Hengissä jälleen

Haluan nyt jakaa tämän (olettaakseni) pienen sairauskertomuksen loppuhuipennuksenkin kanssanne, rakkaat lukijani. Huomenna sitten taas järkevämpiin aiheisiin.

Oli kokemus tulla sydänfilmitähdeksi ja tavata viimeisen päälle laitettu etäisen kolea Frau Doktor! Sydämeni oli passelissa kunnossa (kuten arvelinkin), verenpaineet tosin korkeammalla kuin ikinä (paxunakaan), mutta normaalin rajoissa. Hienoa! Ainoa pulma oli siis, että tunsin toisen jalkani olevan tukevasti haudassa ja toisen jalan jo haikailevan toverinsa perään. Tämmöisestä seuraa se, etten pysy pystyssä. FD:n mielestä mokoma ei työntekoa haittaa.

FD sanoi jotenkin hienosti, että minun pitäisi levätä ja ottaa omaa aikaa, mutta työnteolle ei ole mitään estettä, jos nyt flunssa ei nostata kuumetta. Tiedättekö sen äänen, jota englanniksi kutsutaan nimellä snort? Sitä käytetään yleensä ilmaisemaan pilkallisuutta, kun joku sanoo jotain oikein ääliömäistä. Minulta pääsi kärsästäni semmoinen spontaanisti, kun kuulin tämän. FD kuitenkin oli perillä kotioloistani, joten mielestäni hänelle pitäisi mätkäistä jonkinlainen idioottivero. Olin niin totaalisen häkeltynyt käynnin lopputuloksesta, etten osannut kuin änkyttää, että kai mun pitää jotenkin vaan jaksaa tehdä niitä töitä. Ja häivyin. Oven ulkopuolella olin romahtaa ja toimin vastuullisen, kypsän aikuisen tavoin, eli aloin itkeä vuolaasti. Ajatus vääntäytymisestä luennolle ja töihin oli yksinkertaisesti liian paha korsi tämän kamelin selälle.

Okei, saatan julkisuudessa tirauttaa vaivihkaa kyynelen, jos liikutun jostain, mutta täysinpullahtanut itku on merkki siitä, että kaikki ei nyt ole ihan kohdallaan. Bussissa aloin täristä kylmästä ja lähetin sitten pomolle viestin, että nyt taitaa olla kuumetta. Olen siis sairauslomalla tänään. Nukuin koko päivän petin pohjalla ja arvatkaas mitä? Olen nyt hengissä taas! Töihinmeno hutsittaa forssilla taas huomenna ja nyt vain harmittaa se, että tämänpäiväinen luento jäi väliin.

Pyrin siihen, ettei tarvitse ravata lääkärillä ollenkaan. Jos kuitenkin on pakko, tiedän, kenen vastaanotolle en mene. Tämä oli vähän liian erilainen ja mielenkiintoinen sosiaaliantropologinen kokemus meikäläiselle pikkupotilaalle.

Tyky-tyky-tyky

Eilen kun jouduin jälleen toteamaan, että taas mennään vaikeaan vaiheeseen eikä kukaan tiedä kestääkö sitä kaksi kuukautta vai kaksi vuotta (melko tavallinen aika on puolisen vuotta) vai kenties loppuelämän, sain tykytyksiä. Onko tämä jotain mummojuttua? Stressiä? Sydän hakkasi hulluna ja muljahteli inhottavasti eikä rauhoittunut ennen kuin yli tunnin päästä. Siinä vaiheessa molemmat lapset olivat tulleet kylkeen loikomaan. Isompi nukkui ja pienempi vuoroon nukkui ja yski.

Hassua, miten kaikkien näiden vuosien ja vaiheiden vaihteluiden jälkeen yhä jaksaa yllättyä siitä, miten hirveän paljon vaikeampaa on ahdistuksen, pakkomielteiden, etääntymisen ja kaaoksen vaiheessa kuin yhteistyön, oppimisen ja toimivuuden*) vaiheessa. Kaipa ne kaikki hankalien vaiheiden inhottavat, raskaat asiat vain painuvat kauas taustalle hyvissä vaiheissa ja mieli keskittyy iloitsemaan toimivasta yhteistyöstä ja oppimisesta. Mutta nyt sydän tykyttelee ja muljahtelee vähän väliä eikä minunkaan keskittymiskyvyssäni ole hurraamista.

Toivottavasti tuosta syrämestä ei tarvitse huolestua, ei jaksaisi nyt.

*) Huom. näitä ei voi verrata ei-autistisen lapsen vastaaviin edes hyvässä vaiheessa, mutta suorastaan ihanilta ne joka tapauksessa tuntuvat verrattuna autistilapsen vaikeaan vaiheeseen.

Autismi mätkii meitä kartulla

Jaahans. Totesimme SP:n kanssa puolikatastrofaalisen mummilavierailun päälle, että tarttee tehrä jotain vielä monta kiloa painokkaammin kuin tähän asti. Kontakti Esikoiseen on heikentynyt niin onnettomaksi, että punaiset hälytysvalot välkkyvät ja summerit soivat. Heppu etääntyy kovaa vauhtia ja on kohta autismikartalla Uudessa-Seelannissa asti, jos emme saa suuntaa käännetyksi.

Pakollinen hyvä puoli tässä on se, että voi huomata jälleen, miten vahvasti pidämme yhtä tässä asiassa, ponnistelemme yhdessä tärkeän asian eteen. Huono puoli on se, että voimavarat tuntuvat niukoilta. Väännän generaattoreista enemmän virtaa. Etenkin tuo vanha kunnon lämmin ja vahva rakkaus tuottaa voimaa.

Voimaa mihin? Ensinnäkin on annettava enemmän ja keskittyneempää huomiota. Se on vaativaa, koska lasta on nyt hyvin vaikeaa saada kontaktiin tai minkäänlaiseen yhteistyöhön tai keskittymään. Toiseksi pitää jaksaa kaivaa positiiviseen huomioon syitä vaikka kiven kolosta. Negatiiviset asiat pitää hoitaa matalalla profiililla. Siis hoidetaan ikävätkin asiat, mutta mahdollisimman rauhallisesti ja vähällä huomiolla. Positiivisia asioita vahvistamalla negatiivinen kierre hidastuu ja yleensä ajastaan kääntyy. Kolmanneksi pitää käyttää mielikuvitusta ja sinnikkyyttä ja kehittää järkeviä tekemisiä, yrittää löytää uusia mielenkiinnonkohteita. Esimerkiksi aion kokeilla, mitä heppu tuumaisi pimeälenkkeilystä iltaisin otsalampuin varustettuna. Ja aion tarjota kokeiltavaksi myös hienoa uutta ämpärisoitintani. Ja... katsoos nyt mitä tulee mieleen. Neljänneksi pitää yrittää ottaa selvää, mistä kaikki johtuu. Viidenneksi pitää jatkaa lannistumatta tuota pysyvästi oleellista kommunikaation tukemista.

Kaikki muu*) tuntuu vähemmän tärkeältä nyt, vaikka aiomme hoidella työt ja muut triviaalit hommat siivosti himppeen.

*) Esikoisen pikkusiskoa lukuunottamatta.

Napa kiven päällä pum!

Juuri kun pääsin puhumasta miten blaa blaa olemme käyneet sinnikkäästi uimahallissa niin arvatkaas mitä? Ettekö? No, olimme pulikoimassa koko perheen voimin Kehitysvammaisten tukiliiton uimavuorolla (jossa on ihkututtavan rento meininki ja meidän perhe on ihan normaali jos bonjaatte mitä meinaan) ja yhtäkkiä totesin, että jösses, ESIKOINEN UI! Ehkä metrin tai korkeintaan kaksi kerrallaan, mutta tsippaduida pysyi pinnalla ihan itse uiden. Eräät hymyilivät niin leveästi, että onneksi eräät eivät ole Julia Roberts.

Avustaja = avustaja = avustaja

"Avustajan ilmainen sisäänpääsy koskee vain muita kuin lähisukulaisia", väitti uimahallin herra lipunmyyjä miehelleni äskettäin ja jatkoi: "Perheiden uimahallikäynnit ovat perheen yhteistä virkistäytymistä." Tämä oli uusi sääntö (jonka todenperäisyyden aion tarkistaa kaupungilta), mutta vanha asenne. Vammaisen avustus- ja kuntoutustyö, jonka tekijä on omainen, jollain mystisellä logiikalla lakkaa olemasta työtä ja jonkun mielessä muuttuu jopa virkistäväksi vapaa-ajan hengailuksi.

Uimahallikäynti ns. perusautistisen lapsemme kanssa on virkistäytymistä siinä mielessä, että on mukavaa tarjota lapselle jotain mielekästä ja mieleistä tekemistä. Mahdollisten yhteisten tekemisten valikoima on meillä säälittävän suppea. (Tällä erää jostain syytä se tuntuu jopa supistuneen, joskin yritämme tehrä asialle jotain koko ajan. Asiointikin on tullut taas kamalan hankalaksi.) Virkistäytymistä mutkan kautta takaa ehkä sekin, että saatuaan monipuolista stimulaatiota ja tuhtia liikuntaa vedessä lapsi saattaa saada illalla paremmin unen päästä kiinni. Myös ilta voi sujua rauhallisemmissa merkeissä, jos olo on tasapainottunut aististimulaation ansiosta.

Meidän perheen uimahallikäynnit ovat kuitenkin kovaa työtä alkaen siitä, kun yritetään päästä autolta halliin jäämättä auton alle. Pojallamme on toki erilaisia vaiheita. Helpommissa vaiheissa selvitään tauottomalla vahtimisella maksimissaan metrin etäisyydellä, muutamalla fyysisellä ohjaamisella ja useammalla sanallisella neuvonnalla. Vaikeammissa vaiheissa joutuu juoksemaan (nopean, ison ja vahvan) pojan perässä, pitämään lujasti kiinni sekä suojelemaan muita ihmisiä ja esineitä hänen meuhdonnaltaan, kestämään kaikenlaisia katseita ja kommentteja ja niistä huolimatta pysyttäytymään järkähtämättömän ystävällisenä, asiallisena ja jämäkkänä. Ja luovana, kun pitää kehittää keinoja päästä ehjin nahoin ahtaista tilanteista ulos.

Lapsi pitää vedestä ja on motivoitunut harjoittelemaan sen yllyttämänä monia uimahalleiluun liittyviä vaikeita asioita. Heti lippuluukulla täytyy jaksaa yleensä jonottaa vähän aikaa, mikä ei ole helppoa. Sitten opetellaan vaatteiden riisumista, taittelua ja talteen asettamista. Myös lukkoa voi treenata. Seuraavaksi harjoitellaan peseytymistä suihkussa ja käyttäytymistä yleisessä saunassa. Altaassa opetellaan uimista (Vihdoin! Kiitos kaupungin erityisuimakoulun!) ja toisten huomioonottamista siitä lähtien, ettei saa ottaa toisten uimaleluja (v-a-i-k-e-a-a) eikä törmäillä. Joka vaiheessa siis opetellaan, ei vielä osata. Opettelussa tarvitaan avustajan voimakasta tukea. Uimahallikäyntien kuntouttavuus ja mieleisyys lapselle on joka tapauksessa ollut se syy, miksi olemme jaksaneet siellä käydä vaikeinakin aikoina. Oma virkistäytyminen tapahtuu jossain muualla.

Millaista on ei-vammaisen koululaisen uimahallireissulla? Käytännössä kaikki hommelit sujuvat omatoimisesti ja mahdollisesti mukana oleva kalkkis saa keskittyä uiskentelemaan, kun lapset touhuavat altailla keskenään.

Avustajan ilmainen sisäänpääsy on alkujaan keksitty siksi, että vammaisen ihmisen harrastaminen olisi mahdollisimman tasa-arvoista. Jos vammaisen ihmisen pääsy johonkin harrastukseen on riippuvainen avustajan läsnäolosta, avustaja pääsköön ilmaiseksi, jotta vammainen kävijä ei joudu maksamaan (yli) tuplasti enemmän kuin vammaton kävijä. Tämä tuntuu reilulta periaatteelta, vai mitä? En oikein keksi mitään rationaalista syytä rajata avustajasäännön ulkopuolelle niitä käytännössä ainoita ilmaisia ja joustavasti käytettävissä olevia avustajia, joita vammaisella ihmisellä on, eli lähisukulaisia.

Meillä kahden tulonsaajan perheessä viikottainen uimahallilippu ei heiluttele taloutta suuntaan tai toiseen, mutta avustajan ilmaislipun symbolinen arvo on aina ollut suuri. Se on ystävällinen kädenojennus ja tervetulotoivotus vammaisille ihmisille. Vaikka saatamme olla häiriöksi muille ihmisille uimahallissa, tuollainen huomionosoitus auttaa tuntemaan, että meilläkin on lupa olla mukana. Yksinhuoltajaperheissä, joita vammaisperheissä on paljon, rahallinenkin arvo voi olla merkittävä, jopa kynnyskysymys harrastuksen jatkumiselle.

Mitenkäs tämän asian laita siis on, herra lipunmyyjä? Onko avustaja yhtäkkiä vähemmän avustaja, jos hän on avustettavan sukulainen ja miksi & millaisin seurauksin?

Lapsilykky ja uutuuri

Olen kuullut, että aina kun keva-aiheisissa tilaisuuksissa puhe kääntyy kehitysvammaisten ihmisten lapsensaantihaaveisiin, porukka jakautuu kahteen leiriin. Kehitysvammaisten ihmisten vanhemmat sanovat EI, apua ja alan ammatti-ihmiset sanovat painokkaasti Kyllä. Luullakseni ymmärrän molempia leirejä.

Kehitysvammaisen nuoren aikuisen äiti ja isä ovat jo kertaalleen hoitaneet vauvansa aikuisiksi. Heillä on ollut erityisen vaativa vanhemmuuden osa, sillä kehitysvammaisen lapsen hoito ja kuntoutus on raskas, iso urakka. Vanhemmat tuntevat yleensä nuorensa hyvin ja tietävät, mihin tämän kyvyt riittävät. Jos on selvää, että ne eivät riitä lapsenhoitamisen ja kasvattamisen kaltaisiin suuriin, sinnikkyyttä ja vastuullisuutta vaativiin tehtäviin, vanhemmat tietävät, kenelle vastuu lapsenlapsista lopulta kaatuu. Eivätkä ole ehkä innostuneita aloittamaan jälleen yhtä vauvakierrosta nollasta parikymppiseen.

Ammattilaiset ajattelevat asiaa ihmisoikeusnäkökulmasta. Myös vammaisilla on oikeus perheen perustamiseen, kuten kaikkeen muuhunkin normaaliin elämään. Kun vammainen ihminen tarvitsee selviytymiseensä ylimääräistä tukea, yhteiskunnan pitää tarjota sitä heille. Mutta ammattipuolella ei ehkä ajatella asiaa loppuun asti. Jonkun täytyy todella kantaa vastuu pienistä lapsista. Jos omat vanhemmat eivät sitä pysty kantamaan, yhteiskunta ei ole seuraava pykälä vaan vanhempien läheiset, useimmiten käytännössä isovanhemmat. Lapsi tarvitsee tasapainoiseen kehitykseen kiinteitä, pysyviä, turvallisia ihmissuhteita. Niitä yhteiskunta ei pysty tarjoamaan.

Minusta tähän kysymykseen ei ole patenttivastausta. Takavuosien sterilisaatiokuvioihin ei ole onneksi paluuta, mutta en hyväksy kritiititöntä yllyttämistä lastentekoonkaan, jos perheenperustajalla ei ole edes kykyä pitää itsestään huolta. Kuten aina näissä kysymyksissä, olen enemmän huolissani lapsen oikeuksista vastuullisiin vanhempiin kuin aikuisten oikeuksista saada lapsia.*)

*) Mikä ei tarkoita, ettenkö sympatiseeraisi kaikkia teitä, jotka haluaisitte lapsia, mutta ette voi syystä tai toisesta saada, kuten toivottavasti ymmärrätte. Toivoisin, että jollakulla lapsella olisi oikeus saada kaltaisenne vilpittömästi omaa lasta kaipaava, vastuunkantoon kykenevä vanhempi.

Epäcooli ihan rikki

Sport-lehti kertoo, että Euroopassa sauvakävely on hillittömän muodikasta. Saksassa sauvakävelyvimma on saanut valtaansa jo neljä miljoonaa ihmistä. Siellä julkaistaan peräti kahta lifestylelehteä sauvakävelijöille. Sauvoja ulkoilutetaan myös cityssä citykuteissa.

Suomessakin on pitkään ollut ilmeistä, että sauvakävely ei enää ole se suunnattoman epäcooli, mutta tehokas harrastus, jollaisena sen itse aloitin (fysioterapeutin ohjauksessa, muuten, tehokkuuden maksimoimiseksi). Nyt enää muutama keski-ikäinen, ylipainoinen toimittajamies mieltää sauvakävelyn mummoharrastukseksi (joka siis on vääjäämättä jurttiuden huippu, koska mummot ovat k-i-y-t-miesten mielestä epäkiinnostavinta mahdollista porukkaa). Siinä vaiheessa kun Katri Manninen kehui julkisesti sauvontaa, epäcooli oli lopullisesti säpäleinä.

Onneksi itse olenkin harrastanut sauvakävelyä vain siksi, että se on tehokasta, kätevää, hauskaa, helppoa, halpaa ja ajankäytöllisesti mahdollista. Köh köh. Mutta kaverini kyselee seuraavan epäcoolin lajin perään. Olisiko ideoita?

PS. Jotkut parhaista ystävistäni ovat k-i-y-t-miehiä, joten tunnen suurta sympatiaa kyseistä ihmisryhmää kohtaan. Tuli tuolla Toimittajan blogissa vieraillessani mieleen.

Kuka ei ole hyvä missään?

PA tuli tokaisseeksi eilen: [Kuten vaiettu totuus kuuluu, kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.] Mietiskelin, tunnenko ketään, joka ei olisi hyvä missään, mutten keksinyt. Eri asia sitten se, jota hän fundeeraa vähän tätä sulkulausetta ennen: Kaikki eivät ole välttämättä ikinä eläissään kokeneet hyvän työn palauttamisen tuomaa riemua. (Korjasin yhden typon sitaatista.) Ja tajusin, että varmaankin tuosta vaietusta totuudesta puuttuu lopusta sana "kouluaineessa".

Oli kuitenkin hauskaa inspiroitua miettimään yleisellä tasolla hyvänä olemista ja sen suhteellisuutta. Olen esimerkiksi aika varma, että voitaisiin nyppäistä kadulta kuka tahansa satunnainen tallaaja, ja todeta, että hän tietää ja osaa useita asioita paremmin kuin minä tai PA. Epäilen, että myös PA tämän tiedostaa, vaikka akateemisissa piireissä tästä ei pahemmin yleensä huudella.

Olen tavannut paljon vammaisia ihmisiä ja hekin ovat aina hyviä jossain, yleensä monessakin asiassa. Jos haluaa tuulettaa "hyvä jossain" -ajatusta oikein kunnolla, voi myös haastatella äitiä, jonka tyttären pikkuaivot ovat kokonaan tuhoutuneet parantumattoman aineenvaihduntataudin seurauksena. Suhteellisuudentajulle on hyvä välillä antaa täräyksiä.

Vastasyntyneet vauvatkin ovat yleensä äärimmäisen päteviä omassa duunissaan. He osaavat itkeä niin, että hoitaja tekee kaikkensa auttaakseen lasta ja ottaa kontaktia muullakin tavalla niin että vastavuoroinen hoitosuhde syntyy ja hoitaja pysyy motivoituneena. Näin vauva saa kasvulleen tarpeellisia asioita ja kehittyy ajan mittaan hyväksi monissa muissakin asioissa.

Mutta ääripäät sikseen.

Koulutilanteessa näkyy se, arvostetaanko tai havaitaanko niitä vahvuuksia, joita ihmisellä sattuu olemaan. Tavallisessa koulussa arvostetaan varsin kapeaa osaamisen aluetta ja koko järjestelmä perustuu aika isolle metataitojen kokonaisuudelle, joka kaikilla ei ole järin vahva. Toisin sanoen tyyppi saattaa olla hyvä ties missä, mutta se ei välttämättä tule koulussa esiin, kun tuon "hyvyyden" pitäisi kuulua opetusohjelmaan ja lisäksi näyttäytyä koululaitoksen hyväksymässa muodossa.

On helppoa joutua epäonnistumisen kierteeseen. Kun palaute on pelkkää buuausta joka taholta ja toiset tuntuvat menestyvän tuosta vain, alkaa helposti tuntea olevansa todellakin ei-missään-hyvä. Kuka silloin jaksaa loputtomiin yrittää? Jos löytyisi edes yksi hyvä, vahva asia, jota koulussa toteuttaa rehellisen kiitoksen arvoisesti, muut oppimiset voisivat edetä sen vedossa kummasti. Kaikilla on tuollaisia vahvuuksia, mutta joskus tarvitaan tukea niiden esilletuloon.

Ehkä vaikein ja yksinkertaisin asia, jonka olen oppinut näinä arjen erityispedagogian vuosina niin teorian kuin kantapään kautta on se, että vahvuuksille rakentaminen toimii, mutta heikkouksien osoittaminen sormella ei toimi. En tarkoita, että pitäisi hyssytellä heikkojakaan puolia. Mutta kun vahvuudet saavat ravintoa ja alkavat kukoistaa, heikkoja asioita jaksaa kehittää myös, vaikka se on työlästä ja palkitsevuudeltaan niukkaa.

Lakihenkilöni vaatii minua vielä toteamaan, että mielikuvani tavallisista koulusta ovat toivottavasti vanhentuneita. Olen läheltä seurannut viime aikoina vain erityiskoulun toimintaa.

Kaveriefekti

Sain tänään valtavat hykerrykset hyvin yksinkertaisesta asiasta: eräs Ohi Ammuttu (jos se nyt edes on hänen oikea nimensä) teki minulle sen palveluksen, että palautti puolestani kaksi päivää myöhässä olevan, jonkun jo varaaman Hans J. Vermeerin skopos-aiheisen teoksen lipaston kirjastoon. Hetken päähänpistosta vielä ostin hänelle vaivan palkaksi suurimman ruokalasta löytämäni suklaapatukan, Maxi-Tuplan. OA on niin hoikka ihminen, että on vaikea uskoa hänen muka pystyvän popsimaan mokomaa mötikkää kerralla, mutta hänelle ei mikään suklaaseen liittyvä ole ihan täysin mahdotonta.

Iltapäivällä alkoi jo naurattaa, kun yhä vain aina asian muistuessa mieleen kovin hykerrytti tämä kieltämättä mieluisa ja ystävällisyyttä puhkuva, mutta kuitenkin melko normaalinkokoinen tapaus. Skeptikko-minä alkoi yhden jälkeen inistä, että eikö se meuhkaus jo piisaa, mutta realisti-minä argumentoi, että haitattomampaa ilakointia on vaikeaa keksiä. Yhtään eläintä ei vahingoitettu, fossiilisia polttoaineita ei tärvätty tavallista enempää eikä ketään tai mitään muutenkaan tölvitty, kun keskenäni huvituin siitä, miten hauskaa ystävänpalveluksen saaminen tai antaminen voi olla. Niin että huopatossutehtaalle joutui skeptikko-minä tällä kertaa.

Siinä sivussa asensin tietenkin vimmattuna Helpin kompilointiympäristöä, säädin ympäristömuuttujia, metsästin puuttuvia tiedostoja ja muutenkin tein ehkä hermostuttavimpia mahdollisia hommia täysin hermostumatta, vaikka lopulta en saanut koneesta ulos ehjää Help-tiedostoa. (Sitä paitsi keksin jo, mikä on vialla ja aion testata keksimystäni huomenissa.) Tämä on aika vahva todistus kaveriefektistä, sillä mikään muu työkalu ei pysty turhauttamaan yhtä raivokkaasti kuin tietokone. (Olen kohdannut turhautumisriskejä hyvin monenlaisten työkalujen parissa karjalanpiirakan rypytyskonetta ja raskaan teollisuuden napinläpikonettakaan unohtamatta.)

Tuplasta tuli mieleeni kevät kun olin viidentoista tai ehkä juuri kuusitoista täyttänyt. Poikaystäväni, joka ei yleensä piitannut makeasta, osti päähänpistosta Tuplan (pienen, ei silloin muunlaisia ollutkaan) kioskista. Hän antoi minulle toisen palasen ja se maistui ihanalta. Tuntui, että koko loppupäivän suussani vielä tuntui se hasselpähkinän ja aavistuksen suolaisen maitosuklaan ja hiukan liian makean mutta sopivasti tahmaisen täytteen yhdistelmä.

Kaveriefektiä voimisti lounastaminen Ruuti-ystävän seurassa ja avuliaat työtoverit. Pisteeksi i:n päälle kävin työn lomassa vakoilemassa eilistä ehkäisymerkintääni sen verran, että oli pakko taas kerran päivitellä, miten avuliasta naisväkeä täällä Blogistanissa asustaa. Yhtäkkiä minä-minä-ja-minun-ehkäisy-pohdinnoistani tuli kommentoijien avulla varsinainen tiedon ja kokemuksen aarreaitta! Lisäksi ajattelin lämpimästi erästä Kuvailutulkkia, joka on tänään heittänyt ensimmäisen oikean keikkansa. Ja vaihdoin Kukkiksen kanssa salaviestejä. Eikä siinäkään vielä kaikki.

Oliko minulla tässä postauksessani jokin pointti? En ole ihan varma, mutta haistan sellaisen julistavan taka-ajatuksen aavistuksen, että effuilkaa, kaverit, toisianne! Jos se olisi vaikka teistäkin yhtä hauskaa kuin minusta?

Ennaltaehkäisyn välttöön varautuminen

Olen nyt popsinut yhden levyllisen e-pillereitä. Niiden käytössä on hyviä ja huonoja puolia.

Hyvät puolet

• Ehkäisy toimii.
• PMS-oireilu on tasoittunut huomattavasti.
• Kuukautisia voi säädellä.

Huonot puolet

• Seksi ei huvita.
• Olen tasaisesti puoli-PMS-kärttyisä.
• Vaatteet ovat käyneet ahtaiksi, etenkin vatsan kohdalta. (Olon perusteella 2-4 kiloa ylimääräistä.)
• En jaksaisi muistaa ottaa pilleriä, kun on satatuhatta muutakin pikkusäläjuttua muistettavana.

Vaihtoehdot

1. Jatkan e-pilleröintiä siinä toivossa, että sivuvaikutukset helpottavat.
2. Lopetan e-pilleröinnin niin kauan kun vielä jotenkin pystyn ahtautumaan vaatteisiini eikä perhe, työ tai parisuhde ole päreinä kestoäkäisyyden takia ja vältän myös pillerin unohtumisesta johtuvan vahinkoraskauden. (Tiedättehän, että juuri unohduksen jälkeen sattuisin kuitenkin vahingossa kiinnostumaan riittävästi raskauteen johtavista puuhista ja kohdalle sattuisi joku villi ihmesiittiö Indonesiasta.)

Aika paha Rusty.*) Kumman valitsisin?

*) Huom. sisäpiirivitsi.

Nousee pilkki, laskee pilkki

Anteeksi nyt, rakas lukijani, mutta V-teema ei jätä minua. En ota pysyäkseni hereillä! Töitä tein kyllä suorastaan tehokkaasti koko päivän, mutta nyt jos asetun hetkeksi alas, silmät alkavat painua kiinni aivan kuin joku olisi kiinnittänyt yläluomiini puntit. En minä halua valtavia luomimuskeleita! Ottakaa ne heti pois!

Lasten nukkumaanmenoaikaan on enää pari tuntia ja silloin saan itsekin taintua, jos tainnuttaa. Huomenna olisi taas neljän tunnin luento. Mitenkähän tämä yhtälö ratkeaa? Jännitys tiivistyy niin, että sen ydin romahtaa ja koko höskä muuttuu mustaksi aukoksi.

Onneksi ei ole tiedossa kuolemanpalavereja lähitulevaisuudessa.

SP:n kanssa tuntuu sivistyneeltä, vaikken edelleenkään tiedä, mikä häntä hiertää. Nyt hän tekee kotiläksyjä Esikoisen kanssa keittiössä ja minä yritän sivusilmällä varmistaa, että alaston gorillalapsi ei lorottele lattialle tai tuhoa kaikkea. Siispä menenkin tuonne ---->

Hmmm. Krooh.

Hra puoliso lienee istunut jossain vaiheessa (eilen ehkä?) kaktuksen päälle, mutta hän ei suostu puhumaan aiheesta. En nyt jaksaisi tämmöisiä. Pääasia lienee, ettei tyyppi tee nightwishejä. Ei kai sentään. Ehkä isoimman kirvelyn mentyä ohi (tunneissa, kiitos) tyyppi avaa sanaisen arkkunsa. Olisihan se kiva tietää, mitä nyt ja voisinko minä kenties jotain. Eikä tarvitse spekuloida mitään.

Unohdankin turhat spekulat joka tapauksessa ja menen petiin. Ainakaan en suostu riitelemään vaikka SP:n painostava yrmytys siihen yrittää sysiä. Ei hutsita nyt. Se on tylsää eikä minulla ole riidalle aiheitakaan. En lähde mukaan yrmytykseen, sillä minä olen istunut mukavalla konttorituolilla ja tehnyt elämäni ensimmäisen moduulin alusta loppuun. (Mikroaaltoja tähän.)

Riehakas vappurieha 3.12.

Nyt kannattaa tsekata päivitystahtiaan kiihdyttänyt Ohi Ammuttu. Hänkin mainostaa semaforialaista vappuriehaa lauantaina 3.12. Tampereen asemaravintolassa. Tervetuloa sinne meitä tervehtimään! Olisi mieluista, jos vaikka sanoisitte piip täällä tai Ammulassa kutka olisitte tulossa mahdollisesti mukaan. Huom. pakko ei ole sanoa piip, aikuisten ihmisten.

Työn ilo

Sain aikaiseksi tänään monta kappaletta yhteen mokkulaan. Hyvä meininki! Huomenna varmaankin paljastuu, että olen tehnyt kaikki aloittelijan virheet ja muutaman vanhan profen erikoismokan, mutta virheistä oppii. (Oppii niistä, oikein todella. Kokeilkaa vaikka!) Pari kuukauden päästä tuskin muistan, että olen joskus ollut kompasteleva aloittelija.

Aikaansaaminen on joka tapauksessa hauskaa, etenkin kun yrittää selättää speksissä kuvailtuja mutkaisia asioita, uusia konsepteja, ilmassa lilluvia abstraktioita ja muodostaa niiden perusteella mielikuvaa siitä, mitä käyttäjä ensinnäkin tekee sovelluksella ja toiseksi mistä hän todennäköisimmin kaipaa lisätietoa. Mielikuvien perusteella kirjoittelen ohjetta ja yritän pilkkoa sen hassunnäköisten tägien väliin sääntöjenmukaisesti ja äärimmäisen suppeasti eli minimalistisesti. Kyllä tämä ristikot hakkaa.

Onneksi lapset ovat ottaneet takaisin äidin kahden tunnin poissaolon maksimaalisesti. Nyt väsyttää niin raivokkaasti että kaadun vuoteeseen kuin sahan alle joutunut puu. Timber!

Yllättymisiä metsässä

Esikoinen on lauantaisin isänsä kanssa harrastusputkessa (erityisuimakoulu ja erityisratsastus), joten minä menin Tosikoisen kanssa metsään. "Tuossa on kivi", kerroin ja jatkoin: "Tuossa on koivu." "Pikkukuusi, katso! Siinä on pistävät neulaset." "Kompastuit juuri puun juureen. Puhaltaako äiti?*) Puut kasvavat myös maahan päin ja ulottavat juurensa pitkälle. Välillä ne pilkistävät maan pintaan." "Noissa mustikanvarvuissa kasvoi kesällä mustikoita."

Kohta Tosikoinen näyttää ja nimeää kiviä, kiviä, kiviä, myös ISON kiven. Juuria, juuria, juuria ja pikkukuusia, varpuja, koivuja, halaa mäntyjä ja katsoo miten korkealle ne ulottuvat. Kaikki on hienoa ja ihmeellistä ja äiti on aikamoinen seremoniamestari ja muutenkin käsittämättömän kova tyyppi, kun osaa näyttää ja tietää nämä kaikki jutut. Ai tämmöistä voi olla metsässä, me molemmat kummastelemme.

Olen kuitenkin aiemminkin näyttänyt metsää lapselle. Seitsemän vuoden ajan, joka vuodenaika, niin usein kuin mahdollista olemme taapertaneet metsässä. Kun lasta pelotti liikaa, pidimme muutaman kuukauden taukoa. Pahimman pelon mentyä kannoin hänet sylissä tieltä metsään. (Siirtymät ovat vaikeita monille autisteille. Niin metsä kuin tiekin olivat OK, mutta siirtyminen tilasta toiseen oli liian inhottavaa omin voimin tehtäväksi.) Metsäkävely tasapainottaa oloa ja antaa hyödykästä stimulaatiota, sillä ihminen on epätasaisen ja joustavan pohjan käyskentelijä. Myös metsän katsominen tekee hyvää lapsilleni, jos ovat äitiinsä tulleet.

Olen kertonut pojalle ummet ja lammet metsän asioista, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän on siitä vastaanottanut. Olen ohjannut hänet koskemaan puita ja kasveja, kääntänyt hänen päänsä katsomaan johonkin (havaitakseni usein että silmät katsovat muualle) ja todennut, että hänen on yhä vaikeaa hahmottaa sormella osoittamisen tarkoitusta. Metsäretkiemme arvo on täysin minun uskoni varassa. Tai oikeastaan oli viime kevääseen asti, kun poika alkoi itse elehtien pyytää poikkeamaan metsään. Jotain hienoa siellä siis on tarjolla hänellekin.

En pysty kirjoittamaan mitään kokoavaa päätösmietettä tai älykästä loppuhuipennusta, sillä tämä kokemus herättää liikaa sekalaisia, keskenään ristiriitaisiakin tunteita ja pahimpana on se vanha tuttu voi miten jumalattoman vammauttavaa autistisuus on. Varmaa on kuitenkin se, että metsässä käydään kersojen kanssa vastakin ihmettelemässä ja nauttimassa.

*) Meillä käytetään lääketieteen viimeisintä huutoa olevaa kivunlievitystä.

Tavoitteita

Työelämässä tulee tavattoman tavoitteellinen olo. Viisivuotissuunnitelmaan olen tsäbänä proaktiivikkona jo sijoittanut kampaaja-ajan varaamisen ja käynnin optikolla. Lyhyellä tähtäyksellä tavoitellaan pienempiä ja helpompia asioita.

Profetavoitteeni alkaa täyttyä. Ensimmäinen työpuhelu on vastaanotettu kotiin. Tytär sattui juuri karjumaan lahjakkaasti sylissäni ja poika päästeli sekalaisia kiljahduksia muuten vain. Kerroin olevani perjantait eläintarhassa kotona, mutta hoitelevani juuri hänen tiedustamaansa asiaa viikonlopun aikana. Jätin kertomatta, millainen käsi olen vielä toistaiseksi työkalujemme käyttelyssä. Tavoitteeni, eli asiakkaan rauhoittaminen palturia puhumatta, saavutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Kakkostavoite, eli pyrkimys päästä näkemään ohjeistusta kaipaava softakikkula luonnossa eli laitteessa pyörimässä, saavutettiin myös upeasti. Tai no, maanantaina tuon näkee, näkeekö.

Otin tavoitteeksi saada mokkuloiden ja kikkuloiden tunnisteet paikoilleen työtiedostoon ja tarvittaessa kirjoittaa varsinaisen sisällön vaikka Notepadilla, jos työkalun mutkaisuus tuntuu nousevan esteeksi tuloksen saamiselle. Notepadin mutkaisuus ei nousse esteeksi millekään. Jos tuntuu, ettei hommeli etene, olen luvannut ottaa kollegaan yhteyttä ajoissa. Kyseinen hulusmaani aikoo tehdä sunnuntaina töitä. Tavoitteena on kuulemma mahahaava ennen kolmikymppisiä. Toivottavasti onnistun tavoitteessani saada kollegan mahahaavatavoitteen aikataulua lykkääntymään.

Jatkossa tavoitteeni on jättää työt yleensä töihin, mutta niin kauan, kun käyn yliopistolla hurvittelemassa luennoilla työaikana, täytyy rästitunnit tehdä kotona. Sosiaaliantropologia on sen arvoista.

Minulla oli myös tavoite, josta en tiennyt mitään ennen kuin olin haahuillut autopilotilla keittiöön. Olin salaa kaivannut talven ensimmäistä rommikaakaota! Nyt saavutin rommikaakaofiilarit, tosin epäortodoksisella Options-liemellä. Rasti ruutuun. Seuraava tavoite on käydä nukkumaan, etten kirjoittaisi liian tylsiä yhden sanan hokemiseen keskittyviä juttuja enempää. Saa nähdä, miten siinä k
roo
h
.

Tilipäivä lähenee, olenko valmis

Tänään tuli palkkakuitti, saan kohta oikein palkkaa! Wuh! Näinhän se tosiaan menee, että kun jaksaa töissä raataa ja ahertaa, sieltä maksetaan minulle fyffeä. Osan tienesteistäni luovutan hyvillä mielin valtiolle ja kunnalle, jotta porukka saisi tarpeellisia palveluita. (Okei, palvelujen saaminen ei aina ole sitä mitä pitäisi. Onneksi joskus jokin asia jossain toimiikin, muuten voisi tulla veronmaksukriisi.)

Töissä alkaa yhä enemmän tulla tekemisen tunnelmaa ja ehdin jopa alustavasti lämmetä yhdelle tehtävälle, joka sitten kuitenkin lipsahti lyhyen työviikkoni takia naapuriin. Päätin siirtää alustavan lämmön toiseen tehtävään, joka on selvästi relevantimpi jatkon kannalta. Aamupäivällä lämpenin myös eräälle katselmointitehtävälle niin, että tarvitsin jo kuulokkeet korville estämään savumerkkien nousemista häiritsemään muuta langatonta viestintää. Kuuntelin huvikseni YLE1:n Musiikin mestareita samalla, kun vanha profeni heräsi oikein kunnolla ja tarttui tekstin haasteisiin.

SP kysyi, mitä haluan tehdä tilipäivän kunniaksi. "Lojua sängyssä lukemassa dekkaria suklaata mussuttaen", vastasin epäröimättä. Äiti lienee vähän väsynyt. Tarkemmin ajateltuani päätin haluta ahneesti edellisen ohella myös MP3-soitinta. Alkoi ämpäröinti taas himottaa, kun tutkailin YLEQ:n podcasting-valikoimaa. Mikä olisi ähertäessä työpaikan punttisalilla esimerkiksi Meri Lähteenoksan, Bob Dylanin tai Tove Idströmin haastattelua kuunnellen? Eipä olisi tylsäpyörässäkään niin tylsää hinkata.

Onko tämä nyt sitä kulutusjuhlaa, josta kovasti parikymmentä vuotta sitten puhuttiin? Niihin aikoihin juhlin kuluttajana Siwan tonnikalahyllyllä ja ostin pennyköillä hiivaa, jotta saisin leipää, mutta nyt voin miettiä, minkä MP3-vekottimen hankkisin ja voi voi kuinka iPod herättää penseitä mielikuvia irrationaalisista syistä, jotta sitä nyt ei ainakaan voi ostaa.

Arki schöner Götterfunken

Olen täällä blogissa tullut tuuletelleeksi milloin mihinkin merkkipäivään liittyvää ahdistusta ja kuormaa, joten ajattelin todeta tässä äkillisesti ennen petiin taintumista, että arki se kuitenkin on mainiota. Se on Hyvä Asia, sillä tiettävästi arkea on ylivoimaisesti suurin osa ihmisotuksen elosta täällä matoisella planeetalla. (Madot ovat sitä paitsi kivoja tyyppejä.) Arkena tehdään kaikenlaisia arkeen liittyviä tavallisia asioita sekä jutellaan ja hassutellaan siinä sivussa ja joskus keksitään jotain pientä spesiaalia. Arki tuntuu täyteläiseltä, kiinnostavalta, toimivalta, vaihtelevalta ja hauskalta.Jotta kaipa tässä pienet juhla-angstit jaksaa lusia.

Tee se itse -omakuva

Sedis, Ruu ja Kirsti ainakin yllyttivät. Aikaa meni lähes viisi minuuttia. En osaa piirtää silmäpusseja tai muita ryppyjä saati tavaramerkkiäni vinon feministihymyn karetta suupieleen Paintilla, joten tämä on turhan nuoren ja söpön näköinen. Tissit sensuroin kuvasta, mistä pahoittelut. Mallina oli työpaikan tuore henkilöläpykkä, jossa tosin näytän siltä, etten ole nukkunut kahteen vuoteen.

Heijaa ruusut tulipunaiset

Tiirasin eilen taas Hetimiteniä ja sekös hauskutti, vaikka keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan. Sitten tein sen virheen, että käänsin vielä FST:lle, kun siellä on olevinaan jotain ekstraa. Ällistyksekseni jouduin seuraamaan, miten Saanilan Top5-listalla oli autistien stereotyyppisiä, itsestimulaatioon liittyviä käyttäytymistapoja (stimejä). En nähnyt Saanilan introa. Kun tulin kanavalle, hän kertoi esittävänsä autistin heijaamista ja niin edelleen. Håh håh håå, nauroivat aivan pähkinöinä kaikki neljä tervettä, viehättävää, mukavasti menestynyttä ihmistä, kun yksi heistä jäljitteli vaikeavammaisen ihmisen oudonnäköistä pakkokäyttäytymistä.

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ikinä milloinkaan (mukaanlukien ne yli kolmekymmentä vuotta, joiden aikana elämäni ei sivunnut vammaisuutta oikeastaan mitenkään) pitänyt vammaisten käyttäytymisen matkimista huvittavana sinällään. Heikommin pärjäävien ihmisten tahattomien omituisuuksien pilkkaamiselle perustuva huumori ei vain kerta kaikkiaan ole minusta hauskaa. En tiedä, oliko Saanilan introssa jotain, joka olisi muuttanut tilanteen hauskaksi. Toivottavasti oli! Mutta näin ollen vietin noin varttitunnin melko paskoissa tunnelmissa, koska tilanne näytti täysin sydämettömältä.

Eikä minun lapsellani edes ei ole mitään niistä stimeistä, joita Saanila jäljitteli. Ei siis ole kyse siitä, että minun rakasta, ihanaa lastani olisi epiksesti oikein telkkarissa pilkattu.

Kyllä pitää huumoria ymmärtää ja oletpas tosikko ja stand-up-koomikon nyt vaan pitää valita riskiaiheita ynnä muut vastaavat lausahdukset voitte sanoa vaikka vaarillenne, nyt kun isänpäiväkin jo meni. Parhaassa huumorissa on mielestäni sydäntä, hyvään huumoriin tarvitaan kekseliäisyyttä ja teemaa, siedettävään huumoriin vaaditaan jonkinlaista nokkeluutta ja yllätyksellisyyttä.

Riskiaiheet ovat hyviä, jos niitä osataan käsitellä herkästi, mutta reippaasti ja rouheasti. Minun puolestani autismista ja autisteista saa siis vitsailla ja harrastan itsekin sen verran rujoa vitsailua aiheesta, ettei siitä suurinta osaa voi mentaalihygieenisistä syistä edes vilautella valittujen vertaisporukoiden ulkopuolella. Olen myös vitsaillut heijaamisesta. Mutta niin se taitaa usein mennä näissä asioissa, että ulkopuoliset eivät vaan osaa. He ovat yleensä joko lällyjä, mauttomia, tökeröitä, sydämettömiä tai muuten vain täysin epähauskoja. Ehkä vammaisuudelle nauramisessa on kyseessä huumorin laji, joka perustuu sille, että täytyy nauraa, kun ei aina jaksa itkeäkään.

Stimit perustuvat useimmiten siihen, että autistisen tai muulla tavalla aistivammaisen*) ihmisen olo vaatii tasapainotusta. Aistien yhteistyö klonksuttaa, kun aistit toimivat miten sattuu ja pyöriminen, heijaaminen, pään koputtelut, ääntely, hyppiminen, keinuminen, pureminen, naputtelu, painavien esineiden alle meneminen, korostunut haistelu tai maistelu jne. (miten itse kullakin yksilöllä aistit klonksuvat) voi tasapainottaa oloa. Puuttuvat tai oudosti toimivat aistit haittaavat ihmisen sisäistä aistitasapainoa ja tietynlainen stimulaatio voi tavallaan korvata normaalia aistiefektiä.

Esikoisellani esimerkiksi oli aikaisemmin sekalaisia pyörimisiä, luita rysäyttäviä hyppimisiä ja muita. Nyttemmin yleensä raisusta perusliikkumisesta tulee ilmeisesti riittävästi tasapainottavaa stimulaatiota. Onpa tuo hermostokultakin tietysti kehittynyt vuosien mittaan.

Luultavasti lähes itse kullakin on jotain sosiaalisesti sopivahkoja aististimulaation muotoja, joita halajamme tietynmoisissa tilanteissa. Ne vain eivät ole niin pakottavia ja näkyviä kuin monilla autisteilla. Itse taidan kohta hakeutua pienen suklaastimulaation (Pätkis) pariin sateisen, pimeän marraskuun illan iloksi. Vitsailkaa siitä, jos uskallatte.

*) Esimerkiksi kuuroilla ja sokeilla on usein itsestimuloivaa, toistuvaa käytöstä. Sokeilla näitä maneereja sanotaan blindismeiksi. Ken tietää kuurojen maneereille termin, kertokoon.

Pahaenteistä musiikkia, kiitos

Kerron nyt fiktiivisestä henkilöstä A, joka on kokenut käyttöohjeammattilainen ja aivan äskettäin ensi kertaa kunnolla päässyt käpistelemään uudistuneita käyttöohjetyökaluja. Uudet hienot työkalut ja systeemit tarkoittavat paitsi risukasan näköiseen editointitapaan totuttelua myös entistä huikeasti vähäisempää vaikutusvaltaa siihen, miltä työn lopputulos näyttää, tuntuu ja maittaa.

Laatu on tasaisempaa, mikä tarkoittaa A.:n näkökulmasta etenkin sitä, että laatu ei ole niin korkea kuin A. toivoisi. A.:n ylevin tarkoitus on nyt tuottaa tehtaasta siedettävää käyttöohjemakkaraa mahdollisimman edukkaasti ja tehokkaasti.

A. ei ole yllättynyt tilanteesta, vaan se on kutakuinkin sitä, mitä hän etukäteen kaavailikin mielessään. Se on ollut alan trendi jo monta vuotta. Tilanteessa on tiettyjä ylimääräisiäkin rasitteita. Esimerkiksi eräs omasta ja äitinsä mielestä ylintä (mieli)valtaa dokumenttien tyyliin ja sisältöön käyttävä ameriikkalainen editori vetoaa ratkaisuissaan kokemukseensa tai hatusta vetäistyihin väitteisiin*) eikä esim. asiaperusteisiin. Ja A.:n lempilapsi Help... no ei nyt puhuta siitä sen enempää. Ei kuitenkaan kovin lupaavalta näytä.

A. ei kuitenkaan ole (vielä) erityisen huolissaan työviihtyvyydestään. Ensin A. viettää jonkin aikaa hupaisasti, kun ottaa homman hanskaan. Aivoilla riittää askartelua muutamaksi kuukaudeksi nykytilanteen opiskelussa ja tuoteprojektin hurahdettua kunnolla käyntiin tekemisen meininkiä riittää.

Kun A. on jonkin aikaa työskennellyt täydellä teholla oppikäyrän huipulla, hän voi alkaa miettiä jatkoa. Mikään ei pakota jämähtämään käyttöohjeliukuhihnan johonkin kohtaan. Tai jos yrittää pakottaa, aina voi heittäytyä friilankuksi tai keksiä muita töitä. Jos liukuhihna kävisi oikein sujuvaksi ja toimivaksi, A. saattaisi vaihteeksi jonkin aikaa nauttia selkeästä ja helposta työstä. Sellaista tilannetta tosin ei vielä häämötä taivaanrannassa.

A.:n tarinasta tulee mieleen sosiaalipsykologian peruskurssilla Anja Koski-Jänneksen referoima tutkimus työelämästä. Coch ja French tutkivat erilaisia tapoja lanseerata uudistuksia tuotannossa. Ensimmäisessä tapauksessa työntekijöille vain pudotettiin ilmoitus uudistuksista nenän eteen. Tuottavuus putosi selvästi ja irtisanoutumiset lisääntyivät. Toisessa tapauksessa työläiset valitsivat itse henkilöt, jotka kouluttivat uudet tuotantotekniikat heille. Työmoraali säilyi hyvänä ja tuottavuus ensin notkahti, mutta nousi pian ennalleen. Kolmannessa tapauksessa jokaisesta työntekijästä tehtiin "erityisoperaattori", jonka vastuulla oli miettiä ja kehittää tapoja toteuttaa tarvittavia uudistuksia. Työmoraali säilyi korkeana ja tuottavuus nousi 15 %.

Tämä tutkimustulos käy yksiin oman pitkähkön (yli 20 vuotta jatkuvasti enemmän tai vähemmän töissä) kokemukseni kanssa, mutta arvatkaas vain, minkä verran olen nähnyt kolmosen tai edes kakkosen tyyppistä johtamista. Joskus melkeinpä tuntuu, että esimerkiksi organisaatiomuutosten perimmäinen tarkoitus on saada ihminen tuntemaan itsensä pieneksi resurssipalikaksi, joka on viskottavissa sinne tänne ja vaihdettavissa milloin vain toiseen palikkaan.**) Ei järin motivoivaa tai sitouttavaa semmoinen.

Kyseinen tutkimus kuitenkin tehtiin jo 1948 joten sopii kummastella, miksi näitä tietoja tunnetuista ihmismielen mekanismeista ei sovelleta nykyistä tehokkaammin.

*) Gerundia ei pidä käyttää otsikoissa, kun se on niin vaikea kääntää. Tirsk. Amerikkalaiset ja lokalisointi...

**) Tuntuuhan tuota nyt kaikenlaisia, mutta eihän semmoisessa perusteessa olisi mitään järkeä, eihän?

Amfibi matkustaa juhlapäivien halki

Isänpäivä ja äitienpäivä*) aiheuttavat joskus sekalaisia tunteita perheen aikuisväessä. Oma äitini suhtautuu hyvin tunteenomaisesti äitienpäivään ja voin kertoa, että ne tunteet eivät ole positiivisia. Nykyään, kun kukaan lapsista ei asu saman katon alla, hän saa sulkea kaikki kommunikaatioväylät ja olla pimeänä päivänään niin kuin huvittaa. Tietääkseni häntä painavat ennen kaikkea oman äitinsä tuottamat ä-päiväilskotukset. Minusta hän saa viettää nimikkopäiväänsä tasan niin kuin häntä itseään hutsittaa.

Isällä ei ollut painolastinaan oman isänsä isänpäivänviettoja, kun koko isänpäivä lanseerattiin täällä joskus viitisenkymmentä vuotta sitten. Muistan kuitenkin noin kymmenvuotiaan Kauran jutelleen isänsä kanssa tähän malliin:
I: Mitäs sinä tuumaat isänpäivästä?
K (alati kriittisenä): Kyllähän se aika kaupallinen juttu on, tavaraa myydään isänpäivän nimissä.
I: Meinaatko, ettei isä ansaitse omaa juhlapäivää?
K. Äh.

Minua isänpäivä ei isommin hetkauta instituutiona - kaipaan kyllä isääni tietoisemmin kuin muina päivinä - ja äitienpäivä on vuosi vuodelta tullut rennommaksi. SP tuntuu kuitenkin jossain määrin angstaavan isänpäivää. Meidän isämme ovat aikaa sitten kuolleet, joten mitään pakkovisiittejä tai -lahjomisia ei ole. Menneisyyden haamut siis kummitellevat hänen sisäisessä i-päivämaisemassaan. Hänen oma isyytensä on vahvaa ja läsnäolevaa, joten ambivalentti suhtautuminen i-päivään ei varmaankaan johdu isäidentiteetistä

Jonain vuonna**) juttelemme asiasta ajoissa ja raivaamme menneisyyden pöppiäiset näitä päiviä sotkemasta. On jo aika erottaa omat lapsuuden vanhempainpäiväkuviot omaksi asiakseen ja nyt suuntautua omiin lapsiin - eikä ainakaan panna vahinkoa kiertämään. Tämmöisinä päivinä voi oikein liputuksen voimin juhlistaa vanhemmuutta ja lapsena olemista***) ja tehdä yhdessä jotain hauskaa. Äitiä ja isää sopii mainiosti kerran vuodessa myös hieman korostetummin hemmotella ja kiittää. Itse olen usein ä-päivän kunniaksi käynyt elokuvissa nuortumassa (istuin nuorena PALJON elokuvissa itsekseni), SP voisi vastaavasti keksiä jotain spesiaalia. Kunhan joskus pääsee yli i-päiväangstistaan.

*) Miksi muuten tuo toinen on monikossa? Epäsymmetristä! Sisäinen Poirot'ni ei hyväksy tuommoista.

**) Viritän muistutuksen kalenteriin, jos ei muu auta.

***) Lapsille ei ole omaa päivää, vaikka ne raasut joutuvat olemaan meidän armoillamme vaikka kuinka monta vuotta.

Mistä teitä oikein tulee

Eräs assituttu oli saanut järjestötapaamisessa kuulla kysymyksen: "Mistä teitä oikein tulee?" Teitä tarkoitti tässä yhteydessä sanavalmiita, oikeuksiaan puolustavia, auktoriteetteja kumartamattomia autismikirjon diagnoosin saaneita ihmisiä. Kas kun Asperger-ihmiset ja toimintakykyiset autistit ovat nyt myös alkaneet toimia alan järjestöissä edistääkseen itse etujaan ja tämä hämmentää osaa muista toimijoista.

Kun järjestöjä on perustettu, autistit jäivät enimmäkseen kuntoutuksen ulkopuolelle ja olivat senaikuiseen tyyliin usein täysin tai huomattavassa määrin holhottavia. (Toki on yhä syvästi autistisia ihmisiä, jotka kaipaavat erittäin voimakasta tukea elämän kaikilla alueilla, mutta holhousmentaliteetti on heidänkin, kuten vammaisten yleensä, kohdalla nykyään out.) Aspergerin syndroomaa ei pahemmin osattu diagnosoida. Järjestöjen toiminta pyöri näin ollen hyvin erilaisen problematiikan ympärillä ja itse autistit olivat voimakkaasti objekteja, eivät suinkaan subjekteja.

Nyt osalle järjestötoimijoista on järkytys, että ne tulevat ja kaappaavat meidän järjestön. Holhoava asenne ei enää sovi eikä järjestöissä voi juurikan olla enää laupea hyväntekijä, joka päättää toisten puolesta, mikä heille olisi parasta.

Minusta on loistavaa, ihan itsekkäistäkin syistä, että ne tulevat. Vaikka itselläni on varsin selviä autismikirjon piirteitä (lapsena ne olivat erityisen ilmeisiä, nykyään eivät niinkään, kai) ja niistä on ollut valtaisasti apua pojan ymmärtämisessä, kaikki autismikirjon ihmisiltä itseltään tuleva kokemusperäinen tieto on ollut tavattoman valaisevaa. Autismikirjolla olevat ihmiset ovat erityisen erityisiä, siis yksilöllisiä (mikä ei helpota diagnoosien tekemistä...), mutta tietynlaisia lainalaisuuksia ja mekanismeja pystyy hahmottelemaan, kun kuulee itse kunkin yksilöllisiä kokemuksia. Voi haarukoida omankin kommunikointikyvyttömän lapsensa pulmia paljon paremmin, kun on mielessä varasto anekdootteja ja iso pino (osaksi jäsentymätöntä) tietoa siitä, mikä voi vaikuttaa mihinkin.

Vähän perhenapaa etäisempienkin syiden takia niiden on erittäin tärkeää tulla! Emme voi lähteä siitä, että muut kuin autismikirjon ihmiset itse tietävät paremmin, mitä autistiset ihmiset tarvitsevat ja missä tärkeysjärjestyksessä. On kaikkien autismikirjolla olevien ihmisten etu, että järjestöissä on edustettuna läheisten, omaisten ja ammattilaisten lisäksi itse kohderyhmä.

Nyt olisi kiire polkaista pystyyn empowerment- eli voimaannuttamisprojekti. Olen kuullut (ilmeisesti aiheellisia) huolenilmaisuja siitä, että keskusjärjestö kenties haluaa panna voimaannuttamisprojektin keskenään pystyyn ja tarjota sitä sitten vanhaan kunnon ylhäältä alaspäin -tyyliin autismikirjon ihmisille. Tirskuisin ajatukselle varsin vahvasti, mutta toisaalta ketuttaa, jos voimaannuttamisasiassa ei ilman muuta ja itsestäänselvästi ajatella projektia ennen kaikkea autismikirjolla olevien ihmisten itsensä vedettäväksi.

Uskon kuitenkin, että autismikulttuurin aika on tulossa ja hiukkasen jopa jo olossakin. Mutta olemme alussa vasta.

Definitiivinen näkemykseni avoimista kirveistä

Mitä enemmän mietin (okei, en ole miettinyt kovin paljon, mutta kuitenkin ainakin kolme puolen minuutin pätkää) tuota b(r)ändien harrastamaa asioiden hoitoa avoimin kirjein julkisuudessa, sitä enemmän käy veetutteleiksemaan. Miksi eivät tyypit hoida asioita toistensa kanssa? Miksi ovat puhumatta vuoden? En usko, että kissa vei heiltä kieltä. Ja onhan bändillä aina varakieliä mukana. Että älkää alkako selitellä. Minulta ei irtoa sympatiaa semmoisille määlyille, jotka mykkäilevät vuoden ja hillittömän päättäjäiskonsertin päälle ensin halaavat ja sitten puukottavat. Buu.

Onhan se nyt perhana kun tyypit osaavat puhua (toisin kuin eräitten kotona asuvat pienehköt tyypit, sivumennen), kirjoittaa ja kaikin puolin kommunikoida, mutta vapaasta tahdostaan jättävät kommunikoimatta ja keräävät kaunaa tuommoiseen julkiseen kirjeeseen. Prkl. Ehkä sillä tavalla myydään levyjä, kun hekumoidaan ristiriidoilla julkisuudessa, mutta tuntuu jotenkin turhan kyyniseltä laskelmoinnilta semmoinen aatos.

Tuommoinen hommeli on sama kuin ilmoittelisi avioerosta tekstiviestillä. Tai julkkisavioerosta julkkispuolisolle keltalehden lööpissä. Tai valittaisi aamusta iltaan blogissa läheisestä eikä naamakkain hisahtaisi sanaakaan. Tai kirjoittaisi taivaalle pienlentokoneella "xttu s'oot määly Kaura" mutta edessäpäin olisi ihan mielin kielin. Ai esimerkit jo riittävät? En ollut edes päässyt siihen, miten menisi aikakoneella menneisyyteen ja kirjoittaisi fossiiliin...

MAD vastaa avoimeen brändistäerotuskirjeeseen! He antoivat minulle kirjeen, jonka pyysivät minun lukemaan - kuten lehtipisteen lehdet – vasta kotona...

Kikattavia blondeja ja avoin kirves

Kolmikkomme nukkui epätavallisen hyvin ja se johti lähes luonnottoman hyväntuuliseen aamutohinaan. Tuikkasin Tosikoisen kantoliinaan, kun veimme Esikoisen koulubussille (pääsin näin yksillä pukemisilla) ja se tuntui olevan Tapaus. Tajusin, että liinaa kannattaa käyttää useammin, etenkin hankalina aamuhetkinä. (Daa.)

Kahdenkeskinen aamu on käytetty pääasiassa kikatteluun. Puolitoistavuotiaan naurattaminen on hieno harrastus! Naurattaminen on varsin fyysistä ja runsas klassisten leffakoomikoiden sekä Tex Avery -pätkien ajattelu vie aivot just sopivaan tilaan. Voimahyppykin toimii!

Järkyttävä uutinen: Suomen MAD, jota itsekin olen vuosia sitten avustanut, sai potkut brändistä! Tässä Egmontin avoin kirje MADille. Kuulin luotettavalta taholta, että MADin jäähyväispeijaisissa nautittiin muunmuassa MADeiraa ja MADrigalia. Mutta kuka on MADin Yoko Ono?

Viisikymmentä tonttua

Herttinen, pannahinen ja voi hyvä tavaton! Laskurini näyttää kohta pyöreää lukemaa ja tuntuu, että sitä pitäisi jotenkin juhlistaa. Jos pyöreä luku osuu sinulle, ota siitä kuva ja lähetä osoiteeseen kaura.paittanen(ät)gmail.com.*) Tai uskon minä pelkällä sanomisellakin, tuskinpa postiloodaani tulee liudoittain feikkejä. Keksin jotain kivaa tuolle suurvisitorille.

Enpä olisi uskonut, että Viisto pinta -niminen pikkupaatti saisi näin mukavasti tuulta purjeisiinsa. Täällä on lukijoita enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut. Olen tavannut uusia, mainioita ihmisiä tätä kautta, saanut uusia ajatuksia ja virkistänyt vanhoja, innostunut kirjoittamaan joka päivä, päässyt vammaisteeman käsittelyssäni 100 km eteenpäin ja ties mitä, mitä en nyt osaa edes hoksata. Tietenkin toivon, että olen myös edesauttanut hyvän virtailua omalla snadilla ja poukkoilevalla blogitavallani.**)

Kaikille asetan joka tapauksessa sivupalkkiin näkymättömän, mutta sitäkin muhkeamman kahvitarjoilun ja henkilöbrändiä löytyy pullokaupalla pöydänjalan vierestä. Sinne vain konttailemaan!

*)Kaappaa ruutu painamalla Alt+PrintScrn ja liimaa kaappaamasi kuva vaikka Paint-ohjelmaan. Tallenna.

**)Tsekatkaa vaikka edellisen postaukseni kommentit, niin ette ainakaan pidä tuota hyvän virtailu -ajatusta kaukaahaettuna. Saatan olla erityisen herkkä Esikoiseni saamalle sympatialle, mutta silti. Ihkutuksessani on väkisinkin supstanttaa.

Teksti-TV:n vihaajat, liittoutukaa

Ollapa nyt kaapissa puteli henkilöbrändiä, niin ottaisin naukun illan iloksi ja kävisin rentoutuneena yöpuulle. Mutta ei. Irvistellä pitää ja kestää rooiboksen voimin.

Nyt keskiviikkoon päästyä alkaa huomata, että kaikki Tosikoisen päiväkotitädit ovat ties missä ja ryhmä toimii tällä viikolla vierasvoimin. Esikoinen puolestaan edelleen totuttelee uuteen rytmiin iltapäiväkerhossa. Ainakin uskoisin, että näistä syistä molemmat lapset olivat ihan mahdottomia tänään iltasella, toisin kuin me vanhemmat, jotka olimme söpöjä, kilttejä ja kaikin puolin täysin mahdollisia. Köh köh.

Hieman hirvittää huominen, sillä olen väliaikaisyksinhuoltajana huomisaamusta perstai-iltaan (kuuteen, jos halutaan olla tarkkoja ja meillähän halutaan). Ilta-aika ennen lasten nukkumaanmenoa tuntuu jossain vaiheessa aina tolkuttoman pitkältä. Sitten, kun lapset vihdoin ovat uuvahtaneet, tuntuu, että ilta meni liian nopeasti enkä ehtinyt tehdä puoliakaan asioista, joita olisin halunnut mukulain kanssa tehdä. Vähimmäistavoite on se, että saisin pariin otteeseen kunnollisen kontaktin kumpaankin. Tuntumani mukaan se tekee kaikille hyvää viilinkiä. Jotenkin täyteläistä.

Esikoinen vihaa tekstitelevisiota. Kun SP selailee sieltä jotain, Esikoinen päästää niin kovia protestikiljahduksia, että meiltä on korvat haljeta. Olemme komentaneet poikaa yläkertaan, tai siis olemme yrittäneet opettaa, että jos jotain on sietämätöntä katsoa, kannattaa mennä muualle eikä jäädä paikalle kärsimään. Ja joskus kerta kaikkiaan menee siitä hirveästä huudosta hermot ja käymme komentelemään. (Tyhmää touhua, muuten.) Kumpikaan vaihtoehto ei toimi sitten yhtään, joten lienee syytä keksiä jotain muuta. Ilmeisesti tekstitöllö tuottaa visuaalisesti sietämättömiä aistimuksia tai sitten siinä häiriköi jokin muu asia. Löytyykö arvoisalta lukijalta vastaavia kokemuksia? Ei tarvitse olla edes toimintaehdotuksia, vertaistarinatkin aina lämmittävät.

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi

Kun aikoinaan palasin työelämään Esikoisen hoitovapailta, menin melkein päästäni pyörälle työpaikkaruokalassa. Siellä oli notkuvat noutopöydät monipuolisine salaatteineen, ruokajuomineen, herkullisine leipineen, lämpimine murkinoineen ja jälkiruokineen. Kotona hyvä kun olin jotain jaksanut itselleni raapaista nenän eteen vaativaa ja huonosyömäistä lasta hoitaessa, joten tunsin olevani ruokataivaassa. Nyt on taas ollut vähän vastaavaa intomieltä ja lastaan onnellisena tarjottimelleni kaikkea raivostuttavan terveellistä, mitä en kotona jaksaisi pilputa ja raastaa.

Silloin taannoin huomasin hieman häkeltyneenä olevani työporukassa vähemmistönä intomielineni. Aika monella oli perinteisen marmattava kouluruokalamentaliteetti vallalla ja sapuskoja haukuskeltiin rutiininomaisesti. En sitten kehdannut päästellä ekstaattisia huokauksia ainakaan kovin usein. Intoilu olisi ollut hieman noloa, ikään kuin en olisi ollut tunnettu herkkusuu ja viettänyt koko nuoruuttani hirveän nirson maineessa.

En tiedä, mihin työkamut vertasivat sapuskoja, mutta kouluruokatasoon, ainakin semmoisena kuin sen itse muistan, oli aika paljon matkaa. Moni heistä oli myös kokenut Pyynikin legendaariset yliopistoruokailut, joihin verrattuna oltiin myös selvästi voiton puolella. Ei kai se kouluruokakaan kai ihan toivotonta ollut, vaikka erinäisistä syistä omat kouluruokamuistoni ovat ala-asteen pakkosyönnin ajoilta suorastaan traumaattiset. (Vai oliko? Toivotonta siis?)

Bossin kanssa juteltiin lounaalla tästä polttavasta aiheesta ja hän kertoi Siperian eli Brittilän opettaneen itseään samalla tavoin kuin koti opetti minua. Brittilässä lounaaksi oli tarjolla sandwichia, sandwichia tai sandwichia ja niiden kera perunalastuja. Parissa päivässa alkaa yhdistelmä maistua sahajauholta ja kotimaan salaattipöydät, uunikalat ynnä muut kotiruokaviritykset saada kummasti tarunhohtoa ympärilleen.

En kuitenkaan pahoita mieltäni rutiinihaukuskelun takia. Olisi jotenkin luonnotonta ja epäsuomalaista, jos työkaverit päivittäin hihkuisivat miten ihanaa, upeaa ja loistavaa kaikki on. Alkaisi itsellä hyvin haipakkaan yrmytyssuonta vetää ja epäily kalvaa, että vesijohtoveteen liuotetaan somaa tai muuta ylimääräistä.

PS. Onko silloin virallisesti törkeän vanha, kun tuntuu, ettei jaksa tihrustaa näyttöä, vaan silmiklasit olisivat tarpeen? Eräs kävyhkö kaverini vain kyselee.

Nörtin ujellus

Mitä teen töissä? Istun tietokoneella koko päivän (jep, myös palaverissa on tietokone mukana). (Lounastauolle en toisaalta ota edes puhelinta.) Mitä teen kotona? Onneksi lapset pitävät huolta siitä, ettei peppu ehdi kauan virua penkissä kerrallaan, mutta sitten he menevät nukkumaan ja missäs silloin peppu on? Tietokoneen äärellä! Voihan peppu.

Pieni salarouvaretki osoitti monen muun asian ohella myös sen, ettei vuorokauden tauko tietokoneista tunnu missään eikä ainakaan tee pahaa. Toisaalta sain nähdä the pallokalsarit, jotka saattavat vaikuttaa tutkimustulokseen vääristävästi. Uskon kuitenkin vaihtelun virkistävään voimaan ja aion kehitellä jotain sentapaista viritelmää. Leffoissakin voisi joskus käydä, jos oikein ennenkuulumattomiksi heittäydytään.

Liian tiuha sähköpostien tsekkailu ja blogien selailu saa nyt piisata. Muuten menee koko elämä ruudun kelmeässä valossa ja koneen vaimeassa hurinassa eikä ze ole hyvä.

Tuleminen ja meneminen hallinnoivat

On kivaa olla lemmessä! Eilen kerrankin sain peppuni ruuvatuksi irti kotipenkistä (aaltoja) iltasella ja suuntasin kauniiseen pääkaupunkiimme, jota joskus vähätellen eteläiseksi hiilisatamaksemmekin nimitetään. Junamatka oli täynnä punaposkista odotusta, tapaisinhan kohta salalemmittyni! Tapaaminen oli huisaa ja käkätyskiintiökin taisi tulla hoidelluksi varmuuden vuoksi useampaan kertaan useammankin salarouvan hersyvässä seurassa.

Alkoholia otin enemmän kuin lääkäri olisi määrännyt, mutta sattuuhan näitä pienoisia riehaantumisia joskus. Toivottavasti olin kuitenkin riittävän säällisesti ja ihmisten lailla!

Yömme salavuoteessa oli hieno! Mielikuva yksi on se, kun tömäytin pääni tyynyyn illalla ja mielikuva kaksi näyttää saman pään tyynyllä aamulla, varovaisesti luonnon kutsuun heräilevänä. Kerrassaan tajunnan vieviä juttuja siis tapahtui siinä välillä.

Aamukymmenen aikaan hekumakaffen äärellä alkoi tulla ikävä kotilemmittyjäni. En tiedä muista äiti-immeisistä, mutta minulla näköjään toimii molempien kanssa henkinen napanuora siihen tapaan, että mitä pienempi lapsukainen, sitä enemmän ja pikemmin napanuora alkaa kiskoa minua reissulta takaisin lapsen luo. Se on kätevää! On ihanaa mennä, on ihanaa tulla kotiin takaisin, eli kaltaiseni mude saa pikareissulla tuplaihkutukset.

Päivän kuuma vinkki: ota kalenteri esiin ja merkkaa 3.12. kohdalle Tampere-tapaamus! Silloin on suunnitteilla vappupirskeet. Olisikohan esimerkiksi Sun Äitis silloin liikkeellä Tampesterin suunnalla? Kysyy nimim. utelias.

Voiko olla tosikaan

Ihmettelen tässä, voiko tosiaan nopsaan laadittu reissusuunnitelma onnistua. Ihmeellistä! Alle vuorokauden toki vain aion reissutella, mutta kuitenkin. Puolitoistavuotias lapsi ei ole vielä suuren suuri, mutta satunnaisen yöerkaantumisen hän jo kestää kuin gorilla, etenkin kun saa olla isän ja veikan kanssa kotona. Lisäksi vaikuttaa tällä kertaa siltä, että itse jaksan lähteä. Huraa!

Keskustelua Tosikoisen kanssa:
K: Oletko sinä tyttö?
T: Ei.
K: Oletko sinä gorilla?
T: Joo!

On muuten suunnattoman kätevää, kun lapsi osaa enimmäkseen asianmukaisesti sanoa joo ja ei. Ihan loistavaa!

Esikoisen kanssa treenaamme edelleen kirjaimia. Viitomme, haemme äänteitä ja kirjoitamme. Harjoittelimme huviksemme vähän ärrääkin tyyliin d-d-d-d-d-rrrr (enkä nyt viittaa Derkkulaan, vaan suomalainen r-äänne löytyy samasta kohtaa kuin d). Etäällähän se on vielä, mutta moni muu kirjain löytää paikkansa pienellä hakemisella. En ryhdy ennenaikaisesti hehkuttamaan puhetaidon mahdollisuudesta, mutta ei tästä treenailusta haittaakaan ole, kun siitä molemmat nautimme.

Ette arvaa mikä v-alkuinen sana

Tämän viikon päällimmäinen ilmiö on selvästi tuo v-alkuinen kirosana, tavallinen vieras pikkulapsiperheiden vanhemmilla ja monilla muillakin. Tänään v-hommelin katkaisi hetkellinen euforia, kun tentissä innostuin vastaamaan sosiaalipsykologian juttuihin niin että suhisi. Olen ihmeissäni, jos ei mene läpi! Riittävästi oli relevanttia ja ihan pikkuisen vain omia mietteitä höysteeksi. Aivot lähtivät käyntiin ja tuntui jopa ihanalta, että ennakko-oletuksistani poiketen osasin, tiesin, muistin ja kirjoittelin.

Euforia kantoi niin että aloin haaveilla salarouvamiittiin osallistumisesta! Kävinpä samoilla tenttimanioilla vielä töissä hoitamassa noin viisi asiaa hetkessä (sain kuvallisen ID-kortin jonka kuvassa näytän kaksi vuotta valvoneelta) ja sitten palasin takaisin systerin ja tyttären luo kotiin yhä melko hyvillä kierroksilla. Mutta sitten alkoi hidddaaaaassssssssttttttttttttttttttttttttttttttttt

Nyt mietin, jaksanko enää ikinä mennä mihinkään! Ihaninta olisi lojuskella petissä vauva kainalossa tai ilman, ehkä lueskella akkainlehtiä sukkulaatikonvehtia nakertaen. Välillä voisi käydä saunassa ottamassa superflunssaan höyryhenkäilyä ja - jos älyllinen kapasiteetti antaa myöten - katsella saksalaista dekkaria. (Tosin sellainen tulee vasta huomenna.)

Mut katsoos nyt, mikä on seuraava vireystila. Tuntuvat vaihtelevan laidasta laitaan. Harmi, että itsen kannalta näinkin jännittävä ja radikaali vaihtelu taitaa tuottaa oxettavan huonoa blogimateriaalia. Yrittäkää kestää, kyllä täältäkin taas noustaan!

PS. Paitsi ettei sitä salarouvamiittiä ollutkaan tänään. Huoh. Ei pitäisi edes yrittää ajatella mitään perättäisinä päivinä tehtyjen tenttien, viikon huonon nukkumisen ja PMS:n päälle.

Päivän salaatti: kosminen väsy ilman ahdistusta

Nyt olen niin väsy, että jopa kamu sanoo suoraan, että ootpas väsyneen näköinen. Tosin kys. kamu vissiin sanoo muutenkin aikasten suoraan, ainakin olen päättänyt kaikki hänen viljelemänsä possutiiviset palautteet ottaa tällä mentaliteetilla. Köh köh. Mihin jäinkään? Ah, väsymykseen. Nyt on viikko valvottu isoja paloja yöstä lasten ja oman flunssan takia, aloitettu duunihommajutut ja luettu tenttiin normaalin kotihärdellin lisäksi. Sydän läpättää vähän väliä turhan nopeaan.

Ahdistus ei ole onneksi isommin kaihertanut, vaikka olisi melko mojovat edellytykset. Olen pystynyt estämään ahdistukselle tyypilliset skenaariovyöryt sanomalla niille ajoissa SEIS. Ai mitkä skenaariovyöryt? Varmaan suurin osa meistä (vaikkei olisi autismikirjolla) miettii mielessään päivän kulkua ja käy läpi päivän tapahtumiin liittyviä skenaarioita. Aamulla saatan funtsia, että kohta otan Tosikoisen vaatteet, käyn suihkussa, puen itselleni ne ja ne vaatteet, katson että Tosikoinen saa D-vitamiininsa (ja SP hoitaa ne-ja-ne jutut), onko Esikoisen koulureppu OK, pitää ottaa töihin eväät, avaimet, tunnuslaput, nenäliinat ja niin edelleen. Tämä tapahtumasarja kulkee elokuvana mielessäni ja joitakin iskusanoja yritän painaa mieleen, etten unohtaisi tärkeimpiä asioita.

Ahdistuksen vallassa tällaiset tavalliset skenaariot ryöstäytyvät käsistä. Mieleen tulee yhä enemmän erilaisia hoidettavia asioita. Niitä tulvehtii kuin pizzoja painajaisunen tehdaslinjalta*) eikä loppua näy. Ne alkavat myös paisua kuten sukulaispainajaisunen hiivaleivonnaiset ja lopulta ne täyttävät kaikki paikat eikä aivoihin jää yhtään tilaa priorisoida, ketjuttaa, ottaa yhtä asiaa kerrallaan. Välttämättömät, ihan kivat ja viisivuotissuunnitelmaan sopivat asiat vellovat sikin sokin mielessäni ja kirkuvat huomiota. Silloin toimintakyky heikkenee merkittävästi. On pakko pysähtyä ja hengittää syvään, yrittää rauhoittua ja antaa vyöryvän skenaariopizzalinjan valuttaa tavarat vaikka maahan, jos ei muuta keksi.

Tentti meni jotenkin. Vähän nolottaa ajatella vastauksia, mutta ehkä ne siinä menevät sadan muun höpsvastauksen rinnalla niin ettei luennoitsijalle tule isompia traumoja. Luultavasti luennoitsija on kuin kokenut psykoterapeutti: kaikki on jo nähty eikä ihan hevillä hetkahdeta.

*) Olin yhden kesän Saarioisissa pizzanpakkaajana.

Kinky Bastardsin uusin LP-levy

Muistan kun vuosia sitten eräs mainio Mikko-henkilö oli lukiossa ja kirjoitti aineeseensa suurin piirtein*):

Mielessäni oli vain yksi asia, mutta se ei ollut Kinky Bastardsin uusin LP-levy Leave Me Alone You Meaney.

Juuri siltä minusta tuntuu nyt ja saatte arvata, mikä mahtaa olla se yksi asia. Tentti se ei valitettavasti ole, vaikka pitäisi. Otankin nyt suuren luudan ja yritän lakaista mieleeni tilaa sosiologialle, koska huomenna pitäisi olla, mistä ammentaa paperille asti.

Töissä (no sieltä se tuli) tähän mennessä suurin piirtein jokainen mahdollinen ja muutama mahdotonkin käytännön asia on suugannut, joten en ole vielä pahemmin töitä päässyt tekemään. Alkuinto nyt himppasen lässähtää itsestä riippumattomista syistä, mutta onneksi olen näin vanha ja flunssainen, etten jaksa isommin harmitella. Ehtii tässä raataa vielä riittämiin.

*) Olen siteerannut tuota jossain kommentissa ilman kreditointia. Epismiä. Pahoittelut.

Voi vaivastus

Onkos tämä nyt koulunaloitussyndrooman myöhäisjatke? Töissä olen aivastellut koko päivän ja nyt hömeltää päässä tukkoisin pikku tavoin, paleltaa ja hiottaa vuoron perään.

Kouluun en olisi halunnut mennä, mutta töihin menen kepein askelin. Pomo ja työkaverit suhtautuvat minuun ystävällisesti ja sivistyneesti toisin kuin opettajat, jotka nälvivät ja nolasivat joka välissä. Koulussa en ilmeisesti ollut sellainen kuin olisi pitänyt, mutta työntekijänä olen pätö mimatsu. Tämä lienee siis ihan tavallinen flunssapöpö eikä mikään psykosomatian poikanen.

Vaan onpa ihanaa olla aikuinen, vaikka olisi flunssa kiusana. Äitinikin tuumasi, miten töissä oli aina hienoa, kun sai olla oikea ihminen. "Toisin kuin kotona", hän arvatakseni ajatteli ja tarkoitti kodilla niin omaa lapsuudenkotiaan kuin minun lapsuudenkotiani. "Toisin kuin peruskoulussa", minä puolestani ajattelen. Kotona olin melko oikea, mutta oikein oikeaksi tulin vasta kun pääsin omaan 20 neliön luukkuuni Tammelan torin laidalle enkä oikeana olemista ole lopettanut, jos paria lyhyttä vaihetta ei lasketa. (Lasketaan ne, mutta ei tänään, kun lasketaan kohta lampaita.)

Olisi tuo luentokertaus ylihuomenna ja edellisen ohimenneen luentokertauksen uusinta perstaina. Äh. Menenkin siis petiin lukemaan. Jos nukahdan, hyvä. Jos jaksan lukea, hyvä sekin. Varsinainen win-win-tilanne! Auts, tämä on liian paksua pollyannismia jopa minulle joten lopet