Noita, minkä teit

Vapunviettoamme sävyttää erään miespuolisen vanhempi- ja puolisohenkilön saama noidannuoli! Selkä on siis pipi ja lasten kanssa riehumiseen oleellisesti liittyvä fyysisyys naispuolisen vanhempihenkilön kontolla. Voihan pimpula, etten paremmin sano. (No en sano, koska taloudessamme asuu 2-vuotias sanaimuri.)

Eräs naispuolinen -t-henkilö kävi tuossa moikkaamassa reissuillansa. Menimme lappamaan sapuskaa kitusiimme vesitornin huipulle! Me, kaksi korkeanpaikankammoon taipuvaista ihmistä! Hyvin meni, emme pudonneet, hypänneet tai muutenkaan käyttäytyneet huonosti. (Vesitornista hyppääminen kesken vapun on erittäin huonotapaista. Ostakaa ja lukekaa vaikka teokseni Tapaoppia tavattomille, joka ilmestyy noin vuonna 2020.) Olen aika innoissani keskustelemistamme asioista, vaikka esitän muka täysin kuulia.

No, nyt siis ajatukset aika tavalla pyörivät tavallisen arjen pyörinän lisäksi tuossa -t-judeemissa. Kolmas mielessäni lilluva aihe on salainen unelmani: kunpa voisin lojahtaa petiin lukemaan jotain kirjaa. Kaipa vanhana ehtii semmoiseenkin. Kuten tuo esikuvani, vetreä vanhus Elma (notkea nuorus hän oikeastaan on, mutta menköön, kun tuli sanotuksi), joka on valjastanut kuulemma myös silmälasinsa lukemaan niiksi ajoiksi, kun ottaa itse torkut!

Kermatippiksen muistolle

Lapsena vaput olivat parhaasta päästä juhlia. Ihmisillä oli kevyen oloinen mieli, äidillä ei ollut ylenpalttisia paineita (toisin kuin jouluna), minun ei tarvinnut ahdistua lahjoista (toisin kuin jouluna) tai rahanmenosta (toisin kuin aina muutoin - vappuna annoin itselleni vapaata), ei ollut jäykkiä muodollisuuksia, kumartelua oudoille sukulaisille, ei masentavaa koulua. Oli vapautta olla vain, pasteerailla kuunnellen hiekan rahinaa pikkukengän pohjan alla, pelata sisarusten kanssa ilmapalloilla, siemailla nautiskellen ikiomaa*) simapullollista tyhjemmäksi ja maistella äidin**) ylivertaisia kermatippiksiä.***)

Nyttemmin olen tajunnut, että olen saanut viettää lapsuuden vappuni vapaana ryyppäjäisistä ja sekin on ihanaa, vaikka silloin se oli tietenkin itsestään selvää. Kuten oli raittius (vaikka ei absolutismi) jouluina ja juhannuksinakin. Olisi luultavasti ollut ahdistavaa kohdata humaltuneita vanhempia juhla-aikoina. Ihmisen koko kehonkieli, tuoksu, ääni, ilmeet, puhetapa ja monet muut aistittavat perusominaisuudet muuttuvat humaltuessa. Se voi olla lapselle hyvin pelottavaa, kun kyseessä on oman perusturvan kehto, isä tai äiti. Muutenkin kannoin aivan liikaa vastuuta itsestäni ja olin täysin varma, että minun pitää aina itse pystyä pitämään huolta itsestäni tai maailma loppuu. Minkähänkokoinen taakka harteilla olisi ollut, jos alkoholia olisi virtaillut paljon ympärillä?

Having said that, kuten brittikaverini tapasivat sanoa yhtä mittaa (tai mind you), kävin tänään ALKO:ssa ostamassa sekä punaista reitevää että kuohuvaa kuivaa viiniä, joilla herkuttelemme parina iltana lasten mentyä nukkumaan. On suuri nautinto istua SP:n kanssa, siemailla viiniä ja jutella tai vain katsella hömppälaatikkoa ja murahdella ystävällismielisesti. Uskon ja toivon, että tämä aviorauhallisessa hengessä harrastettu lievä törpöttely ei ole pelottavaa tai vahingollista lapsille. En ole koskaan saanut mallia siitä, että naula pitäisi vetäistä vappuna päähän ja pakkojuopottelu on muutenkin tylsää, joten mennään nautiskelulinjalla vaan.

Mistä sinä olet tänään iloinen? Minä olen lasten kanssa uimisesta ja meuhkaamisesta, odottavasta SP-iltahetkestä ja hauskoista lapsuuden vapuista ilman viinapeikkoa.

¤¤¤

*) Äiti teki kullekin suurperheen lapselle oman litran pullollisen simaa. Lisäksi oli vielä parit perhepullolliset. Mikä autuus!

**) Juttelin eilen äidin kanssa puhelimessa ja olen täynnä hempeitä tunteita häntä kohtaan. (On niitä muunkinlaisia, toki, mutta hempeydet ovat nyt päällimmäisinä, mikä on hyvin hauskaa.) Hän sanoi muutamia kauniita ja kannustavia asioita minun ja SP:n suhteesta Esikoiseen, Tosikoista mitenkään unohtamatta tai väheksymättä. Tiedän naisia, jotka haluavat kovasti tölviä ja haukuskella tytärtensä tai miniöittensä äitihommia, mutta oma äitini on aina antanut kiittäviä sanoja ja taputtanut kannustavasti selkään äiti-minua.

***) En ole koskaan missään saanut yhtä hyviä tippaleipiä - yleensähän ne ovat kuivia käkkyröitä, joista puolet varisee rinnuksille. Äidin tippikset olivat sormenpaksuista pehmyttä nauhaa, jossa oli herkullinen sitruunan aromi ja sopivasti sokeria.

Tunnetko halua ryhtyä kukkakauppiaaksi

Mikähän siinä on, että oman tilanteensa osaa ottaa vakavammin vasta, kun käy puhumassa kallonkutsaajalle. Kyseinen mainio henkilö hämmästeli tilannettani ja määräsi minulle tukun lisää lääkkeitä. Puntaroimme, miten voisin levätä enemmän. Pärjään kyllä hyvin päivät, mutta yöt ovat pulmallisia. Onneksi myös olen vielä sikäli hyvässä kondiksessa, että pidän suuresti elämästä, läheisistä, monista muista ihmisistä ja asioista, saan nautintoa, osaan kiukustua ja muutenkin kaikki tunteet edelleen toimivat.

Työkyky myös on oukei ja jaksan olla itseäni yllättävän sosiaalinen. Sen sijaan sekalaisten oman elämän organisointijuttujen hoitaminen on hämmästyttävän työlästä. Onhan niitä siunaantunut tavallista enemmän, mutta silti. Ei kai normaalisti tarvitse kenenkään tuulettaa, paukuttaa henkseleitä ja olla kolme päivää ylpeänä, jos saa vihdoin soitettua virastoon kaksi viikkoa myöhässä? Vai?

Väsymys ja ahdistus ovat kuitenkin tautisia. Tiedän, mitä on terve väsymys ja ohimenevä, voimakaskin ahdistus, joten tiedän myös, että nämä ovat jotain muuta. Aion tervehtyä, mutta tiedän sen vievän aikaa. Jonkin aikaa kuljen kemiallisten kyynärsauvojen avulla, kunnes jalat alkavat taas kantaa paremmin. Hassua on kuulla itsensä selittävän erinäisiä faktoja viimeisten yhdeksän vuoden ajalta ja todeta, että ohhoh, onpa ollut paljon kaikenlaista. Shrinkki-pinkki myös totesi, että olen sinnikäs nainen. Siinäs kuulitte, äiti ja isäkin siellä pilvenreunalla! Hah!*)

Ajattelin aloittaa semmoisesta hankkeesta, että joka päivä pitäisi olla aikaa tuijotella vain ikkunasta ulos. Vastaavaa toimintaa on ulkona itsekseen hilluminen, jalkojen nostaminen seinää vasten ja varpaiden ihastelu, tanssiminen ja laulaminen sekä kattoon syljeskely**). Vaikka vain viisi minuuttia tavoitteetonta, päämäärätöntä, ilman mitään sähköisiä vempeleitä tapahtuvaa, suorittamatonta hörhöilyä, kiitos. Tämä on Frau Doktor Kauran itselleen määräävä hörhötysresepti. Ajatusta saa kopioida, jos on tämmöisestä pulaa.

*) Siunatut isä ja äiti, nyt minua alkoi taas naurattaa.
**) Yöks, en oikeasti syljeskelisi kattoon! Etenkään, jos itse lojun siinä alla! Jotain raajaa. Tuo on vain salanimi lojuskelulle ilman nukahtamis-, lukemis-, töllönkatselu- tai muuta järkevää toimintaa.

Naamiaisten paluu

Vuosi sitten porasin vapun alla, kun lapselle piti keksiä naamiaisasua. Taisin olla vähän väsynyt, kun noin porututti. Mutta. Nyt on taas sama pannari! Auuuggghhhh. Yritän opiskella nuo vuodentakaiset kommenttilodjun vinkit ja kehittää jotain.

Olisin surkea julkkis

Olen aika tavalla julkisuus- ja mediapakoinen. Tänään taas hoksasin, että siihen on syytäkin. Kun toimittaja kysyy jotain, pääni tyhjenee järkevistä ajatuksista. Huono homma. Tietysti asiaan vaikuttaa sekin, että samaan aikaan pitää hoitaa 30 muuta asiaa.

Aika pienenä tyttönä jo ajattelin, etten halua koskaan julkkikseksi. Muutamia unelma-ammattejani karsiutui tämän takia pois jo ennen kättelyä. Nykyään tavattoman monenlaisissa ammateissa pitää olla julkkismateriaalia, ainakin, jos haluaa, että teosta tms. tuotosta myydään. Aika ahdistavaa!

En usko, että olisi vaikeaa olla haastateltavana asiantuntijana tai vastaavana, mutta omana itsenä, äitinä yms. intiiminä henkilönä on vaikeaa olla valokeilassa. Onneksi ei tarvitsekaan.

Minä ja kaltaiseni olemme varmasti todella kummallisia reliikkejä Idols-sukupolven mielestä.

Bellmania laahaten laulavat puput

Jostain syystä Pikku Kakkosessa esiintyvät laulavat puput herrrmostuttavat minua. Kaiketi pupuperheen korostuneet sukupuoliroolit jaksavat ärsyttää. Puput kuitenkin laulavat hauskoja kappaleita, joten vetäydyn tietokonenurkkaan, ettei minun tarvitse nähdä niitä, vain kuulla. En tosin arvosta sitä, että Bellmanin kevätlaulua veisataan laahaten, kun sen pitää mennä kepeästi.

Tänään Matlista lounasseuraksi vartoillessani totesin puhelimen soivan. Siellä oli joku opiskelijaparka, joka oli pantu ammuttavaksi viestintuojaksi (obligatorinen möö). Hänen ihastuttava tehtävänsä oli soitella omaishoitajille ja kertoa, että kaupunki leikkaa kolmanneksen omaishoidon palveluseteleistä. Nyt pitää laskea jäljelläolevat setelit ja palauttaa käyttämättömät, jotta ne voidaan vaihtaa pienempiin seteleihin. Kysyin, mikä on heidän perustelunsa ja viestintuoja pystyi ainoastaan sanomaan, että kaupungilta on tullut tällainen käsky.

Meille omaishoitajan statuksen saaneille onnekkaille laki on määrännyt kaksi vapaata vuorokautta kuukaudessa. Vanhoilla omaishoidon palveluseteleillä sain hoitajan kotiin virka-aikaan noin 12 tunniksi kuussa (muina aikoina tietenkin lyhyemmäksi ajaksi). Jännittävää nähdä, mitä saan uusilla seteleillä. Jos palveluntarjoajat eivät romauta hoidon hintoja, saan selvästi alle 10 tuntia kuussa. Kun siis lain mukaan pitäisi saada 48 tuntia.

Palvelusetelien vaihtoehdoksi on myös olemassa maksusitoumuksia. Voisin viedä poikani jonnekin laitokseen tai kehitysvammaisten viikonloppuleirille hoitoon ja viettää jopa täydet kaksi vuorokautta kuukaudessa vapaita. Nyt, kun poika joka yö kömpii isänsä ja minun kylkeen ja on jonkin verran masentuneen oloinen, on vaikeaa uskoa, että kokonaiset vuorokaudet jossain vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa tekisivät hänelle hyvää. Kuten moni muukin omaishoitaja on joutunut toteamaan, omaishoidon vapaiden järjestämisestä ja hoidokin toipumisesta aiheutuva rasitus voi olla lopulta liian kallis hinta maksettavaksi vapaista.

Kunta siis haluaa tukea hoidokin viemistä jonnekin hoitoon huomattavasti tuhdimmin kuin hoitajan palkkaamista kotiin. Kuitenkin kotona on tutut ympyrät ja esimerkiksi autistin tai dementikon huomattavasti turvallisempi ja helpompi olla kuin oudossa laitoksessa. Kotona hoidettaessa tilat ovat kunnalle ilmaiset, ruoat samoin. Mutta jollain ilveellä ilmeisesti kuitenkin 48 tuntia omaishoidettavan hoitoa kodin ulkopuolella tulee edullisemmaksi kuin neljännes tuosta määrästä kotona. Ihmisten määrässä ei säästellä ainakaan autistien viikonloppuleireillä, joissa lapsille on varattu kullekin oma avustaja. Laitoksessa on tietenkin vähän toista.

Edelleen mietiskelen, millä tavoin saataisiin organisoiduksi jonkinlainen omaishoitolakko siten, ettei kukaan omaishoitaja tai -hoidettava joudu kärsimään. Ja millä aikataululla koko höskän saisi siirretyksi KELA:lle, jotta räikeät alueelliset eriarvoisuudet poistuisivat.

Herätys, lukijani! Ilskottavista pupuista (joista lapseni pitävät, prkl) ja omaishoidon leikkauksista huolimatta kerrottakoon, että eilisessä salakapakassa oli hauskaa! Saapa nähdä, pääsenkö jatkamaan pääkaupunkivisiittejäni kuinka pitkään, mutta tämä kerran kuussa -tahti on ollut oikein mainio ja virkistävä. Nautin myös kokouksissa istumisesta ja haaveilen päätoimisesta järjestötyöstä, vaikka tiedän sen olevan aikaaviepää ja matalapalkkaista.

Junapolkka

On se hyvä ettei tässä junassa ole nettiyhteyttä. Työsähköpostiin ropisee kaikenlaista uhhuh-kamaa jolle voisin tehdä jotain, jos olisi riittävän väännökäs nettiyhteys. Nyt siis vain uhhuhhittelen täällä muina henkilöinä ja katselen maisemia.

Hairahduin ostamaan Ilta-Sanomat lukemiseksi, mutten oikein nauti siitä. Kilpailu on kovaa, mikä näkyy juttujen tyylissä. Sensaatio ennen kaikkea. Itsehän lukisin mieluiten vain suloisista pienistä lapsista, jotka kirmailevat vihreillä kukkakedoilla yhdessä suloisten eläinten kanssa ihastuttavassa sovussa ja harmoniassa. Ai en vai? No en sit.

Tänään lienee hevihkö kokous tiedossa mutta yritän salakapakkaan seitsemäksi. Lippu paluujunaankin on plakkarissa. Viime yö oli aika tavalla from the peppu (Petjalle huom. minun pitää nukkua tarpeeksi, jotten olisi ihan väsy), joten pirteyden perikuvaksi minusta ei tänään liene. Onneksi illalla seura on piristävää!

Huonosta nukkumisesta huolimatta Esikoisen verinäyte oli sujahtanut aamulla tuosta vain! Panin miekkosille mukaan muutaman palkkio- ja kivunlievityskarkin (sokeri kuulemma auttaa pipiin) ja jokseenkin tökerösti sutaisemani sarjakuvan, jonka tarina sisälsi elementit: aamupala, riisuminen, pukeminen, auto, sairaala, odottaminen, sairaanhoitaja, isän sylissä näytteen otto, veriputki, karkkia, auto, koulu. Kävimme sitä läpi etukäteen ja varmasti parin vuoden takaiset valokuvatreenit ja leikit auttoivat myös. Hyvä Esikoinen! Tuonkokoista sälliä tarvittaisiinkin neljä karjua jo pitelemään, jos hän ei suosilla antaisi vampyroida.

Siispä aurinkoisehko tervehdys Toijalasta!

Missä lokiigga?

Eräät menevät suureen, ihanaan vuoteeseen vilpoiseen makuuhuoneeseen tautisen väsyneinä, mutta eivät saa unen päästä kiinni ennen kuin huokaisten käyvät ottamassa pilleriiniä ja odottavat puoli tuntia. Eräät ovat nytkin väsyneitä, mutta mieli hinkuaa työn pariin. Työn?!?!? Ei se nyt niin hauskaa voi olla miettiä, mitä palikoita pitäisi testata.

Toiset, pienemmät eräät ovat riehuneet aamupäivällä ja iltapäivällä. Kun pienten eräiden äiti tulee kotiin, pienemmät ovat yltä päältä kurassa hiekkalaatikolla ja mukavasti energiaa purkaneita ulkoiltuaan kaksi ja puoli tuntia (SP on sankari). Kyseiset eräät pitävät valtaisan huutokonsertin kotiutumisen yhteydessä. Mikään ei kelpaa ja kaikki on väärin päin! Ruoka onneksi vaientaa konsertin hetkeksi ja seuraava konsertti otetaan nukkumaanmenon yhteydessä. Lapset ovat väsyneitä kuin napansa täyteen eukalyptuspuun lehtiä kiskaisseet koalat, mutta uinahtavatko he helposti? Heh heh.*)

Mitä väsyneempi eräiden puoliso on, sitä himokkaammin hän viettää ns. omaa aikaa, eli valvoo pikkutunneille. Sitten hän valittaa väsymystään ja viettää taas hiukan enemmän omaa aikaa iltaa venyttäen. Eräät eivät oikein pidä tällaista toimintaa järkevänä, vaikka ovat itse toisinaan taipuvaisia samantapaiseen.

Eräiden perhe ei oikein haltsaa tuota nukkumisosastoa.

*) Koalat puolestaan nukkuvat keskimäärin 20 tuntia vuorokaudessa. Hyväkkäät.

PS. Salahenkilöt tapaavat vanhassa tutussa salakapakassa huomenna salaiseen aikaan seitsemän maissa. Koordinaatteja voi vielä ehtiä onkimaan kaura.paittanen ät gmail.com-osoitteesta

Fillarikauden avajaiset

Olemme nyt tyypittäneet polkupyörät! Tosikoiselle on syytä hankkia kolmipyöräinen, apupyörin varustettu pikkupyörä on vielä liian raskas. Esikoinen ei oikein intoudu pyöräilystä (!), luultavasti apuvälinevarastosta lainattu iso kolmipyöräinen on turhan kömpelö ajettava. Hänelle siis pitänee hankkia kaksipyöräinen ja käydä ankaraan treeninkiin. Minun pyöräni on edelleen ihana ja suloinen, mitä nyt keskiaisa on turhan korkea. Mielestäni keskiaisa on joko naisten mallia, eli hameellakin pärjää tai miesten mallia, jolloin jalka heilautetaan satulan yli (ja juututaan kiinni turvaistuimeen ja suistutaan nololla tavalla pöpelikköön), mutta tuommoinen puolivälin määlyily tekee vihaiseksi (kunnes siihen muutamassa päivässä tottuu). Joka tapauksessa pyöräni on muuten täysin ihku ja saimme tyypitetyksi jokaisen pyörän aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä, joka oli kaikin puolin onnen omiaan fillarointiin. Nyt alan kuskata tytärtä päiväkotiin fillarilla, mikä on huippua!

Vaikuttaa siltä, ettei täysikokoinen mahatauti tulekaan uhkailusta huolimatta. Voi halmi. Esikoinenkin virkistyi iltapäivällä, kun sai lakaisuharjan kouraansa. Lisäksi hän näytti etupihan sitkeille lumikasoille lapion avulla, kuka on herra pihalla.

Kun olen miettinyt Esikoista, olen joutunut myöntämään totuuden. Emme voi muuttaa kerrostaloon, vaikka minun kuinka tekisi mieli ja kokisin itseni kerrostalo-olennoksi. Olisi Esikoista kohtaan huutava vääryys, jos häneltä riistettäisiin yhtäkkiä ainakin 55 % mielekkäästä ja mieluisesta tekemisestä. Itselläni on vielä iso asennemuokkaus edessä, jos aiomme omakotitaloon. Muuttaessani hiirensyömästä lapsuudenkodistani olin jokseenkin vakuuttunut, etten enää koskaan olisi asuva omakotitalossa, jos ei aseella uhattaisi. Ehkä Esikoista voi verrata aikapommiin (ja vertaankin), joka posahtaa, mikäli ei löydy riittävästi järkevää tekemistä. Tuo aseella uhkaus -ehto on kenties ainakin muutaman aasinsillan teputtelun jälkeen tulkittavissa täyttyneeksi.

Omantunnon pulinoita

Aamulla minä ja SP pitkitimme torkkujamme antamalla lasten katsoa YLE:n aamuohjelmia makuuhuoneen televisiosta. Omatunto vihlaisi. Meidän pitäisi olla jo keittämässä puuroa ja lähdössä pihamaalle. Mutta ei, täällä me vain lojumme ja kasvatamme lapsistamme sohvaperunoita, jotka saavat myöhemmin sydän- ja verisuonitauteja sekä kakkostyypin diabeteksen ja virolaisen perintätoimiston peräänsä (tai jotain).

Myöhemmin puurojen jälkeen kaadoin kuumaa vettä lautaselle, ettei tattari liimautuisi kiinni ja mietin, miten jossain päin maailmaa vesi pitää hakea kilometrien päästä kävellen, pään päällä ruukussa kantaen. Sitten ajattelin hetken sitä järjetöntä määrää sähköä, joka liikkuu koko ajan meidän peruslaitteissamme ja puhdasta vettä, jota törsäämme siekailematta jopa paskan huuhteluun. Sitten aivoni menivät tilttiin herätäkseen Tosikoisen iloiseen kakka-huuteluun ja Esikoisen ilmeiseen huonovointisuuteen (nämä kaksi asiaa eivät liity toisiinsa).

Tosikoisen vaipattomuusprojektista en ota huonoa omaatuntoa, vaikka päiväkodissa vihjailtiin, että olisimme voineet olla ahkerampiakin potattamaan. Nyt tyttärellä on omasta mielestään maailman huipuimpia pikkuhousuja vaipan asemesta jalassa ja noin 50 % tuotoksesta napataan pottaan. (Loput tuottavat pyykkiä, jonka pesuun käytetään litrakaupalla puhdasta vettä ja hämmästyttävät määrät energiaa. Kertakäyttövaippojen tuottama kuormitus on myös huomattava. Oja vai allikko? Ou poi.) Sen sijaan omatuntoni ruikuttaa Tosikoisen liian vähäisestä ulkoilusta. Yritän selittää omikselle, että on niin hankalaa käydä useammin kuin kerran pihalla päivässä, kun on ne päiväunet pälä pälä, mutta omis vaan jurnuttaa. Tosikoisen kanssa on myös helppoa ja hauskaa keksiä kaikenlaista tekemistä sisällä, joten luonto ei kutsu samaan tapaan kuin Esikoisen kohdalla.

Esikoisen tukemisesta minulla on pysyvästi huono omatunto. Koskaan ei ole ollut hetkeä, jolloin olisin kokenut tukeneeni häntä tarpeeksi. En kuitenkaan reissaa mihinkään syyllisyystripeille kuin korkeintaan puoleksi tunniksi kerrallaan, koska niistä on oikein erityisen vähän hyötyä pojalle. Kukaan ammattilainen ei voi tulla tosissaan sanomaan, että meidän olisi vain pitänyt kuntouttaa intensiivisemmin, niin poika puhuisi nyt ja hänen elämänsä olisi hyvällä mallilla. Jotkut autistien äidit tosin tuumaavat omien kokemustensa perusteella, että kuka tahansa autistilapsi tulisi puhuvaksi ja pääsisi normaalille koululuokalle, jos kulkisi intensiivisen Lovaas-putken läpi. En ole taipuvainen uskomaan, että asia on ihan noin. Kiistattomalta kuitenkin näyttää, että intensiivinen varhaiskuntoutus on paras lääke autismin tuottamiin ongelmiin.

Keskityn Esikoisen kanssa niihin asiohin, jotka toimivat ja jotka ovat hyviä nyt. Menneisyyden liiallinen märehtiminen ei ole hyödyllistä, vaan on keskityttävä tarttumaan nyt tarjoutuviin tilaisuuksiin. Ja voinkin paukutella henkseleitäni siitä hyvästä, että poika on ainakin nyt kahdesti sanonut JOO adekvaatisti. Hän ääntää sen suunnilleen vyöö, mutta meillä ei niuhoteta turhista.

Keskittymistä hiukan hajottaa se, että koko perheellä on orastavan mahataudin merkkejä. Johan nyt on! Tosin on siinäkin hyvät puolensa. Mahataudissa kukaan ei kuule omantunnon pirinöitä.

Joitakin toteamuksia

Tiedätte varmaan pariskunnat, jotka eivät voi nautiskella päihdyttäviä juomia ilman tappelun vaaraa. Nuorena, kun käytiin joukolla baarittelemassa, porukassa oli yleensä vähintään yhdet taistelevat Virtaset loppuillasta. Tikarikatseet viuhuivat ilmassa, karvaat kommentit lentelivät suuntaan ja toiseen, joku saattoi lähteä niskoja nakellen kesken illan kotiin, kaverien piti ottaa puolia, joku itki kaverin lohdutellessa vessassa ripsarit poskilla jne. Minullakin oli ennen vanhaan se riski, että teki mieli riidellä kumppanin kanssa illan päätteeksi, jos pipo kiristi jostain syystä jo valmiiksi baarireissulle lähtiessä. Sitten tein periaatepäätöksen välttää rimpsailua pipo kireänä, koska riitely oli niin raastavaa eikä ainakaan parantanut omaa tilannetta. Toteamus: epähauskasta olosta ei useinkaan saa viinalla hauskaa.

Mutta mitä! Nykyään, kun on jonkinlainen kestokireä pipo nuppiparassa, olen huomannut riidantarpeen kaikonneen! Kun lähden SP:n kanssa ulos, haluan jutella meistä, lapsista, töistä, maailman tapahtumista, tutuista, kulttuurista, tulevaisuudesta ja ties mistä. Ei voisi vähempää kiinnostaa katkera riidanhaasto. Halailen ja koskettelen puolisoa, kehun hyviä juttuja, joita hän on tehnyt, vitsailen, hymyilen ja nauran paljon, välillä keuhkoan jostain närkästyttävästä poliittisesta asiasta, mikä on myös hauskaa (ainakin minusta) ja kuuntelen häntä kunnolla (toisin kuin liian usein arkena, huoh). Toteamus: ihminen kehittyy, jos ei pidä varaansa.

Eilen kävimme zoppaamassa lapsille vaatteita ja suorastaan riehaannuimme. Tytär sai ison kasan pikkuhousuja kuivaksi opettelua varten ja Tiikeri-puvun, puhumattakaan kietaisu-farkkuhameesta ynnä muista tyylikkäistä kevätkledjuista. Poika sai upean punaisen ulkoilutakin ja muuta herkkuva. Aamulla olohuone muuttui sovituskopiksi, kun lapset mallailivat uusia kuteitaan. Hauskaa nähdä, miten tyypit nauttivat vaatteistaan! Toteamus: vaatteet ovat aistillisia asioita väreineen, tekstuureineen, tuntuineen, liikehtimisineen.

Ekstratoteamus: ette millään arvaa, oliko hauskaa katsella, kun Tosikoinen peilaili itseään kikipuvussa ja ihasteli häntäänsä!

Palkitsimme itsemme onnistuneen keikan ansiosta päivällisellä, mutta valitettavasti eksyimme Bugsy-nimiseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin traania laardipedillä kermalla ja öljyllä höystettynä. Harvoin olen jättänyt niin paljon lautaselle ja silti tuntenut itseni ähkyksi. Toteamus: kasvispainotteinen, maukas, melko vähärasvainen ruoka hallinnoi.

Tulevaisuudesta keskustellessamme SP sanoi jälleen, että me pärjäämme kyllä, vaikka minä en kantaisi tilipussia yhteiseen kassaan. Hän kannusti minua tekemään sitä mitä todella tahdon, ottamaan selvää yksityisyrittämisestä ja harkitsemaan ihan vakavissaan omaa toiminimeä. SP tuumasi, että kun kerran Å, Ä ja Ö:kin (nimet muutettu) pystyvät pyörittämään virmaa, minullakaan ei pitäisi olla ongelmia. (Tirsk. Hieman tuhmasti sanottu oli se.) Toteamus: tuo heebo taitaa ihan tosissaan tykätä minusta.

Hankalia asenteita tuolla sekä täällä

Tänään olen joutunut komentamaan itseäni monta kertaa, vaikka suurimman osan ajasta olen nukkunut. Aamulla vein tyttären päiväkotiin, jottei SP:n työpäivä veny (Illalla pitää päästä ajoissa rimpsalle!) ja takaisin kävellessäni mieleen tuli työasia. Aargh!

Kansainvälisessä kirjoittajajoukossamme on ilmeisesti voimakas helppiä vastustava rintama, jonka nokkamiehen erikoiseen viestiin vastasin vielä työpäivän lopuksi sähköpostilla tyyliin: "Hienoa, että meillä on nyt yhteistyötä help-asioissa! Uskon, että yhteistyöryhmämme ansiosta ajastaan joukostamme löytyy intoa tuottaa markkinoiden parhaita helppejä!" Tirsk. Yhteistyöryhmän saamassa sähköpostissa oli hieman hassuja argumentteja ja selviä aukkoja asiantuntemuksessa, mutta voimakasta asennetta. On siis aika selvää, että Helpin vastustus on vahvanpuoleinen tunneasia. Minun hurraa-Help-tyyppinen riemukas lähestymistapani saattaa vaikuttaa jonkinlaiselta pittuilulta. Toivottavasti ei. Listasin tietenkin myös valtavan kasan asia-argumentteja ja tutkittuun tietoon perustuvia juttuja, mutta kokemukseni mukaan faktat eivät yleensä häiritse vahvoja fiilispohjaisia asenteita.

Olin jo melkein lataamassa työsähköposteja kännykkääni katsoakseni, mikä sota on mahtanut syntyä, kun sisäinen sotilashenkilöni komensi napakasti unohtamaan mokomat määlyilyt ja äkäiseen kanssa! Sen sijaan keitin kahvia, otin aamupalaa ja luin dekkaria - sängyssä. Aah. siihen sitten nukahdin ja heräsin noin yhdeltä. Nyt olen komentanut itseäni olemaan tuskittelematta hukkaan heitettyä rentoutumisaikaa. On tämä nyt kans! Eikö minun kirjoissani nukkumista lasketa levoksi ja rentoutumiseksi? Olen pimee.

Sen lisäksi olen tuskitellut erinäistä kasaa tekemättömiä paperihommia. Jospa nyt viikonloppuna hotaisi paperikasan kuntoon, niin tulisi parempi olo. Sitten voi jäädä vartoilemaan hylsyjä hakemuksiin ja masentua lisää. (Minulla on hieman huono asenne hakemusten tekoon, mutta lienen saanut liikaa hylsyjä tärkeisiin anomuksiin.) Mutta ainakin vähän aikaa olisi hyvä olo, kun olisi hoitanut paperisodat taas hetkeksi kuntoon! Tekemättömien töiden paino on raskas kannettavaksi, mistä syystä olen taas varovaisesti ajatellut gradua. Vain varovaisesti ajatellut, en tosiaan ole nyt oikein hyvässä lyönnissä, joten ei parane kuormittaa liikaa. Ei pidä toisaalta myöskään yrittää painaa pois mielestä, pahemmin se siellä piilossa nakertaa, kokemukseni mukaan.

Muu Esille Tuleva Asia: Salakapakka ensi tiistaina 25.4.! Pääsen paikalle luultavasti klo 19 maissa, mutta mikään ei estä muita mahdollisia salatreffaajia tapaamasta jo aiemmin! Koordinaatteja saa sähköpostiloodani kautta kaura.paittanen ättä gmail.com.

Juhlatoutaimen pakettidilemma

Kahden vuoden kypsään ikään päässyt toutaimemme innostui synttärilahjapaketeistaan niin, että hihkui ja hyppeli niiden äärellä. Isoveli puolestään väänsi itkua, kun ei saanut omia paketteja. Hänen mielestään pakettien avaaminen on hauskempaa kuin maksalaatikon syönti. No, Tosikoinen ei mielestään oikein osannut avata paketteja (siis tämä meidän itte-itte-lapsi), vaan ojensi niitä minulle avattavaksi. Päätin lätkäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ehdotin tyttärelle, että antaisi isonveljen auttaa. Win-win. Veikka sai avata paketteja ja tyttö sai sovitella uusia, hienoja vaatteita, paijata lelukissaa ja hihkua hieman lisää. Nyt Tosikoinen on varsin kuuli poptyttö vaaleanpuna-valkoisessa paita ja hame -yhdistelmässään.

Tuollainen into ja ilomieli on tartuttavaa. Voisi salaa kokeilla itsekin vähän hihkuntaa ja hyppelyä.

Mistä tulikin mieleen, jotta huomenna minulla on salainen salapäivä, jolloin voin tehdä mitä hutsittaa! Voin vaikka juoda kahvia sohvalla röhnöttäen ja lehtiä lukien. Voin kiroilla ilman pelkoa siitä, että tytär oppii sanomaan "pittu". (Huoh. Onneksi sentään "pittu". Eikä esimerkiksi "Piitu". Heh heh.) Lapsiparat kyörätään hoitoon ja kouluun ja iltapäiväkerhoon, kun riekku-äiti löysää urakalla pipoa. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä lasten suuresti diggaama Täti tulee illaksi, kun minä ja SP menemme viimeistelemään piponlöysäjäisiä.

Tosikoinen kyselee välillä, onko myös Tädillä kaakkipäivä tai peseekö Tätikin nyt hampaita. Myös Esikoinen ilahtuu suuresti aina Tädin nähdessään. Joten en aio potea minkäänlaisia omantunnon tuskia tästä riekunnasta. Elman kanssa kyllä mietimme juuri äskettäin, mitä tehdä, jos tulee hirveä ressi siitä, ettei ole ressiä. Silloin voi vaikka ressata siitä, että tuli silloin kerran huhtikuussa pidettyä se yksi vapaapäivä ilman töitä ja lapsia. Tätä ressinaihetta saa myös vapaasti lainata, ken tahtoo!

(Ehtisiköhän tässä vielä kurkata blogeja? Mieli tekisi ja huomenna yritän pysyä enimmäkseen irti tietokoneesta, että tuntuisi oikein lomaiselta olo.)

Pieni sana

Huhkin eilen ja tänään erinäisten kimuranttien oudonkielisten helppipulmien parissa ja tänään kaksi eri ihmistä sanoi minulle (sähköpostitse, mutta kuitenkin päin naamaa -oloisesti) selkokielellä kiitos. Tuli olo, että he myös tarkoittivat sitä. Mä olen NIIN helppo! Taas jaksaa rehkiä.

Olen kehitellyt mielessäni uusia, mielenkiintoisia ammatteja. Harmillista, ettei niitä ole olemassa! Tällaiselle seminörtille olisi hillittömästi käyttöä erilaisissa tietokonepitoisissa pulmeroissa ja nysväyksissä ties missä hyödykkäissä instituutioissa, joiden työntekijät ovat tietokonekammoisia, mutta muuten erinomaisia hommeleissaan. Nämä kuitenkin etsivät aina jotakuta tietokonealan ammattilaista, jolla taas ei useinkaan ole kosketuspintaa instituution toimialaan tai antinörttien ajatusmaailmaan eikä yhteistyöstä välttämättä tule järin hedelmällistä. Ja mikrotukihan kannattaa aina ulkoistaa, viuh vain, jolloin kosketuspinta hupenee yhä pienemmäksi.

Olisi mielenkiintoista nysväillä struktuureja, kalentereita, kommunikaatiosysteemeitä, erilaisia valmentautumis- ja tarina-PowerPointeja, sosiaalisia tarinoita sarjakuvamuodossa, erilaisia elämän käyttöohjeita ym. ym. ihan ammatikseen. Mieluusti myös testaisin ja speksaisin sekalaisia saavutettavuutta lisääviä syngsteemejä. Joten: jos olet tämmöisellä alalla työnantajana, otapa yhteyttä! Ainakin jos muistat kiittää työntekijää silloin tällöin.

Onpa näistä nysväyksistä ollut kotioloissakin iloa. Saamme nähdä, pureeko vanha verinäyte-PowerPoint yhä Esikoiseen, kun ensi viikolla on tiedossa RETT-näytteen anto. Viimeksi vampyrointi meni heittämällä, kun oli kotona treenattu kuvien avulla. Koko rupeama oli niin jännittävä, että leikittiin piikitystä kotona pitkään jälkikäteenkin. Työ kiittää tekijää, jotta tattis vaan.

Tytär on jostain (mistähän kummasta) napannut sellaisen pedagogisen tyylin, että kiittelee itseään (ja muitakin) vuolaasti monenmoisista asioista oikein nimeltä mainiten. "Hyvä Tosikoinen", raikui tänään vessassa, kun kakka oli löytänyt tiensä peräti pottaan. "Kiitois" on nyt muuttunut muotoon "kiitosh". Onhan tuossa suhu-ässässä sellaista letkeää kesäisyyttä, joten suosittelemme muillekin! Toimii myös terassilla! Myös Esikoinen osaa kiittää ja tuumaan, että kaikkien kannattaa opetella kiittämään myös viittoen. Toimii silloinkin, kun suhu-ässä käy liian vaikeaksi.

Mikä olisi vaihtoehto?

Jos olen esitellyt jotain Esikoisen päivittäiseen elämään liittyvää nysväystä, jolla saa hänelle apuja pärjäämiseen, minulta on kysytty usein, miten jaksan nysvätä. Minun vastaukseni on kysymys: Mikä olisi vaihtoehto? Jos vaihtoehto on se, että Esikoisella on koko ajan vaikea olla ja häiriökäyttäytymistä, kaoottista menoa ja muuta vastaavaa, olisiko se jotenkin vähemmän rasittavaa minulle? Tietenkin nysväykseen kannustaa myös ajatus suuremmasta hyvästä, paremmasta tulevaisuudesta ym. abstraktista, mutta kummasti kannustusta tulee välittömästä hyödystä itse kullekin.

Minulta on myös usein kysytty, miten jaksan ja ehdin kirjoittaa blogia joka päivä. No, en oikeastaan ehdi enkä jaksakaan, mutta mikä olisi vaihtoehto? Järjestelen tietysti ajatuksiani ja puntaroin maailman asioita omassa päänupissani ja juttelen miehen, ystävien, terapeutin ynnä muiden kanssa, mutta nyt vähän päälle vuoden aikana olen todennut, että bloggaaminen antaa paljon lisävirtaa. En keksi mitään yhtä hyvää vaihtoehtoa. Lukijoiden olemassaolo antaa motivaatiota kirjoittaa ja täällä saa loistokkaita kommentteja ja keskustelua. Katsokaa nyt vaikka näitä kommentteja. Hittolainen. Kaipa pakon edessä keksisi niitä vaihtoehtoja, mutta onneksi ainakaan nyt ei tarvitse!

Pari ihanaa juttua ja yksi huono

Ensin huonot uutiset.

Sairaala jälleen lähestyi meitä kertoen, ettei Esikoisen tarvitse päästä neuropsykiatriselle tutkimuksiin, koska Kehitysvammaisten kuntoutusneuvolassakin on moniammatillinen työryhmä. Jotenkin lastenneurologilta oli jäänyt kuulematta sana autismiasiantuntija, jota hoin aika monta kertaa tuon moniammatillisen työryhmän keskikohdassa. Sitä paitsi muutamalla käynnillä loistokkaidenkaan (autismi)asiantuntijoiden luona ei ole meille oikeastaan mitään annettavaa. Tarvittaisiin sairaalakoulutyyppinen jakso, jonka aikana kartoittaa pojan vahvuuksia ja heikkoja puolia. Tämän jobinpostin avattuani kiroilin melko mehukkaasti hetken, joten tiedätte, kenen lapsia ollaan, jos kuulette herttaisen kaksivuotiaan meidän suunnalla kiroilevan kuin merirosvo.

Sitten ne ihanat.

Lähes kaksivuotias tyttäreni tuli kotiin kanssani bussilla kuin enkeli ja on edelleenkin kuin enkeli, korkeintaan epäenksuliaanisen intomielinen. Hän ryntäsi Esikoista vastaan ovelle kiljuen innoissaan tämän nimeä. Ei paha vastaanotto! Isoveli yritti pitää vähän pokkaa, mutta puhkesi väkisinkin hymyyn.

Kahdeksanvuotias poikani halusi välttämättä liha-perunasoselaatikkoa (Saarioisten), kun sitä oli puolikas lodjuke jääkaapissa. Ruokailtuaan hän näytti minulle laatikon kannen kuvasta jotain pientä piperrystä ja sanoi O-A-A (glottaaliklusiilit vokaalien väleissä). Esikoinen sanoi porkkana! Jänisräikkää! Konfettia! Olen hyvin otettu monestakin syystä: poika osasi äännellä sanan rytmin ja vokaalit täydellisesti, hän tekee aloitteita opetellakseen puhumaan eikä odota, että tuodaan treenit tarjottimella eteen, hän opettelee aktiivisesti. Hänellä on siis motivaatio kohdallaan ja yritystä!

Meillä oli hauskat, pienimuotoiset synttärikekkerit eilen ja sain niistä virtaa itselleni! Ekselenttivä! Yleensä on nuutunut olo lastenjuhlien jälkeen, mutta nyt oli hyvä olla. Tämä johtui porukan määrästä ja laadusta. Matlis olisi kyllä sopinut porukkaan loistavasti, mutta pöljyyttäni luulin hänen olevan liian kaukana liesussa enkä kysynyt.

Viimeinen tämänhetkinen ihanuus: kahvi odottaa minua keittimessä tuoreena ja höyryävänä, kunhan vain painan Publish Post -näpykkää ja nostan peppuni penkistä ja vien ihkun aurinkoraidallisen fledani kohti keittiötä.

Mobile haircut

Tervehdys kampaajalta! Tukassani on foliota ja se hörhöttää lupaavasti. Tiedossa on osittaista tekoälyttömyyttä eli vaaleita raitoja kevään kunniaksi. Saa nähdä, vaikuttaako tämä esim. töissä minulle esitettyjen vaatimusten laatuun. Tällä erää tutkin kiinalaisia juttuja, vaikka en ihan välttämättä haluaisi. Tosin täytyy todeta, että probleemoiden solveeraus (työkieli sujuva fingelska) on hauskaa! Täältä tähän.

Kenen taivaanranta kaipaisi uutta väriä?

Sitkeä ahdistus, depistys ja palikkatason tulkintaa vaativat unipöräykset alitajunnan suunnalta (se pitää mua tyhmänä) tolkuttavat minulle yhtä ja samaa: Tee nyt (,kirosana haukkumasana, kirosana) jotain! Ja vähän äkkiä. En käy hötkyilemään. Totta se kuitenkin on, että tällä hetkellä en ole ammatillisesti siinä kohdassa, missä olisi järkevää kaikkien osapuolten kannalta. Perhejudeemille en halua tehdä mitään, vaan haluan elää lasteni ja puolisoni kanssa! Tunnen monia hyviä tyyppejä ja duunissakin on hauskat puolensa. Tuntuu kuitenkin, että jotain isoa ja tärkeää valuu hukkaan, jos en ala tehdä realistisia suunnitelmia jostain muusta ja käy toteuttamaan niitä.

Jospa nyt melkein 39-vuotiaana hylkäisin lopullisesti vanhempieni määritelmät minusta. En ole oikeasti lyhytpinnainen enkä jätä kaikkea kesken, ollenkaan*). Olen sitkeä ja pystyn tekemään asioita, joita todella haluan. SP sanoo, että kyllä me pärjätään, vaikka alkaisin taivaanrannanmaalariksi. Tosin haluan, että minullakin on elanto.

*) Olen tätä porannut ennenkin täällä, mutta poraanpa taas. Isä ja äiti kertoivat minulle aina, kun halusin päästä opettelemaan jotain tai harrastamaan, etten kuitenkaan veisi asioita loppuun, vaan jättäisin ne puolitiehen. En siis koskaan päässyt kokeilemaan, pitääkö vanhempieni niskaani sysäämä arvio paikkansa! Toki tällä tavoin säästyi perheen rahaa, kun ei tarvinnut maksella minun harrastuksistani kuin korkeintaan kirjaston sakkoja. Saatana. Kyllä, olin aika näreissäni, kun sisarukseni saivat tehdä yhtä ja toista ja käyttää rahaa välineisiin, reissuihin ym. ym. Olen yhä sitä mieltä, että se oli epäreilua. Kun ihmettelin tätä nuorena aikuisena isälle, hän kävi defensiiviseksi ja alkoi jauhaa siitä, kuinka kateellinen ja katkera olen sisaruksilleni. Grrrrrr. Mitä raivostuttavaa hölynpölyä ja kyökkitsykologiaa! Sisarukset olivat mukana jutuissani ainoastaan siksi, että yritin demota isälleni hänen varsin merkittävää epiksisyyttään! Jos olin jollekulle katkera, hänelle ja äidille. Tämä alaviite on jo pidempi kuin varsinainen bloggaukseni, sori vaan. Miksi minua vieläkin veetuttaa tuo vanhempieni asenne? Kaipa se oli kohtalokasta opintojeni ja muun skeidan nimeltä elämä kannalta, kun olin joutunut tuommoisen tolkutuksen kohteeksi. Eihän koko juttu edes pidä paikkaansa! On vain hankalaa keskittyä yhteen asiaan, kun niin moni kiinnostaa! Mutta sitäkin ominaisuutta voi käyttää hyödyksi monissa ammateissa ja tehtävissä. Vaikkapa kääntäjänä tai opettajana. Nyt en enää ole vanhempieni määritelmien vanki, mutta joudun tietysti elämään yhden jos toisenkin asian kanssa, jotka siitä väärinkäsityksestä nuorena aikuisena juontuivat.

Olen ajatellut runoa

Aamulla sain, kiitos SP:n, nukkua kymmeneen (varsin myöhään siis) ja katsella unia kaikista niistä kodeista, joissa olen asunut yksin. Välillä heräsin ja muistelin kulloistakin aikaa. Olen aina nauttinut yksin asumisesta. Mietin pätkissä yksinäisyyttä, seurusteluja, sitä, miksi en taida olla kovin hyvä ystävä, vaikka haluaisin olla. Mietin myös edellisiä sukupolvia ja sitä, miten ehkäisyn olemassaolo mahdollisti minulle pitkitetyn nuoruusvaiheen (kun ihastutaan, tavataan, erotaan jne.) ja luultavasti sen, etten joutunut eristäytymään. Ajattelen äärimmäisen harvoin runoja, mutta aamulla mietin myös Hellaakosken Hauen laulua. Ajattelin sitä kokonaisuudessaan, mutta päivän depressiiviseen perusvireeseen sopii loppu:

kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli

Onneksi koko päivä ei ole sujunut depressoidessa, vaan kävimme myös Pyynikillä katsomassa aurinkoa ja kevään merkkejä. Lapset pomppivat lätäköissä ja kahlasivat loskassa sielunsa kyllyydestä ja itselläkin oli melkein hyvä olla! Myös aamulla, kun kuuntelin alakerrasta SP:n juttelua sekä lasten ääniä ja miettiessäni pojan ja tyttären nuoria, pieniä, vahvoja olemuksia, olin erittäin onnellinen myös tämän perheen olemassaolosta. (Koskaan en ole ollut vielä onneton lasten olemassaolosta, toim. huom.)

Lisää sandaaleja

Samikki kiistää olleensa sadas tonttu! Nyt on haussa suosikkilistan kautta tullut Elisa-laajakaista.fi, joka tuli saitille 00.51! Smaikki kertoi latailleensa ViPiä useita kertoja ennen H-hetkeä, joten hän diskaa itsensä. Tämä käy kohta liian jännittäväksi. Ilmoittautuuko kukaan? Muistakaa, että pinssiä ei ole pakko vastaanottaa, vaan sen voi antaa hyväntekeväisyyteen.

Sandaali ViPillä! Samikki voittoon

Koska eräs Kaura-niminen henkilö (lieneekö tuo edes hänen oikea nimensä) kämmensi Site Meterin lukemisessa, oli tärkeän kansainvälisen Sata tonttua -kisan loppuhuipennus mennä täysin mönkään. Anteeksi! Tilanne oli sitäkin tiukempi ja jännittävämpi. Kolmanneksi tulleen /mekin (lieneekö jne.) ansiokkaan salapoliisityön tuloksena alkuperäinen oletukseni Samikki (melko oikea nimi) onnistuttiin päättelemään voittajaksi. Onnea Pinserilään!

Oosa on kuitenkin ansainnut lohdutuspalkinnon, joka olkoon KVTL:n söpö kukkapinssi. Aion keksiä jotain myös /mekille ja Z:lle ja Elmallekin (ks. kommenttilodju), koska olen semmoisella päällä. Hahaa! Sata tonttua! Nyt voinkin vetäytyä lepäilemään laakereille! (Hups.)

Yöpuulle on mentävä ihmisen

Nyt, kun enää 12 puuttuu, on lopettava päivystys koneen äärellä, sillä väsymys kangistaa nopeasti. Onnellinen voittaja, kunhan saan selville, ken hän on, saa kuvassa näkyvän epämääräisen töhryn, joka onnistui tallentumaan kamerakännykällä, kun varsinaisen digikamerani akut ovat latauksessa. Lisään paremman päivänvalokuvan huomenissa. Onnellinen voittaja voi myös kieltäytyä tuosta upeasta pinssistä ja ottaa pelkän juoman sekä kunniakirjan ja kädenpuristuksen. Torvisoittokunta olisi myös upea, mutta käytössäni on vain nokkahuilu.

Lisäys: Pöh minä mitään nukkumaan malttanut. Jos oikein on tämä hommeli haarukoitu: Oosa on voittaja! Hurlaa, hurlaa, hurlaa!

Jännityksen tiivistymä

Sadan tontun rajapyykki (mielikuva!) lähestyy lähestymistään ja arvatkaas mitä! Site Meter jumpittelee mulle! Toivottavasti se ei jumpittele tuon hienon lukeman ohi. Jos joku tietää, miten itse voi tsekata tuon viisinollaisen kävijän, kertokoon nyt tai vaietkoon iäksi. (Ei oikeasti tarvitse vaieta iäksi, mutta se kuulosti jotenkin hienolta.)

Jopa vielä tiivistyneempi jänistys (jos mahd.) iskee asunto-osastolta. Hullu, hullu minä lähetti tekstariinin vanhalle tutulle asuntovälittäjälle, jota pidämme luotettavana ja reiluna tyyppinä. (Moni muukin tekee niin tasaisesta menestyksestä päätellen.) Hän muisti meidän kuuden vuoden takaisen osoitteemme, vaikka tässä välillä on ollut satoja asiakkaita! Impressoivaa indiid. Asuntokauppatilanne on aika kummallinen tällä hetkellä. Hinnat ovat täysin naurettavia yhtäällä, vähän realistisempia toisaalla ja siltä väliltä kolmaalla.

Tähänastinen huippu on törkeän näköinen ja kauttaaltaan surkeassa kunnossa oleva pientalo, jossa on kaksi pientä asuntoa, kylmä vesi ja sitä rataa. Kiva sijainti, mutta ei niin kiva, että siitä riemusta maksaisi 269000,00 €. Maa kutsuu myyjää! Ei nyt olla Manhattanilla.

Muuttaminen on kamalaa. Toisaalta asuminen on mukavaa, etenkin hauskassa, uudessa sijainnissa. Yksi jänistyksen aihe on tietenkin Esikoisen sopeutuminen uuteen huusholliin. Kokeneemmat sanovat, että toisinaan autisteille selkeät, isot muutokset ovat helpompia kestää kuin tutussa ympäristössä tapahtuvat pienemmät muutokset (sohvakaluston vaihto esim.). Aika näyttää, raportoin tällä kanavalla, samaan bat-aikaan sitten ajastaan, jos uskallamme riuhtaista.

Ennen ja jälkeen -kuvia

Kun allergikkotyttönen meni isänsä kanssa päiväunille, hänen äitinsä ja isoveljensä kävivät vaivihkaa pöllyttämään jauhoja ja hillumaan kananmunien kanssa. Muistelin samalla omaa lapsuudenkotiani. Opin hyvin nuorena leipomaan nollasta valmiiksi asti. Olin kai outo, koska kukaan ikätoverini ei leiponut pullaa muuten kuin äidin apuna. Minä taas tiesin saavani parempaa, kun tein itse enkä jäänyt hajamielisen äitini varaan, sillä häneltä unohtui aina jokin ainesosa. Maito tai jauhot eivät (jauhoja tuli yleensä vähän liikaakin), mutta hiiva, suola, kardemumma, kananmunat tai sokeri saattoivat unohtua tai tulla lisätyksi viime tipassa. Hiivakökkäreet eivät ole mieltä ylentäviä. Samoin yleensä vähintään yksi pelti unohtui liian pitkäksi aikaa uuniin. Hiili on terveellistä, sanoi äitini. Siihen aikaan ei vielä stressattu karsinogeenien takia.

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, muistelin saman tien, miten kaivelin likaisten astioiden kasoista työvälineet ja etsiskelin milloin mitäkin mitta-astiaa tai muuta vempelettä kaikista kaapeista, tasoilta, ruokahuoneesta, jääkaapista... Jauhoja piti kytätä, koska niissä piileksi usein kammottavan makuisia toukkia ja kuoriaisia. Pöydän pinnat oli syytä puhdistaa huolella, samoin veitset, joilla oli mahdollisesti pilkottu sipulia. Nämä kaikki seikat opin kantapään kautta, koska ne maistuivat pullissa. Nyt on älyttömän helppoa ja hygieenistä! Vehkeet olivat puhtaina omilla paikoillaan eikä jauhoissakaan ollut ötökän ötökkää. Lopuksi tuikkasimme Esikoisen kanssa likaiset vermeet koneeseen, joka hoitelee pesupuuhat puolestamme.

Koska lähimmäiselle kannattaa tehdä semmoisia juttuja, joita itselleen toivoisi tehtävän (tietyissä järjen sanelemissa rajoissa), keitin päiväunilta heräilevälle SP:lle samalla vauhdilla myös tuoretta kahvia tuoreen pullan kera nautittavaksi. And then there was much rejoicing. Tosikoinenkaan ei ollut katkera, vaikkei saanut maistella ihanalta tuoksuavia pullia. Hän sai nimittäin Koskenlaskija-juustoa ja tattarileipää! Unen ja välipalan jälkeen vauhti oli niin kova, ettei kamera pysynyt perässä.

Pelkäänpä, että meillä on tämän kirkkopyhän kärsimyksellinen merkitys hieman haaltunut. Lapsuudesta muistan kyllä, että pitkäperjantai oli todella pitkän tuntuinen. Vielä 15-vuotiaana muistan tappaneeni levottomana aikaa pitkänäperjantaina koko päivän (mm. pullaa leipoen). Lopulta illalla hermostuksissani lainasin pari kymppia systeriltä ja painuin I-klubille, jossa sitten tapasin yhden ihkun heebon ja siitähän sukeutui ihan oma tarinansa. Sinä vuonna pahimman kärsimyksen tuotti se, että aprilli osui samalle päivälle. Mutta nyt sitä pullaa!

Murrebuumi

Nyt kun Heli Laaksosesta keuhkotaan kaikkialla, on aika hieman surffata murreaallon harjalla. Tai aika ja aika. Kun keuhkoamista on harrastettu jo jokunen vuosi lehdissäkin, ollaan jo auttamatta jälkiaallon jälkiaallon jälkiaallon... jälkeisellä aallolla, mutta menköön. Murrekäännöksiä sarjakuvista on tavailtu ja luettu murrejuttuja, mutta paljon potentiaalia on hyödyntämättä. Dubbaus on Suomessa alikehittynyttä muutenkin, joten nyt on aika ottaa karttu kauniiseen käteen ja mätkiä Casablanca savoksi, Texasin moottorisahamurhaajat stadiksi, Veronican kaksoiselämä eteläpohjanmaaksi, Seitsemän samuraita karjalaksi, Rio Grande tampereeksi ja Vertigo turuksi.

Veronican tupla tulee muuten Teemalta huomenna Kieslowski-teemalauantain kunniaksi. Sitä ennen tulee Lyhyt elokuva rakkaudesta.

Osa lukijoista ehkä pettyi, kun otsikkoni ei viitannutkaan keväiseen koirankakkatulvaan. Pahoitteluni!

Eka kerta

Tänään hain tyttären bussilla päiväkodista (olisi kannattanut jo ottaa fillari) koska urhoollinen SP lähti metsästämään ruokaa viikonlopuksi. (Eikä edes koko pääsiäisviikonlopuksi, vaan lähinnä huomiseksi. Toisin kuin muut, jotka ostavat komppanialle ruokaa kuukaudeksi, koska ovat lukeneet Elmaa.) Tytär oli hurjan ilahtunut, kun äiti tuli ja äärettömän innoissaan bussista, jossa sai istua oikein penkillä. Hänestä oli huippua hakea postit laatikosta ja teputella Kiki sylissä kotiovea kohti. Sitten! Oven lähellä oli pitkälleen kellahtanut pulkka täynnä ihanaa, vastustamatonta, ylivetoa katolta ropissutta vettä!

Mistään mitään tajuamaton kalkkismutsi oli sitä mieltä, että mennään sisälle ja otetaan märät, hiekkaiset ulkovaatteet pois, kun Tosikoinen tuumasi, että hän pulahtaa pulkkaan hieman lotraamaan, näyttäähän se aika tavalla kylpyammeelta. Koska kalkkiksella on toistaiseksi fyysinen ylivoima, hän ratkaisi tilanteen nostamalla lapsen sisälle ennen sukeltamista. Raaka vääryys. Tytär alkoi huutaa.

Tytär jatkoi huutamista.

Ja jatkoi.

Ja vieläkin.

Jne.

Eikä ottanut vastaan aloitteitani tai reagoinut pahemmin myöskään siihen, kun puuhailin jotain muuta. Hetkeksi hän rauhoittui, kun luettiin vähän Maisaa, mutta räyhääntyi uudelleen, kun äiti yritti samalla kieroilla kurapöksyjä pois.

Lopulta otin myös ulkovaatteet pois väkisin, ennen kuin lapselle iskisi nestehukka ja ylikiehunta ja ihmettelin tuota riehuntaa. Juttelin hänelle rauhallisesti enkä tuputtanut väkisin. Mietin, että nytkö iski autismipommi (Stephen Shoren kuvaava ilmaus sille, miten autismi joskus hyvin dramaattisesti räjähtää 1,5-2 vuoden iässä). Tällaista räkäraivaria ei ollut aiemmin Tosikoisella nähty. Tytär sitten lopulta suostui tai jopa halusi syliini ja rauhoittui Maahan tarujen -lauluun, kun Esikoisen kanssa sitä yhteisvoimin hyräiltiin. Hän ei ollut kadottanut puhekykyään, joutunut aistiepätasapainon valtaan, käynyt harrastamaan itsestimulaatiota tai muutenkaan alkanut yhtäkkiä autistiseksi. Täysimittaisia raivareita on muillakin kuin autisteilla, vissiin. Se ei olekaan vain huhupuhetta.

Kun olin loputtomalta tuntuvan raivarin aikana läsnä, rauhallinen, rauhoittava, kärsivällinen, ystävällinen, itseäni ja lasta suojeleva jne. tuli mieleeni ajatus: Tämän minä osaan vanhastaan todella hyvin.

Onhan meillä toki huutoa ja hermojen menetystä ollut aiemminkin, mutta tätä kokoluokkaa tämä oli eka kerta, jota epäilemättä vuosien mittaan muistelen ja erityisen runsaasti sitten, jos Tosikoinen uskaltaa tuoda joskus lemmittynsä näytille kotiin. (Ei vais.)

Rauhallista pääsiäistä!

Omituista

Viime tuntien aikana tähän blogiin on tultu runsaasti monista eri paikoista hakusanana apulaiskaupunginjohtajan nimi, joka toistuu pari kertaa tässä omaishoitoaiheisessa kirjoituksessa. Mikäs juttu tämä nyt on? Tulee ihan rapanoidi olo.

Lisäys 13.4.: Kiitos kommentoijien ja Aamulehden yleisönosaston, Päivi Sillanaukeeta hakeneiden ihmisten motivaatio paljastui television keskusteluohjelmista kimpoavaksi. Käsittääkseni hän oli maanantaina Ajankohtaisessa kakkosessa ja eilen A-talkissa (jotka molemmat missasin). Ilmeisesti Tampereen apulaiskaupunginjohtaja oli melko lahjakkaasti taas nostattanut fiilistä näkemyksillään siitä, onko kerran viikossa ulkoileminen riittävä määrä vanhukselle ("Riippuu vanhuksesta") ja mikä hoidon taso on tarpeeksi hyvä ("Yöllä nukutaan ja kaadutaanhan kotonakin"). (Sitaatit ovat toisen käden kautta saatuja, en ole näitä omin korvin kuullut.)

Minua jurppii erityisesti mm. tässä Koukkuniemi-härdellissä, että mistään ei tule päättäjää tai päättäjiä, jotka ottaisivat vastuun tuosta vuosia jatkuneesta räikeästä epäkohdasta. Kantelun tehnyt hoitaja tuli eilen omalla nimellään julkisuuteen Aamulehdessä, mutta päättäjät pysyvät kasvottomina. Muutama pää pitäisi saada vadille, mutta pelkäänpä, että sanktiot menevät kantelun tehneelle rohkelikolle.

Lisälisäys: kannattaa lukea Vaanilan näkemys siitä, mikä on tärkeää.

Uutisia

Päivän yllätys on se, että minua väsyttää. Aamulla myös palelsi hulusmaanina, mutta lämpö ei kivunnut kuin hitusen 37 celciuksen päälle (ei olisi edes Kanebot lähteneet vetistellessä), joten lojuin sohvalla ja tein etätöitä. Se oli oikeastaan aika hauskaa, kun oli sopivankokoisia ja ratkaistavissa olevia pulmia sekä uuden opettelua ja läppäri lämmitti mukavasti koipia.

Esikoinen pääsi suorittamaan kevään ensimmäiset ruohonleikkuut! Hän trimmasi saksilla pikkusiskonsa päiväkotirairuohot hieman tyylikkäämpään kuosiin. Nurmi kuin nurmi, ei ole niin nuukaa.

SP:kin on väsynyt ja torkkuu parhaillaan lämmin Tosikoinen sylissään. T. on toki hereillä ja tiiraa lastenohjelmaa.

Tulen pääkaupunkiin jälleen 25.4. riehumaan. Toivottavasti ehdin silloinkin tavata salarouvia. Saa ehdotella kuumia salatreffejä kommenttilådassa tai sähköpostissa.

Olen julkkis! No, ainakin vähän. Autismi-lehdessä yksi autismikentän idoleistani, Kyllikki Kerola, siteeraa blogiani PRT-aiheisessa kolumnissaan.

Oulussa olisi ihan hirmu kiinnostava koulutus aiheesta Päihderiippuvuus autismin kirjossa. Lisätietoa liiton ajankohtaista-sivulta. Pitääkö sen Oulun olla niin kaukana kodistani? Pitää ehkä muuttaa kohta sinne.

Tonttuja on kohta 99!

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli.

Synttärinviettoa

Synttäri ei lopulta ole ollut hullumpi. Laattaus onneksi loppui jo eilen illalla, joten tänään Esikoinen on toipilaana saanut mm. siivota, käydä kaupassa (Voimalehmää!), syödä yhtä mieliruoistaan oman valintansa mukaan (makaronilaatikkoa ja ketsuppia) ja ilta huipentuu keilaukseen (miedoin virvokkein toisin kuin eräillä) liikuntakerhon kanssa. Nuo onnekkaat kerholaiset saavat nauttia myös Esikoisen omakätisesti valitsemista karkeista. Ottakaahan tekin! (Olikohan tässä kappaleessa riittävästi sulkeita? Mitä tuumaa sulkuconnaisseuse Piikkari?)

Vuosi sitten äitiyteni ja Esikoisen yllättävästi samalle päivämäärälle osuvana 7-vuotispäivänä kirjoitin vanhempien pääjehuttamisesta ja tänään Jenni-Juulia kirjoittaa kiinnostavia sanojen käytöstä. Kun nyt on linkkaamisen alkuun päästy, kerrottakoon, että kaikkien vanhenevien naisten ja miestenkin kannattaa nyt lukea imagoaan päivittänyttä Jemorya. Omat kuulosuojaimet mukaan naisremakkaan! Pakkausten kanssa kamppailevien lukijoiden kannattaa tänään suunnata katse Kriisipuuroon ja Vaanilaan. Sudokuihin kyllästyneet ja muutkin, nyt passaa harjoittaa aivosoluja sen arvoituksen parissa, mihin pikkulapsiperheessä voi piilottaa pääsylipun Metallican konserttiin, jottei se tuhoudu. Pinseri on kevätriehaantunut julkaisemaan pikkupostauksia. Ja pannaanpa tämän johdonmukaisen syntymäpäivälinkkirallin päätöspisteeksi vielä Elma. Koska hutsitus.

Uusia lajeja olympialaisiin

On vaikeaa napata jälkeläishenkilön laattaa ämpäriin, jos henkilö on päättänyt tähdätä (olohuoneen) lattiaan. Pisteitä ämpäriinnappauskisassa voisi antaa tyylin, rauhallisuuden, ääntelyn viehättävyyden, roiskeiden, lammikoiden sekä irvistelyn perusteella.

Tänään henkilö jälleen syö kuin hevonen. Hän on nyt kahdeksanvuotias ja ihmeen iso poika. Juhlan kunniaksi hän mm. imuroi tarmokkaasti eikä vaikuta enää yhtään siltä kuin tarvitsisi sairauslomaa koulusta.

Joo joo

Kun täällä kerran on kivikuntaan kuuluvia muitakin kuin minä, annan mennä:

Viime yönä kävi niin, että järjestin itselleni kaksi viikkoa lomaa. Päätin viettää sen matkustaen junalla Ouluun ja palaillen sieltä pätkittäin takaisin etelämpään. Oulussa tapasin inspiroivia ihmisiä, otin paljon valokuvia sekä filmille että digitaalisesti. Näillä main oli myös muistikorttihärdellöintiä. Olin jättänyt tarpeelliset muistikortit kotiin, mutta en halunnut lähteä hakemaan niitä ja mietin erilaisia vaihtoehtoja. Lopulta minulla oli neljä hyvin pientä muistikorttia, jotka onneksi sopivat kameraani, vaikka vähäisemmän kapasiteettinsa takia olivatkin hankalampia käyttää kuin yksi suuri.

Kytkin kokeeksi filmikameran kopiokoneeseen (!) ja kas vain, se tulosti valokuvia kamerassa olleesta rullasta. Suurin osa niistä oli mennyt piloille liian pitkän kamerassa säilyttämisen takia, mutta alusta ja lopusta löytyi muutamia kirkkaita otoksia. Esimerkiksi ystäväni Tommi oli parissakin kuvassa. (Hänen kanssaan vietimme punkkarihenkistä aikaa, kun piirsimme, maalasimme, valokuvasimme, kirjoitimme, lauloimme, tanssimme, ynnä muuta ynnä muuta. Osasimmehan kaikkea.)

Erinäisten sattumusten kautta päädyin ohjaamaan oululaista kabaree-esitystä. Se oli täysin looginen seuraus tekemisistäni, vaikka en ole kouluvuosien jälkeen ole ohjannut enkä näytellyt. Mietin, mitenkähän nämä tyypit alkavat luottaa minuun, täysin outoon hyyppäriin, mutta en miettinyt liikaa. Sen sijaan hyppäsin näyttämölle rakennetun catwalkin päälle ja tervehdin kaikkia sanoen karheasti Hard Rock, Hallelujah. Tai oikeastaan hällelyyjäh. Kaikki rentoutuivat ja yhteistyö lähti sujumaan hienosti. SP:kin (ties mistä hän siihen putkahti) kiitteli minua luontaisesta otteesta asiaan.

Sitten heräsin ja naureskelin. Kas kun en ehtinyt myös säveltää, tanssia ja käsikirjoittaa paria elokuvaa ja väsätä installaatioita. Pitääköhän alitajuntani minua toopena? Onko se oikeassa?

Arfpas!

Äitini oli viidenkympin korvilla, kun häneen iski blues oikein kunnolla. Nuoruuden ja opiskelun päivät 50-luvun Helsingissä olivat jääneet kauas taa. Silloin hän oli ollut rahaton, mutta vapaa - erityisen vapaa ensimmäisestä tilistä ostetun polkupyörän saamisen jälkeen. Rahattomuus oli pysynyt uskollisena ystävänä, mutta vapaus oli käynyt perin suhteelliseksi, suurin osa valinnoista karsiutunut pois. Äiti kuunteli erästä Helsinki-aiheista singleä uudestaan & yhä uudestaan ja kelaili menneisyyttään. Hän oli viettänyt siinä vaiheessa puolet elämästään vaimona ja yhä suuremmaksi kasvavan viisastelevan perheen äitinä ja luultavasti mietti, mitäs jos olisin valinnut toisin.

(Tämä vaihe oli muistaakseni muuten pahimman oman Don't Let Me Be Misunderstood -vaiheeni jälkeen. Oli varmasti hianoa perheenjäsenillä, kun yksi toisensä jälkeen nitkahtaa ja jyrää yhtä piisiä aamusta iltaan. Nuorimmalla veljelläni oli näitä useita, mutta parhaiten on jäänyt mieleeni Ontto mies autiomaassa -nitkahdus.)

Nyt ihmettelen, miksi päässäni soi repeatilla Per Vers, runoilija (säv. san. sov. Juice Leskinen). Etenkin kappaleen intro plinkuttelee jotain kieliäni. Sanoitukseen on tuupattu hihityttävää korniutta, mutta myös jotain sellaista, josta saa palikoita päässä tekeillä olevaan rakennelmaan. Sellaiseen Mikäs xttu nyt on -rakennelmaan. Musiikki on joka tapauksessa pääasia eivätkä sanoitukset. (Kuuntelenhan sujuvasti englanniksi ties mitä ailavjuujeejeehöpönpöppöä.) Siitä huolimatta pari sanaa sanoista:

Tuska-sana pitäisi ehkä kieltää poppisanoituksista kokonaan. Toisaalta kyllä pitää omallakin kohdalla paikkansa välillä semmoinen, että

Jo aamu nousee, taivas punertuu
Pois tuskan viitan hartioilta viskaan

Eikä ennenkuulumatonta ole sekään, että

Nyt paikkaa vaihtaa aurinko ja kuu...

Ja sitten kovalla äänellä voisin vaikka huutaa mukana:

Ja taas yö iskee hampaat niskaan!

Mutta myöhemmin minun on sanottava jyrkkä ei, kun Juike ehdottaa tällaista:

Mä olen kukka, jonka kylmä katse raiskaa.

En xtussa ole a) kukka eikä minua b) kylmä katse raiskaa. Eikä raiskaa ketään muutakaan, vaikka kukka tai muu kasvi olisikin. Ei kai Versin Perkään voi olla tuollainen yltiömimosa. Onneksi olen nykyään kasvanut isoksi ihmiseksi enkä enää nolostu koko kappaleelle, jos siinä on jotain lievää vakavampaa liioittelua, tuska-sanan käyttöä tai muuta arveluttavaa. Ehkä jonain päivänä katson sormieni läpi myös erästä toista yhtyettä, jonka eräs hetki saa pian aivovaurioon. Onhan bändillä sentään ansiokkaita poppisävellyksiä.

Luultavasti yksi tärkeä juttu tuon kappaleen soimisessa päässäni on se, että se oli Kaurismäen veljesten ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Arvottomat. Musiikki, elokuvan tunnelmat, niiden ajankohtien tunnelmat, kun olen nähnyt filmin, sekoittuvat ja sopivat juuri tähän hetkeen. Johonkin murrokseen. Ensimmäisen kerran näin elokuvan tietysti tuoreeltaan teininä. Myöhemmin näin sitä silloin tällöin ja viimeksi katselin sitä oltuani Lontoossa au pairina lähes vuoden, kun sain puhuttua itseni sisään Scandinavian Film Societyn kerhonäytökseen, jossa myös Mika Kaurismäki ja luottokuvaajansa Timo Salminen pitivät pienen johdantopuheen ennen elokuvan alkua. Suomalaisen, tuttuakin tutumman (Tampereen kauppahallin kellarikuppilaa myöten) elokuvan katsominen oli omituisen liikuttavaa kesken lähes täydellisen kieli- ja kulttuurikylvyn.

Vaikka en ole Juice-fani, sanon paatoksella, että Per Vers, runoilija -levy on enimmäkseen loistokas, aina Juho Juntusen piirtämää sarjakuvaa myöten. Vaikka suhtaudunkin sekalaisin tuntein LP:n nimikkokappaleeseen. Tai sen sanoitukseen. Hauskaa, että Mikko Alatalo ja Mehu ovat saaneet jotain noin mainiota joskus aikaiseksi. Kuunnelkaa nyt vaikka Odysseysta! Ehkä minullakin on vielä toivoa tässä elämässä.

PS. Tietääkö joku, kuka laulaa sen Arvottomissa esitettävän version? LP:llä laulaa sinirilli.

Illan itsehoito

Ohjelma jatkuu! Lapset suostuivat kaatumaan peteihinsä ja kuuntelemaan tämänhetkistä iltasatukirjaa Koko kaupungin Vinskiä (Aapeli) hyvissä ajoin niin, että ehdimme passelisti katsomaan fiktiivisesti edesmenneen Peter Siskan gorillamaisen Viktor-veljen seikkailuja kriminaalien parissa. Paha vaimo! Roistoputki jatkui C.S.I.:n ihastuttavan realistisen tieteellisen (hah) roistoilun parissa. Vaarallisia uusperheitä! Piippis!*) Eskapismin imeytymistä tehostaakseni nautin kaksi kuivaa siideriä ja annoksen maissilastuja mediumhotin salsan kera. Puhuin tietenkin myös höpöjä SP:n kanssa. Toimii! En tarvitse nukahduspilleriiniä tänään.

Aika hyvin tropattu, kun ajattelee, että huomenna on peelottava virpomispäivä, jota pakenemme heti aamusta anoppilaan. Minusta taitaa tulla isona pääppilääkäri, kun osaan hoitaa itseäni näin loistokkaasti. Ai, eikö se riitäkään pätevyydeksi? Ei sitten, kyllä tässä maalimassa töitä riittää muutenkin.

*) Erään vakihenkilön saama lempinimi.

Puolipäivän tropit

Depiksenhoito-ohjelmani vähemmän kemiapainotteinen (jos ei lasketa sitä, että kaikki on myös kemiaa) osuus jatkui keskipäivällä uudella köllintäannoksella! Esikoinen lähti isänsä kanssa harrastusputkeen ja minä jäin peittelemaan Tosikoista päiväunille. Kun olin lukenut Maisa vauhdissa -teoksen noin 500 kertaa, nukahdimme molemmat lämpimään peiton alle pesukoneen jympsyttäessä unettavasti taustalla.

Kun aloin havahtua, tytärkin heräsi ja sanoi oman nimensä kirkkaalla, iloisella äänellä. Minä sanoin myös hänen nimensä. Hän sanoi puolestaan: "äiti" ja minä sanoin hänen nimensä jälleen. Sitten kutsuimme toisiamme erilaisin äänenpainoin ja todistimme perusteettomaksi solvaukseksi sellaisen väitteen, ettei suomessa muka harrasteta intonaatiota. Tytär saa hienot sävyt mm. soimaavaan, käskevään, hellittelevään ja iloiseen äiti-sanaan. Tämä hullujen halvat huvit -luokan leikki on ollut meillä muodissa jo muutaman viikon ja se on auttanut joissakin kiperissä tilanteissa, esim. jos äiti ei heti paikalla pääse alakertaan tyttärensä luo tai jos autossa käy kututtamaan.

Seuraava lääkitysetappi on kahvinkeitin, jossa jo lupaavasti porisee tai suoraan sanottuna korisee. Jännityksellä odotamme, onko illaksikin varattu jonkinlaista lääkettä.

Aamulääkitys kohdallaan

Lapset kömpivät taas jossain vaiheessa yötä omia aikojaan väliimme ja heräsivät vasta kaksikymmentä yli seitsemän! Sitten köllittiin vielä tunti!!! Ja otetaan vielä yksi huutomerkki kaupan päälle! Halailtiin, hassuteltiin sekä laulettiin mm. Piippolan vaarin taloa. Esikoinen tilasi kuhunkin säkeistöön eläimen viittoen. Lopuksi tuli hihitysvalintoja, kuten poro. (Miten poro ääntelee? Hädissäni sanoitin vain, että poro siellä ja poro täällä jne.) Sammakko räjäytti pankin.

Siitä huolimatta, miltä ulkona näyttää, alan uskoa, että nyt on kevät.

Huoneita

Näin taas unta huoneista ja asunnoista. Ensimmäinen asunto, jonka unen tarjoomuksista muistan, oli pölyinen ja törkyinen. Tiesin sen olevan minun kotini, joka oli vain ollut pitkään tyhjillään ja sekalaisten voimien armoilla. Minun pitäisi puhdistaa ja korjata se taas asuttavaan ja elettävään kuntoon. Miten muka jaksaisin? Sitten onneksi uni vei minut perheen kanssa Annikinkadulle avoimien ovien päivää viettämään. Kiertelin vanhassa kodissani ja ihmettelin, miten sinne oli saatu myös naapurin ruskein kaakelein päällystetty kakluuni oman rakkaani lisäksi (valkoinen kakluunini oli täysin ihana tapaus). Keittiö oli laitettu todella viehättäväksi ja tunsin kateuden ja katumuksen piston. Miksi minä en jaksanut panna pientä kotiani kuntoon, vaikka asuin siellä sentään kaksi vuotta?

Olen aina tavannut nähdä huoneita ja asumuksia unissa. Silloin, kun kohtasin ahdistavia huoneita, joiden ei olisi pitänyt olla siellä tai joiden oviaukko oli korkealla katonrajassa eikä ikkunoita ollut laisinkaan, taisin käydä läpi erinäisiäkin lapsuuden juttuja. Nyt uneni motkottavat niistä asioista, joita laiminlyön itsessäni. Ainakin luulisin niin. Huoneet viittaavat oman pikku meitsuliinin erilaisiin osastoihin.

Tutut kivet muuten lähettävät terveisiä, että niitäkin kiinnostavat meitsulin unet ja aspektit! Vihjailevat penteleet.

Kaakkipäivä

Karkkipäiväkokeilumme on onnistunut ennenkuulumattomalla tavalla. Esikoinen katselee kalenteristaan pitkin viikkoa, että tuossa kohtaa on se karkkipäivä. Hän jäsentää viikkoa nyt myös sen mukaan ja jäsentämistä todella nyt arvostetaan, kun kaaos väijyy koko ajan nurkan takana. Tosikoinen miettii, onko myös tätiX:llä, Kikillä (lelutiikeri) ja isällä kaakkipäivä.

Hupaisessa muodossa oleva sokeri ei ole asian ydin, vaan rituaali, joka eriväristen ja -muotoisten makeiden möykkyjen ympärille on rakentunut. Toistuvat rituaalit ovat populaareja lasteni keskuudessa juuri nyt. Annan heille kummallekin oman mukin ja mukiin pienen valikoiman mässyä. Katsellaan yhdessä läjässä lekotellen jotain hauskaa videota ja keskustellaan, mikä karkki on paras. Annoksia nautitaan muutama, sitten siirrytään seuraavaan asiaan.

Ette muuten ehkä ikinä arvaa, että olen taas karmaisevan väsynyt. Nukuin viime yönä kellon mukaan tarpeeksi (enkä nauttinut kuin yhden kaakaon), mutta luomet painavat edelleen tonnin. Raastoin itseni puoli yhdeltä nukkuvan Tosikoisen viereltä, kun odotan Esikoista tulevaksi minä hetkenä hyvänsä, ja se tuntui väkivallalta. Tarvitsisin itsekin hieman karkkipäiväintoa, mutta en keksi, mikä houkutin saisi minut innostumaan tänään. Lasten into on onneksi tarttuvaa, joten saanen itseni pihalle räntäsateen joukkoon pyssyllä uhkaamatta.

On kovin karun näköistä, kun äiti-ihminen uhkaa itseään pyssyllä lastensa kanssa kulkiessaan.

(Korjaus: yhdysmerkki oli varastettu äidin ja ihmisen välistä! Lisäsin uuden. Ja nyt, merkkivarkaat, teitä tarkkaillaan. Olen asentanut tänne valvontakameran.)

Kanttumiikao

Tää yksi tyyppi täällä ottaisi tänään mielialalääkkeeksi hiukan minttuviinaksella terästettyä kaakaota. Se on niin makeaa, ettei mene yliannostuksen puolelle. SP sanoi ystävällisesti, että toivottavasti sulla depis helpottaa pian. Ai näkyykö se noin selvästi, ihmettelin. Daa? Kaiffa tuntee minut varmaan tässä vaiheessa jo aika hyvin. On minulla aputeekin lääkkeitäkin, mutta tänään kanttumiikaot peliin. Lämmittää ja sokerittaa. Ottakaa tekin tuosta ja tuosta. Maistakaa vielä tätäkin!

Sadas tonttu ilmoittautukoon!

Horrori, terrori ja anksieteetti! Mittarissa on muutaman tuhannen kävijän jälkeen 100.000! Jos tämä muhkea luku osuu juuri sinun käynnillesi, voit saada tikkarin! Ensimmäinen Lukijani Elma-täti (tuolloin kommentoi nimimerkillä E.K.) joutui viime tapaamisellamme tyytymään pikaisesti improvisoituun tikkaripalkintoon oltuaan ansiokas 50-tonttuinen, mutta aion hyvittää asian tarjoamalla hänelle vapaavalintaisen juoman (myös alkoholittomat käyvät) seuraavassa salakapakassa. Tai kaksi. Saatanpa keksiä tällä kertaa jo etukäteen jotain hupsua sadannelle hiippalakille. Minulla on esimerkiksi tyylikäs ruoansulatusta kuvaava pinssi. (Hmm.)

Murikka sydämen päällä

Menimme tänään Tosikoisen päiväkotiin laulamaan ja leikkimään. Tiedossa oli Esikoisellekin tuttuja, mieluisia lauluja ja Tosikoinen on intohimoinen laululeikkijä, joten lähdimme luottavaisin mielin hurvailemaan muiden perheiden joukkoon. Mutta, mutta. Esikoinen meni jotenkin sekaisin. Hän hillui arvaamattomasti minne sattuu, pysyi paikallaan noin sekunnin, ei ottanut vastaan minkäänlaista ohjausta. Hetken aikaa hän jaksoi seurata laulua, sitten alkoi taas holtiton hillunta.

Kukaan ei katsonut minua ja miestä.

Kun olimme yrittäneet monenmoista sanallista sekä kehollista kontakti-, ohjaus- ja komennusaloitetta Esikoisen suuntaan eikä mikään herättänyt vastakaikua, mitta tuli täyteen ja poistimme hänet siististi paikalta. Puuh, se onnistui ilman raivaria! Minä jäin Tosikoisen kanssa laulamaan ja nautin ehkä ikuisesti muistikuvasta, jossa kaikki pienet faaraon kissat ovat häntä pystyssä.

Poskia helotti. Kai ne tajuavat, että Esikoinen on vammainen? Kai ne tajuavat, että vammaisetkin saavat olla mukana, vaikka eivät välttämättä osaa ihan käyttäytyä fiksusti tai sievästi? Vasta, kun alkoi näyttää, että pojasta on muille liikaa häiriötä ja koska pelkäsimme, että muita lapsia pelottaa ison pojan heiluminen, päätimme, että yhden ihmisen takia kaikki muut eivät saa joutua kärsimään.

En tiennytkään, että minua hävettäisi tuommoisessa tilanteessa. Nyt tiedän. Se ei tosin ole Esikoisen syy tai kenenkään muunkaan. Se on vain todiste siitä, että sosiaalistumiseni on yltänyt uusiin ulottuvuuksiin, joten minun pitää tyytyväisen oleman (hehe). Ehkä se on myös todiste siitä, että vilkuilin eilen Jo Frostia ohjaamassa aika tavalla sekaisin mennyttä pienokaista, jolle vanhemmat olivat sälyttäneet ylenpalttisesti valtaa ja tunsin syyttävien sormien osoittavan itseeni. Huono äiti!

Häpeä haihtui pois nopeaan, mutta sydäntä painaa suru ja ahdistus. Tuleeko elämästä ikinä mitään muuta kuin tätä toivotonta tappelua kaaoksen kanssa, epätoivoista haromista oman lapsen suuntaan, jotta syttyisi jokin kontaktin ja mielekkyyden kipinä?

Tarkkaavainen lukija varmaankin huomaa, että olen nyt depressiivinen. Onhan meillä aina ollut enemmän kuin kipinä kontaktia ja paljon muutakin kuin lohdutonta kaaosta. Tuo päiväkotitilanne oli vain niin masentava, että näin jo mielessäni, miten Esikoinen kyhjöttää kotona ja heiluttaa kyljellään lojuen autoa ees-taas, kun kaikkialla muualla on liian vaikeaa pärjätä hänen kanssaan. Kyseinen skenaario ei kuitenkaan ole mahdollinen, jos eräältä jukuripää-äidiltä kysytään.

Nytpä siirryn toisaalle puntaroimaan, itkisikö vai kiroilisiko vai tekisikö molempia yhtä aikaa.

Antille kiitos

Lähetin Plevnaan sähköpostikiitokset osallisuudesta erittäin onnistuneeseen iltaan ja erityisterveiset Antille, joka sai kertaheitolla monta fania. Äkillisen jälkihien vallassa esitin myös kainon mietelmän, jotta toivon mukaan emme tuottaneet liikaa häröä muiden iltaan melko selvästi havaittavalla hilpeydellämme. Vastaukseksi sain lupauksen, että palaute menee eteenpäin ja toivotuksen tulla uudelleen. Lisäksi Plevnasta todettiin, että oluttupaan kuuluu hauskanpito.

Lovaas vilkutti minulle aamulla

Aamulla kuuntelin, miten Esikoinen äänteli kiukkuisesti ja korvaa riipivästi alakerrassa ja SP puhui kiukkuisesti takaisin. Tytär oli vaihteeksi pitänyt isää hereillä noin viidestä lähtien, joten kiukkuisuus oli hyvin luonnollista ja ymmärrettävää. Ymmärrettävyys (tai "oikeutus") ei auttanut oleelliseen asiaan, eli siihen, miten pojalta saataisiin ensin yöpuku pois ja sitten päivävaatteet ylle. Isän kiukku pahensi tilannetta oleellisesti.

Onneksi satuin olemaan olosuhteisiin nähden hyvällä päällä, joten kampesin itseni vuoteesta ylös ja yritin rauhoittaa muutamalla samalla molempia kiukkupäitä samalla, kun kävelin keittiöön ja tein mehevän maksamakkara-ruisvoileivän. Pilkoin leivän suupaloiksi ja otin palat mukaani olohuoneeseen pukeutusmisasemalle.

Ensin sanoin jotain mukavaa pojalle siitä, että hän oli saanut pyjamanpöksyt sentään puoliksi jalasta ja annoin palan voileipää. Sitten sanoin, että hän saa lisää, kunhan pöksyt lähtevät kokonaan. Kiittelin ystävällisesti jokaisesta vaatekappaleesta ja annoin voileivänpalan. Homma toimi! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan poika ehti sekä syödä aamupalaa että pukea että pestä hampaat että käydä pisulla että vielä kietaista ulkokuteet ylle ja pasteerata koulutaksiin kaikessa rauhassa.

Olen aina suhtautunut terveen varauksellisesti ruoalla palkitsemiseen eikä se olisi auttanutkaan Esikoista pienenä (epätoivoissamme toki yritimme sitäkin). (Huom. joillekuille makupalapalkinnot ovat avain oppimiseen, vaikka eivät kaikilla toimikaan.) Tässä tapauksessa kuitenkin käy järkeen, että aamupalan voi syödä riisumisen ja pukemisen lomassa. Etenkin, kun se parantaa motivaatiota näin ratkaisevasti. Uskon, että sosiaalinen palaute on vähintään yhtä tärkeää, mutta nyt, kun tilanne on päässyt näin pahaksi, leipäpalat vahvistavat verbaalista kiitosta.

Oli menetelmä mikä hyvänsä, pääasia, että keskitytään vahvistamaan ja rakentamaan hyvää. Motivoinnista kirjoitan vielä monta polkkaa, jos tunnen itseäni.

Mieltä lämmitti sekin, kun koulutaksille lähteissä SP kiitteli Esikoista sutjakkaasta pukemisesta äidin kanssa. Tiedän kokemuksesta, että voi olla karvasta niellä oma harmi sekä ärsy sekä kiitellä lasta ja vieläpä kumppania hyvästä meiningistä juuri, kun itse kokee epäonnistuneensa!

Pakko tunnustaa, että meillä päin nähdään epäonnistumisia molemmilla vanhemmilla, joten kokemusta on päässyt kertymään. Onneksi yleensä toinen jaksaa paikata, jos toinen kämmää. Tällä kertaa näin päin.

Siittiön pikkujouluraportti

Yleisön pyynnöstä annan nyt siittiöllekin puheenvuoron. Tosin tämä kyseinen siittiö vietti pikkujouluja jo muutamia kuukausia sitten.

Hautomon tuotantolinjalla oli pehmeää ja ahdasta, joskaan ei ihan niin lämmintä kuin muualla tuotantolaitoksessa. Olin jo aika kypsä vipeltäjä ja lähtöhingut olivat suuret. Maailma! Täältä tulen! Jostain pöksyjen tuolta puolen kuului surinaa ja kiroilua. Tuotantolaitos kuului suihkauttelevan itseään sinne tänne ja äkkiä olo kävi yhä ahtaammaksi. Eih, ylikireät bailufarkut! Tätä ei hautomo arvostanut.

Hetken kuluttua kuului pari rusausta ja gulpsauksia. Hautomon keskusradiosta kuului: "Huomio huomio linjastot, tuotantoa ajetaan alas alkoholin ja liian korkean lämpötilan takia."

Seurasi taksiauton tärinää, ruokailuvälineiden kalinaa, toinen toistaan hauskempia vitsejä, joille me siittiöissä naurettiin. Välillä hautomo sai vähän tuuletusta posliinikipon yläpuolella. Sitten alkoi ilmeisesti tuotantolaitoksen mielestä illan paras osa: dokaus ja joraus. Hautomo ketkui kireissä pöksyissä sinne tänne ja meitä alkoi vähän huipata. Saattoi olla juomillakin osuutensa asiaan. Illan hitaiden aikana alettiin uumoilla jonkinlaista aktivoitumista meidän osastollamme. Kuljetusputkilo kävi haeskelemaan valmiusasentoa ja valvomosta tuli kuulutusta, että jonkilaista hinkkausta olisi käynnissä ja meidän satsimme pitäisi varustautua lähtöön.

"Mutta eihän me täällä toimistolla voida", kuului supatusta sieltä jostain. "Mikä ettei, oletko koskaan kokeillut kopiokoneen päällä?" kuului örinää yläpuoleltamme. "Kai sulla on kumeja", supatti se toinen ja täytti meidän nutipäämme pahaenteisin aavistuksin. "Joojoo", örinä vastasi.

Tuotantolaitos oli onnistunut selviämään jonkin verran ja tilastojemme mukaan kärsi myös vakavasta puutteesta ainakin 21-vuotiaaksi nuorukaiseksi, joten asetuimme valmiusasemiin ja melko nopsaan pääsimmekin liikkeelle! Huimaavien hetkien ajan nautimme liikkeestä, vapaudesta, citiuksesta, altiuksesta, fortiuksesta, kunnes töks. Vastaan tuli kumiseinä, johon oli sivelty jotain huonottavaa ainetta. Tainnuin melko nopeaan. Ehdin vain huomata, että samoin kävi naapureille.

Tällainen oli pikkujouluni. Hieman antiklimaattisesta lopusta huolimatta siinä oli hauskat hetkensä enkä kadu mitään! Mutta neuvon teitä, nouseva nuoriso, pitäkää pienet sakset alati mukananne, jos haluatte nähdä enemmän maailmaa kuin meikäsiittiö.

Tampereella on puolensa ja puolensa

Olen viime aikoina masentanut itseäni muutamilla Aamulehdestä lukemillani Tampereen kunta -aiheisilla uutisilla.

Viime kuun kylmän naurun lähde oli se pienoinen budjettimoka, jonka seurauksena omaishoidon tuen määrärahat oli käytetty loppuun ja vuoden kolmannesta kuusta lähtien tuen hakijoille on myönnetty ei-oota, kun fyffe on lopussa tältä vuodelta. Nyt kunnassa puntaroidaan, miten voitaisiin vähentää omaishoidon tuen saajien määrää ja kiristää kriteereitä. Voihan KIROSANA. Puhutaan muutenkin sellaisista karkkirahoista että ihan hävettää, kun ajattelee, miten raskasta työtä omaishoito on. Se on myös tauotonta työtä. Jos hoidettavalla on jotain päivätoimintaa, hoitaja saa hengähtää jokusen tunnin. Lakisääteinen vapaa on kaksi vuorokautta kuussa (ja senkin järjestely niin & näin), lopun aikaa on hoitaja töissä-töissä-töissä 24/7. Tosin apulaiskaupunginjohtaja Sillanaukeehan tuossa taannoin ihmetteli, miksi pitää maksaa ihmiselle siitä, että on jonkun äiti, puoliso tai lapsi.

Toinen kiinnostava sosiaalipuolen juttuaihe on tapaus Koukkuniemi. Lääninhallitus vaatii, että Koukkuniemen vanhainkodin hoitajavaje pitää mitä pikimmin täyttää, eli palkata sinne yli sata työntekijää lisää. Että hups, meillä oli tuossa yli sadan hoitajan vaje, mutta ei huomattu mitään, tai ainakaan virkamiehet eivät huomanneet tällaista pikkuseikkaa laisinkaan eikä budjetin valmistelussa esimerkiksi valtuustolle sanottu halaistua sanaa tämmöisestä pikkujutusta. On kumminkin paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten käsittämättömän kallis pikaratikka, e-Tampere ja kulttuuripääkaupunkihanke, perkele. (Anteeksi kiroilu, mutta mitä tuohon voi muuta sanoa.) Kaikki hyvät vanhustenhoitajat, nyt on töitä tarjolla Tampesterissa, vaikka lampaat söisivät!

Jos olen oikein ymmärtänyt, myös erityispäivähoidosta on leikelty palasia. Siinäpä oiva säästökohde! On varmaa, että erityispäivähoidon tarve ei ole vähentynyt, pikemminkin päin vastoin. Ihan sama, miten moni tutkimus todistaa, että koko loppuelämän kannalta varhainen kuntoutus on ratkaisevan tärkeää, säästää pitää juuri nyt.

Tällä erää tarvitaan kipeästi 10-20 miljoonaa kulttuuripääkaupunkihankkeeseen! Anteeksi, jos vaikutan populistiselta ja kulttuurivihamieliseltä. Tietenkin toivon, että kulttuuria tuetaan, mutta ne prioriteetit! Minä priorisoin jotenkin niin, että kunnan tehtävä on palvella kuntalaisia ja pitää ensin huolta perusasioista sen sijaan, että rahoitusta syydetään ensisijaisesti virkamiesten mahtaviin visioihin ihmisten kärsimyksen hinnalla. Ymmärtäähän sen, että on hurjan houkuttavaa jättää esmes muhkea fallossymboli koristamaan maisemaa iäisiksi ajoiksi. (Tietysti me siellä käymme syömässä, kahvilla ja maisemilla, kun se nyt siinä on. Ja suosittelen muillekin.) Onhan se komeaa..

Sitten on vielä tuo tilaaja-tuottajamalli. En sano siitä tällä kertaa enempää.

Tämä on vain pienoinen raapaisu sekalaisesta skeiduliläjästä. Eikä meininki valitettavasti rajoitu Tampesteriin.

Tämä on jostain itselleni tuntemattomasta syystä ollut alakuloinen maanantai, mutta onneksi mieltä piristävät kuplivat pikkujoulutapaamisen inspiroimat huutomerkkiryöpsähtelyt siellä täällä ympäri blogosfääriä. Katsokaa edellisen postaukseni linkeistä vaikka! Kaipa täältä taas noustaan.

Sillitön pikkujouluraportti

Kiitos, rakkaat hanipurnukkaiset, hyvästä seurasta, ihkututtavasta illasta ja tisseistä! Kiitos Turisti, Mette, Pagisija, -t, Laura, Hestia, Herkku, Veera, Mimerkki, Helen, Kukkis, Kriisi, Mina, Vamppu, Jenni, Timo, Jari, Nainen ratissa, Ohi Ammuttu ja kääk, minua kaihertaa ilkeä tunne, että unohdan jonkun tärkeän läsnäolijan. Voi kettu. Tosin minun nimimuistillani jo ylläoleva lista oli valtaisa saavutus. Jos tunnette olleenne paikalla, mutta puuttuvanne listaltani, imoittautukaa mitä pikimmin kommenttilodjussani! Älkääkä ottako hölökohtaisesti, sillä oonhan vain mies joll' on ymmällä pää. Ethän mua nyt voi näin väärin ymmärtää. (Okei, en ehkä ole mies mutta muuten en voinut vastustaa kiusausta siteerata suomenkielistä versiota Don't Let Me Be Misunderstoodista. Se on upee).

Yhtäältä on loistavaa, kun on monta hyvää tyyppiä samassa paikassa samaan bat-aikaan. Toisaalta mielen valtaa suuri riittämättömyys, kun ei ehdi jutella kunnolla kaikkien kanssa, vaikka tekisi mieli. Kolmaalta onneksi saa lukea blogeista lisää ja kohdata seuraavissa pikkujouluissa, vaikkapa kesällä. Ja neljäältä: mikä estää järjestämästä salaisia salatapaamisia esimerkiksi Laukontorilla jäätelön merkeissä?

PS. Se Kanebo todellakin tiesi paikkansa! Sai nauraa tippa linssissä eikä ripsivärille käynyt kuinkaan. Jotenkin korvasi tukan hävitystilaa ze.

II PS. Antti!

III PS. Elmaa kaivattiin isolla kädellä. Toivottavasti selän takana kehuminen ei aivastuttanut liikaa!

IV PS. Nämä PS:t alkavat mennä naurettavuuksiin, mutta senkin uhalla mietiskelen, voiko ihanista naisista saada yliannostusta? Kello yksi (eli oikeaa aikaa Cinderella timen maissa) aivoni menivät jumiin ja otsikossa tykytti tulikirjaimin viesti keholta kuulalle: NUKKUMAAN JA ÄKKIÄ. Yhtäkkiä olin täysin seis olematta känni-seis. Jos tuo on hinta liian hauskasta illasta, olen valmis maksamaan sen. Etenkin kun kotiuduttuani olin riittävän älykäs torjuakseni (menestyksekkäästi) dagen efteriä ottamalla a) suihkun (katku pois tukasta) b) Nexiumin ja c) ibuprofeenin.

V PS. Päätimme ryhtyä kirjoittamaan enemmän blogilistasijoituksistamme ja siitä, miksi taas menetin lukijan tai viisi. (Vai olikohan se jokin aprillijuttu?)

Helep, tonttupipo kateissa!

Orgas... origam... orgia... orgaan... järjestäjätahon ennakoinnit floppasivat, kun todettiin, että tonttulätsää ei löydy mistään. Sen sijaan joulukoristeluksi otan olkipukin (oljesta tehty sorkkaeläin, joka on sidottu punaisin nauhoin - kinky) ja tuhdin syvänpunaisen kynttilän. Minut tunnistaa siitä, että jalassani on valtavat, (ei kirkkaan-) punaiset housut ja mahdollisesti yllä pakkopaita, ellen muuta viime tipassa mieltäni. (Housuja en vaihda, elleivät ne leimahda liekkeihin tms.)

Lisäys: musta t-paita, monenvärinen neuletakki ja korvakaulakoru. Bad hair day.

Aprillisään vaikutus mielenmaisemaan

Olen hieman huolissani Helsingin vahvistusten perillepääsystä! Epäherkistävä räntäsadesää tervehti meitä heti aamusta, saapa nähdä, mitä on luvassa. Ilmatieteen laitos lupailee, että päivän mittaan ajosää paranee Helsinki-Tampere-välillä (jos en väärin ymmärtänyt). Huuhaaroudari päätti roudaantua junalla, mutta vielä on mahdollisesti Mimerkki, joka roudaa hölöautolla ja palaa ilmeisesti jo yöllä (parhaasta mahdollisesta syystä, eli tissien takia). Olis huippua saada ainakin Helen paikalle edustamaan salarouvia (emme vielä tiedä, ovatko muut salarouvat estyneet). Mikähän mahtaa olla Turistin kyytisaldo tällä erää?

Junat toki tuovat tänne, mutta jos ei intoudu Omppu-hotelliin (55 euroa per huone, johon voi majoittua neljä henkeä) tai Uimahallin majaan tai johonkin hotlaan, viimeinen järjellinen paluujuna lähtee 23.07 ja ensimmäinen järjetön 04.10. Toki tuo järjetönkin menee, jos on hyvää seuraa. Toisaalta yhdentoista junallakin lähteissä ehtii nauttia loistavasta bloggaajaseurasta melkein viisi tuntia! Joten ei sekään ole paha diili. Myös Matkahuolto hoitelee perille merkillisiin kellonaikoihin, kannattaa tsekata.

Sitten muihin sääkriittisiin asioihin. Ei nappaa vähääkään lähteä ulkoilemaan tuonne vetiseen mössöön lasten kanssa koirankakkoja väistelemään! Ollako huono äiti ja hillua sisällä? Esikoinen sentään pääsee harrastusputkeen, eli ainakin erityisuimakouluun, mutta joutuuko Tosikoinen virumaan räytyen sisätiloissa? Jännitys tiivistyy, illalla saamme tietää tuoreimman tilanteen, jos kehtaan kertoa. Onneksi SP sentään osti meille uuden trampoliinin, jotta on huippua riehuntatekemistä täällä sisätiloissakin. Tosikoisen mielestä on myös loputtoman hauskaa laulaa, jumpata ja tehdä ääntely- ja sanaleikkejä minun kanssani, mikä on myös minusta tavattoman hauskaa. Hassuttelevat Paittaset iskevät jälleen.