Lähteäkö vai jäädä

Päiväkodin ikuisuuskysymys lienee pienten lasten osastolla se, pitääkö vanhemman lähteä viuh äkkiä vai jäädä lohduttelemaan, jos lapsi itkee traagisen oloisesti. Joskus uskoin turhan sokeasti auktoriteettitätejä, jotka komensivat viuh-lähtöön, mutta sittemmin hankin itseluottamusta sen verran, että jäin niin kauaksi kuin katsoin lapsen kannalta tarpeelliseksi.

Uskoisin, että lapselle on kurjinta, jos vanhempi jää epävarmana ja epäluottavaisena notkumaan oven väliin eikä oikein jää eikä lähde. Vanhemman epävarmuus ja tuskainen olo välittyvät lapselle ja nakertavat turvallisuudentunnetta.

Aikoinaan opin melko nopsaan tuntemaan lapsen eroitkun laadun (jos sitä oli laisinkaan) ja tiesin, milloin pitää jäädä lohduttelemaan ja helpottamaan päivän aloitusta ja milloin on jopa parempi sanoa erorutiinien päälle hei-heit ja uskoa Esikoisen lempitätinsä syliin protestoimaan. Erosimme joka päivä samalla tavalla askel askeleelta siirtymään valmistautuen. Riisuimme ulkovaatteet, panimme ne yhdessä lokeroon, puimme sisäkengät, kävimme käsipesulla, katsoimme päiväjärjestyksen ja lopuksi lapsi oli valmis aloittamaan päiväkotipäivän puurolautasen äärellä.

Vaikeina päivinä jokainen askel vei enemmän aikaa. Pidin hyvänä, että lapsella oli näin mahdollisuus säädellä aikaa, jonka hän tarvitsi siirtymään. Joskus tuntui tietysti hirveän työlästyttävältä ja töihinkin paloi mieli, mutta kyseessä oli lapselle iso ja tärkeä asia, jonka onnistuminen vaikutti koko loppupäivään.

Siirtymät ovat pienille lapsille itsessään vaikeita (ja usein erityisvaikeita monenikäisille autisteille), joten monesti on hyvä tehdä nopeahko, selvä siirtymä, jotta lapsi saa alkaa sopeutua uuteen olotilaan ilman epämääräistä venyttelyä. Joskus sitten lapsella on isompaa ahdistusta, joka purkautuu siirtymävaiheessa ja silloin voi olla hyvä murehtia ne oman äidin tai isän sylissä ja sitten vasta lähteä viettämään uutta päivää. Vanhemman taitoa on tajuta, mikä ratkaisu on kulloinkin paras. Aina eivät hommat suju optimaalisesti, mutta onneksi aamulla alkaa aina uusi, tuore päivä, jolloin voi paikkailla vähän edellisenkin päivän mokailuja.

Yritän parhaani mukaan tukea sopeutumista uuteen viikkorytmiin. Ajan hahmottaminen on pienille lapsille hyvin vaikeaa, mutta sitä voi ainakin yrittää helpottaa. Pengon nyt arkistojani ja aion laatia lapsille taas selkeän, kuvallisen viikkojärjestyksen. Esikoisella on ollut monenlaisia järjestyksiä ja ajoittain niistä on ollut suurtakin hyötyä, ajoittain taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Nyt viikkokalenteri ehkä hyödyttäisi molempia. Jos saan toisen innostumaan kalenterin katselusta, toinen seuraa perässä. Aion myös ottaa uudella hienolla digikamerallamme runsaasti kuvia päiväkodista, jotta voimme paremmin jutella asiasta myös kotona. Kuka väittää, ettei autismikuntoutuksen kikkoja voisi käyttää myös pikkusiskon tueksi?

Piikikkäät tädit

Seuraa allergiapoliselostusta. Teitä on varoitettu!

Tytär kävi tänään oikein perusteellisesti pisteltävänä. Hän kesti sen kuin norsunrauhoituslääkkeitä saanut gorillalapsi, eli hämmästyttävän hyvin (huom. ilman mitään troppeja, jos aamupuuroa ei lasketa). Myös verinäytettä antaessaan (RAST-kokeita varten) hän oli tyyni kuin järvi kuulaana kesäyönä. Epäjärvimäisesti hän kuitenkin katseli hyvin kiinnostuneena, miten piikki työntyi vauvanpehmeän ihon läpi ja veri valui koeputkeen pulskean käsivarren kyynärtaipeesta. Itse en myönnä olevani verikammoinen, mutta välttelen silti ihon rikkoutumisen katsomista. Ihon kuuluu olla ehyt ja pitää sekalaiset mönjät, elimet ja muut vastaavat piilossa.

Esikoinen on toista maata. Emla tai ei Emlaa, hän on niin herkkä, iso ja vahva, että on tarvittu neljä aikuista hoitamaan verinäytteitä. Yksi pitää sylissä, toinen pitelee jalkoja, kolmas kättä ja neljäs piikittää. Sillä tavoin koko homma menee nätisti ja nopeasti, Esikoinen päästää vain pienen itkun ja jälkikäteen syödään jätskit. Olemme harjoitelleetkin asiaa kuvasarjoin ja se sujuu, eli kauhu ei iske labran edustalla, mutta neljä aikuista kuitenkin tarvitaan. En osaa kuvitella prick-testien onnistumista ilman nukutusta. Ehkä nykyään jo onnistuisi? Ehkä ei.

Kun prickit oli tehty, muistin että KEKKONEN SOIKOON annoin Ataraxia juuri toissapäivänä eikä pistoskokeista ehkä saataisi mitään tuloksia siitä syystä. Äh. Puh. Äh. Puh. Minun mokani. Miksi se piti muistaa vasta prickien jälkeen? Lääkäri ja hoitaja lohduttivat minua. Koska histamiinikontrolli tuotti patin, tulokset olivat kuitenkin hyödykkäät. Jos Atarax olisi yhä vaikuttanut, histamiinistakaan ei olisi tullut pattia. Miinusta tosin tuli kaikista, kuten viimeksikin, vuosi sitten.

Olen erittäin tyytyväinen allergiapolin lääkäriimme, joka on hyvä tyyppi, kansainvälisen tason tutkija ja bonuksena kehuu meitä siekailematta, kun on aihetta. Olen ollut tyytyväinen myös keskuslastenneuvolan lääkäriin, joka tekee huippuja epikriisejä ja on muutenkin mainio yhteistyökumppani. Älkää luulko, että tulen kaikkien lääkärien kanssa heti toimeen. Tyttären kohdalla on vain käynyt loistava tuuri.

Kumpikin lääkäri myös kunnioitti ratkaisuani jatkaa imetystä ja pitää imetysdieettiä. Eipä heillä ollut syytäkään huoleen, kun melko nopeilla (ja kieltämättä laajoilla), onnekkailla täsmäeliminaatioilla sain lapsen aikoinaan oireettomaksi ja kasvukäyrät näyttivät hyviltä. Myös oma ruokavalioni oli ravitsemusterapeutilla tarkastettu ja riittäväksi todettu. Kaikki lääkärit eivät suhtaudu yhtä rationaalisesti, vaan painostavat äitejä lopettamaan imetyksen silloinkin, kun äiti on realistinen ja motivoitunut kokeilemaan imetysdieettiä. Kuitenkin lopettaminen on aiheellista vain silloin, kun äiti haluaa siirtyä korvikkeelle, lasta ei saada oireettomaksi tai äiti ei pysty vetämään eliminaatiodieettiä ja pysymään terveenä yhtä aikaa. Esim. kukkakaalilla, rypsiöljyllä ja kengurulla harva pysyy sekä fyysisesti että psyykkisesti hyvässä lyönnissä ainakaan pitkän päälle.

Saimme ihon kunnosta arvosanaksi 9½ ja ruokavaliosta rapsahti 10++, joten tultiin oikein loistotoikkarin kanssa polilta. Kakka-arvosana olisi ollut vähän matalampi Tosikoisen innokkaiden omatoimialtistusten takia, mutta en viitsinyt viedä näytettä. Heh. Sain myös kiittävää palautetta rehellisyydestä, kun kerroin tyttären taipumuksista maistella villisti omin päin vaikka mitä. Kaikki eivät ole yhtä informatiivisia. Silloin saatetaan metsästää kissojen ja koirien suosiollisella avustuksella allergian aiheuttajia, vaikka todellisuudessa nopsa ja näpsä lapsi on vain onnistunut nauttimaan kiellettyjä aineita salaa.

Yhtäältä on huono asia, että Tosikoinen vahinkoaltistelee itseään, koska toipuminen on yleensä parempaa, jos allergisoivaa ainetta vältetään kokonaan. Toisaalta vahingoista on ollut hyötyäkin, kun niiden avulla on saatu selville myös sopivia aineita. Itselle ei tulisi mieleen altistaa viikunoille tai oliiveille, mutta tytön nappailtua niitä oireitta ne on voitu ottaa ruokavalion täydennykseksi. Kolmas vaikutus vahinkoaltistuksilla on se, ettei ala luulla allergioiden hävinneen mihinkään pitkän oireettoman kauden aikana. Joskus alkaa nimittäin epäillä luulotautia, jos lapsen tila on "liian hyvä" pitkään. Nyt ei ole ollut sitä pulmaa vähän aikaan, kun gorillapienokainen kiipeilee kaapista toiseen maistamassa milloin mitäkin heti, kun silmä välttää.

Olin aivan yltiöväsynyt tänään kuluneen viikon huonojen yöunien takia ja salaa iloitsin siitä, etten olisi kuitenkaan ehtinyt polikäynnin takia luennolle. SPR-tädin hoitaessa lapsia sain vetää lonkkaa vuoteessa dekkarin seurassa. Håkan Nesser, Münster ja reilu Divine-suklaa pitivät minulle seuraa sen aikaa kun olin valveilla. Mietin laiskahkosti (kuten eilen Ammun kanssa reiluja suklaakeksejä rouskuttaessamme), onko suklaa todella niin loistavan hyvää, vai maustaako sitä hyvä omatunto. Sokkotestin paikka.

Suklaa, kuten kahvi, tiedetään nykyään hyvin terveelliseksi, jos sitä käyttää kohtuudella eikä syö kilokaupalla / juo ämpärikaupalla päivittäin. Syökäämme suklaata. Ääk, kuka tuon sanoi? Joku muuko? Ei, kun se taisikin olla tuo mainio kaverimme PMS.

Epäilyttävää sisältöä

Yritin lipaston kirjaston yleisöpäätteeltä tulla piipahtamaan tänne blogiini, mutta pääsyni estettiin! Kone esitti syyksi esitettiin sen, että urlini takaa löytyy epäilyttävää sisältöä. Pakko on rakastaa Karpelan rinnalla (oumaigaad, nyt sanoin rinta) mielivaltaista sensuuria.

Minäpä vuonna M. A. Numminen teki radio-ohjelmansa, jossa hän hokee porno-sanaa (no niin, nyt sanoin taas poro)? Se kieltämättä kuulosti varsin irstaalta, kun joskus paljon myöhemmin sitä lähetettiin uudestaan. (Toki olen vanha käpy, mutta en niin vanha, että olisin alkuperäisen kuullut.) Jos se olisi nettisisältöä, se jäisi heti paikalla tekoälyttömän sensuurirobotin seulaan. Jonkun mielestä ehkä parempikin niin, mutta ei minun.

(Valitin tästä aiheesta tietenkin jo Elman käkätyskerhossa.)

Suhtaudun sensuuriin kriittisesti ja minut tunnistaa kaupungillakin leuhkasta I read banned books -napista. Olenpa lukenutkin useita kiellettyjä kirjoja, sokeeraavasta päästä mainitakseni esmes Twainin Huckleberry Finnin, Salingerin Sieppari ruispellossa ja Nabokovin Lolitan (okei, Lolita on hyvin vino kirja ja mestaajateos). Niiden takia lienen piloilla. Elokuvista tuumaan elokuvatarkastamon tapaan, että rikollinen aineisto on kiellettyä, muu aineisto (ml. pelit) on järkevää kaikkien kannalta varustaa ikärajasuosituksin.

Nettiin olisi kova kiire saada järkevät, kylmäpäiset suositukset erilaisista suodatuksista, ettei nykyisenkaltainen mielivalta saisi jyrätä. Jos pystyttäisiin jotenkin älykkäästi indeksoimaan sisältöjä, me, jotka emme halua goatsea tai muuta karvaista silmillemme, voisimme siltä välttyä ja toisaalta ne, jotka juurikin etsivät pornoa, voisivat sitä löytää ja lisäksi koulut ym. lastenkasvatuspaikat voisivat estää tehokkaasti pääsyn niille sivuille, jotka katsovat haitallisiksi.

Nyt joka tapauksessa Viiston pinnan kaltainen ilskottava saastavarasto pysyy suljettuna esimerkiksi omaishoitaja-aiheista projektia tekeviltä viattomilta nuorilta, jos näiden koulussa on käytössä yhtä tekoälykäs suodatin kuin lipaston kirjastossa. Hip hurlaa!

Kommunikaatioharjoituksia: Mars & Venus

Toisinaan naistenlehtiä ynnä muita luotettavia parisuhdetietouden lähteitä tavaillessa näyttää ilmeiseltä, että minä olen Marsista ja mieheni Venuksesta. Tähän mennessä olemme saaneet isoimmat väärinkäsitykset korjatuiksi, mutta arjessa tulee yhtenään pienempiä juttuja, jotka varmaan vaikuttavat olemiseen, ainakin tuon venuslaisen kaiffarin viihtymiseen. Tämän aamun esimerkki:

K (neutraalisti, joskin kovahkolla äänellä, koska SP:llä täysi tohina koulukkaan kanssa viereisessä huoneessa): Annoitko jo Tosikoiselle maitohappobakteerit?
SP (ärähtää): No en kai mä nyt kaikkea ehdi!
K (ottaa käyttöön melko tehottoman, mutta lapsuudesta asti juontuvan strategiansa eli äärimmäisen kirjakielisen selkeyden): Halusin vain informaatiota, en tarkoittanut arvostella toimintaasi. (Mikä on simppeli totuus, koska halusin välttää tuplabakujen annon.)

Onneksi SP vähemmän hektisessä tilanteessa myös tajuaa normaalia puhetta, jossa tärkeimmät asiat löytyvät riviltä. Yleensä hän kykenee keskittymään siihen, mitä sanon ja ohittamaan sen, mitä kuvittelee minun sanovan. Lisäksi hän alkaa tuntea minut melko hyvin, joten normaalitilanteessa arvaukset eivät yleensä mene pahasti metsikköön. Kiukkutunnelmissa tulkinnat menevät kauas, osapuilleen Siperian korpimaan sydämessä piileksivään luolaan karhun viereen talviunille.

En tiedä, miten pärjäisin parisuhteessa naisen kanssa, jos he ovat vielä enemmän Venuksesta, noin keskimäärin. On keskustelutapauksia, jolloin on syytä häipyä ja vähän äkkiä, vaikka se herättäisi uuden, yhä mielikuvituksellisemman tulkintojen ryöpyn ylitulkitsevissa äärivenuslaisissa.

K: Hieno ilma tänään.
ÄV: Mitä sä oikein tuolla tarkoitit?
K: Sitä, että ulkona on aikas mainiota.
ÄV: Ei tarvitse olla noin pilkallinen. Sulla oli sellainen äänensävy...

Kun kuulet sanan (äänen)sävy, häivy nopeasti. Keskustelukumppanisi on päättänyt, että olet asiasta X mieltä Y. On aivan sama, mitä todellisuudessa ajattelet tai kuinka asian esität. Äärivenuslainen on päättänyt eikä sitä käy muuttaminen.

ÄV: Oli kyllä inhottavaa, kun silloin sanoit hölpötti pöyry.
K: En mä silloin sanonut hölpötti pöyry, vaan käkkelis mäkkelis.
ÄV (hieman jo aggressiivisesti): No kamoon, oli ihan selvää, että sä tarkoitit hölpötti pöyry.
K (korostetun pitkämielisesti): En sanonut enkä tarkoittanut hölpötti pöyry.
ÄV: Sydämessäsi ajattelit hölpötti pöyry. Sulla on kyllä kauhee torjunta. Ei ole terveellistä tukahduttaa tunteitaan tuolla tavalla.
K (taistellen turhautumista vastaan): Minä sanoin ja tarkoitin käkkelis mäkkelis eikä se muutu hokemalla siitä miksikään. (Perkele.)

Kyökkipsykologiavaroitus! Buaap! Buaap! Äärivenuslaiset ovat kehitelleet kyökkipsykologiasta itselleen aukottoman perustelutyylin, jonka avulla he ovat aina oikeassa ja muut väärässä. Oli kuinka epätodennäköinen, villi tulkinta hyvänsä, sen voi perustella sillä, että se toinen vain torjuu. Jos toinen ärsyyntyy, etääntyy, suuttuu tms., sehän vasta todistaa äärivenuslaisen mielikuvitukselliset tulkintahäkkyrät tosiksi, koska totuus satuttaa.

Sydämessäsi-juttu on lainattu yhdeltä kamulta, jolle ventovieras ihminen tuli kertomaan, mitä hän todellisuudessa halusi, vaikka sanoi toisin. Siitä on tullut oikein lentävä lause.

Onneksi suurin osa äärivenuslaisuudesta näyttää karisevan ennen kolmikymppisiä. Kaipa elämä opettaa, ettei se ole kovin rakentava lähestymistapa ihmissuhteissa.

Myönnän, että itsekin sorruin nuorena parisuhteissa kyökkipsykologisoimaan. Olin lukenut kirjallisuutta, tutkaillut itseäni ja ihmisten käyttäytymistä hyvin paljon, joten analyysiapparaatti oli hyvässä terässä. Oli siis houkuttelevaa analysoida itsensä lisäksi kumppania ja rakentaa erilaisia tulkintamalleja. Tykkäsin helposti kyttyrää, jos kumppani ei ihastunut sisäisesti ehyisiin ja älykkäisiin tulkintoihini yhtä paljon kuin minä itse. En ottanut huomioon, että vaikka tulkintani olisi kuinka upea hyvänsä, se ei välttämättä ollut oikea tai tilanteessa mitenkään relevantti (varsinainen ongelma tuli ohitetuksi). Kyökkipsykologisointi yhdistettynä jyrääviin marsilaisiin puoliini on tehnyt minusta ajoittain varsin rasittavan kumppanin, mistä pahoittelut asianosaisille.

Nykyäänkin teen tietenkin analyysia ja tulkintoja. Jätän vain kaiken avoimeksi, koska yleensä ihminen itse tietää paremmin kuin muut, mitä hänen sisällään tapahtuu. Jos ei tiedä, harvemmin avulias ulkopuolinen onnistuu horjuttamaan tehokasta elämänvalhetta ainakaan saamatta itse turpiin siinä samalla.

Tutkimusmatkalla päiväkodissa

Kahdeksan maissa Tosikoinen alkoi sitkeästi penätä ulkoilua. Puoli yhdeksältä soitin päiväkotiin, jotta miten olisi, voisiko tänään tulla vierailulle. "Totta kai", tuumattiin puhelimen toisessa päässä ja toivotettiin tervetulleeksi vaikka heti.

Hetken harkinnan jälkeen (seuraavan bussin lähtöön oli yli vartti, kun meillä vihdoin oli kaikki viisisataa vaatekappaletta yllä) päätin, että jalkani kestää pyöräilyn paremmin kuin kävelyn ja kaivoin segmenteistä meille vielä pyöräilykypärät. Emme olleet pyöräilleet pitkään aikaan. Lapsi oli niin häkeltynyt fillaroinnin ihmeellisyydestä, että hän istui hiljaa, suorastaan lasittuneena turvaistuimessaan. Ei liene maailman järkevintä aloittaa tutustumista uuteen ja ihmeelliseen paikkaan kokeilemalla uutta ja ihmeellistä kulkutapaa, mutta mitään korjaamatonta vahinkoa ei liene tapahtunut. Jos sitä ei lasketa, että pyöräily nousi näköjään heti kulkutavaksi numero 1 tyttären arvoasteikolla.

Esikoinen kävi samaa päiväkotia ennen siirtymistään integroituun ryhmään, joten juteltiin hiukan pojan kuulumisista. Ryhmän molemmat lastenhoitajat ovat hoitaneet Esikoista ja he sanoivat, että E. on lapsi, joka jää mieleen. He sanoivat sen sillä tavalla, että poika on jollain tavalla koskettanut sydäntä tavallista enemmän. (Samaa sanoivat integroidussa erityisryhmässäkin. Kyse ei taida olla pelkästä leukojen louskutuksesta) Myös Esikoinen piti näistä kahdesta hoitajasta, joten hyvä tunnelma leijuu valmiiksi ryhmän yllä nyt, kun alan totuttaa Tosikoista päiväkotielämään.

Mennessämme lapset paiskoivat juuri leikkiä (eli lasten työtä) hartiavoimin hoitajien yllyttäminä. Ihmeteltiin paikkoja ja laulettiin muiden kanssa pienet ihhahhaat ja junalaulut, mutta tyttö istui tattina äidin suojissa ja imuroi aistielimiin kaikkea, mitä ympärillä tapahtui. Kun muut lapset lähtivät ulos, Tosikoinen intoutui kokeilemaan tilassa kaikkea mahdollista ja otti kontaktia myös hoitajiin: lauloi, hymyili ja heitti parit lentosuukotkin.

Kukaan työntekijöistä ei millään tavoin osoittanut, että allergiat olisivat heille ikävä vaiva (olen kuullut toisenkinlaisista kokemuksista allergialasten vanhemmilta). He suhtautuivat tyynesti ja ammattimaisesti koko juttuun. Lastentarhanopettajan (LTO) mielipide oli se, että juuri allergialasten olisi tärkeää saada monenlaista ruokaa, koska heidän ruokavalionsa on muuten väkisinkin rajoittunut. Makumaailman kartoitus on sekin osa ihmislapsen kehitystä.

Keittäjänkin tapasin lyhyesti (hän oli sen näköinen, että myös itse pitää laittamastaan ruoasta - nälkiintyneen näköinen kokki ei herätä luottamusta) ja hän oli suorastaan ilahtunut tyttären laajasta sallittujen aineiden valikoimasta. LTO oli jo ehtinyt kehaista kokkia selän takana. Tiettävästi kokki valmistaa hyvää ruokaa kaikille lapsille, erityisruokavalio tai ei. Keittäjälle luonnehdin Tosikoisen mieluisinta suuhunpantavaa havainnollisesti sanoin "oikea ruoka". Oikeaa on sellainen skruudis, jossa on rakennetta, makua ja tuoksua, etenkin verrattuna melko mauttomaan, sileään vauvanmössöön, jota pidän jonkinlaisena harjoitteluruokana.

Muistin jopa ottaa ravitsemusterapeutin kanssa laatimamme listan sallituista syötävistä ja aion olla siitä pollea koko päivän! Esikoisen kanssa olen todennut käytännössä, että kiitoksilla on voimaa, kun yritetään tukea oppimista. Kiittelen siis itseänikin vuolaasti haasteellisista paperiasioista, kun ne kerrankin onnistuvat - jopa ensi yrittämällä, kuten tänään. Ihmeellistä, miten varsin voimakkaasti teksteihin suuntautunut ihminen voi suhtautua näin nurinkurisesti paperien pyörittämiseen.

En osaa oikein kuvata, mitä kaikkea tämä vierailu pani käyntiin mielessäni. Paikat ja ihmiset palauttivat mieleeni valtavan määrän asioita niiltä ajoilta, kun Esikoinen oli 2-vuotias. Niihin liittyy paljon kaikenlaista kipeää, mutta myös hienoa ja hyvää. Annan muistojen tulla, mutta yritän pitää fokuksen kuitenkin tyttären suuren elämänmuutoksen tukemisessa. Luulen, että on itselleni tervehdyttävääkin saada muistille apua paikoista ja ihmisistä, koska en ole ehtinyt vielä tarpeeksi hyvin prosessoida mielessäni, mitä kaikkea noina vaikeina vuosina tapahtui.

Olen onnellinen siitä, että nyt älyän käyttää lain suomaa oikeutta lyhennettyyn työviikkoon. Esikoisen vastaavina aikoina olin niin nääntynyt, etten venynyt ajattelemaan erilaisia vaihtoehtoja, myös työn määrä ja rahapula painoivat. Tiesin vain, että on pakko käydä töissä tai menen rikki. Nyt myös SP on lyhennetyllä työviikolla ja luulenpa, että tämä uusi järjestely on meille kaikille varsin hyvä! Esikoinen on tietysti koulussa normaalit ajat ja molemmat lapset ovat koko päivän hoidossa tiistain, keskiviikon ja torstain. Lopun viikon ajan he saavat riehua gorilloina, kuntouttaa toisiaan ja raastaa hermoj touhuta isän & äidin kanssa minkä ehtivät.

Torstaina menemme uudelle vierailulle ja ensi viikon tiistaina lapsi on ekaa kertaa yksin ryhmässä, jos vaikuttaa valmiilta siihen. Ajattelin, että olisin silloin niin monta tuntia aamusta tyttären tukena kuin tuntuu tarpeelliselta ja häivyn sitten lipastolle lounaalle ja luennolle, jos ehdin. Uskon, että tyttö alkaa melko pian nauttia päiväkotielämän touhusta ja sosiaalisuudesta, kunhan saa hetkisen käynnistellä rauhaisaan tahtiin.

Ääk. Kohtahan tuo muuttaa jo kotoa ja lähtee onneaan etsimään!

Raukoilla riskirajoilla

Toppilistan kärkeä aina haukutaan milloin mistäkin syystä, joten seuraan huolestuneena tilaajalukujeni kehitystä. Missä kohdassa suosio alkaa väkisinkin heikentää blogin tasoa? Auttaako, jos sitten ruksii asetuksista valinnan "Älä näytä tilastoissa"? Vai onko se jo liian myöhäistä?

Olen edelleen ihmeissäni siitä, että tämmöinen autismipaasausblogi on ajautunut näin mainstreaminomaisiin lukemiin, mutta tietysti myös hyvin mielissäni. Kuka jaksaisi itsekseen paasata jossain nurkassa? En minä ainakaan.

Inhotuksen ihanuus

Joitakin asioita on mukavaa inhota. Arkeen tulee passelisti potkua, kun saa inhota jokseenkin harmittomia pöräyksiä, joita milloin mikäkin aisti vastaanottaa. Haju-, maku-, tunto- tai kuuloelämyksiä on hankalampaa päästä pakoon kuin ärtsyjä näköaistimuksia, joten näköosastolla lepäävät ihanimmat inhokit. Huonoa, mutta sinänsä haitatonta käytöstä on myös ihanaa inhota.

Saattaapa tulla harhainen paremmuuden veelinki, kun esim. lehtiä silmäillessään ajattelee, että tuohon en ainakaan itse sortuisi. Valitettavasti tämä mainio itse sortuu kuitenkin sataan muuhun mauttomuuteen ja löperyyteen, mutta ei nyt puhuta niistä.

Esimerkiksi tänään katselin laiskahkosti työpaikkailmoituksia (en hae työpaikkaa, minulla on jo sellainen) ja silmään tökkäisi jonkin pankin ilmoitus, jossa oli käytetty Comic Sans Serif -kirjasinta. Yööök. Sinne en ainakaan hakisi töihin, vaikka olisin pankkihenkilö. Comic Sans pitäisi joka tapauksessa kieltää kaikessa käytössä paitsi korkeintaan varoittavana esimerkkinä.

Kokoan myös listaa lehtikielessä kiellettävistä ilmauksista. Niiden ärsyttävyys on jo kotirauhaa, ellei peräti terveyttä uhkaavaa. Listani on jo tuhottoman pitkä, mutta valitettavasti en ole kirjoittanut mitään muistiin, joten ilmaukset tuppaavat unohtumaan aina siihen asti, että ne pomppaavat jälleen jostain silmille. Kansalaissurinalistina uskon, että blogiin listaamani kieltoluettelo saa aikaan tarmokasta ryhtiliikehdintää joukkoviestimissä. (Usko kuulemma siirtää vuoria.) Muutama kiellettävä ilmaus (täydentänen listaa sitä mukaa, kun muistini toimii):

• Ihastuttava ja vihastuttava
• Ne Kaksi Leffanimiväännöstä, joista on aiemminkin ollut puhetta (Porvariston sellainen se ja Olemisen sellainen se)
• Kaikki omat lempisanani, joita yhtäkkiä aletaan hokea lehdissä ja joista siis tulee ex-lempisanoja. Esim nasta joskus 90-luvun puolivälissä, rouhea 80-90-luvun taitteessa jne. - näitä on liudoittain), sillä mikä tahansa on passé siinä vaiheessa kun se on lehdessä (myös passé on auttamattomasti passé, mutta ei yhtä pahasti kuin out).
• Kielenhuollon pulmat. Tästä on liikaa esimerkkejä, mutta sanotaan vaikka tuplapassiivin käyttö, suureellinen, kuullostaa.
• jatkuu myöhemmin
  

HUOM.
Blogitekstejä lukiessani (& kirjoittaessani) olen varsin löysäpipoinen kielenhuollon ja oikeastaan kaiken muunkin suhteen. Harva saa näiden pusaamisesta palkkaa, joten vastaanotan blogia kuin juttelua. Jos olen mieltynyt blogin ääneen ja kiinnostunut sen sanomisista, keskityn vastaanottamaan ajatuksia enkä anna edes rakkaimpien ärtsyilmausten häiritä kommunikaatiota.

Uusi salarouva

Tyttären maha on aivan sekaisin (ilmeisesti allergiasyistä, hän mm. sai käsiinsä japanilaisia naposteltavia, joissa on suunnilleen kaikki pahimmat allergeenit), poika on muuten vain levoton, vaikka on ratsastanut ja leikannut ruohoa, joten minulla on kasoittain ylimääräistä aikaa (Ontostihohottajat)! Käytin sen puhelinkameran parissa askarrellen. Tässä ihanien salarouvien ja muiden tarvitsevaisten loivennusavuksi (napsauta kuvia jos haluat tarkastella yksityiskohtia):


Säärikarvat on vielä kihartamatta ja rohkaisuryypp hajuvesi hölväämättä.

Tuore rouva hunnussaan ja melko rohkeassa hääpuvussaan. Lakkaamattomat varpaankynnet piilotettu vinkistä viisastuneena.

PS. Tulikohan aukko nyt paikatuksi?

Howl's Moving Castle

Taannoin luin sellaisen kirjan kuin Fire & Hemlock (Tuli ja myrkkykatko) ja päätin painaa nimen Diana Wynne Jones mieleeni pysyvästi. Siellä se kököttää edelleen, aika hiton monta luettua DWJ-kirjaa myöhemmin. Se ei kuitenkaan ole näköjään kovin yleinen ilmiö. Olen tänään seurannut Liikkuva linna -elokuvan kritiikkejä ja tukkani nousee yhä pystympään. Yksikään näkemästäni kritiikistä ei ole onnistunut päästämään pihaustakaan kirjasta, jonka pohjalta elokuva on tehty. Alkaa aika tavalla vitharmittaa.

Löydätkö sinä Jonesin nimeä elokuvan virallisilta kotisivuilta? Itse en äkkiseltään onnistunut. WSOY kuitenkin mainitsee sattuneista syistä kirjailijan.

Lukekaa Diana Wynne Jonesin kirjoja. Ne ovat parhaimmillaan loistavia: hauskoja, viisaita, liikuttavia ja ajatuksia vahvasti stimuloivia.

(Valitin tästä samasta asiasta jo Tosikolle. Luulin tuossa vaiheessa vielä, että ilmiö koski vain aamutöllöä.)

Lämpimät voileivät

Terveysintoilijana (hehe) en nyt viitsi ostella pizzoja kotiin. Vaikka niissä on edustettuna useita ravintoympyrän lohkoja (rasvainen, suolainen, irstas, rapea), ne eivät ole terveydelle välttämättömiä. Tätä ette ehkä tienneet, mutta totta se on. Tunnetaan useita kokonaisia kansoja, jotka ovat selviytyneet tyystin ilman pizzaa.

Esikoinen on rakentanut hyvin armaan suhteen pizzoihin, joten päätin kokeilla omasta lapsuudesta tuttua kevennettyä versiota: lämpimiä voileipiä (ohjeita täällä). Esikoinen väittää niitä pizzaksi (viittoen) ja pitää niistä vielä enemmän kuin valmiista pyttipannukakuista. Hän saa valita täytteet leipiinsä ja ripotella ne esteettis-gourmeettisesti oikeisiin paikkoihin, eli siis osallistumaan täysin ruoanvalmistukseen. (Valitseminen ei tosin ole kovin helppoa.) Oma osallistuminen näyttää tekevän ruoasta kuin ruoasta astetta houkuttelevampaa.

Ihmisparalla on aina jotain melko lapsellisia ja untuvaisia pikku unelmia tepastelemassa jossain mielen takusessa. Yksi omistani on ollut se, että valmistaisimme yhdessä ruokaa ja nauttisimme siitä myös yhdessä. Juttelisimme samalla ruoasta ja muusta. Tähän liittyvässä edistyneen tason hömppämielikuvissani myös kertaisin sapuskaan liittyvää fysiikkaa ja kemiaa, koska lapsi ehkä olisi kaltaiseni siinä määrin, että haluaisi tietää miksi jotain tapahtuu.

Heti kun aloin odottaa lasta, päätin etten ota näitä mielikuviani kovin vakavasti. Lapset ovat kuitenkin omanlaisiaan eivätkä toteuta meidän unelmiamme (meidän pitää toteuttaa ne itse). Pyrin pitämään ne vain semmoisina irrallisina, lentelevinä ajatusleikkeinä, joita on hauskaa ja terveellistä joskus pyöritellä. (Erilaisten skenaarioiden kelailu toimii usein myös jonkinlaisena harjoitteluna tosielämän tilanteita varten.) Täytyy nyt kuitenkin tunnustaa, että olen lapsellisen iloinen, kun ruoanvalmistus ja -nauttimusmielikuva on toteutunut! Juttelumme toteutuu eri tavalla, toiminnan tasolla, mutta yhdessä puuhaillessa syntyy hyvä kontakti ja kommunikaatio sujuu sanoittakin.

Tosikoinen ei vielä mahdu mukaan lämpimien voileipien tiimiin, koska niissä on liikaa allergisoivia aineita. Hän pääsee hengaamaan kuitenkin pöytään omien leipiensä (tattarivuokaleipä, kinkku, tuore kurkku, sininen Keiju) voimalla.

Vaikka kuinka olin etukäteen miettinyt noita odotuksia ja sitä, etten voi edellyttää lapsiltani odotusteni täyttämistä, oli silti hirvittävästi työtä haudata niitä, kun paljastui, että lapseni on vammainen ja vielä vaikeasti kommunikaatiovammainen. Odotukseni olivat enimmäkseen arkisia, realistisia, maanläheisiä pikku ajatuksia siitä, miten juttelemme ennen nukkumaanmenoa tai käymme yhdessä elokuvissa. Osa tulee edelleen kummittelemaan haudastaan, mitä en pidä ihan pahanakaan. Joskus ne saattavat toteutua ja jotkut niistä voivat viitoittaa suuntia, mihin lapsen kanssa voi pyrkiä.

Tänä iltana, lämppärit! Ei sitten omia kekkereitä viettäessä kadehdituta salarouvien salatapaaminenkaan niin paljon!

Harmaita alueita

Toivottavasti en kerjää verta nenästäni, kun muistelen aikaa, jolloin olin 14-15-vuotias. Nyt kun yhtäällä puhutaan saatananpalvojapedofiileistä ja nostatetaan lynkkausmielialaa ja toisaalla vihjaillaan siihen suuntaan, että skandaalin takana onkin teininuoren seksikokeiluja vanhemman poikaystävän kanssa, tulivat kirkkaasti mieleen omat sakkoliha-ajat. Koko Toijala-jupakka vaikuttaa hyvin epämääräiseltä, joten en ota siihen kantaa. Varmuuden vuoksi, jos sitä ei ole vielä hohtavin kirjaimin kirjoitettu otsaani, todettakoon, etten hyväksy lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, vaan mielestäni se on yksi pahimmista rikoksista.

Mutta muistelmaan. Olin teininä ulkomuodoltani täysi-ikäisen oloinen, samoin keskustelu- ja pukeutumistyyliltäni. Sisäisesti olin yhtä seksi-intomielinen kuin keskimääräinen nuori mies. Jos silloiset (itseäni vanhemmat) poikaystäväni olisi tuomittu pedofiileiksi, kyseessä olisi ollut oikeusmurha. En saanut henkisiä vaurioita siitä, että ensimmäinen poikaystäväni kieltäytyi yhdynnästä kanssani, vaikka pyysin. Seurustelimme vuoden ja sain tuona aikana paljon iloa hellyydestä ja pettingistäkin. En saanut henkisiä vaurioita siitäkään, että toinen poikaystäväni antoi minulle, kun olin 15-vuotias. Olin valmis ja halukas ja tietoinen siitä, mitä tein. Minusta ei millään tulkinnalla olisi saanut hyväksikäytettyä teinirukkaa.

Sitä olen kyllä joskus miettinyt, mitä kaikkea olisin ehtinyt saada aikaan, jos seksi olisi riivannut ajatuksiani vähän vähemmän ikävuosina 14-22. Ehkä olisin opetellut meikkaamaan ja laittautumaan, ehkä olisin valmistunut maisteriksi, mene tiedä.

Minusta suojaikärajat ovat hyvä ja tarpeellinen asia. Kuitenkin pitää muistaa, että ihmiset kehittyvät omaa tahtiaan ja pelkkään numeroon tuijottaminen tekee vääryyttä molempiin suuntiin. Moni nuori ei ole kypsä seksiin vielä laillisessa iässäkään, kun taas jotkut meistä saattavat olla valmiita hiukan alaikäisenäkin (14-vuotiaana). Missään iässä ihmistä ei saa painostaa seksiin, jos hän ei tunne olevansa siihen valmis tai halukas. Missään iässä ei saa pakottaa toista seksiin sen perusteella, miltä hän näyttää. Ei tarkoittaa ei.

Kannattaa tietysti muistaa, että nuoren terveydelle on haitallista, jos hän lähtee liian varhaisiin yhdyntöihin. Tokkopa nuoret jaksavat ajatella, että kohdunkaulan syövän riski nousee varhaisten yhdyntöjen takia. Minusta se on selvä merkki siitä, että nuoren tytön kehittymätön elimistö pitää jättää rauhaan.

Jos nyt, kuten eilen jotkin TV-uutiset kertoivat, pedofiilituomioita jaellaan sen takia, että isät ja äidit urkkivat nuortensa sähköposteja ja päiväkirjoja, en ole ihan varma, että ollaan oikealla asialla. Omalla kohdallani se olisi ollut yksiselitteisesti väärin. Tietysti, jos nuori voi pahoin, huoltajan tehtävä on ottaa selvää syystä, hakea apua ja edesauttaa syyllisten joutumista edesvastuuseen. Jos nuori ei voi pahoin, pitää muistaa, että on harmaita alueita.

Itse pyrin lasteni kohdalla siihen, että he arvostaisivat itseään, pitäisivät itsestään hyvän huolen eivätkä lähtisi oman hyvinvointinsa kannalta liian varhaisiin tai muuten haitallisiin seksikokeiluihin. Ja jos joku moka sattuu, ensin tutkitaan ja vasta tarvittaessa hutkitaan. Pyrin myös siihen, että lapset uskaltaisivat aina kertoa jollekulle, jos sattuu jotain pahaa. Jos ei vanhemmille voi kertoa kaikkea, sitten vaikka kummille tai terveydenhoitajalle. Saa nähdä, keksinkö sen viisastenkiven, millä luottamukselliset välit lapsiin pysyisivät aikuisikään asti. Yritys on kova.

Jaa, ei, tyhjiä, poissa

Sanotte mitä sanotte viestinnän uusien mahdollisuuksien ihanuudesta, kokoontumisessa on taikaa. Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta toteanpa sen kuitenkin, koska itse olen taipuvainen jättämään ison osan kontakteista pelkkien tekstiviestien, sähköpostien ja sensellaisten varaan.

Opettaja, puheterapeutti, (Sailaksen kammoksuma) avustaja, minä ja SP saimme ensinnäkin sanoa päivää toisillemme ja todeta, että kas, tuollainen ihminen. Heti kärkeen pääsimme myös ihastelemaan, miten hyvin edellisen HOJKSin tavoitteita oli saavutettu. Lisäksi itse kukin saattoi kertoa havainneensa voimakasta kehitystä sosiaalisissa taidoissa ja kontaktissa. Meillä kotona kontakti on toiminut melkeinpä aina, mutta viime vuosina kontakti ja kommunikaatio vieraampienkin aikuisten (ja jopa lasten!) suuntaan ovat toimineet yhä paremmin.

Itse emme usein arkipäivässä osaa panna kehitystä merkille, kun se hissun kissun etenee. Tällainen kokoontuminen parhaimmillaan ravitsee äidin ja isän henkeä niin, että nääntymys häätyy jälleen horisonttiin. Hyvä Esikoinen, hyvä meidän perhe! Tämä on terveellistä vastapainoa sille, että KELA:n ja sossun kanssa asioidessa täytyy painottaa ongelmia ja puutteita, suorastaan velloa niissä.

Meillä oli k-asian ohella mielessä vasen ja oikea sekä kello. V ja O ovat kuulemma vaikeita ja matematiikassa ollaan menossa korkeintaan viiteen tällä erää, eli kellon oppiminen ei natsaa. Itse en pidä ajan katsomista kellosta riippuvaisena numeroiden hallinnasta ja keksin muutamia keinoja oikean ja vasemmankin opettelemiseen, joten aion kehitellä jotain omia virityksiä. V ja O ovat tärkeitä ohjaamisen kannalta, esimerkiksi ratsastuksen tai pyöräilyn yhteydessä ja siksi pidimme niitä hyödykkäinä. Kello puolestaan auttaisi poikaa hahmottamaan aikaa. Kotona eivät kuvin toteutetut päiväjärjestykset enää toimi.

K-asiassa ennen kaikkea lisätään viittomasanavarastoa ja pyritään vihdoin oppimaan oikein kunnolla joo ja ei. Ajatelkaa miten nuo kaksi pientä sanaa voivat helpottaa elämää - ja kuinka niiden puuttuminen voi sitä vaikeuttaa. Meillä on siitä seitsemän vuoden kokemus. Alkaa olla korkea aika saada nuo kaksi pientä mutta vahvaa sosiaalisen toiminnan ja kommunikaation työkalua käyttöön. Kokeillaan JOO EI -lappuja taas, jos ne tällä kierroksella natsaisivat. Itse tuumasin, että JOO EN TIEDÄ EI -lappu olisi paras liikennevalovärein (JOO on vihreä jne.) mutta tyypit väittivät, että EN TIEDÄ vain sekoittaa. Hmm. Mitä jos autisti ei voi valita joota eikä eitä jossain tilanteessa? Vastaus: hän menee jumiin nopeammin kuin ehdit sanoa kissa Murr. Mutta katsotaan.

Mietimme myös palkitsemista tai muuta motivointiapua. En ole keksinyt sellaista palkkiota, joka kotona toimisi eivätkä koulussakaan tarrat tai muut pikkupalkinnot motivoi riittävästi. Emme ole keksineet oikoteitä onneen, ainoastaan toiminnan riittävä mielenkiintoisuus on ollut toimiva motivaattori. Toimintaa myös vahvistaa huomattavasti kiitos ja muu myönteinen palaute sekä voimakas huomio. (Toimintaa saa heikkenemään kun epää huomion, vastaavasti.) Tuumasimme, että tehtävien oikea vaikeusaste on oleellista, lisäksi lapselle hyvin mieluisia tehtäviä voi käyttää palkintona siitä, että hän suorittaa jotain vähemmän mieleistä. Tylsistä tehtävistä voi yrittää virittää hauskempia liittämällä niihin houkuttelevia elementtejä, kuten saksilla leikkaamista.

Tänä syksynä minulla ja SP:llä on ollut hieman sellaista vaikeasti kuvailtavaa tuntumantynkää, että poika ei kenties saa tarpeeksi ponnistella koulussa. Pikainen vilkaisu lapsen koritehtäviin lisäsi tunnetta. Uskon tosin, että syksyn mittaan tilanne kehittyy enkä ainakaan vielä ole huolissani asiasta. Tehtävien vaikeusasteen määritys on todella vaikeaa! Lisäksi koritehtävien tulee olla siksi helppoja, että lapsi selviytyy niistä itsenäisesti ja tehtävistä yhdet ovat vielä helpompia kuin toiset. Niiden pohjalta ei siis pidä tehdä johtopäätöksiä koko koulutyöskentelystä, joka sisältää paljon myös ohjattuja oppitilanteita. Esikoinen on autistiksi varsin hyvä sopeutumaan ja kiltti luonteeltaan, joten hänestä ei helpolla vieraampi tajua, milloin tehtävät ovat liian helppoja ja siksi turhauttavia. Asian suhteen pitää olla varuillaan.

HOJKS-palaveri sisälsi monia muitakin juttuja, mutta yritin valita tähän sellaisia kohtia, joilla on jotain mielenkiintoarvoa muillekin kuin meille. En silti ota valituksia vastaan, jos en onnistunut. Ainakaan ennen kuin tästä bloggaamisesta maksetaan! Niin! Älkää alkako mulle! Paitsi kysymyksiä saa mieluusti esittää se, ken tuntee kiinnostusta.

HOJKS, reippaiden merimiesten huudahdus

Huomenna menemme opettajan, puheterapeutin ja parin muun tahon kanssa suunnittelemaan tätä lukuvuotta Esikoisen pään menoksi. Vai tuloksi? Mietimme opetustavoitteita lukuvuodelle. Emme ole aiemmin tavanneet nokakkain opettajan kanssa, joten hiukan jännittää.

HOJKS on vaikuttava lyhenne, joka tulee sanoista henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma. Se tarkoittaa mm. sitä, että pyritään auttamaan lasta oppimaan yhtäältä semmoisia asioita joissa hän on hyvä tai tavanomainen ja toisaalta niitä, jotka laahaavat ikäryhmästä jäljessä. Erityisluokassa, jos henkilökunta on tehtäviensä tasalla, vaikkapa kielissä erityislahjakas lapsi voi opiskella ikäryhmäänsä korkeampien luokkien oppisisältöjä ja toisaalta harjoitella pukemista ja vessassakäymistä, jos ne eivät vielä oikein suju. Tämmöinen yhdistelmä ei ole mitenkään ennenkuulumaton autismikirjon lapsilla.

Uusi opettaja tuumasi alkusyksystä, että haluaa ensin tutustua oppilaisiin ja sitten vasta HOJKSata. Tutustuminen puhumattomiin oppilaisiin voisi minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan toisaalta sujua mukavammin, jos jossain vaiheessa juttelee oppilaiden vanhempien kanssa, vaikka sitten ilman HOJKSia. Mielellään melko nopsaan lukuvuoden alettua, jopa.

Olen ollut salaa huolissani opettajasta, koska tämä ei ollut halunnut TEACCH-luokalle töihin, kaiketi siksi, että se oli tuoreelle erityisopettajalle liian kovan tuntuinen haaste. Yritän kuitenkin olla avoin ja yhteistyöhenkinen, tietenkin. Kyseessä on lapsen elämässä hyvin isosta asiasta, jolla saattaa olla vaikutusta loppuelämään!

Tärkein asia alkaa yhä k-kirjaimella, kuten viimeiset x vuotta. Muutama kymmen viittomaa eivät riitä 7-vuotiaan lapsen kommunikaatiotarpeisiin sitten millään! Älkääkä tulko väittämään minulle, että autistit eivät halua kontaktiin muun maailman kanssa! Tai tulkaa ensin tutustumaan muutamaan autistiin ja väittäkää sitten, jos vielä tekee mieli.

Yritänkin nyt kerätä ajatukseni tästä koko asiasta jotenkin järjelliseen nippuun. Pitäisi aina olla valmistautunut, että saisi monimutkaiset ajatuksensa ulos suusta selkeässä muodossa, tehokkaasti, ystävällisesti, vakuuttavasti ja jyräämättä. HOJKS-palaverissa jokainen on oman tonttinsa asiantuntija. Minä ja SP olemme tietysti ennen kaikkea Esikoisen tuntijoita ja vastuullamme on hänen asiansa ajaminen.

Olemme tietysti kaikki samalla puolella ja tähtäämme yhteiseen päämäärään: pojan kehityksen tukemiseen. En siis ole mihinkään sotaan menossa. Joskus palavereissa saattaa tulla kitkaakin, jos näkemykset eroavat kovasti tai jos ammatti-identiteetti ei ole vielä kauhean vankka ja tarvetta auktoriteettihömpötyksille on. Aina hommelit ovat kuitenkin hoituneet tähänkin asti hyvässä hengessä ja sivistyneesti, joten en ole huolissani.

Kunhan saisin ajatukseni selkeämmiksi. Auttaisikohan pasianssinpeluu.

Outo tauti nostalgia

Kun tutkin Turun karttaa ennen lähtöäni reissuun, sain kummallisia henkisiä sähköiskuja. Hetken tutkailun jälkeen tunnistin ne nostalgiaksi. En ole koskaan asunut Turussa ja visiititkin ovat jääneet melko vähäisiksi. Isoveli opiskeli siellä joskus muinoin, mutta muuta kontaktia minulla ei ole koko kaupunkiin. (Jotkin visiitit sisälsivät sivumennen sanoen harvinaisen miellyttävää juopottelua.) Sitten huomasin, että olen saanut nostalgiakohtauksia muistakin asioista, jotka eivät liity kokemuksiini.

Onko tämä jotain keski-ikäoireilua? Mietin hapanimelän haikeuden vallassa vaihtoehtoja, joita en valinnut? Vai liittyykö tämä kenties vuotuiseen "miksi autismi hallitsee elämämme jokaista puolta näin vahvasti" -ahdistukseen?

Olen aina pitänyt nostalgiaa jonkinlaisena sairautena. Ehkä tällä kertaa en lähde etsimään nujerruskeinoa taudille. Kokeilen, voisinko irrottaa oireista iloa. Nostalgia tuntuu raottavan mielikuvituksen ovia, joiden kautta voin tepastella katselemaan vaihtoehtoisia maisemia. Voin kertoa tarinoita itselleni toteutumattomista vaihtoehdoista. Pidän tarinoista.

Kun klenkkasin vihreillä kyynärsauvoillani aurinkoisena syyskuun lauantaipäivänä hitaasti torilta asemalle, katselin Turun kauniita taloja ja kuvittelin itseni sinne asumaan, opiskelemaan, rakastumaan, baarittelemaan, itkemään, pakertamaan, työntämään lastenvaunuja räntäsateessa, tanssimaan, istumaan kahvilla, harhailemaan kirjastossa. Se tuntui hyvin mahdolliselta.

Tauti nujertaa taudin? Nostalgian kirvoittamat tarinat luotsaavat minut tämän vuoden vammaisuuteen liittyvien ahdistuskarikoiden ohitse? Se olisi lähes sietämättömän ovelaa.

Sala-Sailas

Aloin kirjoittaa juttua aiheesta Sailas ja koulunkäyntiavustajat, mutta alkoi ottaa liikaa päähän. Ei siis edelleenkään asiaa luvassa tässä blogissa.

Olen mietiskellyt viime viikon sosiologian luennolla esiin tullutta asiaa hissuksiin jossain mielen lokerossa. Luennoitsija kertoi sosiologiyhteisön fundeeranneen, miksi 80-luvun nousukauden jälkeen tulleen laman aikoina yhtäkkiä alettiin käyttää mediassa asiantuntijoina talouspuolen väkeä ja aiemmin kovin suositut (Jokapoika-paitaiset) sosiologit jäivät lehdelle soittelemaan. Ilmmeisesti 80-luvun hehkeinä vuosina ns. kovat aiheet, kuten työttömyys, eivät olleet sosiologiassa muotia. (Olikohan niin, että silloin yhteiskuntatieteilijätkin meuhkasivat diskursseista, postmodernista ja ranskalaisista psykoanalyytikko-filosofeista?) Sitten ei löytynytkään tuosta vain sopivia kommentaattoreita ja mediavalta pääsi lipsahtamaan talousporukalle. Noin karkeasti referoiden.

Uskon, että näillä mediakommentaattoreilla on valtaa. Tietysti journalistista valtaa käyttää asiantuntijahaastatteluissakin ennen kaikkea toimittajaväki, mutta sujuvasanaisella, vakuuttavalla puhuvalla asiantuntijapäällä on ihan omaakin valtaa. Nythän sen näkee, miten politiikassa käy, kun sos-puolelta asiantuntijoiden mediavalta siirtyy tal-puolelle? 80-luvun nousukaudella pyrittiin kovasti lisäämään erilaisten tarvitsevien ryhmien tukea, mutta 90-luvun alun laman jälkeen tullut nousu rikastuttikin lähinnä rikkaita. Okei, naiivia olisi ajatella, että asia olisi näin yksinkertainen, mutta jonkinlaista apetta ajatukselle tämäkin pieni sorvaelma tarjoaa omalla mutkat suoriksi -tavallaan.

En näköjään pääse tätä saliasu Sailas -teemaa pakoon. (Ystäväni keksi noin hienon palindromin tuosta vain.)

Tiivistänpä näkemykseni aiheesta koulunkäyntiavustajat: oikeassa paikassa oikeanlainen apu on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti että kansantaloudellisesti Hyvä Asia. Huonompi homma esimerkiksi neurologisille erityistapauksille, että aiemmin ei ollut lainkaan koulunkäyntiavustajia. (Sailas kirjoittaa asiasta aivan kuin ne tarunhohtoiset koulunkäyntiavustajattomat ajat olisivat olleet niitä parhaita.)

Huomenna en aio sosiologian luennolle. En jaksa konkata sauvoilla lipastolle. Ylihuomenna päivitystahtiaan rajusti rysäyttäen kiihdyttänyt Ammus, tuo opiskelijabööna vailla vertaa, roudaa munt Hiivatilla. Sivistys joutuu väistymään.

Aukkoja pollyannismissa

Vaikka kuinka yritän, en keksi yhtään hyvää puolta jalkani vammautumisessa. On helkkarin vaikeaa tehdä kotiäidin työtä kyynärsauvoitettuna, kunto laskee, olo on heikko ja kärsimätön eikä autoilukaan onnistu, kun jarru- ja kaasujalka on mäsänä. En tarvitse muistutusta siitä, miten terveys on ihana ja arvokas asia, kun tiedän sen jo valmiiksi oikein hyvin!

Toivottavasti huomenna kestää varata vähän enemmän jalalle, kun SP on töissä. Tavaroita pitää kanniskella ees-taas, Tosikoista pitää nostella 150 kertaa ja sekalaista meuhtomista harrastaa 30 kiloa iltapäivään mennessä.

Onni potkii matkalaista - päähän

Juna toi minut kauniisti Turun kamaralle ja lähdin iloisena kävelemään kohti hotellia. Pääsisin eroon painavasta repusta, ottaisin ehkä lounasta torin laitamilla ja hyppäisin sitten messubussiin. Mutta mitä?! Maaperä hypähti ja jalkani lipsahti, nilkka vääntyi venkuralle ja hetkessä kehräsluun kohdalle oli noussut lapsen nyrkin kokoinen patti.

Elämä ei kulkenut filminä silmieni ohitse, sen sijaan mielen täyttivät äärimmilleen vitutus, järkytys, pettymys ja karmaiseva KIPU. Istuin huohottaen ja jalkaani pidellen lähimmälle askelmalle. Ohitse kulki täti, joka meni ilmeisesti kotiovestaan sisään, mutta palasi melkein heti kysymään, tarvitsenko apua. Vesi juoksi silmistäni ja huohotin kyllä, taksi. Täti lupasi soittaa kotoaan taksin ja huohotin vielä kiitos. Turkulaisille ropisi kassikaupalla pisteitä tädin ansiosta. Hyvä Turku!

Taksi vei minut hotelliin ja mielessäni oli vain yksi ajatus: kylmä ja koho. Anteeksi, mielessäni oli kaksi ajatusta: kylmä, koho ja kompressio. Äh. Ystävällinen vastaanoton nainen järjesti minulle nopeasti huoneen, talutti minut sinne käsikynkässään ja toi hetken kuluttua pussillisen jäitä. Otin käden ulottuville puhelimen, kaukosäätimen, vesilasin ja luettavaa ja aloin puntaroida mahdollisuuksiani. Neuvottelin SP:n kanssa, lähetin salaraksuille valittavia tekstiviestejä, sain kannustavia viestejä takaisin.

Olisin halunnut NeuroExpoon, mutta melko nopeasti alkoi valjeta, ettei siitä tulisi tällä reissulla mitään. (Haluta aina saa, äitini tapasi sanoa.) SP soitteli Mehiläiseen tiedustellakseen sauvoja ja hoitokuvioita. Heidän vastaanottonsa ystävällinen, paksua turkua puhuva nainen lupasi, että Mehilaisen sauvat voisi palauttaa omaan kotikaupunkiin. Lisäksi heillä voisi piipahtaa fysioterapeutilla, joka voisi katsoa kompressiohomman kuntoon.

Kun vihdoin klenkkasin irvistellen paikalle, vastaanotosta lykättiin minut kuitenkin ortopedille, röntgeniin ja sitten vasta fysioterapeutille. Lasku oli lähemmäs kaksi sataa euroa ja toivon lämpimästi, että matkavakuutukseni on voimassa. Rahan vastineeksi sain hienot kuvat nilkastani, hyviä kuntoutusohjeita ja jalkaan tyylikkään valkoisen morsiuskorsetin. Nilkkatueksi sitä kai virallisesti nimitetään ja sitä on tarkoitus pitää kolme viikkoa joka päivä ja kolme kuukautta aina urheillessa. Kolmen viikon akuuttivaiheen jälkeen lääkäri määräsi minulle 2*15 minuuttia päivässä tasapainolautailua. Se kuulemma voi parantaa nilkkojen vahvuutta puolella! Tämä pitää kokeilla, meillä kun sattuu tuommoinen ihmelauta olemaan jo valmiiksi.

Muutamaa tuntia vanhempana menin Wiglundin kautta takaisin hotellille repussani (onneksi minulla todellakin oli reppu eikä esim. lentolaukku, jota keppien kanssa ei pahemmin kiskottaisi) ruokaa ja Leena Lehtolaisen uusin. Jos en pääsisi NeuroExpoon, ainakin voisin syödä, lukea ja löhöillä. Katselin puolella silmällä myös televisiosta ja sain selville, mikä on Joanin salaisuus. Joan tapailee Jumalaa! Eikö reppavaa? (Ei yhtä reppavaa kuin syöminen, lukeminen ja löhöily.)

Ohikiitävän hetken mietin, pitäisikö minun mennä kotiin sairastamaan pipiä jalkaa. Sitten tajusin, että lapset eivät ymmärrä äidin pipeilyjä. Jalka pystyssä kylmäkääreissä lojuminen ei onnistuisi puoleksikaan niin hyvin kotona kuin hotellihuoneessa.

Onneksi paikallinen salaraksuni tuli iltasella hotellin baariin hengailemaan kanssani, mikä leikkasi pettymyksestäni ainakin 50 % pois. Salarakas kantoi minulle muutaman tuopin nenun eteen ja paransi noin puoli maailmaa kanssani. En telonut itseäni enempää, pääsin ajoissa kylvyn kautta nukkumaan enkä aamulla tuntenut alkoholin kanssa lätränneeni, joten annostus osui nappiin.

Aamulla puntaroin hetken yhtälöä noutopöytä plus kyynärsauvat. Sen tulos oli kohtalaisen huvittava slapstickpätkä. Kelailin sitä hetken aikaa mielessäni ja tilasin sitten aamiaisen ja uuden jääpussin huoneeseen. Se oli oivallinen valinta. Vain pikkulapsiperheen äiti voi niin voimaperäisesti nauttia muhkeasta aamiaistarjottimesta mukavassa vuoteessa ihan ypöyksin. (Okei, voi olla muitakin samaan nautintotasoon yltäviä ihmisryhmiä. Ei tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti.)

Tehosyömisen ja -lepäämisen jälkeen käänsin tähtäimeni kohti junaa ja Piikkari-treffejä. Kohtalon julma koura tuli kuitenkin väliimme! Yksi rataosuus oli sähköpulmien takia poissa käytöstä ja päädyin merkilliseen bussihärdelliin. Jouduimme lykkäämään treffit ensi kevääseen. Keväällä on odotettavissa heinäsirkkaparvia ja lentäviä lehmiä, jos kohtalo jatkaa julmaa kourintaansa.

Tämä kaikkia lukijoita herpaantumattomassa otteessaan pitävä saaga sai onnellisen lopun, kun vihdoin kotiuduin ja tapasin tyytyväisen, ratsastaneen Esikoisen ja yltä päältä näppyläisen Tosikoisen. Tytär oli löytänyt kaapista suklaata ja maistellut sitä ihastuneena pikkusormen kynnen kokoisen nokareen ennen kuin ratsuväki tuli pelastamaan. Tosikoinen ärhenteli minulle ja leikki hiukan vaikeasti tavoiteltavaa, mutta nukkumaanmenon aikaan tuntui, että poissaolo oli tältä erää anteeksiannettu. Huominen on oma lukunsa.

Jotta tällä jaarituksella olisi jokin tarkoitus, kerään tähän loppuun tarinan opetukset.

• Kattava salarakasverkosto on ihmisen selviytymisen ja elämänlaadun kannalta oleellisen tärkeä.
• Venähdykseen auttavat kylmä, koho ja kompressio.
• Ei pidä syödä suklaata, jos on allerginen.

Lupaan, että vielä joskus kirjoitan taas asiaakin tässä blogissa. Tämän vuoden puolella, jos saan pyytää.

Kylmät jalat? Osta sukat.

Ero Tosikoisesta alkoi tietenkin hirvittää enemmän. Esikoisesta voin olla erossa yön tai parikin (kolme alkaa tuntua), koska hän on jo iso sälli, mutta tytär on vielä kovin pieni. Kun pysähdyin kuuntelemaan luentoa, jokin ajatus ehti ilmeisesti liikahtaa (yleensä kiire pitää ajatukset kurissa - arvatkaa vain miksi ihmiset pidetään nykyään kiireisinä töissä). Mieleen putkahti epäilyksiä, iski cold feet. Menin kauppaan ostamaan varvassukat, jos ne auttaisivat. Shoppaaminen on meidän blondien lääke vaivaan kuin vaivaan.

Yksi puoleni on iloinen intopii, joka hypistelee junalippuja, hotellivoucheria, pääsylippua. Toinen puoli haikailee perheen luokse jo etukäteen. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten osannut kuvitella itselleni tällaisia tunteita. Nyt pidän tätä tunteiden heilahtelua sympaattisena. Koska pikkulapsiperhe sitoo joka tapauksessa minua paljon, on käytännöllistä, että tunnen näin suurta halua olla perheen kanssa.

En ota fiiliksiä turhan vakavasti. Annan niiden tulla ja mennä. Kotona on kaikki hyvin, vaikka itse olen reissussa. Varaudun siihen, että pari päivää palattuani Tosikoinen kaipaa erityisen paljon huomiota ja haluaa kitistä minulle sekalaisista syistä.

Esikoisen pikkulapsiaikana (eli monta vuotta) oli vaikeaa käydä missään. Hinta saattoi olla kova jo yhden yön reissusta tai jopa lyhyemmästäkin poissaolosta. Kontaktia joutui paikkaamaan työtä ja aikaa säästämättä, sietämään käytöshäiriöitä ja rauhoittelemaan lasta hyväsen aikaa. Hyvinä jaksoina reissaaminen oli helpompaa eikä tuntunut välttämättä juuri missään. Vaikeina aikoina reissun piti olla huomattavan tärkeä, että viitsi maksaa poissaolon hinnan lapsen oireiluna, autistisuuden pahenemisena.

Tärkeää on sekin, ettei koti ala tuntua vankilalta. Pallo painaisi jalkaa pahasti, jos vuodesta toiseen pitäisi alistua siihen, ettei voi olla muutamaa tuntia pidempään poissa lasten luota. Äitinä olen aina korvaamaton, mutta hoitajana vuosi vuodelta paremmin korvattavissa tai täydennettävissä.

Matkakuumetta

Ylihuomenna aion hypätä junaan ja puksuttaa nauttimaan kauniin ex-pääkapungin kansainvälisestä sykkeestä. Työmatkoista kertyneillä lentopisteillä lunastin itselleni mukavan huoneen hotellista ja aion nauttia siitä! Tämä tarkoittaa, että illalla Koulussa istuskelu ei saa äityä liian kosteaksi, vaan muutaman oluen jälkeen pitää päästä ottamaan kaikki irti hotellivuoteesta YKSIN. Aah. Otan toiveikkaasti mukaan myös uimapuvun, jos vaikka pääsisin pulahtamaan aamu-uinnille.

Luultavasti ikävöin lapsia karvaisena gorillamuorina. Siitä huolimatta aion myös herkutella yksinäisyydellä. Kirsikkana kakussa koreilee yhden top secret -tason salarakkaan tapaaminen! (Meillä päin uskotaan, että gorillat pitävät kirsikoin koristelluista kakuista. Että turha alkaa mulle vertauksista ja mutaforista.)

NeuroExpon perjantai vaikuttaa lupaavalta. Pidän suuresti Juha Siltalasta. Nautin hänen argumentointityylistään ja aspergermaisesta puhetavastaan. (Minkä sille voin, että olen aina pitänyt AS-tyylisistä ihmisistä, jo huomattavasti ennen kuin tiesin koko syndroomasta yhtään mitään.) Poimin helmiä mukaan muustakin seminaariohjelmasta sekä messupuolelta. Aion tietenkin retostella mukaan tarttuneilla jutuilla täällä blogissa, jahka olen toipunut kansainvälisenä seurapiiridaamina hillumisesta. Steijjatkaa tuuneddina.

(Pikkulauantaidrinkkinä juuri nyt lime-imperialistijuoma ja valkoinen rommi. Mikä olisi kasarimpaa rappiota kuin pakarttikola?)

(Tiedän kyllä, että käytän liikaa kauniin suomen kielen kauniita sulkeita, mutta kun minä rrrakastan niitä. Haluan aina vain lisää. Ne ovat kuin pieniä, tunkeilemattomia, lempeitä halauksia.)

Tieto lisää turskaa

Kävin tyttären ravitsemusterapeutin luona itsekin vaa'alla ja tiedon tuskan määrä oli tällä kertaa 77 kiloa. Auts. Lukema kertoo, että kurvikkaassa kropassani on jokunen traaninokare liikaa vaatteiden istuvuuden kannalta, mutta en sittenkään ala laihduttaa. En! Syön terveellisesti, liikun, vaan en tuijota vaakalukemia, syön terveellisesti, liikun, vaan en tuijota vaakalukemia, syön terv...

Tänään juttelin lipaston kuppilassa henkilökohtaisen gradukoutsini aka Sailaksen kätyrin (GK lyhyesti) kanssa tästä aiheesta muutaman sanan ja olimme samaa mieltä siitä, että ruokavalion pitää olla semmoinen, ettei sitä tarvitse ajatella koko ajan. GK oli aikoinaan yrittänyt vähentää tupakointia ja sallinut itselleen viisi savuketta päivässä. Arvaatte, että GK ei osannut kohta muuta ajatellakaan kuin sitä, miten kauan pitää vielä räytyä ennen seuraavaa sauhuketta.

Jos ihminen muuttaa radikaalisti ruokavaliotaan, kuluu väkisinkin oma aikansa ennen kuin ruokavalio muuttuu rutiiniksi. Sen aikaa ruokaa täytyy todennäköisesti ajatella hyvin paljon. Pitää kannustaa itseään tekemään hyviä valintoja, suunnitella etukäteen syömisiä, hakea motivaatiota ruokavaliomuutosta tukevista mielikuvista, ajoittain myös tuskitella, kun joutuu kieltäytymään jostain houkuttelevasta. Minä yritän kieroilla ja väistellä kuulan kuormitusta siten, etten muuta radikaalisti mitään, sysään ruokavaliota vain parempaan suuntaan vähittäin ja itselle mieluisin konstein.

Laulussa kuitenkin sanotaan, että turska kiinni saa kenet vain haluaa.

PS. Ravitsemusterapeutin kanssa tuumasimme, että tyttären tilanne on jo nyt varsin mainio! Hankalista maito-, soija-, vilja- ym. allergioista huolimatta ruokavalio on monipuolinen ja terveellinen. Tästä on hyvä ponnistaa uusien kokeilujen pariin, joista ykköseksi taisimme tuikkaista naudan, toiseksi pinaatin ja kolmanneksi pippurin.

Kallo kuumenee

Olen ehkä joutunut ajattelemaan nyt liikaa, sillä tuntuu, että kallo on ylikuumassa tilassa. Tämmöistä se aina on blondilla, kun joutuu funtsimaan muitakin asioita kuin rakennekynsien väriä ja pituutta.

Nyt on prosessoinnissa autismin teoria ja käytännön kuntoutus (kuten aina), allergia (huomenna on tyttären ravitsemusneuvoja), opinnot, hoitojärjestelyt (etenkin safkat joutuu miettimään vimpan päälle ettei tule virhealtistuksia), gradu, töiden alkaminen, oma terveys, vieroituksen jälkimainingit ja uuteen opettajaan opetteleminen. Ei mitään prinssinnakkeja.

Esikoinen on alkanut saada kotiläksyjä, mikä on tietysti hyvä asia, koska pääsee näkemään, mitä hän koulussa tekee ja miltä se hänestä tuntuu. Ja nyt mietin, pitäisikö sanoa opetusväelle, että ystävät, kokeilkaa jotain muuta. Poikani kirjoitti viime keväänä monet paperit täyteet ykkösiä, kakkosia ja kolmosia ja nyt on taas aloitettu ykkösestä. Jos olet ikinä kaivannut kuvaa aiheesta EN OLE MOTIVOITUNUT, meille voisi nyt tulla kameran kanssa tallentamaan.

Nyt on pedagogisesti varmaan mainioin perustein monistettu pojalle vielä vähän lisää ykkösenpiirtämistehtäviä, kun edelliset eivät sujuneet järin siististi. Varmaan treenaamalla se sitten lähtee sujumaan. Autistipoikamme treenaa sitä %#"!¤£# ykköstä vielä kaksikymppisenäkin, jos tähän malliin jatketaan.

Kaikkihan me kaipaamme motivaatiota oppiaksemme paremmin, mutta autistin oppimiselle se on yhtä välttämätöntä kuin vesi kalalle. Jos lapseni ei innostu jostain tehtävästä, kannattaa vaihtaa tehtävää eikä vääntää väkisin. Jos aina tulkitsee, että innostumattomuus johtuu osaamattomuudesta, ei koskaan anna tilaa toisen todellisille vahvuuksille tulla näkösälle.

Dinah Murray kertoi taannoin omakohtaisen kokemuksen pohjalta, miltä autismikirjon ihmisestä tuntuu, kun kohdellaan idioottina: "It's totally devastating." Kohtelu suorastaan tekee täydelliseksi idiootiksi. En usko, että poikani koulussa sentään idioottina kohdellaan, mutta jumissa olevista aivoista otan vastaan ne ajatukset, jotka ne suvaitsevat ilmoille pukata ja tämä tuli nyt tähän yhteyteen. On sillä relevanssiakin: väärin mitoitetut haasteet hidastavat tietenkin etenemistä merkittävästi, olipa mitoitusvirhe kumpaan suuntaan hyvänsä. "Liian vaikeita" kannattaa silloin tällöin huvikseen roiskaista lapsen eteen siltä varalta, että hänellä sittenkin olisi jo niihin tarvittavat taidot.

Kunpa itse löytäisin aina oikeanlaisen olemisen tavan pojan kanssa. Hänen palautteensa on niin viitteellistä, että ei aina ole mahdollista tietää, mikä minun tekemiseni aiheuttaa mitä reaktiota. Uskon, että järkevä jutteleminen mielenkiintoisista asioista on aina hyväksi, jos ei juuri vuorovaikutteisempaa olemista keksi.Eipä se pahaa ole näinä seitsemänä vuotena vielä tehnyt eikä näytä tytärtäkään haittaavan.

Iltapäivällä köllimme kolmisin sateen takia sisällä isossa vuoteessa. Minä ja poika murisimme, lallatimme ja halailimme, tytär leikki taskulampulla likellämme. (Taskulamppu on loistava, ehtymätön lelu, muuten, monenikäiselle tyypille.) Muodostimme varsin idyllisen kuvan SP:n kotiutuessa töistä. Joskus niinkin, on nähty myös silmäpussien takaa hädin tuskin tunnistettava äiti spiidiä nauttineina villigorilloina riehuvine lapsineen kaoottisessa olohuoneessa.

Väittikö muuten joku, että tyttölapset ovat aah niin ihanan rauhallisia ja kilttejä? Sallitteko että nauran ontosti puoli tuntia?

Nyt taidan kaataa jotain vilvoittavaa kuumentuneeseen kallooni. Älkää ihmetelkö, jos suunnaltamme tulee valtaisia höyrypilviä.

Suokävelyä

Eilen katselin gradumateriaalejani ja kirjoittamiani pätkiä. Valoisuus valtasi mielen ja polku lopputyön loppuun näytti selkeältä ja hauskalta. Kirjoitin ohjaajalleni sähköpostia varmistellakseni, että kai tämä tällaisella sisällöllä on oukei. En ainoastaan halua saada työtä läpi, vaan toivon sellaista arvosanaa, joka mahdollistaa jatko-opiskelun. (Olen kai vähän hullu mutta minua kiehtoo kysymys, mitä saisin aikaiseksi sospsykan ja käännöstieteen opinnoillani sekä käytännön autismikuntoutus- ja käyttöohjeenlaadintakokemuksillani.)

Tänään minulla oli jo mielessäni selvärajainen aihe, josta tyttären päiväunien aikaan kirjoittelisin ja kirjakin, josta noukkia asianmukaisia sitaatteja. Yllättäen kuitenkin takerruin ties mihin gradunsisäisiin ja -ulkoisiin asioihin. Ajatukset kävivät hetki hetkeltä yhtä mutaisemmiksi ja pian totesin tarpovani gradusaappaillani upottavassa suossa. Suo kiskoi minua askel askeleelta yhä juttuneempaan tilaan ja lopulta oli pakko keskeyttää hommat ennen kuin uppoan vallan silmäkkeeseen.

On hankalaa, kun on riippuvainen lasten uniajoista tai ulkoiluista jonkun muun kanssa. Heti tilaisuuden koittaessa pitäisi saada oma pää valmiuteen. Kun pääsen työssä kunnolla vauhtiin, tämä pulma luultavasti helpottaa. Nyt pitää vielä rakentaa vähän pitkospuita ja tutkiskella karttoja ennen vaellusvauhtiin pääsyä.

Toisaalta riippuvuus toisten ajoista voi olla hyväkin. Kun on äärimmäisen selvää, että aikaa on tyttären päiväunien tai hoitajan työajan tai isän ohjaaman ulkoilun verran, en voi selitellä itselleni, että nyt vain vähän notkun ja aloitan heti rivakasti, kun taivaasta tulee inspiraatio. Kokemukseni mukaan tuolla menetelmällä saa uppoamaan päiväkausia ei-mihinkään eikä se inspiraatio välttämättä ikinä iske.

Suokävely kohottaa kuntoa vietävällä voimalla. Voittoisa ukkini tiesi jo tämän harjoitellessaan kilpahiihtoa varten joskus viime vuosisadan alkupuolella.

Toivottavasti hohottelukin kasvattaa kuntoa. Tänään teimme television reippaiden naisten ohjaamaa selkäjumppaa tyttären kanssa. Vaikka intomielisen gorillalapseni osanotto esti joidenkin liikkeiden täydellisen suorituksen, meillä oli erittäin hauskaa. Jalka ei haitannut menoa.

Olen muuten jo hoikistunut selvästi, vaikka aloitin lisää lisää -dieetin vasta pari päivää sitten. Minulla ei ole vaakaa, mutta housut kertovat totuuden. Jotta en joudu huiskauksessa Veteraaniurheilijan vaihtoehtoruokavalioiden mustalle listalle, mainittakoon, että hormonivaihtelu kiskaisi turhat nesteet viemäriin. Rehuosaston muhkeuttaminen tuntuu kyllä heti miellyttävältä olossa ja vähentää ei-toivottavia ruokahimotuksia. PMS ei tällä kertaa ollut kovin paha, mikä tosin voi johtua X:stä eri syystä.

Turvotuksen esto on muuten myös hyvä syy hankkia lihaksia. Jos pysyn samanpainoisena, mutta lihasmassani on nykyistä suurempi ja rasvan osuus pienempi, turpoan selvästi vähemmän PMS-vaiheessa! Tähän mennessä mainitut muut syyt ovat muistaakseni kakkostyypin diabeteksen ehkäisy, osteoporoosin ehkäisy, selkävaivojen lähettäminen himputtiin, parempi ryhti, suurempi perusenergiankulutus, voimakkaampi olo ja Linda Hamilton Terminator II:ssa.

Lisää, lisää, tarpeeksi, tarpeeksi

Kuten tarkkaavainen lukija on havainnut, olen lopettanut imetyksen. En kuitenkaan ole vielä hoksannut lopettaa kahden edestä syömistä. Vielä tarkkaavaisempi muistaa, että rikkinäinen jalkani estää juoksemisen. Ei siis tulle yllätyksenä, että housut ovat kutistuneet kaapissa, koska kotitonttumme Pete Pentele on käynyt kaatamassa niille kiehuvaa vettä.

Tilanne vaatii jonkinlaista ruokaremonttia, mutta pääni ei juuri nyt jaksa prosessoida kokonaisvaltaista painonhallintahärdelliä, koska sekä tunne-, toiminta- että mietintäpuolella on muutenkin kova ruuhka. Aion siis ottaa ohjelmaan muutamia yksinkertaisia tavoitteita, joissa korostuvat sanat lisää ja tarpeeksi eikä esimerkiksi vähemmän, vielä vähemmän, ei ollenkaan.

• Lisää kasviksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Syön ne joka aterialla (joita on viisi kappaletta päivässä) ensin, jolloin ruokailutahti hidastuu ja luonnollinen kylläisyydentunne helpottaa energiatiheiden ruokien syömisen säätelyä. Tuoreita kasviksia, juureksia ja marjoja voi ottaa huoleti todella runsaasti. Tämän opin muinoin Painonvartijoissa. Hedelmiäkin kannattaa ottaa muutama annos päivässä.
  
• Tarpeeksi vettä: kaksi litraa päivässä. (Mistä tuli mieleeni, kuka pitää Karita Tuomolaa esikuvallisena ravitsemusihmeenä, kun hän onnistui juomaan itsensä liiallisella vedellä sairaalakuntoon?) Nestehukka saattaa huijata syömään enemmän kuin tarvitsisi.
  
• Tarpeeksi rasvaa: Beneviva-levitettä leivän päälle, hillitysti öljyä ruoanlaittoon, kalaa kahdesti viikossa, kalaöljyä ravintolisäksi.
  
• Tarpeeksi proteiinia: raejuustoa, rahkaa, tofua, soijarouhetta, papuja, kalaa ja kalkkunaa.
• Lisää voisin ottaa liikuntaa sitä myöten kun nilkka sallii. Nyt voi onneksi tehdä kotijumppaa.

Kokojyväviljoja otan jo nyt riittämiin ja vähän enemmänkin. Ruis-tomaatti-juusto nyt vain on loistava eväs, johon tuskin kyllästyn ennen kuin taivaassa. (Taivaassa on rajattomasti ruis-tomaatti-juustoleipiä.)

Luullakseni tilanne paranee noilla konsteilla sen verran, ettei paino ainakaan nouse enempää. Se riittää tässä vaiheessa minulle. En halua lähteä vaatekauppaan ostamaan isompia vaatteita!

Kurkistusluukussa on toinen Benevivan-syöjä Lazur, joka myös kirjoitti äskettäin blogiinsa oivallisen ruokaremonttitiivistelmän.

Hei hei, imetys

Imetys on nyt loppu. Tytär olisi mieluusti vielä jatkanut, mutta minusta se alkoi tuntua fyysisesti epämukavalta enkä enää löydä riittävästi itsestäni motivaatiota jatkaa siitä huolimatta. Tytär (kohta 1v 5kk) tuntuu pärjäävän mainiosti ilmankin ja ne muutamat haikeat maitoitkut on selvitty sylittelemällä ja laululeikittämällä. Vieroitin hitaasti ja hartaasti, kunnes lopulta oli enää yksi iltapäivämaito, joten kovin radikaalia harppausta emme tehneet. Tarve löytää täsmälääke raastavaan maitoitkuun olisikin ylittänyt halun päästä imetyksen aiheuttamasta fyysisestä epämukavuudesta.

Mitä pienempi lapsi, sitä isompi halu minulla on ylittää imetyksen esteet, kuten varmaan arvaavat ne, jotka tietävät vajaan vuoden kestäneestä armottomasta imetysdieetistäni. Elämä ilman tomaattia, porkkanaa, paprikaa, soijatuotteita, maitotuotteita, kalaa, vehnää, ohraa, ruista, suklaata ja muita ruokavalioni kulmakiviä oli vahvan motivaation ansiosta hyvää, mutta vaivalloista. Painoni ei pudonnut kovin monta kiloa, koska söin sallittuja aineita PALJON. Mielikuvitusta rassaamalla löytyi hyviä herkkujakin sentään.

Minulle imetyksen helppous kompensoi ruokavalion vaikeutta tehokkaasti. Nyt kun olen kokeillut sekä korvikkeen antamista että imetystä, olen yhä vahvemmin sillä kannalla, että onnistunut imetys on minunlaiselleni olennolle paljon helpompaa kuin korvikkeen antaminen. Ainakin, kun itse olen ollut vauvan ykköshoitaja joka tapauksessa. (Armoton suosioni vauvan keskuudessa ei ole ruokintatavasta kiinni.) Taustalla on myös kokemukseni erityisen suurtarpeisesta Esikoisesta, jonka rankasta vauva-ajasta voin suoraan sanoa, etten tiedä, miten olisin koskaan selviytynyt näinkään ehyenä ilman imetyksen suomaa helpotusta.

Te, jotka olette kohdanneet imetyksestä vain alkuhankaluuksien vaiheet, pidätte näitä helppousjuttujani varmaan hyvin outoina. Te, jotka olette kokeneet pidemmän maitoilun, luultavasti tiedätte mitä tarkoitan. On ihanan helppoa, kun ruoka on koko ajan nautintavalmiina mukana. Se on koostumukseltaan, lämpötilaltaan, hygienialtaan juuri oikeanlaista. Kun lapsi nauttii rintamaitoa, äidllä on pakollinen lepohetki, jopa omaa aikaa. Minä olen lukenut, netannut, katsonut televisiota, puhunut puhelimessa, syönyt ja tehnyt paljon muuta mukavaa imetyksen suomassa rauhassa. Tuskinpa olisin ehtinyt kirjoittaa tätä blogia ilman imetystä (kaksiteräinen argumentti, tämä).

Uskon ja toivon tietysti, että myös pullottelussa on helpot ja hauskat puolensa! Takuulla pullorumbaankin tulee rautainen rutiini, kun sitä on hetken pyörittänyt. Itse iloitsen nyt siitä, että tarvittaessa voin ottaa relaksanttia, tehokasta allergialääkettä tai e-pillereitä. Voin myös ilman pienimmänkään huolen häivää tyttären allergioiden puolesta syödä tofua, tomaattia, porkkanaa, halvaa ja muuta hyvää. Voin taas käyttää muitakin kuin virttyneitä imetysliivejä ja kulahtaneita imetyspaitoja. Tytär ei tarvitse kuin yhden D-vitamiinitabletin. Ei tarvitse pelätä rintojen pakkautumista ja tulehtumista, vaikka menisin yökylään jonnekin.

Lähetän joka tapauksessa lämpimän myötätuntoajatuksen kaikille niille äideille, jotka eivät ole päässeet lapsensa imetyksessä lainkaan alkuun tai alkuvaikeuksia pidemmälle, vaikka olisivat halunneet. Kaikkein vaikeimmat vaiheet imetyksessä osuvat ensimmäisiin viikkoihin. Jos niihin ottaa homma kariutuakseen, maidontuotanto ei ehkä tämän lapsen kohdalla pääse koskaan kehittymään tarvittavalle tasolle. Osittaisimetys puolestaan on usein hyvin vaativa laji, joka johtaa helposti korvikkeen voittoon, vaikka äiti haluaisi jatkaa imetystäkin.

Kannattaa aina muistaa, että vaikka ensimmäinen imetys olisi loppunut aiemmin kuin olisit halunnut, seuraavan lapsen imetys käynnistyy melkeinpä uudella pakalla ja saattaa hyvinkin onnistua toiveiden mukaan. Nykyajan korvikkeet ovat onneksi hyvälaatuisia, joten vauvan terveydestä ei tarvitse olla sen enempää huolissaan kuin meidän muidenkaan, vaikka imetys ei syystä tai toisesta natsaisi.

Vauvan synnyttyä on muutakin härdelliä, joten imetyksen käynnistämiseen tarvittavia hermoja, aikaa ja tukea voi olla vaikeaa löytää mistään kivenkolosta. Joskus ammattilaiset ja läheiset suorastaan sabotoivat imetystä herkässä vaiheessa. Toisille onneksi imetys on helppoa alusta pitäen, mutta meille muille saattaa olla tarpeen runsas tietous, kannustus ja esimerkiksi legendaarinen Imetystukilista.

Elämäntapaopiskelija kun olen, Esikoista odottaessani halusin tietenkin opiskella kaiken myös imetyksestä. Olin tästä kiehtovasta, itselleni täysin uudesta alueesta niin innoissani, että joku tuttavani piti minua hirveänä imetysfanaatikkona. (Tiedän, miltä monista autismikirjon ihmisistä tuntuu, kun suuri into johonkin aiheeseen sekoitetaan vaahtosuiseen fanatismiin.) Imetystietouden tapauksessa vielä luullaan, että olen joku omatekoinen imetyspoliisi, joka kyttää naapurin muorin tissejä sillä silmällä. Äh ja pöh.

Mielestäni jokainen äiti, joka haluaa imettää lastaan, on oikeutettu kunnolliseen imetystukeen. Jos äiti ei halua imettää, se on hänen oma asiansa, johon minulla ei ole nokan koputtamista. Yritän olla hienotunteinen imetysasioissa, koska ne ovat monille äideille herkkiä juttuja. Jos joku antaa seurassani imetystä haittaavia, virheellisiä neuvoja, en yleensä pidä päätäni kiinni, vaan tarjoan toisenkin näkökulman. Imeväisikäisellä lapsella on oikeus ruokailla missä tahansa julkisessa paikassa, joka yleensäkin on sovelias pienelle lapselle. Tissiangstikot saavat joustaa - vauva nimittäin ei voi joustaa. Jos näistä aineksista saa aikaan fanaatikon, maailmassa ei juuri muunlaisia ihmisiä olekaan kuin fanaattisia tai kuolleita.

Kahta asiaa jään itsekkäistä syistä kaipaamaan: hurjaa energiankulutusta (suomeksi: saa syödä paljon, mutta ei liho) ja imetyshormonien rauhoittavaa ja virkistävää vaikutusta. Suurin haikeus tulee kuitenkin siitä, että yksi ajanjakso on nyt lopussa enkä enää saa nähdä maito-onnellista Tosikoista lepäilemässä rinnallani. Onneksi on muita onnenlaatuja, mutta niiskutan tätä vielä hetken aikaa.

Jos lukijalla sattuu olemaan ajankohtaisia kysymyksiä aiheesta, suomalainen imetysportaali löytyy niinkin yllättävästä osoitteesta kuin www.imetys.fi. Lääkkeisiin liittyviä kysymyksiä voi kysyä (tai käskeä lääkäriään kysymään) teratologisesta tietopalvelusta. Lääkärit usein sekoittavat imetyksen ja odotuksen, mikä voi pahimmillaan tyssätä imetyksen aivan turhaan. Ero on kuitenkin huomattava: kun raskausaikana pitää välttää useimpia lääkkeitä, imetysaikana valtaosa lääkkeistä on sallittuja.

Jahas. Nyt olen tainnut kirjoittaa systeemistäni ulos tämän blogin imetysjutut, joten jatkossa saatte kääntyä esimerkiksi Pörrön mainion blogin puoleen, jos haluatte lukea imetysaiheesta (on siellä kyllä paljon muutakin). Vaikuttaa siltä, että Pörrö pääsee taas tositoimiin ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa (valtaisa hymiö tähän - ja sniffiö).

Ylämäki, alamäki

Hoidin aamupäivällä hämmästyttävän määrän asioita, jotka vaativat puhelimessa puhumista ja kaikkea. Oikein pullistuin ylpeydestä, kun kerrankin jaksoin hoitaa monta tärkeää asiaa ja vielä leikkiä tyttären kanssa, hoidella tiskit ja setviä yläkerran iäisyysprojektia, eli vaatekaappeja. Ehdin myös hautoa koipea kylmällä ja jumppailla hiukan. Euforia!

Iltapäivällä sitten yleisessä hulinassa kiisseliä kaatui läppärin päälle (aargh) ja yksi jos toinenkin asia meni kiusallisella tavalla vinoon. Iloiset maalariherrat herättivät Tosikoisen hyväntuulisella pulinallaan kesken päiväunien ja Esikoinen osoittautui kuurokorvapäivää viettäväksi kaiffariksi koulusta palattuaan. Mieliala mustenee aseittain ja nilkkakin aloi vihloa säestääkseen yleistä ketutusta.

Voipi olla, että illalla olen taas kuin herttinen kiiltokuvaenkeli. En pitäisi ihmeenäkään, jos nyt ei iske mitään pahempaa. Lapset lentävät joka tapauksessa nyt pellolle, viuuuuhhhhh. Ja minä perässä, jalka tai ei jalkaa.

Hengailua kampuksella norjin selin ja luottavaisin mielin

Kävin eilen osteopaatilla ja tulin ulos tuntien oloni ainakin ysin oppilaaksi. Oppiaineeni on selänhoito. Se on teoriassa varsin helppoa ja yksinkertaista (jumppaa, ergonomiaa, jumppaa), mutta käytännössä on vaatinut hämmästyttävän monta vuotta toteutuakseen. Kun niskajumisena varasin ajan, en olisi konsanaan uskonut kuulevani, että kyllä huomaa sun jumpanneen. (Uskokaa pois, osteopaattini käyttää puhekielessä lauseenvastikkeita.) (Älkää uskoko.) Osteopaatti myös tutki urheiluvammani, teippaili sen asiantuntevasti ja komensi samaan hintaan uusteipeille, mikäli nämä irtoilevat. Minun pitäisi jatkaa kylmähoitelua ja pitää jalkaa paljon ylhäällä (onttoa naurua).

Seuraavaksi menin vanhan työkamuni kanssa blondikokoontumiseen lounaan äärelle. Työkaveri oli yllättäen muuttunut punapäiseksi, mutta vakuutteli sisäistä blondiuttaan. Pari tuntia vierähti ja niiden jälkeen tiesin suurin piirtein, mihin olen palaamassa marraskuussa. Jos meidän virmasta lähtee vapaalle vaikka puoleksikin vuodeksi, todennäköisesti kaikki on ehtinyt muuttua jo pariin kertaan, joten palaaminen-sana pitää ymmärtää melko suurpiirteisesti.

Juttelun jälkeen olin nauranut paljon, terapoitunut, terapoinut ja saanut realistisen, joskin valoisan mielikuvan. Realistisuus tarkoittaa karmeat määrät työtä, josta osa suugaa, valoisuus sitä, että tiimissä on erittäin hyvää porukkaa. Kai sitä hyvien tyyppien kanssa on vaikka aidanseipäinä jonkin aikaa, sitten hyvien tyyppien hyvyys luultavasti vetää työnsisältöäkin parempaan suuntaan. Näin vanhasta kokemuksesta väittäisin.

Tänään menen ensimmäiselle sosiaalipsykologian luennolle. Panen vain koulureppuni tanaan, kampaan tukan, harjaan hampaat, solmin kengännauhat huolella, kiillotan opettajalle omenan ja jätän tyttären tätinsä hellään huomaan pariksi tunniksi. Olin kuvitellut pyöräileväni kampukselle, mutta eihän se tällä jalalla onnistu - eikä innosta kaasun ja jarrunkaan polkeminen. Bussin lyömätön etu on se, että siellä voi lukea Anne Tyleria. Aion muuten tavata megabeibe-Ammun salaisen päiväkahvin merkeissä luentojemme jälkeen!

Kadehtikaa omaishoitajia

Me omaishoitajat olemme tämmöistä viimeisen päälle äveriästä sakkia, aika paljon yksinhuoltajien tapaan. Toisille sattuu tuplajättipotti, yh-asema ja omaishoitajuus yhtä aikaa! Kyllä meidän kelpaa loikoilla uunin pankolla, kun yhteiskunta passaa ja paapoo. Me revimme tuohta kaksin käsin yhteiskunnalta, kun on sattunut säkä saada vammainen tai sairas omainen. Tällainen käsitys on ilmeisesti Tampereen sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtaja Päivi Sillanaukeella (painakaa nimi mieleen, tästä kokoomuspoliitikosta tulee vielä jotain suurta), joka tuumasi omaishoitajuudesta äskettäin Aamulehdessä seuraavaa:

On asioita, joista on aikaisemmin oletettu, että ne ovat lähimmäisen vastuulla. Pikku hiljaa on siirrytty mielikuvaan, että ne ovat kaikki yhteiskunnan vastuulla. Missä rajoissa yhteiskunta on velvollinen maksamaan esimerkiksi äitiydestä tai siitä, että on puoliso.

Puhutaan aluksi sellaista kieltä, että Päivi Sillanaukeellakin on mahdollisuus sitä ymmärtää, eli rahaa. Sillanaukee voisi vaikka laskea huvikseen, mitä sairaan tai vammaisen ihmisen hoitaminen tulisi laitoksessa maksamaan. Tällä hetkellä karkeasti ottaen päivä tai kaksi laitoksessa maksaa saman verran kuin omaishoidon tuki koko kuussa. Auttaisiko se hahmottamaan vastausta kysymykseen siitä, missä rajoissa yhteiskunta on velvollinen maksamaan äidin, isän, siskon, veljen, tyttären, pojan, vaimon, miehen tai muun läheisen antamasta hoitotyöstä sairaalle tai vammaiselle ihmiselle?

Seuraavaksi puhutaan lakia, vaikka se onkin jo virkamiehelle paljon vaikeampaa ymmärtää. Sairaat ja vammaiset ihmiset ovat Suomen lain mukaan yhteiskunnan vastuulla hyvin suuressa määrin, joten kysymys ei ole mistään harhaisesta mielikuvasta. Ilmisesti virkamiehen mielikuvat harhautuvat, koska kunnat rikkovat näitä lakeja mennen tullen. Jos laittomasti kohdellut kuntalaiset eivät jaksa valittaa ja käydä oikeustaistoja, mitään seuraamuksia lakien rikkomisesta ei tule kunnille. Kannattaa siis yrittää säästää, koska sitten voidaan käyttää varoja näyttävämpiin kohteisiin.

Nyt käymme vielä vaikeampaan ajatukseen, jossa mietitään työn määrittelyä. Tarkoittaako esimerkiksi äitiys tai tai puolisona oleminen sitä, että sairaan ja vammaisen ihmisen hoitotyö lakkaa jollain mystisellä tavalla olemasta työtä? Hoitotyö on ammattilaisellekin henkisesti ja ruumiillisesti usein raskasta, saati amatöörille, joka ei saa palkkaa, ei lakisääteisiä taukoja, ei työnohjausta, ei sairauslomia, ei viikkovapaita, ei tunne työaikaa, vaan on usein kiinni työpaikalla ympäri vuorokauden, viikot läpeensä.

Niinä tarunhohtoisina "aikaisemmin"-aikoina, kun yhteiskunta ei tuntenut omaishoidon tukea, meillä oli tiiviimmät yhteisöt, jotka tukivat heikompia jäseniään. Tosin luulenpa, että aina on myös ollut näitä yksinäisyydessä liian suuren hoitotaakan alle nääntyviä yksinäisiä omaishoitajia, jotka usein sairastuvat lopulta itsekin. Se on ehkä Päivi Sillanaukeen ihannetila, mutta nykyään useimmat päättäjät ja kansalaiset (ainakin luullakseni) pitävät järkevämpänä ja perustellumpana antaa tukea omaishoitajalle, jotta hän jaksaisi tehdä tärkeää hoitotyötään. Päivi Sillanaukeelle rahakielellä: säästetään kaksi laitospaikkaa, jos onnistutaan ehkäisemään omaishoitajan nääntyminen työtaakan alle.

Loppuun piristävä pikku anekdootti kehitysvammaisen lapsen äidin, ystäväni elämästä. Kaupungin työntekijä, jonka toimenkuva on auttaa kehitysvammaisia lapsia ja heidän perheitään, sanoi ystävälleni: "Jos sinä haet omaishoidon tukea, se on sitten joltakulta muulta pois." (Kirosana, kirosana, kirosana.)

PS. Lukekaa fiksummin, vähemmän vaahdoten kirjoitettu Anne Niittymäen, Tampereen seudun omaishoitajien puheenjohtajan vastine Sillanaukeelle ja sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Riitta Ollilalle tämän päivän Aamulehden mielipideosastolta. Niittymäki mm. kertoo, että Tampereella tällä hetkellä saa tukea 600 omaishoitajaa ja jonossa on määrärahojen loppumisen takia 145. Luku on erittäin alhainen. Niittymäki arvioi, että uusi tuhannen paikan vanhainkoti ainakin on syytä rakentaa, jos omaishoitajat jätetään oman onnensa nojaan.

Vaikeavammaisuus

Tuoreessa Tukiviestissä (.pdf) on teemana vaikeavammaisuus. Olen itse käytellyt vaikeavammainen-sanaa sillä perusteella, että lapseni on oikeutettu KELA:n korkeimpaan hoitotukeen. Tunnen ja tiedän omaa Esikoistani vaikeammin vammaisia, heillä on useita erilaisia elämää suuresti haittaavia vammoja. Monesti eri tavalla vammaiset lapset vaikuttavat vaikeammin hoidettavilta kuin oma lapseni vain siksi, että omaan on tottunut. Salaa tulen joskus hirvitelleeksi esimerkiksi ruoansulatukseen tai liikkumiseen liittyvien ongelmien kanssa pärjäämisen vaikeutta. Luultavasti toiset samoin hirvittelevät kommunikaationpuutteen ongelmia meidän arjessamme. Sitten on heitä, joiden mielestä juuri heillä on kaikkein vaikeinta ja muilla paljon helpompaa.

Mielikuvat vaikeavammaisesta vaihtelevat. Jonkun mielestä pitää olla letkuruokinnassa ja lähes kommunikaatiokyvytön, toisen mielestä vaikea kehitysvammaisuus on edellytys. Oma lapseni pystyy hyvinä jaksoina toimimaan suurimman osan päivästä mielekkäästi ja hän osaa paljon perustaitoja (syöminen, pukeminen) ja hiukan kommunikaatiota. Kukaan ei osaa sanoa hänen kehitysvammaisuutensa astetta. Oppimiskyvyn perusteella on aika ilmeistä, että kovin syvällä ei mennä. Hän täyttää vaikeavammaisen määritelmän sellaisena kuin erityispedagogiikan lehtori, KTT Raija Pirttimaa sen ilmaisee vammaispalvelulain perusteella:

Ihminen joka tarvitsee päivittäin apua selvitäkseen arkipäivän tilanteissa.

Itse vielä korostan avuntarpeen ajallista ja määrällistä suuruutta. Tämä suhteutetaan tietysti ikään. Ei-vammaisilla ja useimmilla vammaisillakin 7-vuotiailla kaikki elämän osa-alueet alkavat sujua puheen, keskustelun kautta tai avulla. Oppiminen, ohjaaminen, viihtyminen, yleinen pärjääminen. Vaikea kommunikaatiovamma (joka tosin ei ole lapseni ainoa ongelma, vaikka pahin onkin) invalidisoi ratkaisevasti kouluikäistä lasta. Poikani tarvitsee jatkuvaa, usein voimakastakin apua, tukea, ohjausta, valvontaa selvitäkseen arkipäivän tilanteissa.

Toisaalta jotkut hyvän jakson tai hetken aikana pojan tavanneet eivät ehkä edes tajua, millä perusteella "vaikea"-sanaa voisi käyttää. Vaikeiden jaksojen aikana hoitamisen ja hoidettavan olemisen vaikeudesta ei ole epäilystäkään. Tuet on mitoitettava niin, että ne kattavat myös vaikeat jaksot.

Rajojen vetäminen on vaikeaa näissä asioissa ja olen ikionnellinen, ettei minun tarvitse. KELA:n ja sosiaalitoimen tarvitsee punnita vammaisten ihmisten ja heidän perheittensä tarpeita ja jaotella heitä eritasoisten tukien piireihin. Jonkin verran varmastikin tarvitaan erilaisia nimiä, diagnooseja ihmisten tuentarpeita kuvaamaan, mutta yhä enemmän on syytä mennä yksilölliseen tukipaketin kokoamiseen. Tarpeet niin vammaisella ihmisellä kuin hänen mahdollisesti hoitovastuisilla läheisilläänkin vaihtelevat suuresti.

Lopuksi haluan ehdottaa niille, jotka käyttävät vammainen-sanaa haukkumana, siirtymistä tarkoituksenmukaisempiin sanavalintoihin (ettei minun tarvitse käyttää teihin nenänakkia, inhoan väkivaltaa). Klassikko on tietenkin hetun vitero, mutta vaihtelun vuoksi suositeltavia ovat myös belvetin hemarikuski, prootanan sajektipäällikko, tenkin selevisiojuontaja, yton hidinperheilijä ja vantaalainen keski-ikäinen pyylevä valkoinen heteromies. Haukkumat on tarkoin koodattu viattomien silmien viattomuuden suojelemiseksi.

Hyvät mielikuvatreenit, parempi viilinki

Joka ilta, jos minulla ei ole kiireisempää tekemistä aviovuoteessa (Aah, kerrankin pääsin käyttämään aviovuode-sanaa. Tämä on hieno päivä!), rentoutan itseni menemällä mielikuvituksessa johonkin mieluisaan paikkaan. Sitten, jos vielä intoudun itsekseni, teen mielikuvaharjoituksia. Mielikuvitustyöskentelyssä aistit ovat tärkeämpiä kuin sanat. Sanoja ei välttämättä tarvita lainkaan.

Oikeastaan olen sitä mieltä, että sanat ovat kömpelö ja hidas ajattelun työkalu, joita tarvitaan vain siksi, että voimme ottaa vastaan muiden ajatuksia, jakaa omia ajatuksiamme muiden kanssa ja kenties kirjoittaa niitä muistiin myöhempää tarkastelua varten. Varsinainen ajattelu, joka suihkii valtaisaa vauhtia asiasta toiseen testaillen, mikä asia sopisi minkäkin yhteyteen, tapahtuu ei-sanallisesti, jonkinlaisena aistikoodina. Jo pienenä tunsin kärsimättömyyttä ja kyllästymistä, kun sanallistaminen paarusti hitaan hitaasti oivalluksen perässä, vaikka olin tarvittaessa varsinainen kirjakielinen moottoriturpa. Ihmiset luulivat minun siteeraavan ulkomuistista kirjoja, kun ääntelin kehittelemiäni ja sanallistamiani ajatuksia. Sanojen eksaktiuden puute tuntui myös ärsyttävältä, nykyään olen löysäpipoisempi.

Eilen illalla tajusin, että kaipaan taas enemmän läheisyyttä ja kontaktia äitihommiini. Tämä on asia, jota minun pitää tarkastella aika ajoin, koska helposti väsyneenä menen rutiinin muovaamia uria pitkin. Teen perushoidon, ruoat vaipat vaatteet iltapuuhat nukkumiset, mutta hyvät kontaktihetket jäävät vähemmälle. Lapset pärjäävät vähemmälläkin (jonkin verran päivittäin), mutta he kukoistavat enemmällä (useaan kertaan päivässä rauhassa herkutellen), ainakin kokemukseni mukaan. Siispä tein mielikuvaharjoituksia, jossa kävin läpi tavallisia tilanteita molempien lasten kanssa ja omaa reagointiani noissa tilanteissa. Ajattelin onnistuneita kontaktihetkiä ja nautiskelin siinä molemminpuolisessa ilossa, joita hetket tuottavat. Muistelin myös, miten ne heijastuvat koko päivään, helpottavat arjen sujumista.

Oleellisinta on se, että olemme samalla puolella. Meillä on yhteinen hyvä. Jos näen lapset kiusankappaleina, jotka vain vaativat vaativat vaativat, kontakti päsähtää rikki, joudumme eri puolille. Lapset eivät oikein ymmärrä semmoista, he tulevat levottomiksi ja alkavat käyttäytyä omituisesti. Heidän tarpeensa ovat välittömiä, eivät he ymmärrä, mitä on kohta tai myöhemmin. Heidän hämmentynyt, jopa hysteerisen höseltävä käytöksensä voi pahentaa väsy-äidin tilannetta. Kiipeäminen aidan yli takaisin samalle puolelle käy vaikeammaksi. Kuitenkin minun tehtäväni aikuisena on pysäyttää kielteinen kehitys ja palauttaa rauha. Vaikka olisin väsynytkin. Eri puolilla oleminen vasta väsyttävää onkin, sitä paitsi.

Nukahdin onnellisena. Pidän lapsistani vietävästi. Heräsin törkeän hyväntuulisena. Mielikuvaharjoituksilla ei voi muuttaa mustaa valkeaksi, mutta sillä saa nostettua kirkkaita kohtia paremmin esiin ja vahvistettua niitä.

Huono emäntä vauhdissa jälleen

Marjat ja sienet mätänevät metsiin, tiedotusvälineissä itketään elokuun tullen. Jokainen kunnollinen suomalainen tuntee syyllisyyden piston sydämessään. Thaimaalaisiako tänne täytyy tuoda, jotta saadaan edes osa sadosta talteen? Eivätkö työttömät voisi poimia marjoja, kysytään joka vuosi.

Minulla on postimerkin kokoisessa pihassani kaksi mustaherukkapensasta, kaksi valkoviinimarjaa ja yksi pieni luumupuu. Kaikista tulee hyviä, maukkaita herkkuja. Silti harva se vuosi sato on mädäntyä puskiin. Tänä vuonna tarvittiin nilkan niukahduksesta aiheutunut pakkolepo, jotta jaksoin edes ajatella sadonkorjuuta ja sen uskollista seuralaista, säilöntää.

Arvaatte, että eilen valkoherukat olivat jo varsin huonossa hapessa ja mustaherukoistakin oli paljon ehtinyt varista pensaan juurelle. Siispä poimin ne, jotka sain helposti talteen. Luumut noukin puusta tänään tai huomenna ja maijatan kaikesta sekamehua talven flunssien varalle.

SP:a ei kerta kaikkiaan kiinnosta sadonkorjuu, hän ei ole varttunut satoisan puutarhan ympäröimässä omakotitalossa. Minä kasvoin verrattain köyhässä perheessä ja pihan omena- ja marjasato oli hyvin arvokas lisä talven herkkuihin. Ikuinen makeanhimo talttui elokuussa vadelmien, herukoiden ja karviaisten voimin. Pistelin puskista saalistamaani herkkuannosta niin innokkaasti, että poskia kuumotti ja pisteli. (Tietääkö kukaan, mistä kyseinen ilmiö johtuu?) Lättyhillot, jugurtin mausteet ja janojuomat keiteltiin oman pihan herkuista. Opin pienenä jo pitämään niitä kaupan valmiita mössöjä parempina.

Kaamean huono omatunto iskee niinä vuosina, kun en kerta kaikkiaan veny marjasouviin. Yritän selittää omalletunnolleni, että elän varsin vaativaa elämää, pakko on priorisoida. Kuitenkin kirpaisee ostaa kaupan mehua, kun tietää, että itsekin olisi voinut tehdä, jos vain olisi viitsinyt. "Viitsiä" lienee uupumusta vastaan taistelevan pahin v-sana.

Mandoliinimies

Miksi, miksi Hectorin Mandoliinimies pyörii yhtenään pollani levylautasella? Luultavasti tyttären itku sen käynnistää, alkaahan kappale sanoilla Hei ystävä, pyyhi kyyneleet. Toistuva pyöriminen on monestakin syystä ärsyttävää. Itse melodia on oukei, mutta ne sanat. Ärh.

Jo pelkkä nimi hermostuttaa, koska laulun minähenkilö on selvästi joku keskenkasvuinen jolppi, joka haluaa mahtailevasti nimittää itseään mandoliinimieheksi, vaikka todennäköisesti on vain sinne päin rämpyttelevä teennäinen boheemi-wannabe.

Tämä jolppi sitten kehtaa käskeä pyyhkimään kyyneleet, koska ilmeisesti kotiin rakastettuaan odottamaan jäävä nainen (örk, mikä asetelma) tekee niitä turhaan. Itku on turhaa, koska heppu muistaa hänetkin. Onhan hän raaputtanut itkevän osapuolen nimen ja osoitteen mandoliiniin. (Grr, mitä soittimen runtelua.) Jep jep.

Heppu lupailee tytölle mahtavia, jänniä, tuliaisia, kuten Atlantin vettä pullossa tai ehkä vuori-ilmaa. Viimeisessä säkeistössä elvistellään jonnekin jätetyllä tytöllä myös vieraalle kuuntelijalle. Saatana.

Minua kiusasi jo pienenä Nuuskamuikkusen ylivoimaisuus Muumipeikkoon nähden, kun N. lähti ja M. jäi odottamaan. Mandoliinimääly sen tiivistää: On mandoliinimiehen matka tää niin täynnä elämää, että joskus unohtaa voi kuinka toinen odottaa. Jos siis mieli halajaa ihastua mandoliinimiehiin tai nuuskamuikkusiin, kannattaa pitää huolta, että on itsellä rikas ja täyteläinen elämä eikä mikään oma tarve roiku reissaajan huomion varassa.

Katsotaan, auttaako bloggaus lopettamaan laulun pakkosoitot kuulassani. Jos auttaa, perustakaamme päässäsoivien piisien haukkumisblogi!

PS. Jalka ämpyilee edelleen, mistä johtuu tämä "myönteisen" fiilistelyn "lauha" tuulahdus.

Urheilijanuori ei tervettä päivää näe

Eilen se tapahtui. Venäytin nilkkani juostessani, kun askel lipesi ja jalka taittui melko eksoottiseen asentoon. Buu. Väsyneenä juokseminen epätasaisella alustalla ei ehkä ole hyvä idea, mutta tämä viisaus ei lohduta nyt, kun koipea jomottaa särkylääkkeistä huolimatta.

Omatekoinen sideharso-putkiteippiside kuitenkin on tyylikäs ja toimiva. Kylmähoito onnistui pakastettujen mustaherukoiden avulla (ennen sitomista, huom.). Terveiset vaan täältä urheiluvammaklinikan kotiniksiosastolta.

Voin kertoa, että vaikka on omaishoidon palvelusetelit ja kontaktit ainakin kolmeen eri hoitopalveluja järjestävään tahoon, lyhyellä varoitusajalla ei juuri koskaan saa mitään apua. Tai ehkä jotain. Jos käy hyvä tuuri, saan hoitajan iltapäiväksi 14-17. Siihen asti pitää sinnitellä.

Tytär menee tolaltaan, kun äiti ei nostakaan syliin tuosta vaan. Hirmuisen itkurupeaman jälkeen (Tosikoinen tietenkin myös heräsi noin kaksi tuntia ennen järkevää aikaa) lapsi kuitenkin suostui olemaan puolilojuvan äitinsä sylissä ja uinahtamaan siihen. Nyt kun itse osaisi nukkua tässä samalla, saisin hiukan univelkaa makselluksi. En vaan osaa.

Seuraavaksi pitää etsiä jostain jalan kuntoutusjumppa ja hankkia väljille nilkoille kunnolliset tukisysteemit, ettei satu toiste. Niin paljon tämä tilanne korpeaa, että päähän on kasvanut sarvet ja peppuun häntä. Toivottavasti muotigurut eivät paheksu.

Lohdullisella puolella: Peppi täyttää kuusikymmentä vuotta!