Olin lapsistani hyvin ylpeä tänään uimahallissa! He eivät olleet hiljaa tai siivosti huomaamattomina nurkissa tai tehneet sankaritekoja tai erityisen fiksutiivisia juttuja tai muuta sellaista perinteistä hyvää käytöstä, kasvatusta ja kuria uhkuvaa. Äidin ylpeys nousi siitä, että molemmat nykynuorison edustajat säteilivät aurinkoina maanalaisessa uima-altaassa. Esikoisen kanssa ajoimme toisiamme takaa lastenaltaan päästä toiseen (ja väisteltiin muita - kaksi kertaa piti pyytää anteeksi roiskausta) ja Tosikoinen polski, teputteli, keräili vesileluja ja kaatui suin päin isä ushiin*) aina kuin mahdollista. E&T-voimakaksikko nauroi, hymyili, ilakoi, säteili ja touhusi intopiinä kanssamme.
Vammaisen lapsen kanssa kokee harvemmin sellaista perinteistä ylpeyttä, jossa yhtenä osasena on se, kun muut katsovat ihastellen. Otankin tästä nyt kaiken ilon irti! Olkoonkin, ettei tämä mikään oikeaoppinen suoritus-ylpeys nyt olekaan.**) Otan tästä myös kaiken motivaation irti, että jaksan lorvikatarreista ja muista näivetystaudeista huolimatta viikottain kömpiä tyyppien kanssa uimahalliin, eli uijaa uijaa UIJAA UIJAA UIJAA uijaa ja sama viittoen.
*) isän syliin
**) Onneksi en ole rakentanut onneani sen varaan, että lapsen suoritusten pitäisi olla kadehdittavan super-duper-hyper-hineitä muiden silmissä. Sitä kyllä vaadin, että vammaisellekin lapselleni annetaan ihmisarvo. Että tiedätte.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
9 kommenttia:
Uimahalli on osoittautunut oikein hyväksi tällekin kokoonpanolle. Kaikki palaavat sieltä intoa ja hyvää tuulta uhkuen, nykyisin vieläkin enempi, kun kaikki pysyvät omin avuin pinnalla. Viimeisin aluevaltaus on reippaat loikat hyppyaltaan syvään päähän. Ainut huono puoli on se, että nauraminen on vedessä vaikeaa kun ainetta menee nenään :-)
En nyt ehkä osaa tätä muotoilla mutta: minun mielestäni lapsesta pitää ollakin ylpeä ja iloinen ns. "ilman aihetta". Tietysti sopii kiittää myös, jos lapsi keksii syöpärokotteen tms. suurenmoista, mutta silloin muutkin yleensä kehuvat ja vanhemmilta tullut kiitos on rikkana rokassa. Vanhempien tärkeä osa on minun mielestäni se, että he arvostavat lastaan koko ajan ja myös näyttävät sen aika ajoin.
Kukkis, tottahan tok! Toivottavasti tästä blogistakin on huokunut, että se on meillä arkea. Mut tässä jutussa halusin vain puhua tästä tietystä ylpeyden lajisortista, johon kuuluu muidenkin ihmisten kasvoilta heijastuva ihastelu! Sellaista ei nimittäin juurikaan näy, kun lapsi on vaikeavammainen, mutta vammattoman näköinen, eli äkkiseltään sivustakatsojan silmään todella omituinen ja huonostikasvatettu.
En varmaan ilmaissut tuota kauhean hyvin, mutta ehkä ensi kerralla :-)
-t, uimahallit ruulaavat oolsou. Tuosta nenähommasta tuli mieleen, että mulla meni sampoota silmään ja se SATTUI! Oli mukana joku naistenlehden välistä nyppäisty testeri ja tiesin aika nopsaan, että tuota merkkiä vältetään ja taajaan. Tosin unohdin jo merkin :-D Huoh. Tuli ihan lapsuus mieleen kun kaikki hiustenpesuaineet sattuivat ihan prkleesti. Hyvä sinänsä näitä muistella, että ymmärtää omien lasten hiustenpesuvastahankaa taas paremmin.
Kaura: joo, on huokunut! En todellakaan osannut oikein sanoa sitä mitä varsinaisesti tarkoitin. Jotenkin se liittyy tuohon muiden ihmisten katseiden kohteena olemiseen. Mietin vielä.
Tuttua huttua myös tuo merkkien välttely, kun muistaisi mitä piti vältellä :-D Ja emppuauts silmälle. Onneksi niitä on kaksi.
Adhd-tenavan äitinä on tuttuakin tutumpi ääretön ilo siitä, että onnistutaan suoriutumaan jostakin ilman, että 98% ohikulkijoista ravistelee päätään ärtyneenä tahi pyörittelee kärsivästi silmiään. Aivan megalomaanisia onnentunteita päästään kokemaan silloin, kun ollaan peräti kehujen tahi ihailun kohteena. Tätäkin onneksi sattuu silloin tällöin.
Ja toki olemme ylpeitä vanhempia aina, mutta suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi erityisen kivaa ylpeys on, kun sitä päästään kokemaan normien mukaisesti & kollektiivisesti ;-)
Kukkis, jaksan odottaa! Ei näitä ole aina niin heleppoa muotoilla. Joskus ihmettelen, että näinkin hyvin tuntuu ihmistenkeskinen kommunikatsiooni toimivan, kun jokaiselle sanat ja sensemmoiset tarkoittavat ainakin vähän eri juttua kuin naapurille :-)
-t, kuulen sinua :-)
Jostain luin tutkimuksesta, jossa oli mitattu, että erityislasten vanhemmilla on usein heikentynyt itsetunto ja varmaan tuo ympäristön palaute on yksi heikentävä tekijä.
Miettimisen jälkeenkin sain tulokseksi vain tukun itsestäänselvyyksiä, kuten sen, että vanhemman katse on (tai sen pitäisi olla) lapselle turvallinen peili. Muiden ihmisten katseiden kohteena olemiseen täytyy opetella, vaikka katseet sitten olisivatkin enimmäkseen kiittäviä ja ihastuneita (mikä on tietysti lähtökohtaisesti kivempaa kuin inhomielinen mulkoileminen).
Muotoilemisen vaikeus johtuu siitä, että vaikka kuinka yritän tätä kääntää ja vääntää, omista kokemuksistani kertominen muuttuu korniksi erityislasten vanhempien kokemusten rinnalla.
Tää ei siis ehkä oo mun aihe. Tsorppa ja kiitos kärsivällisyydestä :)
Lähetä kommentti