skip to main |
skip to sidebar
Lisäys 18.10: Ohitan ovelasti uudenvuoden perinteiset lupaukset ja sen sijaan allekirjoitan jokaisen kohdan Vammaisen vartalon kuvat -blogin painavasta toivelistasta.
Tämä Monty Python -tyyppinen nuorisojalka on tullut antamaan kaikille onnenpotkun vuodelle 2006.
Tämä vuosi on taas opettanut paljon. Tammikuussa aloin kirjoittaa blogia ja nyt olen luullakseni oppinut bloggaamisen ja blogiyhteisöetiketin alkeet. Tunnen itseni nyypiöksi tällä alalla, vaikka jonkun muun näkökulmasta saatan jo olla melkeinpä konkari. Olen oppinut paljon autismista ja allergioista, jotka ovat arjen lajini. Olen oppinut kaikenlaista itsestäni ja läheisistäni sekä kauemmistakin. Olen ehtinyt myös oppia käyttämään töissä aivan uutta työkalusettiä ja työtapaa. Gradun myötä olen oppinut yhtä ja toista teoreettista ammatistani, luennoilla istuminen on avartanut teoriakatsomuksia myös sosiaalipsykologian suuntaan. Maailmasta olen oppinut lisää ja maailmankuvani palikat ovat liikahdelleet - yksiä palikoita on täytynyt vaihtaa, toisia muokata, kolmansia vahvistaa. Kuten aina.
Olen rakastanut, iloinnut, surrut, väsynyt, innostunut, turhautunut, piristynyt, nauranut, itkenyt, kiljunut, hellinyt, loruillut, laulanut, jutellut, käkättänyt paljon. Olen juossut, hypellyt, pyöräillyt, nostanut nenän kohti aurinkoa, halannut, katsellut, nuuhkinut, tuntenut, maistanut, kuunnellut. Vuosi 2005 ei ollut helppo, mutta se oli täyteläinen ja väkevä, juuret ovat olleet syvällä elämässä koko ajan eikä ole tarvinnut tuntea tyhjyyttä tai onttoutta. Oikeista Ongelmista (TM) ei ole ollut pulaa, mutta ei Oikeasta Onnestakaan. Ensi vuodelle annan kuitenkin luvan olla tylsempi, jos saan esittää toiveita toimeliaalle kohtalolle.
Vuonna 2005 opin myös sen, että söpöissä lastensukkahousuissa voi piilla mielipuolisesti virnistelevä moottorisahanalle.
Upeet on klasit, mutta silmistä huomaa, että viikon valvominen ja flunssatus eivät tule yksin. Väri on jostain tummanpunaisen ja vipoletin välistä, tarkemmin kytättynä. Ja kuvassa ne ovat hiukan pudonneet nenältä. Hassua katsella näiden läpi, kun maailmalla on kehykset. Ihan kuin kiivaimpina kamerointiaikoina, kun näin kaiken ruutuina.
Uudet rillini huhuilevat minua seireenikutsuin optikkolasta. Siellä ne vartoavat ostajaansa, joka voihkii ja vääntelehtii vuoteessaan taudin karvaisissa, hikisissä kourissa*). Ehkä huomenissa jaksan vääntäytyä ihan kaupungille asti kohtaamaan silmiklasejani. Sitten minustakin viimein tulee rillipiru, TV-pöllö ja four-eyes.
Yllätyksekseni olen saanut kuulla olevani erilainen nuori. Vastaan on tullut muitakin keski-iän kieppeille rillitönnä elelleitä tyyppejä, jotka tarvitsisivat iän karttuessa**) silmälaseja, mutta he eivät saata semmoisia hankkia. Joko he tihrustavat ilman klaseja ja saavat päänsärkyä tai käyttelevät salaa Tiimari-rillejä ja saavat päänsärkyä. (Enkä nyt puhu Elmasta, vaikka käytännössä aina tekee mieleni puhua Elmasta. Elmalla on hineet Tiimarit, mutta ei päänsärkyä.)
Minulla on pari loistokasta kyökkipsykologista selitystä rillitorjunnalle. En mene niihin syvemmin, vaan vihjaisen haistavani parin tyypin torjunnan taustalta ikääntymiselle luovuttamisen turskaa. Jos tänään luovuttaa rilleille, huomenna ostetaan sinisiä kanttipillereitä***) ja ylihuomenna rollaattori.
Minä sen sijaan olen parempi ihminen ja suhtaudun iloiten ikääntymiseen. Jee! Tervetuloa kääkkyys! Vai olisiko sittenkin niin, että silmälasit sopivat melko hyvin henkilökonjakkiini? En ole mennyt koskaan niin pitkälle, että olisin hankkinut ikkunalasirillejä (tunnen semmoisiakin naisia ainakin kaksi, lentosuukkosia heidän suuntaansa), mutta henkisesti olen aina ollut silmälasinkäyttäjä, vaikka fyysisesti en ole spektiikkeleitä tarvinnut.
Toivottavasti en järkyty huomenna, kun näen mitä tuli valittua. Violetit, kantikkaat kehykset? Kääk. Sentään linsseihin en ottanut mitään Matalatalo-sävytteitä. Jännitystarina jatkuu huomenna, ehkä saamme jopa kuvamateriaalia. Teille, jotka pidätte tällaisia rillipohdintoja tyhjänpäiväisinä, sanon yhden asian: daa.
*) Kas, oikeilla sanavalinnoilla saa kuulostamaan aika irstaalta tämän tympeän sairastelun
**) l. mätkiessä kartulla
***) Huptsikka¤), paljastui tyyppien sukupuolikin tuossa vaan ohimennen.
¤) Tosikoinen sanoo "hupsista" tuossa muodossa.
Voi kirstu, pakko se on lojua, kun työterkkari painokkaasti niin komensi. Helppoa, kun Tosikoinen sairastaa myös kotona. Onneksi tyttärellä on hoitajana SP, joka passaa minuakin tarvittaessa. Pieni ihminen tuumaa pipiolossa, että äiti ruulaa, mikä on hellyttävää, mutta heviä, kun itsellä on sellainen olo, ettei vain toinen jalka, vaan myös käsi, pää ja keuhkot ovat haudassa. (Osittaishaudassa ollessa näköjään virkkeet venyvät ylipitkiksi.)
Nuorena en koskaan malttanut sairastella ja sainkin siitä palkinnoksi erinäisiä keuhkoputkentulehduksia ynnä muita herkkuja. I-klubilla kerran ihmettelin loppuillasta, miten makean Janis Joplin -naurun sain aikaiseksi. Siihen tarvittiin vain bronkiitti, tupakkaa, olutta, tanssia ja musiikin kanssa kilvan kiljumista. Lääkäri ei suosittele enkä minäkään. En saanut ääntäni takaisin viikkoon ja voitte vain kuvitella, mikä takaisku se on parasta deitti-ikäänsä viettävälle lukiolaisneitokaiselle. En voinut puhua puhelimessa!
Vuotta, paria myöhemmin hilpaisin kerran Baroniin kamujen kanssa istumaan, kun luulin toipuneeni nuhakuumeesta. Ensimmäisen tuopin puolivälissä aloin tutista. Kun hampaat kävivät kalisemaan, totesin (epäselvästi) kavereille, että nyt lienee syytä lähteä kotiin potemaan. Olisin voinut mennä tärisemällä kotiin. Onneksi ei ollut pitkä matka Pikilinnan pikkukämppään. Minulla ei ollut puhelinta, mutta ystäväni Tammelan torin puhelinkioski välitti tutisevan hätäviestin systerille, joka saapui naistenlehtien ja sapuskojen kera pelastamaan neljääkymmentä astetta huitelevaa kuumepotilasta. Naistenlehdet, etenkin Eeva, parantavat mitä vain.
Nyt suhtadun melko skeptisesti lepomahdollisuuksiini. Th:n lepokomennoille en voinut edes onttonauraa, koska kurkku on liian kipeä. Ääntäkään ei oikein tule kurkusta. Hyvä puoli: en voi huutaa lapsille, vaikken pystyisi kontrolloimaan karju-impulssia. Lohtu se on laihakin lohtu.
Pitää panna nuo lohdut äkkiä lihotuskuurille, sanoi muoti mitä hyvänsä!
Liian mörkkien joulupostauksien kirjoittaminen on kohtalon toimesta kostettu. Flunssa nimittäin on pahentunut tai sitten kohtalogangsteri on valanut keuhkojeni jalkoihin sementtikengät*). Vai seisooko ylijouluinen laarditonttu rintakehäni päällä? Toisaalta ilman kaiken ryönän kaatamista viattomien lukijoiden niskaan saattaisi laarditonttu olla paljon isompikin, kyllähän nuo murheet painavat sydäntä, joka tiettävästi on keuhkojen rakas naapuri.
Onpas sekava olo. Ilmeisesti joku vaihtoi aivoni pumpuliin. Olin kuitenkin melkein kokonaisen työpäivän töissä ja sain jopa töitä aikaiseksi! Iltapäivällä totesin, että alkaa huonottaa sekä pyörryttää liiaksi ja kävelin kotiin sillä varauksella, että soitan metsästä, jos tuuperrun hankeen. Työkamut lupasivat tulla pelastamaan. Todellisuudessa saatan olla yhä hangessa tuupertuneena ja näen vain unta bloggaamisesta ja Conan-meuhkasta taustalla telkkarissa. Sitten kaikkia kaduttaa kun tuli sanotuksi joskus epiksesti ja kyynelet valuvat kyminä tyypeiltä, kun olen jäätynyt kalikaksi.
Tai no, tarkemmin ajatellen en taida jaksaa tällä kertaa lojua lumipenkassa kauempaa, vaan lähden kotiin keittelemään sumppia. Ciao!
*) Vielä ei ole vuoteessani näkynyt poninpäätä.
Nyt on syytä pitää hetki työtaukoa haircut-polkkauksen merkeissä. Eihän ihminen jaksa loputtomasti tehdä editorin suosittelemia korjauksia, eihän? Kanelipulla ja kahvikin loppuivat.
Jos jossain liikkuu vielä jälkipukki, voisiko hän tuoda aika kiltille äiti-ihmiselle otsikon toivomuslistalta lahjoja? Olen juuri sellaisessa ärsyttävässä välitilaflunssassa, joka ei aivan tunnu riittävän sairauslomaan, mutta joka toisaalta syö työkyvystä 50 %. Asiaa ei helpota sekään, että Tosikoinen valvotti omien flunssavaivojensa takia yöllä. Mutta arvatkaas, kumpi meistä oli aamulla virkeä, hyväntuulinen, nauravainen ja laulavainen lapsi?*)
Odottelen edelleen hineitä, kantikkaita violetinsävyisiä rillejäni, jotka olisivat tarpeen etätyöläisenä sähinäläppärin näyttöä tihrustaessa. Kymmenen arkipäivää menee, sanoi kehysten valinnassa auttanut täti, kymmenisen arkipäivää sitten. Voin kertoa, että elämäni ensimmäisten rillien valinta ei ollut helppoa, koska kaikki kehykset näyttivät hassuilta tottumattomaan silmään. Onneksi oli tuo täti, joka raahasi suurin piirtein kaikki tarpeeksi isot kehykset**) sovitettavikseni ja antoi avuliaita kommentteja. Periaatteessa klaseja voin käyttää koko ajan, mutta käytännössä niistä on eniten hyötyä lukemisessa, eli luultavasti puolet valveillaoloajasta rillit lepäävät kotelossaan. Silti niiden pitää tietenkin olla kauniit!
Mielellään kaikki käyttöesineet saisivat olla kauniita. Kenen tahansa suunnittelijan alituinen maukas haaste onkin tehdä käytännöllistä ja kaunista yhtä aikaa. Onneksi tästä on paljon onnistuneita esimerkkejä.***)
- Saax vielä lähettää terveisiä?
- No jos tämän kerran.
- Tuolle Persolle laittaisin koipea parantavia aatoksia! Itse vältän riskit, kun ajelen säärikarvat siten, että asettelen ensin peltisuojuksen jalan ympärille. Äh.
Harmi, ettei ole oikein kudosvaurioita nopeuttavia asioita, ne vain vievät aikansa. Siksipä veetuttaakin aina, kun jotain tärähtää. Kärsivällisyys on tiettävästi hyve, kuten omenahyve. Joten kai se on maukasta vaniljajäden kera. Nimimerkillä nilkka edelleen pipi, vaikka nitkahduksesta on monta kuukautta.
*) Taisin antaa tarpeeksi paljastavan vihjeen kysymyksen sisällä, joten ei tuosta enempiä. Ota yhteyttä sähköpostiin, jos kysymys jää kiusaamaan.
**) Minulla on iso naama, joten kaikkein snadeimpia rillejä ei voi ajatella. Isossa naamassa on se hyvä puoli, että ilmeet näkyvät kunnolla ja se huono puoli, että ilmeet näkyvät kunnolla.
***) Olen piinallisen tietoinen runsaista epäonnistuneistakin esimerkeistä.
SP:n kanssa mietimme miljoonien muiden joulua viettäneiden ihmisten tapaan, että ensi vuonna aloitamme valmistautumisen ajoissa. Siten saamme maksimaalisen mukavan joulun minimaalisella stressauksella. Pysyttäydymme lähinnä valmiissa ruoissa, mutta teemme itse pari valikoitua herkkua (ei pidä sekoittaa Herkkuun, semmoisia emme osaa tehdä). Ja minä kuulemma ostan juustot, koska olen niin loistava ostamaan juustoja*). Hommaamme lapsille pari täsmälahjaa, koska heidän lahjailoaan on hauskaa katsella (vaikka se herättelisi jotain muistikuvia myöhemmin). Otamme valokuvia ja lähetämme joulukortteja.
Miljoonien muiden ihmisten tavoin luultavasti heräämme ensi vuonna joulun alla siihen, ettemme ole muistaneet panna rikkaa ristiin joulun eteen.
*) Aion liittää tuon CV:n jatkoksi. Juustotarjottimellamme oli Brie de Meaux -pala, Edelpizkäseä, vanhaa jyty-Cheddaria (jonka merkkiä en valitettavasti muista), Parrano Robustoa ja kotimaisena kuriositeettina aina hupsuttava Mustapekka. Tarjottimen piristeeksi ostamani puolukkahyytelö toimi juustojen kera hillittömällä forssilla: korosti makuja tehokkaasti. Punaviinin ja päärynöiden ohella, tietysti. Kaikki olivat hyviä.
Hah, luulin jo Tosikoisen tullessaan sysänneen hittoon ses(l)onkiahdistukseni, mutta nyt se on tykönäni ja jakselee loistavasti. Olen nukkunut, syönyt, lekotellut, leikkinyt lasten kanssa, pitänyt hauskaa puolison kanssa, nukkunut, syönyt, lukenut dekkaria, ottanut sukkulaatia toisellekin jalalle ja harrastanut muuta ajankohdan mukavuutta. Siitä huolimatta angstituttaa riivatusti.
Lapsuuden joulut tupsahtelevat stillkuvina mieleen. Vieläkään en kykene muistamaan äitini rasittunutta itkeskelyä keittiössä (sisarukset ovat raportoineet, joten sitä on tapahtunut ja väkisinkin olen itsekin sitä kohdannut - lieneekö liian traumaattista muistettavaksi), mutta valitettavasti kaikenlaista muuta sälää putkahtelee pintaan. Menisi kotioonsa. Olin kuvitellut tehneeni välit sujuiksi näiden juttujen kanssa aikaipäiviä sitten, mutta pöh.
Ehkäpä omien lasten lahjailon katseleminen pongahutti omat ikimuinoiset lahjasurut ilmoille ja ne toivat mukanaan kutsumattomia kavereitaan. Tosikoinen etenkin teki vaikutuksen ilahtuessaan valtaisasti saamistaan kännyköistä (kaksi erilaista ja älyttömän hienoa), Tiitiäisestä, nukenrattaista. Hänestä ne olivat yksinkertaisesti huippiksia ja silmät loistaen hän on leikkinyt niillä vuoron perään! Esikoinen puolestaan meni tänä vuonna lahjojen aukomisessa hysteeriseksi*), mutta onneksi rauhoittui, kunhan sain Abbey Roadin ripatuksi ja ladatuksi uuteen ämpärisoittimeen. Tosikoisen riemu lämmitti sydäntä, mutta ilmeisesti avasi samalla kanavan oman lapsuuden tunnemuistoihin.
Erityisen hyvin on mieleeni jäänyt kämäisen Ressun tapaus. Olin varsin pieni tyttö, kun äitini oli jo pelotellut minut henkihieveriin sillä kaamealla Konkurssilla joka suistaa köyhähkön suurperheemme katuojaan. Niinpä, kun äiti pyysi minua sanomaan, mitä haluan lahjaksi, näytin hänelle kaupassa mahdollisimman halpaa, rumaa ja hyödytöntä, vakosamettista, kasmirkuvioista Ressu-tyynyä, jota en edes halunnut. En vain keksinyt muuta tarpeeksi halpaa. Tämä tyyny sitten löytyi joululahjapaketistani ja voi pojat, että olin iloisesti yllättynyt. Saatana. Onneksi isä osti aina hyviä lahjoja, kirjoja, jotka oli valittu miettien, mikä mahtaisi sopia juuri minulle.
Isän kirjoista huolimatta lahjojenjakohetkellä minulla oli aina hyvin voimakas tunne siitä, että kukaan ei välitä minusta. Tunsin, että normaalisti kyseistä tosiasiaa ei tarvitse miettiä, mutta tuossa tiivistyneessä hetkessä se näkyy paljaana ja julmana. Jippii. Pirteä jouluviilinki Kaura-lapsella oli tuolloin, tipe tipe tip tap.
Nyttemmin en osta kenellekään joululahjoja (paitsi lapsille joskus) enkä saa keneltäkään joululahjoja (paitsi anopilta, viime jouluna sähkökynttelikön ja tänä jouluna punaiset tabletit - perin epätraumatisoivia lahjoja). Tämä asiantila on vallinnut jo niin kauan etten muuta muistakaan, paitsi nuo lapsuuden kammotukset. Olin kotona joulua viettäessäni aikuisena niin ahdistunut, että veljenikin jo huomautteli ylenpalttisesta kiroilustani ja sammakoistani.
Joululahjattomuus tuntuu joka tapauksessa nyt mukavalta, parhaalta vaihtoehdolta. Joka vuosi ostamme SP:n kanssa jotain yhteistä mukavaa ja ensi vuodeksi olen päättänyt vihdoin ostaa itselleni villasukkia ja pyjaman, nuo klassikkolahjat, joita olen vuosia jo anopilta salaa toivonut.
SP hemmottelee minua syntymäpäivänäni ja toissakeväänä sain parhaan lahjan ikinä: lipun David Byrnen konserttiin ja vauvanhoidon siksi aikaa (mikä ei ollut ihan simppeliä, kun vauva oli tuossa vaiheessa vasta kolmikuinen). Sitä arvostan, että lahjan antaja on keksinyt jotain pientä spesiaalia. Lahjan hinta, koreus, tuottama vaiva tai muu vastaava on toisarvoista. Divarista ostettu viiden sentin kirja tai ex tempore pistouvatut kaffet ilahduttavat aivan päntiönä, kun ne henkivät henkilökohtaista huomaavaisuutta, sitä että joku ajattelee hyvällä tätä pikku minua. Spektaakkelilahjat tuntuvat hieman ahdistavilta (ei minun takiani olisi tarvinnut -ilmiö), arkinen pieni ilahdutus tai vaikkapa surrealistinen viritys tai hassuttelu tekevät gutaa. Näitä olenkin saanut ystäviltäni siksi runsaasti, että tunnen itseni onnekkaaksi.
Aah, kylläpä helpotti kirjoittaa tämä polkka. Pahoittelut kaikille, jotka kaipaisivat kohottavia juttuja joulunaikaa piristämään! Minulla on sekä autismi- että allergia- että jouluangst ja sen huomaa.
*) Useimpina jouluina hän ei ole reagoinut lahjoihin juuri mitenkään ja vasta ajan mittaan pystyi näkemään, onko niistä esineinä hänelle jotain iloa. Lahjan konsepti jäi hänelle selvästi hämäräksi selitysyrityksistä huolimatta ennen ihan viime vuosia.
Hyviä asioita jouluaattona 2005:
- Nexium (mahalääke, jonka ansiosta en joutunut oksentelemaan)
- Syötävät
- Juotavat
- Päiväunet
- Kuusi
- MP3-soitin, jonka Esikoinen sai lahjaksi (tähän mennessä yhteensä tunti hiljaisuutta, joka suorastaan soi korvissa ja hauskankuuloista Beatles-lauleskelua)
- Tosikoinen oksensi lopulta vain kerran ja on saanut alas päivittäiset Neocatet ja satunnaisen keksin
- Melatoniini (Esikoiselle), Pronaxen ja Zyrtec (Tosikoiselle) - lapset nukahtivat 20.15
- Lasten nukahtamisen jälkeinen aika SP:n seurassa
- Nukkumaanmeno
Hienointa on kuitenkin se, että jouluaatto 2005 on nyt ohi. Jotenkin sopiva loppuhuipennus vaikealle haastavalle vuodelle tämä toki oli. Kevätkausi alkaa voimakkaan autismikuntoutussuuntautumisen merkeissä allergianhoitoa unohtamatta. Omaa uupumusta pitää myös yrittää jotenkin hoitaa tai kenelläkään ei kohta ole kivaa.
Klassisesti keskellä yötä Tosikoinen alkoi kakoa ja sitten Se taas alkoi. Tällä kertaa pyykkiin meni vain yksi pussilakana, tyttären yöpuku ja pyyhe. Eilen toki peppuosasto jo varoitteli useampaan kertaan, että kaikki ei nyt ole pötsissä kohdallaan ja antakaas nyt sitä maitohappobakuteeria. Odotamme jännityksellä tilanteen etenemistä. Ruoka ei oikein maita, mutta Neokekkuli ja päärynämehu uppoavat mainiosti.
Unelmaskenaario on tietenkin se, että sairastutaan itse, oksennusten välillä paistetaan kankku ja pakastetaan fisut, jotteivät mene piloille ja jotenkin ruokitaan lapset. Tiistain tullessa olemme jälleen terveet, että jaksamme tehrä töitä! Varovaisesti todellisella toivelistalla uskalletaan tuumata, että ehkä tämä jäi tähän, kun tyttö on täysin virkeä. Mitä nyt oma maha hieman kenkkuilee.
Keskityn taas parhaani mukaan possutiivisiin asiohin, joihin kuuluu esimerkiksi se, että joulu alkaa tavulla jou. Mukavaa oli sekin, kun SP alkoi (ennen oksuepisodia) ehdotella muorin kyyditsemistä isän haudalle (ja takaisin). Kumpikaan meistä ei ole hautaihmisiä ja lisäksi valvottujen öiden ym. jälkeen olemme molemmat väsyihmisiä, mutta SP:n mukaan jouluna on erityisen mukavaa tehdä palveluksia muille*). Tuommoinen ilahduttaa meitsulaista. Jou!
*) Senkokoisia palveluksia, että niihin venyy ilman venytintä ja luiden rutinaa, jos tiedätte mitä meinaan.
Edellisessä joulupolkassani viittasin hermoihin. Ne siis menevät kansainvälisten asiantuntiatahojen arvovaltaisen arvion mukaan perheessämme ehkä muutaman kerran jouluviikonloppuna. Vähintään per nenä. Tosikoinen menettää hermonsa monta kertaa päivässä, Esikoinen vähän harvemmin ja me kävyt vielä harvemmin, noin yleensä.
Olen huomannut mielenkiintoisen korrelaation. Jos päätän aamulla olla hermostumaton, reilu ja järkevä koko päivän, antaa lapsille paljon huomiota ja muutenkin harrastaa hyvää äitiyttä, olen jo viimeistään kahdeksalta huutanut pää punaisena kitapurjeet lepattaen ja vetäytynyt savu korvista nousten lehden taakse ja todennut SP:lle, että vahdi ettei ne tapa toisiaan, itteään tai ihan kaikkia tavaroita MINUN PITÄÄ VÄHÄN AIKAA OLLA RAUHASSA.
Lupaavan prognoosin saapi tehdä päivälle, jos aamulla tuumailen, että tänään varmaan pariin kertaan kututtaa ja väsyttää, mutta ei se mitään, ei siihen kukaan kuole. Pyydän anteeksi tarvittaessa ja yritän olla reilu sekä kohtuullinen. Lapset ovat ihania tuhannella tavalla, mutta kun toinen on vauva ja toinen autisti, mitä voin järkevästi odottaa? Paljon hurlumheitä. Noina päivinä saatan hyvinkin hermostua, mutta tokenen nopeasti. Olen tavoitteissani tavallinen ihminen enkä enkelimäinen supermutsi, jolloin jää tilaa mokailla ja korjata mokiaan.
Nyt kun tulee joulu ja maassa on räyhä rauha ja ihmisillä paha hyvä tahto, henkilö saattaa sortua ylenpalttisiin odotuksiin kiltteydestä ja iloisesta yhdessäolosta ja etenkin lasten pitäisi vissiin olla suunnattoman kiitollisia kaikesta raadannasta, jota vanhukset ovat heidän eteensä harjoittaneet. Odotukset ehkä kohoavat naurettaviin korkeuksiin ja todellisuuden kiskaistua ne takaisin alas ne saattavat romahtaa samalla vauhdilla pitkälle manalan puolelle. Ei meillä! Meillä saa myös hermostua ja kiukutella, koska vaikka on joulu.
PS. Tosikoinen nukahti söpösti päiväunille, kun olimme laulaneet suosikkia Missä on peukaloa ja sekalaisia joululauluja. Otimme Esikoisen kanssa tilaisuudesta vaarin ja kävimme heti piparitoimeen. Loistavaa! Kyllä näkee motivaation voiman, kun katselee tuota poikaa piparkakkuhommissa. Tosikoinen tietenkin heräsi herkistäviin peppuongelmiin (joita en tarkemmin kuvaa, ettei mene tuo blogissani leijuva piparintuoksu ihan piloille) kolmen vartin uinahduksen jälkeen, mutta ei haittaa, sillä kolme pellillistämme olivat jo ehtineet uunista ulos. Kiitos Veijo Pakastetaikinalle vielä kerran tästä ilahduttavasta episodista! Seuraavaksi pihalle riehumaan.
Vaikka minulla on ns. oikeitakin ongelmia (eilen oli taas hankalampi ilta Esikoisen kanssa), surettaa yhä, etten jaksanut lähettää tänä vuonna joulukortteja. Kortit ovat hauskoja lähettää ja vastaanottaa. Olen ajatellut jotakuta, joku on ajatellut minua ja se näkyy neliskanttisena, värikkäänä pahvinpalana postilaatikossa. Mainiota!
Muuten Sen tuleminen ei rassaa mitenkään. Pakko ei ole tehdä mitään ylimääräistä, olen luvannut sen pyhästi itselleni, koska muuten tuuperrun ennenaikaiseen hautaan tai ainakin myrryn mieleltäni eikä sitä kestäisi kukaan! Kaikki jouluinen hommeli on ekstraa, luksusta ja bonusta. Kuten se, että varmaan paistamme pipareita valmistaikinasta Esikoisen kanssa ja tattaritaikinasta Tosikoisen kanssa. (Jos emme paistakaan jostain syystä, en ota siitäkään pulttia.)Tänä vuonna lapset ovat normaalimäärät hoidossa (kolme päivää viikossa), joten ei toivottavasti tarvitse taistella kovin paljon Esikoisen muutoksiin liittyvien pulmien kanssa, vaikka koulu onkin talvitauolla. Autistiperheille lomat eivät ole aina niin kovin lomaisia. Esikoinen vaatii tavallisesti viikon-kaksi sopeutuakseen loma-aikaan. Voitte kuvitella, millaisia rassinkifestivaaleja viikon lomat ovat! Ja niiden päälle tarvitsee jälleen sopeutua koulurytmiin.
Epäilen, että SP pitää joulusta, etenkin kun vietämme sen lähes aina keskenämme omassa kodissa. Yhteinen kiintymyksemme punaviiniin, juustoihin, suklaaseen, Monty Pythoniin, Morseen ja Ricky Gervaisiin (muutaman hassun mainitakseni) ei ainakaan pitämystä vähennä mitenkään. Jonain vuonna taas koristelemme jouluvaloin ja kynttilöin, kun lapset malttavat olla raastamatta niitä (tänä vuonna yritämme luultavasti vielä pari kertaa). Jonkinlaista olkipukkia ja lasten askartelua löytyy myös koristearsenaalista ja aattona pystytetään kuusi. Millekähän korkeudelle lasipallot voi tänä vuonna ripustaa, vai pitääkö panna suosiolla päärynöitä ja tattaripipareita vain? Ja kinkunpalasia (eli "ikkua ikkua"). SP on suhtautunut kärsivällisesti jouluangsteihini monena vuonna - kärsivällisemmin kuin minä itse, jonka mielestä on älytöntä, että jokin vuotuinen sesonki voi ahdistaa semmoisella forssilla. Nyt ei tunnu mitään jouluhiertämistä. Ainoastaan pressasirkus ärsyttää, joulu menee melko lunkilla mielellä (vaikka näinkin viime yönä unta Xanorista). Epäilin j-angstin hiipumista jo viime vuonna, kun oli melko kepeä fiilinki. Ehkä Tosikoinen heitti sen ikkunasta ulos tultuaan taloon.
Minulla on hyvä tunne tästä joulusta. Uskon, että saamme luotua kotiin lämpimän piirin, jossa me kaikki voimme hyvin ja tunnemme olomme rakastetuiksi. Saamme nauttia toisistamme ja ystävien muistamisista. Epäilemättä hermot menevät itse kultakin muutamia kertoja viikonlopun aikana, mutta perustunnelma kiskaisee meidät takaisin tasapainoon nopsaan. Tämä olkoon itseään toteuttava ennustus, nimittäin mitään suorituspaineita en aio itselleni ottaa tästäkään mielikuvasta.
Nyt on oiva aika purkaa joululaulujuuttumia Pollajukeboxiin. Laittakaa vain postia osoitteeseen pollajukebox(ät)gmail.com (nii, korvaatte tuon (ät)-kohdan @-merkillä ja sori liiallinen seli-seli), niin julkaisen joululaulu- ja muut jukejuttunne kera kirjoittajan krediittien ja linkin blogiinne tai kotisivullenne.
Jukejutun julkaisemisesta saapi usein ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa tai, kuten eräälle tyytyväiselle asiakkaallemme kävi, riivaajakappale poistuu pollasta. Itse olen hankkinut jukesta menestyksekkäästi uusia vaihtareita vanhojen kestohittien tilalle. Ei tarvihe sitä iänikuista Postimies Patea luukuttaa aamusta iltaan, vaan vaihteeksi voi vaikka hypätä Hassen siivelle.
Katselin vapaapäivän kunniaksi (kun en kerta kaikkiaan jaksanut kuitenkaan panna joulukortteja lähtökuntoon, olen huono ihminen ja harmittaa oikeastaan aika tavalla, koska joulukortteja on kivaa lähettää tyypeille, mutta lepo on joskus tärkeintä) Vuoden Valopilkku 2005 -ohjelmaa uusintana. (Piikkis kirjoitti aiheesta jo tuoreeltaan perjantaina.) Kun Resonaarin Valopilkku-palkittuja musiikkipedagogeja alettiin näyttää työssään keskittyneesti työskentelevien vammaisten musiikki-intomielten kanssa, kyynelhanani aukesivat.
Inserteissä näytettiin esimerkiksi, miten kehitysvammaiset nuoret ja lapset puuhaavat kuvionuottien ja soitintensa parissa ja löytävät sitä kautta keinon itseilmaisuun. Jopa muuten vaikeasti kommunikaatiovammaiset saattavat musisoidessaan kyetä ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi ja tehokkaasti. Myös RAY:n Pidä huolta -videosta näytettiin pätkää. Ja Resonaarin Kaarlo Uusitalo sekä Markku Kaikkonen puhuivat suurta järkeä musiikkiharrastuksesta.
Mikä tässä sitten itkettää? En osaa sanoa, mutta kyyneleet valuivat vuolaina, niin että alkoi jo vähän naurattaa tuo niagaramärsy. Jostain syystä minua vain edelleen itkettää aina, kun kehitysvammaisilla ihmisillä on kivaa, kun he oppivat, kehittyvät, ottavat omaa elämäänsä haltuunsa. Ja itkettää, kun näen luovia, älykkäitä, kekseliäitä, omistautuneita ihmisiä tekemässä töitä kehitysvammapuolella. Onkohan minulla jotkin piuhat menneet ristiin?
Onneksi sentään silloin, kun itse luovasti, omistautuneesti jne. työskentelen Esikoisen kanssa, joka puolestaan keskittyy, nauttii, oppii, ottaa elämää haltuunsa jne.*), en itke laisinkaan. Silloin keskitymme tekemiseen sekä toisiimme ja välillemme kasvaa silta, jota pitkin ajatuksemme käyskentelevät tutkailemaan toisiaan. Sanoittakin pystyy sanomaan paljon ja etenemään. Resonaari-juttuja katsellessani sain taas uutta pontta ja intoa kokeilla juttuja pojan kanssa joululomalla. Varo vaan (TM)!
Hyvä vapaapäivä, vaikken ole jaksanut tehdä kuin puolet siitä, mitä olisin halunnut. Aamulla lääkärisetä sanoi sitä, mitä epäilinkin, eli vain aika auttaa koiven parantumiseen. Se on revähdellyt uudelleen, kun syöksähtelen lasten perään pelastamaan henkiä ja tavaroita harva se päivä, mutta nyt pitäis olla reväyttämättä sitä ja käytellä koipea kivun rajoissa. Keho kertoo, milloin kuntouttavasti liikunnasta tulee rasittavaa. Lääkärilästä menin kuntouttamaan koipeani Stockan Herkkuun, jossa mahtui liikkumaan jopa kärryn kera aamupäivällä! Ostin sieltä kasan herkkujuustoja, joista yritän pitää näppejäni erossa viikonloppuun asti. Niin varmaan.
*) Kyllä, näitäkin tilanteita tulee vastaan aika ajoin. Ottaen huomioon blondiutemme.
Menin sitten virman 10-vuotisbileisiin ja kyllä oli täysin epäreilua. Ensinnäkin juomalippuja jaeltiin sisäpiiriläiselle avokätisesti. Ei se mitään. Mut oli myös hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. Eikä sekään mitään. Mutta oli myös ilmainen taksikyyti kotiin. Shaapa nähddddä mten huomenna käydään krirusrgillgggahga. Klo 10. Koipi olis meinaan pipi.
Lapset meni nukkumaan ja mude läks baariin. Oih & voih (ja jos bloggerietiikkani sallisi, panisin tähän valtaisan hymion). Kroooh.
Esikoisen iltapäiväkerho tarjosi tänään joulukahvit, joten sinnehän piti päästä katsomaan porukoita ja paikkoja ja ottamaan piparkakkua toisellekin jalalle. Poika silmin nähden ilahtui, kun saavuin paikalle ja olimme heti ylimmät ystävykset. Kun odotimme SP:n noutopalvelua, pompimme pakkasessa tasajalkaa vuoron perään, eräänlaisia pienoisvoimahyppyjä siis.
Venytin onneani ja piipahdin poikasen kanssa kaupassa samalla, kun SP haki Tosikoista päiväkodista. Kauppailu onnistui yli kaikkien odotusten! Toki Esikoisella oli tiedossa, että hän saa valita kylmäkaapista Voimalehmää, mutta tokkopa se yksin riitti motivoimaan olemaan riehumatta, juoksentelematta, kaatamatta telineitä tms. Hän kantoi ostoskoria ja valitsi meille leipää, kanelipullaa ja muuta elintärkeää asiallisesti kuin nuori marttahenkilö.
Ehkä tämmöinen isompi yhteenotto joskus lähentää olentoja? Emme jääneet poteroihin kykkimään, vaan pääsimme karujen koettelemusten kautta kontaktiin. En nyt lähde maalailemaan ruusuisia kuvia mistään, tokkopa vaikea vaihe on lähellekään vielä ohi, mutta nyt nautin tästä uudesta läheisyydestä ja piponi tuulessa lepattavasta löysyydestä.
Tänään olisi muhkeat kekkerit pubissa, kun ystäväni firma täyttää kymmenen vuotta. Olin eilen täysin varma, etten jaksa liikauttaa eväänikään kaiken ahdistuksen ja karmeuden keskellä, mutta nyt en ole ihan yhtä varma. Mennäkö vai eikö? Vai mennäkö sittenkin, kun lapset ovat yöpuulla?
Kiitokset vielä edellisen hätäviestini kommentoijille! On tämä netti hieno asia, vai onko niin, että ihmisten ystävällisyys ja toisista välittäminen ovat hienoja asioita kaikissa muodoissaan. Tiedän kyllä, että minulla on oikeutus tuntea hätää ja ahdistusta, mutta jotenkin, kun asiasta kertoo ja saa vastakaikua, oikeutus ja samalla toipumus konkretisoituvat. (Hmm, en osaa selittää nyt tuota. Jääköön siihen keskeneräisenä)
Alan heti ottaa selvää Minhin vinkkaamasta ja Oliivin suosittelemasta aikidosta, josta voisi olla mainioksi stressinlievittimeksi muiden käytännön hyötyjen ohella. Keväällä varmaankin jossain tarjotaan alkeiskursseja tädeille.
Esikoisen kanssa oli vaikean tuntuinen yhteenotto, kun olin kolmisin lasten kanssa kotona. En saanut poikaan lainkaan kontaktia, tai siltä minusta tuntui. Tavallaan sain, koska hän teki juuri niitä asioita joita kielsin häntä tekemästä ja hän kävi kimppuuni, etenkin yritti vääntää päätäni. Hän on nopea ja voimakas, joten jos sanallinen kieltäminen ei tehoa, fyysinen kieltäminen voi olla hyvin hankalaa.
SP, joka on viimeiset pari vuotta ollut läheisempi vanhempi, sanoo, että poika vääntää päätä, kun hänestä tuntuu erityisen pahalta. Paha olo näkyy myös kovaäänisenä räkätyksenä ja lasittuneena katseena. Sellainen näyttää ja tuntuu inhottavalta, etäännyttää henkisesti kilometrien päähän. Mutta jospa otan pään vääntäminen lopullisena ilmauksena siitä, että suhteemme on lähentynyt? (Onneksi positiivisiakin merkkejä on ollut viljalti, muuten tuo olisi varmaan pollyannismin huippu.)
Huomasin sanovani ääneen, mitä ajattelin. Emme voi jatkaa näin. Kohta en pärjää sinulle fyysisesti ja mitä sitten tehdään, jos saat raivokohtauksen. Minä voin vaikka kuolla. En halua laittaa sinua rakas lapseni Yliselle. Haluan että asut meidän kanssamme aikuiseksi asti. Itkin, poika nappasi huulillaan kyyneleeni, mutta halusi hetikohta taas vääntää päätäni.
Pitelin lapsen käsiä, ettei hän satuttaisi minua ja hän kirkui. Pahemmassa tilanteessa istuin lapsen päällä (satuttamatta häntä) ja hän kirkui kuin kuolemanhädässä. Kun päästin hänet, selitin kovalla ja selkeällä äänellä, mutta ilman suuttumusta, mikä on meidän tilanteemme. Meidän täytyy etsiä yhteistyö, kontakti ja mieli tähän elämään, koska nyt ei kohta kukaan voi hyvin. Rauhoituimme ja halasimme. Leikimme maatilan eläimiä ja kirjaimia ensimmäistä kertaa sataan vuoteen (subjektiivista ajanlaskua).
Opettaja sanoi reissuvihossa, että yleensä vaikeiden taantumisvaiheiden jälkeen tulee isoja edistysaskeleita. Hänelle ovat kokeneemmat näin kertoneet ja hän kertoo saman minulle, josko se lohduttaisi. Hellin tätä ajatusta ja otan siitä virtaa, koska omastakin kokemuksesta tiedän, että siinä on itua. Samalla järkyttyneenä mietin, joudunko monen muun autistin vanhemman tapaan pitämään Esikoista hoitojaksoilla suuressa kehitysvammalaitoksessa jossain kaukanapoissa. Olin aina ajatellut, että poikani asuu kotona, kunnes kasvaa isoksi.
Ehkä tuhoaminen ja repiminen liittyvät viattoman pikkusiskon tavattomaan herttaisuuteen ja säteilyyn, jota hänen touhunsa, aktiivinen sosiaalisuuden opettelunsa, valoisuutensa ja estoton halailunsa meissä sytyttävät. Klassinen tilannehan se on, kun yksi saa koko ajan hyvää ja kaunista, kun taas toinen, isompi ja vähemmän söpö, osaa tehdä mitään oikein. Silloin pitää huomio ottaa pahalla.
Mikä eteen? Minä aion kasvattaa voimiani ja voisin harkita jotain itsepuolustuslajia. Silloin en ainakaan vielä muutamaan vuoteen joudu fyysisten asioiden takia miettimään laitoshoitoa. Ostan siis aikaa Tehrä Jotain, eli ennen kaikkea panostaa kommunikaatioon (kuten aina, mikä on ollut viime viikkoina vaikeaa yhteistyön puutteen takia) ja kontaktiin, mielekkääseen toimintaan, kuten vaikkapa yhteiseen ruoanlaittoon, liikuntaan, piirtelyyn ja reissailuun, akateemisiin asioihin ja tietokonepeleihin. Pienin askelin kuljetaan. Ei lähdetä tavoittelemaan kuuta taivaalta niin kauan kuin kauppa-asiointikin on raastavaa ja tuskallista.
Yritän ohittaa kysymyksen miksi tämän pitää olla tällaista, koska siitä ei ole mitään maailman hyötyä. Tämä on tällaista välillä, sitten tulee taas helpompaa. Aina on tullut helpompaa. Nyt vain yritämme sinnitellä väkivallattomalla linjalla rakastaen ja rakentaen pikkuhippusista hyvää. Nyt olen iloinen vaikkapa siitä, että lapsen hyökkäysten tarkoitus ei ole tuottaa kipua, vaan hän hakee jotain muunlaista tuskan ilmaisua. Pään vääntäminen kylläkin sattuu, mutta se ei selvästikään ole lapsen päämäärä.
Uh. Tämä on kamalaa eikä muuksi muutu. Etenkin ajatus laitoksesta on melkeinpä liian kamala. En tuomitse enkä arvostele muita, jotka ovat käyttäneet laitoshoitoa apuna. Monella se on toiminut ilmeisen hyvin, etenkin kun kyseessä ovat hoitojaksot eikä yksinomainen laitoshoito. Itselleni valtava kehitysvammaisten keskuslaitos (vanhaan malliin) tuntuu toistaiseksi oman lapsen kohdalla liian järkyttävältä asialta. Haluan lasteni asuvan kotona isoksi asti.
Allergia- ja astma -lehdessä (6/2005, Allergia- ja astmaliiton jäsenlehti) on mainio joulujuttu: Joulu tulee allergiakotiinkin. Siitä inspiroituneena mietin meidän joulumme hyviä ja huonoja puolia allergiavinkkelistä.
Hyvät:
- Tekokuusi oli valtaisasta henkisestä vastahangastani huolimatta hyvä ostos allergiaperheeseen. Sen voi suihkutella joka vuosi puhtaaksi, kasata ja koristella. Kuusemme näyttää jopa hyvältä (liian hyvältä perinnekuuseksi - ainakin meillä päin kuusen piti ola hieman ruotoisen näköinen) ja kuusentuoksun puute on tapauksessamme pelkkää plussaa. Vierailu joulukuusen juurelle tuskin haittaa meistä ketään, mutta parin viikon asuminen kaikkien niiden siitepölyjen, sieni-itiöiden ja pieneliöiden kanssa on jo eri asia.
- Joulusiivousaineet ovat parhaimmillaan hajuttomina ja lisäaineettomina. Juuri kuten meidän ekohörhöaineemme ovat aina olleetkin! Tehosta ei tarvitse tinkiä ja lisäksi hajuherkkä mudekin säästyy kuvottavilta kukkaislöyhähdyksiltä.
- Huonekasvit ovat aina jonkinmoinen allergiariski. Meidän kasvimme ovat vihdoin luovuttaneet huonossa hoidossa. Jostain vain on ollut pakko tinkiä ja huonekasvien kohdalla loppui virta akuistamme. Mikä siis on oikein ja hyvä valinta. Heh heh.
Huonot:
- Joulusiivous on allergikolle valtaisan tärkeää, kuten kaikki muukin siivous, joka tähtää pölyttömyyteen, hajuttomuuteen ja mauttomuuteen. Okei, ei mauttomuuteen. Kunnollinen joulusiivous sisältää myös vesilukkojen ja ilmanvaihtoventtiilien puhdistuksen, jääkaapin pesun ja liesituulettimen rasvasuotimen putsauksen. Raadantaa.
- Kynttilöiden polttaminen huonontaa huoneilmaa. Kohtuudella saa kuitenkin kärytellä.
Suosituksia allergiakodissa vieraileville
- Ei ehkä kannata viedä hajusinttejä, kieloja, tuoksukynttilöitä tai muita voimakkaasti kärtsääviä tuotteita. Osa allergikoista sietää niitä, osa ei. Osa ei-allergisistakin on hajuherkkää porukkaa, joten kannattaa etukäteen ottaa selvää, kestääkö toinen hajuja. (Minä esim. en oikein kestä. Ja A-&a-lehti juuri kertoi, että hajuherkkyys pahenee iän mittaan. Nyyh.)
- Monet joulukukat ovat muutenkin herkistäviä (vrt. hyasintin ja kielon voimakas tuoksu), esim. joulutähden maitiaisneste, asetelmien jäkälät jne. voivat kiusata allergikkoa.
- Syötävien viemisten sopivuus kannattaa varmistaa etukäteen. Etenkin pikkulasten allergiatilanne elää koko ajan. Yleensä ruokavalio onneksi laajenee, mutta joskus myös supistuu. Tavalliset jouluherkut, kuten suklaa, pähkinät, hedelmät, kaneli ja kumppanit usein ovat allergisoivia.
- Tavaroiden lahjoittamisen asemesta voi harkita elokuvalippuja tms. pölyä keräämätöntä, mieluista lahjaa.
- Musiikki, kauniit tekstiilit tai kuvat, jouluvalosysteemit ynnä muut kuulo-, näkö- ja tuntoaisteja ilahduttavat lahjat voivat toimia, kun allergikko joutuu usein tinkimään maku- ja hajuelämyksistä.
Suosikkisitaatteja artikkelista
Tärkeimmät elementit joulussa ovat sen odotus, valmistelu, kaamoksen katkeaminen ja juhlan tunnelma, eikä niille kukaan ole allerginen.*) Kannatan sitä, että miettii, mikä todellakin on omalle perheelle kaikkein tärkeintä ja kivointa joulussa. Meillä päin kallistutaan rentoon yhdessäoloon, lasten silmittömään hemmotteluun ja perinteiden luomiseen lapsia varten. Sekä suklaan ja juustojen mässäilyyn avec aikuisten iltapunaviini.
Mikä tahansa ruoka, jota useampana jouluna tarjoaa, muuttuu ajan kuluessa jouluruoaksi. Tämä lohduttaa allergikko- ja autistilasten äitiä. Joulupöydän lihapämäykset, kinkku ja kalkkuna, sopivat meidän tyttärellemme mainiosti (jopa niin että SP puhuu lihansyöjävauvasta), Esikoinenkin ehkä tänä jouluna innostuu niistä (viime jouluna hän riemastui savusiiasta). Laatikoista Esikoiselle menee porkkana-, Tosikoiselle ei sovi mikään, sillä perunalaatikko ei imelly gluteenittomilla jauhoilla. Teen hänelle oman bataatti- ja perunahärvelin. Riisipuuro sopii muokattuna kaikille ja se syödään aina jouluna hienosta perintö-Arabia-pilkkumista. Rosollista ei välitä oikein kukaan, mutta erilaisista raikkaista salaateista pitävät perheen aikuiset. Siinähän tuota jo on, syötävää itse kullekin.**) Ja makeat herkut päälle. Tosikoisen tattaripiparit maistuvat äidillekin.
*) Allergia-sanan lääketieteellisessä merkityksessä, nimim. entinen jouluallergikko.
**) Jos meidät löydetään kolmipäiväisen jouluviikonlopun päätteeksi nälkään nääntyneinä keittiön lattialta, perun puheeni.
No niin, nyt F-Secure sai kiinni SpyAxe-haittaohjelman hännästä ja kuritti sitä melko tyydyttävällä tavalla saastuneessa siviililäppärissä. En tosin iloitse ennen kuin olen saanut kunnollisen buuttauksen koneesta.
Jotain lievää hupia saan siitä, että arvasin heti blinkuttavan varoituksen olevan huijausta, vaikka se oli naamioitunut Microsoftin turvajeejeeksi. Olen kaiketi oppinut tietokoneista himpun sitten sen päivän, kun 25-vuotiaana kääntäjäopiskelijana suostuin vempeleeseen koskemaan. (Oppiminen lienee ollut melko nopeaa, kun 27-vuotiaana olin jo IT-putiikissa töissä WinHelppejä vääntämässä. Hehe. Siinä teille, jotka hermoilette viisivuotiaiden lasten puutteellisten tietokonetaitojen takia.)
Toivoisin, että näitä ilkiöohjelmia ei tarvitsisi lainkaan oppia varomaan. Minkäs teet? Elämme ihmisten maailmassa, jossa jokaista hyvää keksintöä kohtaan keksitään sata sabotoivaa keksintöä. (Tuo on karkea arvio, mutta en osaa sanoa, onko se pessimistinen vai optimistinen.)
Yliopistolla opettelin ensin käyttämään lipaston Unix-konetta sähköpostin ja nyyssien lukuun sekä Gopherin tutkailuun. Hetken päästä hoksasin, että tekstinkäsittelyllä mittavat ja muhkeat laitoksen vaatimat tekstimäärät syntyvät helpommin kuin isän vanhalla sähkökirjoituskoneella. Nykyopiskelijoiden on varmaan hyvin vaikeaa kuvitella, millaista kääntäminen oli ennen tietokoneita ja Googlea ynnä muita hakukoneita ja runsaita, luotettavuudeltaan kirjavia verkon tietolähteitä. Uskoisin, että tärkein tekijä käännösprosessissa on aina ollut kääntäjän korvienvälinen pötikkä.
Jännityksellä seuraamme, onnistuuko herkeämätön kiusanteko todella vahingoittamaan Internetiä kuolettavasti, vai saammeko pitää tämän käyttäjälle varsin huokean monien mahdollisuuksien ihmemaailman näppiemme ulottuvilla. En olisi 20 vuotta sitten pystynyt kuvittelemaan näin laajaa ja monipuolista, helposti melkein mistä tahansa saavutettavaa tiedon, palvelujen, kommunikaatiomahdollisuuksien ja kontaktien verkkoa. Nyt tämä on vaikkapa meille nettiorientoituneille suomalaismudeille (villin esimerkin valitakseni) arkipäiväinen itsestäänselvyys, jota hyödynnämme monta kertaa päivässä monenlaisiin tarpeisiin.
Nettiä hypetettiin taannoin aivan silmittömästi, mutta hypenkin jälkeen käteen on jäänyt tämmöiselle melko tavalliselle käyttäjälle hyvin paljon hyödykästä. Ihan maalaillun kaltaiseksi rahasammoksi Netti ei ehkä osoittautunut, ainakaan yhtä nopeaan kun visionäärit lupailivat, mutta tässä ollaan nyt. Huomenna keksitään jotain muuta.
Oletteko esimerkiksi kuulleet semmoisesta, että kaadetaan puu, pannaan se erilaisiin liemiin ja laitteisiin ja tulokseksi saadaan tyhjää Wordidokua konseptiltaan muistuttava nelikulmainen, valkea, ohut plätty. Plätty on kevyt ja helposti mukana kuljetettavissa kaikkialle. Riippumatta sähkö- tai tietoverkkojen saatavuudesta sitä voi langattomasti ja vapaalla kädellä manipuloida vaikkapa hiilitäytteisellä puulieriöllä. Ei tarvitse tallentaa tai tulostaa, vaan kuva, teksti tai mikä tahansa haluttu sisältö on heti plätyllä WYSIWYGinä. Eikö reppavaa?
PS. Pahoittelut haamupäivityksistä, en tiedä mistä ne johtuvat. Epismiä.
Varoitus: silkkaa tukanleikkuupostausta tulossa.
Olen päässyt sille asteelle, että pakkolahjoista on ostettu melkein kaikki ja päätetty kaikki. Viivyin kaupungilla ennätyslyhyen ajan, josta osan käytin jopa Appfelkornin siemailuun bussia vartoillessa. Vuu! Vähemmän pakollisista lahjoista (Esikoinen ja Tosikoinen) on mietitty ja ostettu nolla. Yleensä olemme katsoneet, mitä pukki tuo ja ostaneet sitten jotain kivaa joulun jälkeen. Toimii ainakin niin kauan kuin tytär on noin pieni. Ensi jouluna ehkä pitää hommata lahnat etukäteen.
Omat lahjat on hankittu. Sorruimme viimein 33 levyn Morse-DVD-laatikkoon, kun sen hinnasta oli rouhaistu 65 % pois. Katsoimme eilen ensimmäisen ja nyt hirvittää: enää 32 jäljellä! Morse sopi loistavasti vakionaposteltavan kera*). Tänään ostin lämpimän oranssinpunaisen Verimekko-vahakankaan keittiöön. Kyllä sen päältä kaupan laatikoita syöpi. Tai no, ehkä teen imelletyn potaattilaatikon itse, kun ei kaupasta taida saada kunnollista.
Minulla olisi nyt nälkä, mutta en jaksaisi miettiä syömisiä. Voisko joku haukata puolestani jotain terveellistä ja hyvää?
*) Nachoja, joiden päällä on muutama kidneypapu chilikastikkeessa per pyörylä, paprikasuikaleita ja juustoa. Kuumennetaan 200-asteisessa uunissa vajaat viisi minuuttia ja varotaan etteivät ne pala. Nautitaan salsan ja raikkaan juoman (ei Koskenkorva) kera uudella sohvalla röhnöttäen.
Meillä ViPillä yritetään digata haaste-sanaa, koska on penseää ajatella kaikkea puutteiden ja ongelmien kautta. Noiden haittaohjelmien hyökkäystä koneisiin (jees, molemmissa on nyt jotain sössöä, jota F-secure ei hanskaa, mutta jotka aion pämäyttää taivaan tuuliin jahka ehdin) en kuitenkaan osaa ajatella muuta kuin turhana, typeränä ja raivostuttavana vastoinkäymisenä, jota en todellakaan tarvitsisi nyt. Kiusaus suositella häpeärangaistusta virustentekijöille on suuri, mutta kun periaatteessa vastustan semmoisia*).
Isoin haaste tällä erää on Esikoisen käytös. Häneltä on mielekkyys kateissa hyvin monissa paikoissa. Esimerkiksi asiointi on nyt pahan mielen lähde meille kaikille, joten se lienee syytä rauhoittaa joksikin aikaa. Poika lähtee mieluusti kauppaan, mutta alkaa riehua siellä. Hän juoksentelee ympäriinsä lujaa ja holtittomasti, törmäilee ihmisiin ja esineisiin, kuljettaa rullakkoja ja ostoskärryjä miten sattuu ja ottaa esineitä, kronksuttaa mainoshärpäkkeitä jne. Ihan mahdotonta touhua siis! Myös karkaaminen pelottaa, sillä hän ei tällä hetkellä varo edes autoja. Esikoinen on kuin eri mies verrattuna viimekesäiseen.
Kotona hän touhuaa usein innokkaasti, mutta ei pysty vastaanottamaan ohjausta. Touhu saattaa olla näin ollen aivan mieletöntä ja pahimmillaan tuhoisaa. Onneksi se on enimmäkseen sentään vain kiusallista, kuten puhtaiden pyykkien roudaus pyykkikoriin ja pyykkimäärän moninkertaistuminen. Molemmat lapset teettävät tällä hetkellä paljon työtä, joten kaikki ylimääräiseltä tuntuva herrRRrrrmostuttaa.
Esikoisen jatkuvasti pulmallinen käytös johtaa helposti pahenevaan kierteeseen (josta olen varmasti puhunut aiemminkin, mutta uhmaan nyt toistojumalia ja hoen tätä itselleni täällä blogissakin, jotta ajatukseni vahvistuisivat). Käytös on ongelmallista, joten läheiset kritisoivat sitä ja ohjaavat järkevämpään toimintaan. Lapsi ei pysty vastaanottamaan ohjausta kovin hyvin, joten hän käyttäytyy ongelmallisesti edelleen. Se alkaa helposti hermostuttaa läheisiä, jolloin palaute muuttuu kireämmäksi. Poikaa puolestaan kireä palaute hermostuttaa, joten hänen käytöksensä muuttuu holtittomammaksi ja palautteen vastaanotto yhä vaikeutuu. Siitäkö palaute muuttuu yhä kireämmäksi ja huutopitoisemmaksi. Lopulta käytös on lähes pelkästään ongelmallista eikä positiivista palautetta tule mistään - negatiivista sitäkin enemmän ja kaikki on sanalla sanoen epistä.
Kierrettä pitää lähteä purkamaan siten, että maksimoi läheisyyden ja hellyyden sekä tarttuu tilaisuuden tullen vaikka kuinka pieneen positiiviseen seikkaan ja antaa itsensä ilahtua siitä. Tuijottaa niitä vaikka onnettomankin pieniä hyviä juttuja, ravitsee niitä huomiolla ja kas, ne alkavat kasvaa suuremmiksi. Eri osapuolten paha mieli ruokkii pahaa mieltä helposti, mutta vanhempina minun ja SP:n vastuulla on kääntää kierre toisin päin.
Onneksi olen perusluonteeltani varsin valoisa sekä aah niin pollyannistinen. Osaan aika hyvin kaivaa hyviä puolia asioita, kunhan vain päättäväisesti käännän ajatussuuntaa ärsystä possuun**). Esikoinen on oma rakas ihana lapseni ja vaikka hän käyttäytyisi kuinka rasittavasti ja ärsyttävästi (etenkin karmea käkätys hölmöillessä osuu suoraan kiukkuhermoon), tiedän, että hän on ihmisenä loistotyyppi. Käytös on osoitus vaikeasta olosta, kuten olen monta kertaa aiemmin jo saanut käytännössä huomata.
Uudet sohvasysteemit on kuitenkin otettu varsin hyvillä mielin vastaan. Esikoisen eilen kotiuduttua kerroin hänelle, että nyt ne uudet kalusteet ovat tulleet, joista puhuttiin, ja vanha sohva on viety pois. Poika alkoi hymyillä, otti ulkovaatteet pois ja meni heti kokeilemaan kiipeilyä, jousto-ominaisuuksia (istuimissa on jouset, vau) ja nuuhkimaan tuoksua. Tuntuu, että hän on hyväksynyt uudet vempeleet, mutta aika näyttää, mitä hän tuumaa huomatessaan, että tila on pysyvä.
Pienemmistä haasteista mainittakoon joulun erikoinen: anopille ja kälyn perheelle pitäisi hommata joululahjat suunnilleen eilen. Pitäisi varmaan käydä roudaamassa ne sunnuntaina perille. Jos Esikoisen kanssa tuntuu elämä kovin vaikealta, voipi olla, että SP saa tehdä reissun itsekseen ja me riehumme lasten kanssa kotona kolmin.
Muuten olen maksimaalisen stressittömän joulu kuin pellossa -linjan kannattaja. Ruokaa tietysti tarvitaan sekä punaviiniä ja suklaata ja Tosikoiselle jotain spesiaalia (tattaripipareita). Lähes kaikki tarvittavat asiat saa tavallisesta kaupasta, joten stressiä en suostu ottamaan. Joulusiivouskin katetaan palvelusetelikokeilulla, joka takaa meille Marttojen siivoojat, kunhan maksamme omavastuun (tietysti). Lahjoja ei saa juuri kukaan, mistä pahoittelut kaikille. Emme vain kerta kaikkiaan veny edes toisillemme ostamaan SP:n kanssa mitään, lapsille kuitenkin yritämme hommata jotain takuukivaa (viimeistään välipäivinä). Korttien suhteen olen vielä kysymysmerkkinä.
En ala allergia-, gradu- tai gorillahaasteista mitään, ettei tästä tule kaameaa valitusvirttä. Sen sijaan iloitsen parisuhteesta, työstä, rakkaudesta näihin mukulatsiooneihin, kauniista mööpeleistä (jotka natsasivat muutaman sadan pensiösohvan kyttäilyn jälkeen) ja ulkona avautuvasta satumaisemasta. Hah, siinä teille Pollyannaa! Aamukahvikin oli hyvin hyvää, joten tästä vain haasteiden kimppuun***).
*) Saapa nähdä, saavatko tekijänoikeuslobbaajat todellakin läpi ehdotuksensa rikkojien nimien julkaisusta lehdissä. Ainakin niiden poliitikkojen nimet pitää julkaista lehdissä, jotka yrittävät kyseistä poliittista itsemurhaa. Vai pidetäänkö koko kuvio taas tarkoituksellisen hämäränä, kuten lakimuutoksen kohdalla.
**) Kätevä lyhenne positiivinen-sanalle.
***) Niin olikos kenelläkään niitä vara-akkuja myyrä?
Lisäys 29.12. 2005: SpyAxe-ongelma poistui sittemmin F-Securen normaalien päivitysten myötä. Kaikille PC:n omistajille suosittelen lämpimästi jotain tehokasta virustorjuntaa.
Siviililäppäriini on onnistunut iskemään SpyAxe. F-securen linkki ei tarkoita sitä, että heidän virus- ja vakoiluohjelmatorjuntansa olisi tehnyt kyseisellä ärsylle yhtään mitään. Päin vastoin, tarkastusten jälkeen vehje oli muka ihan puhdas. Mitä nyt alapalkissa näkyi sekalaista varoitusta ja yhtenään laite varoitteli Exploderin kaappausyrityksistä ym.
Tiedätte mitä sitten tapahtui. Ensin skannasin koneen ja päivitin kaikki turvahässäkät. Ähelsin koneen ja verkon parissa sen verran, että sain selville, mikä on homman nimi. Etsin verkosta tietoa SpyAxesta ja löysinkin lupaavia ohjeita, jotka kaikki olivat samaa mieltä yhdestä asiasta: minun pitäisi asentaa koneeseeni smitRem.exe. Ikävä vain, että kaikki ohjeet sojottivat yhdelle ja samalle saitille (http://noahdfear.geekstogo.com/), johon ei saa yhteyttä. Lähetin myös F-Securelle palautetta, koska minusta virustorjunnan tarttis tehrä jotain kun tuommoinen paska änkeää koneeseen. Eräskin tuntemani mummo olisi varmaan jo hädissään ostanut väkisin tuputetun SpyAxe-"spywaresovelluksen".
Tiedätte mitä tämä kaikki tarkoittaa. Aikaa ja vaivaa palaa savuna ilmaan ja vaivanpalkaksi tulee massiivista turhautumista ja tekee mieli nakata vempele seinään. Gradu ei etene. %¤#*¤£¤.
Heipparallaa vain kaikille konnaohjelmien tekijöille! Onnistutte pilaamaan käsittämättömät määrät ihan oikeaa elämää.
Päivän plussapuolella mainittakoon parikin vahvaa asiaa: Ohi Ammuttu tuli tsufeelle muhkean parsakaalipiiraan kera. Ehdimme parantaa verrattain lyhyessä ajassa ainakin 1/4 maailmaa. Ammuksen jälkeen saapuivat nuoret ja komeat sohvamiehet peppua viehkosti keinutell ja kantoivat meille upeat pomminkestävät nojatuolit ja sohvan. Veivät myös vanhan, loppuunkulutetun sohvaparan kämäisine tyynyineen pois. Aika pönäkän näköistä tuo svedulainen hyvänjuomanruskea, ei-vegaaninen antiikkinahka, mutta mikään muu normaali sohvamateriaali ei kestä meidän villipetojamme. Tuohonkin saa tietysti kuulakärkikynillä ja terävillä esineillä mainioita jälkiä. Kalusteiden miinuspuoli on se, että kaikki muu näyttää olohuoneessa nyt uskomattoman rähjäiseltä. Mutta äkkiä nuokin rähjääntyvät, mikäli se meitä lohduttaa. (Huoh.) Ammun visiitistä en keksi miinuspuolia, sori nyt vaan.
Raportoin myöhemmin, millainen järkytys kalustomuutos on Esikoiselle. Odotan kauhun- ja huvituksensekaisella jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sopeutuminen voi olla hurjan hankalaa tai sitten älyttömän hauskaa tai jotain siltä väliltä. Ei voi tietää etukäteen.
Nyt tosin elämme melko vaikeita aikoja ja kaiken muun hankalan ohella muutokset ovat hankalia. Vaihdoin äskettäin lakanat vaihteeksi sinisävyisiin (yleensä käytämme samoja lakanoita, joita vain käytetään pesukoneen ja kuivurin kautta tarpeeksi tiuhaan). Parin päivän kuluttua illalla nukkumaanmennessä totesin, että Eräs oli käynyt heittämässä sinilakanat pyykkikoriin ja levitellyt edellisen kierroksen lämpimänsävyiset pussilakanat peittojen päälle. Edelliset tyynyliinatkin Eräs oli ahertanut täsmälleen samoihin tyynyihin. Myös muut esineet vaeltelevat paikasta toiseen ja usein löytyy puhdasta vaatetta pyykkikorista, koska Esikoisen mielestä ne kuuluvat sinne eivätkä pyykkitelineelle. Lääkkeeksi pulmaan määräämme vielä nykyistä enemmän läsnäoloa, lempeyttä ja mielekästä puuhaa.
Olisiko muuten kenelläkään lisäakkua myyrä, kun on tästä nykyisestä välillä virta loppua ennen kuin on mahdollista latailla?
Olin tänään päivän mittaisessa use case -koulutuksessa, jossa oli hauskaa. Olin tietysti aiemminkin törmännyt aiheeseen konferensseissa ja muissa lähteissä, mutta ensi kertaa tutuistuin siihen, miten meillä niitä käytetään. Kylläpä tuntui ruusuiselta! Kannattaa olla pois välillä, kun jotkut asiat etenevät poissaolon aikana ja sitten saa ilahtua, kun tulee takaisin. Jos olisi koko ajan paikalla, työlästyisi täydellisesti siihen, miten hitaasti isot pyörät pyörivät.
Harjoitustehtävämme esimerkkikäyttäjä oli nettisuuntautunut kotiäiti. Heitähän on nykyään pilvin pimein! Nettimudelle voitaisiin suunnitella kännykäntyylinen älylaite, joka kulkee mukana ja jossa on isohko näyttö surffailua varten. Liitettävän näppiksen voisi saada lisälaitteena, samoin kaiuttimet joustavaa nettiradion ja podcastin kuuntelua varten. Viihdyttää koko jengiä hiekkiksellä! Puhelimessa puhumisen pitää toimia langattomilla kuulokkeilla tai sisäänrakennettujen kaiuttimien avulla, jotta kädet pysyvät tarvittaessa vapaina.
Koko laitteen pitää kestää pikkulasten leikkejä, tahmatassuja ja vessanpyttyyn pudottamista. Laitteesta pääsee helposti blogeihin ja sähköpostiin Imetystukilistaa ynnä muita oleellisia selailemaan. Kalenterisovellus hälytyksineen tarvitaan myös, jotta laite osaa muistuttaa tarvittavat syntymäpäivät, neuvolakäynnit, kahvittelut, kirjaston palautuspäivät ynnä muut kiljoonat asiat. Muistiinpanosovelluskin tarvitaan. WLAN, Bluetooth, infrapuna, USB, EDGE, GPRS ja muut asianmukaiset yhteysmuodot pitää olla nettiyhteyden takaamiseksi. Ja erinomainen digikamera tietysti tilannekuvia varten. Koko ja hinta ovat siedettävät, eipä niillä kotihoidontuilla ihmeitä ostella eikä kaksi pienokaista kainalossa mitään halkoja kanniskella. Eikä siinäkään vielä kaikki.
Varsinaisia use caseja olivat esimerkiksi kollegan blogin kommentointi, lasten kuvien lataaminen omaan blogiin, musikaalisen kuopuksen laulun äänitys ja lähetys nettipuheluitse kummitädille, Allergialistan tilaaminen sähköpostiin, mummon kanssa juttelu vaipanvaihdon aikana, laboratorioajan varaaminen netistä ja siirtäminen kalenteriin, kauppalistan kirjoittaminen ja lähettäminen puolisolle tekstiviestinä sekä kantoliinaostoksiin sortuminen, taas.
Okei, nyt narrasin pahanpäiväisesti. Nämä esimerkit keksin itse, kun on kokemusta melko vaativan tason kotiäiteilystä ja mielestäni parhaasta kotiäitipuhelimesta: kommunikaattorista*). Meidän esimerkkikäyttäjämme olivat (hohhoijaa, vaihteeksi) alle 30-vuotiaita räleitä kundeja, jotka haluavat kuunnella musiikkia Alpeilla lasketellessaan tms. jada-jada-blää-bläätä. Eikö joskus edes voisi olla pienen pientä mummokäyttäjää, ekohihhuloivaa keski-ikäistä miestä tai vaikka teiniäitiä, jos nuoret ovat ainoita, keitä tyypit viitsivät miettiä?
*) Ei kaikkien makuun, mutta se tekee monia tarpeellisia juttuja ja on lisäksi niin iso, että sen voi jopa löytää. Omani on myös pudonnut vessanpyttyyn (puhtaaseen) ja selviytynyt siitä!
Arkiaamu lapsiperheessä on sanapari, joka täyttää mielen hopulla ja hulinalla (jos on pikkulapsiperheellinen), haikeudella (jos lapset ovat jo isoja) ja kauhulla (jos ei millään muotoa halua lapsia). Meidän aamumme ovat kaheleita, mutta jos löisin vetoa, panisin aika paljon fyffeä sille, että viiden vuoden päästä näitä muistellaan hihittäen ja kaivaten. Arkiaamut alkavat jo edellisenä iltana, jos päästä löytyy yhtään viisautta.
20.00 Pakataan lasten sekä muden reput ja valitaan kaikille aamuksi vaatteet. Yritetään varjella vaatekasoja lapsilta, jotka haluavat kuljetella kuteita sinne tänne. Kerätään kuteet viitisen kertaa takaisin pinoihin. Nukkumaanmenon jälkeen pinojen rakentelu ei onnistu, koska vaatekaapit ovat harmillisesti lastenhuoneessa.
22.30 Suihku. Talvella on syytä käydä suihkussa jo illalla, koska tukka ei muuten ehdi kuivua eikä ole hienoa jäädyttää pollaansa. Rasvaillaan ihoa, jottei natise liikaa.
3.00 Gorillalapsi ja karhunpoika ovat yleensä kömpineet äidin molemmille puolille eikä suihkunraikkaudesta ole kohta enää tietoakaan. Huoh.
6.30 Herätyskännykkä soi. (Jos Tosikoinen vielä nukkuu, äiti saa vedellä hirsiä jopa seitsemään, jolloin IIK äkkiä, huuhtaistaan pahimmat tunkat vessassa ja puetaan vaatteet päälle.) SP tekee tyttären putelin valmiiksi, keittää puuroa ja nauttii sen Esikoisen kanssa huolehtien, ettei poika kaada litraa maitoa puuroonsa, pesee pojan hampaat, ajaa partansa, pesee omat hampaansa.
7.00 SP käy suihkussa (sillä testosteronilla iltasuihkussa ei ole mitään järkeä ja toisaalta lyhyt tukka kuivuu nopsaan) ja Esikoinen pukee. Yksinä aamuina yksi sukka vie viisi minuuttia ja jos yrittää hoputtaa, kymmenen. Toisina aamuna vaatteet menevät ylle huiskis vain. Tosikoinen saa Neocate-putelin, äiti ottaa pilleriinit, tekaisee eväsvoileivät aamupalaksi töihin, yrittää estellä Tosikoista saamasta sataa vahinkoaltistusta ja kuhmua, pesee hampaat ja tsekkaa samalla, ettei ole nokea nenässä tms., pesee Tosikoisen hampaat, hoputtaa Esikoista (vaikka ei saisi), höristelee aamutöllön uutisia, jos niissä olisi jotain tärkeää, etsii Tosikoisen kaikki vaatteet ja jos ehtii, vaihtaa vaipan, etsii ja pukee ulkovaatteet itselleen, etsii ja hoputtaa (vaikka ei saisi) ulkovaatteet Esikoiselle, kiroilee kun sormus ja avaimet ovat taas lasten jäljiltä jossain, kuten puolet niistä kamoista, joita ei ole sinetöity lukkojen taa reppuun, päätyy lopulta ulos pojan kanssa hikisenä (taas) ja hermostuneena. Ulkona yrittää estää Esikoista juoksentelemasta minne sattuu ja etenkin naapuritalojen lumiaurojen kimppuun ja autojen alle. Hienoa, jos koulutaksi ei vielä ole tullut, sillä meidän jälkeemme kaikki muut joutuvat odottamaan ylimääräistä, jos myöhästymme.
7.20 Esikoisen koulutaksi tulee (puuh) ja äitee lähtee töihin punaisine läppärireppuineen.
7.30 Isä pakkaa Tosikoisen talvihaalariinsa ja sataan muuhun talvivaatteeseen, joiden etsimisessä on oma työnsä sekä itsensä työkuteisiin ja lähtee viemään tytärtä päiväkotiin aamupuurolle (siellä hoidetaan pukemistoimi päinvastaisessa järjestyksessä). Kiki (pehmotiikeri) on tiukasti mukana. Äiti heittäytyy toimistomoodiin, ottaa kahvia kahvihuoneesta (usein myös keittää sitä), hurauttaa mahtipätevän läppärinsä käyntiin, vaihtaa ulkokengät sandaaleihin, kaivaa eväsvoileivät repusta, mikäli ne eivät ole unohtuneet keittiönpöydälle (ei vielä kertaakaan tänä vuonna), huoahtaa syvään ja alkaa lukea sähköposteja kahvia siemaillen.
Olen kuullut noin 500 taholta erilaisia ehdotuksia siitä, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä aamuisin eikä se vie kuin minuutin-pari - kun siitä tulee rutiini, ei sitä huomaakaan sen kummemmin kuin hampaidenpesua. Valitettavasti joudun vastaamaan näihin hyväätarkoittaviin ehdotuksiin jo tavaramerkikseni muodostuneella ontolla naurulla.
Voisin tietysti nousta 6.30 ja minulle jäisi valtaisat määrät aikaa nykyistä enemmän. Aikaa mihin? Minun noustuani Tosikoinen myös vääjäämättä heräisi, olisi äkäinen ja vaatisi vartin lohduttelua ja sylittelyä ja vartin ankaraa valvontaa tuhojen estämiseksi. Jos siis onnistumme nukkumaan viittä vaille seitsemään, olemme käyttäneet ylimääräisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla ja olemme molemmat paremmalla tuulella.
En halua ängetä nykyistä enempää pakollisia rutiineita myöskään ilta-aikaan. Usein jo pelkkä hammaslankaus ja -harjaus tai kalkkitabletin otto tuntuu ylivoimaiselta pakolta ja tekisi mieli lintsata suihkusta tai rasvauksesta ja kaikki tuntuu liian työläältä. Palataan kuitenkin näihin hyödykkäisiin ei vie kuin pari minsaa -juttuihin sitten viiden vuoden kuluttua, kun aamumuistelut kirvoittavat hihittelyä ja kaipausta!
Tämä on vain vaihe, tämä on vain vaihe, tämä on vain vaihe. Työläydessään kiva vaihe, jos totta puhutaan. Koskaan ei enää palata näin intensiiviseen läheisyyteen lasten kanssa. Minulle tämä on sitä itseään, elämää*), joka tuntuu vahvasti koko ajan eikä tarvita extremeä tai ajantappoa, kun koko ajan kaikkea mainiota, jännittävää, hienoa, ärsyttävää ja hupsua tapahtuu tässä ja nyt.
Mainittakoon kuitenkin, että tänään toimitin lapset ja puolison pellolle itse pyjamassa hengaillen ja aamutöllöä toiselle silmällä tuijotellen. Sitten tuuletin makuuhuoneen, kävin rauhassa suihkussa ja otin lehden sekä herkullisen kahviaamiaisen vuoteeseen! Aah. Minä-minä. Kohta voisi ottaa torkut ja häipyä sitten optikolle ja sohvakauppaan. Ehtiihän tuota rarua myöhemminkin...**)
*) Lapsettomuusdisclaimer: on tietysti muutakin aivan yhtä todellista, hyvää ja täyttä elämää kuin lapsiperheily ja minulla on jopa runsaasti kokemusta semmoisesta! Mutta nautin tästäkin ihan simonttina, mikä on sikäli kätsää, että olen tämmöisen valinnan ja sitoutumisen tehnyt eikä olisi hianoa kenellekään, jos tämä ei sitten olisikaan minusta pääosin kivaa.
**) Opiskelijat, älkää ottako mallia.
Jotain outoa taikaa lienee ollut tuossa lauantai-illan erikoisessa, sillä olen koko päivän ollut murskaavan hyvällä tuulella. Toivottavasti liiallinen hymyily ei häiritse liikaa kaamosmasennuksessa vaeltavia lajitovereita. Tuommoinen parisuhdepikkujoulumme tyylinen runsas ja rönsyävä keskustelu on ihan parasta, vaikka arvostan suuresti muitakin parisuhdetouhuiluja. Köh köh.
Huomenna pitäisi kirjoittaa gradua pää sauhuten, sillä olen järjestänyt itselleni vapaa-aikaa ihan vain sitä varten. Sama juttu torstaina. Otanpa kampiakselin jo lämpenemään, jotta saan väännettyä gradu-minän käyntiin heti aamusta. Pelkään vain, että vuoteen kutsu on vastustamaton. Piilotan kaikki hauskat kirjat nyt ainakin. Keskustelun ja sensellaisten ilottelujen ohella kirjan lukeminen mukavassa asennossa on yltiöpäisimpiä tietämiäni nautintoja. Vaikka on hyvään työvireeseenkin pääsy aikamoista juhlaa.
Tänään taitaa olla pääni siinä asennossa, että vaikka kysyttäisiin, pidänkö lannanluomisesta, pohdiskelisin, miten hienosti siinä on lähellä elementtejä ja elämän koko juurevuus tunkee aistimista läpi.
Emme tiedä, mikä meihin meni. Yritimme parhaamme, mutta se ei toudellakaan riittänyt. Douppinki meni pahasti överiksi. Huoh. Ja sunnuntaipäivä, joka oli varattu Pikkukaupunki-ekskursiolle ja uimahalleilulle sujuikin sohvan- ja sängynpohjalla vaikeroiden. Yritämme vaientaa omantunnon kovaäänistä mälkätystä selittelemällä, että kahden päivän oksennustauti olisi ollut lasten kannalta paaaaljon kurjempi kuin tämmöinen yhden päivän karpula.
Aikuiset ihmiset siis intoutuivat lauantai-illan kunniaksi nautiskelemaan pullon maukasta italialaista punaviiniä lasten nukkumaanmenon jälkeen, eikä siinä mitään. Punkvistia seuranneesta baarikaapin unohtuneet putelit -turneesta se riemu repesi. Olihan meillä oikein hauskaa, juttelimme tuntikausia, kuuntelimme levyjä (rauhallisella volukalla, onneksi) ja harrastimme kännisähläystä kuin luonto ja tikanpoika -vaiheessa olevat teinit, mutta aamu oli kammottava. Toistuva kysymys, jota olemme SP:n kanssa esittäneet toisillemme tänään, on mikä herranjestas meihin iski. Meidän pitäisi tietää jo tällä ikää, mitä mokomasta kiekkumarallasta seuraa.
Neljän maissa iltapäivällä heräsimme henkiin, mutta sitä ennen zombievanhemmat olivat sentään ruokkineet, pukeneet, perushoitaneet ja halailleet pari lasta. Lapsia ehkä surkeat vanhemmat säälittivät ja siksi halailua esiintyi vielä tavallista enemmän. Nyt kyllä vaaditaan runsaasti leikkiä ja huomiota, mikä on tietysti vähintäänkin kohtuullista. Sauna saa nyt toimia läyhäisenä uimahallinkorvikkeena.
Tulipa taas todistettua vanha totuus yhä päteväksi. Viskin juominen muun alkoholin päälle aamuyöstä on aina huono idea, vaikka se olisi kuinka hyvää. Onneksi talossa ei ollut tupakkaa, joten vältyin tänään vessanpytyn lähitarkastelulta.
Sairaushuoneelta lähetämme kiitokset jälleen Teletapeille, ibuprofeenille ja kylmille alkoholittomille juomille sekä tietysti pullakahveille.
Kaiken tämän halusitte tietää, vai mitä? Huoh.
Varokaa: päivän polkan aiheena pikkulapsen ruoka-aineallergia.
Tosikoisen allergiatilanne on ollut muutaman kuukauden täysin pysähdyksissä. Ravitsemusneuvoja vihjasi, että päiväkodin aloittaminen, kuten mikä tahansa vastaavankokoinen muutos, tuottaa sen verran stressiä, että luultavasti allergiatilanne pahenee joksikin aikaa. Siltä myös vaikuttaa.
Lisäpulmaa teettää yhä se, että gorillalapseni kiipeilee ja maistelee mielellään kaikkea. Hän on niin nopea ja nokkela, että hän usein ponnistuksistamme huolimatta onnistuu hankkimaan sekalaisia altistuksia. Valitettavasti yleensä aineet ovat niitä, jotka jo tiedetään allergisoiviksi. Eilen hän ehti napata kääpiökokoisen suolakeksin ja syödä siitä osan ennen kuin ongin loput pois suusta. Seuraus: kutisevaa ihottumaa kaikkialla ja suolioireita, joita en välitä nyt tarkemmin kuvailla (lukijain pyynnöistä huolimatta).
Tuossa kääpiökeksin puolikkaassa oli vehnää, maitoa ja seesaminsiementä, joten voi vain arpoa, mikä niistä aiheutti voimakkaat reaktiot, vai ehkä kaikki yhdessä. Vai söikö hän jotain muutakin sopimatonta? Seesaminsiemen on äidinmaitoaltistuksen perusteella vahva allergeeni, joten kenties jo seesamiaavistus teettää isot oireet. Annoin illalla Zyrtec-tippoja ja rasvailin, mutta siitä huolimatta lapsi raapi itseään yöllä ja sai kello yhdeltä valtaisan itkuraivarin. Voin kertoa, että unensaanti ei itseltäkään oikein onnistu, kun yössä kuuluu ankaran raavinnan ääni. Jossain unenpätkässä näin jo vereslihalle raavittua ihopintaa. En suosittele unikuvastoon.
Uusia ruoka-aineita ei kannata kokeilla niin kauan, kun lapsi oireilee. Lapsi oireilee niin kauan, kun napsii siviiliruokaa. Ehkä nyt sallituissa ruoka-aineissa on jokin epäsopiva, joka aiheuttaa oireita. Ei voi tietää, kun noita vahinkoaltistuksia tulee.
Toimintasuunnitelma: ostamme gorillahäkin ja heittelemme sinne silloin tällöin parsakaaleja ja lampaanviuluja. Äh. Kaipa ihmisen vain täytyy uutterasti pitää keittiötä kiinni, siivota murusia pinnoilta, vahtia tytärtä kuin haukka, helliä optimismia ja kiitellä nykyisen ruokavalion monipuolisuutta siitä, ettei hirveitä paineita laajentamiseen ole. Välillä pystyy jopa tekemään ruokaa, jota kaikki pystyivät syömään! Viimeksi oli kalkkunafileitä*), uuniperunoita ja parsakaalia.
*) Olen päätynyt kalkkuna-kala-muna-maitotuote-soija-vilja-rehulinjalle omassa ruokavaliossani ja se tuntuu tällä erää toimivalta. Tytär ei voi käyttää kalaa, munaa eikä maitoa, kotimaisia viljoja, soijaa jne. jne. jne. ja rehuistakin vain pientä osaa, joten päätin pitää tuon molemmilla käyvän kalkkunan safkalistallani, vaikka en niin lihasta piittaakaan, ihan vain siksi, että voitaisiin joskus syödä samaa sapuskaa. Eikä niitä kalkkunoita kuulemma voi sortaa läheskään yhtä pahasti kuin broilereita.
Esikoinen alkoi tänään pikkusiskoa hakiessa päiväkodin pihalla vastustella poislähtöä sekä itkeä ja tuskitella kovasti. Yritimme kysellä, mikäs nyt, mutta emme saaneet selville. Itku jatkui jatkumistaan päivällispöytään asti ja juttelimme sekä aprikoimme ääneen, mikä olisi voinut murheen aiheuttaa. Kun olimme riittävästi haarukoineet asiaa, poika sanoi yhtäkkiä (viittoen) "Tosikoinen" ja "ulkona". Sitten näytti kuin hän olisi sanonut "kissa", mutta hän venytti liikettä väärän arvaukseni jälkeen ja tarkoittikin "pulkkamäkeä". Tajusimme, että päiväkodin leikkipihan takana laskettiin pulkkamäessä ja Esikoinen olisi halunnut mukaan!
Kun tämä asia selvisi ja saatiin jutelluksi, ettei juuri silloin ollut mahdollista pulkkailla, mutta huomenna mentäisiin laskemaan, tuska lopahti kuin seinään. Halailtiin vähän ja päivällinen maittoi taas. Kommunikaatio on ihmeellinen asia. Tällaisiin onnistumisiin voisi vaikka tottua, jos annettaisiin tilaisuus!
PS. Jos ylläolevasta ei käy tarpeeksi hyvin ilmi, lisättäköön, että asian ymmärtäminen, selvittäminen ja ratkaisun löytyminen tuntui valtaisan hirmuttoman lämpimän ihkuttavan hienolta.
Kitisevät, aherrusviikosta väsyneet lapset tulivat astetta kitisevämmiksi, kun heidän ihana ja raksu sässänsä lähti pikkujouluihin. Itse olin pirteyden perikuva uudessa käkkärässäni (kai se tästä rauhoittuu, kun se tehtiinkin isoimmilla mahdollisilla rullilla suurin piirtein) silmät puolitangossa ja yhä ammottavampia haukotuksia päästellen.
Onneksi pulmalliseen tilanteeseen löytyi ratkaisu, joka kantaa iltapalaan asti. (Itse käännyin salaa aikuisten version puoleen.)
Hahaa! Bossi tuli kysymään meiltä plikoilta, josko joku tarvitsisi kampaajaa. Jaamäävai? Ms. Bad Hair Day, joka on jatkuvasti soittamaisillaan 112-HAIRCUT-hätälinjalle? Bossilla oli hyvälle kampaajalle aika huomiseksi klockan kaksi, mutta hän joutui työmatkalle. Kas kummaa, kun olin varannut juuri huomiseksi itselleni ekstratyöpäivänpuolikkaan ja lapset ovat hoidossa koko päivän. Sanoin siis etten minä ainakaan. Ei vais. Arvatkaa, kenellä on huomenna uusi tukka! Luultavasti salongin loivin käkkärä asustaa kuulani yllä. Voin sitten täällä kotona hörhöillä hiuksineni, kun SP menee pikkujouluihin. Ja ensi viikolla sitten elämäni ensimmäiset rillit.Tunteeko minua enää kukaan?
Tänään olen urakoinut töissä töitä niin ankarasti ja kuullut varsin vängästä urakäänteestä, että tuntuu ihanalta, etenkin näin nakusaunonnan jälkeen. Täytyy siis blogata mieltäni vaivanneesta aiheesta, ihmisistä jotka kyttäävät vain ongelmia eivätkä ratkaisuja, joskus toiste. Nyt täytyy sitä paitsi säästää aivovääntöä paluun tehneitä muuttoajatuksia varten. Muutammeko Pikkukaupunkiin sittenkin? Ja milloin? Epäilemättä kiehtovia kysymyksiä teille lukijoille.
Sori beibet. Yritin varoittaa jo otsikossa, ettei mitään järkevää ole tulossa.
Ei edelleenkään Tautia. Alan epäillä, ettei olisikaan ehkä kannattanut nautiskella kaikkia niitä suklaita, punkkuja ja rasvaisia juustoja, kun ei tullutkaan ylimääräistä joulehävikkiä. Olin aavistuksellisesti meidän jälkeemme vedenpaisumus -tunnelmissa mietiskellessäni vääjäämättä lähestyvää mahatautia. Otin siis samaan hintaan vähän viidennellekin jalalle. Mutta. Yksi mässäily ei tee ns. kesää, joten en nyt jää mokomaa suremaan.*) Hauskaa oli ja erityisen hauskaa on JOS tauti ohittaa tällä kertaa. (Missähän vaiheessa voi ruveta uskomaan, että taudille sattui huti? Kieroimmat pöpöt itävät viikonkin.)
***
Viikon hassuin luennoitsijareliikki -palkinto menee tällä kertaa vierailevalle sosiaaliantropologitähdelle (nuorehko mies kauniista pääkaupungistamme). Hän tuli lupailleeksi, että toimittaa luentomateriaalit verkkoon ladattavaksi, jottei sadan massaluennolla istuvan opiskelijaparan tarvitse kynä sauhuten kirjoittaa kaikkea kalvoilta (piirtoheitin-), mutta kas vain, voi voi. Kun hänellä ei ole tunnuksia meidän lipaston koneille ja ai kauhia ei nyt kyllä millään onnistu tämä materiaalien toimitus. Että hän on nyt tehnyt yhden prujun meitä varten, josta voimme sitten ihan itse ottaa kopioita.
Stara ei ollut kuullut, että Intterneetti, semmoinen hinee maailmanlaajuinen tietoverkko, on niin ihmeellinen, ettei hänen tarvitse ladata matskujaan meidän lipastomme koneelle. Riittää, kun hän lataa ne johonkin päin nettiä tyrkylle ja antaa meille urlin tai pyytää meidän lipastoamme linkittämään dokumänttiin. Eikö näpsää? Ihmeellinen juttuhomma tämä verkko.
Menin tauolla kysymään, voisiko hän lähettää minulle sähköpostitse materiaalit. Luennoitsija siihen, ettei hän voi lähetellä kymmeniä sähköposteja.**) (Heh heh, mutta me kymmenet kyllä voimme prujata yhtä ¤&%¤# paperinippua.) Johon minä, että voin hoitaa hänen puolestaan matskut sitten verkkoon, niin ei tarvihe muille lähetellä. Mutta ei se nyt passaa, kun hän nyt antaa meille tämän yhden kappaleen materiaalia paperilla ja meidän pitää nyt olla solidaarisia, että kaikki saavat oman monisteen.
No, mitä jos lähetän sinulle kirjekyyhkyn, voisitko sitten sitoa materiaalit pergamenttirullalla kyyhkyni koipeen, koska en pääse tulevalla viikolla monistamaan sun ¤&%¤# prujuasi ja sitten onkin jo ¤&%¤# tentti, ¤&%¤#. Ajattelin, mutta en sanonut.
Ystäväni sanoi, että meidän on ihan hyvä, koska emme ole arkeologian luennolla. Silloin olisimme joutuneet Egyptiin kaivelemaan materiaaleja sarkofagista ja tulkitsemaan hieroglyfejä. Että pitäisi olla kiitollinen ja suu soukalla.
Luennoitsija selvästi valehteli ja mietin kahta erilaista tulkintaa. 1. Hänen materiaalinsa ovat niin levällään, ettei hän kehtaa tuikata niitä sellaisenaan verkkoon eikä hän, ¤&%¤#, viitsi alkaa hioa niitä riittävän siivoon kuntoon. 2. Hän on niin ¤&%¤# käsi netinkäytössä, ettei osaa lähetellä tiedostoliitteitä eikä pyytää laitokselta ketään auttamaan materiaalien asettamisessa tyrkylle laitoksen sivuille.
Minulla on nyt kolme vaihtoehtoa. 1. Menen luentotenttiin lukematta materiaaleja. Duh. 2. Menen uusintatenttiin, jos jotenkin onnistun saamaan käsiini prujun noista materiaaleista. 3. Unohdan koko ¤&%¤# sosiaaliantropologian tällä erää.
Tauon jälkeen kyrsi niin ankarasti, etten enää pystynyt vastaanottamaan heebon jutuista mitään, vaan kaikki kuulosti ärsyttävältä määkinältä. Lähdinkin siitä töihin etuajassa, että siitäkin ajasta olisi jotain hyötyä. Ihanaa olla tämmöinen kypsä ja tyyni aikuisopiskelija, joka ei anna sivuseikkojen haitata tiedonjanon sammuttamista.
*) Pakko tunnustaa, että minun mässäilyni on pientä sormiharjoittelua jonkun muun mittapuulla. Kahdeksan konvehtia, yhtä monta juustolla päällystettyä keksiä ja puolikas punkkuputeli on jotenkin amatöörimäistä meininkiä, josta ei edes tule vielä paha olo.
**) Itse olisin sanonut opiskelijoille vastaavassa nolossa tilanteessa, että lähettäkää minulle sähköpostia huomenna klo 16 mennessä, niin panen klo 18 mennessä paluusähköpostissa tulemaan matskut. Paitsi että panisin paluupostiin linkin dokumenttiin enkä tukkisi röörejä tiedostoliitteillä.
Nyt Se on ehkä meillä. Ainakin Esikoinen aamulla oli ennenkuulumattoman rauhallinen, ellei peräti flegmaattinen ja lojuskelevainen, kunnes sähköistyi, nousi ja tyhjensi pötsiparkansa. Se viittaa siis kauhujen oksutautiin, josta on peloteltu viime aikoina lehdissäkin. Vielä yritän leikkiä toiveikasta, kun poika ei ole oksentanut toista kertaa ja me muut olemme verrattain terveen oloisia (väsyneitä vain). Mutta pelkään pahinta. Minulla on ollut valitettava taipumus saada kaikki lasten mahataudit ja olla niiden takia kipeä kuin pieni, äärimmäisen kipeä elukka.
Isollaveikalla olisi megalomaanisen hauskat izenäisyyspäiväjuhlat, mutta enpä taida mennä levittämään tautia. Lupaan taas kerran itselleni, että jonain vuonna, perhana, aion katsoa linnan pukunäyttelyn sellaisten tyyppien seurassa, jotka ymmärtävät arvostaa pukuompelijan koulutuksen suomaa rintaääntäni ja kommentoivat kansakunnan kerman edustuskekkeröintiä omasta näkökulmastaan yhtä rakentavasti ja sivistyneesti. (Hehe. Mut pelkkä haukuskelu ei ole tarpeeksi viihdyttävää.) SP:n mielestä linnan juhlien katselu ei muka ole hauskaa.
Otsikko on nyysitty nuoremmalta isoltaveikalta, joka tapasi soitella lapsena ystävältään ja pyytää yöpymislupaa noilla sanoilla. Meille siitä tuli lentävä lause, johon yhdisteltiin erilaisia, kiusallisen realistisia yrjöääniä. (Korkeatasoista huumoria jo vuodesta 1967 on tavaramerkkini.)
Oksentaminen on niin kamalaa, ettei sitä voi yrittää päihittää muuten kuin huumoroimalla.
Päivän kunniaksi voisin kirjoittaa ummet ja lammet itsenäisyydestä, mutta uskon tämän aihelman muiden bloggaajien luotettaviin kätösiin. Itse oikeastaan kaipaisin kerran vuodessa epäitsenäisyyspäivää, jolloin meikäläinen itsenäisyysfriikkikin voisi heittää lekkeriksi. Näinköhän tämä idea saa tuulta alleen.
Töissä tulee harmillisen usein vastaan vanha tuttu teflonilmiö. Kun käytän jotain avainsanoja, keskustelukumppani painaa nappia joka käynnistää huippunopean teflonsuojan laskeutumisen aivojen ylle, jolloin tiedon tarttuminen estyy tehokkaasti. Kyseessä on sivistynyt versio siitä, kun paukutetaan korvia ja sanotaan LAALAALAALAA. Teflonin tunnistaa lasittuneesta katseesta ja dialogin muuttumisesta yksipuoliseksi. Vastaukset ovat usein monotonisia ja yksitavuisia ja toinen tuntuu jauntanneen henkisesti Australiaan.
Jos sanon Help tai lokalisointi, teflonilmiö tavallisesti iskee melko nopeasti. Jos nämä sanat sanoo peräkkäin, tyypit yleensä LAALAALAALAAn lisäksi ryömivät hetkessä pöydän alle sikiöasentoon.
Tefloninkäyttöön on epäilemättä järkeviä syitä. Ei kuulu minulle lienee tavallisimmasta päästä. Halutaan säästää itseä kiireisessä tilanteessa kaikelta, minkä ei katsota kuuluvan välttämättömiin asioihin. Harmi vain, että päätös hyljeksimisestä saatetaan tehdä ennen kuin aivot ovat ilman teflonia saaneet puntaroida, onko asia todellakin välttämätön vai ei. Ongelmiahan siitä seuraa.
Tunnen monia, jotka ovat rajanneet jotkin tiedon tai taidon alueet kerta kaikkiaan pois elämästään ja teflon putkahtaa heti, kun hisahtaakin tuolle alueelle kuuluvista asioista. Se voi olla käytännössä hankalaa ihmiselle itselleen. Sosiaalisesti se on siedettävää, jos kuitenkin valtaosa asioista on ei-teflonoivia. Moni myös vääntää teflonit, jos keskustelukumppani puhuu omasta intoaiheestaan. Liian intohimoinen kiinnostus ei ole sosiaalisesti oikein hyväksyttävää, paitsi muiden intomielten seurassa ja epäkohtelias ignorointi katsotaan soveltuvaksi palautteeksi intopiille.
Itselläni varmasti on myös näitä avainsanoja. Olisi hauskaa kartoittaa ne, mutta niiden nappaaminen on hankalaa. Teflonointi on salamannopeaa eivätkä oivallukset pysty järin sitä suojaa läpäisemään. Uskallan kuitenkin väittää, että olen aika ennakkoluulottomasti kiinnostunut monista asioista eikä keskustelukumppanin intomieli ei saa minua lasittumaan, pikemminkin päin vastoin. Ainakin, jos joskus puhutaan jostain muustakin kuin sammakoiden lisääntymisestä tai pyrstötähtien sielunelämästä. Tähän omahyväisyyteen ei auta kuitenkaan teflonoitua.
Lapset intoutuivat tänään huoneessaan megalomaaniseen palikkaleikkiin, joten vetäydyimme SP:n kanssa makuuhuoneeseen hihittelemään. Kehitimme samalla uuden, rautaisen laihdutuskonseptin. Jos hankkii riittävästi mielihyvää, stressikarkotetta ja liikuntaa seksin avulla, ei tarvitse vartioida enää painoa! Mullistavaa kerta kaikkiaan.
Hankalaa vain on, että nuo kaksi ehkäisyvälinettä riehuvat kaiket päivät valtoimenaan. Illalla, kun e-pötikät on saatu nukkumaan, tekee mieli viettää hetki sitä kuuluisaa omaa aikaa ja katsoa yhtä aikaa telkkaria, lukea lehteä ja blogata. Lisäksi yleensä pitää tehdä erinäisiä työ- ja kotihommeleita, minkä jälkeen onkin valmis kaatumaan puolikuolleena petiin eikä tuo solakkuuspuoli jaksa innostaa, vaikkei juuri sattuisi olemaan hormonikaan poikittain.
Mitenkähän suurperheet syntyvät? Uivatko vauvansiemenet ilmasiltaa pitkin?
Pakkaan laukkuun hiukan serpentiiniä (siitä minut tunnistaa tarvittaessa) ja laitan oikein ripsiväriäkin simmuun! Kaipaamme kaikkia poissaolevia, joten valmistautukaa aivastelemaan! Vielä ehtii Helsingistäkin Tampereen asemaravintola Semaforiin junalla meitä katsomaan *houkuti houkuti*. Takaisin kotiin pääsee puolen yön ja aamuneljän kieppeellä. (Jälkimmäinen on aika extremeä kyllä, mutta nuorena on sitäkin harrastettu.)
Olen Jaatispostista lukenut ja keskusteluissa kuullut itkettäviä, turhauttavia, kamalia, rasittavia, tolkuttomia kokemuksia välttämättömistä avustajapalvelusta tappelemisesta, mutta aika ajoin onneksi myös onnistuneita ja sujuvia tapauksia tulee vastaan. Mikä tässä voi olla niin vaikeaa? Vaikeavammainen ihminen tarvitsee avustajaa usein elämän kaikkiin perusasioihin ja johonkin pieneen ekstraankin, kuten harrastukseen. Ilman avustajaa elämä ei kerta kaikkiaan onnistu. Kuitenkin tässä asiassa jumpitellaan ja hannataan ja suorastaan rikotaan lakia.
Kysyn äksättä kertaa, miksi kunnille ei ole mitään rangaistuksia lakien rikkomisesta, vaikka kaikille muille on? Laittomasti kohdellut perheet eivät saa korvauksia, korkeintaan takautuvasti sen, mikä heille olisi kuulunut. Vammaisperheillä on muutenkin raskasta ja vaikeaa, joten harva jaksaa käydä tappelemaan laillisten oikeuksiensa puolesta eivätkä kaikki tietenkään edes tiedä ja tunne oikeuksiaan. Sopiiko tämä jonkun oikeustajuun? Onko lyhyen tähtäyksen verorahojen säästäminen keinolla millä hyvänsä todellakin suurin hyve kuntalaisten mielestä?
Autismi-lehdestä (5/2005, mainio julkaisu, joka tulee kaikille Autismi- ja Aspergerliiton jäsenille) luin Pirjo Klemolan jutun eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmästä (VAMYT), joka on jotenkin onnistunut välttämään haukansilmäistä huomiotani aiemmin (ehkä siksi, että heillä ei ilmeisesti ole nettisivuja*). Ulla Anttila, itse RETT-tytön äiti (ks. Allin elämää äidin silmin), vetää ryhmää, jossa on edustettuna kaikki eduskuntapuolueet.
Luin ilahtuneena, miten 28.10. pidetyssä tiedotustilaisuudessa Arja Alho vaatii vaikeavammaisten avustajapalvelua subjektiiviseksi oikeudeksi. Nythän avustajan saaminen on kiinni kunnan hutsituksesta ja vammaiset ovat hyvin eriarvoisessa asemassa asuinpaikkansa perusteella. Eero Akaan-Penttilä kysyy tiukasti, miten perustuslaillisiin ihmisoikeuksiin kuuluva asia voi jauhautua kymmenen vuotta. Kysymys ei ole rahasta, sillä vaikeavammaisia ihmisiä on suomalaisista vain 0,04 %. Päivi Räsänen selvittää, että kyseessä on perustoimintojen, kuten vessassakäynti, peseytyminen, pukeminen, syöminen ja liikkuminen, tukemisesta. Itse lisäisin perustoimintojen luetteloon myös kommunikoimisen. Lauri Oikonen vie viestiä ministeriöön ja peruspalveluministeri Liisa Hyssälältä odotetaan vastausta kolmen viikon kuluessa.
(Jätin itse kunkin poliitikon puolueen tahallani pois, sortsit vaan.)
Yli 130 kansanedustajaa kaikista eduskuntapuolueista tuumaa, että avustajakysymys pitäisi ratkaista jo tällä kaudella, mutta VAMYT ei heittäydy optimistiseksi. Tiedotustilaisuudessa kuitenkin arvioidaan, että avustaja-asia tulee käsittelyyn viimeistään seuraavien hallitusneuvottelujen yhteydessä.
Nämä eivät tosiaan ole uusia tuulia. EsimerkiksiVammaistyöryhmä '96 teki jo vuonna 1997 kustannusneutraalin esityksen, jossa ehdotetaan vammaistukien uudelleen kohdentamista mm. siten, että avustaja- ja tulkkipalveluita parannetaan, kun verotuksen invalidivähennys poistetaan. Ehdotuksia on toteutettu vain pieneltä osin. Avustajajärjestelmää ei ole uudistettu lainkaan. Ehkä päättäjäpuolelle tarvittaisiin enemmän avustajia näiden avustaja-asioiden edistämiseksi?
Meille avustajakysymys ei ole vielä ajankohtainen, sillä koululuokassa on riittävästi avustajia, iltapäiväkerhossa**) pärjätään näin ja kotona sekä harrastuksissa avustamme me vanhemmat. Ajan mittaan tarve avustaja- ja tulkkipalveluihin tulee todennäköisesti meilläkin päin polttavaksi. Toivottavasti tahtoa löytyy korjata asia nyt eikä seuraavan kymmenen vuoden kuluttua.
*) Tämä on vitsailuntynkää, jossa on totta toinen puoli.
**) Josta kaupunki perii laittomia summia.
Veijo Kaupunki (nimi ehkä muutettu) vastasi sähköpostiini ja pahoitteli asiaa! VK sanoi, että kyllä isäkin voi olla avustaja. Autisteja voi olla vaikea hoksata vammaiseksi, selitti Veksi. Uimahallin henkilökunnan kanssa on puhuttu asiasta, jonka nyt pitäisi olla kunnossa. Heitin VK:lle ehdotuksen, jotta olisiko jonkinlainen vammaiskortti paikallaan. Kortti kourassa asiasta ei tarvitsisi vängätä tai välttämättä edes pukahtaa. (Tiedän ihmisiä, joille tekee pipiä sanoa "vammainen".) Kannattaahan näitä ideoita aina heitellä ilmoille, jos vaikka jokin nappaisi.
Riitta Kaupunki (ei välttämättä oikea nimi) soitti ja ilmoitti huomisen erityisuimakoulun peruuntumisesta remonttitöiden takia. Koska peruuntuminen tuntui harmilliselta, tajusin, miten arvokkaaksi uimakoulu on osoittautunut. Kaupunki perii siitä jonkin nimellisen summan lukukaudessa ja tarjoaa mainiota uimaopetusta vammaisille lapsille kerran viikossa. Tanssin hetken ripaskaa, kun kuulin, että hommeli jatkuu kevääseen.
Ope Kaupunki (joojoo) kertoi reissuvihossa, että Esikoinen on haka tekemään ompelutöitä ja LTO Kaupunki (täysin oikea nimi) kehuskeli Tosikoisen hämmästyttäviä kaulintataitoja. Palaute ei aina ole yhtä ylistävää, mutta sen sävy on kummassakin tapauksessa semmoinen, että lapsistamme pidetään ja heistä ollaan kiinnostuneita. Ei paha juttu koululaiselle tai varhaiskasvatettavalle.
Kohta menemme Puisto Kaupungin yhdessä Luonto Emosen kanssa tarjoamien pulkkamäki- ja leikkipuistonautintojen pariin hurvittelemaan. Kiitokset teille kaikille Kaupunki-tyypeille!
Tänään avataan ensimmäinen varsinainen joulukalenterin luukku. Tänään vietetään myös maailman AIDS-päivää. Tänään vietetään torstaita. Tänään toivutaan eilisestä 11-vuotistapaamispäivästä. (Jota juhlittiin suklaamuffinikahvien voimin.) Tänään voi myös ryhtyä savuttomaksi, tarkastella aurinkokuntaa tai miettiä kehitysmaiden velkakriisiä.Tänään valmistaudutaan henkisesti Tampereen asemaravintolassa koittavaan semaforialaiseen tapaamiseen - ylihuomenna 3.12. klo 19! Voitte tietenkin tavata toisianne aiemminkin, mutta lapsipoliittisista syistä itse vääntäydyn vasta seitsemän aikaan paikalle. Jos joku tahtoo puhelinnumeroni tunnistamista ja yleistä ilmoittelua sekä tekstiviestien lähettelyä varten, lähetelköön postia. (Susienne, olen tainnut unohtaa lähettää sulle numeroni. Yritänpä muistaa pian.)Paikalle on ihan varppina tulossa minä sekä Ohi Ammuttu. Mahdolllisesti myös Wilhelmiina. Onpa tainnut Matonen, Herkku, Kukkis ja Helenkin vilautella tulomahdollisuuksia. Hento toive elää myös, josko Elma jaksaisi pörähtää paikalle ja vastaanottaa 50-tonttuispalkintonsa. (Huom. tulossa haamupäivityksiä, saan toivon mukaan jatkaa luetteloa.) Tervetuloa myös muut! Tapaaminen ei ole miehiltäkään kielletty millään muotoa. Ilmoitelkaa armaat! Serpentiiniäkin saapi tuoda, niin tunnistus onnistuu. Simasta saattaapi olla pieni pula, mutta siideriä pitää talosta löytymän. Kuten myös olutta, GT:tä, viiniä, kahvia, kolaa ynnä muuta hyvää.
Tekstit
