Tänään olen katsellut tätä uupumusta ja depistä eri kanteilta, joten mieliala ei ole järin loistokas. Tai luulenpa syy-seuraussuhteen menevän toisin päin: koska olen korostuneen depistyneessä tilassa, ajattelen näitä kuvioita.
Uupumus ja deppa ovat rampauttavia tauteja. On inhottavaa olla korvien välistä rasitusvammainen. Ihmisten väliset suhteet, joista saisi eniten, ovat myös raskaimpia ja syövät energiaa eniten. Täällä kotona olen päässyt hyvään, terveeseen jamaan ihmisten kanssa, mutta kaipaan muitakin tuulahduksia, näkökulmia, tapaamisia, kontakteja. Tietysti kaipaan sitäkin, että saan pitää kodin ulkopuolellakin jostakusta ja tämä joku myös pitää minusta.
Vertaisperhetapaamisessa keskusteltiin siitä(kin), miten ystävät kaikkoavat läheltä, kun on ongelmia vuodesta toiseen eikä ole näkösälläkään aikaa, ettei isoja pulmia olisi. Yksi puheenvuoro tiivisti sen, mitä itsekin olen ajatellut, vaikka jotkut ovat minullekin sitä "tosiystävä ei jätä" -hömppää yrittäneet tuutata.
Raskailla asioilla lastattu ihminen ei monesti jaksa olla kovin hyvä ystävä. Esim. minä en ole jaksanut yhdeksään vuoteen. Ihmissuhde ei elä ilman ravintoa, joten jos toinen ei jaksa koskaan ottaa yhteyttä, osoittaa huomiota, muistaa, vaan tönäisee ystävät aina prioriteettilistan hännille, onko ihme, että suhde hiipuu ja ihmiset etääntyvät?
Pitäisikö "tosiystävän" vuosikausia jaksaa kyykkiä odotellen, että rouva tai herra jonain vuonna ehkä lähettää sähköpostin? Vai pitäisikö hänen todeta, että tuo rouva tai herra ei ole tosiystävä, vaan painolastia, joka pitää dumpata, että jaksaa elää omaa elämäänsä ja selviytyä omista ongelmistaan?
Yhtäältä siinä on perää, että nobody loves you when you're down and out. Toisaalta on usein totta sekin, että down & outissa oleskelija ei kovin hyvin jaksa rakastaa muita, tai ainakaan osoittaa sitä teoin.
Paska homma. Liikunta auttaisi mielialaan, mutta kuinka vääntäytyä liikkumaan mustalla mielellä? Ihmissuhteet ovat kaamean tärkeitä hyvinvoinnille, mutta miten jaksaa muita ihmisiä, kun on päässä reikä ja koko ajatuskin yhteydenpidosta saa taantumaan sohvan pohjalle? Jotenkin tämmöinen kierre pitäisi pystyä katkaisemaan ja minullakin on kaikenlaista räpellystä erinäisiin suuntiin. Kaipa niistä jotain tulee joskus. Kuten meillä päin on tapana kysyä: Mikä olisi vaihtoehto?
Tällä erää en kuitenkaan edelleenkään pysty kovin hyvin keskustelemaan sähköpostitse ja harvemmin vastaan puhelimeen, jos ei ole pakko. Joudun helposti perumaan tapaamisia joko siksi etten jaksa tai siksi että on pakko asettaa lasten tarpeet tärkeysjärjestyksessä muiden asioiden edelle - mikä myös kiertoteitse tarkoittaa sitä, että säästän ennakoimalla omaa energiaani. Tämähän on ollut tilanne jo vaikka kuinka kauan muutenkin. Se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi olla hyvä tyyppi ja kiva kaveri tai etteivät muut ansaitsisi parempaa! Olen vain aika risa ja korjaustyön alainen kökkäre.
PS. Oliko täällä vielä jotakuta, joka ei tiennyt, mitä Ramavit todellisuudessa tarkoittaa?
lauantai, marraskuu 11, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
17 kommentti(a):
En tässä minäkään voi kehuskella ihmissuhdetaidoillani ja -vaivoillani, kun eläminen ottaa sen, mitä on antaa.
Tunnetko kuitenkin ajatukset, jotka hiipivät sinne usein?
Säilytän tekstariasikin kännyssä muistuttamassa, että olemme kutsutut :) Kun vielä saisi aikaiseksi! Ja meille olette aina tervetulleet, jos jaksu löytyy. N kyselee monesti, mitä Esikoiselle kuuluu. Kohtaaminen jätti jäljen.
Joo, ajatukset lämmittävät :-) Kiitos ja ylistys on muitakin vaihtoehtoja kuin nuo mainitsemani odottely-kyykintä tai painolastien dumppaus. Olen todennut, että etäisyydessäkin ystävyyttä ja hyvänsuopaa meininkiä, joka vain konkretisoituu harvemmin.
N. on niin huippis! Meillä on tässä joskus ennen joulua työhuoneen (alakerran takkahuone) avajaiset, joissa saa kahavia. Ajattelin, että ehkä siellä voisi olla muitakin kuin meirän perhe nisua massuttamassa :-) Vink vink.
Korvan takana on kutsu teillekin! Koskaan en ole katunut näitä kyläilyjä, vaan aina on olluna antoisaa ja virkistävää. Mutta mikäs piru siinä on, että niiden järkkääminen on muka niin vaikeaa? Kuitenkin matalalla kynnyksellä mennään, ihmeellisiä tarjoomuksia tai vaatetuksia tai tuliaisia ei tarvita, vai mitä? On tää tämmöistä.
Samanlaisissa aatoksissa täälläkin on oltu monet kerrat. Muutama ihmissuhde meni katkolle miehen itsemurhan jälkeen, aika törkeällä tavalla jopa, mutta ehkä se kertoi vain siitä ihmissuhteesta kaiken oleellisen.
Välillä mietin ystäviäni, jotka varmasti hyvällä ovat yrittäneet tukea, mutta joita ehkä alkaa jo nakertamaan, kun eivät taholtani saa ehkä odottamaansa kiitosta tai vastavuoroisesti ehkä juuri mitään. En usko, että pelkkä olemassaoloni riittää, enkä voi taata, että pian olisin vuorovaikutteinen ja että kanssani kommunikointi olisi iloista ja palkitsevaa.
Sitäpaitsi olen jo saanut palautetta itsekkydestäni. Minun on vain ollut pakko priorisoida ja läheisten ihmissuhteiden hoitamiseen voimavaroja on hyvin vähän ja se vähä menee niistä niihin, joihin on pakko riittää eli lapsiin ja poikaystävään, joka suhde antaa minulle niin monella tasolla kaikkea hyvää.
Olen päättänyt, että EN syyllisty siitä, etten kykene juuri nyt panostamaan riittävästi ystävyyssuhteisiin, koska se vain pitkittää tästä kaikesta selviytymistä. Eikä tämä sairasta itsekkyyttä ole, vaan se on juuri sitä vastuuta, jota minun pitää kantaa. Minun ON selvittävä niillä voimavaroilla joita minulla on ja elettävä juuri omaa elämääni.
Ystävät ON tärkeitä ja toivon tietenkin, että pystyn välittämään kiitokseni ja tuntemukseni heille asti. Ja toivon, että vielä jonain päivänä minulla on aikaa ja voimia hoitaa niitä tärkeitä suhteita. Siinä mielessä kyllä uskon, että ne ihmissuhteet, joita sitten joskus on jäljellä, on niitä aitoja ystävyyssuhteita.
Aito ystävyys kestää sen, että on aikoja ja aikoja ja ystävyyssuhteessakin etäännytään ja lähennytään ilman, että se aiheuttaa vihamielisyyttä tms.....
Mutta kyllä uupumus ja masennuskin ovat pirullisia vaivoja, etten muuta sanoisi...
Junika, olipa tosi hyvä kommentti! Kiitokset! Tämä on niin mutkikas juttu, että arvokasta nähdä näitä kuvioita myös toisten näkökulmasta.
En tiennyt tota nörttiversiota. Olen niin vanhanaikainen, että mielestäni se on aina vaan "rautaa, maksaa ja vitamiineja".
Marraskuu on vuodenajoista kuitenkin pahin.
Paskamaisia vaivoja nämä ovat. Omituista, että kun on hirveän uupunut ja masentunut ja sitten tekee jotain piristävää ja kivaa, niin kohta taas masentaa. Minun on vaikea kuunnella ihmisiä, jotka selittävät, että kun masentaa, niin lenkilläkäynti piristää pitkäksi aikaa. Minulla se hyvä olo on vain just sen hetken, kun on. Esim. kävin äsken A:n kanssa saunassa, pitkästä aikaa. En ole vain kyennyt koko syksynä saunaan ja nyt menin. Oli kivaa, tosi mukavaa ja olo oli hyvä. heti saunan jälkeen, kun tultiin sisälle, naamani meni norsunjutulle, kun kämppä on tunkkainen ja kohta pitää mennä töihin. Eli se hyvän mielen varastointi ei vaan onnistukaan ihan helposti. Fyysinen rentous ja lämpö ovat vielä päällä, mutta mieli alkoi mustua heti saunasta lähdettäessä.
Olen aika helvetin negatiivinen ihminen...
-minh-
Yhdeksän vuotta, sanot. Pani miettimään. Itseltäni sain laskettua yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Siis sellaista aikaa, jolloin voimat ovat meneet pääasiassa perhearjesta selviytymiseen. Läpi näiden vuosien minulla on säilynyt kolme ystävää. Sisaret, veli ja isä ovat myös jaksaneet sen, että joutuvat aina olemaan aloitteen tekevä osapuoli kohtaamisissa ja soittamisessa.
Vlillä mietin, miten pitkään ne vielä jaksavat. Sitten kiitän milessäni, että jaksavat. Ehkä tämä tästä vielä. Kenties elän seesteisen vanhuuden ja pidän aktiivisesti yhteyttä kaikkiin?
Siihen asti: jaksakaamme. Tosi ystävä on sellainen, ettei suutu, vaikkei toinen jaksa olla aktiivinen.
Helen, se ei alkujaan ole edes nörttiversio. Ainakin 80-luvulla käytimme sitä ramaisun, masennuksen ja vitutuksen lyhenteenä ihan ilman kompuuttereita :-)
Minh, epäilen, että sullakin saattaa olla rasitustautia enemmän kuin negatiivisuuspersoonaa. Mutta tämähän on vain arvaus ja itte tiedät paremmin!
Äitis, tuo mainitsemani yhdeksän vuotta viittaa siihen aikaan, jonka olen elänyt musertavan vaikeiden asioiden kanssa. Ensin olin muutaman vuoden oikein pahassa venytyksessä useammista karmaisevan heveistä syistä ja sittemmin olen yrittänyt toipua - kuitenkin herpaantumatta vaikeavammaisen lapsen hoitamisesta ym. Joskus mietin, millaista olisi ollut viettää normaalimpaa perhe-elämää, mutten pysty kuvittelemaan. Ehkä vielä jonain päivänä koen jotain sentapaista!
Mietin välillä, onko mulla enää oikeasti työkykyä jäljellä, vai yritänkö turhaan. Aika näyttää, miten tässä toivutaan ja minkälaisia hommia pystyn oikeasti tekemään. Suunnittelen kaikenlaista ja haaveilen vielä enemmän, se on terveellistä. En isommin pety tai ylläty, vaikka toipuminen vaatisi vielä vaikka kuinka enkä sittenkään tulisi enää ehoksi ja entiseen tapaan kykeneväksi.
Mutmut! On erittäin lohdullista kuulla kokemuksia ihmisistä, jotka jaksavat ottaa yhteyttä vuodesta toiseen :-) Sehän oli se pointti!
Joskus mietin, pitäisikö kirjoittaa terapiakirja siitä, millaista on kävellä kohti taloa, kun ei tiedä, onko yksi oman elämän tärkeimmistä ihmisistä kenties murskana katukiveyksellä tai puukko rinnassa sisällä. Kuinka mielitauti voi olla aivan alkoholismin kaltaista ja miten roolit jakautuvat kummallisesti ja sairaus hallitsee elämää ankaralla kädellä. Ehkä joskus vielä.
Monasti ystävykset ovat samankaltaisessa elämäntilanteessa, ja tilanne voi olla se, että ystäväkin on uupunut. Siinä sitten kaksi väsynyttä kaipaavat toisiaan ja kumpikin miettii tahoillaan, miksi ja miten toinen katosi elämästä. Silloin on kovin hienoa, että edes toinen osaa ilmaista väsymyksensä, kuten Kaura tässä.
Sitä paitsi, minusta sinä Kaura olet jaksanut olla hyvä ystävä kaikesta hulinastasi huolimatta.
OA, musta tuntuu, että olen pikemminkin ollut aika lailla pepusta kaverina, mutta meillä on kaikilla oikeus omaan mielipiteeseemme ;)
Ramavit - Hah hah haa! Tänks. Olipa virkistävät naurut.
Huumori auttaa jaksamaan, mikä takuulla selittää sinun uupumattoman bloggaamisesi kaiken raskaan arjen ohessa.
Yksi hommeli mistä suomalainen saisi tonnikaupalla energiaa on se että heittäisi jonnekin takaviiston tunkiolle kaiken syyllistämisen ja syyllistymisen sekä häpeämisen. Tunnustan suoraan että en tuhlaa aikaani moiseen ja siinä taitaa tyytyväisyyteni salaisuus piillä. Suosittelen lämpimästi.
Ai niin - kun en ehdi huvimeilailla, ojennan usein ystäville Rita-blogini osoitteen ja sanon että minun kuulumisiani löytyy aina täältä jos tulee ikävä :)
Ilman huumoria tuskin olisin hengissäkään! Herran jestas! Joku jopa on minua soimannut siitä, kun vaan virnuilen, vaikka on vaikeaa. Ihan kuin olisi jokin valmis kaava, jonka mukaan kaikkien pitäisi mennä. Hoh hoi. Muutenkin hyvä kommentti, Rita, joten pohdiskelen sitä syrämessäni :-)
Samoja asioita on tullut surtua ja murehituttua monesti. Parisuhteisiinkin vuosien varrella merkittävästi vaikuttanut asia. Haasteita miehelle on hyväksyä naisen menneisyys ja toisen lapsi. Ja vielä erivärinen! Hyvin ne sujuivat viimeksi,mutta,että noin "haasteellinen lapsi!
Siinä sitä haastetta miehelle ja parisuhteelle...
Syö miestä,jos naistakin!
Lapsesta puhumattakaan!! Miten hoitaa asiat niin,ettei lapsi kasaisi syyllisyyttä niskaansa?
Kun ihan normistikin lapsi niin ajattelee erotilanteessa...
Tarttis vaan puhuu ja puhuu,mutku ei oikein jaksais...
Ja sit kaataa sitä sankoo aina niiden samojen ystävien harteille. Milloin minä muistan ja jaksan kysyä ja kuunnella toisten murheita,että pysyttäis edes kohtuubalanssissa???
RaMaVittia, Ramavittia tervitaan!
Siru, me nyt ainakin tiedetään toistemme tilanne aika mukavasti, joten saamme riskittä marmattaa toisillemme. Eikös se niin toimi? :-)
Tutulta kuulostaa. Mun kaverit läks kun kolmannen kerran soittaessa olin taas/vielä sairaalassa. Kun ei ollut tulevaisuudesta tietokaan ei kukaan jaksanut roikkua mukana.
Alkuun en kokenut sitä pahana, olin helpottunut ettei tarvitse seurustella, mutta jossain vaiheessa se alkoi tuntua pahalta. Otin silloin itse yhteyttä ja kaveri sanoi: kiva kun soitit yritetään nähdä tassä joku päivä. No, vielä sitä päivää ei ole tullut. Onneksi on löytynyt jokunen uusi ystävä, lähinnä vertaistoiminna kautta, mukana kulkemaan.
Heh, emmä ollut kuullut tommoisesta ramavitista;)
Kyä toimii!
Mielenkiintoinen lausuma, nobody loves you when you're down and out, mihin tekee mieli lisätä :)
Nimittäin, lajirajojen yli, lemmikit ovat tässä suhteessa ylivetoja, niin down & out harva onnistuu olemaan että oma koira jättäisi :)
Toisekseen, toiset rajat ovat nämä sukupolvien väliset orapihlaja-aidat, joiden yli voi rakastaa suuntaan jos toiseenkin vaikeissa tilanteissa.
Lähetä kommentti