Erityisiä juttuja

Enemmän ja vähemmän vammaisten eli erityislasten vanhemmilla on usein erityisen hankalaa. Yllättävät asiat voivat olla vaikeita, esimerkiksi suihkussa on joissain vaiheissa ollut järkevintä käydä töissä, kymmenen minuutin bussi- tai kävelymatka on voinut olla tuskien taival - kauppa-asioinneista ym. tuikitavallisista asioista puhumattakaan. Siitä voi lähteä, että ihan mikä tahansa saattaa osoittautua vaikeaksi ja jossain vaiheessa osoittautuukin. Vaikeudet voivat alkaa yhtäkkiä varoittamatta ja jatkua määrättömän pitkän tuntuisen ajan, viikoista kuukausiin ja joskus jopa vuosiin*).

Korvaukseksi voi olla erityisen hauskaa, kun asiat hoituvat. Sain valtaisia hykerryksiä tänään, kun kävin Esikoinen kaverinani äänestämässä. Lähdin melko skeptisin**) mielin ja päätin etukäteen, etten ala kiusata meitä pakkoäänestyksellä, jos tuntuu, ettei homma ota hoituakseen. Käyn sitten vaikka viittä vaille kahdeksan illalla uurnilla, jos ei muu auta. Mutta mitä! Lapsi tunsi protokollan vanhastaan ja oli täysin tilanteen lunkina herrana. Tällä kerralla hän istahti äänestyspaikalla olevaan upottavaan nojatuoliin relaamaan, kun äiti kävi huhkimassa äänestyskopissa. Ei karkaillut, ei harhaillut, ei kaatanut koppia tai kiskonut paperiliuskoja. Loistavaa! Lopuksi hän sai tuikata sekalaisen kasan kolikoita keräyslippaaseen.

Äänestyksen jälkeen palkitsin sällinkäisen Voimalehmä-pirtelöllä, jonka kävimme edelleen erityiskohtaloa uhmaten noutamassa pikkukaupasta ja sekin reissu luonnistui loistavasti! Tietenkin Arlan PowerCow***) on pojalle melko kovan luokan motivaattori, mutta on nähty tilanteita, ettei sekään riitä. Luulen, että Esikoisesta oli myös mukavaa hengailla vaihteeksi kaikessa rauhassa kahden äidin kanssa. Kyseinen äiti ainakin nautti siitä suuresti.

Kotimatkalla mietin taas tähdellistä ja kaikin puolin loistokasta teoriaani, että Y-kromosomissa on jokin geeni, joka aiheuttaa keppien keräilyn ja heiluttelun kävelymatkoilla. En ainakaan itse muista heilutelleeni keppejä tai huomanneeni semmoista pikkutytöillä, sen sijaan melkein kaikki käyskentelevät pikkupojat heiluttelevat keppejä aina kynnelle kyetessään. Esikoisen kepinheiluttelussa ei ole kyse sosiaalistumisesta, joten sen on oltava Y-kromosomin hommeleita.****) Panin vähän jarrua heiluttelulle, kun mukaan alkoi tarttua yhä valtavampia karahkoja, mutta ilmeestä päätellen poika oli tarttunut karahkaan enempi huumorimielellä. Sitten me nauroimme.

Erityisen hauskaa vaalisunnuntaita kaikille ja tuikatkaa lämpöä erityisillenne!

PS. Jos et koe, että erityislapsi on sinun puhe- tai kirjoitustapaasi sopiva sana, voit käyttää ilmaisua kokonaisuudessaan, eli sanoa erityistä tukea tarvitseva lapsi. Useimmiten myös vammainen on käypä sana. Eräällä postituslistalla näin kirjoittajan käyttävän erityislapsi-sanaa aina lainausmerkeissä ja se näytti törkeältä (ja oli myös luullakseni tarkoitettu ilkeilyksi). On myös ei-vammaisia lapsia, jotka tarvitsevat erityistä tukea, joten herkillä alueilla saatetaan liikkua. Joidenkuiden mielestä vammainen on maailman kauhein haukkumasana omalle, rakkaalle lapselle, kun taas meidän muiden mielestä se on oiva, selkeä sana kuvastamaan, minkätyyppisestä asiasta on kyse. (Tästä voi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan tähän.)

*) Kuten Esikoisen tapauksessa erään lääkärin neropatteilusta seurannut pituusmittauskammo, joka osoitti viime viikolla terveydenhoitajan mukaan laantumisen merkkejä, vaikka ei kokonaan ollut hävinnytkään. Noin 140 senttiä on mittaa seitsenvuotiaallamme.
**) Understatement of the month.
***) Jäämme odottamaan Arlalta yhteydenottoa, vink vink.
****) Huom. ei kannata ottaa hirveän tosissaan tätä mietettä.