Menimme tänään Tosikoisen päiväkotiin laulamaan ja leikkimään. Tiedossa oli Esikoisellekin tuttuja, mieluisia lauluja ja Tosikoinen on intohimoinen laululeikkijä, joten lähdimme luottavaisin mielin hurvailemaan muiden perheiden joukkoon. Mutta, mutta. Esikoinen meni jotenkin sekaisin. Hän hillui arvaamattomasti minne sattuu, pysyi paikallaan noin sekunnin, ei ottanut vastaan minkäänlaista ohjausta. Hetken aikaa hän jaksoi seurata laulua, sitten alkoi taas holtiton hillunta.
Kukaan ei katsonut minua ja miestä.
Kun olimme yrittäneet monenmoista sanallista sekä kehollista kontakti-, ohjaus- ja komennusaloitetta Esikoisen suuntaan eikä mikään herättänyt vastakaikua, mitta tuli täyteen ja poistimme hänet siististi paikalta. Puuh, se onnistui ilman raivaria! Minä jäin Tosikoisen kanssa laulamaan ja nautin ehkä ikuisesti muistikuvasta, jossa kaikki pienet faaraon kissat ovat häntä pystyssä.
Poskia helotti. Kai ne tajuavat, että Esikoinen on vammainen? Kai ne tajuavat, että vammaisetkin saavat olla mukana, vaikka eivät välttämättä osaa ihan käyttäytyä fiksusti tai sievästi? Vasta, kun alkoi näyttää, että pojasta on muille liikaa häiriötä ja koska pelkäsimme, että muita lapsia pelottaa ison pojan heiluminen, päätimme, että yhden ihmisen takia kaikki muut eivät saa joutua kärsimään.
En tiennytkään, että minua hävettäisi tuommoisessa tilanteessa. Nyt tiedän. Se ei tosin ole Esikoisen syy tai kenenkään muunkaan. Se on vain todiste siitä, että sosiaalistumiseni on yltänyt uusiin ulottuvuuksiin, joten minun pitää tyytyväisen oleman (hehe). Ehkä se on myös todiste siitä, että vilkuilin eilen Jo Frostia ohjaamassa aika tavalla sekaisin mennyttä pienokaista, jolle vanhemmat olivat sälyttäneet ylenpalttisesti valtaa ja tunsin syyttävien sormien osoittavan itseeni. Huono äiti!
Häpeä haihtui pois nopeaan, mutta sydäntä painaa suru ja ahdistus. Tuleeko elämästä ikinä mitään muuta kuin tätä toivotonta tappelua kaaoksen kanssa, epätoivoista haromista oman lapsen suuntaan, jotta syttyisi jokin kontaktin ja mielekkyyden kipinä?
Tarkkaavainen lukija varmaankin huomaa, että olen nyt depressiivinen. Onhan meillä aina ollut enemmän kuin kipinä kontaktia ja paljon muutakin kuin lohdutonta kaaosta. Tuo päiväkotitilanne oli vain niin masentava, että näin jo mielessäni, miten Esikoinen kyhjöttää kotona ja heiluttaa kyljellään lojuen autoa ees-taas, kun kaikkialla muualla on liian vaikeaa pärjätä hänen kanssaan. Kyseinen skenaario ei kuitenkaan ole mahdollinen, jos eräältä jukuripää-äidiltä kysytään.
Nytpä siirryn toisaalle puntaroimaan, itkisikö vai kiroilisiko vai tekisikö molempia yhtä aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
21 kommenttia:
Voi, itke ja kiroile vaan vaikka yhtäaikaa, ehkä se vähän helpottaa. Kurja tilanne, mutta luotan jukuripää-äidin vaistoon, että vaikka se taistelua tietääkin, ei jäädä vain kotiin keinumaan, ainakaan ihan aina ja loppuelämäksi.
Halirutistus!
voi kun osaisikin kovettaa itsensä niin, ettei piittaisi siitä mitä muut ajattelevat. mutta mun mielestä on upeeta, että kuitenkin viette esikoista "ihmisten ilmoille" ettekä piilottele kotona. siinä saattaa kanssaihmisilläkin olla itsetutkiskelun paikka omissa reaktioissaan, ja sehän ei koskaan ole pahaksi.
Halaus Herkulta!
Tuttava joka vastikään sai erityisen vauvan sanoi että joskus helpottaa kun ulvoo suureen ääneen. Toivottavasti Vipilässä on paikka sellaiseen toimintaan.
Turhaumien purkuun olen suosinut itse halonhakkuuta. Kaikilla pitäisi olla puuliiteri, pölkkyjä ja kirves huonoja hetkiä varten :)
Bon courage eli jaksamisia ja taikasäteitä sinne !
* halaa*
Itkee sinun, esikoisen, itsensä, oman lapsensa. Kaiken - elämän realiteettien puolesta.
Toisten suhtautumisten, elämän epäoikeudenmukaisuuden- surun, ja tuskan puolesta, takia.
Nyt, ja varmasti monta kertaa.
Halaisin ihan oikeastikin, jos olisin läsnä- itse kaipaan nimenomaan sitä monta kertaa. Kaikesta huolimatta. Juuri siitä syystä, sen takia.
Maailma on paska ja epäreilu!
manaamisesta ei ole hyötyä- auttaa se silti. Lasillisesta konjakkia ei ole hyötyä- sekin auttaa monesti. Kymmenen kilsan lenkistä ei ole hyötyä- enkä edes jaksaisi sitä, siltikin- se saattaisi auttaa.
Aina ei tahdo löytää keinoja. Keinoa jaksaa jaksaa.
Tuo otsikointi osuu niin, että sekin satuttaa.
Monestiko kuljen jossain, katselen ihmiseten suhatutumista, ja suren. monestiko pahoitan oman lapseni puolesta mieleni.
Monestiko olen valmis liipaisemaan jotakuta nenään- sen takia.. Juuri sen takia.
Arrrrgh! Anteeksi. Poistunpahan taas. mutta helpotti.
Kiitos.
Jaksa sinä. Sanoin joskus juniorin ollessa pieni ja diagnoosin varmistuttua, että ''nämä lapset eivät koskaan, kuitenkaan- mistään ja juuri siitä huolimatta ole taakka,- he ovat palkinto. ''
kaikesta huolimatta seison tuon takana.
Minä en ole koskaan oikeesti nähnyt esikoistasi. Jostain blogikuvasta luulen muistavani prinssirohkeahiuksisen vaalean pojan, mutta voi olla, että olen vain kuvitellut. Elmalta luulen lukeneeni jotain kommentteja perheestänne, myös ulkonäöstä. Tämä tuli mieleeni, kun ajattelin ihmisten mahdollisia reaktioita lauluillassa.
Itse olen huomannut, että esimerkiksi työssäoppimispaikkaa hakiessa erityistarpeisella ihmisellä on erityisen suuria vaikeuksia etenkin silloin, kun näyttää tavalliselta. Moni yritys ottaa maskotikseen Down-nuoria osoittaaksen yhteiskuntavastuutaan. Ihan tavallisennäköisen, mutta yhtälailla vajaakuntoisen voi olla vaikeampi saada paikkaa.
Sama varmaan pätee päiväkotien lauluilloissa. Harva kehtaisi esiintyä niin ahdasmielisenä, että paheksuisi oudosti käyttäytyvää näkyvästi kehitysvammaista. Mutta tavalliselta näyttävän lapsen kurittomuutta ollaan helpommin kritisoimassa. Voimia sinulle tiikeriäiti ja sille tiikei-isälle kans.
Jukuripäisyys on monesti suuri onni :-) Voimia.
Emppuhaleja täältä, Kauraksu. Tirauta pienet ja vaikka vähän isommatkin, jos siltä tuntuu. Sillä hetkellä maa kaatuu, mutta viiden minuutin päästä elämä alkaa taas kummasti suhteutua. Ja kunnon kiroilu tuo kummasti pontta. Kyllä tästäkin noustaan! :o) En hetkeäkään usko, että jäisitte kotiin nyhväämään.
Mutta ajattele asiaa niin, että Esikoinen ei hävennyt, ei ollut velvoitettakaan hävetä. Ei ehkä saanut irti sitä, mitä toivoit hänen saavan tuosta tilaisuudesta, mutta toisaalta olit bufferina ja suojelit (lopulta poistamalla paikalta) siltä, mikä itsellesi toi häpeän tunteen.
Aina ei tietenkään voi suojella. Mutta niin kauan kuin sen voi tehdä, sen tekee. Voimia!
Olen varma, että kaikki porukassa tunsivat yksinomaan myötätuntoa koska teillä oli hankala hetki. Jokaisessa lapsiperheessä sattuu varmasti aika ajoin, että joku ei oikein käyttäydy hirmu korrektisti ja läsnä on lisäksi katsojia. Se on katsojille kuitenkin vain yksi hetki elämästä, vaikka sinulle arkea. Lapset eivät ole korrektisti käyttäytyviä pikkuaikuisia edes maailman "normaaleimmassa" perheessä, mitä sellainen sitten olisikin, joten huitaise moinen häpeä-murhe kuin kärpänen korvaltasi ja muista:
1. useimmat ihmiset eivät ole nähneet teidän perhe-elämästänne kuin pikku murusen eikä yksi hetki kerro heille vielä mitään, ja
2. useimmat ihmiset ovat kuitenkin ensisijaisesti kiinnostuneita omasta elämästään ja perheestään, joten muiden hankalatkin hetket ovat läsnäolijoille yleensä ohimeneviä ja helposti unohtuvia.
Jos joku muistaa sen vielä jälkeenpäin, voit melko varmasti luottaa hänen olleen ainoastaan huolissaan - hyvässä mielessä. Todella empaattiset ihmiset miettivät muiden vaikeuksia omalla ajallaan, kun useimmat vähemmän emppikset eivät kertakaikkiaan jaksa eivätkä ehdi. Muiden mielipiteistä ei siis kannata ottaa mitään "ressiä" - minä ainakin olen itseni nolatessani (usein) aina ajatellut, että en loppujen lopuksi ole muiden mielestä lainkaan niin kiinnostava kuin omasta mielestäni, joten turha murehtia.
Kun kiukuttaa, voi auttaa karjua tyynyyn - se on varmasti hyväksi keuhkoillekin. Voimia Kaura, sinä olet oikea rohkelikko ja sankariäiti, jatka vaan jukuripäisesti maailmallista linjaa. Olet super, vaikka se ei aina siltä tunnukaan. (Jos tuntuisi, ei voisi olla herkkis, ja äitien täytyy olla superin lisäksi samaan aikaan herkkiksiä - eppistä mutta totta.)
mammaliini kirjoitti: mutta mun mielestä on upeeta, että kuitenkin viette esikoista "ihmisten ilmoille" ettekä piilottele kotona. siinä saattaa kanssaihmisilläkin olla itsetutkiskelun paikka omissa reaktioissaan, ja sehän ei koskaan ole pahaksi.
Tähän ei voi sanoa muuta kuin että "me too!".
Kiitos halauksista! Otin tuossa muutamat livenäkin lapsilta ja SP:ltä ja kyllähän ne auttavat. Virtuaalisetkin.
Mammaliini, erittäin hyvin sanottu!
Halonhakkuu olisi kieltämättä loistavaa sisäisen pakotuksen purkua. Yksi näkökulma lisää asuntokuumehärdelliin ;-)
Taikasäteitä! :-) Kiitos!
Vintti, kiitos koko kommentista! Luulenpa, että ollaan aikas tavalla samoilla aalloilla, kun tuntuu tuo kaikki niin just siltä itteltään.
Äitis, yritinkin viittoa tavallista näyttävämmin, että ainakin jokin erityisyys välittyisi ;-) Veljeni sanoo, että poikani näyttää jopa tavallista viisaammalta nuorelta mieheltä. Mutta käytös oli vähän jotain muuta kuin kohta kahdeksan vuotta täyttävältä heebolta odottaisi...
Jukuripäisyys rulex! Aika paljon jukuria tarvitaan, ettei tule liikaa päänsärkyä esim. päätä seinään hakatessa :-)
Meikkunen, poru ja kiroilu, sillä on ennenkin ihmiset nousseet suosta!
Kriisi, poitsu on alkanut tulla tietoisemmaksi ympäristön suhtautumisesta häneen ja vaikka sosiaalinen häpeä on luultavasti liian mutkaisa juttu hänelle, paha mieli tulee, kun hän aistii ympäristöstä jonkinlaista vastenmielisyyttä itseään kohtaan. Hankala pannari kyllä. Ja itse hän kokee myös epäonnistuneensa, mikä voi olla alakulotuttavaa, vaikka me yritettäis lohdutella.
Wilhelmiina, sulla on erittäin hyviä pointteja :-) Mun häpeäni olikin tosiaan nopsaan haihtuvaa sorttia. Sosiaalinen häpeä on ollut kohdallani aina aika oudosti toimivaa, kun minulla on noita Esikoisen geenejä. Yleensä häpeän jotenkin ihan erilaisia asioita kuin monet, ainakin jos olen oikein päätellyt. Tänkertainen lyhykäinen häpeäkohtaus olikin aika ylläri! Olenko vihdoin tulossa normaaliksi?!? ;-)
Murhe ja ahdistus tuleekin tuosta Esikoisen tilanteen vaikeudesta. Hänellä ei nyt oikein ole homma på hanska eikä hyvä olla, vaan kaaos odottaa minkä tahansa nurkan takana :-(
/mek, kiitokset jällehen, on ihanaa saada kannustusta siihen, ettei vain jää nyhväämään kotinurkkiin.
Voi kun osais sanoa jotain. Lupaan kuiteskin, että jos joskus nään vastaavan tilanteen, niin en kato kiusaantuneena pois, vaan ajattelen, että lapsella voi olla levottomaan käytökseensä jokin syy, että hän saattaakin olla erityisleijonanpentu oudossa ja hämmentävässä tilanteessa. Iso ja Rohkaiseva Karhunhalaus sinne.
Kaura, itku auttaa aina, jos vain itkettää.
Minusta on aivan ihanaa, että haluatte tarjota esikoiselle elämyksellisen ja rakastavan ympäristön, että haluatte ottaa hänet mukaan kaikkialle. Hän on varmaankin aivan ihana pojanjässikkä karvoineen päivineen. : )
Se, että kukaan ei sanonut mitään päiväkodissa, voi olla ylimitoitettua hienotunteisuutta, myös se, ettei katsota päinkään. Kovin helposti ajatellaan, että päin katsomista pidetään loukkaavana.
Toisaalta malttinsa menettäneen lapsen ja häntä rauhoittelevan aikuisen väliin tai edes lähelle on järjetöntä mennä, sillä siitä on pelkästään haittaa.
Voisiko tuota tilannetta hyödyntää jollakin tavalla, esimerkiksi kertomalla lapsesi päiväkodissa, mistä oikeastaan on kysymys. Olen nimittäin sitä mieltä, että henkilökunta on kiinnostunut tapahtuneesta, mutta ei välttämättä kehtaa kysyä siitä mitään - etteivät olisi tunkeilevia.
En tiedä millä tasolla Esikoinen pystyy asioita ymmärtämään, mutta ilmeisesti kuitenkin jotain paloja myös ihmisten reaktioista. Omassa elämässäni tärkeäksi on tullut vanhempien suhtautuminen minuun silloinkin, kun ympäristö ei ole hyväksynyt. Olen saanut voimaa taistella terveiden yhteiskuntaa vastaan äitini käymistä taisteluista minua varten. Aina on ollut selvää, että minäkin tulen mukaan, ja että minullakin on oikeus. Äitini oli varsin raivokas leijonanpentu ja muistan muutaman konfliktitilanteenkin, joista selviydyimme voittajina aikuisten miesten luikkiessa häntä koipien välissä pakoon. Tärkeää oli, että äiti piti minun puoliani.
Samalla tavalla on tärkeää että Esikoisella on sinut ja että sinä pidät hänen puoliaan, olet hänen leijonaemonsa. Ymmärrän että toisinaan se tuntuu ylivoimaiselta ja omat voimat tuntuvat loppuvan kesken, mutta toisinaan tulee sitten niitä palkkion hetkiä joiden avulla jaksat taas hiukan eteenpäin.
Välittämisesi siirtyy aivan varmasti myös Esikoiselle ja auttaa häntä kestämään tässä joskus niin kovin suvaitsemattomassa maailmassa.
Voimia ja halauksia. Itke ja kiroile, niistä on ihan oikeastikin hyötyä välillä.
Tiedän tunteen ! Meillähän juttu on erilainen, tytöllä on downin syndrooma ja cp-vammansa vuoksi on vielä pyörätuolissa, joten näkyy jo kauas että vammaisia ollaan. Mutta siltikin tuo häpeän tunne on joskus minut vallannut (huom. häpeä käytoksestä, huomionherättämisestä) ja sitten olen hävennyt sitä ettá häpeän.
Olemme niin monimutkaisia olentoja... Halaus!
Kaura.. en osaa sanoa tähän mitään tarpeeksi lohdullista tahi järkevää.
Siksipä vain *iso halaus* sulle ja esikoiselle myös.
Kaikilla muilla oli niin hyviä kommentteja, ettei minulla ole niihin mitään lisättävää. Älkää lannistuko vaan purkakaa paha mieli ja jatkakaa eteenpäin (no niinhän te tietysti teettekin, ilman että kukaan muistuttaa). Iso hali!
Harmi, että koko perheen lauluhetki ei tällä kertaa onnistunut. Siitä huolimatta teidän on vain voitava liikkua koko perheenä ja esikoinen mukana. Hänelle pitää antaa mahdollisuus, ja samoin pitää antaa mahdollisuus muille ihmisille.
Minulle jäi esikoisestasi positiivinen mielikuva. En tiedä, oliko hänellä silloin erityisen hyvä päivä, mutta minusta hänen seurassaan oli luonteva olla. Minunkin, jonka kokemukset vammaisista ihmisistä, ovat vähäiset. Meidän lapsemme eivät myöskään esikoistasi pelänneet.
Sinun ja miehesi luontevalla suhtaumisella on valtavan suuri merkitys sekä esikoisellesi että sitten meille muille, jotka vasta opettelemme suhtautumaan luontevasti erityisiin ihmisiin.
Kiitos taas mahtikommenteista jokahittelle! Näistä tulee parempi olo. Vaikken mainihe kaikkia teitä nimeltä, tarkoitan kiitoksillani juuri SINUA :-)
Ajattelin eilen, että ehkä ympäristö vaikutti pojan käytökseen. Hän kävi itse tuota päiväkotia noin vuoden 2-3-vuotiaana ennen pääsyään integroituun erityisryhmään toiseen päiväkotiin. Hän on tuttu poika siis ja autistisuus ym. on onneksi henkilökunnalla tiedossa ja he suhtautuvatkin tosi kivasti ja luontevasti aina Esikoiseen. Mutta ehkä siitä tuli jotain flashbackia ja taantumaa siihen aikaan, jolloin häneen olikin todella-todella vaikeaa saada kontaktia. Hän siis torjui kaiken kontaktialoitteen minun ja isänsä suunnasta aivan täysin! Se tuntui tosi oudolta!
Jos hän olisi vain hengaillut rauhallisesti mukana, en olisi ruvennut häntä poistamaan, mutta hän liikehti aika raisusti ja päästeli välillä kovia ääniä, joten aikani katsottuani, motivoisiko musiikki häntä tarpeeksi rauhoittumaan, päätin tehdä liikkeen. Olimme jo etukäteen SP:n kanssa totunnaisen tapamme mukaan kyllä jo tehneetkin suunnitelman B. Se on kuin toinen luonto, vaikka sitä nykyään harvemmin tarvitaan.
Tassu, tosi hienoa kuulla sisäpiirin näkemys tähän asiaan! Antaa kummasti virtaa itselle, koska uskon, että tuo sama juttu pätee myös poikaani.
Ulkosuomalainen, monimutkaisiapa hyvinkin! Eihän se häpeä mistään rationaalisesta asiasta kumpua, mutta minkäs teet. Yritän sitten ainakin olla häpeämättä häpeää, ettei kasaudu liikaa :-)
Hiipinä, kiva kuulla! Esikoisella oli silloin minusta ihan tavallinen päivä, nyt oli semmoinen epätavallinen. Yleensä nyt jonkinlaisen kontaktin sentään saa!
Lähetä kommentti