Riivaava hampurilainen viitottuna

"Haluaisitko oppia puhumaan?" kysyin tänään Esikoiselta. Olemme kotona, koska poikakin, yleensä terve kuin räyhäkkään immuunipuolustuksen saanut pukki, on saanut tämän #¤%&*n taudin ja yskänryskää öin sekä päivin. (Hänelle voi antaa 1,5 ml Cocillanaa yöksi, mikä on tehnyt heebosta uuden jäppisen. Yöuni se vain on hieno asia.) Kätevää sinänsä, että olikin jo minun vuoroni jäädä kotiin lapsenhoivaajaksi ja tässä samalla saan itsekin hoivata itseäni*). Esikoinen on melko rauhallinen kipeänä toisin kuin pikkusiskonsa (aka gorillalapsi). Lastenhuoneen yöllistä äänimaailmaa tähdittää nyt vauva Vaderin lisäksi Ryskäävä höyryveturi.

"Olet varmaan huomannut, että Tosikoinen oppii puhumaan koko ajan enemmän", tuumasin kysymyksen jatkoksi. Poika vaikutti mietteliäältä, joten jatkoin: "Sinäkin osaat puhua paljon viittomalla ja näyttämällä kuvia. Mutta muistatko kun sulle tuli kamalan paha mieli siellä hampurilaispaikassa? Sun hampurilainen tuli myöhässä ja se oli ehkä sun mielestä vääränlainen, ainakin jostain tuli kamalan surkea olo."

Esikoiselle tuli paha mieli, kun hän muisti tapauksen (white trash -perheenä kävimme Mäkkärillä hätälounaalla rillinhakureissulla viime viikolla, kun lapsista alkoi kuulua nälkävinkunaa ja siellä jotain epistä tapahtui pojalle). Jatkoin vielä: "Isä ja minä emme tiedä, mistä se paha mieli tuli. Olisi tosi hyvä jos osaisit kertoa meille." En tiedä, ymmärsikö hän asiani ydintä, mutta halasimme. "Katsos kun sulla on jokin pulma, niin haluaisimme isän kans auttaa. Me emme vain voi aina tietää, mikä se pulma on, jos sinä et osaa kertoa. Se on tosi kurja juttu sinulle ja meille."

Olen tietysti kertonut tätä asiaa monin eri tavoin, monta kertaa ja monissa yhteyksissä, mutta en ole varma, valkeneeko se täysin. Ehkä se ei voi valjeta kunnolla ennen kuin on kunnolla kokeillut. Tietysti viittomalla ja kuvia näyttämällä pääsee hajulle, mutta Esikoisen tapauksessa**) ne eivät ole kovin kehittyneitä kommunikaatiomuotoja. Hän harvoin osaa ilmaista pahan mielensä lähdettä siten, että ymmärtäisimme***), kertoa toiveistaan tai ajatuksistaan tai jutella. Uskon kuitenkin, että motivointi on yhtä tärkeää kuin ääntelyn, viittomien ja kirjoittamisen opettelu.

Samaan aikaan Tosikoisen puhumaanopettelu on tavattoman riemukasta puuhaa! Lapsi nauttii ja opettelemalla opettelee kieltä aamusta iltaan. Sanat ovat ilo. Lieveilmiönä kielenkäyttöömme on tullut uusia sanoja. Yritämme tietenkin lasten kuullen puhua kunnolla, mutta on kamalan houkuttelevaa puhua ushista (syli), kaa-kaa-kakusta ja Appia-appiasta (Teletapsa). Noin esmes. Ja jäljitellä niitä reppavia äänenpainoja, joilla sanat putkahtavat ilmoille. Ne nyt vain ovat niin mojovia, että tekee mieli tartuttaa osa siitä mojovuudesta itseen.

Esikoinen on myös vaivihkaa oppinut jotain suurta kommunikaatiopuolella! Hän sanoo nyt joo ja ei nyökkäämällä ja ravistamalla päätä! Huraa! Vieläkin on paljon tekemistä, että joot ja eit tulisivat kommunikaation toimimisen kannalta tarpeeksi usein ja nopsaan, mutta pienellä houkuttelulla vastaus usein tulee oikein adekvaatisti. Hittolainen, miten hienoja sanoja joot ja eit ovat! Ne auttavat kaikkea olemista simoottina! Suomessa nyökkäys ja päänravistus ovat ihan oikeaa kieltä, jota osapuilleen kaikki ymmärtävät.

Nyt yritämme kieli keskellä suuta saada Tosikoisen puhumaanoppimisen toimimaan positiivisena asiana myös Esikoiselle. Ydinjuttu lienee se, että pidämme viittomat mukana koko ajan molemmilla, ettei Esikoinen joudu äännellyn puheen taikapiirin ulkopuolelle. Pitäkää peukkuja!

*) Lupaan ja vannon, että menen iltapäivällä lääkärille esittelemään poskionteloitani. Se on jopa mahdollista, kun SP tulee kipeänä kotiin iltapäiväksi, kun ei pysy töissä enää pystyssä. Sairasta menoa ViPilässä!
**) Viittomakieli on tietenkin ihan täysi kieli kaikkine vivahteineen ja kuvakommunikaatiollakin moni pystyy ilmaisemaan itseään ihmeellisen monipuolisesti. Mutta ei onnistu meillä, ainakaan vielä.
***) Joskus kuitenkin!