Hemmottelua

Kuten Elma, tuumaan, että tämä sunnuntai on ollut harvinaisen pitkä. Valitettavasti tämäntapainen nälkävuotta tapaileva tunnelma ei tunnu pidentävän elämää.*) Kello puoli neljä SP jo ihmetteli, eikö tämä päivä lopu ikinä. Kello puoli viisi minä ihmettelin, eivätkö lapset voisi mennä nukkumaan jo kuudelta. Puoli kuuden aikaan ihmettelimme, eikö tämä flunssa lopu ikinä ja eikö se kello nyt jo voisi olla kahdeksan. Flunssan räydyttämät vanhemmat ja terveet, pitkästymisen riivaannuttamat lapset (joista yksi on puolitoistias ja toinen autistinen) on hyvin huono yhdistelmä.

Sitten tapahtui jotain ällistyttävän hemmottelevaa. Varttia vaille seitsemän olin keitellyt puuroa lapsille ja valinnut heille vaatteet huomiseksi, kun SP tuumasi, että voisin mennä vuoteeseen katselemaan neiti Marppelia. Lasten käydessä puurolautastensa kimppuun hipsin yksin suloiseen aviovuoteeseen chilisuklaa kaverina ja nautiskelin erinomaisista näyttelijöistä, kohtuullisesta kässäristä, mainioista vaatteista ja lavastuksista, onnistuneesta kuvauksesta ja erinomaisen viihdyttävästä kokonaisuudesta. Christien henkilögalleriaan kuuluu käytännössä aina räyhäkkäitä, persoonallisia naishahmoja, joten hänen teoksiaan ei tarvitse vastaanottaa feministiminän rähjätessä häiritsevästi taustalla. Tai etualalla.**) Minun hemmotteluajallani taustalta kuului vain, miten SP luki kirjoja lapsille, jotka ilmeisesti jopa jaksoivat hiukan kuunnella.

Vaikka olin aiemmin päivällä valittanut, että haluaisin pitää edes yhden tauon lasten nukutuksesta (yleensä työstämme yhdessä lapset yöpuulle), en arvannut, että kanssani ihan yhtä kipeä ja väsy SP lahjoittaisi minulle tämmöisen muhkean rentoutumissession.

Pidän muuten aika tavalla Geraldine McEwanin Marplesta. Hän muistuttaa enemmän kirjoista saamaani Marple-mielikuvaa kuin omalla tavallaan mainio Joan Hickson.

*)Toisin kuin Catch-22:n Dunbar olettaa, minä uskon, että pitkäntuntuinen elämä sisältää kaikenlaista jännittävää ja mielenkiintoista. Vaikka kello viuhtoo viisareitaan huimaa vauhtia hyvässä tunnelmassa, jälkikäteen nopea ajankulu tuntuu yleensä täyteläisemmältä, pidemmältä, kun taas pitkästyksessä vietetyt tunnit ovat kadonneet iäksi.
**) "Pitääkö kaikki ottaa niin vakavasti? Tämähän on vain viihdettä", minulle on monesti sanottu. Ehkä sitten, jos opin sulkemaan 90% aivoistani pois, voin harrastaa tämmöistä "vain viihdettä". Siihen asti viihdyn parhaiten täydellä aivokapasiteetilla, sillä esim. feministiminän räyhäyskin on hyvin viihdyttävää omalla tavallaan. Siitä tietää olevansa elossa yms. En nyt väitä, että "vain viihdettä" -porukat olisivat aivoiltaan vähempikapasiteettisia, heillä vain on erilainen elämänasenne.