Tänään en saanut vielä oikeuksia enkä tunnuksia, joten pärjäilin ilman. Uuden, säpäkän koneen sain, mutta jouduin vain katselemaan sitä ihaillen, koska tunnuksitta mitkään ovet eivät aukene meille. Tämmöistä on, kun kaikki on aateekoolla.
Olisin ollut sopivan nätti tänään henkilökorttikuvausta varten. Kuvauspäivä todennäköisesti koittaa juuri silloin, kun aitan seinä ja naamani ovat identtisimmillään ja bad hair daykin kaunisteltu ilmaus. Mitä pienistä, ainakin yllätys on iloinen sille, joka käy intrassa tsekkaamassa kuvani ennen livetapaamista.
Lueskelin tuoreimpia manuaalivedoksia ja ihmettelin vempeleitä siinä samalla, opiskelin salaa myös hiukan tenttiin, tapasin työkamuja ja totuttelin ilmastoon. Leluja siis jaettiin ja vaihdeltiin kiltisti meidän hiekkiksellä, mistä syystä palkitsimme itsemme iltapäivällä jäätelöin.
Kannattaa hyödyntää "uutta kirjoittajaa" niin kauan kuin voi: lykätä vermeet kouraan ja käskeä käynnistämään laite opaskirjan ohjeen mukaan, tekemään asetuksia ja muuta hauskaa. Olen tietysti turmeltunut koekäyttäjä, liian tottunut meidän talon vempeleisiin tauosta huolimatta ja muutenkin teknomielessä huono humanisti, mutta kyllä minunkin koekäytössäni ohjeen pahimmat pulmat paljastuvat.
Luultavasti tulevaisuudessa tulee bloggaukseenkin sopivia tuokioita, ainakin mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Kiihkeimpinä kirjoituskausina minulta on aina tullut eniten myös erilaisia vapaita tekstipäästöjä. Kun joutuu kirjoittamaan asiallisinta asiaa, paine pään sisällä kasvaa ja irrationaalisemmat pörinät pitää purkaa johonkin sopivaan paikkaan. Saa nähdä, miten tämän blogiparan käy. Toivomme tietysti parasta.
Kotona oli tietysti mennyt kaikki hyvin. Lapset ovat huomaavaisesti istuskelleet äitinsä sylissä tavallista enemmän illan mittaan. Se oli niin lämmintä ja rentouttavaa, että valkokaulustyöläisen luomet alkoivat lupsahdella.
maanantaina, lokakuuta 31, 2005
sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005
Silitystä
Opin pukuompelukoulussa ammattisilitystä, joten osaamista riittää. Innostusta sen sijaan puuttuu eikä puuhaan jaksa ryhtyä useammin kuin pari kertaa vuodessa. Silloin mieluiten on vartti lähtöön ja ne räleimmät pellavapökät pitäisi äkkiä saada ojoon. Hiki valuu, samoin meikit, jos on sellaisia tullut tuikittua. (SP hoitaa omat silityksensä ja minä yritän olla neuvomatta liikaa.)
Nyt päätin silittää reppavat punaiset työhousut huomista varten, että on oiva fiilinki. Samalla vaivalla kuvittelin silahuttavani myös pari paitaa ja liiviä ynnä muuta tilpehööriä. Pari tuntia myöhemmin huomaan, että tenttiinluku jäi hieman vähälle tänä viikonloppuna. Silittäminen kaikessa rauhassa kuitenkin tuotti huomattavan pinon tyytyväisyyttä. On aina mukavaa nähdä kättensä jälki, vaikka se olisi kovin katoavainen, kuten silittäessä (ja suurimmassa osassa muita kotitöitä).
Muistilappu itselle: varaa silitysvälineet käsille aina kun pitäisi lukea tenttiin.
En ole varmaan ainoa, joka aika ajoin mietiskelee ns. naisten töitä ja niiden katoavaisuutta. Ahkerat kodinhengettäret ovat ylpeitä kiiltävästä, tahrattomasta kodistaan, kotitekoisesta ruoasta ja muista ansiokkaan aherruksen tuloksista, mutta kuka huomaa näitä raskaan työn tuloksia ennen kuin tekijä jostain syystä pysähtyy tai heikkenee? Arvostan taitavaa kodin ihmistä, mutta itse melko kömpelönä olentona suuntaan huomioni muihin asioihin ja teen vain välttämättömän. Tosin safka on suuri rakkauteni (mistä ei sen enempää, sillä ruoka on olllut sen verran kauan muotia, että se on väkisinkin jo kohta pihalla totuuden vieressä värjöttelemässä ja safkaharrastuksen mainitseminen saattaa käynnistää vahvat haukotusreaktiot).
Tänään, töihinpaluun aattona, olen onnellinen nykyisen kotini tasapuolisesta työnjaosta. Olen myös onnellinen molemmin puolin yhteiseksi otetusta lastenhoitovastuusta ja siitä, ettei rahasta ole koskaan, leveämpinä tai laihempina päivinä, tarvinnut riidellä.
Nyt päätin silittää reppavat punaiset työhousut huomista varten, että on oiva fiilinki. Samalla vaivalla kuvittelin silahuttavani myös pari paitaa ja liiviä ynnä muuta tilpehööriä. Pari tuntia myöhemmin huomaan, että tenttiinluku jäi hieman vähälle tänä viikonloppuna. Silittäminen kaikessa rauhassa kuitenkin tuotti huomattavan pinon tyytyväisyyttä. On aina mukavaa nähdä kättensä jälki, vaikka se olisi kovin katoavainen, kuten silittäessä (ja suurimmassa osassa muita kotitöitä).
Muistilappu itselle: varaa silitysvälineet käsille aina kun pitäisi lukea tenttiin.
En ole varmaan ainoa, joka aika ajoin mietiskelee ns. naisten töitä ja niiden katoavaisuutta. Ahkerat kodinhengettäret ovat ylpeitä kiiltävästä, tahrattomasta kodistaan, kotitekoisesta ruoasta ja muista ansiokkaan aherruksen tuloksista, mutta kuka huomaa näitä raskaan työn tuloksia ennen kuin tekijä jostain syystä pysähtyy tai heikkenee? Arvostan taitavaa kodin ihmistä, mutta itse melko kömpelönä olentona suuntaan huomioni muihin asioihin ja teen vain välttämättömän. Tosin safka on suuri rakkauteni (mistä ei sen enempää, sillä ruoka on olllut sen verran kauan muotia, että se on väkisinkin jo kohta pihalla totuuden vieressä värjöttelemässä ja safkaharrastuksen mainitseminen saattaa käynnistää vahvat haukotusreaktiot).
Tänään, töihinpaluun aattona, olen onnellinen nykyisen kotini tasapuolisesta työnjaosta. Olen myös onnellinen molemmin puolin yhteiseksi otetusta lastenhoitovastuusta ja siitä, ettei rahasta ole koskaan, leveämpinä tai laihempina päivinä, tarvinnut riidellä.
lauantaina, lokakuuta 29, 2005
Ikinä en enää tupakkia juo
Mikä saa ihmisen tupakoimaan ihan hulluna? Siinä ei ole mitään järkeä! Jokin satunnainen hyvinvalittu sauhuke tuottaa jopa nautintoa, mutta naama harmaana valmiiksi savuisessa baarissa kiskotut röksöt eivät juuri riemastuta edes kiskomishetkellä. Erityisen heikosti ne riemastuttavat seuraavana aamuna.
Tupakasta tulee välittömästi maha herkäksi ja hengitystiehyet epiksiksi, pää kipeäksi ja olo huteraksi. Pelkällä alkoholilla ei saa niin muhkeaa karpulaa kuin satunnainen tupakoitsija oikein kunnon röökisessiolla. Yäk. Yäk. Ei enää ikuna. Onneksi sentään vastapainona oli kaveriheebon hyvä seura ja runsas juttelu. Olutkin maittoi makoisalta! Vaan minulle ja monille kaltaisilleni olisi hurjasti iloa baarien savuttomuudesta, vaikka en siitä yleensä paljon huutele lynkkauksen pelossa.
Uskontoni kieltää minulta Panadolit krapulaan (parasetamoli rasittaa riittävinä annoksina runsaasti maksaa siihen alkoholirasituksen päälle, ei hyvä). Pitää ottaa ibuprofeenia, joka puolestaan ärsyttää mahaa. Ja olen kuullut semmoisistakin kilteistä ja kivoista perheenäideistä, jotka ovat melkein ehtineet vessaan oksentamaan ibuprofeeniliemet ja ihan vain pikkusen roiskaisseet mennessään myös jälkikasvun talvipukineille. Saman k&k mudet onneksi selvisivät sillä kertaa vain yhdellä laatoituksella. Ja pyykinpesulla.
Jospa olisin vaikka kuukauden kokonaan ilman savukkeita ja testaisin samalla, olenko vahingossa hankkinut taas riippuvuutta. Tai loppuvuoden. Loppuelämä kuulostaa kuitenkin liian isolta.
Tupakasta tulee välittömästi maha herkäksi ja hengitystiehyet epiksiksi, pää kipeäksi ja olo huteraksi. Pelkällä alkoholilla ei saa niin muhkeaa karpulaa kuin satunnainen tupakoitsija oikein kunnon röökisessiolla. Yäk. Yäk. Ei enää ikuna. Onneksi sentään vastapainona oli kaveriheebon hyvä seura ja runsas juttelu. Olutkin maittoi makoisalta! Vaan minulle ja monille kaltaisilleni olisi hurjasti iloa baarien savuttomuudesta, vaikka en siitä yleensä paljon huutele lynkkauksen pelossa.
Uskontoni kieltää minulta Panadolit krapulaan (parasetamoli rasittaa riittävinä annoksina runsaasti maksaa siihen alkoholirasituksen päälle, ei hyvä). Pitää ottaa ibuprofeenia, joka puolestaan ärsyttää mahaa. Ja olen kuullut semmoisistakin kilteistä ja kivoista perheenäideistä, jotka ovat melkein ehtineet vessaan oksentamaan ibuprofeeniliemet ja ihan vain pikkusen roiskaisseet mennessään myös jälkikasvun talvipukineille. Saman k&k mudet onneksi selvisivät sillä kertaa vain yhdellä laatoituksella. Ja pyykinpesulla.
Jospa olisin vaikka kuukauden kokonaan ilman savukkeita ja testaisin samalla, olenko vahingossa hankkinut taas riippuvuutta. Tai loppuvuoden. Loppuelämä kuulostaa kuitenkin liian isolta.
perjantaina, lokakuuta 28, 2005
Sisäinen teknobeibe
Valmistaudun henkisesti töiden alkamiseen. Opettelen sanomaan tirskumatta sellaisia asioita kuin Vanjoki sanoi IT-viikossa ja oli ihmeen hyvä speksi kun sai oikein selvää ja kunpa saataisiin helpit edes 90-luvun alkupuolen tasolle ja tulis nyt ne admin-oikat että vois emulaattoria ja kilkkeitä asentaa ja taas pitäis flässätä luuri.
Shoppailin tyylikkäitä työvaatteita. Kävin myös Matkallanissa muistelemassa miten niitä toimivia sähköpostejä kirjoitellaan. SP osti minulle upean punaisen läppärirepun (työntantajan velvollisuus on toki hommata läpyttimelle kantoväline, mutta oma on aina oma). Peilin edessä kokeilen sanoa EI erilaisin jämäkin äänenpainoin.
Kaksi ensimmäistä viikkoa yleensä menee väsymyksessä ja sekasorrossa. Sitten asiat napsahtelevat paikoilleen ja helpottava rutiini alkaa jyllätä, jolloin jää energiaa varsinaisille ongelmille ja nysväykselle. Vanhastaan tiedän, että on normaalia käydä läpi sekalaisia tunteita ja olotiloja alkuun pakokauhusta hybrikseen. Yritän muistaa joka ilta, kun kaadun puolikuolleena petiin, että
Töissä on aina ollut myös kivaa ja tiimimme on oikein mainio, joten odotan ilolla paluuta. Lisäksi salainen nörttipuoleni on lapsellisen innoissaan kaikista haitekvempeleistä.
Shoppailin tyylikkäitä työvaatteita. Kävin myös Matkallanissa muistelemassa miten niitä toimivia sähköpostejä kirjoitellaan. SP osti minulle upean punaisen läppärirepun (työntantajan velvollisuus on toki hommata läpyttimelle kantoväline, mutta oma on aina oma). Peilin edessä kokeilen sanoa EI erilaisin jämäkin äänenpainoin.
Kaksi ensimmäistä viikkoa yleensä menee väsymyksessä ja sekasorrossa. Sitten asiat napsahtelevat paikoilleen ja helpottava rutiini alkaa jyllätä, jolloin jää energiaa varsinaisille ongelmille ja nysväykselle. Vanhastaan tiedän, että on normaalia käydä läpi sekalaisia tunteita ja olotiloja alkuun pakokauhusta hybrikseen. Yritän muistaa joka ilta, kun kaadun puolikuolleena petiin, että
Töissä on aina ollut myös kivaa ja tiimimme on oikein mainio, joten odotan ilolla paluuta. Lisäksi salainen nörttipuoleni on lapsellisen innoissaan kaikista haitekvempeleistä.
torstaina, lokakuuta 27, 2005
Etana taivaltaa kankaan yli
Yllättävän talvisään ensimmäinen kävelyretki on tehty, Alkuun kävely oli kuin etanan kulkua valtavan valkoisen kankaan yli. Vaatteenikin olivat tummat ja väljät, möykkymäisen yleisvaikutelman antavat (ainakin kantajalleen) ja meno tuntui hhhhhiiiiitttttaaaaallllltttttaaaaa. Kymmenessä minuutissa keho lämpenee ja etanavaikutelma hälvenee. Minullahan on nämä jalat, kädet ja vartalo! Jaksan kävellä vaikka Ivaloon!
Kävelin vain lähiapteekkiin ostamaan pilleriinejä vauvaintulon estämiseksi. Odotamme jännityksellä, tuleeko minusta raivopäinen, frigidi, 20 kiloa lihavampi herttaisuuden perikuva, vai pysynkö suunnilleen normaalina. Viimeksi kokeillessa paino ei noussut, PMS ei kiusannut, vaan olo oli (olosuhteisiin nähden) normaali. Peukkumus pitämys.
Kävellessä ajatus on vapaa ja mietin pääasiassa kahta äskettäin tapaamaani ihanaa naista. Ensimmäinen, Ohkari, jaksaa olla niin älyn, tunteen kuin huumorinkin puolelta niin mahdottoman mojova, etten lakkaa ihmettelemästä. Hän myös antaa asiaankuuluvan arvon suklaakakkukahveille. Jotkut putkahtavat täysipäisinä olentoina hankalistakin oloista.
Toinen, perjantai-iltana tapaamani lapsuudenystävä on myös piipahdellut yhtenään aatoksissani. Juttelumme nosti pintaan muistoja ala-asteen ajoilta: tunnelmia, tarinanpätkiä, olotiloja. On hauskaa, kun voi sanoa ihmiselle, että nyt olen saavuttanut kaiken. Ainahan mä halusin hyviin naimisiin, kaksi lasta ja rivitalonpätkän. Ja pienen taidepaussin jälkeen molemmat repeävät röhönauruun. Hyvistä naimisista oli pakko vitsailla loppuillan mittaan melko useasti.*)
Miten sinä jaksoit olla sellainen oman tiesi kulkija - eikö opettajien ja ikätovereiden suhtautuminen haitannut, ystävätär kysyi pariin kertaan erilaisilla tavoilla. Kerroin, etten olisi kuitenkaan pystynyt sulautumaan joukkoon, joten yritin löytää strategian, jolla saisin käännettyä omituisuuteni voitoksi tai edes suurin piirtein sosiaalisesti siedettäväksi. Menestykseni oli vaihtelevaa ja ala-asteen opettajakunnan kanssa olematonta. Kunhan vain oli jokunen ystävä, ei minulla ollut isompaa hätää. Perusasiat tuntuvat pysyvän samana vuodesta toiseen.
*) Jos lukijaa uteluttaa, kerrottakoon, että juttelimme myös hänen asioistaan, mutta en niitä ala tässä pertsarepostella!
Kävelin vain lähiapteekkiin ostamaan pilleriinejä vauvaintulon estämiseksi. Odotamme jännityksellä, tuleeko minusta raivopäinen, frigidi, 20 kiloa lihavampi herttaisuuden perikuva, vai pysynkö suunnilleen normaalina. Viimeksi kokeillessa paino ei noussut, PMS ei kiusannut, vaan olo oli (olosuhteisiin nähden) normaali. Peukkumus pitämys.
Kävellessä ajatus on vapaa ja mietin pääasiassa kahta äskettäin tapaamaani ihanaa naista. Ensimmäinen, Ohkari, jaksaa olla niin älyn, tunteen kuin huumorinkin puolelta niin mahdottoman mojova, etten lakkaa ihmettelemästä. Hän myös antaa asiaankuuluvan arvon suklaakakkukahveille. Jotkut putkahtavat täysipäisinä olentoina hankalistakin oloista.
Toinen, perjantai-iltana tapaamani lapsuudenystävä on myös piipahdellut yhtenään aatoksissani. Juttelumme nosti pintaan muistoja ala-asteen ajoilta: tunnelmia, tarinanpätkiä, olotiloja. On hauskaa, kun voi sanoa ihmiselle, että nyt olen saavuttanut kaiken. Ainahan mä halusin hyviin naimisiin, kaksi lasta ja rivitalonpätkän. Ja pienen taidepaussin jälkeen molemmat repeävät röhönauruun. Hyvistä naimisista oli pakko vitsailla loppuillan mittaan melko useasti.*)
Miten sinä jaksoit olla sellainen oman tiesi kulkija - eikö opettajien ja ikätovereiden suhtautuminen haitannut, ystävätär kysyi pariin kertaan erilaisilla tavoilla. Kerroin, etten olisi kuitenkaan pystynyt sulautumaan joukkoon, joten yritin löytää strategian, jolla saisin käännettyä omituisuuteni voitoksi tai edes suurin piirtein sosiaalisesti siedettäväksi. Menestykseni oli vaihtelevaa ja ala-asteen opettajakunnan kanssa olematonta. Kunhan vain oli jokunen ystävä, ei minulla ollut isompaa hätää. Perusasiat tuntuvat pysyvän samana vuodesta toiseen.
*) Jos lukijaa uteluttaa, kerrottakoon, että juttelimme myös hänen asioistaan, mutta en niitä ala tässä pertsarepostella!
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2005
Talvisää yllätti autoilijat
Kattavien lukijatutkimusten mukaan täällä Viistolla pinnalla puhutaan aivan liian vähän säästä. Korjatkaamme asia, kun ulkona tuuttaa räntää vaakatasossa.
On jokavuotisen yllätyksen aika. Autoilijat törmäilevät toisiinsa, lyhtypylväisiin, piennarpusikkoihin ym. vastaan rynnistäviin esineisiin (toivottavasti vähemmän ihmisiin) täysin talvisää-ällikällä lyötyinä ihan riippumatta siitä, ollaanko Suomen säitä katseltu 60 vai 25 vuotta. Toisinaan mietin, miten kattava ilmiö isäni mainostama elinikäinen oppiminen oikeastaan on.
Positiivisella puolella täällä hemmasfäärissä mainittakoon talvihullun poikani intomieli. Tätä on odotettu hartaasti. Negatiivisella puolella taas painaa sohvaretken peruuntuminen (emme jaksa taivaltaa myräkässä sohvan perässä, tarve ei ole tarpeeksi suuri) ja Tosikoisen talvikenkäpuute. Täytyy sittenkin edes yhteen putiikkiin vääntäytyä. Shrinkkiläreissulla nenä huurtuisi kuitenkin, joten en ota pulttia.
On jokavuotisen yllätyksen aika. Autoilijat törmäilevät toisiinsa, lyhtypylväisiin, piennarpusikkoihin ym. vastaan rynnistäviin esineisiin (toivottavasti vähemmän ihmisiin) täysin talvisää-ällikällä lyötyinä ihan riippumatta siitä, ollaanko Suomen säitä katseltu 60 vai 25 vuotta. Toisinaan mietin, miten kattava ilmiö isäni mainostama elinikäinen oppiminen oikeastaan on.
Positiivisella puolella täällä hemmasfäärissä mainittakoon talvihullun poikani intomieli. Tätä on odotettu hartaasti. Negatiivisella puolella taas painaa sohvaretken peruuntuminen (emme jaksa taivaltaa myräkässä sohvan perässä, tarve ei ole tarpeeksi suuri) ja Tosikoisen talvikenkäpuute. Täytyy sittenkin edes yhteen putiikkiin vääntäytyä. Shrinkkiläreissulla nenä huurtuisi kuitenkin, joten en ota pulttia.
tiistaina, lokakuuta 25, 2005
Suripahesurinaa
Vammaisten lasten vanhemmat ovat hyvin usein uupuneita ja stressaantuneita. Avioerot meidän joukossamme ovat tavallisempia kuin vammattomien lasten vanhemmilla. Parisuhde joutuu monesti erityisen lujille, kun perheeseen tulee erityislapsi. Masennuksen yleisyydestä en ole nähnyt tilastoa, mutta oman kokemukseni perusteella uskallan epäillä, että riski on huomattavasti suurempi. Osa vanhemmista kokee parisuhteen lujittuvan yhteisen ison asian puolesta taistellessa, osa ajautuu toisistaan etäälle kriisin aalloissa.
Oli aika, jolloin meidänkin parisuhteemme oli melkein lopussa. Kaikki elämän kriisit ja pulmat kaatuvat helposti parisuhteeseen ja meillä niitä riitti Esikoisen syntymän aikoihin ja sen jälkeen. Tilanne oli aika äärimmäinen, kun kolmesta elämäni miehestä yksi kuoli, toinen oli vaikeassa kriisissä ja kolmas syntyi vaikeasti ja oli erittäin suuritarpeinen.
Kun elämä alkaa tuntua liian pahalta ja raskaalta, eroaminen puolisosta saattaa houkuttaa. Tuntuu, että jotain pitää voida omalle elämälle eivätkä pienet eleet vaikeassa vaiheessa enää riitä.*) Olimme vuoron perään eroamaisillamme, kun kummankin voimat kumppanin kriiseilyn ja vaativan lapsenhoidon temmellyksessä olivat loppua. Nyt nautimme siitä, että jaksoimme sittenkin vastamäissä. Vaikean vaiheen loppu olisi helposti voinut olla myös toisenlainen.
Mistä tietää, onko juuri ero se, joka auttaa tilanteeseen? Jos parisuhteessa on liian isoja perimmäisiä ristiriitoja puolisoiden hyvinvoinnin kannalta, ne saattavat korostua vaikeissa vaiheissa. Silloin ero voi hinnastaan huolimatta olla lopulta hyvä ratkaisu. Jos taas ero tulee vain siksi, että jotain on pakko tehdä, kannattaa antaa parisuhteelle vielä mahdollisuus ja yrittää löytää muita asioita tehtäväksi, esimerkiksi hakea jostain apua. Vaan kukapa sen varmasti tietäisi, mistä omassa tilanteessa on kyse? Tuskinpa ulkopuoliset ainakaan.
Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että Tosikoinen ei todellakaan syntynyt paikkaamaan avioliittoa. En tiedä, harrastavatko ihmiset sellaista ajattelua nykypäivänä, mutta en missään nimessä voi suositella! Lapsen niskaan ei pidä lastata parisuhteenhoidollisia tehtäviä. Pikemminkin kannattaa varmistaa, että parisuhde on vakaalla pohjalla, kun alkaa ajatella perheenlisäystä.
Elämän peruskuormitus on meillä pysyvästi suuri lapsen vammaisuuden takia. Olen melko jämäkkää tekoa kaiketi, joten kestän, jos siihen päälle tulee jonkin verran rasitetta, kuten vaikka tyttären moniallergisuus (joka on varsin heviä sekin, vaikka onneksi ei äärimmäistä, hengenvaarallista lajia) ja sekalaista tilperhööriä. Sitten, kun tapahtuu jotain tarpeeksi kamalaa, kuten äidin joutuminen ihan pohjakuntoon ilman isompaa toivoa paranemisesta, tarvitsen kättä pidempää pysyäkseni pinnalla. Aina nilkan päsähdykseen asti liikuntapilleri todella piti riittävästi mielialaa vakaana, nyt otan kemiapilleriä liikuntalääkkeen oheen vähän aikaa jaksaakseni. (Hassua hokea tätä, mutta liikunta toimii! Ihan niin kuin tutkijat väittivätkin.)
Olen onnellinen, että nyt hankalampienkin vaiheiden tullen minulla on myrskyissä ja mylväyksissä koeteltu ja karaistunut puoliso tukenani. Hän ottaa minulta vastaan depisvaiheen itkunpirauksia, mustanpuhuvaa huumoriani jolla käsittelen hankalia asioita, valitusta, ärjähdyksiäkin ja osaa suhteuttaa ne hankalaan tilanteeseen. Välillä hän pukkaa minua, kun en jaksaisi lähteä tuulettumaan. Ja raataa lastenhoidossa sekä kotitöissä kuin kaleeriorja (kuten minäkin). Hän myös osaa vastaanottaa tukeani paremmin kuin aikoinaan. Hän tuntee minut ja ymmärtää perusolemustani paremmin kuin kukaan muu ja pitää minusta juuri siksi tai siitä huolimatta.
Olen iloinen, että noudatin tuntumaani, joka sanoi, että kriisikuohujen alla meillä kahdella on enemmän hyvää suhdetta rakentavia kuin nakertavia ominaisuuksia. Tulevaisuudesta en käy sanomaan mitään**), mutta nyt on hyvä.
*) Lilli Earl, jota en ole tottunut pitämään hirveän syvällisenä ajattelijana, puhui tästä ilmiöstä pikkulapsiperheiden avioerojen yhteydessä jossain haastattelussa tosi hyvin.
**) ...koska olen naistenlehtiparisuhdejuttukyynikko. Jos joku kamalasti hehkuttaa parisuhteen ikuista ihmeellistä onnea, epäilen, että kohta saadaan lukea eroskandaalijuttuja. Tuntuu, että ihmisillä on kova tarvis hehkuttaa loppuelämän ihanuutta, kun he ovat epävarmoja tulevaisuuden suhteen.
***)Mutta mitenkäs näitä alaviitteitä tehdään fiksusti?
Oli aika, jolloin meidänkin parisuhteemme oli melkein lopussa. Kaikki elämän kriisit ja pulmat kaatuvat helposti parisuhteeseen ja meillä niitä riitti Esikoisen syntymän aikoihin ja sen jälkeen. Tilanne oli aika äärimmäinen, kun kolmesta elämäni miehestä yksi kuoli, toinen oli vaikeassa kriisissä ja kolmas syntyi vaikeasti ja oli erittäin suuritarpeinen.
Kun elämä alkaa tuntua liian pahalta ja raskaalta, eroaminen puolisosta saattaa houkuttaa. Tuntuu, että jotain pitää voida omalle elämälle eivätkä pienet eleet vaikeassa vaiheessa enää riitä.*) Olimme vuoron perään eroamaisillamme, kun kummankin voimat kumppanin kriiseilyn ja vaativan lapsenhoidon temmellyksessä olivat loppua. Nyt nautimme siitä, että jaksoimme sittenkin vastamäissä. Vaikean vaiheen loppu olisi helposti voinut olla myös toisenlainen.
Mistä tietää, onko juuri ero se, joka auttaa tilanteeseen? Jos parisuhteessa on liian isoja perimmäisiä ristiriitoja puolisoiden hyvinvoinnin kannalta, ne saattavat korostua vaikeissa vaiheissa. Silloin ero voi hinnastaan huolimatta olla lopulta hyvä ratkaisu. Jos taas ero tulee vain siksi, että jotain on pakko tehdä, kannattaa antaa parisuhteelle vielä mahdollisuus ja yrittää löytää muita asioita tehtäväksi, esimerkiksi hakea jostain apua. Vaan kukapa sen varmasti tietäisi, mistä omassa tilanteessa on kyse? Tuskinpa ulkopuoliset ainakaan.
Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että Tosikoinen ei todellakaan syntynyt paikkaamaan avioliittoa. En tiedä, harrastavatko ihmiset sellaista ajattelua nykypäivänä, mutta en missään nimessä voi suositella! Lapsen niskaan ei pidä lastata parisuhteenhoidollisia tehtäviä. Pikemminkin kannattaa varmistaa, että parisuhde on vakaalla pohjalla, kun alkaa ajatella perheenlisäystä.
Elämän peruskuormitus on meillä pysyvästi suuri lapsen vammaisuuden takia. Olen melko jämäkkää tekoa kaiketi, joten kestän, jos siihen päälle tulee jonkin verran rasitetta, kuten vaikka tyttären moniallergisuus (joka on varsin heviä sekin, vaikka onneksi ei äärimmäistä, hengenvaarallista lajia) ja sekalaista tilperhööriä. Sitten, kun tapahtuu jotain tarpeeksi kamalaa, kuten äidin joutuminen ihan pohjakuntoon ilman isompaa toivoa paranemisesta, tarvitsen kättä pidempää pysyäkseni pinnalla. Aina nilkan päsähdykseen asti liikuntapilleri todella piti riittävästi mielialaa vakaana, nyt otan kemiapilleriä liikuntalääkkeen oheen vähän aikaa jaksaakseni. (Hassua hokea tätä, mutta liikunta toimii! Ihan niin kuin tutkijat väittivätkin.)
Olen onnellinen, että nyt hankalampienkin vaiheiden tullen minulla on myrskyissä ja mylväyksissä koeteltu ja karaistunut puoliso tukenani. Hän ottaa minulta vastaan depisvaiheen itkunpirauksia, mustanpuhuvaa huumoriani jolla käsittelen hankalia asioita, valitusta, ärjähdyksiäkin ja osaa suhteuttaa ne hankalaan tilanteeseen. Välillä hän pukkaa minua, kun en jaksaisi lähteä tuulettumaan. Ja raataa lastenhoidossa sekä kotitöissä kuin kaleeriorja (kuten minäkin). Hän myös osaa vastaanottaa tukeani paremmin kuin aikoinaan. Hän tuntee minut ja ymmärtää perusolemustani paremmin kuin kukaan muu ja pitää minusta juuri siksi tai siitä huolimatta.
Olen iloinen, että noudatin tuntumaani, joka sanoi, että kriisikuohujen alla meillä kahdella on enemmän hyvää suhdetta rakentavia kuin nakertavia ominaisuuksia. Tulevaisuudesta en käy sanomaan mitään**), mutta nyt on hyvä.
*) Lilli Earl, jota en ole tottunut pitämään hirveän syvällisenä ajattelijana, puhui tästä ilmiöstä pikkulapsiperheiden avioerojen yhteydessä jossain haastattelussa tosi hyvin.
**) ...koska olen naistenlehtiparisuhdejuttukyynikko. Jos joku kamalasti hehkuttaa parisuhteen ikuista ihmeellistä onnea, epäilen, että kohta saadaan lukea eroskandaalijuttuja. Tuntuu, että ihmisillä on kova tarvis hehkuttaa loppuelämän ihanuutta, kun he ovat epävarmoja tulevaisuuden suhteen.
***)Mutta mitenkäs näitä alaviitteitä tehdään fiksusti?
maanantaina, lokakuuta 24, 2005
Työtä, työtä, työtä tehdään
Aamulla SP tuumaili, että viikon päästä hän jää kotiin maanantaipäiväksi, kun minä menen töihin. Sitten hän sanoi vakiintuneen tavan mukaan hei hei, lähdenkin tästä duuniin pitämään hauskaa. Minulle on aina ollut helpompaa olla töissä kuin kokopäivätoimisesti äiti, tosin helppo on eri asia kuin hauska tai tyydytystä antava tai motivoiva (ja on niitä muitakin asiayhteyden kannalta tärkeitä sanoja, joista se eroaa). Mutta sanon aina vastaan hei hei, minä se jään tänne sohvalle pötköttämään ja sukkulaatia syömään. Sitähän kotiäidit puuhastelevat, vai mitä? (Onttoa naurua.)
Sunnuntaina näin mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen: Kuurosokeiden toimintakeskus hakee IT-kouluttajaa. Minulla olisi kaikkea, mitä spekseissä pyydetään, etenkin taitoa ja kiinnostusta työn varsinaiseen sisältöön. Paitsi soveltuvaa tietoteknisen alan koulutusta. Monesti kuvitellaan virheellisesti, että kaikkiin IT-pitoisiin hommiin pitää olla juuri tietoteknisen alan koulutusta. Siten karsitaan turhaan hyviä hakijoita. Onkohan palkka paljaalla silmällä nähtävissä, vai mitä tarkoittanee sosiaalialan järjestöjä koskevan työehtosopimuksen mukaan määräytyvä liksa?
En edes tiennyt etsiväni töitä, enkä kai etsikään, mutta mietintämyssyssä on kuitenkin pientä vipinää. On varmaankin terveellistä arvioida työasioita aika ajoin.
Sunnuntaina näin mielenkiintoisen työpaikkailmoituksen: Kuurosokeiden toimintakeskus hakee IT-kouluttajaa. Minulla olisi kaikkea, mitä spekseissä pyydetään, etenkin taitoa ja kiinnostusta työn varsinaiseen sisältöön. Paitsi soveltuvaa tietoteknisen alan koulutusta. Monesti kuvitellaan virheellisesti, että kaikkiin IT-pitoisiin hommiin pitää olla juuri tietoteknisen alan koulutusta. Siten karsitaan turhaan hyviä hakijoita. Onkohan palkka paljaalla silmällä nähtävissä, vai mitä tarkoittanee sosiaalialan järjestöjä koskevan työehtosopimuksen mukaan määräytyvä liksa?
En edes tiennyt etsiväni töitä, enkä kai etsikään, mutta mietintämyssyssä on kuitenkin pientä vipinää. On varmaankin terveellistä arvioida työasioita aika ajoin.
sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005
Kaikki tai ei mitään
Olen kuvitellut, että minä nyt en ainakaan ole niitä kaikki tai ei mitään -määlyjä, jotka jättävät tekemättä asioita, jos eivät voi tehdä prikulleen täydellisellä tavalla X. Ajattelin, että se on tekosyy olla tekemättä. Kas kun tekemällä jotain asettuu aina alttiiksi epäonnistumisen riskille. Ja onhan se vaivalloista ponnistella.
Mutta olenhan minä määly. Juttelu taannoin jalkavammaisena Turussa toverittaren kanssa aiheesta viimeistään sai minut kategorisoimaan sen en nyt ehdi kirjoittaa kunnollista sähköpostia, joten pitää odottaa parempaa aikaa -tyyppisen ajattelun oikein. Tällä syyllä voi viivästyttää gradua, olla säilömättä tai ompelematta, lykätä siivoilua ja kuntoilua, seksiäkin, eli lähes mitä vain. En nyt ehdi kunnolla, teen sitten, kun ehdin. Mutta niitä sitteneitä ei tässä hektisessä elämässä usein tule.
Erityisen kurjaa on, kun ilmiö halvaannuttuaa viestintää ihmisten kanssa. Mieleni tekisi kovasti kirjoittaa kirjeitä ja sähköposteja, lähetellä kortteja, soitella. Mutta kun en ehdi kunnolla! Haluaisin oikein ajatuksella kirjoittaa tai valita mainion täsmäkortin tai piirtää itse jotain vänkää. Kuitenkin mieltä ilahduttaa vähän tylsempikin kortti tai muutama rivi sähköpostia, etenkin kun vertaa täyteen vaitonaisuuteen. Rakas ihminen siellä jossain ei voi tietää, miten kovasti haluaisin kirjoittaa hänelle oikein kunnolla, kun suunnaltani ei kuulu pihaustakaan.
Onneksi on sentään tekstiviestit ja bussimatkat, niin säilyy jonkinmoiset välit kännykällisiin tuttuihin. Tekstareiden kirjoittamisesta en ota suorituspaineita, vaikka tietysti niihinkin yritän jotain jujua änkeä.
Asia tuli taas mieleeni, kun pitkin hampain (5 cm) kävin kuntopyöräilemään. Osteopenian takia yritän aina löytää luiden kannalta erityisen hyvää liikuntaa, mitä fillarointi ei ole. Mutta minkä tahansa terveyteni osa-alueen kannalta fillarihommat ovat pennillä parempia kuin ei mikään!
Mutta olenhan minä määly. Juttelu taannoin jalkavammaisena Turussa toverittaren kanssa aiheesta viimeistään sai minut kategorisoimaan sen en nyt ehdi kirjoittaa kunnollista sähköpostia, joten pitää odottaa parempaa aikaa -tyyppisen ajattelun oikein. Tällä syyllä voi viivästyttää gradua, olla säilömättä tai ompelematta, lykätä siivoilua ja kuntoilua, seksiäkin, eli lähes mitä vain. En nyt ehdi kunnolla, teen sitten, kun ehdin. Mutta niitä sitteneitä ei tässä hektisessä elämässä usein tule.
Erityisen kurjaa on, kun ilmiö halvaannuttuaa viestintää ihmisten kanssa. Mieleni tekisi kovasti kirjoittaa kirjeitä ja sähköposteja, lähetellä kortteja, soitella. Mutta kun en ehdi kunnolla! Haluaisin oikein ajatuksella kirjoittaa tai valita mainion täsmäkortin tai piirtää itse jotain vänkää. Kuitenkin mieltä ilahduttaa vähän tylsempikin kortti tai muutama rivi sähköpostia, etenkin kun vertaa täyteen vaitonaisuuteen. Rakas ihminen siellä jossain ei voi tietää, miten kovasti haluaisin kirjoittaa hänelle oikein kunnolla, kun suunnaltani ei kuulu pihaustakaan.
Onneksi on sentään tekstiviestit ja bussimatkat, niin säilyy jonkinmoiset välit kännykällisiin tuttuihin. Tekstareiden kirjoittamisesta en ota suorituspaineita, vaikka tietysti niihinkin yritän jotain jujua änkeä.
Asia tuli taas mieleeni, kun pitkin hampain (5 cm) kävin kuntopyöräilemään. Osteopenian takia yritän aina löytää luiden kannalta erityisen hyvää liikuntaa, mitä fillarointi ei ole. Mutta minkä tahansa terveyteni osa-alueen kannalta fillarihommat ovat pennillä parempia kuin ei mikään!
lauantaina, lokakuuta 22, 2005
Välttämätön tarina
Kuut olivat juuri nousseet eräällä planeetalla Siriuksen tienoilla. Goottisävytteisessä maisemassa kulki joukko jeputtimia matkamuumuissaan. He olivat matkalla Höntsilään kurmuttamaan tsuppeleita. Matkanteko oli vaivalloista, koska tsimbulat pyrkivät näykkimään jeputtimien höpäreitä. Matkanteko ilman höpäreitä olisi kuin Höntsilä ilman daidain polulla astelevaa jepajepaa!
Hieman harmistuneet jeputtimet asettuivat tankkaamaan. He kaatoivat Rooman punkkua (se nasta juoma on) suoraan kloaakkiinsa, maiskuttelivat ja röyhtäilivät päälle. "Mikä on tämä maailma, jossa ei matkaolento saa rauhassa kulkea tsimbuloiden kiusaamatta", he kyselivät toisiltaan ja pudistelivat tsumbejaan surullisina.
"En oikeastaan halua kurmuttaa tsuppeleita. Se on epistä", sanoi yhtäkkiä jeputtimista pienin kirkkaalla äänellä. "Niin", ihmetteli seuraava, "miksi me aina menemme tähän aikaan kurmuttamaan?" "Ainahan me olemme tähän aikaan menneet tsuppelikurmuutukselle. Se on heimomme kunniakas tapa", sanoi toiseksi vanhin. Vanhin jeputin oli nukahtanut.
Sinä vuonna jeputtimet eivät oikein päässeet kurmuutuksen meininkiin ja parin vuoden päästä koko tapa oli lopahtanut ja korvautunut korvapuustinleivonnalla. Tsuppelit menestyivät sittemmin kampaamoyrittäjinä ja trendiravintoloitsijoina.
Hieman harmistuneet jeputtimet asettuivat tankkaamaan. He kaatoivat Rooman punkkua (se nasta juoma on) suoraan kloaakkiinsa, maiskuttelivat ja röyhtäilivät päälle. "Mikä on tämä maailma, jossa ei matkaolento saa rauhassa kulkea tsimbuloiden kiusaamatta", he kyselivät toisiltaan ja pudistelivat tsumbejaan surullisina.
"En oikeastaan halua kurmuttaa tsuppeleita. Se on epistä", sanoi yhtäkkiä jeputtimista pienin kirkkaalla äänellä. "Niin", ihmetteli seuraava, "miksi me aina menemme tähän aikaan kurmuttamaan?" "Ainahan me olemme tähän aikaan menneet tsuppelikurmuutukselle. Se on heimomme kunniakas tapa", sanoi toiseksi vanhin. Vanhin jeputin oli nukahtanut.
Sinä vuonna jeputtimet eivät oikein päässeet kurmuutuksen meininkiin ja parin vuoden päästä koko tapa oli lopahtanut ja korvautunut korvapuustinleivonnalla. Tsuppelit menestyivät sittemmin kampaamoyrittäjinä ja trendiravintoloitsijoina.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Naisia, naisia, naisia
Kaikessa hulinassa unohdin, että olin kutsunut työkamu-ystävättäreni muhkeaposkisine vauvoineen päiväkahville. Kuinka hajamieliseksi voi mennä? Okei, onhan tässä kuormitusta ollut viime päivinä riittämiin, joten en äidy pitkitettyihin itseruoskintasessioihin. Sitä paitsi lapset jaksoivat Tosikoisen hammaslääkärireissulla käyttäytyä sen verran, että rohkenin kauppaan ja sain ostetuksi bostonin tsufeen kera tarjottavaksi. Näkkileipää ei pidä väheksyä, mutta kuitenkin.
Kys. reissu sujui muutenkin luonnottoman hyvin! T. antoi tutkia suunsa rennon iisinä, vaikka oli viettänyt aamun ärtsynä turbogorillana. Päivän ensimmäinen ihana nainen, hammaslääkäri, sai tökkiä sondillakin epäilyttävää hammasta! (Hampaat OK. Huh.) Kys. i. nainen hoiti aiemmin Esikoista ja suhtautui loistavasti pojan erityistarpeisiin. Harvoin näkee maallikolta niin pätevää suhtautumista autistia kohtaan. Olisi varmasti hyvä idea toimittaa palautetta ihmiselle itselleenkin.
Toinen ihanus saapuu pikkuihanuuden kanssa kohta ja kolmannen tapaan illalla baarissa. Kolmas on tuttu ala-asteelta asti ja aika ajoin yhyttäydymme yksiin. Meillä ei ole hillittömiä määriä yhteisiä tekijöitä elossamme, mutta vietävän hauskaa kuitenkin ja tykkäämistä riittämiin.
Jännetuppitulehduksen (varoitus: kirosanoja) murtamana kirjoitan vasurilla, eli en taida kirjoitella lähipäivinä paljonkaan, ettei vasenkin käsi mene mäsäksi (HUOH).
Kys. reissu sujui muutenkin luonnottoman hyvin! T. antoi tutkia suunsa rennon iisinä, vaikka oli viettänyt aamun ärtsynä turbogorillana. Päivän ensimmäinen ihana nainen, hammaslääkäri, sai tökkiä sondillakin epäilyttävää hammasta! (Hampaat OK. Huh.) Kys. i. nainen hoiti aiemmin Esikoista ja suhtautui loistavasti pojan erityistarpeisiin. Harvoin näkee maallikolta niin pätevää suhtautumista autistia kohtaan. Olisi varmasti hyvä idea toimittaa palautetta ihmiselle itselleenkin.
Toinen ihanus saapuu pikkuihanuuden kanssa kohta ja kolmannen tapaan illalla baarissa. Kolmas on tuttu ala-asteelta asti ja aika ajoin yhyttäydymme yksiin. Meillä ei ole hillittömiä määriä yhteisiä tekijöitä elossamme, mutta vietävän hauskaa kuitenkin ja tykkäämistä riittämiin.
Jännetuppitulehduksen (varoitus: kirosanoja) murtamana kirjoitan vasurilla, eli en taida kirjoitella lähipäivinä paljonkaan, ettei vasenkin käsi mene mäsäksi (HUOH).
torstaina, lokakuuta 20, 2005
Vvvvvvoihan vvvvvvvee
Tytär on tänään päiväkodissa ja poika syyslomalla, joten aamupäivä ennen tädin tuloa oli meidän kahden omaa aikaa. Pitkään olimme ensin puolitainnoksissa (oli vähän vaikea yö), mutta virkistyimme sen verran, että jaksoimme treenailla kirjaimia. Muinoisista lipaston puheopin ja ääntämisen kursseista on yllättävää hyötyä. Sain ohjattua pojan ääntämään v-kirjainta!
Avaa suu, rentouta leuka, rentouta vaan, älä jännitä, anna äiti ohjaa, kieli sisään, ylähampaat alahuulelle (jatketaan vähän aikaa samalla käsin ohjaten lapsen suuta) no NYT! Nyt voit ääntää vvvvvvv. Lapsi sanoo ffff ja minä sanon HYVÄ nyt sanoit fff (mitenkäs pirussa se viitottiinkaan) äännellääs vielä fff (piirtää F-kirjaimen kuvan paperille) ja nyt sitten vvvv ääni mukaan ja lapsi ääntää vvvvv! HYVÄ ESIKOINEN! sanon ja rutistan poikaa oikein isosti. Muutama muukin kirjain tehtiin ja poika sai aika monta rutistusta, sellaista kunnolla lyttäävää plaatua, josta Esikoinen pitää.
Suvi onneksi kertoo, miten pirussa se F oikein viitottiin.
Tätä lisää! Onnistuu varmasti myös Tosikoisen läsnäollessa, jos hänen ei anna varastaa showta. Esikoinen tuppaa helposti vetäytymään, jos pikkusisko alkaa loistaa liikaa. Hänelle monet asiat ovat niin helppoja, että huimaa.
Avaa suu, rentouta leuka, rentouta vaan, älä jännitä, anna äiti ohjaa, kieli sisään, ylähampaat alahuulelle (jatketaan vähän aikaa samalla käsin ohjaten lapsen suuta) no NYT! Nyt voit ääntää vvvvvvv. Lapsi sanoo ffff ja minä sanon HYVÄ nyt sanoit fff (mitenkäs pirussa se viitottiinkaan) äännellääs vielä fff (piirtää F-kirjaimen kuvan paperille) ja nyt sitten vvvv ääni mukaan ja lapsi ääntää vvvvv! HYVÄ ESIKOINEN! sanon ja rutistan poikaa oikein isosti. Muutama muukin kirjain tehtiin ja poika sai aika monta rutistusta, sellaista kunnolla lyttäävää plaatua, josta Esikoinen pitää.
Suvi onneksi kertoo, miten pirussa se F oikein viitottiin.
Tätä lisää! Onnistuu varmasti myös Tosikoisen läsnäollessa, jos hänen ei anna varastaa showta. Esikoinen tuppaa helposti vetäytymään, jos pikkusisko alkaa loistaa liikaa. Hänelle monet asiat ovat niin helppoja, että huimaa.
keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005
Accident prone is my middle name. Are two of my middle names. Äh.
Nyt vituttharmittaa vietävästi. Kirosana, kirosana, kirosana. Olimme saunassa ja siinä kaikessa rauhassa seurasin muuta perhettä pois lauteilta, kun hajamielisyyttäni astuin pipijalka edellä. Virhe!
En tarkoin tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä olin kummana myttynä saunan oviaukossa terve jalka vääntyneenä oven väliin, pala selkänahkaa raapiutuneena lauteenreunaan ja keho jomotellen sieltä täältä. Oikea käsi on jumpitellut jo muutenkin (Liiasta luentomuistiinpanojen kirjoittamisesta jäänyt hermo pinteeseen?), nyt uutena featurena on tyylikkäät mustelmat myös olkavarressa. Kirosana. Tytär säikähti sen verran kaatumisestani ja siitä seuranneista ärräpäistä, että itki hyvän tovin ja pitipä poikaakin vähän lohdutella. Se rauhoitti pahinta korpeamista. SP pysyi onneksi tyynenä eikä käynyt hötkyilemään.
En taida tällä kätösellä kirjoittaa tenttivastauksia enkä jalalla tepastella pitkiä matkoja. ÄRRR. Onhan uusinnat, mutta kun nämä asiat olisivat nyt tuoreina muistissa. Puhinaa ja pihinää.
Tarinan myönteinen puoli: en masentunut takaiskusta, vaan kyrsiinnyin ankarasti. Se tarkoittaa, että mielipuoleni on jo paljon paremmassa lyönnissä!
En tarkoin tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä olin kummana myttynä saunan oviaukossa terve jalka vääntyneenä oven väliin, pala selkänahkaa raapiutuneena lauteenreunaan ja keho jomotellen sieltä täältä. Oikea käsi on jumpitellut jo muutenkin (Liiasta luentomuistiinpanojen kirjoittamisesta jäänyt hermo pinteeseen?), nyt uutena featurena on tyylikkäät mustelmat myös olkavarressa. Kirosana. Tytär säikähti sen verran kaatumisestani ja siitä seuranneista ärräpäistä, että itki hyvän tovin ja pitipä poikaakin vähän lohdutella. Se rauhoitti pahinta korpeamista. SP pysyi onneksi tyynenä eikä käynyt hötkyilemään.
En taida tällä kätösellä kirjoittaa tenttivastauksia enkä jalalla tepastella pitkiä matkoja. ÄRRR. Onhan uusinnat, mutta kun nämä asiat olisivat nyt tuoreina muistissa. Puhinaa ja pihinää.
Tarinan myönteinen puoli: en masentunut takaiskusta, vaan kyrsiinnyin ankarasti. Se tarkoittaa, että mielipuoleni on jo paljon paremmassa lyönnissä!
Päässä pitäisi olla luukku
Sen verran viime tippaan meni tenttiinluku, että nyt pitäisi vain löytää se luukku pollasta, johon kaataa tietoa. Väsyttää lujaa, päässä tuntuu gradutyöskentelyn (ja kaiken tämän muun) takia ahtaalta, joten välillä pitää taitella tieto pienen pienen pieniksi littanoiksi ja yrittää sujauttaa se johonkin päin aivoja, jonne mitenkuten mahtuu. Puuh.
Sana kommentoijille: kais tiedätte, että diggaan teitä? Klikatkaa vaikka tästä! Luin muutamastakin paikasta äskettäin kauhukseni, kuinka kommentoijat seuraavat, vastataanko heille ja pahastuvat, jos ei vastata. He tuntevat itsensä ohitetuiksi ja välinpitämättömyyden, ellei peräti epäsuosion kohteiksi. Tunsin piston omassatunnossani ja aloin saman tien ahdistua.
En haluaisi poistaa kommentointimahdollisuutta, mutta en toisaalta ehdi vastata kaikille, vaikka kovasti haluaisin. Yksi allergiabeibi, yksi autistipoika, yksi koti (tai oikeastaan puolikas), yksi gradu, yhdet opinnot, yksi järjestö, yksi parisuhde, yksi terveys, yhdet kaverit... ne kaikki vaativat osansa. Kohta vielä yksi duunihommakin. En koskaan vastaa tai ole vastaamatta sen perusteella, kuka kommentoi enkä ignooraa ketään, vaan vastaanotan kaikki kommentit mielihyvin. On hauskempaa huudella tänne nettiin, kun netti vastaa!
Jos päässä olisi luukku, ehtisin kommentoida kaikkia, koska opiskelu olisi paljon nopsempaa.
Sana kommentoijille: kais tiedätte, että diggaan teitä? Klikatkaa vaikka tästä! Luin muutamastakin paikasta äskettäin kauhukseni, kuinka kommentoijat seuraavat, vastataanko heille ja pahastuvat, jos ei vastata. He tuntevat itsensä ohitetuiksi ja välinpitämättömyyden, ellei peräti epäsuosion kohteiksi. Tunsin piston omassatunnossani ja aloin saman tien ahdistua.
En haluaisi poistaa kommentointimahdollisuutta, mutta en toisaalta ehdi vastata kaikille, vaikka kovasti haluaisin. Yksi allergiabeibi, yksi autistipoika, yksi koti (tai oikeastaan puolikas), yksi gradu, yhdet opinnot, yksi järjestö, yksi parisuhde, yksi terveys, yhdet kaverit... ne kaikki vaativat osansa. Kohta vielä yksi duunihommakin. En koskaan vastaa tai ole vastaamatta sen perusteella, kuka kommentoi enkä ignooraa ketään, vaan vastaanotan kaikki kommentit mielihyvin. On hauskempaa huudella tänne nettiin, kun netti vastaa!
Jos päässä olisi luukku, ehtisin kommentoida kaikkia, koska opiskelu olisi paljon nopsempaa.
tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Rötöstelevä nuoriso
Tänään sosiaalipsykologian luennolla kerrottiin meille, että suurin osa meistä tekee nuorena jotain rikollista, useimmiten näpistelee. Lainvastainen toiminta on siis suorastaan normaaliin kehitykseen kuuluvaa! Olen aika yllättynyt. Itse en ole koskaan näpistellyt tai tehnyt muutakaan rikollista. Miksi?
Mieleni rakenteeseen sisältyi auktoriteettien kunnioittamattomuus, kuten kunnon Aspergerilla ainakin. Kunnioitus piti ansaita asiantuntemuksella, reiluudella, kohteliaisuudella tai muulla arvostettavalla käytöksellä, pelkkä ikä tai muu auktoriteetin tunnusmerkki (esim. opettaja-asema) ei riittänyt. Kyseenalaistin kaikkea rasittavuuteen asti ja itsestäänselvyyksien puuttuminen oli suorastaan vammauttavaa, etenkin ala-asteiässä. Kuitenkin minulle oli täysin selvää, etten ottaisi toisen omaa, vaikka itselläni oli verrattain vähän maallista hyvää perheemme taloudellisen tilanteen takia. Ruoan varastaminen nälkään olisi mielestäni ollut perusteltua, mutta hajukumien (joita ystäväni pölli Tiimarista) ei.
Eläytymisen kautta ajattelin, etten itse haluaisi menettää tavaraa. En halunnut panna ketään muuta kärsimään. Talouden puntaroinnin kautta päädyin siihen, että rahalle perustuva vaihtojärjestelmä ei ehkä ole kaikkein paras mahdollinen, mutta toistaiseksi parasta, mitä on ja sen sääntöjä on järkevää noudattaa, ettei suistuta mielivaltaan. Lakia mietyttyäni päätin, että on turhaa hankkia itselleen ylimääräisiä riskejä ja ikävyyksiä. Elämä on muutenkin tarpeeksi hankalaa.
Kuten luennolla kävi ilmi ja kuten olin itsekin aikoinaan ikätovereitani seuratessani miettinyt, näpistelyssä ei olekaan ensisijaisesti kyse siitä, että halutaan jotain tavaraa, mutta ei pystytä sitä laillisin keinoin hankkimaan. Tarkoituksena on yleensä kapinoida auktoriteetteja vastaan, tehdä vaikutus muihin, hankkia menestystä järjestyksen ulkopuolella, jos esimerkiksi koulussa ei menestystä tullut ja muuta sosiaalisesti kehittynyttä.
Minusta näpistelyssä ei ollut mitään järkeä, mutta varsinaisesta järkevyydestähän ei olekaan kyse. Itselläni oli jo riittävästi kahnausta yhteiskunnan kanssa sen takia, millainen olin, joten en kaivannut näpistelyn tuomaa kahnauksellista lisäarvoa.
Sospsykan luentotentti on ylihuomenna! Onneksi älysin sen tänään enkä esimerkiksi ylihuomenna.
Mieleni rakenteeseen sisältyi auktoriteettien kunnioittamattomuus, kuten kunnon Aspergerilla ainakin. Kunnioitus piti ansaita asiantuntemuksella, reiluudella, kohteliaisuudella tai muulla arvostettavalla käytöksellä, pelkkä ikä tai muu auktoriteetin tunnusmerkki (esim. opettaja-asema) ei riittänyt. Kyseenalaistin kaikkea rasittavuuteen asti ja itsestäänselvyyksien puuttuminen oli suorastaan vammauttavaa, etenkin ala-asteiässä. Kuitenkin minulle oli täysin selvää, etten ottaisi toisen omaa, vaikka itselläni oli verrattain vähän maallista hyvää perheemme taloudellisen tilanteen takia. Ruoan varastaminen nälkään olisi mielestäni ollut perusteltua, mutta hajukumien (joita ystäväni pölli Tiimarista) ei.
Eläytymisen kautta ajattelin, etten itse haluaisi menettää tavaraa. En halunnut panna ketään muuta kärsimään. Talouden puntaroinnin kautta päädyin siihen, että rahalle perustuva vaihtojärjestelmä ei ehkä ole kaikkein paras mahdollinen, mutta toistaiseksi parasta, mitä on ja sen sääntöjä on järkevää noudattaa, ettei suistuta mielivaltaan. Lakia mietyttyäni päätin, että on turhaa hankkia itselleen ylimääräisiä riskejä ja ikävyyksiä. Elämä on muutenkin tarpeeksi hankalaa.
Kuten luennolla kävi ilmi ja kuten olin itsekin aikoinaan ikätovereitani seuratessani miettinyt, näpistelyssä ei olekaan ensisijaisesti kyse siitä, että halutaan jotain tavaraa, mutta ei pystytä sitä laillisin keinoin hankkimaan. Tarkoituksena on yleensä kapinoida auktoriteetteja vastaan, tehdä vaikutus muihin, hankkia menestystä järjestyksen ulkopuolella, jos esimerkiksi koulussa ei menestystä tullut ja muuta sosiaalisesti kehittynyttä.
Minusta näpistelyssä ei ollut mitään järkeä, mutta varsinaisesta järkevyydestähän ei olekaan kyse. Itselläni oli jo riittävästi kahnausta yhteiskunnan kanssa sen takia, millainen olin, joten en kaivannut näpistelyn tuomaa kahnauksellista lisäarvoa.
Sospsykan luentotentti on ylihuomenna! Onneksi älysin sen tänään enkä esimerkiksi ylihuomenna.
maanantaina, lokakuuta 17, 2005
Simppeli kasvattaja
Joskus toimivat ratkaisut ovat niin yksinkertaisia, että niitä ei väsypäissään keksi, vaan eksyy turhiin monimutkaisuuksiin. Onneksi tilanteiden toistuttua tarpeeksi monta kertaa joskus lamppu syttyy väsypollassakin. Muutama esimerkki onnistuneista yksinkertaisuuksista:
Ongelma: Tosikoinen on liian kiinnostunut Esikoisen läksyistä ja häiriköi veliparkaa.
Ratkaisu: T. saa omat läksyt, joita voi tehdä saman pöydän ääressä.
Ongelma: T. syö huonosti.
Ratkaisu: T. saa syödä mahdollisimman omatoimisesti. Onhan meillä rätit ja ruokalaput. (T. myös osoittaa minulle selvällä elekielellä, että haluaa minut seuraansa, jos aion karata tiskikonetta hoitelemaan. Seurassa ruoka maittaa ilmeisesti paremmin.)
Ongelma: E. vieroksuu tiettyjä ruoka-aineita.
Ratkaisu: E. saa käsitellä ruoka-aineita, esim. pilkkoa kurkkua ja tomaatteja, raastaa porkkanaa, vaivata taikinaa. Itsetehty maistuu hyvältä.
Minä itse -menetelmä tuntuu toimivan aika monessa meillä päin. Pukemisessa se on tällä erää tuorein hitti nuoremmalla eikä vanhempaa saisi ollenkaan auttaa, vaikka nappi olisi kuinka hankala. Elämäntaidot rokkaavat.
Onhan se välillä ärsyttävää kun toinen äheltää ties kuinka kauan vetoketjun parissa ja pitäisi olla siellä, täällä ja tuolla ihan pian ja itse saisi homman valmiiksi huiskis vain. Mutta missä opettelet elämäntaitoja, ellet elämässä? Äiti voi opetella ennakointia, priorisointia ja kärsivällisyyttä siinä sivussa.
Ongelma: Tosikoinen on liian kiinnostunut Esikoisen läksyistä ja häiriköi veliparkaa.
Ratkaisu: T. saa omat läksyt, joita voi tehdä saman pöydän ääressä.
Ongelma: T. syö huonosti.
Ratkaisu: T. saa syödä mahdollisimman omatoimisesti. Onhan meillä rätit ja ruokalaput. (T. myös osoittaa minulle selvällä elekielellä, että haluaa minut seuraansa, jos aion karata tiskikonetta hoitelemaan. Seurassa ruoka maittaa ilmeisesti paremmin.)
Ongelma: E. vieroksuu tiettyjä ruoka-aineita.
Ratkaisu: E. saa käsitellä ruoka-aineita, esim. pilkkoa kurkkua ja tomaatteja, raastaa porkkanaa, vaivata taikinaa. Itsetehty maistuu hyvältä.
Minä itse -menetelmä tuntuu toimivan aika monessa meillä päin. Pukemisessa se on tällä erää tuorein hitti nuoremmalla eikä vanhempaa saisi ollenkaan auttaa, vaikka nappi olisi kuinka hankala. Elämäntaidot rokkaavat.
Onhan se välillä ärsyttävää kun toinen äheltää ties kuinka kauan vetoketjun parissa ja pitäisi olla siellä, täällä ja tuolla ihan pian ja itse saisi homman valmiiksi huiskis vain. Mutta missä opettelet elämäntaitoja, ellet elämässä? Äiti voi opetella ennakointia, priorisointia ja kärsivällisyyttä siinä sivussa.
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005
Koaksiaalikaapeli
Raru tahtoo levitä kuin villiintynyt pullataikina. Apua, hukun! Vaikka kuinka yritän rajata, aina käy näin. Ahdistus!
(Toivottavasti mielipuolipillerit pian alkavat vaikuttaa.)
Anoppendaali soitti tänään ja kiitti vierailusta. Oli ollut kuulemma piristävää katsella touhutoutainten temmellystä. (Anoppi käytti vähän eri sanoja.) Oli suorastaan miellyttävää myös vierailla pitkästä aikaa, vaikka etukäteistunnelmat olivat tälle mielialalle tyypillisen harmaat.
Muistilappu itselle: Tulee hyvä mieli, kun tuolla tavoin kiitellään. Voisi itsekin harrastaa. Tuskin unohdan konsanaan, kun nuor-Käkkijä taannoin kävi kylässä ja lähetti sen jälkeen postikortin, jossa kiitteli hauskasta tapaamisesta. Vähänkö oli reppavaa!
Nyt takaisin g-pullataikinan pariin jauhoja pöllyttämään. Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä. Hän gradut kauniit leipoo siellä. Näen piipusta kun savu kohoaa.
Lisäys myöhemmin: Olen tehnyt tänään rarua. Jee! En ole hukkunut pullataikinaan, vaan letittänyt pitkonalkuja. Kaulimista, kääntöä, letitystä, vääntöä, vaivaamista ja paistamista vielä riittää, mutta lopputulos tuolta ottaa hahmottuakseen. Tai sitten tässä puhuu vain ystäväni Katteeton Optimisti. Vaan eihän hän voi tämmöisenä aikana tulla kylään. Nyt näkemään unta Nordista, Hoftista ja muista ihanista naisista.
(Toivottavasti mielipuolipillerit pian alkavat vaikuttaa.)
Anoppendaali soitti tänään ja kiitti vierailusta. Oli ollut kuulemma piristävää katsella touhutoutainten temmellystä. (Anoppi käytti vähän eri sanoja.) Oli suorastaan miellyttävää myös vierailla pitkästä aikaa, vaikka etukäteistunnelmat olivat tälle mielialalle tyypillisen harmaat.
Muistilappu itselle: Tulee hyvä mieli, kun tuolla tavoin kiitellään. Voisi itsekin harrastaa. Tuskin unohdan konsanaan, kun nuor-Käkkijä taannoin kävi kylässä ja lähetti sen jälkeen postikortin, jossa kiitteli hauskasta tapaamisesta. Vähänkö oli reppavaa!
Nyt takaisin g-pullataikinan pariin jauhoja pöllyttämään. Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä. Hän gradut kauniit leipoo siellä. Näen piipusta kun savu kohoaa.
Lisäys myöhemmin: Olen tehnyt tänään rarua. Jee! En ole hukkunut pullataikinaan, vaan letittänyt pitkonalkuja. Kaulimista, kääntöä, letitystä, vääntöä, vaivaamista ja paistamista vielä riittää, mutta lopputulos tuolta ottaa hahmottuakseen. Tai sitten tässä puhuu vain ystäväni Katteeton Optimisti. Vaan eihän hän voi tämmöisenä aikana tulla kylään. Nyt näkemään unta Nordista, Hoftista ja muista ihanista naisista.
lauantaina, lokakuuta 15, 2005
Ei veny
Ei tämä vanha nyt veny pailaamahan. Täytyy pidempiä reissuja ajatella sitten, kun tytär on tottunut uuteen päiväkotia sisältävään elämäntapaan eikä öisin kaipaa äititankkausta. Mielellään olisi myös sosiaalisempi olo itsellä, tietty. Olisi vähän epäsossunakin ollut ihanaa tavata kaikkia tyyppejä ja Elman kauneus- ja käkätyshoitolaan pitää ehdottomasti vielä päästä asiakkaaksi, mutta näin taas tällä kertaa.
SP on suhtautunut arpomiseeni hämmästyttävän kärsivällisesti, itse olisin vastaavasta jo ärähtänyt. Mielellään nimittäin valmistautuu ajoissa henkisesti siihen, että villikkojen paimennustiimin toinen osapuoli on poissa.
SP on suhtautunut arpomiseeni hämmästyttävän kärsivällisesti, itse olisin vastaavasta jo ärähtänyt. Mielellään nimittäin valmistautuu ajoissa henkisesti siihen, että villikkojen paimennustiimin toinen osapuoli on poissa.
perjantaina, lokakuuta 14, 2005
Suuri ja mahtava
Pyöräily tyttären kanssa tuo mieleen hassuja mielikuvia. Ilmeisesti muistan väläyksiä lapsuudestani, kun itse olen pienenä natiaisena ollut äitini kyydittävänä. Nyt roolit ovat vaihtuneet. Minä olen se iso, vahva ja turvallinen olento ja Tosikoinen maisemista ja tuntemuksista nautiskeleva kyytiläinen. Tosikoisen fiiliksistä en väitä tietäväni mitään tarkempaa, mutta kivaa on selvästi. Itse nautin isona ja vahvana olemisen tunteesta täysin siemauksin.
Esikoinen vastusti kaikkea kyyditsemistä pienenä, joten hänen kanssaan en juuri saanut pyöräillä. Kun homma alkoi kiinnostaa, poika oli kasvanut yli turvaistuimesta. Oli usein tuskaista siihen aikaan, kun lapsi ei suostunut kärryihin, mutta oli varsin painava kannettavaksi. Jos hän alkoi pelätä jotain voimakkaasti, mikä oli tavallista, hän loikkasi syliin. Hän rimpuili ja pani vastaan, jos menimme hänen mielestään väärään suuntaan. Bussiin ovista kulkeminen niin sisään kuin ulos oli usein vaikeaa. Mutta auton turvaistuimeen köyttäminen se vasta saattoikin olla kaameaa! Luovuimme autosta joksikin aikaa, kun ei sille tuntunut olevan järkevää tarvetta. Minulla oli varsin reppavat ylävartalolihakset noina aikoina ja äärimmäisen pitkä pinna. Mikään muu ei toiminut niin hyvin kuin loputon kärsivällisyys. (Kyllä se toki napsui koko lailla päivittäin, mutta ihan eri paikassa, yli 50 km kauempana kuin nykyään.)
Haikeana jo mietin, milloin pyöräilykausi päättyy. Tunnen ihmisiä, jotka kuskailevat lapsiaan fillarilla läpi talven, mutta itse en uskalla. Nuorena tuskin olisin ajatellut kahta kertaa ennen talvipyörän käynnistämistä. Ilmeisesti yleisen tasapainon nimissä nyt, kun vanhemmiten henkinen rohkeus vain kasvaa, fyysinen rohkeus kutistuu. On kai siihen perusteitakin. Luullakseni reaktioiden ja kehon nopeus ovat hiipuneet eikä havaintokyky liene enää huipussaan.
Päivän ilonaiheet: ulkona on kaunista, pyöräily on hauskaa, olen lemmessä puolisooni, turha sanoa mitä tuumaan gorillakaksikosta, joita myös lapsiksi nimitetään ja onpa minulla rakkaita kamujakin.
Päivän ahdistus tulee pääasiassa siitä, että huomenna pitää mennä anoppilaan jeesailemaan. Pitäisi jaksaa olla sosiaalinen, hienotunteinen ja ahkera. Ahdistaa sekin, etten pysty päättämään, jaksanko illalla bilehtiä vai en. Ahdistaa myös se, että Tosikoista taitaa päiväkotiero ahdistaa. Ilta ja tämä aamu olivat varsin hankalia ja viime yönä hän huusi tunnin suoraa huutoa eikä se tuntunut olevan kipua tällä kertaa. Ei siis ole järkevää viettää yötä erossa, kun lapsi on jo valmiiksi herkkis. Sille voi tulla turhan kova hinta maksettavaksi (= lisää huutoa ja hankausta).
Yritän hillitä ahdistusta. Jos annan mielen lähteä kelaamaan jokaista biljaarttia asiaa, joka pitää toimittaa sekä normaalin arjen että reissun mahdollistamiseksi, menen paniikkiin. Painan jarrua siinä kohtaa, kun pää lähtemäisillään surraamaan ylikierroksella kun sitten pitää sitä, tätä, tuota ja niitä, näitä, noita eikä saa unohtaa niitäkään ja sitten vielä on nekin tuhat liikkuvaa osaa...
PS. Mitä pitäisi ajatella siitä, kun tytär tuntuu olevan allerginen kauralle?
Esikoinen vastusti kaikkea kyyditsemistä pienenä, joten hänen kanssaan en juuri saanut pyöräillä. Kun homma alkoi kiinnostaa, poika oli kasvanut yli turvaistuimesta. Oli usein tuskaista siihen aikaan, kun lapsi ei suostunut kärryihin, mutta oli varsin painava kannettavaksi. Jos hän alkoi pelätä jotain voimakkaasti, mikä oli tavallista, hän loikkasi syliin. Hän rimpuili ja pani vastaan, jos menimme hänen mielestään väärään suuntaan. Bussiin ovista kulkeminen niin sisään kuin ulos oli usein vaikeaa. Mutta auton turvaistuimeen köyttäminen se vasta saattoikin olla kaameaa! Luovuimme autosta joksikin aikaa, kun ei sille tuntunut olevan järkevää tarvetta. Minulla oli varsin reppavat ylävartalolihakset noina aikoina ja äärimmäisen pitkä pinna. Mikään muu ei toiminut niin hyvin kuin loputon kärsivällisyys. (Kyllä se toki napsui koko lailla päivittäin, mutta ihan eri paikassa, yli 50 km kauempana kuin nykyään.)
Haikeana jo mietin, milloin pyöräilykausi päättyy. Tunnen ihmisiä, jotka kuskailevat lapsiaan fillarilla läpi talven, mutta itse en uskalla. Nuorena tuskin olisin ajatellut kahta kertaa ennen talvipyörän käynnistämistä. Ilmeisesti yleisen tasapainon nimissä nyt, kun vanhemmiten henkinen rohkeus vain kasvaa, fyysinen rohkeus kutistuu. On kai siihen perusteitakin. Luullakseni reaktioiden ja kehon nopeus ovat hiipuneet eikä havaintokyky liene enää huipussaan.
Päivän ilonaiheet: ulkona on kaunista, pyöräily on hauskaa, olen lemmessä puolisooni, turha sanoa mitä tuumaan gorillakaksikosta, joita myös lapsiksi nimitetään ja onpa minulla rakkaita kamujakin.
Päivän ahdistus tulee pääasiassa siitä, että huomenna pitää mennä anoppilaan jeesailemaan. Pitäisi jaksaa olla sosiaalinen, hienotunteinen ja ahkera. Ahdistaa sekin, etten pysty päättämään, jaksanko illalla bilehtiä vai en. Ahdistaa myös se, että Tosikoista taitaa päiväkotiero ahdistaa. Ilta ja tämä aamu olivat varsin hankalia ja viime yönä hän huusi tunnin suoraa huutoa eikä se tuntunut olevan kipua tällä kertaa. Ei siis ole järkevää viettää yötä erossa, kun lapsi on jo valmiiksi herkkis. Sille voi tulla turhan kova hinta maksettavaksi (= lisää huutoa ja hankausta).
Yritän hillitä ahdistusta. Jos annan mielen lähteä kelaamaan jokaista biljaarttia asiaa, joka pitää toimittaa sekä normaalin arjen että reissun mahdollistamiseksi, menen paniikkiin. Painan jarrua siinä kohtaa, kun pää lähtemäisillään surraamaan ylikierroksella kun sitten pitää sitä, tätä, tuota ja niitä, näitä, noita eikä saa unohtaa niitäkään ja sitten vielä on nekin tuhat liikkuvaa osaa...
PS. Mitä pitäisi ajatella siitä, kun tytär tuntuu olevan allerginen kauralle?
torstaina, lokakuuta 13, 2005
Meidän pitää jatkaa tapaamisiamme tällä tavalla
Kaverit ovat ihan parasta, muutaman muun parhaan asian ohella. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Ohi Ammuttu, jonka kanssa harva se viikko lounastan kampuksella. Puolen tunnin aikana ehdimme parantaa puoli maailmaa (saman verran ehdittäisiin tunnin aikana, täytyy aina jättää parannettavaa muillekin) ja ihminen nousee pöydästä sielu ja ruumis ravittuna, naamalla naurujälkiä.
Minulla on ollut ilo saada liuta kavereita, joiden kanssa keskusteleminen surruttaa aivoja huimalla tavalla. Juttelun aikana siirrytään hetkessä ylevästä alavaan, nauretaan vatsanpohjasta, liikututaan, hierotaan älynystyröitä. Tapaamisten jälkeen toverin sanat ja ajatukset nousevat vielä pitkään mieleen pyörimään ja poikimaan uusia sanoja ja ajatuksia.
Siksi pidän aina enemmän muutaman hengen tapaamisista kuin isoista juhlista, joissa intensiivinen juttelu on jokseenkin mahdotonta. Isommillakin kekkereillä on tietysti paikkansa ja aikansa. Nyt menen neljän hengen saunapartyyn arpomaan, lähdenkö vai enkö lähde, vai lähdenkö sittenkin. Yhtäältä, mutta toisaalta.
Minulla on ollut ilo saada liuta kavereita, joiden kanssa keskusteleminen surruttaa aivoja huimalla tavalla. Juttelun aikana siirrytään hetkessä ylevästä alavaan, nauretaan vatsanpohjasta, liikututaan, hierotaan älynystyröitä. Tapaamisten jälkeen toverin sanat ja ajatukset nousevat vielä pitkään mieleen pyörimään ja poikimaan uusia sanoja ja ajatuksia.
Siksi pidän aina enemmän muutaman hengen tapaamisista kuin isoista juhlista, joissa intensiivinen juttelu on jokseenkin mahdotonta. Isommillakin kekkereillä on tietysti paikkansa ja aikansa. Nyt menen neljän hengen saunapartyyn arpomaan, lähdenkö vai enkö lähde, vai lähdenkö sittenkin. Yhtäältä, mutta toisaalta.
keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005
Projektimateriaalia (metapolkka)
Blogini ydinosaamisalue on omasta ja Äitisi mielestä kansalaissurina. Olenkin yleensä ulkoistanut interblogistiikan muille ja todennut, että ne tuumailut, mitä itse olisin voinut kirjoittaa, on yleensä joku toteuttanut yhtä hyvin tai paremmin toisaalla.
Esimerkiksi Kuukautisliitteen (en voi sanoa enkä kirjoittaa sitä toisin, kiitos nuoruuteni) blogijuttublogin suhteen olen ollut niin kuin en olisikaan, vaikka olen toki seuraillut tilannetta. Minusta on hauskaa, että tehdään blogeista juttu tähän tapaan. Tiedossa on arvatakseni onnistunutta viihdettä, josta voi poikia jotain vänkää lukijoiden elämään. Toivottavasti viihde-sanaa saa käyttää tämäntyylisestä journalismista ilman hernevaaraa. On vaikeaa tehdä hyvää ja ajatuksia herättävää viihdettä, joten sanavalintani tarkoitus ei ole halventava.
Nyt on kuitenkin pakko sanoa jotain, koska omaa pikku mua ja vielä pienempää blogiani on mainostettu siellä. Iik! Jos joku ei vielä tiedä, minulla on projektina oppia ottamaan kehuja vastaan tyylikkäästi ja ajattelin ehkä 75-vuotiaana suorittaa aiheesta diplomin. 85-vuotiaana. Sen voin ottaa mukaani hautaan käärinliinan taskussa (jonne aion varmuudeksi sujauttaa myös parit optiot). Kiitos kaikille teille, jotka annoitte minulle lisää projektimateriaalia! Harjoittelen peilin ääressä kiitoksista kiittelyä. Kiusallista vain, kun tullaan kehaisemaan suoraan päin pläsiä kesken hyvän masentelun. (Äh, taas meni pieleen.)
Pakko on tässä tapauksessa todeta, että se joka toista sanoo, on itse se. Olen sanonut aiemmin ja sanon taas, että blogit ovat ihmeellinen hyvien kirjoittajien aarreaitta. Eipä tämä blogihomma muuten olisikaan näin mukaansatempaavaa.
(Sanavalinnoista huomaa, että olen jutellut pomoni kanssa.)
Esimerkiksi Kuukautisliitteen (en voi sanoa enkä kirjoittaa sitä toisin, kiitos nuoruuteni) blogijuttublogin suhteen olen ollut niin kuin en olisikaan, vaikka olen toki seuraillut tilannetta. Minusta on hauskaa, että tehdään blogeista juttu tähän tapaan. Tiedossa on arvatakseni onnistunutta viihdettä, josta voi poikia jotain vänkää lukijoiden elämään. Toivottavasti viihde-sanaa saa käyttää tämäntyylisestä journalismista ilman hernevaaraa. On vaikeaa tehdä hyvää ja ajatuksia herättävää viihdettä, joten sanavalintani tarkoitus ei ole halventava.
Nyt on kuitenkin pakko sanoa jotain, koska omaa pikku mua ja vielä pienempää blogiani on mainostettu siellä. Iik! Jos joku ei vielä tiedä, minulla on projektina oppia ottamaan kehuja vastaan tyylikkäästi ja ajattelin ehkä 75-vuotiaana suorittaa aiheesta diplomin. 85-vuotiaana. Sen voin ottaa mukaani hautaan käärinliinan taskussa (jonne aion varmuudeksi sujauttaa myös parit optiot). Kiitos kaikille teille, jotka annoitte minulle lisää projektimateriaalia! Harjoittelen peilin ääressä kiitoksista kiittelyä. Kiusallista vain, kun tullaan kehaisemaan suoraan päin pläsiä kesken hyvän masentelun. (Äh, taas meni pieleen.)
Pakko on tässä tapauksessa todeta, että se joka toista sanoo, on itse se. Olen sanonut aiemmin ja sanon taas, että blogit ovat ihmeellinen hyvien kirjoittajien aarreaitta. Eipä tämä blogihomma muuten olisikaan näin mukaansatempaavaa.
(Sanavalinnoista huomaa, että olen jutellut pomoni kanssa.)
tiistaina, lokakuuta 11, 2005
Lampaanviuluja leikkikehässä
Pyöräilypilleri toimii. Ajaessa syke nousee mukavasti (löysin kadoksissa olleen nörttileluni konttorirottaneuletakkini taskusta) ja ruskamaisema vyöryy aistimista aivoihin. Ihastelin, miten suvereenia fillarointini on verrattuna varsamaiseen autoiluuni. Tietysti olen fillaroinut valtaisia määriä pikkutytöstä lähtien, onhan sen nyt pakko näkyäkin jossain muuallakin kuin polvinahkassa.
Yö menikin sitten joulukeksiksi, kun tytär päätti ennen puoltayötä, että kaikki on epistä ja alkoi HUUTAA ja teutaroida vimmatusti. Hän kyllä haroi suutaan, mutta ei lainkaan ahdistushampaan kohdalta, vaan paikasta, jossa ei ole vielä lainkaan hammasta. Siihen on reaktioiden perusteella tulossa valtaisa vamppuurivekotin. SP tuumaa, että kohta torahammaslapsen voi vain laittaa leikkikehään ja viskata tälle silloin tällöin lampaanviulun. (En ymmärrä, mistä tuo leikkikehäjuttu oikein tuli, ikään kuin sellainen pidättelisi gorillapienokaista hetkeäkään.) Onneksi naprokseeni auttoi kipuun lopulta ja tytär nukahti kainalooni jopa ennen kahta.
Päässäni olevaa ahdistuspipoa väljentääkseni olin haaveillut Xanoreista, mutta pahus, ne olivat menneet vanhaksi. Plussapuolia asiassa: en ollut mitä ilmeisimmin hankkinut niihin riippuvuutta (ne ovat siinä mielessä riskaabeleita) ja ihan hyvä olla skarppina, kun molemmat lapset tarvitsevat vanhempiaan keskellä yötä. Toisaalta ahdistus ei onneksi ole läheskään pahimmasta päästä. Sydämentykytyksiä ja riiva-aatoksia tulee vain ohimenevissä pätkissä päiväsaikaan ja yöllä olisin luullakseni voinut nukkua, jos eräitten torahampaat eivät jumpittelisi.
Katselin nyt vihdoin erinäisissäkin blogeissa (joita en nyt muista suoralta kädeltä) kehuskeltua Hetimiteniä. Tyypit juttelivat yhtä ja toista hauskaa, mutta erityisesti jäi mieleen se, kun Stan Saanila kertoi espoolaisesta betonipossukohusta. Juttu meni osapuilleen niin, että Espoossa oltiin huolestuneita, koska betonipossut loukkaavat muslimiväestöä. Kun asiaa oli hiukan pengottu, kävi ilmi, että alkuperäinen huolestuja oli evankelis-luterilainen pappi mutu-tuntumineen. Muslimeilta ei ollut tullut palautetta. Tästä tuli NIIN vahvasti mieleen eräitä tahoja, jotka ajavat kaikenlaisia poliittisesti korrekteja vammaisuuteen liittyviä juttuja. PC-porukat pahimmillaan vesittävät oikeat asiat, vetävät omaa showtaan ja estävät näkyvyyden todellisiin, tai siis ensisijaisiin ongelmiin.
Voin joka tapauksessa suositella ohjelmaa kaikille teille muillekin orastavan deppigin ja unenpuutteen kiusaamille, piakkoin töihinpalaaville omaishoitaja-kotiäiti-autismikuntouttaja-graduaattori-blondeille.
Yö menikin sitten joulukeksiksi, kun tytär päätti ennen puoltayötä, että kaikki on epistä ja alkoi HUUTAA ja teutaroida vimmatusti. Hän kyllä haroi suutaan, mutta ei lainkaan ahdistushampaan kohdalta, vaan paikasta, jossa ei ole vielä lainkaan hammasta. Siihen on reaktioiden perusteella tulossa valtaisa vamppuurivekotin. SP tuumaa, että kohta torahammaslapsen voi vain laittaa leikkikehään ja viskata tälle silloin tällöin lampaanviulun. (En ymmärrä, mistä tuo leikkikehäjuttu oikein tuli, ikään kuin sellainen pidättelisi gorillapienokaista hetkeäkään.) Onneksi naprokseeni auttoi kipuun lopulta ja tytär nukahti kainalooni jopa ennen kahta.
Päässäni olevaa ahdistuspipoa väljentääkseni olin haaveillut Xanoreista, mutta pahus, ne olivat menneet vanhaksi. Plussapuolia asiassa: en ollut mitä ilmeisimmin hankkinut niihin riippuvuutta (ne ovat siinä mielessä riskaabeleita) ja ihan hyvä olla skarppina, kun molemmat lapset tarvitsevat vanhempiaan keskellä yötä. Toisaalta ahdistus ei onneksi ole läheskään pahimmasta päästä. Sydämentykytyksiä ja riiva-aatoksia tulee vain ohimenevissä pätkissä päiväsaikaan ja yöllä olisin luullakseni voinut nukkua, jos eräitten torahampaat eivät jumpittelisi.
Katselin nyt vihdoin erinäisissäkin blogeissa (joita en nyt muista suoralta kädeltä) kehuskeltua Hetimiteniä. Tyypit juttelivat yhtä ja toista hauskaa, mutta erityisesti jäi mieleen se, kun Stan Saanila kertoi espoolaisesta betonipossukohusta. Juttu meni osapuilleen niin, että Espoossa oltiin huolestuneita, koska betonipossut loukkaavat muslimiväestöä. Kun asiaa oli hiukan pengottu, kävi ilmi, että alkuperäinen huolestuja oli evankelis-luterilainen pappi mutu-tuntumineen. Muslimeilta ei ollut tullut palautetta. Tästä tuli NIIN vahvasti mieleen eräitä tahoja, jotka ajavat kaikenlaisia poliittisesti korrekteja vammaisuuteen liittyviä juttuja. PC-porukat pahimmillaan vesittävät oikeat asiat, vetävät omaa showtaan ja estävät näkyvyyden todellisiin, tai siis ensisijaisiin ongelmiin.
Voin joka tapauksessa suositella ohjelmaa kaikille teille muillekin orastavan deppigin ja unenpuutteen kiusaamille, piakkoin töihinpalaaville omaishoitaja-kotiäiti-autismikuntouttaja-graduaattori-blondeille.
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän qsiston
Menin kauppaan ja ostin lantun.
Neuvottelimme päiväkodin ja ravitsemusneuvojan kanssa seuraavista askelista (ja oli kivaa). Nyt voin ruveta ahdistumaan siitä, onko tyttärellä eläinallergioita ja miten pahasti päiväkotistressi pahentaa kaikkia allegroja. Viimeksi ahdistuin siitä, oppiiko tyttö normaalia tahtia puhumaan. Päiväkodin johtaja kun varmisteli, että kai se Tosikoinen jo puhuu lauseita.
Ahdistusta on myös herättänyt pojan koulu, jossa opettajat vain vaihtuvat ja tuorein on ainakin kolmesti jo kertonut, ettei olisi oikeastaan halunnut noin vaikealle luokalle, koska on vielä kokematon erityisopettajana. Pojan luokan tietokone on hajalla eikä uutta tunnu löytyvän. Hetkinen, autismiluokalla ei ole tietokonetta? Hetkinen II, autismiluokan ope tuumaa, ettei luokalla voida fasilitoida, koska hän ei ole kouluttautunut siihen? Mitäs jos ilman fasilitointia ihmisellä ei ole mitään kommunikointikeinoa? Ahdistavaa.
Nyt minulla joka tapauksessa on lanttu, jota voin keittää ja maistattaa tytöllä, jahka tämänhetkiset mysteerioireet helpottavat. (Ahdistavia tuommoiset mysteerit ja sekin tehostaa ahdinkoa, ettei saa yöllä oikein nukkua, kun lapsiparka kitisee.) Viikonloppuna ahdistuin siitä, kun tytöltä on hammas lohjennut eikä siinä oleva ruskea pläntti lähde harjaamalla pois. Tänään yllättävässä aktiivisuuskohtauksessa (vai pitäisikö sanoa dilbertiaanisesti proaktiivisuus-) soitin hammaslääkärien ajanvaraukseen, joka on tässä kaupungissa myös jonottelun osalta lisämaksullinen. Ahdistaa köyhien puolesta, että myös sossuun soittaminen ja jonottaminen maksaa etenkin kännykällä ilmeisesti aika tavalla.
Ahdistuspuodistamme löytyy myös paljon muuta valinnanvaraa, mitä saisi olla? Epäahdistuspuolelle kirjattakoot kuitenkin, että a) soitin sinne ajanvaraukseen ja b) sain tyttärelle ajan jopa ensi viikolle. Toivottavasti hammas ei ole kipeä. Voi ahdistus, mitä jos kitinät johtuvatkin hampaasta eivätkä allergioista.
Lantulla ahdistuksia päähän.
Neuvottelimme päiväkodin ja ravitsemusneuvojan kanssa seuraavista askelista (ja oli kivaa). Nyt voin ruveta ahdistumaan siitä, onko tyttärellä eläinallergioita ja miten pahasti päiväkotistressi pahentaa kaikkia allegroja. Viimeksi ahdistuin siitä, oppiiko tyttö normaalia tahtia puhumaan. Päiväkodin johtaja kun varmisteli, että kai se Tosikoinen jo puhuu lauseita.
Ahdistusta on myös herättänyt pojan koulu, jossa opettajat vain vaihtuvat ja tuorein on ainakin kolmesti jo kertonut, ettei olisi oikeastaan halunnut noin vaikealle luokalle, koska on vielä kokematon erityisopettajana. Pojan luokan tietokone on hajalla eikä uutta tunnu löytyvän. Hetkinen, autismiluokalla ei ole tietokonetta? Hetkinen II, autismiluokan ope tuumaa, ettei luokalla voida fasilitoida, koska hän ei ole kouluttautunut siihen? Mitäs jos ilman fasilitointia ihmisellä ei ole mitään kommunikointikeinoa? Ahdistavaa.
Nyt minulla joka tapauksessa on lanttu, jota voin keittää ja maistattaa tytöllä, jahka tämänhetkiset mysteerioireet helpottavat. (Ahdistavia tuommoiset mysteerit ja sekin tehostaa ahdinkoa, ettei saa yöllä oikein nukkua, kun lapsiparka kitisee.) Viikonloppuna ahdistuin siitä, kun tytöltä on hammas lohjennut eikä siinä oleva ruskea pläntti lähde harjaamalla pois. Tänään yllättävässä aktiivisuuskohtauksessa (vai pitäisikö sanoa dilbertiaanisesti proaktiivisuus-) soitin hammaslääkärien ajanvaraukseen, joka on tässä kaupungissa myös jonottelun osalta lisämaksullinen. Ahdistaa köyhien puolesta, että myös sossuun soittaminen ja jonottaminen maksaa etenkin kännykällä ilmeisesti aika tavalla.
Ahdistuspuodistamme löytyy myös paljon muuta valinnanvaraa, mitä saisi olla? Epäahdistuspuolelle kirjattakoot kuitenkin, että a) soitin sinne ajanvaraukseen ja b) sain tyttärelle ajan jopa ensi viikolle. Toivottavasti hammas ei ole kipeä. Voi ahdistus, mitä jos kitinät johtuvatkin hampaasta eivätkä allergioista.
Lantulla ahdistuksia päähän.
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005
Vartiotornissa uinahdettiin?
Kuuden viikon pakkojalattomuus alkaa olla ohi! PMS on myös ohi! Äidin vaikea jakso on jo pitkän aikaa ollut ohi! Mutta, mutta. Depisuhka ei ollutkaan ohi. Liikuntapilleripurkin napsautettua korkkinsa lukkoon d-otus on päässyt kasvamaan ja voimistumaan. Nyt se istuu mieleni päällä ja ahdistaa oloa. Ilmeisesti massiivinen, jatkuva väsymys johtuu myös otuksen painosta. Uni ei tunnu nimittäin auttavan.
Tosikoinen ei suostunut nukahtamaan tavalliseen aikaan päiväunilleen, joten tein kuten kypsä, aikuinen äiti-ihminen ja aloin itkeä. "Tiedätkö mitä", sanoin SP:lle, "en valmistu ikinä. Kaikki valuu hiekkaan." Muutama päivä sitten jo kerroin hänelle (tyynesti tosin) olevani melko kovan luokan luuseri, koska en ole edes yksiä säälittäviä maisterinpapereita saanut aikaiseksi enkä toteuttanut yhtäkään niistä lahjakkuuden lupauksista, joita minulla oli lapsena järjettömiä määriä.
(Faktat pitävät paikkansa. Olentärvännytkäyttänyt valtaosan elämästäni ihmisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin teoriassa ja käytännössä enkä ole aina yksiselitteisen tyytyväinen prioriteetteihini, vaikka periaatteitani kolottaa sen myöntäminen. Mitä olen saavuttanut? Sen, ettei kukaan arvaisi minun olleen perin aspergerilainen nuorena, heh heh. Niinpä niin, kannattaa arvioida tätä asiaa jonain parempana päivänä.)
Jollain tasolla hoksasinkin asian ja aloin tehdä korjausliikkeitä, keksiä kaikenlaista piristävää opiskeltavaa ja puuhaa. Olisi d-tajuamuksen kuitenkin pitänyt yltää tietoisuuteen asti. Onneksi on hra puoliso, joka sanoo ystävällisesti, mutta suoraan ja rva minä, joka ei käy kiukuttelemaan vastaan päivänselviä asioita. Alan ruuvailla liikuntapilleripurkkia auki ja lisävammoja välttääkseni otan myös serotoniinin takaisinottoa estävää pilleriiniä.
Tähän oman kokemukseni pohjalta pari asiaa mielialapilleriineistä (joita olen joskus joutunut hokemaan epäluuloisille lähimmäisille):
Tosikoinen ei suostunut nukahtamaan tavalliseen aikaan päiväunilleen, joten tein kuten kypsä, aikuinen äiti-ihminen ja aloin itkeä. "Tiedätkö mitä", sanoin SP:lle, "en valmistu ikinä. Kaikki valuu hiekkaan." Muutama päivä sitten jo kerroin hänelle (tyynesti tosin) olevani melko kovan luokan luuseri, koska en ole edes yksiä säälittäviä maisterinpapereita saanut aikaiseksi enkä toteuttanut yhtäkään niistä lahjakkuuden lupauksista, joita minulla oli lapsena järjettömiä määriä.
(Faktat pitävät paikkansa. Olen
Jollain tasolla hoksasinkin asian ja aloin tehdä korjausliikkeitä, keksiä kaikenlaista piristävää opiskeltavaa ja puuhaa. Olisi d-tajuamuksen kuitenkin pitänyt yltää tietoisuuteen asti. Onneksi on hra puoliso, joka sanoo ystävällisesti, mutta suoraan ja rva minä, joka ei käy kiukuttelemaan vastaan päivänselviä asioita. Alan ruuvailla liikuntapilleripurkkia auki ja lisävammoja välttääkseni otan myös serotoniinin takaisinottoa estävää pilleriiniä.
Tähän oman kokemukseni pohjalta pari asiaa mielialapilleriineistä (joita olen joskus joutunut hokemaan epäluuloisille lähimmäisille):
- Niistä ei tule onnelliseksi.
- Ne eivät turruta tunteita.
- Niiden avulla on turha kuvitella säästyvänsä elämään luonnostaan kuuluvien murheiden murehtimiselta.
- Ne eivät päihdytä.
lauantaina, lokakuuta 08, 2005
PeMSsin jälkeen tulee rauha
Ihmettelin illalla, kun piti juosta sata kertaa vessassa. Aamulla ajattelin ääneen, että kuukuppikin pitäisi keittää. "Tarkoittaako tämä sitä, että olet taas paremmalla tuulella?" SP kysyi. "Mutta tonassa", vastasin ja kelasin pikaisesti viime päivien parhaat ärjyt läpi. Ou poi. Saavatpa lapset oppia, ettei ärjy tapa eikä ole pysyvä olotila eikä tarkoita, etteikö äiti rakastaisi ja pitäisi huolta. Ja pitäähän ihmisessä vähän särmääkin olla. Ja muita laihoja lohdutuksia, ettei nolottaisi ihan niin kovasti.
Nuorena en tiennyt PMS:stä mitään. Silloin oli helppoa uskoa niitä, jotka pokkana väittivät, että PMS on vain naisten keksimä tekosyy olla äkäinen. Kunpa olisikin kyse jostain kuvitellusta vaivasta, niin voisin kuvitella sen pois! Jos en olisi näin hyvällä päällä, vaahtoaisin vähän aikaa siitäkin, että naisten hormonivaihteluihin liittyviä pulmia aina vähätellään ja väitetään keksityiksi, raskauspahoinvoinnista alkaen.
SP myös mainitsi minun sanoneen, että miehillä on jatkuva PMS. "Niin", innostuin, "miehet ovat tauotta äksyjä ja ärhentelevät milloin mistäkin, etenkin käkässä. Ja mieti äijiä liikenteessä!" Miesten PMS kuulemma helpottaa vanhuusiällä, kun hormonit rauhoittuvat.
Nuorena en tiennyt PMS:stä mitään. Silloin oli helppoa uskoa niitä, jotka pokkana väittivät, että PMS on vain naisten keksimä tekosyy olla äkäinen. Kunpa olisikin kyse jostain kuvitellusta vaivasta, niin voisin kuvitella sen pois! Jos en olisi näin hyvällä päällä, vaahtoaisin vähän aikaa siitäkin, että naisten hormonivaihteluihin liittyviä pulmia aina vähätellään ja väitetään keksityiksi, raskauspahoinvoinnista alkaen.
SP myös mainitsi minun sanoneen, että miehillä on jatkuva PMS. "Niin", innostuin, "miehet ovat tauotta äksyjä ja ärhentelevät milloin mistäkin, etenkin käkässä. Ja mieti äijiä liikenteessä!" Miesten PMS kuulemma helpottaa vanhuusiällä, kun hormonit rauhoittuvat.
perjantaina, lokakuuta 07, 2005
Lämpimät voileivät II
Onkohan nyt ilmassa kaipuuta menneeseen? Tai no, tuskin kehtaan tehdä mitään megaluokan trendinuuhkaisuja sen perusteella, että blogiini on tultu hakusanalla "lämpimät voileivät" suhteellisen runsaasti. Pelkäänpä, että äskettäinen postaukseni ei ollut ihan sitä, mitä haulla on toivottu löytyvän, joten tässä kurmeekeittiömme ohjeita, olkaa hyvät.
Lämpimät voileivät, perusohje:
Tee sellainen leipä, josta yleensäkin pidät ja kuumenna se uunissa (200 astetta, 10 minuuttia). Tarpeeksi rasvainen juusto on useimmiten hyvä idea.
Lämpimät voileivät paistinpannulla
Valitse ensin täytteet. Pari juustoviipaletta ja muutama suikale paprikaa on esimerkiksi hyvä ja yksinkertainen täyte. Ota kaksi suunnilleen samankokoista palaa leipää ja voitele ne. Kuumenna pannu. Aseta toinen leipäpala voipuoli alaspäin pannulle. Lado täytteet leivän voitelemattomalle puolelle ja aseta lopuksi toinen pala voipuoli ylöspäin ylimmäksi. Kun leipä on paistunut riittämiin, käännä ja paista toinenkin puoli. Sisuksen kuumeneminen saattaa kestää hetken, joten paistele melko rauhallisella lämmöllä.
Lämpimät voileivät pizzan tapaan:
- pellillinen halutunmoista leipää (itse pidän täysjyväpaahtoleivästä tai ruispaloista)
- annos tomaattipohjaista pastakastiketta (itsekeiteltyä tai kaupasta ostettua)
- mieluisia täytteitä (esim. paprikaa, sipulia, oliiveja, artisokkaa, kirsikkatomaatteja, erilaisia juustoja, tunaa, kinkkua, valkosipulia...)
- juustoraastetta (tarpeeksi rasvaista, että sulaa, yli 12 %)
Aseta leivinpaperi pellille ja levitä leipäviipaleet leivinpaperille vierekkäin. Sivele pastakastiketta leiville. Ripottele sen päälle täytteet. Halutessasi voit täyttää jokaisen leivän eri tavoin, mikä on kätevää, kun porukassa yleensä vaihtelevia toiveita. Juustoraasteen voit ripotella täytteiden alle tai päälle, makuasia. Kuumenna leipiä 200-asteisessa uunissa kymmenisen minuuttia kunnes juusto on sulanut ja hyvällä tuurilla saanut hiukan kultausta. Valmiille leiville voi rouhia mustaapippuria tai ripottaa oreganoa tai paprikajauhetta tai tiputella Tabascoa tms. somaa.
Sardiini ja ruis
Meillä päin suosioon on noussut robusti, täyttävä ja helppo sardiini-ruis. Sardiinipurkillinen (tomaattikastikkeessa) sekoitetaan tomaattimurskeeseen, lisätään mustaapippuria ja levitetään ruispaloille. Ripotellaan päälle keltaista paprikaa suikaleina ja mustaleima-Emmentalia (17 %). Paistetaan kuten yllä.
Joskus irstailen ja käytän pastakastikkeen asemesta esim. pestoa tai aurinkokuivatuista tomaateista tehtyä tahnaa. Kinkun alle voi sivellä sinappia. Äitini tapasi levittää ruisleivälle raakaa lihamureketaikinaa ja kypsytellä uunissa ja sekös maittoi nälkäisille lapsille saunan jälkeen lauantai-iltana. Variaatiomahdollisuuksia on oikeastaan loputtomiin. Itse käytän paljon kasviksia koska ne ovat hyviä, terveellisiä, kauniita ja lisäävät mukavasti bulkkia vähällä energialatingilla.
Lämpimät voileivät, perusohje:
Tee sellainen leipä, josta yleensäkin pidät ja kuumenna se uunissa (200 astetta, 10 minuuttia). Tarpeeksi rasvainen juusto on useimmiten hyvä idea.
Lämpimät voileivät paistinpannulla
Valitse ensin täytteet. Pari juustoviipaletta ja muutama suikale paprikaa on esimerkiksi hyvä ja yksinkertainen täyte. Ota kaksi suunnilleen samankokoista palaa leipää ja voitele ne. Kuumenna pannu. Aseta toinen leipäpala voipuoli alaspäin pannulle. Lado täytteet leivän voitelemattomalle puolelle ja aseta lopuksi toinen pala voipuoli ylöspäin ylimmäksi. Kun leipä on paistunut riittämiin, käännä ja paista toinenkin puoli. Sisuksen kuumeneminen saattaa kestää hetken, joten paistele melko rauhallisella lämmöllä.
Lämpimät voileivät pizzan tapaan:
- pellillinen halutunmoista leipää (itse pidän täysjyväpaahtoleivästä tai ruispaloista)
- annos tomaattipohjaista pastakastiketta (itsekeiteltyä tai kaupasta ostettua)
- mieluisia täytteitä (esim. paprikaa, sipulia, oliiveja, artisokkaa, kirsikkatomaatteja, erilaisia juustoja, tunaa, kinkkua, valkosipulia...)
- juustoraastetta (tarpeeksi rasvaista, että sulaa, yli 12 %)
Aseta leivinpaperi pellille ja levitä leipäviipaleet leivinpaperille vierekkäin. Sivele pastakastiketta leiville. Ripottele sen päälle täytteet. Halutessasi voit täyttää jokaisen leivän eri tavoin, mikä on kätevää, kun porukassa yleensä vaihtelevia toiveita. Juustoraasteen voit ripotella täytteiden alle tai päälle, makuasia. Kuumenna leipiä 200-asteisessa uunissa kymmenisen minuuttia kunnes juusto on sulanut ja hyvällä tuurilla saanut hiukan kultausta. Valmiille leiville voi rouhia mustaapippuria tai ripottaa oreganoa tai paprikajauhetta tai tiputella Tabascoa tms. somaa.
Sardiini ja ruis
Meillä päin suosioon on noussut robusti, täyttävä ja helppo sardiini-ruis. Sardiinipurkillinen (tomaattikastikkeessa) sekoitetaan tomaattimurskeeseen, lisätään mustaapippuria ja levitetään ruispaloille. Ripotellaan päälle keltaista paprikaa suikaleina ja mustaleima-Emmentalia (17 %). Paistetaan kuten yllä.
Joskus irstailen ja käytän pastakastikkeen asemesta esim. pestoa tai aurinkokuivatuista tomaateista tehtyä tahnaa. Kinkun alle voi sivellä sinappia. Äitini tapasi levittää ruisleivälle raakaa lihamureketaikinaa ja kypsytellä uunissa ja sekös maittoi nälkäisille lapsille saunan jälkeen lauantai-iltana. Variaatiomahdollisuuksia on oikeastaan loputtomiin. Itse käytän paljon kasviksia koska ne ovat hyviä, terveellisiä, kauniita ja lisäävät mukavasti bulkkia vähällä energialatingilla.
MAKE MONEY FAST
Meillä oli tuommoinen uudehko asiallisen oloinen kodin lääkärikirja -tyyppinen opus (2000-luvulta, jos en väärin muista) ja ajattelimme lahjoittaa sen eteenpäin. Sitten päätin kuitenkin tsekata vielä, mitä siellä sanotaan autismista. Varsin nopeasti palasin takaisin kirjan alkuun varmistamaan, että opus on uusi ja luotettavalta haiskahtavan porukan laatima. Kirjan autismitietous oli jäänyt 70-luvulle.
En voinut laittaa mokomaa skeidaa eteenpäin, sillä muutenkin on autismiasioissa paljon valistettavaa. Autismista puhuminen ei mielestäni ole lainkaan ikävää hommaa, älkää ymmärtäkö väärin! En vain halua ehdoin tahdoin levittää virheellistä tietoa asiasta ja joutua kenties juttelemaan samoista perusasioista yhä uudelleen, vieläpä asetelmasta maallikkomude vastaan suuret, kirjanjulkaisseet asiantuntijat.
Sittemmin olen kuullut useammistakin perheistä, joissa autistiseksi epäillyn tai jo diagnosoidun lapsen vanhemmat ovat lukeneet kyseistä skeidaa ja tietenkin ottaneet sen todesta. Ensitieto uppoaa aina syvimpään! Ahdistuksen ja masennuksen kourissa sitten mietitään, että lapsesta ei tule koskaan mitään ja se on äidin syytä. Parasta vain laittaa lapsi heti laitokseen, jossa oikeat ammattilaiset hoitavat häntä, kun äiti ja isä eivät osaa. Siellä hän viettää loppuelämänsä lukkojen takana. Ei ole terveellistä sellainen.
Kenenkään ei pidä joutua kärsimään tuommoista ahdinkoa enää! Autismista pitää olla helposti saatavilla ajantasaistakin tietoa! Ensitiedon pitää olla sopivan laajaa, realistista ja positiivista. Positiivisuudella tarkoitan nyt sitä asennetta, että asioille voidaan tehdä ja tehdäkin jotain, en mitään pirteää ajattele positiivisesti -juttua, joka vain haisee pahalta siinä kriisissä, joka tulee vääjäämättä, jos joutuu toteamaan, että oma lapsi on yllättäen varsin vaikeasti vammainen.
Tarkistaisin opuksen tarkan nimen ja siteeraisin parhaat palat disinformaatiosta, mutta epäilen, että olemme polttaneet kyseisen kirjan. Ainakaan en löytänyt sitä hyllystä. Täydennän polkkausta, jos löydän tuon saastaisen painotuotteen nurkista lymyämästä.
Ensi viikon tehtävä itselle: Vamista että lähineuvolassa on Autismi- ja Aspergerliiton esitteitä.
PS. Otsikko oli röyhkeä hämäys! Hah hah haa! Jos oikeasti haluatte rikastua, teidän pitää kirjoittaa Pollajukeboxiin.
En voinut laittaa mokomaa skeidaa eteenpäin, sillä muutenkin on autismiasioissa paljon valistettavaa. Autismista puhuminen ei mielestäni ole lainkaan ikävää hommaa, älkää ymmärtäkö väärin! En vain halua ehdoin tahdoin levittää virheellistä tietoa asiasta ja joutua kenties juttelemaan samoista perusasioista yhä uudelleen, vieläpä asetelmasta maallikkomude vastaan suuret, kirjanjulkaisseet asiantuntijat.
Sittemmin olen kuullut useammistakin perheistä, joissa autistiseksi epäillyn tai jo diagnosoidun lapsen vanhemmat ovat lukeneet kyseistä skeidaa ja tietenkin ottaneet sen todesta. Ensitieto uppoaa aina syvimpään! Ahdistuksen ja masennuksen kourissa sitten mietitään, että lapsesta ei tule koskaan mitään ja se on äidin syytä. Parasta vain laittaa lapsi heti laitokseen, jossa oikeat ammattilaiset hoitavat häntä, kun äiti ja isä eivät osaa. Siellä hän viettää loppuelämänsä lukkojen takana. Ei ole terveellistä sellainen.
Kenenkään ei pidä joutua kärsimään tuommoista ahdinkoa enää! Autismista pitää olla helposti saatavilla ajantasaistakin tietoa! Ensitiedon pitää olla sopivan laajaa, realistista ja positiivista. Positiivisuudella tarkoitan nyt sitä asennetta, että asioille voidaan tehdä ja tehdäkin jotain, en mitään pirteää ajattele positiivisesti -juttua, joka vain haisee pahalta siinä kriisissä, joka tulee vääjäämättä, jos joutuu toteamaan, että oma lapsi on yllättäen varsin vaikeasti vammainen.
Tarkistaisin opuksen tarkan nimen ja siteeraisin parhaat palat disinformaatiosta, mutta epäilen, että olemme polttaneet kyseisen kirjan. Ainakaan en löytänyt sitä hyllystä. Täydennän polkkausta, jos löydän tuon saastaisen painotuotteen nurkista lymyämästä.
Ensi viikon tehtävä itselle: Vamista että lähineuvolassa on Autismi- ja Aspergerliiton esitteitä.
PS. Otsikko oli röyhkeä hämäys! Hah hah haa! Jos oikeasti haluatte rikastua, teidän pitää kirjoittaa Pollajukeboxiin.
torstaina, lokakuuta 06, 2005
Uniseksiä sitissä
Rakkaat lastenvaatehtijat, antakaa lapsillemme unisex-vaatteita! Lastenvaatteet ovat nykyään jyrkästi tyttöjen tai poikien, siltä väliltä on vaikeaa löytää mitään. Punaisen eri sävyt ovat mielestäni tosi kivoja, ei sillä, mutta hyviä värejä ovat myös vihreä, oranssi, keltainen, sininen, violetti, valkoinen, musta, maasävyt... (Tosin mustaa en viitsi kovin isoina pintoina pitää vaaleilla lapsillani, ettei heistä häviä viimeinenkin väriripaus, mutta kyllä sekin värimaailmaan mahtuu.) Myös mallit ovat jostain syystä kovin erilaisia tytöille ja pojille jo siinäkin iässä, kun vartalo on lähinnä mallia vauva. Pösilöä. Pitääkö kaikissa vaatteissa olla joko rimpsuja, hörhötyksiä ja barbinkuvia tai hirviöitä, koneita ja laitteita?
En ole ainoa enkä paras, joka tästä aiheesta on marmattanut, joten lopetan tällä erää tähän.
En ole ainoa enkä paras, joka tästä aiheesta on marmattanut, joten lopetan tällä erää tähän.
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Christiane N., valtiattareni
Olen viettänyt tänään iltapäivän Christiane Nordin kultaisen kirjan seurassa. Nyt tiedän, kuka on raruni analyysiosuuden kivijalka. Ilahduin asiasta niin, että päätin kävellä toipilasjalallani seuraavaan paikkaan, vaikka kolmen viikon akuuttivaihetta on vielä pari päivää jäljellä. Kuljin halki kaupunginosan, jossa asuin monta vuotta. Imuroin itseeni preesensiä joka aistilla. Aurinko porotti niin, että takki piti riisua. Muistikuvatkin kurkistelivat lokosistaan. Ehkä muutamme vielä joskus takaisin sinne? Jos tai ehkä jopa kun puoliso saa viran, harkitsemme ainakin vahvasti.
Illalla kävin Hienossa Ravintolassa tapaamassa tulevaa työporukkaani ja syömässä hyvin hyvää ruokaa. Puolet pöydästä puhui suomea, puolet amerikkaa ja minä satuin amerikan puolelle brittiaksentteineni. Onneksi sattui kohdalle kohtuullinen enkunpuhumispäivä. Bad English day on karu ilmiö. Tietää osaavansa sujuvaa kieltä, mutta sanat eivät löydä tietään ulos päästä muuten kuin kulmikkaina, töksähtelevinä orpopirulaisina. Hyvänä enkkupäivänä puhe soljuu kuin vesi kevätpurossa, polveilee ja tarvittaessa vähän pirskahtaakin.
Enää kolme viikkoa töiden alkuun. Töissä on valtavasti töitä raadettavaksi ja pulmia ratkottavaksi, mutta yritän lähestyä asiaa rrraaauuuhhhaaallliiissseeessstttiii. Ääk. Jos aloitan heti kuntosaliharjoitukset, pystyn ehkä säilyttämään malttini. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat yleensä pahimmat, sitten alkavat rutiinit ja muut hyödykkäät ammatti-ihmisen tukikeinot käynnistyä.
Herää vakava kysymys: ehdinkö polkata marraskuussa. Tai joulukuussa. Tai...
PS. Olen oppinut sananvenytystyylin veljeltäni, joka käytti sitä menestyksekkäästi kouluaineessaan joskus 70-luvun loppupuolella kirjoittaessaan korkeushypystä. Luullakseni veljeni on eri tyyppi kuin Jäädykepiirikunnan kosminen kääpiö.
Illalla kävin Hienossa Ravintolassa tapaamassa tulevaa työporukkaani ja syömässä hyvin hyvää ruokaa. Puolet pöydästä puhui suomea, puolet amerikkaa ja minä satuin amerikan puolelle brittiaksentteineni. Onneksi sattui kohdalle kohtuullinen enkunpuhumispäivä. Bad English day on karu ilmiö. Tietää osaavansa sujuvaa kieltä, mutta sanat eivät löydä tietään ulos päästä muuten kuin kulmikkaina, töksähtelevinä orpopirulaisina. Hyvänä enkkupäivänä puhe soljuu kuin vesi kevätpurossa, polveilee ja tarvittaessa vähän pirskahtaakin.
Enää kolme viikkoa töiden alkuun. Töissä on valtavasti töitä raadettavaksi ja pulmia ratkottavaksi, mutta yritän lähestyä asiaa rrraaauuuhhhaaallliiissseeessstttiii. Ääk. Jos aloitan heti kuntosaliharjoitukset, pystyn ehkä säilyttämään malttini. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat yleensä pahimmat, sitten alkavat rutiinit ja muut hyödykkäät ammatti-ihmisen tukikeinot käynnistyä.
Herää vakava kysymys: ehdinkö polkata marraskuussa. Tai joulukuussa. Tai...
PS. Olen oppinut sananvenytystyylin veljeltäni, joka käytti sitä menestyksekkäästi kouluaineessaan joskus 70-luvun loppupuolella kirjoittaessaan korkeushypystä. Luullakseni veljeni on eri tyyppi kuin Jäädykepiirikunnan kosminen kääpiö.
tiistaina, lokakuuta 04, 2005
Haara-perus-haara-perus-haara-perus HYPPY
Kiihkeät mielet anelivat äskettäin sekstekstiviestitse minulta vähän höyryisempää sisältöä tähän blogiin. Mutta kun ei irtoa. Minulla on niin voimakkaat estot, että hyvä kun kaksi kertaa ikinä olen kehdannut aviohässiä (minulla on kaksi biohasardlasta) ja silloinkin muumimukin välityksellä. Kirjoita tässä hotteja seksipakinoita sitten.
Eroottisin muistikuva elämäni varrelta on koulun liikuntatunnit kinttanoine jumppa-asuineen. Niihin aikoihin pukeuduttiin tyylikkäästi. Yläosa oli kuin pitkähihainen kokouimapuku ja jalkaan vedettiin sukkahousut tai trikoot. Minulla oli aina silmäpakoja ja jalkapohjassa reikien ja littaantuneiden rusinoiden pilkkukuvio. Onneksi jalkapohjat sai peittoon jumppatossujen alle. Niissä ei ollut ihan niin paljon littaantuneita rusinoita. Jumppamaikka paukutti tamburiinia ja me plikat hyppelimme kuin eilen syntyneet vasikat. Paitsi ne onnekkaat, joilla oli luontaista suloutta ja rauhallisempi kasvutahti, jonka mukana keskushermosto jotenkin pysyi. Aah sitä esiteinihien leppeää tuulahdusta.
Mutta rakas Gepetto, minkä takia nenäni on yhtäkkiä venynyt näin pitkäksi?
Eroottisin muistikuva elämäni varrelta on koulun liikuntatunnit kinttanoine jumppa-asuineen. Niihin aikoihin pukeuduttiin tyylikkäästi. Yläosa oli kuin pitkähihainen kokouimapuku ja jalkaan vedettiin sukkahousut tai trikoot. Minulla oli aina silmäpakoja ja jalkapohjassa reikien ja littaantuneiden rusinoiden pilkkukuvio. Onneksi jalkapohjat sai peittoon jumppatossujen alle. Niissä ei ollut ihan niin paljon littaantuneita rusinoita. Jumppamaikka paukutti tamburiinia ja me plikat hyppelimme kuin eilen syntyneet vasikat. Paitsi ne onnekkaat, joilla oli luontaista suloutta ja rauhallisempi kasvutahti, jonka mukana keskushermosto jotenkin pysyi. Aah sitä esiteinihien leppeää tuulahdusta.
Mutta rakas Gepetto, minkä takia nenäni on yhtäkkiä venynyt näin pitkäksi?
Riips
Olin neljättä aamupäivää tyttären kanssa hengaamassa päiväkodissa ja totesin, että oli hyvin hauskaa seurata natiaisten puuhia. Erityisen hauskoja persoonia (Tosikoisen lisäksi) tuntuu olevan useampia eikä iiskotusta herätä yksikään. Ikivihreät nenätapit tosin lievästi puistattavat. Jostain syystä ne eivät ole niin äklöjä oman jälkikasvun nokassa. Tädit ovat kivoja, kuten tiesin jo 2/3-varmuudella Esikoisen ajoilta. Tyttö on nyt jo kuin vanha tekijä, kun ensimmäisellä käynnillä hän vielä lymysi äidin syliin piiloon.
Sain joka tapauksessa kerätä kaiken mielentyyneyteni sitä hetkeä varten, kun jätin tyttösen hieman liian isossa haalarissaan päiväkodin pihalle aamupäiväleikkeihin. Ensin keinuttelimme ja sitten kerroin hänelle jälleen, että nyt lähden yliopistolle ja hän jää päikkyyn syömään, päiväunittelemaan, leikkimään, ottamaan välipalaa ja sitten äiti tulee uskollisella ratsullaan (päheä vihreä Tuntsa) häntä noutamaan. Tässä vaiheessa tyttö takertui minuun kuin gorillanpoikanen ja halattiin oikein huolella. Kun olo tuntui huojentuvan, siirsin tyttären tädin syliin, sanoin hei-heit ja yritin kestää, vaikka lapsesta irtosi iso itku. Kun vilkutin vielä nurkalta, itku oli jo loppunut. Riipaisevaa kuitenkin.
Nyt riennän luennolle pysyttelemään hereillä muhkeasta lipastolounaasta huolimatta.
Lisäys myöhemmin. Ei ole vaikeaa pysyä hereillä sosiaalipsykologian tai sosiologian luennolla. Jos alkaa tökkiä, melkeinpä kaikkea voi puntaroida autismiviitekehyksestä.
Mistä johtuu, että bussi kulkee ttttaaaauuuuttttiiiisssseeeennnnnn hitaasti silloin, kun on menossa hakemaan lasta kotiin ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen? Vähänkö muuten mainittu lapsi oli polleana, kun sai kerrankin istua bussin penkillä ja katsella maisemia sen sijaan että istuisi vauvojen tapaan kärryissään ikkunoihin nähden aivan liian alhaalla.
Kuten kaikki päiväkotilasten vanhemmat jo arvasivatkin, päivä oli mennyt hienosti. Sen näki myös lapsen olemuksesta eikä tarvinnut pelkästään luottaa hoitajien sanaan. Sylitankkausta on harjoitettu nyt iltasella tavallista enemmän, mutta muuten tytär on oma hyväntuulinen villikkoitsensä. Odotamme jännityksellä, millainen huomisaamu on. Tarkoitus olisi vääntäytyä jo kymmeneksi luennolle.
Torstaina Esikoinen on mukana pikkusiskoa hakemassa. Saa nähdä, mitä hän tuumaa muinoisesta päiväkodistaan. Pelkkiä hyviä muistoja sieltä ei ole, sillä ensimmäisenä kesänä yhtäkkiä heinäkuussa ryhmästä nypättiin tutut ja pätevät hoitajat muihin ryhmiin ja tilalla oli mm. kummallinen keittiöapulainen. Ennen kuin tajusin lapsen kärsivän olostaan liikaa, hän ehti hukata laulutaitonsa. (Se se vasta riipaisi ja vahva syyllisyydentunne polttelee vieläkin sydänalassa.) Otin palkatonta vapaata ja lapsen kotiin, kunnes ryhmä oli taas kunnossa. Sen jälkeen lapsi ei ole ollut heinäkuussa tai muina pakollisina loma-aikoina hoidossa päinkään. Ensi kesänä porrastetaan SP:n kanssa lomia niin, että ainakin kuusi viikkoa tulee kersoille vapaata temmellystä. Siitä pari viikkoa on yhteistä lomaa, joka on myös tarpeen.
Sain joka tapauksessa kerätä kaiken mielentyyneyteni sitä hetkeä varten, kun jätin tyttösen hieman liian isossa haalarissaan päiväkodin pihalle aamupäiväleikkeihin. Ensin keinuttelimme ja sitten kerroin hänelle jälleen, että nyt lähden yliopistolle ja hän jää päikkyyn syömään, päiväunittelemaan, leikkimään, ottamaan välipalaa ja sitten äiti tulee uskollisella ratsullaan (päheä vihreä Tuntsa) häntä noutamaan. Tässä vaiheessa tyttö takertui minuun kuin gorillanpoikanen ja halattiin oikein huolella. Kun olo tuntui huojentuvan, siirsin tyttären tädin syliin, sanoin hei-heit ja yritin kestää, vaikka lapsesta irtosi iso itku. Kun vilkutin vielä nurkalta, itku oli jo loppunut. Riipaisevaa kuitenkin.
Nyt riennän luennolle pysyttelemään hereillä muhkeasta lipastolounaasta huolimatta.
Lisäys myöhemmin. Ei ole vaikeaa pysyä hereillä sosiaalipsykologian tai sosiologian luennolla. Jos alkaa tökkiä, melkeinpä kaikkea voi puntaroida autismiviitekehyksestä.
Mistä johtuu, että bussi kulkee ttttaaaauuuuttttiiiisssseeeennnnnn hitaasti silloin, kun on menossa hakemaan lasta kotiin ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen? Vähänkö muuten mainittu lapsi oli polleana, kun sai kerrankin istua bussin penkillä ja katsella maisemia sen sijaan että istuisi vauvojen tapaan kärryissään ikkunoihin nähden aivan liian alhaalla.
Kuten kaikki päiväkotilasten vanhemmat jo arvasivatkin, päivä oli mennyt hienosti. Sen näki myös lapsen olemuksesta eikä tarvinnut pelkästään luottaa hoitajien sanaan. Sylitankkausta on harjoitettu nyt iltasella tavallista enemmän, mutta muuten tytär on oma hyväntuulinen villikkoitsensä. Odotamme jännityksellä, millainen huomisaamu on. Tarkoitus olisi vääntäytyä jo kymmeneksi luennolle.
Torstaina Esikoinen on mukana pikkusiskoa hakemassa. Saa nähdä, mitä hän tuumaa muinoisesta päiväkodistaan. Pelkkiä hyviä muistoja sieltä ei ole, sillä ensimmäisenä kesänä yhtäkkiä heinäkuussa ryhmästä nypättiin tutut ja pätevät hoitajat muihin ryhmiin ja tilalla oli mm. kummallinen keittiöapulainen. Ennen kuin tajusin lapsen kärsivän olostaan liikaa, hän ehti hukata laulutaitonsa. (Se se vasta riipaisi ja vahva syyllisyydentunne polttelee vieläkin sydänalassa.) Otin palkatonta vapaata ja lapsen kotiin, kunnes ryhmä oli taas kunnossa. Sen jälkeen lapsi ei ole ollut heinäkuussa tai muina pakollisina loma-aikoina hoidossa päinkään. Ensi kesänä porrastetaan SP:n kanssa lomia niin, että ainakin kuusi viikkoa tulee kersoille vapaata temmellystä. Siitä pari viikkoa on yhteistä lomaa, joka on myös tarpeen.
maanantaina, lokakuuta 03, 2005
Kohtalokas lispahdus
Esikoinen toisteli suurimman osan kesää ruohonleikkuujuttuja (enkä vieläkään tiedä, mitä hän tarkoittaa läpsäyttäessään takapuolta ruohonleikkuulitanian keskivaiheilla) joka päivä noin 500 kertaa. Aihe on ollut hyvin kuuma niin kotona kuin koulussakin, omien ja vieraampien kanssa. Koulussa lasta oli mahdoton saada pysymään penkissä, vaikka mikä olisi (esim. hyvää ruokaa), jos ikkunan ohi kulki ruohonleikkuuvempele tai traktori ja pihalla ollessaan lapsi suorastaan villliintyi, mikäli läheisiä nurmia hoidettiin.
Eräällä ulkovälkällä poika alkoi taas paasata ruohonleikkuusta (viittoen tietysti) ja avustaja tuumasi hieman aiheeseen väsähtäneenä (ihme), että kohtahan se talvikin tulee. Virhe!
Arvaatteko mitä aihetta käsitellään nyt 500 kertaa päivässä? Vinkki: jos aikuinen ei kiltisti juttele pojan mukana aiheista
talvi
pulkkamäki
hiihtää
luistella
lumityöt
talvikengät
talvitakki
talvihousut
lumisade
poika hermostuu aika vaffasti. En itse ole (ainakaan vielä) kamalasti hermostunut toistoon, vaikka sinnikkäät puheenaiheenvaihtoyritykseni eivät tuota millään tulosta. Esikoinen nyt vain on niin tautisen söpö jäppinen. Epäreilua käyttää söpöysasetta tuolla tavalla.
Huomaan odottavani talvea. Kaikkea tämä äitiys teettää.
PS. Lispahdus olisi voinut yhtä hyvin putkahtaa omasta suustani, joten en kanna avustajalle kaunaa.
Eräällä ulkovälkällä poika alkoi taas paasata ruohonleikkuusta (viittoen tietysti) ja avustaja tuumasi hieman aiheeseen väsähtäneenä (ihme), että kohtahan se talvikin tulee. Virhe!
Arvaatteko mitä aihetta käsitellään nyt 500 kertaa päivässä? Vinkki: jos aikuinen ei kiltisti juttele pojan mukana aiheista
talvi
pulkkamäki
hiihtää
luistella
lumityöt
talvikengät
talvitakki
talvihousut
lumisade
poika hermostuu aika vaffasti. En itse ole (ainakaan vielä) kamalasti hermostunut toistoon, vaikka sinnikkäät puheenaiheenvaihtoyritykseni eivät tuota millään tulosta. Esikoinen nyt vain on niin tautisen söpö jäppinen. Epäreilua käyttää söpöysasetta tuolla tavalla.
Huomaan odottavani talvea. Kaikkea tämä äitiys teettää.
PS. Lispahdus olisi voinut yhtä hyvin putkahtaa omasta suustani, joten en kanna avustajalle kaunaa.
sunnuntaina, lokakuuta 02, 2005
Apua! Jäärämummot eivät ota vastaan apua!
Tänään otan pulttia mummojen takia. Tarkemmin sanottuna kaksi kappaletta meidän lasten isoäitejä nakuttavat hermonpäätä. Miksi avun vastaanottaminen on niin vaikeaa? Mieluummin kärväytetään loppuun omat lapset ja riskeerataan hulluna omaa terveyttä kuin otetaan kunnallista kotiapua. (Jep, minä kärjistän nyt himppusen.)
Onneksi äitini otti lopulta lusikan kauniiseen kätöseen ja alkoi vastaanottaa kodihoito- ja kotisairaanhoitoapua. Epäilen, että hän olisi säästynyt useammaltakin sairaalakeikalta, jos olisi suostunut järjestelyyn ajoissa. Inhoan mitäs minä sanoin -tilanteita. (Enkä piruuttanikaan sano sitä lausahdusta, paitsi vitsaillessani.) Minä yritin erilaisin kohteliain tavoin sanoa että ota nyt herran tähren apua pitkän aikaa ennen romahdusta, mutta yhtä hyvin olisi voinut tuuli lonksuttaa leukojani. Pakottaa ei voi eikä saa itsemääräämiskykyistä täysipäistä ihmistä, vaikka hän olisi kuinka vanha.
Nyt anoppi on täysin jalkapuolena ja kieltäytyy ottamasta muuta apua vastaan kuin oman tyttärensä, joka jo hoitaa täysipäivätöitä, perhettä ja opintoja. Epäilemättä pojankin perheen apu kelpaisi, mutta asumme turvassa toisella paikkakunnalla. Anoppi ei pysty itselleen edes ruokaa laittamaan, joten avuntarve on hyvin ilmeinen. Meille satelee nyt syyllistäviä tekstiviestejä kälyn suunnalta, mikä yllyttää minua toisaalta pitämään jonkinlaista avittamista kohtuullisena, koska hän on saanut paljon apua lastenhoidossa. (Näin se polla toimii, heh heh.)
Voin toisaalta helposti eläytyä mummojen itsepäisyyteen. Itse olin valtaisan sankariharhan ja pärjäämispinttymän vallassa aina siihen asti, kun otin valtaisan moukarin käteeni ja taoin sillä päähäni järkeä sinä harmaana, jäätävänä joulukuisena päivänä, kun katkaisin olkaluuni roskisreissulla kahdesta kohdasta ja olin niin kipeä kuin kipeä voi olla. Esikoinen oli kahdeksankuinen. Moukaroituani riittävästi otin puhelimen ja soitin neuvolaan kysyäkseni neuvoa, sitähän varten ne ovat. Sieltä järjestyikin perhetyöntekijä harvinaisen nopsaan. Ilmeisesti ei pidetä oikein fiksuna sitä, että vauva viruu isänsä työpäivän ajan (yhdeksän tuntia) lattialla ruoatta ja samoissa vaipoissa. Bonuksena käytännössä ylävartalohalvaantunut (jokainen vääränlainen liike sattui järjettömästi ja hidasti luun paranemista) meikä-äitikin sai sapuskaa ja apua pukemiseen ym. mahdottomaan.
Vammautumiseni oli hirveää koko perheelle, etenkin tietysti minulle ja lapselle. Olin yötä päivää kovan kivun vallassa (kipulääkkeistä huolimatta) ja 8-kuinen vauvani oli minusta vielä täysin riippuvainen - erityistarpeisena lapsena erityisen riippuvainen, kuten olen nyt toisen lapsen kokemuksella tajunnut vielä aiempaa selvemmin. En voinut ottaa lasta syliin! Syli oli ollut kaikkein tärkein työkalu suuritarpeisen lapsen auttamiseen, mutta nyt se oli sökönä. Imetys onnistui valtavien tyynyviritelmien avulla ja oli tuskallista, mutta äärimmäisen tärkeää.
Kaikista vaikeista ajoistani tähän asti tuo oli vaikein. Moni sitä halusi vähätellä ja joku jopa lohdutteli, että ranteen tai jalan luiden murtuminen olisi ollut pahempaa. Joku oli väärässä ja Moni todella sairas tyyppi. Ehkä tilanteen vaikeutta havainnollistaa se, että ainoa jakso, kun lapseltani meni katsekontakti vanhempiinsa, oli tuon vammautumisen jälkeen. Vasta sitkeällä, kovalla työllä saimme kontaktin taas toimimaan. Katse oli tietysti vain huippu koko kontaktijäävuoresta. (En uskalla ajatella, miten olisi käynyt, jos olisimme joutuneet lopettamaan imetyspuuhat.).
Jakson ainoa hyvä puoli oli se, että se opetti pyytämään ja vastaanottamaan apua. Myöhemmin lapsen vammaisuuden tullessa ilmeiseksi avun vastaanottaminen tuli yhä tärkeämmäksi. Vaikka minä ja SP olemme tärkeimmät kuntouttavat ja hoitavat tahot lapsellemme, ei olisi mitenkään mahdollista oman toimen ohessa perehtyä kaikkiin niihin erityisaloihin, joiden asiantuntijoista autistiselle lapselle on hyötyä. Eikä siinä olisi järkeäkään, koska turhan paljon energiaa suuntautuisi silloin johonkin muualle kuin lapseen itseensä.
Uskoisin, että olen nyt oppinut läksyni. Yritän nykyään saada apua ajoissa, ennen kuin olen palanut liikaa. Kun on pahasti kärvähtänyt, toipuminen vaatii paljon kauemmin aikaa. Taon päähäni jo tulevia varten, että haen apua silloinkin, kun minulla ei ole pienten lasten hyvinvointia kontollani. Olen itsenänikin arvokas ihminen ja minun on syytä pitää itsestäni huolta, etten hiivu ennen aikojani. Ihan samalla tavalla kuin nuo harmittavat, rakkaat mummot.
Lapset, tulostakaa tämä johonkin talteen ja tulkaa näyttämään minulle, jos minustakin tulee jäärämummo!
Onneksi äitini otti lopulta lusikan kauniiseen kätöseen ja alkoi vastaanottaa kodihoito- ja kotisairaanhoitoapua. Epäilen, että hän olisi säästynyt useammaltakin sairaalakeikalta, jos olisi suostunut järjestelyyn ajoissa. Inhoan mitäs minä sanoin -tilanteita. (Enkä piruuttanikaan sano sitä lausahdusta, paitsi vitsaillessani.) Minä yritin erilaisin kohteliain tavoin sanoa että ota nyt herran tähren apua pitkän aikaa ennen romahdusta, mutta yhtä hyvin olisi voinut tuuli lonksuttaa leukojani. Pakottaa ei voi eikä saa itsemääräämiskykyistä täysipäistä ihmistä, vaikka hän olisi kuinka vanha.
Nyt anoppi on täysin jalkapuolena ja kieltäytyy ottamasta muuta apua vastaan kuin oman tyttärensä, joka jo hoitaa täysipäivätöitä, perhettä ja opintoja. Epäilemättä pojankin perheen apu kelpaisi, mutta asumme turvassa toisella paikkakunnalla. Anoppi ei pysty itselleen edes ruokaa laittamaan, joten avuntarve on hyvin ilmeinen. Meille satelee nyt syyllistäviä tekstiviestejä kälyn suunnalta, mikä yllyttää minua toisaalta pitämään jonkinlaista avittamista kohtuullisena, koska hän on saanut paljon apua lastenhoidossa. (Näin se polla toimii, heh heh.)
Voin toisaalta helposti eläytyä mummojen itsepäisyyteen. Itse olin valtaisan sankariharhan ja pärjäämispinttymän vallassa aina siihen asti, kun otin valtaisan moukarin käteeni ja taoin sillä päähäni järkeä sinä harmaana, jäätävänä joulukuisena päivänä, kun katkaisin olkaluuni roskisreissulla kahdesta kohdasta ja olin niin kipeä kuin kipeä voi olla. Esikoinen oli kahdeksankuinen. Moukaroituani riittävästi otin puhelimen ja soitin neuvolaan kysyäkseni neuvoa, sitähän varten ne ovat. Sieltä järjestyikin perhetyöntekijä harvinaisen nopsaan. Ilmeisesti ei pidetä oikein fiksuna sitä, että vauva viruu isänsä työpäivän ajan (yhdeksän tuntia) lattialla ruoatta ja samoissa vaipoissa. Bonuksena käytännössä ylävartalohalvaantunut (jokainen vääränlainen liike sattui järjettömästi ja hidasti luun paranemista) meikä-äitikin sai sapuskaa ja apua pukemiseen ym. mahdottomaan.
Vammautumiseni oli hirveää koko perheelle, etenkin tietysti minulle ja lapselle. Olin yötä päivää kovan kivun vallassa (kipulääkkeistä huolimatta) ja 8-kuinen vauvani oli minusta vielä täysin riippuvainen - erityistarpeisena lapsena erityisen riippuvainen, kuten olen nyt toisen lapsen kokemuksella tajunnut vielä aiempaa selvemmin. En voinut ottaa lasta syliin! Syli oli ollut kaikkein tärkein työkalu suuritarpeisen lapsen auttamiseen, mutta nyt se oli sökönä. Imetys onnistui valtavien tyynyviritelmien avulla ja oli tuskallista, mutta äärimmäisen tärkeää.
Kaikista vaikeista ajoistani tähän asti tuo oli vaikein. Moni sitä halusi vähätellä ja joku jopa lohdutteli, että ranteen tai jalan luiden murtuminen olisi ollut pahempaa. Joku oli väärässä ja Moni todella sairas tyyppi. Ehkä tilanteen vaikeutta havainnollistaa se, että ainoa jakso, kun lapseltani meni katsekontakti vanhempiinsa, oli tuon vammautumisen jälkeen. Vasta sitkeällä, kovalla työllä saimme kontaktin taas toimimaan. Katse oli tietysti vain huippu koko kontaktijäävuoresta. (En uskalla ajatella, miten olisi käynyt, jos olisimme joutuneet lopettamaan imetyspuuhat.).
Jakson ainoa hyvä puoli oli se, että se opetti pyytämään ja vastaanottamaan apua. Myöhemmin lapsen vammaisuuden tullessa ilmeiseksi avun vastaanottaminen tuli yhä tärkeämmäksi. Vaikka minä ja SP olemme tärkeimmät kuntouttavat ja hoitavat tahot lapsellemme, ei olisi mitenkään mahdollista oman toimen ohessa perehtyä kaikkiin niihin erityisaloihin, joiden asiantuntijoista autistiselle lapselle on hyötyä. Eikä siinä olisi järkeäkään, koska turhan paljon energiaa suuntautuisi silloin johonkin muualle kuin lapseen itseensä.
Uskoisin, että olen nyt oppinut läksyni. Yritän nykyään saada apua ajoissa, ennen kuin olen palanut liikaa. Kun on pahasti kärvähtänyt, toipuminen vaatii paljon kauemmin aikaa. Taon päähäni jo tulevia varten, että haen apua silloinkin, kun minulla ei ole pienten lasten hyvinvointia kontollani. Olen itsenänikin arvokas ihminen ja minun on syytä pitää itsestäni huolta, etten hiivu ennen aikojani. Ihan samalla tavalla kuin nuo harmittavat, rakkaat mummot.
Lapset, tulostakaa tämä johonkin talteen ja tulkaa näyttämään minulle, jos minustakin tulee jäärämummo!
lauantaina, lokakuuta 01, 2005
Zoppailu on niin relaxoivaa
Päätimme heittäytyä hulluiksi, kuten aina silloin tällöin jostain mystisestä syystä, ehkä silkasta kapinallisuudesta. Menimme molempien lasten kanssa automarkettiin. Lieventävä asianhaara oli se, että ehdimme sinne jo ennen kymmentä, jolloin meno ei ole edes lauantaina vielä täysin mielipuolista.
Yleensä välttelen automarketteja kuin ruttoa. Ne eivät oikein ole ihmiselle sopivia paikkoja. Ihmettelen, mistä kiven alta ryömivät ne tympeät ja toisia ihmisiä tölvivät ja synkeästi mulkoilevat olennot, joita käytävät marketissa suorastaan tursuavat. Säteilytetäänkö heidät ovella sellaisiksi? Minä tietysti pidän säteilyn varalta aina foliopipoa päässä, joten pysyn omana suhteellisen hyväntuulisena itsenäni jopa kolmisen varttia isoissa ostoshimputeissa. (En sano "-helveteissä", etten joudu taas sensuurin kouriin.) (Hups.)
Jos automarketissa käyminen on niin kovaa kärsimystä kuin naaman perusteella näyttää, miksi nämä ihmiset eivät mene muualle ostoksille? Kyllä ruokia sun muita vehkeitä saa muistakin kaupoista. Ai miksi me sitten päädyimme automarkettiin? Meidän piti saada nopeasti hankituksi Esikoiselle pipo, Tosikoiselle päikkyreppu ja vaippoja, apteekista seuraavan kolmen kuukauden satsi Neocatea ja jotain muuta sekalaista, hankalaa tuotetta, joista kaikkia ei olisi saanut vauvanvaunujen tai fillarin kyydissä oikein kulkemaan eikä lähikaupasta olisi löytynyt. Jos vain jompikumpi meistä olisi lähtenyt, Esikoisen uimakouluun ehtiminen olisi vaarantunut.
Tosikoinen istui ostoskärryissä ja tuli levottomaksi aina, jos jouduimme pysähtymään. Loppuvaiheessa hän oli levoton koko ajan ja pyrki kiipeämään kärrystä pois henkensä uhalla. Välillä auttoi, kun lauloin Laiva seilaa merellä, tuuli laivaa keinuttaa -laulua, jolloin tytär heilutti itseään edestakaisin ja nauroi ihastuneena. Katsoin eilen puolen silmän osaksi kiinnisuljetulla viirulla sormien välistä vähän aikaa Idolsia, joten en nähnyt markettilaulannassa pienintäkään kehtaamispulmaa.
Ainoa löytämäni pieni reppu oli hentoa purkkapinkkiä ja merkiltään Adidas. Plussapuolella sen hinta oli kahteen kertaan jo alennettu, tuoreimmassa hintalapussa luki 5€. Tosikoinen on jokseenkin butch mimmi, joten ehkä tuommoinen hempeä väri antaa mukavaa kontrastia. Ja voihan siihen ommella jotain hienoja merkkejä tai piirrellä hirmuliskoja tekstiilitussilla. Esikoisen puna-harmaa pipo oli niin mieluinen, että hän alkoi heti räppärityyliin pitää sitä päässä myös sisällä. Reissu oli siis kerrassaan onnistunut! Mutta mihin me punkeamme nuo kaikki Neocate-purkit?
Etten unohtaisi tämän postauksen varsinaista asiasisältöä nimeltään haircut, mainittakoon, että minun pitäisi tilata kotiin kiireesti hiusambulanssi, jos sellaisia olisi. Tilanne on todella paha! Tätä tukkaa ei voi enää katsoa pyörtymättä ja oksentamatta, ainakaan hiussensitiivinen ihminen. Pitäisiköhän jälleen kerran unohtaa poninhäntäprojektit ja tarttua Esikoisen kotiparturivehkeeseen?
Yleensä välttelen automarketteja kuin ruttoa. Ne eivät oikein ole ihmiselle sopivia paikkoja. Ihmettelen, mistä kiven alta ryömivät ne tympeät ja toisia ihmisiä tölvivät ja synkeästi mulkoilevat olennot, joita käytävät marketissa suorastaan tursuavat. Säteilytetäänkö heidät ovella sellaisiksi? Minä tietysti pidän säteilyn varalta aina foliopipoa päässä, joten pysyn omana suhteellisen hyväntuulisena itsenäni jopa kolmisen varttia isoissa ostoshimputeissa. (En sano "-helveteissä", etten joudu taas sensuurin kouriin.) (Hups.)
Jos automarketissa käyminen on niin kovaa kärsimystä kuin naaman perusteella näyttää, miksi nämä ihmiset eivät mene muualle ostoksille? Kyllä ruokia sun muita vehkeitä saa muistakin kaupoista. Ai miksi me sitten päädyimme automarkettiin? Meidän piti saada nopeasti hankituksi Esikoiselle pipo, Tosikoiselle päikkyreppu ja vaippoja, apteekista seuraavan kolmen kuukauden satsi Neocatea ja jotain muuta sekalaista, hankalaa tuotetta, joista kaikkia ei olisi saanut vauvanvaunujen tai fillarin kyydissä oikein kulkemaan eikä lähikaupasta olisi löytynyt. Jos vain jompikumpi meistä olisi lähtenyt, Esikoisen uimakouluun ehtiminen olisi vaarantunut.
Tosikoinen istui ostoskärryissä ja tuli levottomaksi aina, jos jouduimme pysähtymään. Loppuvaiheessa hän oli levoton koko ajan ja pyrki kiipeämään kärrystä pois henkensä uhalla. Välillä auttoi, kun lauloin Laiva seilaa merellä, tuuli laivaa keinuttaa -laulua, jolloin tytär heilutti itseään edestakaisin ja nauroi ihastuneena. Katsoin eilen puolen silmän osaksi kiinnisuljetulla viirulla sormien välistä vähän aikaa Idolsia, joten en nähnyt markettilaulannassa pienintäkään kehtaamispulmaa.
Ainoa löytämäni pieni reppu oli hentoa purkkapinkkiä ja merkiltään Adidas. Plussapuolella sen hinta oli kahteen kertaan jo alennettu, tuoreimmassa hintalapussa luki 5€. Tosikoinen on jokseenkin butch mimmi, joten ehkä tuommoinen hempeä väri antaa mukavaa kontrastia. Ja voihan siihen ommella jotain hienoja merkkejä tai piirrellä hirmuliskoja tekstiilitussilla. Esikoisen puna-harmaa pipo oli niin mieluinen, että hän alkoi heti räppärityyliin pitää sitä päässä myös sisällä. Reissu oli siis kerrassaan onnistunut! Mutta mihin me punkeamme nuo kaikki Neocate-purkit?
Etten unohtaisi tämän postauksen varsinaista asiasisältöä nimeltään haircut, mainittakoon, että minun pitäisi tilata kotiin kiireesti hiusambulanssi, jos sellaisia olisi. Tilanne on todella paha! Tätä tukkaa ei voi enää katsoa pyörtymättä ja oksentamatta, ainakaan hiussensitiivinen ihminen. Pitäisiköhän jälleen kerran unohtaa poninhäntäprojektit ja tarttua Esikoisen kotiparturivehkeeseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
