1920-luvun puolella syntynyt äitini joutui eilen vetämään viivan tärkeän aikalaisystävänsä nimen yli puhelinmuistiostaan. Hän oli kolmas tärkeä aikalainen, joka on joutunut syövän viemäksi muutaman viime vuoden aikana. Se tuntuu pelottavalta, surulliselta ja ahdistavalta. Tärkeä juttelu-ulottuvuus katoaa heidän mukanaan. Me muut läheiset ymmärrämme äidin menneisyyttä tiedon ja eläytymiskyvyn varassa, aikalainen oman aistivoimaisen kokemuksensa kautta. Tämä heijastuu niin menneistä kuin nykyisistä juttelemiseen.
Alle nelikymppisenä aikalaiset ovat vielä itsestäänselvyys. Yhteisen historian jakajia on viljalti kaverietäisyydellä eikä tule helposti mieleenkään, että aina ei ole näin, jos saan elää tästä eteenpäin vielä vaikkapa toiset 40 vuotta. Kannattaisi tulla mieleen silloin tällöin. Siinä on ruuhkavuosissa rämpivälle käyttökelpoinen lisäsyy pitää yllä ystävyyssuhteita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
1 kommentti:
Älä muuta sa!
Lähetä kommentti