Pyrstölihakset töihin

Päätin tehdä rysäyttää perusopinnot sosiaalipsykologiasta. Luullakseni sen jälkeen tiedän, olemmeko sospsykan kanssa hyvä parivaljakko. Jos olemme, rysäyttelen lisää! Aamupäivän olen pää höyryten järjestellyt lapsenhoitosysteemejä luentojen ajaksi. Tietenkin koko vuoden luennot annetaan pääasiassa syys- ja lokakuussa.

Samalla höökillä olen järjestänyt vihdoinkin myös graduntekovapaata itselleni. Kyllä minusta vielä maisteri tulee, vaikka sitten pyrstö huutaisi apua liiallisesta penkityksestä. Vien sen välillä juoksemaan, niin eikö tuo pysy tyytyväisenä.

Eräs Sailaksen kätyri, jonka tiedän lukevan tätä blogia, saa vastuulleen pyrstön viennin lähiöbaariin välillä. Löffätaukojakin tarvitaan.

sfnet 20 vuotta -kekrit 15.10. Helsingissä

Mitä, eikö aina ole ollut blogeja? Onko joskus ollut aika, kun oli netti muttei veppiä? Onko vieläkin olemassa jotain muuta kuin tsättiä, palstaa, polkkaa? Ei, kyllä, kyllä.

Sfnet, tuo suomenkielisten nyyssiryhmien isä, äiti, vaari ja Kylli-täti täyttää kaksikymmentä vuotta ja aikoo viettää pirskeitä. Ilmoittaudu ja seuraa biletilanteen kehitystä blogista tai nyytimistä.

Toiveissa on paikalle jaunttaaminen, mutta en lupaa hiprakoitua. Eilispäivän räytymyksellisten olotilojen jälkeen en enää koskaan päästä systeemiini alkoholia. (Pahamaineinen sunnuntai-illan pieni baari-istunto isonveljen seurassa vaati jälleen veronsa. Jotain asioita ei ikinä tunnu oppivan, vaikka toistoja on ollut ihan autismipedagoginen määrä.)

Otteita Autismikirjon näkökulmia -konferenssin sisällöstä

Yhteenveto alkoi venyä mahdottomuuksiin, joten päätin siirtää esityksissä olleita ideoita omaan postaukseensa. Jokaisella puhujalla oli runsaasti mielenkiintoista puhuttavaa, joten voin vain ottaa pieniä palasia sisällöistä ja ne tietenkin suodattuvat minun (väsyneen mutta innokkaan) mieleni läpi. Kannattaa tsekata myös yhteenvetopostauksen kommenttikeskustelu.

Dinah Murray kaavaili jonkinlaista autismimerkkiä (vähän kuin diabeetikoilla) tai liikennevaloja, joilla voisi viestiä sietokyvyn lopun lähestymistä ympäristölle. Jos ympäristö tällöin ymmärtää jättää autistisen ihmisen rauhaan, vältytään katastrofeilta. Ainakin Britanniassa autistisen ihmisen henkilökohtaisen katastrofin seuraukset voivat olla äärimmäisen vakavat. Hänet saatetaan luokitella vaaralliseksi hulluksi, joka suljetaan loppuelämäkseen laitokseen. (Todellakin suljetaan, ulos pääsee, jos pääsee, kahden vartijan kanssa.) Valitettavasti Suomesta löytyy tänäkin päivänä yhtä karuja kohtaloita, kuten konferenssissa kävi ilmi. Autismikirjon piirteitä ei ymmärretä psyk-piireissä vielä läheskään riittävästi.

Murrayn Autism and Computing -kotisivut.

Wendy Lawson antoi diagnosointiesimerkin omasta lapsuudestaan
Psykiatri: Wendy, kuuletko ääniä
Wendy: Kyllä. (Onko tuo ihan fiksu kaveri? Äänethän ovat luonteeltaan semmoisia, että niitä on tarkoitus kuulla.)
P: Wendy, näetkö kuvia?
W: Kyllä. (Tuo kaveri ei todellakaan ole fiksu. En kai minä ole sokea?)
Psykiatri päätyi skitsofreniadiagnoosiin. Wendy käsitti kirjaimellisesti sen, mitä lääkäri kysyi, koska on autistinen. Tohtori Lawson ei ole tyhmä - eikä ollut lapsenakaan, vaan kirjaimellinen.

Edelleen diagnosoinnissa on ongelmia ja Lawson puhui myös siitä, että käsitteistön muuttaminen tarkempaan suuntaan olisi hyväksi. Nyt kaikki autismikirjon piirteet kuvaillaan puutteina ja pulmina, nekin, jotka sisältävät myös vahvuuksia ja voimavaroja.

Yleisöstä joku kysyi, onko Wendy Lawson todellakin autistinen. Hän esiintyi hyvin, puhui selkeästi ja hauskasti ja otti kontaktia yleisöön. Yleisö oli vahvasti mukana (suomalaiseksi) ja tuntui ymmärtävän näitä hankalia asioita. Wendyn (käytän etunimeä, koska hän itsekin käytti sitä esityksissään) luennoinnin helppous oli hyvä esimerkki autistisen monotrooppisen mielen toiminnasta käytännössä.

Kun autistinen mieli kiinnostuu, se kiinnostuu voimakkaasti. Kiinnostus suuntaa huomion vahvasti kohteeseensa. Tästä kumpuaa motivaatio. Wendy kertoi kysyjälle, että hänen on hyvin vaikeaa selviytyä kauppa-asioinnista ja matkustaminen yksin olisi täysi mahdottomuus, noin esimerkiksi. Luennointi on hänelle tärkeää ja rakasta, joten hän pystyy suuntaamaan siihen huomionsa ja kiinnostuksensa. Autisti ei pysty kovin hyvin muuttamaan huomionsa kohdetta. Sitä voi harjoitella, mutta NT:ksi ei silti koskaan tule.

Tätä monen NT-ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää. Autistinen ihminen saattaa olla säteilevän älykäs ja huippu omassa erikoisasiassaan, mutta vaikuttaa suorastaan idiootilta useissa arkisissa asioissa. Valitettavasti, kuten Dinah Murraykin sanoi, jos autistinen ihminen tulee kohdelluksi idioottina tuommoisessa vaikeassa tilanteessa, hän todennäköisesti menettää loputkin mahdollisuudet selviytyä eteenpäin sillä kertaa. (Ei pidä kohdella idiootteina ihmisiä, vaikka he vaikuttaisivat idiooteilta.) Jos autistinen ihminen saa tarvitsemansa tuen arkiasioissa, hän voi loistaa niissä asioissa, jotka hallitsee.

Huomion suuntautumisen tavat (poly- vs. monotrooppinen) tuottavat erilaisia kognitiivisia prosesseja, joten myös oppimistyylit ovat erilaisia. Tästä seuraa se, että tarvitaan erilaisia opetustyylejä. (Tämä pätee myös diagnoosirajojen ulkopuolella. Olemme kaikki erilaisia oppijoita.)

Wendy Lawsonin kotisivut.

David Andrews esitti useita tapoja parantaa autismikirjolla olevan ihmisen jatkokoulutusmahdollisuuksia. Esimerkiksi käsin kirjoittaminen saattaa olla ylipääsemätön este päästä läpi pääsykokeista tai tenteistä, samoin näihin suorituksiin liittyvän paineen sietäminen. Tietokoneenkäytön salliminen ja vaihtoehtoiset suoritustavat, kuten erilaiset tehtävät ja jatkuva arviointi auttavat näistä yli. Myös yliopistoalueiden sekavuus, kirjoittamattomien sääntöjen ja tapojen moninaisuus, ihmisten paljous, vaihtoehtojen loputtomuus... kaikki nämä saattavat käydä liiallisiksi autistiselle ihmiselle, jolla kuitenkin pulmistaan huolimatta saattaa olla todella loistava, akateeminen mieli. Erilaiset vertais- ja toveritukijärjestelmät, tukihenkilöt ja yksilöllisesti räätälöidyt sisäänajojaksot auttaisivat näistä käytännön hankaluuksista yli. Syrjivistä opintokäytännöistä luopuminen ei ole lopulta kovin vaikeaa, jos tahtoa löytyy..

Juhani "Jalle" Vallikari on laatinut arjenhallintaoppaan Asperger-ihmisille. Ydinajatus on se, että ihmistä ei pyritä "parantamaan autismista", vaan pyritään siihen, että hän ottaa haltuun elämän työkaluja vähittäin ja itse hahmottelee suunnan, mihin on menossa. Jalle jakaa hallinnan kolmeen osaan: arki, sosiaalinen elämä ja minuus. Monesti Asperger-ihmiset ovat hyviä oppimaan, kun he saavat huomionsa kiinnittymään opittavaan asiaan. Arjen erilaisten aspektien sisäisen logiikan oppiminen voi auttaa ottamaan haltuun myös oman arkensa. Sosiaalista näkökykyä voi myös auttaa, jos autismikirjon ihminen oppii tietämään, mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota sosiaalisessa kanssakäymisessä. Minuuden hahmottaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa. Emootiot (biologinen ilmiö) ja tunteet (sosiaalinen ilmiö) tehdään ensin käsiteltäviksi ja sitten käsitettäviksi. (Tässä pieni raapaisu hienosti esityksestä.)

Stephen Shore -aiheesta kirjoitan omassa bloggauksessaan, kun olen lukenut hänen kirjansa Beyond the Wall - Personal Experiences with Autism and Asperger Syndrome.
Stephen Shoren kotisivut.

Jody John Ramey puhui omasta urastaan balettitanssijana, koreografina ja autistisena ihmisenä. Hän myös (muistaakseni) mainitsi, että on eläissään tavannut yhden autismikirjon ihmisen, joka sanoo olevansa täysin vailla aistiongelmia. Jody tuumasi, että hän sitten vain huvikseen pitää verhot aina kiinni ja elelee kotonaan hämärissä. (Mielestäni autististen ihmisten aistiasioista ei puhuta tarpeeksi ainakaan Suomessa.)

Ramey hakeutui baletin pariin sattumoisin, koska opinto-ohjelmaan kuului pakollisena liikuntaa eikä hän kestänyt ajatusta peleistä ja telineliikunnoista. Klassinen baletti on toisteista, säännönmukaista, selkeää. Balettitanssijat ovat usein hyvin intohimoisia, eli voimakkaasti kiinnostuneita yhdestä asiasta. Ramey koki balettimaailman hyvin autismiystävälliseksi paikaksi, jossa oli helppo sopia joukkoon.

On olemassa myös varsinaista tanssiterapiaa, joka on päämäärätietoista työskentelyä. Se voi auttaa kehonhallintaan, ryhtiin, motoriikkaan, sosiaaliseen kanssakäymiseen, aistien tasapainottumiseen jne. Tanssi puolestaan on leikkiä, jossa on järjestys (organised play). Molemmilla on paikkansa. (Arvannette, että esittelen Esikoiselle tanssia hyvin pian. Musiikki on mieluista, liikkuminen on mieluista, rytmi on mieluista. Minulle ainakin näistä mieluisuuksista hahmottuu jonkinlaisia nuolia tanssin suuntaan.)

Konferenssipuhujat menevät metsään

Näen unia konferenssijutuista ja asiat pyörivät päässä kuin tanssivat dervissit. Kohta lähdemme kuitenkin metsäretkelle ulkomaalaisten puhujavieraittemme kanssa. Paistamme makkaraa pöpelikössä ja poimimme sieniä. Pysykää kanavalla tai menkää itsekin metsään. Siellä voi vastaan tulla Asperger.

Lisäys retken jälkeen: Metsässä on syys. Sienet kurkistelivat joka mättäältä ja pitkospuut olivat liiukkaita. Paistoimme leiripaikalla laavussa makkaraa ja nautimme muita eväitä, juttelimme. Minä ja pari toveria tulimme paikalle etukäteen, joten sain kaikessa rauhassa unohtaa ajan ja paikan tulta viritellessäni ja laistaa muista hommista. Nyt savun tuoksu/katku leijuu ympärilläni sakeana pilvenä.

Totesin jälleen sen, että olen aidallaistuja, en oikein NT enkä autie/aspie. Voin olla yksinäinen ja epäkelpo molemmissa ryhmissä tai pyrkiä olemaan oukei molemmissa. Jonkinlainen välittäjäaine. Tunnelmat vaihtelevat näiden kahden välillä yllättävän haipakkaan.

Ulkomaiset puhujavieraamme ovat välkkyjä ja hauskoja. Liian myöhään tajusin, että olisin tietysti voinut ottaa Esikoisen mukaan. Äh. Pöh. Ensi kerralla sitten. (Pakko on tulla ensi kerta, tämä oli niin hyvä juttu.)

Kaikki koulutuksissa päähäni imeytyneet ajatukset ovat jo nyt näkösällä jälleen paljon parempana kontaktina minun ja poikani välillä. Ei se huono muutenkaan ole, mutta tämä on suorastaan herkkua.

Ikkunasta yhteenvetää

Lieneekö järkevää tehdä yhteenvetoa koko valtaisasta ajatusten ja tietojen määrästä, jonka olen ahtanut päähäni? Onko järkevyys ensisijainen tavoitteeni? Jos on, kannattaako minun bloggata? Kas, puhuin itseni sellaiseen pussiin, josta päästäkseni pitää joko tehdä yhteenveto tai lopettaa polkkaus. Hmm, vaikea valinta.

Autismikirjon ihmisillä on vakiintuneen näkemyksen mukaan vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, kommunikaatiossa ja mielikuvituksen käytössä. Etenkin olen aina ihmetellyt tuota mielikuvitus-asiaa, mutta nyt ymmärsin, että ammattilaiset viittaavat tietynlaiseen, ei-autistiseen mielikuvitukseen. Luovuutta ja kekseliäisyyttä autismikirjon ihmisiltä löytyy viljalti, se vain on erilaista kuin muilla.

Sosiaalisuuden ja kommunikaation ongelmat kumpuavat havaintojen tekemisen erilaisuudesta. Autistisella ihmisellä on monotropistinen mieli, yksikanavainen, sinne mahtuu karkeasti ottaen yksi asia kerrallaan.

Ei-autistinen aistivammaton ihminen (neurotyypillinen eli NT) vastaanottaa koko ajan informaatiota kaikkien aistikanaviensa kautta ja prosessoi yhtä aikaa useita erilaisia asioita, esimerkiksi tiedostaa lähestyvän ruoantarpeen, huomaa lähistöllä olevien ihmisten tarpeet (esim. tulla kuulluksi, päästä ohi, päästä katsekontaktiin), muistaa lapsen syntymäpäivälahjan ostamisvelvoitteen, kuulee puhelimen soivan, osaa sanoa asianmukaisen tervehdyksen... NT:n ei tarvitse edes miettiä mokomaa, kaikki sujuu lähes automaattisesti.

Autistinen ihminen saattaa esimerkin asioista tiedostaa vaikkapa vain lähestyvän ruoantarpeen. Hän suuntaa syömään ja ohittaa muut asiat, koska ruokailu valtaa mielen. Ei-autistit pitävät epäilemättä hänen toimintaansa töykeänä, jos eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Jos yksikanavaiseen mieleen yritetään pukata liikaa ärsykkeitä, se tulvii helposti yli tai tukkeutuu. Silloin seurauksena saattaa olla täydellinen hallinnan menetys.

Yksikanavaisuudessa on myös vahvuuksia. Voimakas, intohimoinen keskittyminen yhteen asiaan mahdollistaa hyvin perinpohjaisen erikoistumisen. Kuten kaikki pitkälle erikoistuneet ihmiset tietävät, kun erikoistumisen kohde on oikeanlainen, siitä aukeaa kokonainen maailma. Moni autismikirjolla oleva ihminen on "pinttymänsä", "juuttumansa", "pakkomielteensä" (ja mitä niitä haukkumasanoja onkaan) kautta löytänyt ammatin, ystäväpiirin, puolison, paikan maailmassa.

Kannattaa kääntää kelkkaa, alkaa tarkastella autismikirjoa uusin silmin. Nyt keskitytään usein liian yksipuolisesti ongelmiin. Monesti kaikki autistin tai Asperger-ihmisen poikkeavuus normista nähdään ongelmana, sairautena, vammaisuutena. Kuitenkin kyseessä ovat ominaisuudet jotka, kuten synnynnäiseen temperamenttiin liittyvät ominaisuudet, voivat olla heikkouksia tai vahvuuksia sen mukaan, miten niiden kanssa eletään.

Tietyt ominaisuudet voivat haitata arkielämää siinä määrin, että autismikirjolla oleva ihminen tarvitsee tukitoimia koko elämänsä ajan. Niidenkin ominaisuuksien toinen puoli voi olla jokin erityinen vahvuus. Näille vahvuuksille voi rakentaa vaikka mitä! Pelkkien ongelmien tuijottamisen asemesta pitää avata silmät myös ominaisuuksien hyville puolille! Pahimmillaan pyritään jopa kitkemään autistiselta ihmiseltä hänen ominaisuuksiaan sen sijaan, että pyrittäisiin auttamaan niiden suuntaamisessa rakentaviin asioihin. Parhaassa tapauksessa pyritään auttamaan autistista ihmistä itseään löytämään ne tavat, joilla hän voi parhaiten toteuttaa itseään ja menestyä elämässään.

"Johnakinhan meiränkin pitää olla", päättyi yksi isäni kaskuista. Me kaikki tarvitsemme oman paikkamme. Autistisenkin ihmisen on mahdollista kukoistaa ja menestyä, löytää mielekäs paikka yhteisössä. Siihen hän tarvitsee vaihtelevasti tukea ja apua, erityisesti sellaista, joka auttaa häntä auttamaan itseään. Paikan löytyminen on arvokasta niin yksilölle kuin yhteisölle. Autismikirjolla on valtava määrä lahjakkuutta ja potentiaalia, joka kannattaa päästää kukoistamaan.

Autismi ei ole sairaus, vaan tapa olla. Autismikirjon piirteet ovat luonnollinen osa ihmisyhteisön moninaisuutta.

Myrsky söi polkan, konferenssi aivot

Polkkasin tärkeänä päivästäni Autismikirjon näkökulmia -konferenssissa, mutta sähkökatkos tuli ja söi kaiken. "Kaikki" oli ehkä kolme lyhyttä kappaletta, mutta harmittaa silti vietävästi. Aivoissa on energiansäästömoodi päällä ylirasituksen tähden, joten siellä ei liikahda lehtikään pyytämättä lupaa voimalan puolelta. Tässä blogissa siis pätkii joka taholla.

Arvannette vastauksen kysymykseen: mitä saadaan, kun otetaan yksi jossain määrin autistigeeneillä lastattu, valmiiksi ylirasittunut, harvinaisen surkeasti jo viikkokausia unta saanut tyyppi ja pannaan se vastuuhommiin liian mielenkiintoiseen ja relevanttiin konferenssiin? Sanon silti, vaikka arvaattekin: avenainen exhaustio.

Näin neljä eri esiintyjää, joista kaikki ovat itse autismin kirjolla, joko Asperger- tai autismidiagnoosilla. Jos oikein arvaan, heistä on tullut ansiokkaita alan tutkijoita sekä autismikirjon piirteistä huolimatta että niiden ansiosta. Roikuin joka sanassa ja tunsin monien palikoiden loksahtavan paikoilleen.

Tunsin huimaa "juuri noin, juuri noin, juuri noin" -oloa. Joku sanoo jäsennellysti ääneen sen, mitä olen itsekseni itse-epäuskoisena mumissut alan kirjojen äärellä aina, kun tuntuu, ettei nyt kyllä oikein natsaa tämä homma. Lisäksi monet oman nuoruuteni ja lapsuuteni palaset osuivat taas kohdilleen.

Päästäni kuului varmasti siksi kovaa hurinaa rattaiden pyöriessä, että herkkäkorvaisimmat joutuivat vaihtamaan salia. Huomenna pitää panna pipo päähän. Lisäksi minua itketti vähän väliä. Ei surusta, ei onnesta, vaan siitä liikutuksesta, joka tulee, kun joku tuntuu oikeasti tajuavan. Itketti myös surusta, kun kuulin, mitä vielä tänä päivänä voi tapahtua autismikirjon aikuisille ja lapsille.

Yksityiskohtia lisää myöhemmin. Tämä oli vain teaseri.

Kaaro Puttilan seikkailut

Ihme tapahtui. Kuuden ja puolen tunnin yöunen jälkeen heräsin rauhallisena ja hyväntuulisena, eli tavanomaisena itsenäni. (Kaipa se yliväsynyt ärsypääkin olen minä, mutta häiriintynyt versio.) Esikoinen saatiin kouluun hyvissä ajoin puuro pötsissä, vaatteet oikein päin päällä (tänään meni joka ainut tekstiili ensin nurin päin - hämmentävää johdonmukaisuutta), hampaat pestyinä, reppu pakattuna. Tosikoinenkin siinä heräsi turhan aikaisin, mutta hänkin loistelee kuin pieni taivaankappale.

Rennon aamun kunniaksi en alkanut hebata, kun tytär kävi tutkimaan jäähtynyttä kaurapuurokattilaa. Ajattelin, että kun virallinen aamupala ei maistunut, maistelkoon puuronjämää suoraan kattilasta kauhalla. Vanha riskipeikko nousi mieleen: mitä jos tyttö ei nyt enää ikinä (ts. moneen kuukauteen) suostu syömään puuroa muuten kuin kauhalla suoraan kattilasta hellan ääressä tuolilla varpaillaan seisten? Sitten muistin, että kas, Tosikoinen ei ole Esikoinen, vaan sopeutuu helposti siihen, että eri kerroilla tehdään asioita eri tavoin.

Esikoinenkin on nykyään selvästi joustavampi kuin pienenä. Monta vuotta meni niin, että esim. ruokaa syötiin joko lusikalla tai haarukalla, mutta ei vaihdeltu ruokailuvälineen plaatua ruokalajin mukaan. Kalakeiton syöminen haarukalla oli melko suttuista ja kesti kauan. Minulle oli uuvuttavien syömäänopetteluvuosien jälkeen kuitenkin pääasia, että soppa meni perille. Vasta kun pääasiat (ravitsemus) ovat kunnossa, voidaan käydä hiomaan toisarvoisia seikkoja (etiketinmukaisia ruokailuvälineitä).

Tuommoinen yksi haarukkajuttu sinänsä on aika pientä, vaikka sitä kestäisi pari vuotta, mutta kun tämä jäykkyyden periaate ulottuu ihan jokaiselle arkipäivän alueelle, voin kertoa, että se ei ole pientä nähnytkään.

Meille pick your battles -periaate on lähestulkoon elintärkeä. Jos yrittää vaikeavammaiselle lapselle opettaa kaikkea mahdollista yhtä aikaa yhtä voimakkaasti, hän ei todennäköisesti pysty ottamaan vastaan juuri mitään. Täytyy valita taistelunsa, sillä ne nielevät valtavasti aikaa ja voimia niin meiltä kuin lapseltakin. Pitää priorisoida, valita ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä ja panostaa niihin ystävällisesti, määrätietoisesti, kekseliäisyyttä ja herkkyyttä tuhlaillen, motivaatiota viritellen. Siinä sivussa kannattaa tietysti kokeilla muitakin opetettavia asioita. Joskus asiat menevät heittämällä perille eikä tarvitakaan tuhatta ja vielä tuhatta toistoa. Usein eivät, kokeilematta ei voi tietää.

Varmaan vaikutamme huonoilta vanhemmilta muiden silmään, kun emme priorisoi juuri niitä asioita, joita muut pitävät tärkeinä. Mutta muut eivät tiedä taustoja. Ajankohtainen esimerkki: kauppa-asioilla ollessamme en ala kieltää lasta ääntelemästä kummallisesti tai estää muuta oudon oloista käytöstä (jos se ei aiheuta vahinkoa kenellekään tai millekään). Panostan siihen, että Esikoinen pystyy toimimaan adekvaatisti, eli hän pitää ovea auki minulle ja Tosikoisen kärryille (ja meidän jälkeenkin tulevalle asiakkaalle), ottaa ostoskorin ja valitsee sinne tarvitsemiamme tuotteita, painaa vaa'an nappia kun punnitsemme hedelmiä, odottaa kassalla, kun pakkaan tavarat jne. Kun oleelliset asiat on opittu, voimme käydä hiomaan tyyliä.

Kassalla minua saatetaan katsoa pitkään, kun tuumaan Esikoiselle, että kiitos, susta on kyllä mahdottomasti apua täällä kaupassa. Olet muutenkin tosi hyvää kauppaseuraa. Onpa se kori painava! Sinussa on voimaa kuin pienessä kylässä. En piittaa katseista. On niin mukavaa nähdä pojan suorastaan pullistuvan tyytyväisyydestä, kun hän saa rehellistä palautetta. Yleensä lapsille ei kaiketi tarvitse näin rautalangasta vääntää, he tulkitsevat herkästi merkkejä muista ihmisistä. Mutta enpä toisaalta usko, että se pahaa tekisi ei-autisteillekaan, ettei tule tulkintavirheitä.

Me käymme vain pienissä kaupoissa, sillä suuret marketit panevat valtavalla ärsykevyöryllään ja kireällä ilmapiirillään helposti lapsen sekaisin.

Jos koko ajan kiellän lastani näyttämästä ja kuulostamasta autistilta, eli omalta itseltään, en ehdi opettaa hänelle, miten maailma toimii ja miten hän voi toimia maailmassa. Jossain vaiheessa myös epätavallisten maneerien rajoittaminen tulee ajankohtaiseksi, mutta vielä on valtavasti paljon kiireisempiäkin asioita opittavana. Tällä erää maailma saa siis oppia sietämään Esikoisen erilaisuutta. Uskoisin, että maailman oppimisen kautta tulee myös motivaatio muokata omaa käytöstä sosiaalisesti hyväksyttävään suuntaan. Nyt pakkomuokkaus lähinnä murjoisi itsetuntoa ja tuottaisi ahdistusta.

Samaan aikaan toisaalla on ihmeellistä seurata Tosikoisen käytöstä maailmalla. Toiset lapset ovat loputtoman kiinnostavia ja esimerkiksi muuten tylsähkö bussimatka (alkaa olla nälkä ja väsy ja ikkunatkin ovat liian korkealla) tulee huippuhauskaksi, jos bussissa on toisetkin kärryt, joiden matkustajan kanssa vaihtaa kuulumisia. Olen joutunut säätämään kuulaani, kun Tosikoisen tarpeet ovat niin toisenlaiset kuin isonveljensä. Noin sata kertaa helpompaa on, allergioista huolimatta, kunhan muistaa ruokkia kontaktinnälkää.

Yhteistä natiaisille on esimerkiksi se, että eilen nukkumaanmennessä he sanoivat "isä" noin 150 kertaa per nenu. Tyttö äännellen, poika viittoen. Huomenna hän tulee.

Tiina yksinhuoltajana

SP lähti aamukoneella Tukholmaan ja minä vastaan Esikoisen kouluunlähdöstä ja kaikesta muustakin. Yleensä SP keittelee puurot, tsekkaa pukemisen ja laittaa poikasen reppuineen koulutaksiin ennen töihinlähtöään, kun minä ja Tosikoinen parhaassa tapauksessa vielä uinumme petissä viattomien unta (aamuöisten valvomispätkien uuvuttamina). Nyt minun pitää tehdä kaikki. Tekeminen sinänsä on aika OK, mutta nukkumisesta tinkiminen ei.

Ruoanlaitto on tällä hetkellä yhtä pirua, kun tutkimusintoinen riiviö pienokainen raahaa tuolia kaikkialle, eli yltää kaikkialle. Kaikkialta hän etsii terävimmät veitset, parhaiten lattioille leviävät muropaketit ja eniten allergiaa aiheuttavat suuhunpantavat, jos en valvo KOKO AJAN. Milläs valvot koko ajan, jos yrität tehdä ruokaa? Ergo lienee toimivin vastaus.

Esikoinen on kovasti isänsä poika ja kaipaa tuota isoa äijää kovasti. Seuraamme viikkopäivyristä tiukasti tilanteen kehitystä ja numeroviittomat ovat ankarassa käytössä, kun kerrataan 50 kertaa päivässä (konservatiivinen arvio), milloin isä tulee. Ja milloin kenties poika pääsee taas leikkaamaan nurmikkoa. (Muuten, seitsemänvuotias poika haluaisi ihan hirveästi ajaa partaansa. Vinkkejä?)

Tiedän, että on naurettavaa valittaa kolmesta päivästä, kun toisille vammaisenkin lapsen yksinhuoltajuus on arkipäivää. Luin sitä paitsi juuri äskettäin Jaatispostista äideistä, joita jatkuvasti arvostellaan puutteellisista kasvatustaidoista, kun lapset käyttäytyvät vammaisuutensa takia "huonosti", eli siis esimerkiksi autismikirjolla olevat lapset autistisesti tai kehitysvammaiset kehitysvammaiseen tapaan. Ja nämä arvostelijat ovat pitkäaikaisia naapureita tai sukulaisia, joiden pitäisi hyvin tietää, mistä on kysymys.

Liian karua, että ihminen joutuu lapsen vammaisuuden takia opiskelemaan asiaa, kuntouttamaan vuorokaudet ympäri, kirjoittamaan lippulappuja, kestämään vaikeahoitoisuutta vuosia ja taas vuosia, siis venymään hillittömästi suuntaan jos toiseenkin - ja sitten paskaa sataa niskaan huonosta äitisuorituksesta. Kirosana.

Meille ei onneksi ole sattunut juurikaan vastaavaa. Mahdollisesti naapurit ajattelevat tykönään ties mitä kauheuksia, jos eivät tiedä pojan vammaisuudesta. Yksi naapuri taannoin sanoi pienessä sievässä samalla myöhäisbussilla tullessaan, että kyllä me joskus voisimme päästää pojan leikkimään pihalle. Ai kuinka? Ilmeisesti meidän ulkoilumme vain osuivat eri aikoihin, mistä tuli ehkä mielikuva, että Esikoinen on kumma siksi, että pidämme häntä tynnyrissä suurimman osan ajasta. Sukulaiset ja kaverit ovat ottaneet asian hyvin, ainakin enimmäkseen.

Kun nyt pääsin vauhtiin asenteiden ihmettelyssä: olen myös tutustunut eriskummalliseen ilmiöön nimeltä yksinhuoltajien kadehdinta. Ohi Ammutulla oli tästä hyvä kirjoitus ja olen itsekin observoinut sivusta kyseistä vieraan planeetan meininkiä. Kaikkein mystisintä on yksinhuoltajien saamien tukien kadehdinta. Toisilla ihmisillä on semmoinen fantastinen mielikuva, että yhteiskunnalla on jossain ehtymättömät rahahanat yksinhuoltajia varten eikä valtion luksus-elätin tarvitse kuin laittaa kuppi alle. Todellisuudessa yksinhuoltajat ovat usein suorastaan köyhiä. Yhteiskunnan tuet eivät korvaa sitä vajetta, mikä syntyy yhden tulonsaajan puuttumisesta (verrattuna kaksinhuoltamiseen). Elatusmaksut eivät yleensä ole Suomessa kummoisia, yhteishuoltajilla niitä ei edes ole. (Käytännössä yhteishuoltajuus voi olla yksinhuoltajuutta, tämä vaihtelee suuresti.) Ja köyhistä köyhin on usein yksinhuoltaja-opiskelija. Turhaa käydä lisääntymään rikastumisen toivossa siellä opiskelijabokseissa, vaikka kansa elättelisi mitä mielikuvia.

Hyvä uutinen yksinhuoltajia kadehtiville perheellisille: eroamalla voitte itsekin päästä tuohon ihastuttavaan tilaan!

Otsikko on lainassa vaihtoehtoisesta Inna Kolvin kirjoittamasta Tiina-sarjasta, jossa ovat myös osat Tiina omaishoitajana, Tiina työttömänä, Tiinaa vituttaa, Tiina sauvakävelee, Tiina bloggaa ja Tiina epäilee Juhaa. (Yksi noista on siinä oikeassa sarjassa). (Huom. Tiina-nimiset kaverini, tämä ei ole teihin kohdistettua kettuilua.)

PS. Myös Olmi ja Mammaliini bloggaavat yksinhuoltajuudesta, kannattaa lukea.

Ämpeeärrä ja neuleblogit

Johan YLE myrkyn lykkäsi, kun tuputtaa MPR ja autismi -juttua useammalla rintamalla. Eilistä dokumenttia en nähnyt, huomista elokuvaa Hiljaisuuden lapset en aio katsoa. Muutenkin hampaat ovat kovilla, joten tämmöinen dramatisoitu katsokaa kuinka sankariäidit ja yksinäinen sankaritutkija taistelevat pahoja lääkefirmoja vastaan -määlyily riskeeraisi loputkin paikat (niin, olen kirskuttelija).

MPR-rokote ei ole mikään rahasampo lääketehtaille. Selvästi kannattavampia ovat erikseen pakatut rokotteet, joita autismikammoiset vanhemmat voivat ostaa ekstrahinnalla. Noin sivuhuomiona. Olisi kiva tietää, mitä tahoa ihan järjellä ajatellen hyödyttäisi MPR-rokotteen ja autismin yhteyden kieltäminen - jos semmoinen yhteys olisi olemassa?

Minä olen opiskellut tätä aihetta sattuneista syistä suurehkolla mielenkiinnolla ja uskoakseni varsin valistuneen mielipiteeni pohjalta soisin, että tämä keskustelunaihe sysättäisiin nurkkaan ja keskityttäisiin todennäköisempien syy-seuraussuhteiden puntarointiin. Tai sitten vaadin tutkittavaksi, aiheuttiko minun raskaudenaikainen jäätelönsyöntini poikani autismin! Tiede ei pysty aukottomasti todistamaan, etteikö se olisi voinut vaikuttaa, joten naisellinen intuitioni vaatii minua etsimään asiantuntijan, joka ottaa sanani vakavasti. Hänen kanssaan yhdessä käymme sotaan jäätelötehtaita vastaan!

Observer muuten arviossaan vahvistaa ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan. Kannattaa lukea, jos englanti ei haittaa!

Autismi saattaa "puhjeta" melko radikaalillakin tavalla. Käytännössä kuitenkin yleensä pystytään näkemään tyypillisiä merkkejä autistisuudesta myös ennen "puhkeamista". Melko tavallista on, että jokin iso muutos tai järkyttävä tapaus toimii laukaisijana. Yksikin poika säikähti perusteellisesti koiraa, minkä jälkeen hänen käytöksensä muuttui melko normaalista tyypillisen autistiseksi. Koira ei kuitenkaan ollut syypää autismiin, vaan synnynnäinen neurobiologinen kokonaisuus pojan korvien välissä.

Minun lapseni ei ole kokenut yhtä dramaattista taantumista, tosin taantuminen oli pienempänä tavallista kaikkien mahdollisten tapausten yhteydessä. (Esim. muutto uuteen kotiin vei ainoat kolme sanaa, päiväkodin vaihtuminen vei laulun.) Se on joka tapauksessa selvää, että MPR-rokotteella ei ollut mitään tekoa lapseni autismin kanssa, merkit ovat olleet hyvin selvät heti syntymästä. Erityisen selvää se on nyt, kun toisen lapsen kokemuksenkin kautta osaa tarkastella asiaa.

Uskon kuitenkin ymmärtäväni sitä järkytystä, mitä tämmöinen yhtäkkinen iso takaisku voi tuottaa lapsen äidille ja isälle. Siitä syntyy epäuskoa, vihaa, raivoa, järkytystä, pettymystä... Kielteisen tunneskaalan kaikki muodot saattavat riehua mielessä. Kieltäminen tanssii mukana: ei meidän lapsi voi olla vammainen. Monilla mielen mekanismi toimii niin, että takaiskun tullen tärkeintä on löytää syyllinen, jonka kontolle vyöryttää nämä tunteet. Toisinaan tulee myös tarve käydä taistoon syntipukkia vastaan. Sen voi hyvin ymmärtää.

MPR-rokote on oiva syntipukki, koska se yleensä annetaan samoihin aikoihin kuin autismi tyypillisesti alkaa näkyä. Autistin kehitys on kuitenkin koodattu eri tavalla kuin ei-autistin. Autistiaivoilta luonnistuu yleensä melko normaalisti vauvavaiheen kehitysaskeleet, mutta kun etäännytään vauvaiästä, kommunikaatio ja sosiaalinen kanssakäyminen tulevat yhä tärkeämmiksi. Näihin eivät enää autistin aivot veny samaan tapaan. (Tämä oli sumea kansanomaistus kaikesta pollaani ahtamastani tiedosta, toivottavasti ei ole asiavirheitä kamalasti. Saa myös kommenteissa korjata.)

Autismin syyt ovat vielä hämärän peitossa eikä vähiten siitä syystä, että autismin takana on useita erilaisia syitä. Siksi moni ratsastaa autismi-keppihevosella alkaen rokotteidenvastustajista päättyen sitkeisiin psykoanalyytikko-jääkaappiäitiuskovaisiin. Että siitä vaan. Mitä tahansa satut vastustamaan, muista ottaa autismi mukaan argumentteihisi! Matkapuhelimet aiheuttavat autismia! Ulkoavaruuden asukkaiden salaiset ristisiitokset synnyttävät autisteja! Ehkä neuleblogitkin... no ei nyt sentään! Jotkin asiat ovat pyhiä.

Haussa haastattelevia opiskelijoita ja median edustajia

Kalastellaan nyt pienissäkin lammikoissa, jos vaikka tärppäisi! (Tärppäsihan sponsorikin.)

Tulevana perjantaina 26.8. Tampereen yliopistolla on Autismikirjon näkökulmia -konferenssin lehdistötilaisuus kello 10.30. Sinne rakkaat median evustajat!

Samaisessa konferenssissa on useita kiinnostavia vieraita kaukaisilta mailta asti, joten jos olet autismia liippaavan alan opiskelija ja kiinnostunut aiheesta, tulehan haastattelemaan vieraitamme! Haastatteluista voi olla hyötyä omalle tutkimuksellesi ja me toivomme tietenkin juttuja Autismi-lehteen. Minun kauttani voit ilmoittautua (kaura.paittanen ät gmail.com), jos kiinnostaa.

Minä hyvä, kröhöm

Kiittelen itseäni vilpittömän ilahtuneena, kun kykenin tekemään puhelimella peräti viisi (kolme lastenhoidollista ja kaksi itsenhoidollista) asiaa yhdessä aamupäivässä. Olen huippu! Aaltoja ~~~~~~~~

En oikein rakasta puhelinhommia, ymmärrättehän.

Jännitys tiivistyy, sillä konferenssi lähestyy. Yritän olla stressaamatta liikaa. NeuroExpoonkaan ei ole kuin kolme ja puoli viikkoa aikaa. Turun-matkailu tuntuu suorastaan eksoottiselta. Yritän jättää aikaa myös talojenkatselukierrokselle, siellä niitä kauniita rakennuksia riittää.

Obligatorinen haircutlisäys, jotta postaukseni luonne tulisi vielä vähän alleviivatuksi: kampaajalle pitäisi myös soittaa, josko hän saisi huojennetuksi tätä kuulaa ympäröivää hätätilaa. Miksi, oi miksi kampaajallani ei ole netti- tai tekstiviestiajanvarausta?

Pientä laittoa tomumajassa

Äskettäin vertasin tekstiä vanhaan puutaloon, nyt voinkin verrata 38-vuotiasta tomumajaani tekstiin: aina jossain kohtaa repsottaa ja olisi pientä laittoa. Eilen päätä särki, etoi ja oli niin onneton olo kuin olisi kymmenen norsun flunssa tallonut kohti. Asioista Perillä Oleva Taho (APOT) esitti valistuneen arvauksen, että kyseessä saattaisi olla niska-hartiaseudun jumi. Käsikopelolla diagnoosi varmistettiin oikeaksi. Mutta mitä! Ei pienintäkään relaksanttia talossa!

APOT suositteli jumiin tulehduskipulääkkeitä sekä niska-hartialiikkeitä kolmenkymmenen sarjoissa kilon painoilla tai ilman. Näillähän ei lihaksia rakenneta (eikä ole tarkoituskaan), mutta ne panevat ongelma-alueilla veren kiertämään ja pehmittävät jumituksia. Toimii. Hermot pääsevät pinteistä ja olo kohenee silmissä! Eikä tule ikäviä sivuvaikutuksia, toisin kuin relaksanteista, jotka tuottavat melkoperäistä pöhnäisyyttä aamuksikin eikä saa imettääkään.

Miten voi tuommoinen vaiva aiheuttaa niin kokonaisvaltaista oireilua? Häh? Ja miksi en ole muistanut pitää huolta, ettei se pääsisi pahaksi? Tästä on nimittäin aiempaa kokemusta valitettavan paljon. Stressi, huono nukkuminen, oudot kyyhötysasennot ja isojen lasten kanniskelu miten sattuu -asennoissa altistavat tämmöisille.

Otin tänään hekumalenkille sauvat mukaan jatkaakseni niska-hartiain pehmityshoitoa ja hekumalenkkipolulla (se mäkisin mahdollinen metsäreitti) minua kohtasi yllätys. Vaikka kuinka yritin tahkota, sauvonnassa ei ollut oikein tarpeeksi tehoa. Sykemittari näytti matalia lukemia ja kalorinkulutus oli 20 prosenttia alhaisempi kuin keväällä samassa ajassa samalla matkalla. Jo on. Pitääkö tästä päätellä, että kunto on kuin onkin päässyt kohoamaan?

Sauvat kuitenkin auttoivat selän pehmityksessä, kun muistin ajatella hartioiden rentoutta ja irrottaa otteen sauvoista aina työntöjen väleillä. Jos sauvoja puristaa kuin hukkuva oljenkortta, saattaa selkäosaston jännäritilanne jopa pahentua.

Nyt teen sen, mistä olen jo pidempään haaveillut, mutta en ole saanut aikaiseksi toteuttaa. Varaan ajan gyneltä! No ei vais, et kai uskonut? Tai siis varaan ajan gyneltä (täytyy siellä kerran vuodessa käydä), mutta ajanvarauslistaan (tarvitsen aina listan, muuten en saa soitelluksi mihinkään) lisään myös osteopaatin. APOTkin kannattaa kyseistä liikettä. Osteopaatti luultavasti jälleen naureskelee sille, ettei selässäni ainakaan lihaskipuja voi olla, kun ei ole lihaksiakaan. Prkl. Saa luvan antaa selkeät ohjeet, miten niitä lihaksia sinne selkään saisin kehitellyksi. Moust jännittävää.

Yliväsy-vämpsy

Voit epäillä lievää vakavampaa väsymystä jos kärsit seuraavista oireista

• Perhe tarvitsee lähelläsi ollessaan kuulosuojaimia koska pinnasi napsumisesta aiheutuu kovia ääniä.
• Iltaisin haaveilet umpisuolen tulehduksesta, että saisit nukkua pari päivää.
• Asioista unohtuu noin puolet, esineistä kolmannes, ihmisistä kaksi kolmannesta, ajatuksista... jotain piti tähänkin laittaa.
• Mietit puoli tuntia, miten jaksaisit nousta ottamaan kaukosäätimen läheiseltä tuolilta, vaikka televisio näyttää sietämätöntä törkyä.
• Kirjasuositusten keksiminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.
• Väsyttää aamuin, väsyttää illoin, väsyttää näiden välilläkin.
  
• Unohdat luetteloista tärkeimmät asiat.

SP ehdottaa, että menisin hotelliin yöksi. Minä en jaksaisi. SP kumminkin otti hoitaakseen Tosikoisen yöheräilyt (jälleen), joten jo viime yö meni paljon paremmin - minulta. Ehkä Tosikoinenkin jättää jotkin itkut väliin, kun isältä on kertakaikkiseen turhaa edes yrittää pyytää maitoa. Tytärtä vaivaa jokin, ainakin allergia ja pukkaapa hammastakin (vaihteeksi). Nyt mietitään, onko allergiapahis jokin sallituista vai onko lapsi noukkinut suuhunsa vaivihkaa kiellettyjä sapuskoja. Valitettavasti molemmat vaihtoehdot ovat täysin mahdollisia. (Nyt pitää vähän katsoa, ettei SP uuvuta itseään, hän on raatanut kuin raadantaorientoitunut pieni eläin.)

Ensi viikolla mies lähtee kolmeksi päiväksi Tukholmaan koulutukseen, jaiks! Minun pitäisi jaksaa meuhtoa meidän konffassa loppuviikosta. Onneksi konferenssista irtoaa todnäkkäristi iloa ja virkistystä ainakin saman verran, mitä siihen itse pukkaan energiaa (toivottavasti SP:llä on sama juttu). Täytyy kuitenkin ottaa puhelin kauniiseen käteen ja hankkia hoitoapua ensi viikolle. Ihmisen pitää oppia olemaan ajamatta itseään uuvuksiin. (Ihan kuin olisin sanonut tuontapaista ennenkin tällä samalla lepakkokanavalla.)

Hyvät tavat - mitäxttua

Olen tottunut pitämään itseäni epämuodollisena tyyppinä, mutta aika on osoittanut, että jotain rotia pitää olla minunkin mielestäni. Lontoossa seikkaillessani ymmärsin aiempaa selvemmin, mikä on kohteliaisuuden merkitys.

Otetaan iso lauma ihmisiä ja pannaan ne niin pieneen paikkaan, että ihmisotus joka käänteessä osuu johonkuhun toiseen. Jokaisella ihmisellä on liuta henkilökohtaista rosoja ja herkkiä paikkoja. Toisiin osuessa rosot hankaavat ja tekevät pipiä, etenkin jos ne osuvat sattumoisin herkkään paikkaan. Siksi on keksitty kohteliaisuus. Se kääräisee isoimmat rosot pehmukkeeseen, toppaa herkkyyksiä ja voitelee pahimmat kitkanaiheuttajat. Näin arkipäivä pystyy jotenkin järjellisesti sujumaan. Homma toimii vähän niin kuin liikennesäännöt. Onnettomuuksiakin sattuu päivittäin.

Ajatelkaa vaikka seitsemän ja puolen miljoonan itsetärkeän rosokitkaherkkiksenn kaupunkia, jossa jokainen huutaa että on yksilön oikeus olla niin rosoa, että! Eikä kukaan toudellakaan saa ikinä osua MUA herkkään paikkaan! Minä, upee roso, täältä tulen ja kitkasta viis! Älkää te alkako mulle! Tai älkää ajatelko liian eläväisesti, ettei ala suikasta kuulua kovaa hurinaa (minulla alkoi jo lievä hurina, siksi varoittelen).

Maissa, joissa on kauan asuttu limittäin lomittain, on kohteliaisuus usein kehittynyt pitkälle. Taannoin Lontossa ihmisillä oli mielestäni myös oikeaa huomaavaisuutta. Eikä vain minua, söpöä blondia kohtaan, vaan myös vähemmän söpöjä yksilöitä otettiin huomioon. (En tiedä millaista on nyt, moni asia tuntuu muuttuneen.) Huomioon ottaminen tarkoittaa osapuilleen sitä, että joku on valmis hiukan tinkimään omasta mukavuudestaan toisen hyväksi ilman hyötymistarkoitusta.

Suomessa ollaan töksähtävämpiä ja laput silmillä oman tien jyrääminen on tavallista, mutta myös meillä on varsin kehittynyt, omanlainen tapakulttuurimme. Esim. suomalaisen reviiri on yleensä suuri ja sitä kunnioitetaan eikä ängetä liiveihin. (Semiassina arvostan sitä.) Yleensä myös riittää kun pyytää, jos tarvitsee apua eikä avunantaja pidä asiaa minään ihmeenä, vaan hommeli sujuu mutkitta.

Kehumisella on meillä päin mahtava voima, mikä on ihanaa. Enkkulassa koin, että olisi pitänyt käyttää ylisanoja eivätkä nekään riittäneet. Sikäläisessä kulttuurissa kaikki kumminkin sanoivat great, excellent, marvellous, super, wonderful, georgeous. Pirukaan ei ottanut selvää todellisesta mielipiteestä. Meillä voi ruokaa sanoa herkulliseksi ja se yleensä uskotaan (etenkin kun moppaa lautasenkin leipäpalalla) ja kehutulle tulee hyvä mieli.

Täällä ihmiset pyrkivät yleensä seisomaan sanojensa takana, kun taas Englannissa tuntui, että kaikenlaisia suunnitelmia punottiin ja lupauksia tehtiin ilman ensimmäistäkään aikomusta toteuttaa niitä.

Nuorena ajattelin, että tavat täytyy osata, jotta niitä voi sitten valistuneesti myös rikkoa. Tapaoppi on kuitenkin upottava suo. Kirjallisuus tuntee niin hirvittävän yksityiskohtaisia tapaohjeita, ettei niitä voi osata kuin joku, jolla ei ole muuta tekemistä kuin vaihtaa vaatteita ja kiillotella kynsiä aamusta iltaan.

Kun muutimme keskustasta tänne rivitaloon, olin erittäin epäluuloinen. En ole naapurisosiaalinen ihminen. Mitä tiukemmilla energiavarantoni ovat, sitä vähemmän haluan harrastaa sosiaalista kanssakäymistä. Silloin karttelen mm. juhlia ja ajatus yhteisten alueiden kevättalkoista saa minut jo hyperventiloimaan (ei oikeasti, mutta se kuulostaa hyvältä ilmaukselta), vähennän rakkaiden ystävienikin näkemistä.

Muutettuamme kohtasin pian voittajani sosiaalisessa kömpelyydessä. Naapurin rouva, jota kutsuimme rouva Penseäksi, ei tervehtinyt vaikka henki olisi mennyt (okei, sitä en kokeillut). Hän tuli vastaan päiväkodilla, pihassa, bussissa. Aina katsoin häntä silmiin ja sanoin selkeästi H-E-I tai P-Ä-I-V-Ä-Ä ja hymyilin ystävällisesti, mutta takaisin sain tyhjän tuijotuksen. En ole vieläkään selvittänyt, miksi hän ei kyennyt vastaamaan tervehdyksiini, mutta erittäin häiritsevältä se tuntui. Onneksi eräs työkaveri, jonka lapsi oli samassa päiväkodissa, kertoi, että heillä on ihan sama juttu. Ongelma ei siis kaiketi ollut minun päässäni.

Talon lapsilla on myös ollut nämä viisi vuotta suuria vaikeuksia tervehtiä. Tapaamme monta kertaa päivässä, joten minusta on mielekästä sanoa moi tai hei ainakin ekalla tapaamisella. Aniharvoin saan takaisin mitään tervehdystä. Saatan sanoa Esikoiselle hieman tarpeettomankin kovaan ääneen tämmöisen tervehtimättömyystilanteen jälkeen, että onpa hassua, kun eivät moikanneet takaisin.

Tarina jatkuu. Eräänä päivänä sain lapset kiinni, kun he mönkivät takapihallemme varastamaan luumujamme. Sanoin topakasti, että ilman lupaa ei saa ottaa toisten omaisuutta ja hätistin lapset tiehensä. Vähän ajan päästä he tulivat soittamaan ovikelloa ja kysymään lupaa (mistä krediittiä), mutta minä sanoin ei. Ein sanominen johtui pelkästä kostonhimosta. Jos tyypit eivät vaivaudu edes tervehtimään takaisin, tyypit saavat olla ilman luumuja. Näin voi tätilogiikka joskus toimia. Tätiä ärsyttää semmoinen, että kohdellaan kuin ilmaa siihen asti, kunnes halutaan ottaa jotain toisen omaa.

Niin että lapset, kannattaa moikata niitä fittimäisiä tätejä, joiden pihassa on luumupuita.

Vielä yksi tarina aiheesta. Työpaikallamme oli brittimies, tuon kohteliaan väen mainio edustaja. Hän viiletti työpaikalla aina kuin viimeistä päivää eikä tervehtinyt yleensä ketään. Hän oli penseämpi kuin suomalaiset yhteensä. Välillä hän tervehti ylitsevuotavasti. Silloin tervehdyksen kohde tiesi, että kohta tuo hauskettava herra tulee kysymään jotain, todennäköisesti jotain ääliömäistä, joka oli selitetty hänelle jo useampaan kertaan ja johon menisi taas kerran paljon turhautumista ja aikaa. (Kerran hän soitti minulle Dallasiin kello kolmelta aamuyöllä kysyäkseen asiaa, jonka olin selvittänyt livenä ja sähköpostitse hänelle jo noin viisitoista kertaa. Hän tervehti minua puhelimessa kohteliaasti.) Ja kohta britti tekisi selventävän kysymyksen, joka osoittaisi, ettei heppu ollut tajunnut mitään. Kaupan päälle tämä brittikansan ylpeys vielä osoitti kysymyksensä tisseille. (Luultavasti myös puhelimessa.)

Tähän tarinaan ei sisälly mitään järkevää opetusta, sillä luultavasti kyseinen neropatti on edelleen töissä ja jossain vaiheessa hän yleni pikkupomoksikin aiheuttamaan vielä muhkeampaa vahinkoa kuin rivikirjoittajana. Grrrr.

Koko polkkauksen yhteenveto: maailma on hassu paikka, jossa on monenmoista. Osa ihmisistä on tökerömpiä kuin tämä pikku mä. Pim pom, että sassiin.

Tendenssi tappaa

Vasta pääsin kehumasta Kirjailijan häiriöklinikan keskusteluja, nyt siellä oikein riehaannutaan lyömään ennätyksiä! Mainiota. Noukin sieltä omavaltaisesti blogiini yhden aiheen muisteloon omilta nuoruusvuosiltani. Kirsti puhuu siitä, miten lasten- ja nuortenkirjallisuudelle tyrkytetään opettamisen tehtävää, kun taas hänestä näillekin ihmisryhmille ensisijaisesti kirjoitetaan kirjallisuutta, ei pedagogista materiaalia. (Toivottavasti sain ajatuksen toistettua omin sanoin suurin piirtein oikein.)

Vietin parasta ahmimiskauttani 70-luvulla. Silloin uskottiin suuresti lasten- ja nuortenkirjojen opettavaisuuden voimaan. Pikkulasten kirjoissa Teemu suoritti pottakakkaa ja isompien luettavaksi tarjottiin milloin mitäkin ongelmia henkilökohtaisista yhteiskunnallisiin. Tarina ja henkilöt, kuvatkin alistettiin palvelemaan jotain tendenssiä. Kyllähän niitä pitkin hampain luki, mutta ne maistuivat kalanmaksaöljyltä.

Ajattelin, että nämä kalanmaksaöljykirjat ovat varmaankin terveellisiä. Lukemalla yhden tämmöisen olen tienannut viisi hauskaa kirjaa, jotka hotkaista parissa päivässä. Hauskoissa kirjoissa mitä ilmeisimmin henkilöt ja tarina olivat tärkeimmät, koska niihin pystyi eläytymään. (Kun kävin kurkkimaan aikuisten hyllyn puolelle, totesin, että terveellinen ei välttämättä ole pahaa, sillä sen puolen arvostetut, mukaanlukien "täytyy lukea ollakseen sivistynyt" -opukset eivät yleensä maistuneet kalanmaksaöljyltä. Monet niistä olivat äärimmäisen hauskaa kirjallisuutta, jos naiivissa jaottelussani pysytään.)

Epäilemättä 70-luvullakin kustannettiin uusia hauskoja ei-aikuisille tarkoitettuja kirjoja, mutta yhtään hauskaa silloista nuortenkirjaa en tähän hätään muista. Nuortenkirja oli mielestäni kaikkein pahin tendenssimäisyyden uhri. Muistan esimurkkuna päivitelleeni niitä lukiessani, että mitähän kaikkia ongelmia minulle mahtaa osua, kun kasvan isommaksi. Valikoin erilaisia ongelmia kuin marketin tiskiltä. Ottaisiko vanhempien avioeron, sisaruksen itsemurhan, aineriippuvuuden vai ei-toivotun teiniraskauden?

Hauskoissakin kirjoissa voi olla monenlaisia ongelmia, mutta kalanmaksaöljykirjassa koko kirja on rakennettu ongelman ympärille ja henkilöt on alistettu hengettömiksi sätkynukeiksi, joita jokin mahtava opetus heiluttelee ympäri tylsänpuoleista, tekemällä tehtyä näyttämöä. Opettaminen tarinoiden avulla on sitten asia erikseen, silloin ei edes teeskennellä kirjallisuutta, vaan ollaan reilusti pedagogisia. Mutta oikean kirjan asuun naamioitu opetus, ei kiitos! Siihen ei saa puhalletuksi henkeä kukaan.

Nykyään nuortenkirja voi huomattavan pulskasti verrattuna omaan nuoruuteeni. Ei enää ongelmien pakkosyöttöä, vaan ihan oikeaa kirjallisuutta! Sattumoisin joitakin vuosia sitten luin muutaman nuortenkirjailijan haastattelun (anteeksi, en muista enää keitä haastateltiin, mutta he mainitsivat Tuija Lehtisen, joka tuolloin oli vielä itselleni tuntematon suuruus) ja yhtä aikaa tunsin itseni viisastuneeksi ja äärettömän hölmöksi. Olin jättänyt nuortenkirjallisuuden vallan seuraamatta ja aarteet löytämättä! Olin seuraillut vain lastenkirjallisuuden kehitystä (enkä aukottomasti sitäkään). Mutta viisastuttuani marssin kirjastoon vaihteeksi nuortenkirjojen äärelle, onnekseni.

Marginaalin suojissa elää erittäin jännittäviä kirjaolentoja. Ollakseen kiinnostunut lasten- tai nuortenkirjallisuudesta ei tarvitse olla erityisen kiinnostunut alle 20-vuotiaista ihmisistä. Riittää kun on kiinnostunut yleensä ihmisistä ja ajatuksista. Ymmärrän niitä, jotka rajaavat sen pois kirjalistaltaan - kirjoja on järjettömiä määriä ja niitä tulee koko ajan lisää, joten jonkinlainen rajaus on tarpeen, jotta pystyy luovimaan kirjatulvassa. Mutta siinä rajaa pois ulottuviltaan isot määrät mielenkiintoista , hehkeää kirjallisuutta.

Asiantuntijaluento autismista Tampereella 25.8. - vapaa pääsy!

Mainoskatko! Torstaina 25.8.2005 klo 14-16 Tampereen yliopiston päärakennuksessa, salissa D11 luennoivat Anna-Kaarina Roto ja Marko Kielinen aiheesta Aspergerin syndrooma ja autismin kirjo ihmisen elinkaaren näkökulmasta. Luento on suunnattu AS-ihmisille, läheisille ja omaisille, alan ammattilaisille ja muille kiinnostuneille. Sinne siis! Kuulijalle ilmainen, sillä TSAU! tarjoaa.

Raikulipöksyt

Miksi äänet kuulostavat kovemmilta sadesäällä? Ainakin väsyneenä sadesäällä taivaltaessa tai repiessä fillaria eteenpäin autojen äänet tuntuvat työntyvän korvasta sisään hermonpäitä repimään. Kaikki tuntuu kovalta, etenkin jos tuulee vastaan eikä tunne pääsevänsä mihinkään. Silloin on katsottava sisäänpäin ja löydettävä jotain hermonpäitä silittelevää. Eilisellä kävelyretkellä löysin sieltä laulun, tähän tapaan

Woke up, it was a Chelsea morning, and the first thing that I heard
Was a song outside my window, and the traffic wrote the words
It came a-reeling up like Christmas bells, and rapping up like pipes and drums
(Joni Mitchell: Chelsea Morning)

Tietysti Jonin laulussa ollaan rakastuneita ja siksi kadulta kantautuva liikenteen metelikin kuulostaa joulun kelloilta, pilleiltä ja rummuilta. Onneksi itse ei tarvitse rakastua voidakseen tarvittaessa muunnella ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden vaikutusta omassa kuulassa. (Päätäpahkainen rakastuminen on hirveän sotkuista, miten sitä nuorena oikein jaksoikaan?)

Jos kiusallisia aistimuksia ei pysty poistamaan tai väistämään, niitä voi ehkä muuttaa siedettäväksi erilaisilla kikoilla. Voi myös valita tai joutua ottamaan kiukun tai alistumisen tien, jolloin jokainen sekunti nostattaa lisää höyryä ja lopulta puhkuu raivoa suunnilleen kaikkea kohtaan - tai masentuu voimattomana uhrina, kun joka hetki tuottaa kärsimystä aistimuksen armoilla ollessa.

Työskentelin taannoin kesän Saarioisilla, leipomo-osastolla roiskeläppäpitsojen ja muiden herkkujen parissa. (En ole sittemmin erityisesti välittänyt kyseisistä pitsoista, voitteko uskoa.) Siellä oli kova meteli kuulosuojaimista huolimatta ja tunnelman ankeus lyttäsi olemusta. Pitsat vyöryivät painajaisiinkin sotkuisina massoina. Aioin ilman muuta kestää pestin loppuun, joten etsin metelistä biitin ja sovitin siihen erilaisia blueskappaleita. I woke up this morning todellakin huojentaa oloa. En kuitenkaan ole koskaan ollut niin iloinen sormihaavasta kuin silloin, kun sain sen takia sairauslomaa. Kipu ei tuntunut miltään verrattuna siihen, että sai vähän aikaa lomaa massalihalta.

Voimakkailta hajuilta pakeneminen on vaikeaa. Yritän hengittää suun kautta ja ajatella raikkaita koskia, mutta se vaatii hillitöntä keskittymistä. Olen melko hajuherkkä, etenkin suurin osa vastaantulevista hajuvesipilvistä aiheuttaa pahaa oloa ja päänsärkyä sekä huonoa tuulta. Pyykinpesu- tai muissakaan aineissa en siedä tuoksua. Raskauden alkuvaiheessa on kamalaa, kun kaikki kuvottaa. Silloin on vaikeaa jutella vaikkapa ystävällisen laitapuolen kaverin kanssa, kun joka henkäyksellä nenään osuu oksettava krapulan mursuhenkäys.

Tosin arkipäivässä teemme valtaisia määriä aistimusten valikointia taukoamatta. Vastaanotamme ja luokittelemme aistimuksia eikä meidän tarvitse vaivata tietoisuutta tällä lajittelulla kuin harvoin. Ympäristö on täynnä ääniä, visuaalista informaatiota, liike-, lämpö, kosketusaistimuksia, hajuja, makuja. Kehokin tuottaa jatkuvasti aistittavaa. Emme pystyisi toimimaan järkevästi, jos emme pystyisi ohittamaan valtaosaa tästä ja poimimaan relevantteja ärsykkeitä jatkuvasta virrasta.

Paitsi jos olet aistiepätasapainosta kärsivä autisti. Silloin et pystykään suodattamaan monia häiritseviä ärsykkeitä pois etkä ehkä kykene käyttäytymään järkevästi. Itse en pysty toimimaan järkevästi hirvittävässä hammassäryssä. Tai jos joku vaikka tökkisi minua kylkeen lyijykynällä. Tai pitäisi liian korkeassa/matalassa lämpötilassa pää alaspäin. Tai pitäisi mätää kananmunaa nenän alla. Tai muuta outoa. Autistille, jonka aistit ovat sekaisin, normaali maailma on juuri niin outo. Keskity siinä sitten, kun oma kieli maistuu niin voimakkaasti, ettei pysty oikein ajattelemaan muuta. Tai jääkaapin hurina osuu juuri pahaan hermoon eikä sitä pysty feidaamaan pois, kuten muut tekevät. Tai jokin väri repii sisuskaluja riekaleiksi. Helposti ihminen aistirääkkäyksessä raivoaa tai vetäytyy eikä herkkää aistiyhteistyötä vaativa kommunikaatio ole ihan helpointa opittavaa.

Onneksi autisteillakin on kikkoja, joilla selvitä raastavista aistimuksista. Heijaus, pyöriminen, pomppiminen, keinuminen, monenmoinen ääntely, räpyttäminen, korvien läiskyttäminen, pureskelu, painavien esineiden alle ryömiminen... Niitä on yhtä monia kuin on autisteja. Lisäksi herkistä aisteista voi olla myös iloa, kun oppii käyttämään niitä. Aika yleensä myös helpottaa aistipulmia, samoin sensorisen integraation terapia. Ja se, ettei autistia estetä oma-aloitteisesta aistien tasapainottamisesta, jos siitä ei ole vaaraa terveydelle tai muuta suurta haittaa.

Kas, lukija ei ehkä ole yllättynyt, toisin kuin minä, että päädyin sadekävelystä autismiin. Tänään kaikki ajatukset ajautuvat autismin miettimiseen. Ehkä se on ymmärrettävää, kun koulu on alkanut autismikuntoutusta saa ihan tosissaan taas puntaroida.

Illalla teen joka tapauksessa mielikuvaretken mihin huvittaa. Kesäinen laituri ei nyt juuri iske eikä ehkä talvinen hiihtoretki metsässäkään. Ehkä Mozartin Suuri messu alkuperäissoittimin mutta nykyaikaisin laulajin Lontoossa 1991? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Rakas kommentoija

Blogin kirjoittaminen on hauskaa. Aivoni ovat sellaiset (kuten ehkä muidenkin aivot, en ole varma, kun korvaan kurkistaessa ei näy kuin pimeää), että paimennan koko ajan valtaisaa aiheiden laumaa limittäin lomittain samalla, kun jyrään tätä kekseliäisyyttä, sitkeyttä, huumoria ja raakaa työtä vaativaa, antoisaa arkea. Blogikirjoituksiin päätyy otanta kuulassa riehuvista teemoista. Naputtelen tekstin kerralla tai pienissä pätkissä päivän mittaan. Rajaan, jäsentelen ja korjailen, lopulta julkaisen. Usein korjailen vielä sittenkin. Kirjoitus on kuin vanha puutalo, aina jossain kohtaa repsottaa ja olisi pientä laittoa.

Kommenttien saaminen kirjoituksiin on arvokas lisä bloggaukselle. Se on vaniljakastike omenapiirakalle, kukka hatulle, heiluttelu varpaille, kahvi iltapäivälle, luontoretkellä lähioksalle pölähtävä pöllö, bussimatkalla käsilaukusta löytyvä kirja. Nautin jokaisesta kommentista ja syystäkin. Blogini ollut kommenttien suhteen onnekas, sillä ne ovat kauttaaltaan olleet hyvää luettavaa, myös erimielisyyttä ilmaistessaan. En ole joutunut vielä koskaan toimittamaan kommenttilootaani, paitsi muutaman puhtaan spämmin olen poistanut.

Jos joku puhdasverinen trolli tänne joskus eksyy, täytyy harkita roskisnappulan käyttöä. En ole sensuurin ystävä, mutta mielestäni pelkkään pahan mielen tuottamiseen keskittyneet viestit eivät ansaitse huomiota. Ne kuitenkin vetävät sitä puoleensa magneetin lailla ja se huomio on pois hyviltä kommentoijilta. Lisäksi trollit voivat muuttaa taistelutantereeksi rauhaisimmankin keskustelukentän - siihen ne itse asiassa pyrkivätkin. Trollausten siivoaminen onkin mielestäni toimittamista eikä sensuuria. Ja vielä kerran pojat: eri mieltä oleminen ei ole trollausta. (Kun joku kuitenkin aina luulee.)

Kuten Jani ja moni muukin keskustelija, haluaisin vastata kaikkiin kommentteihin, mieluiten ajatuksella. Jaan myös Sun äitis ajatukset kommenttiaiheesta. Mutta mainitsemani arki jyrää usein niin kovaa vauhtia, että hyvät tarkoitukset unohtuvat ja kommentit jäävät vastaamatta tai tulevat vastatuksi köykäisemmin kuin haluaisin. Onneksi kommentoijat kommentoivat myös toisiaan ja keskustelevat keskenään. Monesti joku muu ehtii sanoa sen, mitä olisin itse tuumannut. Uskon, että kommenttikeskustelut ovat olleet myös kommentoimattomille lukijoille antoisaa luettavaa.

Ruusuja kommentoijille!

PS. Kannattaa aina tsekata Saaran blogi ja Kirjailijan häiriöklinikka, jotka osaavat hersyttää muhkeita kommenttikeskusteluja.

Nobody loves you when you're down and out

Vaikeavammaisen lapsen äitinä olen iloinen siitä, että Suomi pyrkii tasaamaan eroja vammaisten ja vammattomien välillä. (Oikeustajuni tähden olen iloinen myös monista muista tukijärjestelmistä.) Välillä olen myös uupua tukiviidakossa, joka on tasaustehtävää toimittamaan laadittu.

Alkuun en pystynyt sulattamaan läheskään kaikkea informaatiota erilaisista tukimuodoista, vaikka jo sairaalan sosiaalityöntekijä pyrki tässä auttamaan ja Tulppaanitalon arvokkaalla Ensitieto-kurssilla tietoa tarjottiin hyvinkin ymmärrettävässä paketissa. Pelkästään lapsen elinikäisessä "tuomiossa" eli kehitysvammadiagnoosissa ja siihen liittyvissä valtaisissa asioissa oli prosessoitavaa, saati paperisota-asioihin liittyvässä jyhkeässä tietorysäyksessä.

Näinä vuosina olen puolisoni kanssa ottanut haltuun erilaisia meille relevantteja tukimuotoja yhden kerrallaan hoitotuesta vammaisen pysäköintiluvan kautta omaishoidon tukeen aina jaksamisen mukaan. Vammaisperheen arki saattaa olla niin kaikkinielevää, että tärkeisiinkään tukiasioihin ei välttämättä jaksa paneutua. Kun lapset ovat nukkumassa, hikinen aherrus lomakkeiden kimpussa houkuttaa yhtä paljon kuin myrkynjuonti. Mutta ilman tukia arki ei välttämättä muutu ikinä sen helpommaksi. Erityisen paha on, jos lapsi jää vaille tarvitsemiaan apuja. Se voi olla kohtalokasta lapsen koko tulevaisuutta ajatellen.

Kääntäjänä ja teknisen viestinnän profena ja muutenkin olen kaiketi varsin nopea sisäistämään ja soveltamaan tietoa. Vaikeiden tekstien avaaminen ja niiden pohjalta kirjoittaminen ovat minulle arkipäiväisiä hommia. Niinpä olen usein lomakkeiden äärellä omastakin puolestani tuskaillessani miettinyt sydän puserruksissa niitä, jotka joutuvat ilman samanlaista taustaa ja tukea etsimään tietoa, seikkailemaan lomakeviidakossa ja kirjoittamaan selostuksia. Enkä turhaan.

Aamulehti (ja toivon mukaan moni muukin lehti) uutisoi tänään Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan tutkija Anna Metterin tutkimustuloksista otsikolla Eniten apua tarvitsevat eivät osaa pitää puoliaan. Sen mukaan valtio ja kunnat säästävät tukirahoissa miljoonia euroja, koska ihmiset eivät kykene niitä syystä tai toisesta hakemaan.

Tukijärjestelmä kärsii vaikeista käytettävyysongelmista, joita sarvipäinen sivupersoonani epäilee osittain tahallisiksi. Vanha totuus jo tietää, että järjestelmä kaatuisi, mikäli kaikki oikeutetut ja tarvitsevat hakisivat tukia. Niiden maksuun eivät yksinkertaisesti riittäisi rahat.

Onneksi on erilaisia järjestöjä ja niiden juristeja ym. tukihenkilöitä, jotka pyydettäessä auttavat. Huonoksi onneksi moni tarvitseva ei jaksa näihin perehtyä tai liittyä.

Arkijärki väittää, että järjestelmä pitää laatia niin, että se palvelee käyttäjiään. Kyyninen virkajärki väittää, että hakemisen vaikeus kilauttaa kirstuun säästölantteja. Todennäköisesti jonkin muun julkisen sektorin lokosen kirstussa asianmukaisten tukien puuttuminen näkyy yhtä isoina tai isompina menoerinä. Ihmisoikeusjärki puolestaan tuumaa, että inhimilliselle kärsimykselle, elämän hukkaantumiselle on paha panna hintaa.

Tsekatkaa Anna Metterin tutkimukseen Hyvinvointivaltion lupaukset ja kohtuuttomat tapaukset liittyvät lehdistötiedote ja tiivistelmä.

Ympäri käydään, se toiselle kuoppaa kaivaa

Esikoisen huoneesta tuli työhuone, makuuhuoneesta lastenhuone ja työhuoneesta makuuhuone. Alakerrassakin tuli uutta järjestelyä ja säätöä. Muuttaminen aiheuttaa jonkinlaisen epidemian. Lihaskuntojumppaa ei tarvitse erikseen hankkia, sillä isojen vehkeiden siirtely tuntuu tuolla & täällä. Voin kertoa, että ennen vanhaan tehtiin mm. kunnollisia pulpetteja, joita kevyt tuulenvire ei kaada kumoon.

Yöllä lapset havahtuivat yhteensä kolmisen kertaa (E. kerran ja T. pari) ja haahuilivat eksyksissään kartanomme privaattikerroksen kolkasta toiseen ujeltaen mennessään kuin kadotettujen sielujen aaveet. Onhan se epistä herätä kesken unien pöpperöissään, kun joku on siirtänyt kaikki kamat ihan ihme paikkoihin. Ehkä muutaman yön kuluttua iskee tottumus.

Nyt kun lukijani ovat vaipuneet mukavaan horteeseen luettuaan haircuttia että tästäkö tästäkö, iskenkin pienet interblogistiikat. Olen kohta blogien suurkuluttaja. Yritän trimmailla suosikkilistaani, mutta aina lipsuu. Nyt listallani on "vain" noin sata blogia jatkuvan, ankaran typistelyn ansiosta. Siinä on ajankäyttömahdollisuuksiini nähden vielä puolet liikaa, tosin onneksi moni päivittää harvoin. Mutta minkä teen, on paljon mielenkiintoisia blogeja, joita kirjoitetaan hyvin, hauskasti, terävästi, sympaattisesti tai muuten vaan vetoavasti. Eivätkä läheskään kaikki määritelmiini sopivat blogit ole edes päätyneet listalleni, epäilen.

Esitänkin toiveen, te mielenkiintoiset bloggaajat. Raportoikaa puolen tunnin välein, onko blogillenne tullut blogilistalla lisää tilaajia vai onko tilaajia pudonnut pois. Analysoikaa näitä tilaajalukujen vaihteluiden syitä hartaasti. Miettikää taukoamatta, mitä muut bloggaajat teistä ajattelevat. Märehtikää usein ja hartaasti jonkun anonyymi-ilkeilijän penseää kommentointia. Täyttäkää mahdolliset päivitysaukot oikein tylsillä "meemeillä" ja testeillä. Sitten voin ruksia teidät pois listalta ja kirjoitella gradun valmiiksi in nou taim!

Muuttorieha

Ajatuksena huonejärjestyksen muuttaminen näyttäytyi viattoman heleässä, naivistissävyisessä valossa, mutta käytäntö on jotain muuta. Talossa on nyt neljä yltä päältä tomuista ukkoa (pienin heistä tosin pääsi juuri ulos päiväunille), kirjapinoja on kertynyt kummallisiin nurkkiin ja hirvittävä kaaos vallitsee koko yläkerrassa. Onneksi sentään romua on lähtenyt jo roskiksenkin suuntaan! Kirja on veli kourassa ja kirjahyllyssä, veljenpoika muutettaessa.

Yritän parhaani mukaan erkaantua kaikesta tarpeettomasta. Jos ratkaisu Kolkkioisesta olisi tehty, pieneksi jääneiden lastenvaatteiden sijoittelu olisi paljon yksinkertaisempaa. Mutta ainakin omista kledjuista saavat tarpeettomat rievut häipyä.

Muuttohommassa taitaa mennä ainakin kaksi viikonloppua. Ollapa Ammus- tai Elma-pillereitä, niin hommat sujuisivat huiskis vain!

Näyttää kuitenkin siltä, että lastenhuoneesta tulee avara ja hauska. Makuuhuoneesta tulee melko ahdas (pitääkö olla valtamerilaivan kokoinen sänky), mutta mukava parvekkeineen televisioineen stereoineen. (Onko järkevää pitää telkkaria makuuhuoneessa? No, pian sen näkee.) Työhuoneesta tulee lapsekas Elsa Beskow -boordeineen, mutta ehkä se on tarvittava viimeinen säväys graduntekoon. Pikkuisille kantarellilapsilleen satuja lukeva itiöemä!

Tarvitseeko joku valokuvauspaperia? En näe, että ihan heti ehdin vedostamaan mustavalkokuvia labraan, vaikka aion viisivuotissuunnitelmaan asian sisällyttää, joten voisin erkaantua vanhoista hankinnoistani. Kyseessä on miellyttävä, kaunissävyinen ns. paperipaperi. Tai ehkä sen voisi lahjoittaa kaupungin nuorisotoimen labralle tai jollekin kerholle. Vieläkö halvan digikuvauksenkin aikaan valokuvauskerhot opettavat mustavalkofilmien kehittämistä ja kuvien vedostamista? Ja näinköhän paperit ovat vielä kunnossa.

Uhri näyttää keskisormea

Yksi toistuvia teemoja, joita mietin, on uhrautuminen. Se on mielessäni äitiyteen ja naiseuteen vahvasti liittyvä teema, vaikka ei ole asiana suinkaan tissikkäämmän sukupuolen yksinomistuksessa.

Olen kasvanut sellaiseen kulttuuriin, jossa on ihannoitu suurmiehille itsensä uhranneita naisia. Naisen suurin tehtävä on palvella muita ja varmistaa, että muut pääsevät tekemään sankaritekoja ja mestariteoksia. Naiset pyöräyttävät poikia ja tyttöjä, joista tulee äidin uhrautuvassa huolenpidossa uusia suurmiehiä ja uusia muusia.

Yök.

Okei, olihan tämä sentään jo jossain määrin vanhentunut malli silloin, kun olin pieni tyttö. Ja epäilemättä neron palvominen voi sopia työtehtäväksi joillekuille. Ja ihan varmasti suurtekoja on helpompi tehdä, jos joku ainakin kiireisimpinä aikoina pitää huolta arkiasioiden rullaamisesta. Mutta että jonkun lahjakkaan naisen pitäisi uhrata koko elämänsä jonkun arkkipökkelön passaamiseen? No, en minä semmoista kieltääkään voi, vaikka vatsanpohjaa kipristäisi.

Observoin myös vanhempiani. Yhdellä heistä oli lumoava rauhallinen työhuone kirjoineen kirjoituskoneineen ja toinen yritti pitää lopussa talossa vallitsevaa hirvittävää kaaosta jotenkin hallinnassa. Yksi vaati ja sai katsoa uutiset rauhassa ja vetäytyä tarvittaessa ihanaan huoneeseensa tekemään töitä, toinen puolestaan oli tauotta valtavan lapsilauman käytettävissä. Hieman kärjistäen.

Joka tapauksessa lapsena ajattelin, etten mene koskaan naimisiin enkä saa lapsia. Nuorena ajattelin, että voin ehkä mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta kovin todennäköistä se ei ole, koska minulla on muutakin tekemistä. Myöhemmin ajattelin, että voin mennä naimisiin, mutta lapsia voin saada vain semmoisen kumppanin kanssa, joka osaa pitää niistä yhtä hyvää huolta kuin itsekin, kuten myös vastata huushollin kaaoksenhallinnasta itsenäisenä kumppaninani - ilman minun äkseeraustani. Ja tämä viimeisin on nyt elämääni.

On normaalia ja tervettä välillä luopua jostain toisen hyväksi. On tervettä ajoittain venyä, asettaa toisen tarpeet omien edelle. On tervettä ja normaalia ottaa vastaan toisen venymistä ja toisaalta sanoa kovaan ääneen, jos toinen venyy liikaa tai väärässä paikassa. Suurimmalla osalla meistä on mieli, joka tarvitsee sopivasti altruismia voidakseen hyvin. On tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Mutta ei ole tervettä koko ajan asettaa muiden tarpeita omien edelle. Se ei ole todennäköisesti tervettä kummallekaan osapuolelle, antajalle eikä saajalle. Se ei ole sen terveempää kuin muiden alistaminen ja pelkkä oman navan ympärillä pyöriminen. Jatkuvalla uhrautumisella ei anna toiselle tilaa kasvaa isoksi, itsenäiseksi, tärkeäksi olennoksi, joka myös voisi venyä ja luopua jostain toisen hyväksi.

Lapset ovat tietysti oma lukunsa, josta puhun ehkä enemmän joskus toiste. Uhrautuminen on mielestäni from the peppu (laboratoriossa kehittelemäni sofistikoitunut sanonta jota olen tartuttanut kuin flunssapöpöä) myös lasten kanssa. Lapset tarvitsevat paljon ja mitä pienempi lapsi, sitä kiireisempiä tarpeet ovat ja jyräävät jonossa ohi kaikkien muiden tarpeista. Mutta ei niihin vastaaminen ole uhrautumista, vaan siihen duuniin sitoutumista, jonka tilasi laittaessa lapsen alulle.

Olen ollut erittäin kiperissä tilanteissa tämän perheen takia joitakin vuosia sitten, kun mies voi huonosti, itse surin vielä isän kuolemaa ja poika oli erittäin suuritarpeinen enkä ollut vielä osannut hakea riittävästi apua. Jouduin venymään liian pitkälle, niin pitkälle, että jo itse tilanteessa tiedostin siitä tulevan isompaa haittaa terveydelleni ja pitkällistä toipumista. Mutta en koe uhrautuneeni nyt enkä kokenut silloin, koska tein päätökseni omasta vapaasta tahdostani eri vaihtoehtoja punniten. Nyt olen iloinen tekemistäni ratkaisuista. Valitsin oikein.

Jos olisin ajatellut, että elämä nyt vain on tällaista ja minun pitää tämä nyt vain kestää, ei aina voi olla hauskaa, naisen osa on kärsiä, nuo muut ovat tärkeämpiä kuin minä joten minun pitää jaksaa, olisin (ollut perinpohjaisesti eri ihminen) ansainnut epäilemättä komean marttyyrinkruunun, sädekehän ja katkerat, syvät juonteet naamaani siihen kohtaan, missä nyt riekkuvat hymyrypyt.

Ettei kävisi liian yksinkertaiseksi

Armaalle hra puolisolleni tarjotaan houkuttelevaa pestiä pienemmästä kaupungista, joka on sijainniltaan varsin edullinen monin tavoin. Houkuttaisi suorastaan muuttaa, onhan tässä kyykitty pitkään ja synnynnäinen levottomuus kutittelee jalkapohjia. Pitää vain ratkaista omat työt ja Esikoisen koulu. Pienessä kaupungissa voi käydä täältäkin asti töissä, moni käykin. Toisaalta pienestä kaupungista voi käydä täällä töissä, esmes tuo minä voisin. Hip hei, tätähän voi puntaroida vaikka ensi yönä, kun lapset herättelevät toisiaan sekä vanhempiaan.

PS. Elma, Esikoinen voisi käydä sieltä teillä melko kätevästi perunanpesuhommissa.

Roiskutellessa rapataan

Esikoinen pesi tänäänkin perunat huolellisesti ja isolla kädellä. Putsailimme sitten myös tiskialtaiden takaa tyylikkään rapamuodostelman. Vaikka viime aikoina yöt ovat olleet taas yhtä Pelsepuupin riekuntaa, pinnaa riittää loistavasti joihinkin asioihin. Esikoisen perunanpesun on yksinkertaisesti Hyvä Asia Jota Tuen ja josta tulen aina hyvälle tuulelle, vaikka se olisi hidasta ja sottaista. Kun lapsi ei oikein osaa leikkiä, hän voi tehdä muita kivoja hommeleita.

Muuten pinna onkin ollut välillä kireä kuin viulunkieli. Aika ajoin kuuluu SPROING ja sitten äiti HUUTAA. Se ei ole kivaa kenellekään. Lapset onneksi pitävät toistensa puolta pimahtanutta äitiä kohtaan. En kai minä mitään korjaamatonta kamalaa saa aikaan, mutta se nalkutus, mälkätys, valitus ja huuto heikentää yleistä viihtyvyyttä radikaalisti, myös omaani.

Nyt mietimme SP:n kanssa kuumeisesti yökysymystä. Nykytilanne on karsea, kun Esikoinen kömpii viimeistään aamuyöllä väliimme ja Tosikoinen köllii vuoteemme kiinnitetyssä sivuvaunussaan. Ei se mitään, jos he nukkuisivat, mutta kun tytär alkaa keskellä yötä levottomana veuhtoa ja poika havahtuu siihen. Tytär uinahtaa, poika alkaa älämölön. Tytär herää jne. Aamulla äidin silmät ovat kirkuvan punaiset ja kirkunaa saattaa löytyä muualtakin fysiikasta. Allergiaoireet, hammastelut ja muut kuprut havahduttelevat Tosikoista ja autistisuuteen liittyvät uniongelmat Esikoista.

Toisaalta asia on niinkin, että öiden rikkonaisuus on normaalia ainakin lapsen ensimmäiset puolitoista vuotta. Etenkin keskushermoston raju kehitys teettää vääjäämättä sekalaista levottomuutta ja kun ajattelee kaikkea muutakin kehitystä, jota pieni lapsi elämässään kohtaa, itsekin lähes nyrjähtää rasituksesta.

Mitä jos yhtäkkiä itselle kasvaisi kolmas jalka ja pari kättä lisää ja pitäisi opetella käyttämään niitä. Oppisi nopsaan tahtiin paria-kolmea uutta kieltä. Vaihtaisi upouuteen työpaikkaan pariin kertaan. Oppisi korjaamaan ompelukoneita, lentämään matkustajakonetta, leikkaamaan aivoja. Kaikki tämä puolessatoista vuodessa! Luulisin että tämä ajatusleikki antaa edes pientä hajua siitä, millaista hullunmyllyä ja myräkkää pienen lapsen elämä on.

Vaikka kehitys on geneettisesti koodattu ihmiseen, ei se silti ole helppoa ja suoraviivaista. Paitsi itkemättömillä ihmelapsilla, joista joskus kuulemme omahyväisen oloisilta vanhemmilta. He usein kuvittelevat rauhaisan itkemättömyyden olevan omaa ansiotaan, ainakin jos lapsi on esikoinen. (Possut.)

Nyt mietitään sitäkin taas, pitäisikö minun ja sällinkäisen lähteä jonnekin yöksi evakkoon, että saisimme nukkua. Hyvällä tuurilla pieni katkos auttaisi pidempäänkin. Se voisi olla hauskaakin, on välillä todella mukavaa käydä kaksin pojan kanssa jossain. Muuten tuo nuorempi nuoriso tahtoo dominoida touhujamme.

Näköjään änkeän kaikkea mahdollista tähän postaukseen, joten kerrottakoon vielä sekin, että poika on ruvennut ääntelemään, kun pyydän häntä sanomaan jotain. Yleensä "sanominen" tarkoittaa kielenkäytössäni mitä tahansa ilmaisemista, eli pojan tapauksessa kuvankäyttöä tai viittomaa. Nyt Esikoinen yrittää jäljitellä äännellen, kun pyydän sanomaan! Tätä on tapahtunut noin kolmesti, joten ei ole vielä syytä riehaantua, mutta olispa se loistavaa, jos hän yhdessä pikkusiskonsa kanssa treenailisi ääntelypuhettakin!

Flunssa, liikunta ja neuvonta

Kiusallinen flunssa on iskenyt koko perheeseen. Ääneni on Janis Joplinilta lainassa ja olo heittelehtii normaalin väsyneestä kurjan väsyneeseen. Äh. Mietin ja puntaroitsin, miten tämä vaikuttaa liikuntaan. Juosta ei ainakaan voi, mutta entäs rauhallinen kävely tai venyttely? Sitten muistin, että meillähän on semmoinen Google-juttuhomma.

Aika yksiselitteiseltä vaikuttaa. Flunssan alkupäivinä tai niin kauan kuin sairauden tunnetta jatkuu on syytä vältellä ruumiillista rasitusta. Kehoparalla on muutenkin tekemistä infektion kanssa. Paikoillaan ei sentään tarvitse maata, jos ei siltä tunnu. Siispä kävelen kärryjen kanssa ja hiukan venyttelen, jos tuntuu hyvältä ja jätän juoksentelut siiheksi, että tauti on häädetty kuusitiaisen peppuun.

Flunssan hoito ei ole muuttunut miksikään tieteen harppoessa eteenpäin. Lepo, lepo ja lepo, sopiva lämpötila, höyryhengitys, riittävä juominen ja oireita lievittävät lääkkeet. Kaikenlaista kikkaviitosta on ihmisillä tarjota, mutta ne korkeintaan lievittävät oireita ja antavat sinänsä arvokasta mukavaa plasebofiilistä. Onneksi suurin osa vinkeistä on harmittomia ja siinähän se aika kuluu mukavasti erilaisia troppeja testaillessa.

Kun flunssa iskee, ihminen kohtaa usein Neuvojan. Heitä piilee ihan tavallisen oloisissa, jopa muuten kaikin puolin kivoissakin ihmisissä. Neuvoja epäilemättä omasta mielestään ajattelee vain toisen parasta. Kiittämätön toinen saattaa joskus kyseenalaistaa asiaa, mikäli neuvot alkavat hyökätä päälle aggressiiviseen tai muuten vaan patronoivaan tapaan. Toinen ehkä näkee, että Neuvoja pyrkii kontrolloimaan ja esittämään suurta ja viisasta. Toiselle tulee mieleen, mitähän tuo Neuvoja minusta ajattelee, kun kuvittelee, etten tuota ole tiennyt jo viisivuotiaana. Luuleeko se, että ostan tuon väitteen, joka todistettiin humpuukiksi jo Kekkosen aikoina. Miksei se kuule, vaikka sanon ihan selvällä suomen kielellä, että kiitos, pärjään hyvin itsekin?

Kerran olin vähällä alkaa seurustella herra Neuvojan kanssa. Onneksi viime tipassa minuun iski flunssa ja aloin saada vahvaa neuvontahyökyä puhelimitse ja sähköpostitse, olipa Neuvoja aikeissa tulla kotiinkin neuvojaan jakelemaan ja epäilemättä valvomaan, että niitä toteutetaan uskollisesti. "Lopeta", sanoin hänelle. "Minä osaan hyvin hoitaa flunssaani ja tiedän valmiiksi tuon kaiken!" Ja hän oli myrtyneen loukkaantunut, kun ajatteli jalona, epäitsekkäänä ritskuässänä antavansa parastaan. Minä puolestani olin muutenkin flunssaärtsyllä päällä ja sain tarpeettomia lisäkierroksia siitä, että joku voi pitää minua niin tietämättömänä ja avuttomana. (Noihin aikoihin neuvontatoleranssini oli nykyistä selvästi matalampi.)

Joskus Neuvojat voivat olla myös hyvin haitallisia. Esikoisen neuvolalääkäri monta vuotta sitten oli sattumoisin Neuvoja (tuhoisa yhdistelmä tuommoinen lääkäri-Neuvoja pahimmillaan) ja hän alkoi opettaa minulle, miten lastani pitää kasvattaa. "Kun nyt on päätetty pituutta mitata, niin sehän viedään loppuun. Annetaan lapselle semmoinen viesti että rajat pidetään pälä-pälä-Tahkokallio-pälä." Enkä siinä tajuttoman nopeassa tilanteessa ehtinyt puhaltaa peliä poikki ajoissa. Lapselta ei mitattu pituutta silloin eikä mitata vieläkään.

En oikein piittaa patronoivasta tyylistä. Olen aina ollut pärjäävä ja itsenäinen, kova ottamaan asioista selvää ja tietämään monenlaisia juttuja valmiiksi itsekin, joten tuommoinen päällekäyvä neuvonta ei nappaa. Tavanomainen, ystävällinen sanominen sen sijaan nappaa hyvinkin, vaikka asiat olisivat sattumoisin jo tuttujakin. Varmaan arvoisa lukijakin tietää eron. En minä satunnaiseen neuvontaan kuole eikä edes oksu lennä, voihan se jopa olla jotenkin hellyttävääkin, mutta jatkuvana ja runsaana ihmissuhteen osasena se käy kyllästyttämään.

Olen epäilemättä itsekin sortunut Neuvomiseen elämäni aikana ja ihan varmasti ilman Neuvonta-aikeitakin lipsahtaneet Mielenkiintoiset Faktat ovat useasti vaikuttaneet pahanpäiväiseltä besserwisseröinniltä. Nyttemmin tyrkytän näkemyksiäni lähinnä silloin, kun kysytään, tai kun ne jotenkin luontevasti nivoutuvat keskusteluun. Sisäinen ekstaktiuden kaipuuni koristelee ne monenmoisilla ehkä-lauseilla ja varaumilla, joten ne eivät vaikuta puoleksikaan niin vakuuttavilta kuin puhdasverisen Neuvojan täräyttelemät totuudet. Harmi vain, että Neuvojien totuuksien luotettavuus ei välttämättä ole missään suhteessa heidän neuvontahimoonsa.

Tulisin hulluksi Neuvoja-puolison kanssa viidessä sekunnissa. Meillä toimii hyvin semmoinen sanaton sopimus, että mitä tahansa voi kysyä toiselta matalalla kynnyksellä eikä siis tarvitse erikseen tyrkyttää toiselle mainioita tietojaan. Usein kysymykseksi riittää ilme.

Itasella aion joka tapauksessa nauttia salaista killeri-flunssatroppiani rommikahvia. Alkoholista tulee kevyttä päihtymystä, kahvista piristystä ja juomasekoitus maistuu joltain nuhanenästäkin huolimatta. Huom. nykytiedon perusteella juoma ei paranna flunssaa pätkän vertaa.

Vaihtovaimo erityisperheeseen

Jaatispostista luin, että kotimainen versio Vaimot vaihtoon -ohjelmasta on tekeillä. Ohjelman tekijät ovat kiinnostuneet saamaan yhdeksi vaihtariksi erityislapsen äidin. Saisi sitten joku rakennekynsileidi kokeilla korkean paikan leiriä, ehkä.

Jos vaihtariajatuksesta innostunut erityisperhe löytyy, saattaa olla, että minäkin suostun katsomaan jakson reality-telkkaria. Ainakin sormien lomasta kolmen oluen jälkeen.

Aluksi ajatus tökkäisi. Mitäs helvetin sirkuseläimiä meidän erityisperheet ovat? Sitten hengittelin hetken ja otin Jaatisposti-kirjoituksen kirjoittajan Tuula Rauhamäen pointin vastaan. Tämähän olisi epäilemättä tehokas kanava viestiä, että arki erityislapsen kanssa on vähän toista. Ehkä jupinat vammaisperheiden "etuuksista" (po. tasoituksista) ja "muotidiagnooseista" vaimenisivat viideksi minuutiksi. (Rauhamäen Tuulan kirjoitukset ovat muuten Jaatispostin suola.)

Tietenkin ajatus edelleen tökkii, ei vähiten reality-TV-vieroksuntani takia. Ensimmäinen huoleni oli kuitenkin erityislapsen itsensä hyvinvoinnin turvaaminen.

Suomalaisen tietotaakka

Sivistyksestä, tyhmyytyksestä ynnä muusta on nyt puhuttu virkistävään tapaan Sediksellä, Saaralla, Mocartesilla, Jäädykepiirikunnassa ja ties missä! (Jos tiedät missä, kerro minulle, niin lisään linkkejä.) Minulla on tiedon omaksumisesta ja hallinnasta sekä hömppäohjelmien valtavasta tarjonnasta yksi keskusteluun kai jotenkin liittyvä miete. Pyörittelin sitä tänään vaikeassa hätätilanteessa, kun olin unohtanut ottaa bussikirjan mukaani ja lapsi nukahti rattaisiin enkä jaksanut näpytellä tekstiviestejäkään koko matkaa. (Näyttäkää busseissa hömppäohjelmia, ettei tarvitse sortua näin epätoivoisiin tekoihin! Toivoo yksi totuuden torvisoittokunta monien puolesta.)

En usko, että koskaan ennen on suomalaiskansalaiselta vaadittu näin isojen tietomäärien hallintaa kuin nyt. Tavallisen arjen hallinta vaatii kymmenien laitteiden, toimintatapojen, käytösmallien, laitosten sääntöjen osaamista. Vapaa-aika sisältää kymmeniä tai oikeastaan satoja asioita lisää, jos haluaa tehdä muuta kuin pompottaa kotona palloa seinää vasten. Kansalaisena oleminen vaatii edelleen monenlaisien käytäntöjen hallintaa. Työnantaja vaatii käytännössä alalla kuin alalla jatkuvaa kehittymistä ja uusien laitteiden, toimintatapojen, kulttuurien oppimista. Sitten ovat tietenkin koulut, opistot, lukiot, yliopistot jne. joiden informaatiomäärä on liian iso lampaidenkin syötäväksi. Oman terveyden, lasten terveydestä puhumattakaan, hallinta vaatii myös mojovaa tiedon omaksumisen määrää, kun elinikä pitenee ja sairauksien määrä vääjäämättä kasvaa ja niitä pyritään ehkäisemään monella rintamalla.

Puuh. En ole edes maininnut kaikkia mahdollisia oppimisvaatimusten tai informaatiotulvan lähteitä. En kuitenkaan ihmettele, että jatkuvan oppimisen välttämättömyyden painaessa kaikkia yhteiskuntaluokkia, ammattiryhmiä, ikäryhmiä tai miten ihmisiä halutaankaan tässä yhteydessä luokitella, meille maittaa välillä autuaallinen pako ajattelun ja oppimisen pakosta. Televisio tarjoaa runsain mitoin pakoa, kätevä ajankohtainen esimerkki on tuutin täydeltä silmille tuppaavat MM-kisat.

Lasken itseni nollausviihteen kuluttajiin, joskin kuulun jostain kohtalon ja genetiikan oikusta niihin, jotka nauttivat oppimisesta, ajoittain suoranaisesta tiedossa rypemisestä. Monenlaisiin asioihin tutustuminen on nautinnollinen elämäntapa ja vaikka kaikki muu pettäisi elämässä, kuitenkin kaihertaisi niin kova uteliaisuus ja halu nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi, etten kovin hevin malttaisi luopua tästä matoisesta maailmasta. En osaa arvioida, miten sivistynyt olen. Olen verrannut sivistystäni koko ikäni isäni suunnattomaan tietoon ja ymmärrykseen hyvin monenlaisista asioista, joten en ole välittänyt asialla kovin elvistellä. (Jos lukioikää ei lasketa, köh köh.)

Pakko on vielä todeta, että sivistys ja yliopiston käyminen eivät sanastossani kulje käsi kädessä, korkeintaan hatarassa sormikoukussa. Olen tavannut kasoittain jokseenkin sivistymättömiä akateemisesti kouluttautuneita ihmisiä ja sivistyneitä akateemisesti kouluttamattomia. Tämä ei ollut kommentti kenenkään kirjoitukseen, ihan vain irrallinen huomio. Sivistyksellä tarkoitan jonkinlaista ymmärrystä maailmasta, avarakatseisuutta, keskustelutaitoja, kykyä kriittiseen ajatteluun, kiinnostusta monenlaisiin asioihin ja sentapaisia fiksutiivisia asioita.

Koulun alku ovella kolkuttaa

Joka päivä muistutan itseäni ja muuta perhettä siitä, että pian alkaa taas Esikoisen koulu. Suomessa on juhlallinen oppivelvollisuus ja kyllä meidän erityisoppilaaseen satsataankin sen verran, että koulunkäynti tuntuu hyvin tärkeältä. Poissa ollaan vain hyvästä syystä.

Vaan on se koulu sitovaa. Joka arkipäivä pitää olla ajoissa koulukuljetusta odottamassa ja vastaavasti vastaanottamassa iltapäivällä kotiin saapuvaa koululaista. Lipsua ei saa. Viime vuonna meillä nukuttiin pommiin muistaakseni kahdesti, mitä pidän ihan hyvänä suorituksena. Pari päivää anottiin vapaata pojalle ulkomaanmatkan takia. Rehtori tuumasi, että matkailu voi myös olla erittäin opettavaista lapselle uusine kokemuksineen ja elämyksineen. (Muistutus itselle: voisikin joskus kirjoittaa aiheesta autistilapsi ja ulkomaanmatka.)

Etukäteiskuulumisina saimme tietää, että Esikoisen opettaja vaihtuu taas. Se huolestuttaa, sillä isot muutokset ovat autismikirjon ihmisille yleensä monta kertaa raskaampia kuin muille. Opettaja vaihtui (ymmärrettävästi) viime joulunakin äitiysloman takia, nyt vaihtuu taas ja luultavasti äitiysvapailta saapuja ottaa luokan jälleen hoteisiinsa vuoden kuluttua.

Kurjaa tässä on se, että oppimiselle jää lapsiltamme paljon vähemmän resursseja, kun heidän täytyy käyttää energiaansa ihmisten vaihtumiseen sopeutumiseen. (Kirjoitin aiemmin Asperger-tapauksesta, joka sivuaa tätä aihetta.) Kun asiat nyt vääjäämättä ovat tällä tolalla, aion suhtautua myönteisin ennakkoluuloin myös uuteen opettajaan. Yleensä tällä alalla porukat ovat hyviä, kokemukseni mukaan.

Harkitsemme taas muuttoa ja siirtymistä toiseen erityiskouluun, jossa integrointi on viety aika pitkälle, kuten myös fasilitointi. Ei käy aika pitkäksi näiden elämäaiheisten palapelien kanssa, etenkin kun SP:n työurakin muistuttaa hieman kysymysmerkkiä tällä erää. Akateemiset pätkätyöläiset, liittykää yhteen!

Kun isot asiat liikahtelevat, voi rentoutua nysväämällä pienten asioiden parissa. Esimerkiksi nuo minun lihakseni käyvät pienistä asioista. On sillä peruskunnollakin vielä kasvamista vaikka kuinka, mutta kuinka kauan? Kävin tänäänkin lenkillä, vaikka satoi kuin saavista. Hah hah haa, sadepilvi, minähän en ole sokerista tehty.

M/s Muskelikaura seilissä

Äskettäin luin lehdestä (viitteet kohdallaan, olkaa hyvät) johtajasta, joka pokkana selitti, että firmaa pitää laihduttaa, mutta rakentaa samalla muskelia. Ilmeisesti yritysjohtajien on syytä konsultoida kehonrakennusguruja. Kaikki tietävät, että muskelia ei voi rakentaa, jos samalla laihduttaa. Firmankaan on turha odottaa väännön kasvavan, jos vääntöväkeä pannaan pellolle.

Kun väkeä ja muita resursseja on liian vähän, työnteko on ylistressaavaa, hikistä, epätoivoista juoksemista tulipalolta toiselle. Mitään ei ehdi suunnitella kunnolla, asioita ei voi ennakoida, eri porukoiden rytmit eivät sovi toisiinsa, prioriteetit ovat kateissa, kun kaikki muutkin riehuvat tulipaloja sammuttamassa. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Huonosti liian kovalla kiireellä tehty kökkäre täytyy paikkailla moneen kertaan ennen markkinoille päästämistä ja sittenkin sitä pitää vielä yrittää sohia sitä parempaan suuntaan.Onnistumisen tunnetta ei tule, vaikka työ tulisi periaatteessa valmiiksi.

Kun taas aikaa ja väkeä on liikaa, aikaa jää lillukanvarsille. Toimitetaan tyhjää, suunnitellaan kaikkea viiteensataan kertaan ja nysvätään yhdentekeviä pikkuasioita. Aletaan myös äänestää asioista, jotka kuuluisivat asiantuntijoiden ratkottaviksi ynnä muuta hassua. Myös ihmissuhteet työporukassa alkavat ehkä vääristyä, kun on liikaa aikaa pohtia turhia. Tuotteesta onneksi saattaa tulla hyväkin, jos prioriteetit eivät katoa liian pitkän ajan ja liian ison porukan takia.

Olen kokenut molemmat ääripäät, mutta olen myös saanut tehdä töitä sopivassa tilanteessa, kun väkeä ja työtä on suhteessa passelisti. Tulee pientä jännitystä kiperämmissä vaiheissa, rauhallisemmassa paikassa ehtii taas koota langanpätkät ja tarkastella asioita ylempää. Pahassa projektisuossa ei näe juuri nenäänsä pitemmälle, joten on tärkeää päästä vähäksi aikaa kolmionmittaustorniin tiiraamaan laajempaa kokonaisuutta. Kireämmät kohdat pakottavat tekemään jämäköitä ratkaisuja ja priorisoimaan, rennommat jaksot taas löysäävät pipoa sen verran, että sinne mahtuu luovuutta ja ongelmanratkaisua sekä -ehkäisyä.

Tänään olen pohtinut konkreettistakin muskelin ja painonhallinnan välistä suhdetta. Aloitin lihaskuntojumpan (taas) kotiversiona. Tavoitteena kerryttää voimaa marraskuun alkuun mennessä siinä määrin, että kotikonstit eivät enää riitä, vaan tarvitsen firman kuntosalin vehkeitä. Minulla on myös aikomus vielä jonain päivänä vetää puhtaasti leukaa. Leuanvedossa on kaksi puolta: yhtäältä on papua niin että Uusi-Guineakin kalpenee, toisaalta oma paino on riittävän pieni, että ruhon jaksaa hilata ylös ja alas.

Punnerrus polvet maassa on toistaiseksi oikeinkin hevi liike eikä vatsojakaan jaksanut viittäkymmentä enempää. Selkäliikkeet tuntuivat ja epäilenpä myös jaloissa, pakaroissa ja käsivarsissa tuntuvan viivästynyttä lihaskipua lähipäivinä. Jatkossa haaveilen myös treenin jakamisesta kahtia, niin ehtii tyttösen päiväunen aikana jotain muutakin.

Laihtumisesta ei ole pelkoa! Ruokailin oikein asianmukaisia ja vähän asian vierestäkin. Uskon tosin, että kanelipullavitamiinit oikein käytettynä buustaavat systeemiäni ainakin monta prosenttia. Tämä laiva taitaa seilata jykevästi myrskyjen ja mylväystenkin läpi.

Jos vaikutan hyvinkin possutiiviselta tänään, saattaa olla, että äitini muhkeasti kohentuneella olotilalla on vaikutusta asiaan. Oikeassa paikassa kortisoni hallinnoi. Myös shuntti saattaa olla vastaus eräisiin kysymyksiin. Apua on olemassa sittenkin! Testeissä sitä paitsi mude paljastui kuulateholtaan oikein mojovaksi ikäryhmässään, joten hän on taas oma itsensä.

Kaverini menee lipastolle

Päivän hauska uutinen on se, että kamu sai paksun kuoren yliopistolta. Mua hymyilyttää niin, että kirurgeilta menisi viisi tuntia virneen poistamiseen, mikäli pitäisi saada naama peruslukemille.

Kun itse sain paksun kuoren päästyäni opiskelemaan englannin kääntämistä ja tulkkausta, en ollut uskoa sitä todeksi. Pengoin paperipinoa ja ihmettelin, miksi ne semmoisia lähettelevät. Pikkuhiljaa käydessäni pinoa läpi tajusin, että olin päässyt sisään. Etenkin, kun pääsin siihen lappuun, jossa asia ilmaistiin selkeällä suomen kielellä. Vuh! Onneksi sain heti ensiapukahvia naapurilta. Oli se vain mainiota.

Kolkkioinen

En ole sattumoisin antanut tyttärelle blogilempinimeksi Tosikoinen. Ihan kuin ei muutenkin olisi palapelissä paloja, mietimme sitäkin, vieläkö ennen nelikymppisiäni äityisimme yrittämään Kuopusta tähän sakkiin. Semmoinen olo on, että viideskin ihminen sopisi tähän porukkaan. Adoptio tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta, mutta toisaalta byrokratiarumba hirvittää. Sitä kun on Esikoisen kanssa riittänyt.

Onneksi on vielä pari vuotta aikaa tätäkin fundeerata. Ehkä pari kuukautta hullunmyllyssä, joksi työpaikkani näyttää muuttuneet, riittää sysäämään kohti ratkaisua (huom. tämä oli huumoria, jossa saattaa olla osapuilleen 50 % totta).

Liikaa liikkuvia osia

Aikaisemmin kuvittelin, että mukavoitunut asuminen rivitalossa lähiössä kahden lapsen ja aviopuolison kanssa olisi latteuden huippu. (Ei latteudella voi olla huippua, äh.) Kuvittelin sen kuristavan minä-ihmisen kuoliaaksi. Mutta mitä vielä. Tässä porskutetaan ehompana kuin koskaan. Keskiluokkainen ulkokuori ei määritä ihmistä yhtään sen enempää kuin vaikkapa punkkarityyli. Pienten lasten kanssa on yksinkertaisesti kätevää, kun ovesta pääsee suoraan pihalle riehumaan eikä tarvitse pelätä liikennettä ym.

Nykyään ajattelen, että asuminen missä tahansa muussa lähiössä olisi onnetonta. Täällä on monia kymmeniä kansallisuuksia, kaikenikäisiä kulkijoita, joka sosiaaliluokasta vankilasta vapautuneista opiskelijoiden ja diplomi-insinöörien kautta eläkeläisiin ja pohattoihin. Enemmistö on ehkä lapsiperheellistä keskiluokkaa, mutta koko elämän kirjo näkyy katukuvassa. Nimittäin kaduilla, kaupoissa ja kuppiloissa on elämää. Kaikki palvelut löytyvät läheltä ja täältä löytyy myös elämäni ihastuttavin lenkkipolku.

Tulevaisuudessa ajattelen, että ihanaa palata takaisin keskustan tuntumaan kerrostaloon, vaikka sitten piti tuo mökki hommata. Tai no, mökistä en ole vakuuttunut edelleenkään. Se maksaa paljon ja vaatii ylläpitoa. Toisaalta Esikoinen vaatii paljon riuskaa työtä viihtyäkseen eikä sitä löydy kerrostalosta. Toisaalta voisi olla mukavaa juurtua johonkin mökkiin. Jokin paikka pysyisi, vaikka perheen pitäisi muuttaa sinne tänne.

Elämässä on näitä liikkuvia osia. Tänään liikahdan pinnaa kastelemaan Ruuti-ystäväni kanssa ja pitäisi vielä ratkaista, mennäkö paikalliseen vai kituun. Ravintolassa pitää päättää, minkälaista (tummaa) olutta ottaisi ja kehtaako polttaa yli 2 savuketta. Sitten pitää päättää, moneltako hipsii kotiin. Univelkaakin olisi. Vaan ehtiihän siellä ennenaikaisessa haudassa sitten pötkötellä, sun fraliali lei.

Kanniskelua ja maksettua mainostusta

Hiukan leikilläni, joskin totta toinen puoli -aatoksella heittämäni sponssikysely tuotti tulosta! Asia on vielä vähän vaiheessa, mutta jo nyt suosittelen lämpimästi kaikkia tsekkaamaan Nettiemon valikoimat, mikäli hutsittaa hankkia kuukuppi, imetyspaitoja, odotusvaatteita, kestovaippoja ynnä muuta! Hyödynnän myös aasinsillan eksyäkseni puhumaan omasta kokemuksestani Kangasta ja Didymoksesta.

Kangan hankin Esikoisen synnyttyä keväällä -98. Kantoliinoja ei tuolloin näkynyt katukuvassa muuten kuin satunnaisessa afrikkalaisvalokuvassa eikä niitä ollut helppoa löytää valmiina. Kangaa oli kahta sorttia, punaista kukallista ja sinistä kukallista ja niistä sitten valitsin sinisen. Oli erittäin vaikeaa opetella käyttämään sitä, kun Esikoisen mielestä vauvana kaikki oli kamalaa (paitsi imetys), mutta lopulta se alkoi sujua. Didymos hankittiin hiukan myöhemmin muistaakseni jonkinlaisena imetystukilistan kautta organisoituna yhteistilauksena Saksasta ja voi että se oli hieno! Se on edelleen hieno ja on palvellut myös Tosikoisen hankalissa vaiheissa hienosti.

Moni on ihmetellyt, mitä kumman järkeä on köyttää vauva itseen. Tyypillisesti myös saatetaan tokaista, että "olet vauvan totuttanut tuommoiseen". Minusta asia on toisin päin. Vauva on itse kertonut tarvitsevansa kanniskelua. Se on helppoa todeta pienillä vauvakokeilla: jos mikään muu kuin kanniskelu ei rauhoita, vauva mitä ilmeisimmin tarvitsee kanniskelun tarjoamaa stimulaatiota.

Ehkä olisin voinut huudattamalla totuttaa vauvani olemaan ilman kanniskelua, mutta en usko huudattamisen olevan pedagogisesti erityisen mahtava ratkaisu. Etenkin Esikoiselle huudattaminen olisi tuottanut paljon pahaa eikä se Tosikoistakaan olisi ainakaan hyödyttänyt.

Omalla vauvakokemuksellamme kantaminen selvästi rauhoittaa mahanpuruja ja tasoittaa vimmattuna kehittyvän hermoston kupruja. Lisäksi liinassa on lapsella mukavaa ja mielenkiintoista, kun voi katsella maailmaa tai tarvittaessa piiloutua kantajan hoiviin.

Ajatusapuna olen käyttänyt jostain lainaamani näkemystä, että vauva on yhdeksän kuukautta kiinni äidissä kohdun sisäpuolella ja seuraavat yhdeksän kuukautta kohdun ulkopuolella. Sillä lisäyksellä, että isäkin sopii hyvin kanniskelijaksi. Siitä lapsi päivä päivältä etääntyy omaa tahtiaan, kunnes jonain päivänä täysiäkäisyyden kieppeillä vilkutetaan hei-heit etääntyvälle muuttokuormalle ja tunnetaan ohueksi hiutuneessa, pitkäksi venyneessä napanuorassa nipistystä.

Toisaalta moni ihmetteli pikku-Tosikoisen kanssa liikkuessani, miten kiltti vauva hän on. Hän ei oikeastaan ollut erityisen "kiltti", vaan moniallergikkona usein levoton, heijauksentarpeinen ja hankala nukkumaan. Sitä vain ei huomannut, jos hän sai niin paljon syliä, kanniskelua ja rintamaitoa kuin halusi. Liinassa nämä kaikki kolme sujuivat kuin itsestään eikä kenenkään tarvinnut edes järkyttyä paljaan pinnan näkymisestä, kun liina peitti varsin tehokkaasti jopa tissistön pikavilahtelut matkalla liivistä vauvan muhkeiden poskien taa piiloon.

Vauvani ovat olleet hyvin erilaisia. Esikoinen täytti koliikkikriteerit mennen tullen tuskaisuutensa takia. Hän ei pystynyt olemaan vaunuissa, sängyssä, sylissä paikoillaan tai missään muuallakaan kuukausina 0-4, paitsi vuoteessa öisin 0-8 - toki tiuhaan äidinmaitoa nauttien. Olisimme nyykähtäneet ennenaikaiseen hautaan ilman kantovälineitä. Vaihdoimme SP:n kanssa vuoroa usein, silti oli tosi raskasta! Syön pään keneltä hyvänsä, joka alkaa esittää, että syy vauvan tuskaisuuteen oli vain jokin tuoreiden vanhempien epävarmuus tai muu ulkoinen seikka. Ei ollut. Ei ollut mahakaan pulmana, vaan mitä ilmeisimmin hermostolliset ongelmat. Esikoisen kanssa käytin myös BabyBjörn-rintareppua (hyvin huonossa maineessa kantoliinapiireissä) joihinkin paikkoihin, olin siis varsinainen sekakäyttäjä.

Sekakäyttö yhä paheni Tosikoisen tultua maailmaan. Nyt tarjontaa on käsittämättömät määrät ja asialle on oma, vilkas nettifooruminsakin, Kantoliinakanava. Intouduin ostamaan Maya Wrap Slingin ja Ergon vanhojen kantovehkeiden lisäksi. Ergo-reppu on lähes sietämättömän kätevä selässäkantamiseen ja Maya Wrap kaunis värikkäine kuoseineen. Mayaa en olisi varsinaisesti tarvinnut, mutta kerrankos ihminen sortuu shoppaamaan. Etenkin omaishoitajien virkistys- ja kuntokurssilla kantoliina oli paikallaan. Olen muovaillut savea, askarrellut, käyskennellyt, laittanut ruokaa, imuroinut ym. ym. levottomankin vauvan kanssa kantoliinan ansiosta.

En ole liinauskovainen. Myös kärryissä voi kulkea onnellinen vauva, ainakin meillä näin on käynytkin. Kantoliina on kätevä ja hauska lisäulottuvuus vauvaelämään, mutta jos perhe pärjää ilmankin, en näe syytä ottaa pulttia asiasta. Tämä varauma lienee tarpeen, koska tuntuu, että usein pikkulasten vanhemmat ovat kovin mustavalkoisia ja vastakkainasettelut liinailun ja sitterin, imetyksen ja korvikkeen jne. välillä suorastaan julmettuja. Jostain syystä juuri oma ratkaisu pitää todistella universaalisti oikeaksi, vaikka jokaiselle vauvalle / perheelle optimaalinen ratkaisu on vähän erilainen kuin naapurin vauvalle / perheelle.

Olisi kätevää, jos hyvän äidin leiman saisi jollain yksittäisellä tempulla, vaikka sata kertaa päivässä Ihhahhaa hepo hirnahtaa laulamalla. Valitettavasti asia on paljon mutkikkaampi ja hyvyyden puntarointi perin vaikeaa, ellei mahdotonta.