Enemmän ja vähemmän vammaisten eli erityislasten vanhemmilla on usein erityisen hankalaa. Yllättävät asiat voivat olla vaikeita, esimerkiksi suihkussa on joissain vaiheissa ollut järkevintä käydä töissä, kymmenen minuutin bussi- tai kävelymatka on voinut olla tuskien taival - kauppa-asioinneista ym. tuikitavallisista asioista puhumattakaan. Siitä voi lähteä, että ihan mikä tahansa saattaa osoittautua vaikeaksi ja jossain vaiheessa osoittautuukin. Vaikeudet voivat alkaa yhtäkkiä varoittamatta ja jatkua määrättömän pitkän tuntuisen ajan, viikoista kuukausiin ja joskus jopa vuosiin*).
Korvaukseksi voi olla erityisen hauskaa, kun asiat hoituvat. Sain valtaisia hykerryksiä tänään, kun kävin Esikoinen kaverinani äänestämässä. Lähdin melko skeptisin**) mielin ja päätin etukäteen, etten ala kiusata meitä pakkoäänestyksellä, jos tuntuu, ettei homma ota hoituakseen. Käyn sitten vaikka viittä vaille kahdeksan illalla uurnilla, jos ei muu auta. Mutta mitä! Lapsi tunsi protokollan vanhastaan ja oli täysin tilanteen lunkina herrana. Tällä kerralla hän istahti äänestyspaikalla olevaan upottavaan nojatuoliin relaamaan, kun äiti kävi huhkimassa äänestyskopissa. Ei karkaillut, ei harhaillut, ei kaatanut koppia tai kiskonut paperiliuskoja. Loistavaa! Lopuksi hän sai tuikata sekalaisen kasan kolikoita keräyslippaaseen.
Äänestyksen jälkeen palkitsin sällinkäisen Voimalehmä-pirtelöllä, jonka kävimme edelleen erityiskohtaloa uhmaten noutamassa pikkukaupasta ja sekin reissu luonnistui loistavasti! Tietenkin Arlan PowerCow***) on pojalle melko kovan luokan motivaattori, mutta on nähty tilanteita, ettei sekään riitä. Luulen, että Esikoisesta oli myös mukavaa hengailla vaihteeksi kaikessa rauhassa kahden äidin kanssa. Kyseinen äiti ainakin nautti siitä suuresti.
Kotimatkalla mietin taas tähdellistä ja kaikin puolin loistokasta teoriaani, että Y-kromosomissa on jokin geeni, joka aiheuttaa keppien keräilyn ja heiluttelun kävelymatkoilla. En ainakaan itse muista heilutelleeni keppejä tai huomanneeni semmoista pikkutytöillä, sen sijaan melkein kaikki käyskentelevät pikkupojat heiluttelevat keppejä aina kynnelle kyetessään. Esikoisen kepinheiluttelussa ei ole kyse sosiaalistumisesta, joten sen on oltava Y-kromosomin hommeleita.****) Panin vähän jarrua heiluttelulle, kun mukaan alkoi tarttua yhä valtavampia karahkoja, mutta ilmeestä päätellen poika oli tarttunut karahkaan enempi huumorimielellä. Sitten me nauroimme.
Erityisen hauskaa vaalisunnuntaita kaikille ja tuikatkaa lämpöä erityisillenne!
PS. Jos et koe, että erityislapsi on sinun puhe- tai kirjoitustapaasi sopiva sana, voit käyttää ilmaisua kokonaisuudessaan, eli sanoa erityistä tukea tarvitseva lapsi. Useimmiten myös vammainen on käypä sana. Eräällä postituslistalla näin kirjoittajan käyttävän erityislapsi-sanaa aina lainausmerkeissä ja se näytti törkeältä (ja oli myös luullakseni tarkoitettu ilkeilyksi). On myös ei-vammaisia lapsia, jotka tarvitsevat erityistä tukea, joten herkillä alueilla saatetaan liikkua. Joidenkuiden mielestä vammainen on maailman kauhein haukkumasana omalle, rakkaalle lapselle, kun taas meidän muiden mielestä se on oiva, selkeä sana kuvastamaan, minkätyyppisestä asiasta on kyse. (Tästä voi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan tähän.)
*) Kuten Esikoisen tapauksessa erään lääkärin neropatteilusta seurannut pituusmittauskammo, joka osoitti viime viikolla terveydenhoitajan mukaan laantumisen merkkejä, vaikka ei kokonaan ollut hävinnytkään. Noin 140 senttiä on mittaa seitsenvuotiaallamme.
**) Understatement of the month.
***) Jäämme odottamaan Arlalta yhteydenottoa, vink vink.
****) Huom. ei kannata ottaa hirveän tosissaan tätä mietettä.
polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa kiireistä aikaa tulta on kengissä laukata täytyy laukkaa, laukata laukkaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)



13 kommenttia:
Olen viime päivinä ajatellut sinua usein, sillä joka kerta kun olen kännykälläni yrittänyt kirjoittaa "Lauran" (as in, "menen nyt katsomaan Lauran ja Mikon mahd tulevaa kotia"), kännykkäni kirjoittaa Kauran.
No, se siitä. Kirjoituksiasi on mukava lukea. Erityiskontaktini ovat pääsääntöisesti työn puitteissa (yläkoulun opettaja), ja AINA tekee hyvää kuulla lisää, erityisesti kotinäkökulmasta.
Joo ja syy miksi tämäkin kirjoitus: kyllä meillä ainakin tuo NEITI Anni Hedvig on kova keppien keräilijä. Kaikki tarttuu mukaan. Ja ne kepit pitäisi saada tuoda sisälle myös. "Äiti, mä kyllä arvaan että sä varmaan kieltäydyt, mutta mä kysyn kuitenkin..." <--- yleisin tapa aloittaa kaikki arveluttavat kysymykset
Hanna G
Hanna, sinne meni sekin hieno teoria :-D
Tosi ilahduttavaa, että näistä jutuista saa myös ammatillista evästä! Erityispuolella on mahdottoman tärkeää hahmottaa lapsen näkökulmaa ja sekös on aika haastava homma esmees autismikirjon lasten tapauksessa.
Kävimme mekin äänestämässä, koko perheen voimin, eikä erityisen montaa koppiakaan kaatunut (no ei siellä kyllä ollutkaan kuin kaksi).
Kuten Hanna tuossa ylhäällä, minäkin tunnen muutaman likkalapsen joilla on selkeitä keppienkeräilygeenejä. Tuon ei ollut tarkoitus kuulostaa yhtään hävyttömältä.
Levollista sunnuntaita!
140 cm, kuulostaa komealta!
Hienoa, että teillä oli onnistunut äänestysreissu. Meilläkin on aina lapset olleet mukana äänestämässä. Oppivat siinä käyttäytymistavat ja aistivat tilanteen merkityksellisyyden. Uskoisin.
Munkin täytyy romuttaa sun teoria:) Kuopus on innokas keppien keräilijä ja se vielä laittaa ne tanaan ja sanoo "pumpum". Enkä todellakaan tiedä mistä se on tuon oppinut, koska meillä ei ole kotona aseita, emme ole erityisen militantteja (no, mies on käynyt armeijan ja mun isä oli siellä töissä...) eikä meillä 3-vuotiaat katso väkivaltaohjelmia.
Termistö on niin jännää, kun ekassa erityispedan esseessäni käytin ilmaisua "oppimishäiriöstä kärsiviä" ja mua oikaistiin, että se kärsiminen ei ole korrekti termi. Seuraavan opintojakson esseen otsikossa luki "tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle"...
Haastan sinut samalla outojen tapojen meemiin: http://arkiajatuksia.blogspot.com/2006/01/outojen-tapojen-meemi.html
Selvennän vielä: siis toisen jakson opettajan valmiiksi kirjoittamassa otsikossa oli sama kärsiminen, mistä ekan jakson opettaja mua oikaisi. Ota tästä nyt sitten selvää, näin opiskelijan näkökulmasta.
Oonkin tässä pähkäillyt, voinko töissä ja työteksteissä käyttää ilmausta "erityistä tukea tarvitsevat kirjaston asiakkaat" esimerkiksi kehitysvammaisista aikuisista. Ilmeisesti voin:)
moro, sut on haastettu. sori.
Kiitos muhkeista kommenteista jälleen! Vastailen hieman sumeasti sikin sokin ajatuksiin.
Täytyy nyt todeta, että niin mahrottoman upea keppiteoriani meni ihan päreiksi. Luultavasti päreytyksen kruunaa se, että Tosikoinen viimeistään ensi kesänä alkaa vimmatun kepityksen ja ovenpieltämme koristaa seudun hienoin keppikokoelma (kun en minäkään päästä keppejä sisälle, ikävä ihminen olen). Voi harmi :-)
Äänestyspaikalla tuntuu leijuvan aina hyvä ilmapiiri, jonka varmaan lapsetkin yleensä aistivat, ainakin oma antennipoikani nähdäkseni sen tekee.
Piikkis, olen kans sitä mieltä, että "kärsimistä" pitää käyttää harkiten vammaisuusjutuissa. Esim. autismiin voi liittyä ja yleensä liittyykin toki kärsimistä, mutta myös hyviä puolia, iloa, nautintoa ja sensemmoista. Ainakin meillä päin. "Ongelmista kärsiminen" kuulostaa johdonmukaiselta, mutta ehkä mieluummin puhuisi kuitenkin oppilaista, joilla on tarkkaavaisuuden ongelmia. Kärsimys on aika iso sana ja siinä mielessä myös vahva, ellei sitä vesitetä. Asia on kuitenkin aina tärkeämpi kuin kielen korrektius!
Jenni, ainakin omaan korvaani kuulostaa toimivalta. Ilmaus voi sisältää vammaisten ihmisten lisäksi myös muita erityistä tukea tarvitsevia, kuten vaikka vieraasta kulttuurista yhtäkkiä Suomeen tipautettuja asiakkaita tai ikääntymisen myötä putkahtaneiden pulmien kanssa kamppailevia asiakkaita. "Erityinen tuki" on mielestäni siksikin mukava ilmaus, että se sisältää ajatuksen siitä, että kaikki tarvitsevat tukea - jotkut tarvitsevat erityistä tukea :-)
Piikkis ja Mediaope, kantsiko haastaa, mitä? ;-)
Joo, kyllä mäkin vältän nyt sitä "kärsimistä", ja tajuan, että oli aloittelijan ajattelemattomuuksia. Mutta olipa huvittavaa kun heti perään toinen opettaja käytti sitä...
Minä olen jo suorastaan ruvennut kaipaamaan sitä raivostuttavaa keppikokoelmaa ovenpielessä. Kun Laps siinä viiden vanhana roudasi sylillisen keppejä tyttökaverinsa(samanikäinen) luo, tyttö kysyi äidiltään, että miksi pojat aina kerää keppejä. Äitinsä sanoi, että se on kai poikien hommaa ja tyttö oli miettinyt monta tuntia, että mikäs sitten on tyttöjen hommaa. Tulin hakemaan Lasta sieltä hoidosta ja kysymysryöppy tyttöjen ja poikien hommista lävähti päin pläsiä. En osannut vastat muutakaan, kuin että kyllä se keppienkeräily voi olla tyttöjenkin hommaa, jos siitä tykkää. Tämä ko. tyttö ei kyllä nähnyt siinä mitään järkeä.
Päiväkoti, jossa laps oli 3-6-vuotiaana, on ns. rauhankasvatuspäiväkoti eikä siellä saa tehdä sotajuttuja legoilla yms eikä tuoda sotaleluja kotoa. Silti pojat rakentelivat aseita kaikesta mahdollisesta materiaalista, mitä käsiinsä saivat. Jouduin vakavasti miettimään käsityksiäni sotaleluista.Ostin sitten Lapselle miekan. Nyt sillä on varmaan kaksikymmentä miekkaa(itsetehtyjä suurin osa) ja ne on "hiekkamiekkoja" ja "lumimiekkoja" ja "taistelumiekkoja". Eli edelleen taistelevat miekoilla tuossa pihalla kaikessa rauhassa ja ystävyydessä..
-minh-
Piikkis, joskus opetusväki kärsii "älä tee kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" -syndroomasta ;-D
Minh, kiitos taas eloisasta tarinasta, josta tulee kaikenmoista hauskaa mieleen, vaik ei just mitään järkevää sanottavaa! Miekkahomma kuulostaa sympaattiselta :-)
Lähetä kommentti