoman morsmaikun kanssa kunnolla.
Iän mittaan olen alkanut arvostaa siirtymäriittijuhlia, nuorena näytin keskisormea kaikelle pakkojuhlinnaksi kokemalleni. Ajatusta rippijuhlista puistatti, joten jätin riparit väliin (sittemmin erosin kirkostakin), myös ylioppilasjuhlat vietin matalalla profiililla. Lukuunottamatta Nenäkauraksi ristittyä valokuvaa, jossa lakin alta näkyvä profiilini on hyvinkin mojova. En otattanut lakkiaiskuvaa enkä kutsunut ketään juhlimaan, mistä tätini etenkin pahoitti mielensä. Silloin koin että juhlinta olisi tuntunut teennäiseltä lakkipenseyteni takia ja semmoinen teennäisyys muiden mieliksi olisi ollut minulle kuolettavaa (tai jotain). Kävin kyllä I-klubilla ja seuraavana päivänä kamujen kanssa lähiöbaarikierroksella lakin kunniaksi.
Kun menin ensi kertaa naimisiin, sanoimme tahdonit maistraatissa nätit puvut päällä. Minulla oli 50-luvun puodista vuokrattu sininen silkki-organzamekko ja tukassa ruiskaunokkeja, miehellä smokki ja makea kiharamoppitukka. Juhlimme kavereiden kesken kesämökillä, jonka pihamaalla tanssimme häävalssinamme Screaming Jay Hawkinsin I Put A Spell On Youn. Hyvistä juhlista huolimatta sitä avioliittoa ei kestänyt kauan ja voisi sanoa, että naimisiinmeno nopeutti parisuhteemme luonnollista kulkua kohti loppuaan. Olimme toisillemme hyvin huonosti sopivat ensimmäisiä vuosia lukuunnottamatta. Minä olen muutosfriikki ja exäni jämähdysfriikki, joten emme voineet hyvin toistemme kanssa pitkän päälle. Jotkin ristiriidat ovat ratkaisemattomia.
Kun valmistuin ammattikoulusta, kukaan ei edes tullut ajatelleeksi mitään juhlia tai lahjoja. Käppäilin siis itse korukauppaan ja ostin kaksi valtaisaa pronssista sormusta, Kalevala-korun Kilven ja Käärmeen. Ne minulla oli pitkään keskisormissani muistuttamassa siitä, että lapsuusaikanani vanhempien minulle hokemasta mantrasta huolimatta sentään jotain pystyn joskus viemään loppuun asti.
SP:n kanssa menimme "homoliittoon". Menimme naimisiin siksi, että mietimme, miksi homoseksuaalisten ihmisten oikeus parisuhteen virallistamiseen on ihmisoikeuskysymys. Mitäs jos -tilanteiden takia on selkeintä olla naimisissa kumppaninsa kanssa. Ensin ajattelimme vain salaa piipahtaa maistraatissa, mutta lopulta järkkäsimme yhtenä päivänä juhlalounaan lähimmille perheille ja toisena päivänä koko päivän järisyttävät nyyttärikemut kavereille. Tietenkin keskellä talvea. Emmekä otattaneet hääkuvia.
Isän hautajaisissa paria vuotta myöhemmin tajusin lopullisesti, miksi siirtymäjuhlat ovat tärkeitä. Olin melko viimeisilläni raskaana ja siksi toisaalta maapallovatsoineni vahva ja täydellinen, toisaalta hauras ja herkkä. Tunsin että yhteinen sureminen ja muistaminen kantoi eteenpäin raskaasta ahdistuksesta haikean kaipuun suuntaan. Oli terveellistä sanoa hyvästit yhdelle elämäni tärkeimmistä ihmisistä yhdessä muiden läheisten ja hyvien ystävien kesken. Isän hautajaisissa naurettiin ja itkettiin paljon, kerrottiin hauskoja lohkaisuja ja liikuttavia anekdootteja. Hyvät hautajaiset voivat siis hyvinkin toteutua, etenkin kun ihmistä on rakastettu niin kuin isääni.
Kun Esikoinen syntyi, jouduimme keksimään hänelle nimiäisjuhlat. Kumpikaan meistä ei kuulunut kirkkoon, joten tavan kastajaiset eivät olleet vaihtoehto. Anoppi oli siviilinimiäisistä hyvin pahoillaan, jopa siinä määrin, että olisin vaikka hänen mielikseen järkännyt kastejuhlat, jos se ei olisi edellyttänyt kirkkoon liittymistä. Toinen anoppia loukkaava asia oli sukunimi. SP:n kanssa kerettiläisinä heitettiin noppaa lasten sukunimestä, kun ei kummallakaan ollut asian suhteen intohimoja eivätkä nimemmekään ole toistaan ihmeellisempia tai harvinaisempia. Arpa valitsi minun sukunimeni.
Nimijuhlat aloitimme kertomalla nimen taustoista. Seuraavaksi siviilikummit saivat lapsen syliinsä kukin vuorollaan. Olimme jo etukäteen toivoneet kummituksilta hyviä toivotuksia lapselle Ruususen tapaan (sans paha noita). Nimiäisissä, kuten kastejuhlissakin uusi ihminen toivotetaan tervetulleeksi sukuun ja yhteisöön, esitellään maailmalle ja samalla esitellään hiukan maailmaa hänelle. Ja tietenkin aina käytetään tarjoutuvat syyt kekkeröintiin ja kakunsyöntiin.
Koska olen melko rujolla tavalla laiminlyönyt elämäni siirtymähetkien valokuvadokumentointia, voisin aloittaa nyt. Jos on hyviä suosituksia perhepotretin ottajista, kertokaa! Turhan myöhään olen tajunnut, että valokuvat olisivat myös lapsilleni erittäin kiinnostavia dokumentteja vanhempien elämästä. Toivottavasti arkistoista löytyy kuitenkin edes jotain hippusia, joista rakentaa mielikuvia vanhempien tarinoiden kuvitukseksi.
lauantaina, heinäkuuta 16, 2005
Mökkiloma
Hahaa, olin ensin typottaa, jotta mäkkiloma. Minullahan on mäkkiloma ainainen, kun en ole jaksanut pitää kotona ja töissä eri konekantaa. Puuceetä olen käyttänyt kotona yhdessä mielessä ja mökillä toisessa. Kuten ehkä innokkaimmat lukijani ovat huomanneet, mökkipuuceellä ei voinut polkata. Tuli niin haisevaa juttua, etten viitsinyt edes Pampersille tarjota.
En ole järin koherentti, mikä johtuu siitä, että olen ehtinyt suorittaa tänään kaikenlaisia riuska-akkahommia niin paljon, että a.e.l. (aikana ennen lapsia) en olisi edes uneksinut tekeväni niin paljon puolessa viikossa. Okei, viikossa. Olen synnynnäisesti haaveilija-mietiskelijä-tuijottelija-akka, mutta näköjään ihminen oppii riuskan käteväksi ja päteväksi raa'an, pitkällisen opettelun kautta.
Tänään siis onnistui huiskis mahdottomista jämäpaloista aamiaisen väsäys perheelle, mökin loppusiivous, pakkaaminen ym. teutarointi parissa tunnissa tietenkin yhdessä SP:n kanssa lapsenkaitsennassa vuorotellen. SP on ehkä synnynnäisesti riuska, en pitäisi anopin perusteella ihmeenä. Lapsista en tiedä, mihin sukuun tulevat, kun ovat tauotta toimessa ja puuhassa, paitsi kun kytkee virrat pois.
Mökillähän ei lekottelulomailla pienten lasten kanssa, vaan nautinto tulee lasten ilahtumisesta sekä vaihtelusta, luonnon tiirailusta, hyvästä saunasta & uinnista ja vaivihkaa pöllittyjen lepohetkien herkullisuudesta. Oli myös hauskaa käydä ekaa kertaa äksään vuoteen tepastelemassa Setsemisen kansallispuiston aarniometsässä. Tytär viihtyi kantorepussa ja poika viiletti tuhatta ja sataa.
Huomenna on tiedossa lisää reissua, joten vääntäydyn pyykkisouviin ynnä muihin lisäriuskailuihin. Ensin kuitenkin pitää jälleen keittää kahvit.
Kiitokset hemaisevalle Ammu&tyttäret-kombinaatiolle visiitistä!
(Kuvia ja linkkejä ehkis myöhemmin. Nyt sitä kahvia.)
En ole järin koherentti, mikä johtuu siitä, että olen ehtinyt suorittaa tänään kaikenlaisia riuska-akkahommia niin paljon, että a.e.l. (aikana ennen lapsia) en olisi edes uneksinut tekeväni niin paljon puolessa viikossa. Okei, viikossa. Olen synnynnäisesti haaveilija-mietiskelijä-tuijottelija-akka, mutta näköjään ihminen oppii riuskan käteväksi ja päteväksi raa'an, pitkällisen opettelun kautta.
Tänään siis onnistui huiskis mahdottomista jämäpaloista aamiaisen väsäys perheelle, mökin loppusiivous, pakkaaminen ym. teutarointi parissa tunnissa tietenkin yhdessä SP:n kanssa lapsenkaitsennassa vuorotellen. SP on ehkä synnynnäisesti riuska, en pitäisi anopin perusteella ihmeenä. Lapsista en tiedä, mihin sukuun tulevat, kun ovat tauotta toimessa ja puuhassa, paitsi kun kytkee virrat pois.
Mökillähän ei lekottelulomailla pienten lasten kanssa, vaan nautinto tulee lasten ilahtumisesta sekä vaihtelusta, luonnon tiirailusta, hyvästä saunasta & uinnista ja vaivihkaa pöllittyjen lepohetkien herkullisuudesta. Oli myös hauskaa käydä ekaa kertaa äksään vuoteen tepastelemassa Setsemisen kansallispuiston aarniometsässä. Tytär viihtyi kantorepussa ja poika viiletti tuhatta ja sataa.
Huomenna on tiedossa lisää reissua, joten vääntäydyn pyykkisouviin ynnä muihin lisäriuskailuihin. Ensin kuitenkin pitää jälleen keittää kahvit.
Kiitokset hemaisevalle Ammu&tyttäret-kombinaatiolle visiitistä!
(Kuvia ja linkkejä ehkis myöhemmin. Nyt sitä kahvia.)
lauantaina, heinäkuuta 09, 2005
Sääsken syömää
Kohta se alkaa: viikon tauko kaikista nettihommeleista ja ajanvietto erilaisissa mökkeilyaktiviteeteissa. Tiedän vanhastaan, että minusta on mielenkiintoista ja mieluista seurata luonnon tapahtua likeltä. Olen asunut pari vuotta puulämmitteisessä asunnossa, johon tuli vain kylmä vesi ja vessa-asiat piti kesät talvet hoitaa ulkohuussissa, joten olojen alkeellisuuskaan ei pelota. (Tosin asunnossani pääsin toki nettiin kävyistä kyhätyllä modeemilla.) Kaipa ne vaipat ja Neocate-putelit saa hoidelluksi kuitenkin. Ja viikko on lyhyt aika.
Nautimme kesästä ja toisistamme, olemme hukkumatta, rillailemme makkaraa ja olemme kaikin puolin lomalaisia. Raporttia seuraa, miltä homma tuntui. Olisiko meistä kenties pysyvämmin mökkeilijöiksi?
Nautimme kesästä ja toisistamme, olemme hukkumatta, rillailemme makkaraa ja olemme kaikin puolin lomalaisia. Raporttia seuraa, miltä homma tuntui. Olisiko meistä kenties pysyvämmin mökkeilijöiksi?
perjantaina, heinäkuuta 08, 2005
Yhdet ja toiset
Mietittiin SP:n kanssa terrorismia ja minä aloin tosissaan pohtia, onko ihmisten toisiksi leimaamisessa suorastaan biologinen perusta, kun se on niin tavallista, ellei peräti normaalia.
Uskon siis, että terrorismi on mahdollista, koska yksi ihmisryhmä ajattelee, etteivät toiseen ihmisryhmään kuuluvat ole minkään arvoisia. Että he ansaitsevat tulla tuhotuiksi, koska ovat vääränlaisia. Eivät oikeastaan ole ihmisiäkään. Suurimmalle osalle ihmisistä jotkin ihmisryhmät, esim. iän, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon, ihonvärin, poliittisen kannan, koulutuksen, ammatin, vammaisuuden, varallisuuden, sukupuolen, kansalaisuuden, ulkomuodon jne. perusteella kuuluvat toisiin.
Toiset ovat vähemmän ihmisiä, kasvotonta, epämiellyttävää massaa, jota ei tarvitse kohdella samoin kuin oikeita ihmisiä. Arjessa huonompi kohtelu näkyy lähinnä kylmyytenä, mutta toki historia tuntee paljon karuja esimerkkejä siitä, miten fyysiseksi ja tuhoisaksi toisten kohtelu voi äityä.
Poliittinen päätöksenteko painottuu sen mukaan, miten etäiseksi jokin ihmisryhmä toiseutetaan (hieno sana, keksin sen juuri). Esimerkiksi melko äskettäinen mielenterveyspalvelujen rankka kutistaminen johtuu luullakseni siitä, että mielenterveysongelmaiset ovat ihan toisimmasta päästä. Tottahan vammaisetkin ovat toisia, mutta mielikuvissa sympaattisempia kuin syrjäytyneet, mielenterveysongelmaiset tai päihderiippuvaiset. (Arvostan suuresti vammaistyötä tekeviä ihmisiä, he ovat korvaamattomia! Kunpa muillekin tukea tarvitseville ryhmille löytyisi noita arvokkaita puolestapuhujia tarpeeksi!)
Minä olen melkeinpä syntyjäni aina kokenut kuuluvani toisiin. Etenkin nuorena kohtasin runsaasti raskaita, masentavia väärinkäsityksiä ja ehkä siksi pyrin olemaan hyvin valppaana tässä asiassa. Yritän välttää yleistämiseen perustuvaa ennakkoluuloisuutta jonkin ryhmän jäsentä kohtaan. Ajoittain sorrun siihen, mutta pyrin huomaamaan ja korjaamaan tilanteen. Ihmisille pitää antaa tilaisuus, vaikka he kuinka olisivat keskiluokkaisia, keski-ikäisiä, tukevia, valkoihoisia, autoilevia heteromiehiä, noin esimerkiksi.
Uskon siis, että terrorismi on mahdollista, koska yksi ihmisryhmä ajattelee, etteivät toiseen ihmisryhmään kuuluvat ole minkään arvoisia. Että he ansaitsevat tulla tuhotuiksi, koska ovat vääränlaisia. Eivät oikeastaan ole ihmisiäkään. Suurimmalle osalle ihmisistä jotkin ihmisryhmät, esim. iän, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon, ihonvärin, poliittisen kannan, koulutuksen, ammatin, vammaisuuden, varallisuuden, sukupuolen, kansalaisuuden, ulkomuodon jne. perusteella kuuluvat toisiin.
Toiset ovat vähemmän ihmisiä, kasvotonta, epämiellyttävää massaa, jota ei tarvitse kohdella samoin kuin oikeita ihmisiä. Arjessa huonompi kohtelu näkyy lähinnä kylmyytenä, mutta toki historia tuntee paljon karuja esimerkkejä siitä, miten fyysiseksi ja tuhoisaksi toisten kohtelu voi äityä.
Poliittinen päätöksenteko painottuu sen mukaan, miten etäiseksi jokin ihmisryhmä toiseutetaan (hieno sana, keksin sen juuri). Esimerkiksi melko äskettäinen mielenterveyspalvelujen rankka kutistaminen johtuu luullakseni siitä, että mielenterveysongelmaiset ovat ihan toisimmasta päästä. Tottahan vammaisetkin ovat toisia, mutta mielikuvissa sympaattisempia kuin syrjäytyneet, mielenterveysongelmaiset tai päihderiippuvaiset. (Arvostan suuresti vammaistyötä tekeviä ihmisiä, he ovat korvaamattomia! Kunpa muillekin tukea tarvitseville ryhmille löytyisi noita arvokkaita puolestapuhujia tarpeeksi!)
Minä olen melkeinpä syntyjäni aina kokenut kuuluvani toisiin. Etenkin nuorena kohtasin runsaasti raskaita, masentavia väärinkäsityksiä ja ehkä siksi pyrin olemaan hyvin valppaana tässä asiassa. Yritän välttää yleistämiseen perustuvaa ennakkoluuloisuutta jonkin ryhmän jäsentä kohtaan. Ajoittain sorrun siihen, mutta pyrin huomaamaan ja korjaamaan tilanteen. Ihmisille pitää antaa tilaisuus, vaikka he kuinka olisivat keskiluokkaisia, keski-ikäisiä, tukevia, valkoihoisia, autoilevia heteromiehiä, noin esimerkiksi.
torstaina, heinäkuuta 07, 2005
Maa järisee
Pommit räjähtelevät liian lähellä, rakkaassa Lontoossa. Ahdistaa. Iltapäiväinen juokseminen ukkosen jyrähdellessä aivan raesateen alla tuntuu nyt kovin kesyltä.
Kesy on hyvä.
Kesy on hyvä.
keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2005
Halloo mutsi, täällä lapsi
Jotkut isot ja tärkeät asiat vanhemmuudessa ovat teoriassa varsin yksinkertaisia. Jostain syystä niitä on kuitenkin usein vaikeaa muistaa ja toteuttaa. Yksi näistä on huomion laki. Pieni lapsi tarvitsee paljon huomiota. Jos huomiota ei saa hyvällä, se otetaan väkisin. Todella pienikin lapsi jo huomaa, että kun teen näin, äidin tai isän huomio on taattu. "Näin" tekeminen on pienillä yleensä joko itseä tai esineitä riskeeraavaa toimintaa tai kovaa metelöintiä.
Jos uppoudun liian pitkäksi aikaa aamun lehteen enkä ole yhtään läsnä, Tosikoinen menee kronksuttamaan kirjoja hyllylle. Johan lehti väistyy ja sen takaa ilmestyy sataprosenttisesti kiukkuista huomiota antava äiti - viimeistään kun kuuluu repeytyvän paperin ääni. Eihän se kiukkuisuus ole mukavaa, mutta pahempaa, ellei peräti kamalinta on jäädä näkymättömäksi ja olemattomaksi.
Jos jaksan vaikka laulaa ja leikkiä tai jutella tai kertoa sanoja tai ottaa lapsen mukaan erilaisiin touhuihin, sitä lehteäkin saa todennäköisesti lueskella jossain välissä, kun nassi huomiotankattuna jaksaa leikkiä hetkisen itsekseen tai sisaruksen kanssa.
Joskus tuntuu, ettei mikään järjellinen määrä huomiota riitä. Kaikki on hankalaa ja haraa vastaan, mistään ei oikein tule mitään, kaikkia kiukuttaa ja lapsi on herhiläisenä kiellettyjen asioiden kimpussa. Silloin pitää priorisoida. Syödään valmisruokaa, lykätään siivouksia, pestään pyykit lasten nukkumaanmenon jälkeen ja yritetään antaa päivä pari luksushuomiota.
Luksuspäivien jälkeen yleensä tavallinen määrä huomiota riittää jonkin aikaa, kunnes itsellä alkaa taas lipsua huomio liikaa lehden tai muun mielenkiintoisen taakse tai lapselle muuten tulee kehityksen käänne tai muu kriisi - niitähän riittää elämän kiihkeinä kehitysvuosina, kun kaikki muuttuu omasta kehosta ja keskushermostosta paikkoihin ja ihmisiin täysin hallitsemattomasti. Herhiläisvaiheessa yleensä meikämude haraa vastaan vähän aikaa, kunnes taas myöntää, että aivan aivan, kun annan enemmän huomiota lapselle, pääsemme todennäköisesti vähintään pulmanratkonnan alkuun, ellei peräti ratkaista sillä koko pulmastoa.
Huomion laki toimii myös niin päin, että usein tehokkain keino sammuttaa jokin ei-toivottu asia on harkittu viileys. Se on kuitenkin vahva ase, jonka kanssa pitää olla tarkkana. Eikä se toimi, ellei korvaa yhdessä tilanteessa pihdattua huomiota muissa tilanteissa. Tarkoitus on siis tietoisesti ohittaa jokin asia minimaalisin tunnereaktion. Silloin tilanteessa vain turvataan ihmisten ja esineiden turvallisuus, kerrotaan rauhallisesti perustelut, miksi toiminta ei ole toivottavaa, mutta muuten ollaan coolina. Vastaavasti kiinnitetään paljon myönteistä huomiota siihen, kun lapsi tekee jotain rakentavaa tai vaaratonta kivaa ja mennään mukaan touhuun, jos se sopii tilanteeseen. Jos lapsi ei saa myönteisillä asioilla huomiota ja kielteisistäkin se häneltä evätään, kasvaa riski, että hän ryhtyy yhä epätoivoisempiin reaktionkerjuutekoihin tai kerrassaan masentuu.
Tämä ei sitten tosiaankaan tarkoita sitä, että kaikki vanhempien kielteiset tunnereaktiot olisi tervettä jättää väliin. Me olemme malleja ja meidän tehtävämme on osoittaa, että ihmisellä voi olla monenlaisia tunteita eivätkä ne vie maailmaa nurin. Ja onhan jatkuvassa tukahduttamisessa muutenkin riskejä. Yllä on kyseessä on vain lapsen toistuviin, ei-toivottaviin toimiin kohdistuva sammutusmetodi, jota on syytä käyttää antennit herkkinä.
Huomion painottaminen kiellettyjen asioiden asemesta lapsen tekemiin - pienen pieniinkin - rakentaviin tai edes haitattomiin asioihin auttaa myös aikuisen kuulaa. Joskus ajaudutaan kierteeseen, jossa tuntuu, että kaikki, mitä lapsi tekee, on mahdotonta ja väärin. Todellisuudessa lapsi tekee koko ajan paljon muutakin, mutta ne vanhemman mielessä hankalat asiat riistävät helposti kaiken huomion. Vanhemman vastuulla on katkaista kierre, jossa usein lapsi hermostuu jatkuvasta kielteisestä palautteesta niin, että mokaa yhä enemmän ja vanhempi hermostuu mokailusta ja omasta räksytyksestään niin, että on aamusta iltaan valmiiksi möksis lapselle, vaikkei lapsi ehtisi edes evää heilauttaa.
Viimeksi käytin viileysasetta, kun Esikoinen jatkuvasti kiskoi Tosikoista kädestä ja henkilövahingot olivat lähellä. Tässä tilanteessa nonchaleeraus oli sikälikin johdonmukaisin pyrkimys, että Esikoinen alkoi hyvin pian katsoa minuun kronksuttaessaan pikkusiskoaan, eli tarkoituksena oli saada äiti reagoimaan. Kun sain ankaran psyykkauksen avulla tunteeni tilanteessa melko rauhallisiksi - turvasin vain tyttären raajat ja totesin, ettei semmoista saa tehdä, mutta en suuttunut - toimintakin lakkasi hyvin pian. Nyt poika kohtelee siskoaan varsin huomaavaisesti ja kärsivällisesti, mikä tuntuukin olevan hänen hellän perusluonteensa mukaista.
Ajattelin, että jos polkkaan aiheesta, muistan paremmin seuraavan kerran (huomenna tai päiväunien jälkeen tms. ajan kuluttua), että huomiota pitää antaa hyvällä, jos ei halua lapsen joutuvan haalimaan sitä itselleen väkisin. Myös lapsuudenkodista perinnöksi saadut 500 nuorten- ja lastenkirjaa kiittävät tämän muistamisesta.
Jani kirjoitti äsken samasta aiheesta, kuten myös läheisriippuvuudesta, joka on minullakin agendalla. Me ollaan Janin kanssa niin samikset.
Jos uppoudun liian pitkäksi aikaa aamun lehteen enkä ole yhtään läsnä, Tosikoinen menee kronksuttamaan kirjoja hyllylle. Johan lehti väistyy ja sen takaa ilmestyy sataprosenttisesti kiukkuista huomiota antava äiti - viimeistään kun kuuluu repeytyvän paperin ääni. Eihän se kiukkuisuus ole mukavaa, mutta pahempaa, ellei peräti kamalinta on jäädä näkymättömäksi ja olemattomaksi.
Jos jaksan vaikka laulaa ja leikkiä tai jutella tai kertoa sanoja tai ottaa lapsen mukaan erilaisiin touhuihin, sitä lehteäkin saa todennäköisesti lueskella jossain välissä, kun nassi huomiotankattuna jaksaa leikkiä hetkisen itsekseen tai sisaruksen kanssa.
Joskus tuntuu, ettei mikään järjellinen määrä huomiota riitä. Kaikki on hankalaa ja haraa vastaan, mistään ei oikein tule mitään, kaikkia kiukuttaa ja lapsi on herhiläisenä kiellettyjen asioiden kimpussa. Silloin pitää priorisoida. Syödään valmisruokaa, lykätään siivouksia, pestään pyykit lasten nukkumaanmenon jälkeen ja yritetään antaa päivä pari luksushuomiota.
Luksuspäivien jälkeen yleensä tavallinen määrä huomiota riittää jonkin aikaa, kunnes itsellä alkaa taas lipsua huomio liikaa lehden tai muun mielenkiintoisen taakse tai lapselle muuten tulee kehityksen käänne tai muu kriisi - niitähän riittää elämän kiihkeinä kehitysvuosina, kun kaikki muuttuu omasta kehosta ja keskushermostosta paikkoihin ja ihmisiin täysin hallitsemattomasti. Herhiläisvaiheessa yleensä meikämude haraa vastaan vähän aikaa, kunnes taas myöntää, että aivan aivan, kun annan enemmän huomiota lapselle, pääsemme todennäköisesti vähintään pulmanratkonnan alkuun, ellei peräti ratkaista sillä koko pulmastoa.
Huomion laki toimii myös niin päin, että usein tehokkain keino sammuttaa jokin ei-toivottu asia on harkittu viileys. Se on kuitenkin vahva ase, jonka kanssa pitää olla tarkkana. Eikä se toimi, ellei korvaa yhdessä tilanteessa pihdattua huomiota muissa tilanteissa. Tarkoitus on siis tietoisesti ohittaa jokin asia minimaalisin tunnereaktion. Silloin tilanteessa vain turvataan ihmisten ja esineiden turvallisuus, kerrotaan rauhallisesti perustelut, miksi toiminta ei ole toivottavaa, mutta muuten ollaan coolina. Vastaavasti kiinnitetään paljon myönteistä huomiota siihen, kun lapsi tekee jotain rakentavaa tai vaaratonta kivaa ja mennään mukaan touhuun, jos se sopii tilanteeseen. Jos lapsi ei saa myönteisillä asioilla huomiota ja kielteisistäkin se häneltä evätään, kasvaa riski, että hän ryhtyy yhä epätoivoisempiin reaktionkerjuutekoihin tai kerrassaan masentuu.
Tämä ei sitten tosiaankaan tarkoita sitä, että kaikki vanhempien kielteiset tunnereaktiot olisi tervettä jättää väliin. Me olemme malleja ja meidän tehtävämme on osoittaa, että ihmisellä voi olla monenlaisia tunteita eivätkä ne vie maailmaa nurin. Ja onhan jatkuvassa tukahduttamisessa muutenkin riskejä. Yllä on kyseessä on vain lapsen toistuviin, ei-toivottaviin toimiin kohdistuva sammutusmetodi, jota on syytä käyttää antennit herkkinä.
Huomion painottaminen kiellettyjen asioiden asemesta lapsen tekemiin - pienen pieniinkin - rakentaviin tai edes haitattomiin asioihin auttaa myös aikuisen kuulaa. Joskus ajaudutaan kierteeseen, jossa tuntuu, että kaikki, mitä lapsi tekee, on mahdotonta ja väärin. Todellisuudessa lapsi tekee koko ajan paljon muutakin, mutta ne vanhemman mielessä hankalat asiat riistävät helposti kaiken huomion. Vanhemman vastuulla on katkaista kierre, jossa usein lapsi hermostuu jatkuvasta kielteisestä palautteesta niin, että mokaa yhä enemmän ja vanhempi hermostuu mokailusta ja omasta räksytyksestään niin, että on aamusta iltaan valmiiksi möksis lapselle, vaikkei lapsi ehtisi edes evää heilauttaa.
Viimeksi käytin viileysasetta, kun Esikoinen jatkuvasti kiskoi Tosikoista kädestä ja henkilövahingot olivat lähellä. Tässä tilanteessa nonchaleeraus oli sikälikin johdonmukaisin pyrkimys, että Esikoinen alkoi hyvin pian katsoa minuun kronksuttaessaan pikkusiskoaan, eli tarkoituksena oli saada äiti reagoimaan. Kun sain ankaran psyykkauksen avulla tunteeni tilanteessa melko rauhallisiksi - turvasin vain tyttären raajat ja totesin, ettei semmoista saa tehdä, mutta en suuttunut - toimintakin lakkasi hyvin pian. Nyt poika kohtelee siskoaan varsin huomaavaisesti ja kärsivällisesti, mikä tuntuukin olevan hänen hellän perusluonteensa mukaista.
Ajattelin, että jos polkkaan aiheesta, muistan paremmin seuraavan kerran (huomenna tai päiväunien jälkeen tms. ajan kuluttua), että huomiota pitää antaa hyvällä, jos ei halua lapsen joutuvan haalimaan sitä itselleen väkisin. Myös lapsuudenkodista perinnöksi saadut 500 nuorten- ja lastenkirjaa kiittävät tämän muistamisesta.
Jani kirjoitti äsken samasta aiheesta, kuten myös läheisriippuvuudesta, joka on minullakin agendalla. Me ollaan Janin kanssa niin samikset.
tiistaina, heinäkuuta 05, 2005
Uudet tossut
Eilen ostin urheilukaupan hauskan pojan avustuksella uudet lenkkitossut. Sovittelin ja mallailin hartaasti, tunnustelin etenkin oikeanpuoleista tilaavievää isovarvasta, kärkeen jäävää tilaa, tunnetta askeltaessa ja juokseskelinkin liikkeessä, minkä mahtui. Turha ostaa epäsopivia. Olin jo kotona testannut Sport-lehden avulla, onko jalassa lättää ja askelluksessa ylipronaatiota. Enkä turhaan.
Lenkillä oli ihanaa. Aurinko paistoi aamuisesti ja apilat tuoksuivat. Kuntoni jättää kesäflunssan jälkeen toivomisen varaa, mutta mitä pienistä. Aina voi tehdä intervallia. Ei tule paha kuntopoliisi mätkimään pampulla, vaikka kävelisi puolet ajasta, pikemminkin päin vastoin. Nörttileluni kertoo, että poltin 35 minuutin lenkillä peräti 340 kcal. Se ei ole paha asia, sillä elän murrosvaihetta. Tytär ottaa vähemmän maitoa, mutta vatsani ei ole vielä tajunnut, ettei enää tarvita niin paljon ruokaa kuin maidon suurtuotantoaikoina. Lisäksi suu haluaa maistella monia pitkään kieltolistalla olleita herkkuja. Tämä näkyy vyötäröllä aika nopsaan. (Mikä niissä fanipaloissa muuten oikein on, ettei niiden syömistä voi ikinä lopettaa yhteen?)
Tossut veivät kuin itsestään eikä asfaltillakaan tuntunut pahalta. Nyt taas ihmettelen, kuten sata kertaa aiemminkin, voiko aamulenkin kehittämä sisäinen lämpö jatkua miellyttävällä tavalla koko päivän? Tuntuu niin kuin moottorini hyrräilisi vähän isommin kuin lenkittöminä päivinä. Ylihuomenna taas!
Linkkejä
Verkkoklinikan kuntoilusivut
Tohtori.fin liikuntapaketti
Kutri.net, Katri Mannisen monipuoliset kuntoilu- ja ruokasivut
Sam Murphyn Joka naisen juoksukirjan esittely
Sport-lehti (muuten varsin innostava läpyskä, mutta mallit ovat usein MeNaisten tyyliin epäterveen laihoja)
Lenkillä oli ihanaa. Aurinko paistoi aamuisesti ja apilat tuoksuivat. Kuntoni jättää kesäflunssan jälkeen toivomisen varaa, mutta mitä pienistä. Aina voi tehdä intervallia. Ei tule paha kuntopoliisi mätkimään pampulla, vaikka kävelisi puolet ajasta, pikemminkin päin vastoin. Nörttileluni kertoo, että poltin 35 minuutin lenkillä peräti 340 kcal. Se ei ole paha asia, sillä elän murrosvaihetta. Tytär ottaa vähemmän maitoa, mutta vatsani ei ole vielä tajunnut, ettei enää tarvita niin paljon ruokaa kuin maidon suurtuotantoaikoina. Lisäksi suu haluaa maistella monia pitkään kieltolistalla olleita herkkuja. Tämä näkyy vyötäröllä aika nopsaan. (Mikä niissä fanipaloissa muuten oikein on, ettei niiden syömistä voi ikinä lopettaa yhteen?)
Tossut veivät kuin itsestään eikä asfaltillakaan tuntunut pahalta. Nyt taas ihmettelen, kuten sata kertaa aiemminkin, voiko aamulenkin kehittämä sisäinen lämpö jatkua miellyttävällä tavalla koko päivän? Tuntuu niin kuin moottorini hyrräilisi vähän isommin kuin lenkittöminä päivinä. Ylihuomenna taas!
Linkkejä
Verkkoklinikan kuntoilusivut
Tohtori.fin liikuntapaketti
Kutri.net, Katri Mannisen monipuoliset kuntoilu- ja ruokasivut
Sam Murphyn Joka naisen juoksukirjan esittely
Sport-lehti (muuten varsin innostava läpyskä, mutta mallit ovat usein MeNaisten tyyliin epäterveen laihoja)
maanantaina, heinäkuuta 04, 2005
Imelää iskelmäviihdettä
Äitimuorilla menee taas huonommin. Kotona oli viikolla tapahtunut kaatumus eikä siitä selvitty valtavitta mustelmitta - ilmeisesti luut sentään pysyivät tällä kertaa ehjinä. Meitä lapsia kirveltävät henkiset mustelmat joka kaatumisesta, mutta eiväthän ne ole säryltään kuin murto-osan noista konkreettisista. Onneksi on nyt kotipalvelu kolmasti vuorokaudessa, ateriapalvelu ja tiuhat sukulaisvisiitit. Vaikeaa on ja sydäntä pusertaa.
Eräitten henkiset puolustusvoimat käynnistävät kaikenlaista epätoivoiseltakin haiskahtavaa, jotta ajatus ei velloisi liikaa ahdistavuuksissa. Paras tähän mennessä on ollut imelän iskelmän pyörittäminen pollan vinyylisoittimessa:
Ja kohta taas mieltä moukaroi vanhuuden rapistumisen kaikkinainen surkeus. I don't think Mozart's gonna help at all, niin kuin Barbara Bel Geddesin roolihahmo tuumasi Vertigossa, saati sitten iskelmät.
Eräitten henkiset puolustusvoimat käynnistävät kaikenlaista epätoivoiseltakin haiskahtavaa, jotta ajatus ei velloisi liikaa ahdistavuuksissa. Paras tähän mennessä on ollut imelän iskelmän pyörittäminen pollan vinyylisoittimessa:
Roses are redJa siirappiäänisen mieslaulajan sokerinen naisäänten taustakuoro toistaa
Violets are blue
Sugar is sweet, my love
But not as sweet as you
As sweet as youHampaat pitää pestä, kun tuommoista vastaanottaa. Mielessäni Kevan sanoo, että kuule tyttö, sinä kuulet tuon kappaleen joskus jossain ja muistelet, että perhana, siellä sitä istuttiin poikien kanssa Walton-on-Thamesissa pubissa ja kuunneltiin ... mutta sitten tulee oikosulku. Mikä ihme oli noita perushittejä (Danny Boydia sun muita) veivanneen iskelmämiehen nimi? Joku brittien suosima britti se epäilemättä oli, ellei sitten irkku, niin kuin juopotteluun taipuvainen Brian, pubin omistaja.
Ja kohta taas mieltä moukaroi vanhuuden rapistumisen kaikkinainen surkeus. I don't think Mozart's gonna help at all, niin kuin Barbara Bel Geddesin roolihahmo tuumasi Vertigossa, saati sitten iskelmät.
sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2005
Hauskoja asioita
Kävin heti aamusta hikilenkillä ja sen jälkeen kaikki on tuntunut hauskalta. Tuntui se lenkkikin, joskin totesin, että uudet tossut pitää saada. Harmi, ettei ole pätäkkää, kun SP:n kanssa tehtiin snadi virhearviointi ja mentiin samaan aikaan hammashoitoon. Lomakassa vajeni noin 800 eurolla. Onhan tuo ystävällinen Visa, joka vingahtelee duurissa myös urheilukaupassa. (Äh, ei tuo hammaslääkärilasku ollut hauska asia.)
Nassit ovat riehuneet urakalla ja koko väki tuntuu antautuneen lomatunnelman vietäväksi. SP:n vuotuinen loma-angst on tällä kertaa ollut niin kääpiömäinen, ettei sitä edes paljaalla silmällä huomaa. Se ei johdu ainakaan lomaa edeltävän stressin puutteesta. En jää kaipaamaan angstitteluja, uskon meidän pärjäävän mainiosti ilmankin.
Tätä on odotettu koko viikko.
Tänään vihdoinkin Esikoinen pääsi leikkaamaan ruohoa. Asia on mainuttu viime viikolla noin 750 kertaa päivässä. Nurmikko pykättiin uusiksi viime kesänä eikä sitä tänä vuonna saa hirmu tiuhaan suristella. Eihän sitä viime vuonna voinut arvata, millainen hitti ruohonleikkuu on nyt. Onneksi on myös futis, frisbee, hepat, uinti ja muut kilpailevat houkutukset. Kuten valitettavasti parketin märkämoppaus, jota saa olla kieltämässä 50 kertaa päivässä. (Huom. luvut saattavat olla subjektiivisesti painotettuja.)
Kun kerran isovelikin.
Tänä vuonna kokeilemme myös mökkeilyä viikon päivät vuokramökillä. (Siellä ei ole nettiyhteyttä, muuten.) Esikoinen on meistä ilmeisin mökkihullu, meidän muiden pitää varovaisesti testailla mökki-intomme astetta.
Päivän hauskuudet top5:
Nassit ovat riehuneet urakalla ja koko väki tuntuu antautuneen lomatunnelman vietäväksi. SP:n vuotuinen loma-angst on tällä kertaa ollut niin kääpiömäinen, ettei sitä edes paljaalla silmällä huomaa. Se ei johdu ainakaan lomaa edeltävän stressin puutteesta. En jää kaipaamaan angstitteluja, uskon meidän pärjäävän mainiosti ilmankin.
Tätä on odotettu koko viikko.
Tänään vihdoinkin Esikoinen pääsi leikkaamaan ruohoa. Asia on mainuttu viime viikolla noin 750 kertaa päivässä. Nurmikko pykättiin uusiksi viime kesänä eikä sitä tänä vuonna saa hirmu tiuhaan suristella. Eihän sitä viime vuonna voinut arvata, millainen hitti ruohonleikkuu on nyt. Onneksi on myös futis, frisbee, hepat, uinti ja muut kilpailevat houkutukset. Kuten valitettavasti parketin märkämoppaus, jota saa olla kieltämässä 50 kertaa päivässä. (Huom. luvut saattavat olla subjektiivisesti painotettuja.)
Kun kerran isovelikin.
Tänä vuonna kokeilemme myös mökkeilyä viikon päivät vuokramökillä. (Siellä ei ole nettiyhteyttä, muuten.) Esikoinen on meistä ilmeisin mökkihullu, meidän muiden pitää varovaisesti testailla mökki-intomme astetta.
Päivän hauskuudet top5:
- Hikilenkki
- Lasten touhut ml. lorupussin lanseeraus
- Kahvi, tuo kestohauskuttajani
- Sauna
- Ilta, kun hengaillaan SP:n kanssa kaksin
lauantaina, heinäkuuta 02, 2005
Jääkaappiäidin tilitys
Jotenkin on vaikeaa päästä yli raastavien tunteiden sekamelskasta, kun miettii autismin tutkimusta ja hoitoa ennen vanhaan. Leo Kanner, autismitutkimuksen isä, alkuun esitti autismin (tuolloin AKA lapsuusiän skitsofrenia) johtuvan koulutettujen äitien tunnekylmyydestä.
Teoria jäi elämään inhimillisesti katsoen liian pitkäksi aikaa. Sen valtakautena autistit ja heidän äitinsä saivat vuosikymmenien ajan epäasianmukaista kohtelua. Kun psykoterapia ei tepsinyt autisteihin, heidän lukittiin tynnyriin kuntoutuskelvottomina tapauksina ja heitettiin avain pois. Noin karkeasti ottaen. Äidit syyllistettiin henkihieveriin jostain, mitä he eivät ole mitenkään voineet aiheuttaa lapselleen.
Kanner pyysi myöhemmin anteeksi autistien äideiltä. Jossain maailman kolkissa yhä jaksetaan esittää kiintymyssuhdeteorioita autismin yhteydessä ja epäilemättä Suomestakin löytyy jokunen jäärä, joka haluaa uskoa jääkaappiäidin valtavaan voimaan. Ei ole kauankaan, kun luin jotain jääkautisen katkuista juttua Lääkärilehdestäkin.
Aika voimakasta epäluottamusta psyk-tieteitä kohtaan herättää se, että jääkaappiteoria jatkoi porskuttamistaan siitä huolimatta, ettei sille ollut pitäviä todisteita eivätkä sen pohjalta kehitetyt terapiat toimineet. Siihen vain haluttiin uskoa. Voin eläytyä siihen, miten ihanan kamalaa on kuvitella, että joku täysin normaalin oloinen nainen olisi tappanut mystisellä kylmyydellään lapsensa sosiaalisuuden ja kommunikaatiokyvyt. Siihen en jaksa eläytyä, miten vieläkin "kaikki johtuu ympäristön vaikutuksesta" -puolueen jäsenet kaivautuvat poteroihin ja valittavat kamalaa biologisoivuutta, kun autismia vihdoin tutkitaan asiallisesti.
Onneksi Esikoinen syntyi 90-luvulla eikä aiemmin ja Suomessa eikä esimerkiksi Ranskassa. Täälläkin autismin varhaiskuntoutuksessa on vielä paljon kohentamista, mutta ainakin sitä usein saa, asiallisessa ja hyödyllisessä muodossa. Eikä kukaan tule sanomaan minua jääkaappiäidiksi. Jopa päin vastoin. Vielä ihan alkuvaiheessa ajattelin, että kenties ympäristön vaikutus oli aiheuttanut oirehdintaa yhdessä jonkin synnynnäisen suurherkkyyden kanssa. Sain kuulla, että edes syvästi masentunut yksinhuoltajaäiti ei saisi lapseni tyyppistä oirehdintaa aiheutumaan lapsessaan.
Nykyään saa lukea ammattilaispuoleltakin kaikenlaista herkkua. Semmoisiakin, mitä itse olen salaa ajatellut niin kauan kuin olen tavannut Esikoisen autistikollegoja. Neuropsykologi Tuula Kulomäki sanoo Autismi-lehdessä (2/2005)
Teoria jäi elämään inhimillisesti katsoen liian pitkäksi aikaa. Sen valtakautena autistit ja heidän äitinsä saivat vuosikymmenien ajan epäasianmukaista kohtelua. Kun psykoterapia ei tepsinyt autisteihin, heidän lukittiin tynnyriin kuntoutuskelvottomina tapauksina ja heitettiin avain pois. Noin karkeasti ottaen. Äidit syyllistettiin henkihieveriin jostain, mitä he eivät ole mitenkään voineet aiheuttaa lapselleen.
Kanner pyysi myöhemmin anteeksi autistien äideiltä. Jossain maailman kolkissa yhä jaksetaan esittää kiintymyssuhdeteorioita autismin yhteydessä ja epäilemättä Suomestakin löytyy jokunen jäärä, joka haluaa uskoa jääkaappiäidin valtavaan voimaan. Ei ole kauankaan, kun luin jotain jääkautisen katkuista juttua Lääkärilehdestäkin.
Aika voimakasta epäluottamusta psyk-tieteitä kohtaan herättää se, että jääkaappiteoria jatkoi porskuttamistaan siitä huolimatta, ettei sille ollut pitäviä todisteita eivätkä sen pohjalta kehitetyt terapiat toimineet. Siihen vain haluttiin uskoa. Voin eläytyä siihen, miten ihanan kamalaa on kuvitella, että joku täysin normaalin oloinen nainen olisi tappanut mystisellä kylmyydellään lapsensa sosiaalisuuden ja kommunikaatiokyvyt. Siihen en jaksa eläytyä, miten vieläkin "kaikki johtuu ympäristön vaikutuksesta" -puolueen jäsenet kaivautuvat poteroihin ja valittavat kamalaa biologisoivuutta, kun autismia vihdoin tutkitaan asiallisesti.
Onneksi Esikoinen syntyi 90-luvulla eikä aiemmin ja Suomessa eikä esimerkiksi Ranskassa. Täälläkin autismin varhaiskuntoutuksessa on vielä paljon kohentamista, mutta ainakin sitä usein saa, asiallisessa ja hyödyllisessä muodossa. Eikä kukaan tule sanomaan minua jääkaappiäidiksi. Jopa päin vastoin. Vielä ihan alkuvaiheessa ajattelin, että kenties ympäristön vaikutus oli aiheuttanut oirehdintaa yhdessä jonkin synnynnäisen suurherkkyyden kanssa. Sain kuulla, että edes syvästi masentunut yksinhuoltajaäiti ei saisi lapseni tyyppistä oirehdintaa aiheutumaan lapsessaan.
Nykyään saa lukea ammattilaispuoleltakin kaikenlaista herkkua. Semmoisiakin, mitä itse olen salaa ajatellut niin kauan kuin olen tavannut Esikoisen autistikollegoja. Neuropsykologi Tuula Kulomäki sanoo Autismi-lehdessä (2/2005)
Autistisissa lapsissa, nuorissa ja aikuisissa on jokin salaperäinen viehätys. Olen huomannut saman vaikutuksen myös monissa työtovereissani, jotka ikään kuin syttyvät heidän kanssaan työskentelyyn.Harmittaa suuresti, etten jo parikymmentä vuotta sitten tajunnut, mitä kaikkea kiehtovaa voisi erityispuolella olla työmielessä. Kulomäki tuumaa myös:
autismin luontaisilla piirteillä on paljon positiivista merkitystä.Samassa lehdessä autismiaiheesta väitellyt Marko Kielinen kertoo:
Autismin kohtaaminen ei aina ole ikävä asia, vaan se voi toimia myös mieltä avartavana tapahtumana, jolloin vasta ymmärtää, mitä erilaisuus on ja kuinka sitä tulee myös kunnioittaa. Kuntoutuuksen tarkoitus ei ole muuttaa persoonaa, vaan madaltaa henkilön kynnystä selviytyä elämässään parhaalla mahdollisella tavalla. Autismin kirjon toisessa päässä kohtaamme henkiöitä, joiden kyky hahmottaa maailmaa on erilainen ja usein kehitystämme eteenpäin vievä, ainutlaatuinen ja arvokas voimavara.Otin nämä possutiiviset sitaatit heinäkuisen illan ja SP:n loman alkamisen kunniaksi. Ehtiihän niitä hankalia puolia taas miettiä vilpoisemmillakin säillä.
perjantaina, heinäkuuta 01, 2005
Järkytys ja toipumus
Varoitus: tämä postaus sisältää anglismeja.
Perjantaitäti ei tullutkaan kahdeksalta, joten vaivuin horrorin, terrorin ja anksieteetin kataliin kouriin. Viikko on ollut tavallista hevimpi. Lapset ovat herätelleet veikeästi toisiaan yön hämärinä tunteina ja päivät ovat välillä äityneet hankaliksi, kun ei rankkasade ole päästänyt pihalle riehumaan. Kivaakin on ollut, mutta nyt aloin olla kovassa tädintarpeessa. Antakaa mulle jarru!
Jätin jo kymmentä yli kahdeksan hätäviestejä tätikeskuksen puhelinvastaimeen ja vartin yli kahdeksan menetin hermoni ekan kerran, kun totesin Tosikoisen kiskoneen kannettavasta tietokoneestani välilyönnin, vaihdon ja funktion himputtiin.
Kun nyt lähdettiin tunnustamaan, voin myöntää pirauttaneeni itsesäälin kyyneleet tuossa vaiheessa. Kaikki mun oma revitään ja rikotaan yhyy -linjalle mentiin puoleksi minuutiksi. Puoli minuuttia intensiivistä itsesääliä silloin tällöin tekee oikein gutaa, joskin tytärtä säikäytti äidin itkahdus ja poikakin vaikutti hiukan heilahtaneen raiteiltaan, koska hänen piti sanoa äkkiä 300 kertaa (viittoen) isä leikkaa ruohoa ulkona.
Uskon siihen, että äidinkin tunteet saavat näkyä, samoin kuin se, että ne menevät ohi. Hommat hoituvat, lapsista tykätään kamalasti, elämä on turvallista ja perustarpeet aina hoidellaan, vaikka välillä voi surettaa, kiukuttaa, onnetuttaa, naurattaa ja välillä ollaan muuten vaan. Huom. tietysti lasten tunteet hyväksytään myös. Yritän opettaa itseäni ja lapsia reivaamaan tunteiden ilmauksia mahdollisimman tuhoamattomaan suuntaan.
Puoli yhdeksältä sitten soitti tätipalvelun ylitäti ja kertoi, että sieltä ollaan tulossa yhdeksäksi. HELPOTUKSEN HUOMATTAVAN KOOKAS HUOKAUS. Aurinko paistaa ja lapset riehuvat ulkona tätiseurassa. Tästä ilahtuneena tyhjensin heti tiskikoneen, panin pyykin jympsyttämään, keitin tsufeet ja nautin juhallisen aamupalan sohvalla lojuen ja dekkaria lukien. Aah.
Perjantaitäti ei tullutkaan kahdeksalta, joten vaivuin horrorin, terrorin ja anksieteetin kataliin kouriin. Viikko on ollut tavallista hevimpi. Lapset ovat herätelleet veikeästi toisiaan yön hämärinä tunteina ja päivät ovat välillä äityneet hankaliksi, kun ei rankkasade ole päästänyt pihalle riehumaan. Kivaakin on ollut, mutta nyt aloin olla kovassa tädintarpeessa. Antakaa mulle jarru!
Jätin jo kymmentä yli kahdeksan hätäviestejä tätikeskuksen puhelinvastaimeen ja vartin yli kahdeksan menetin hermoni ekan kerran, kun totesin Tosikoisen kiskoneen kannettavasta tietokoneestani välilyönnin, vaihdon ja funktion himputtiin.
Kun nyt lähdettiin tunnustamaan, voin myöntää pirauttaneeni itsesäälin kyyneleet tuossa vaiheessa. Kaikki mun oma revitään ja rikotaan yhyy -linjalle mentiin puoleksi minuutiksi. Puoli minuuttia intensiivistä itsesääliä silloin tällöin tekee oikein gutaa, joskin tytärtä säikäytti äidin itkahdus ja poikakin vaikutti hiukan heilahtaneen raiteiltaan, koska hänen piti sanoa äkkiä 300 kertaa (viittoen) isä leikkaa ruohoa ulkona.
Uskon siihen, että äidinkin tunteet saavat näkyä, samoin kuin se, että ne menevät ohi. Hommat hoituvat, lapsista tykätään kamalasti, elämä on turvallista ja perustarpeet aina hoidellaan, vaikka välillä voi surettaa, kiukuttaa, onnetuttaa, naurattaa ja välillä ollaan muuten vaan. Huom. tietysti lasten tunteet hyväksytään myös. Yritän opettaa itseäni ja lapsia reivaamaan tunteiden ilmauksia mahdollisimman tuhoamattomaan suuntaan.
Puoli yhdeksältä sitten soitti tätipalvelun ylitäti ja kertoi, että sieltä ollaan tulossa yhdeksäksi. HELPOTUKSEN HUOMATTAVAN KOOKAS HUOKAUS. Aurinko paistaa ja lapset riehuvat ulkona tätiseurassa. Tästä ilahtuneena tyhjensin heti tiskikoneen, panin pyykin jympsyttämään, keitin tsufeet ja nautin juhallisen aamupalan sohvalla lojuen ja dekkaria lukien. Aah.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
