Nyt on vuodenaika

Nuorena (alle kolmikymppisenä siis) nuuhkin aina onnellisena kevätilmaa. Ihanaa! Kuinka kaikki kasvaa ja kasvit ovat seksihurmoksessa! Sitten iski allergia. Jos nyt nuuhkaisen, vaikka varovasti, nenä menee tukkoon. Ätsii! Silmät kutisevat ja tomatisoituvat ilman itkuakin! Menisivät muualle pornoilemaan mokomat rehut.

Otan nenään kortisonisuihketta, silmiin antihistamiinitippoja ja suuhun allergiapilleriiniä ja silti kehollisesti ahdistaa. Epätoivossani menin jopa niin pitkälle, että keskiviikon kotipäivän kunniaksi imuroin alakerran. Yläkerta on vähintään yhtä tärkeä (makuuhuoneet), mutta eipäs vaadita liikoja. Meillä päin siivouskärpäset ovat melko heiveröistä tekoa.

Pilkkijän kertomaa

Voi pyhä Elma! Minulla oli henkilökohtainen pilkinnän mestaruus jo lähestulkoon näpeissäni, kun istuin tänään iltapäivällä infopalaverissa. Aivan järkyttävä unenpöpperö valtasi koko kehon ja jouduin vääntelemään sekä nipistelemään itseäni, jännittämään lihaksia ja ties mitä pysyäkseni hereillä. Sitten onneksi tilaisuus loppui ja pääsin työkoneelle jatkamaan talvikalastusta. Eikä tässäkään vielä kaikki, sillä järkevästä nukkumaanmenoajasta huolimatta aamullakin nukuin pommiin, puoli yhdeksään! Jossain välissä olin unissakävellyt tyttärelle päiväkotivaatteet, SP hoiti sitten kaiken muun ja minä vain kuuntelin unen läpi jotain muminaa alakerrasta. Kunnes säpsähdin hereille ja muistin, että sitä työtäkin pitää tänään tekemän.

Tämä pitkä alustus tahtoo kertoa, etten jaksa ehkä tänään kirjoittaa raporttia eilisestä kiihkeätunnelmaisesta ja vängästä, innostavasta omaishoitajat kohtaavat poliitikot -häppeningistä, vaikka tekisi mieli. Oli minusta ainakin erittäin onnistunut tilaisuus! Eri asia sitten, mitä konkreettista siitä seuraa. Vaan eipä käydä lässähtämään tässä vaiheessa. Oli ihanaa, miten railakkaasti, vaan ei sivistymättömästi, omaishoitajat tuulettivat.

Muutama täky kuitenkin

• Tampereen omaishoitajien nokkanainen avauksessaan kertoi kentältä terveiset, ettei tässä tilaisuudessa kehuttaisi meitä omaishoitajia. Olemme kyllästyneet kehuihin, haluamme konkretiaa.
• En tiedä nimeä, mutta miespuolinen omaishoitaja kuitenkin lohkaisi, että valtuutetuille on tehty omantunnon ohitusleikkaus.
• Mitä tehdään tällaisella lailla, joka ei velvoita ketään mihinkään, kysyi erittäin moni erittäin kiihtynyt omaishoitaja.
• Aika monta hirveän epäreilua tarinaa kuultiin myös.
  
• Kansanedustaja Irja Tulonen (kok., Chanel) pyysi, ettei tehdä tästä mitään omantunnon kysymystä. Tämä nyt vain on tämmöistä, kun kaikkea ei voi saada.
  
• TAISTELKAA, kehotti valtuutettu Jari Heinonen (komm.). Ja sanoi, että hänen mielestään esityksistä valittiin se, joka ei ollut järkevä. (Valtuustossa oli siis kaksi esitystä, 1,1 miljoonan summa, jolla katetaan vaje omaishoidon kassassa ja 2,5 miljoonan esitys, jolla oltaisiin voitu myös ottaa tällä hetkellä tuen ulkopuolella olevat omaishoitajat tuen piiriin.)
  
• Mitä tulkitsin valtuutettu Sirkka-Liisa Virtasen (vas.) puheesta: kaikkemme olemme yrittäneet ja minä olen tehnyt sitä tätä tuota mutta näin kiittämättömiä sitten olette buhuu. Anteeksi, tämä oli varmasti epäasiallinen tulkinta. Mutta varpaani menivät nurin, kun kuuntelin sitä märsyäänistä vuodatusta.
• Kansanedustaja Piia Viitanen (sd.) tuumasi, että hyvää lakia he yrittivät tehdä, mutta sitä on selvästikin korjattava.
• Kansanedustaja Saara Karhu (sd.) mainitsi mahdollisuuden siirtää omaishoiton tuen KELA:lle epätasa-arvoisuuden poistamiseksi (hyvä), tulkintani mukaan hänen sanomansa oli että rakastan teitä kaikkia pusi pusi mutta voi voi kun ei ollut esitystä subjektiivisesta oikeudesta omaishoitajan asemaan.
• Kansanedustaja Mikko Kuoppa (vas.) puolestaan kertoi, että olipas ollut esitys. Lisäksi hän kertoi, että omaishoitajien saama valtakunnallinen tukisumma*) ei ole erityisen suuri verrattuna summaan (noin 120 milj.), joka verotuloina menetettiin, kun varallisuusverolakia muutettiin. Populistinen rinnastus, varmasti, mutta kertoo arvovalinnoista.
• Valtuutettu Pauli Välimäki (vihr.) puolestaan antoi selkeän selostuksen siitä, miten tuo valtuustohommeli oikeasti meni, kun kolmoset (SDP, Vas. ja Kok.) parhaansa mukaan yrittivät sekoittaa mieliä (paitsi Kuoppa - ja tämä arvio kolmosista on subjektiivinen & mahdollisesti epäreilu, kuten koko postaukseni).
• Sitoutumattomat ja kristillisdemokraatit puhuivat ihan järkeviä edustajiensa suulla, mutta minulla ei ole heiltä mojovia sitaatteja tähän hätään. Paikalla oli parlamentista mukana myös ainakin Kimmo Sasi (kok.) ja Oras Tynkkynen (vihr.). En välttämättä edes muista kaikkia eivätkä kaikki poliitikot suinkaan viitsi esittäytyä, kun kaikkihan heidät tuntevat. (Minä ehkä tunnenkin, kun sorrun aika ajoin uutisriippuvuuteen.)
• Omaishoitajat pitivät myös hyviä puheenvuoroja varsin runsaasti, eli tilaisuus ei jäänyt vain poliitikkopönötykseksi. Kipakkaa palautetta tuli ja keskustelu oli aika ajoin värikästä.
  

Virkamiesten osuudessa oli huolestuttavia ja vähemmän huolestuttavia tietoja, joista ehkä joskus lisää. Yksi luku loisti minun silmääni valovoimaisena: vuonna 2004 kehitysvammaisen ihmisen laitoshoito maksoi alimmassa hintaryhmässä 3570 euroa kuussa. Samaisena vuonna Esikoisen (joka tuskin olisi alimmassa hintaryhmässä laitoshoidossa) hoitaja, tämän blogin kirjoittaja, sai 24/7 hoitotyötä tehdessään 400 euroa kuussa (miinus verot, tietenkin) ja 2 kappaletta 150 euron arvoisia palveluseteleitä vapaidensa järjestämiseen.

Onko omaishoitajien tukien pihtaamisessa yhtään mitään järkeä, kun säästöt verrattuna laitoskuluihin ovat erittäin merkittävät (jos nyt ei päättäjän mieli jaksa ajatella inhimillisiä seikkoja lisäksi)? Kuten monesti on todettu, jos omaishoitaja uupuu pilalle, laitostason hoivaa tarvitseekin yhden sijasta kohta kaksi. Meidän maassamme hoidontarpeisella ihmisellä on subjektiivinen oikeus hoitoon (laitoksessa, jos ei muuten), mutta miksei omaishoitajalla ole subjektiivista oikeutta tukeen?

Hmm, tämä rapontyngäksi tarkoitettu sepustushan venyy venymistään. Nyt lopetan kumminkin, sillä tyttäreni haluaa leipää. Ensin leipä, sitten moraali, kuten Brecht tuumasi aikoinaan.

*) En muista mitä summaa kokoontumisessa käytettiin, mutta selvityshenkilö Elli Aaltosen ehdotuksessa (kannattaa tsekata, jos asia kiinnostaa, etenkin jos olet päättäjä) kunnat käyttivät omaishoidon palkkioihin ja palveluihin vuonna 2005 noin 164 miljoonaa euroa.

Tänään Metsoon

Tuorerapo 21.00: Omaishoitajien puheenvuorojen, poliitikkopuheen, asiantuntija-alustusten läpi kuulsi yksi asia. Nyt ei ole kyse rahasta, vaan poliittisesta tahdosta. Omastatunnosta. Halutaanko epäkohdat korjata?

Tervetuloa toimittajat, vaikuttajat, omaishoitajat ja hoidettavat tänään kuudelta Metsoon (luentosali 1 toisessa kerroksessa)! Tänään keskustellaan Tampereen tilanteesta ja ehkä muustakin.

Raporttia seuraa myöhemmin!

Kaksivuotiaiden supervoimat

Eräät ovat niin riivatun söpöjä toimissaan, että olen söpöhalvauksen vallassa kaulasta alaspäin. Koska voin kirjoittaa vain nenällä, en jaksa naputella enemp

Meidän poikamme maailmalla

Autistilapseni reissussa hyviä asioita olivat mm. äidin piirtämä kuvasarja retken tapahtumista, metsä, kaverit, makkara, sauna, imurointi ja pihamaan siivous. Ja kotiutuessa karkkipäivä! Näkyvä koti-ikävä iski aamulla, kun leirin vetäjä luki äidin tekstiviestin. Huonoja asioita ei toistaiseksi ole näkynyt. Yleensä ne tulevatkin ajan kanssa, mutta meillä ei maalailla piruja seinille. Eihän niitä tällä kerralla välttämättä tarvitse tulla laisinkaan! Tralalaa!

Omaishoitajien mediastrategia

Minkäs teet. Vaikka me omaishoitajat saatamme olla hottejakin mimmejä ja kaiffareita, meidän mediasketsikkyytemme laita on vähän noin ja näin. Viime aikoina mediatapahtumia seuratessa on mieleeni hahmottunut kaksi erilaista strategiaa.

Ei näin
Järjestetään mielenosoitus. Saadaan huligaaniporukkaa liepeille ja joudutaan totaalisesti mustamaalatuiksi. Keskustelu mielenosoituksen syistä peittyy päivittelyyn ja kauhisteluun. Lopuksi mielenosoituspaikalla olleet rakennukset poltetaan ja sekin on mystisesti meidän vikamme.

Näin
Perustetaan bändi. Naamioidutaan vaikkapa hoidokeiksemme ja esitetään toimivaa perusrokkia iänikuisen iskelmärenkutuksen ja voihkinnan vastapainoksi. Voitetaan Euroviisut. Tullaan koko maailman julkkiksiksi ja suorastaan megajulkkiksiksi Suomessa, mutta sanotaan, ettei meidän naamoja saa näyttää. Ei, vaikka oltaisiin itse näytetty niitä lehdissä aiemmin ihan omalla nimellä. Kerätään aivan hillitön puolustajaporukka. Väki laatii adresseja sekä mekkaloi puolestamme, kun jokunen kuva jostain vääjäämättä putkahtaa pinnalle.

Tai ehkei sittenkään
Näin-vaihtoehdossa saisimme toki kannatusta ja hypeä, mutta auttaisiko sekään oikein omaishoitajien tilannetta? Mekkalointi on harvemmin rakentavaa, kun yhteiskunnallisia pulmia yritetään ratkoa. Äh. No, mediastrateginen visiointikomiteamme kokoontuu harva se päivä, joten eiköhän täältä taas jotain ehdotelmaa pesaise.

Kumman tyhjää

Iltapäivällä kotonassa oli vähän levoton poika. Pakkailtiin yhdessä tutut, omat lakanat ja tyynyliina (heppa-aiheinen), yöpuku, hammasharja. Juteltiin, poika sanoi ei, kun kysyin, pakataanko nalle mukaan. Puheterapiavihko lähti mukaan selailtavaksi, turvaesineeksi ja kommunikaatioavuksi. Tottahan mukaan pääsi myös vaihtovaatteita, saappahia ym. tarpeellisia vehkeitä. Esikoinen vaelteli ympäri huushollia, malttoi sentään nautiskella silakkapihvit ja perunamuusin. Lopulta otettiin oikein kunnollinen karhunhalaus. Sen jälkeen poika ei malttanut enää pysyä sisällä vaan livahti hei-hein puolivälissä ovesta ulos. Mutsin rakastavin pikku kätösin väkästämä sarjakuva lähti mukaan. Siitä voipi tarkistella, missä mennään.

Nyt tuntuu kumman tyhjältä, vaikka nuorempi touhutopelius mesoo ja juttelee runsain mitoin samalla, kun katselee telkkarista lastentuntia ja istuu vieressäni sohvalla peiton alla.

Huomenna hän menee

Elämme jännittäviä aikoja, sillä huomenna Esikoinen menee ensi kertaa yöpymisretkelle ilman isää tai äitiä. Yökylässä hän on viimeksi ollut hyvien, viittomakieltä ja autismia ymmärtävien kaveriemme luona silloin, kun Tosikoista väännettiin maailmaan. Reissu meni hyvin, mutta jotain kuvastaa se, ettei hän suostunut käyttämään kylässä pitämäänsä pyjamaa yli puoleen vuoteen.

Aika ajoin olemme puntaroineet yökyläilyn harjoittelemista, mutta emme ole saaneet sen kummempaa toimintaa aikaiseksi. Nyt meille tuotiin tarjottimella nenän eteen loistotilaisuus, kun monivuotinen liikuntakerho tuttuine kavereineen ja ohjaajineen lähtee kansallispuistoon kämpille retkelle. Metsäilyä, makkaranpaistoa ja saunontaa on luvassa hyvässä seurassa. Mikäpä sen parempi paikka harjoitella yöpymistä?

Reaktiot voivat olla melkein mitä vain käytöspulmista suureen tyytyväisyyteen. Todennäköisenä pidän sitä, että reissu sujuu vähintään mukiinmenevästi eivätkä jälkiseuraamukset ole liian vaikeat. Esikoiselle tarjoutuvat hauskat ja jännittävät elämykset ovat tietysti koko hommelin ydin, joten puntarini sanoo, että riskit ovat siedettävät todennäköisiin hyviin puoliin verrattuna.

Minua kismittää, kun olen monesti ammattilaistahoilta kohdannut sellaista asennetta, että ylihuolehtivat vanhemmat paapovat lapsensa piloille eivätkä päästä heitä tekemään mitään kivaa. Voi kai semmoisiakin vanhempia olla, mutta itse pyrin vain puntaroimaan etuja ja haittoja hyvin huolellisesti niin itsen kuin lapsenkin kannalta ja tekemään järkeviä ratkaisuja. Ei ole järkevää tehdä asioita liian varhain, etenkään Esikoisen tapaisen lapsen kanssa.

Olen hyvin onnellinen, kun poikani nykyään tulee toimeen muidenkin kuin minun kanssani. Elämänsä ensimmäiset vuodet Esikoinen oli melkeinpä täysin minusta riippuvainen, koska kukaan muu ei ymmärtänyt hänen äärimmäisen viitteellistä viestintääsä ja hentoa kontaktia niin kuin minä. Voin kertoa, että se oli raskasta. Joka ainut ero oli kaamean riipaiseva. Nyt katselen ihmeissäni ja ihastellen, miten kaksivuotias pikkusisko toimittaa asioita ihmisten kanssa.

Olemme saaneet riittävästi kokemusta siitä, miten liian hatarasti valmistellut tai ennen riittävää kypsyyttä tehdyt hoitokokeilut ovat tuottaneet pitkäksi aikaa vaikeuksia ja jopa pahoja kehitystaantumia. Huonoista ratkaisuista ei yleensä selviä pelkillä itkuilla ja sylityksillä, vaan kontaktin ja oppimiskyvyn heikkeneminen sekä käytösongelmat saattavat kestää pitkänkin aikaa. Kovin kevyin mielin en siis voi viskata poikastani pesästä väliaikaisestikaan mihinkään.

Nyt on piirretty joka tapauksessa reissusarjis ja juteltu aiheesta. Esikoinen on erityisesti kiinnittänyt huomiota nukkumiskuvaan, mikä on lupaavaa. Hän ilmeisesti hahmottaa yöpymishommelit. Tietysti myös makkara- ja saunakuvat on noteerattu. Dokumentoitiin huolellisesti tietenkin sekin, että reissusta tullaan myös kotiin takaisin pikkusiskon, isän ja äidin luo. Ei ole vain yksi autisti joutunut kauhun valtaan, kun valmistelusta on unohtunut se pieni pykälä, että paikasta X tullaan myös takaisin.

Jos tekee mielesi puuskahtaa, että sehän on vain yhden yön reissu, mitä siitä meteliä pitämään, kylläpä on hysteerisen ylisuojelevia noi vanhemmat jada jada, puuskahda sisäänpäin! Kekkeles. Älä ala mulle!

Olinhan itsekin hieman nenässä

Tulihan sitten rimpsailtua pilkkuun asti. Ja toiseen pilkkuun - Doriksessa. Viimeksi olenkin käynyt siellä noin sata vuotta sitten. Pahat teinit juottivat minulle turhan paljon alkoholia. Raittiuslupauksia tehdään. Jossittelu aina kannattaa, joten mietin, jospa lasten hoito olisi järjestynyt niin kuin oli tarkoitus. Olisi ollut vähintään yhtä hauskaa, mutta kohtuullisempaa. Ainakin nyt tuntee asianmukaisesti ikääntyneensä. Kiitokset kaikille onnittelijoille!

Tänään klo 20 vastaanotto

Tänään olen kuin viimeistä päivää 38-vuotias Tillikassa Tammerkosken rantamilla. Hammaslääkäri lupasi, että hampaanpoistosta huolimatta voin käydä rimpsalla, kunhan en ala riehua. Huomenna on aikaa sitten vanhentua arvokkaasti, kun on pyhäpäivä.

Teoria ja käytäntö

Parin päivän hammassäryn jälkeen on teoriassa tosi ihanaa päästä hammaslääkärin hoteisiin! Käytännössä haluaisin mennä peiton alle nukkumaan. Juuri nyt ei satu ollenkaan, ehkei siellä olekaan mitään, halu kuiskuttelee. Tahto voittaa halut, joten hyppään kohta bussiin ja matkustan piikitys- ja poraussessioihin. Teoriani siitä, että hammaslääkäröinti säästää minut pitkällä aikavälillä karmeilta tuskilta, on uskottavan tuntuinen.

Itku ja hampaxenkiristys jatkuu

Kuten aavistelinkin, särky sijoittui aiemmin juurihoidettuun, sittemmin tulehtuneeseen ja puoliksi poistettuun hampaantynkään. Hammaslääkäri sanoi, että on kaksi mahdollisuutta. Yritetään juurihoitaa vielä kerran uudelleen tai poistaa koko kökkäre. Sain onneksi ajan iltapäivälle, ettei tarvihe ensi viikolle asti räytyä. Poisto tarkoittaa, ettei voi kovin nautinnollisesti syödä tai (muistaakseni) nauttia alkoholijuomia ja tupakit nyt ainakin pitää jättää väliin (mikä muutenkin on tietty suositeltavaa).

Onneksi kuitenkin myös soitettiin, että illaksi varattu hoitaja joudutaan perumaan sairastumisen vuoksi. SP kertoi olevansa kovassa flunssassa. Ei tarvitse sitten sitäkään miettiä, missä nauttisi synttärin kunniaksi jäävettä pillillä maksimaalisen romanttisesti naama turvoksissa, pärskivän puolison seurassa.

Palaveivaus * 2

Toistuva teema erityislapsen muden nettipäiväkirjassa, ainakin meitsulaisen, on HOJKS ja kuntoutussuunnitelma. Pidimme tänään molempiin liittyvät palaverit, urhoollisia kun olemme. Toukokuun loppuun olisikin ollut peräti aikaa näihin välttämättömyyksiin!

HOJKS-palaverissa oli tällä kertaa läsnä vain ope ja me vanhemmat, kun kaksi luokan vakituisista avustajista oli polvileikkauksen takia sairauslomalla! Voiko tästä päätellä että TEACCH-luokan avustaminen käy polvien kunnolle? Puheterapeutille ei sopinut muutamaan kertaan viilattu aikamme, mutta hän saapui sen sijaan kuntoutussuunnitelmaa miettimään lääkärin vastaanotolle.

Kerroimme opettajalle, miten hankalaa on ollut. Aamut ovat yhtä himputtia*) ja yhteistyökyky kaupoissa, asioilla jne. on kärsinyt valtaisasti. Kotona poika on usein masentuneen oloinen eikä keksi mitään tekemistä tai oikein edes lähde meidän tarjoamiimme touhuihin. Tuumasin, että syynä on ennen kaikkea se, ettei kommunikaation tarpeen ja taidon välillä on valtaisa aukko.

Opettaja kertoi seuraavaksi olevansa yllättynyt tästä, sillä Esikoinen on loistanut koko kevään koulussa. Hän on ottanut yhä enemmän kontaktia, viittonut, äännellyt (esim. joo ja ei), oppinut matematiikkaa ja muuta. Hän on ollut läsnäoleva ja särmä. Ainoa puute on, että hän kaipaisi ehkä sellaista sosiaalisuutta, jota ei autismiluokan lasten kesken ota syntyäkseen. Sitä voitaisiin auttaa integroimalla osaksi johonkin leikkivään luokkaan. (Nyt puhutaan koululuokasta eikä yhteiskunta-, te viisastelijat.)

Pirautin parit kyyneleet silkasta ilosta. Viimeistään siinä vaiheessa oli hanojen pakko aueta, kun opettaja kehaisi meidän kotona tekemää työtä viittomien, sormituksen, ääntelemisten ym. parissa. Ja minä kun koin, etten ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä olisin halunnut! Snif. Kiitos kumminkin.

Mietimme edellisen HOJKSin päämääriä ja totesimme, että moni kirjatuista päämääristä oli ylittynyt! Esim joot ja eit sujuvat nyt äännellen! (Mikä on äärimmäisen reppavaa.)**) Palkintona toimii nyt usein sosiaalinen palkitseminen, eli ystävällinen kiittäminen ja kehuminen. Matematiikassa olivat kymmenen alittavat luvut jo aikaa sitten oppimistavoitteina ohittuneet.

Lääkärillä kerroimme osaksi samoja asioita ja keskityimme myös puheterapian jatkoajatuksiin sekä kommunikaatiopulmiin. Anomme KELAlta jatkoa puheterapiaan. Pidän todennäköisenä, että Esikoisen valtaisa puheterapiainnostus todistaa myös mielekkyydestä ja hyödyllisyydestä. Tietenkin myös viittomien, ääntelyiden ja kuvienkäytön harjoittelu ovat yhä vain oleellisia tekemisiä. Tuumasimme myös toimintaterapiaa lääkkeeksi oman toiminnan ohjaamisen ongelmiin, mahdollisiin SI-pulmiin ja yhteistyön vaikeuksiin, pukemisjuttuja unohtamatta. Pyysimme suositusta sopeutumisvalmennuskurssille myös ensi kaudelle, koska ne ovat tuikitärkeitä päiviä autismikuntoutuksen, autismin, poikamme tulevaisuuden ym. oleellisen pohtimiselle.

KELAn hoitotukihakemusta ei tarvitse tänä vuonna täyttää (toisin kuin viime vuonna)! Sen kunniaksi haluan soittaa fanfaarin! (Linkki Justsopivastikkeelta.)

Tässä kohtaa haluan muistuttaa kaikkia näiden parissa painiskelevia, että HOJKS sekä kuntoutussuunnitelma ovat oikein käytettyinä tärkeitä työkaluja! Ne eivät vain ole tylsien muotojen ja tanssikaavojen läpikäymistä tai minimivaatimusten täyttämistä, vaan niiden tarkoituksena on tuoda eri tahot yhteen miettimään, mikä olisi parhaaksi juuri tälle erityisen erityiselle ihmiselle. Sen lisäksi että joka päivä käyttää luovuutta ja tuntosarvia sen kokeilemiseen, mikä toimii, pitää olla jokin ylemmän tason suunnitelma antamassa suuntaa arjen usein silmät suut korvat peittävässä pöpelikössä.

*) Tämä on perhearvoja kunnioittava bloggaus eikä täällä, helvetti, passaa kiroilla.
**) Muistinko mainita, miten ilahtunut olen siitä, että poikani osaa sanoa äännellen joo ja ei, useimmiten täysin adekvaatisti?

Suunnitelmat A, B ja C

Tein suunnitelman, joka kattaa ajanjakson tämän vuoden loppuun. Piristää mieltä, kun voipi leikkiä elämänhallintaa*). Kerron yksityiskohtia syyskuussa lisää. Pysykää hievahtamatta kanavalla!**)

Töissä on taas kivaa taudin jälkeen. (Mieluummin työ kuin tauti, siis.) Tällä erää tosin risoo tuo palkkaus, jolle nauravat naurismaan aidatkin. Tällä samalla liksalla tai pienemmälläkin tekisin oikein hyvillä mielin vaikkapa jotain vammaisuuteen liittyvää järjestötyötä. Kuitenkin duunista, jonka tarkoituksena on pelkästään lisätä ison firman kilpailukykyä ja osakkeenomistajien massia, pitäisi maksaa kunnolla kaltaiselleni kokeneelle asiantuntijalle. Järjestöhommissa työn vahva motivoivuus on tuntuva palkanlisä, vaikkei sillä kaupasta saa leipää saati kaviaaria.

Asuntokuume on pahentunut, vaikka olisi noita ns. oikeitakin ongelmia. Kyselen itseltäni vähän väliä, onko tämä nyt rationaalista ja keksin itselleni toinen toistaan vakuuttavamman oloisia vastauksia, miksi on, on, toki on. Olemme myös jälleen alkaneet tuumata, voisimmeko sittenkin asua kerrostalossa. Jos asunto sijaitsisi kivenheiton päässä uimahallista, pallokentästä ja pyöräilyreiteistä eikä olisi pitkä matka luistelemaan ja hiihtämäänkään. Ehkä ruohonleikkuun ja lumenluonnin voisi tilata ulkoa (paikalliset kaverit huom. ruisleivällä lähtee talkoomies hommiin) tai isännöitsijän kanssa sopia jotain? Voisi myös harkita jonkinlaista mökkijudeemia, jos ei muu auta, etenkin kun uusi koti olisi nykyistä evukkaampi.

Onko jollakulla pulaa hyvistä soutajista ja huopaajistä? Meidän asuntomeiningistä irtoaisi runsain mitoin näitä palveluja.

*) Eihän tätä oikeasti voi kukaan hallita
**) No älkää hyvät ihmiset! Liikunta, ulkoilu ja jäätelötreffit ovat terveellisiä.

Jälkikirjoitus: Meillä päin on ollut kohtalotarten mielestä liian kevytmielistä viime aikoina, joten ne järkkäsivät hampaaseeni säryn. On tämä nyt prkl. Keskiviikkona porataan, nyt otetaan penisilliiniä ja Panacodia.

Mitä sinunlaisesi poika tekee tällaisissa laulukilpailuissa?

Viime yönä teimme SP:n kanssa sellaisen unia syövän liikkeen, että käänsimme viisukanavalle pistelaskun alkaessa. Kun Suomen oma söpöläisbändi nousi heti kärkeen, oli pakko seurata koko ainutkertainen spektaakkeli loppuun asti. Hihityttää vieläkin. Kyllä kannatti.

Bändimme menestys on myös rohkaiseva esimerkki meille keskiäkää lähenteleville naisille: pieni rupsahtaneisuus ei todellakaan ole suosion este. Jos nainen yrittää epätoivoisesti peitellä ikääntymisen merkkejä, hän joutuu epäedulliseen vertailuun nuorten silotyttösten rinnalla. Maalataan mieluummin vaikka vähän lisää ryppyjä ja ollaan tosi hehkeitä, ryhdikkäitä, komeita ja ennen muuta itsevarmoja käpyjä!

Tsekatkaa Just sopivastin maukas miete teeman liepeeltä.

Päivitys: Toimituskunta hiukan sievensi otsikkoa. Bonuksena kerrottakoon, että päässäni on viime aikoina soinut omatekoinen väännös Anka-hitistä seuraavaan tapaan:

I'm so young and you're so old
Oh, Diana, I'll get me coat.

Lisäksi näin unta, jossa piirsin sarjakuvastripin! Elma toteaa Elma-sedälle vaihtavansa mukavampaan asuun ja palaa hetken kuluttua muumiopuvussa. Ilmeisesti Elman immobilisaatiosaapas on inspiroinut unieni käsikirjoittajaa, mikä on kai ihan hyvä, koska muuten tuo koipitulehdus lieveilmiöineen on aikamoista kurjuutta.

Mind the map

Olen piirrellyt mindmappeja siitä lähtien, kun kynä alkoi pysyä kädessä. Tosin en tiedostanut, että se on jokin oikea menetelmä. Jos olisin tiedostanut kouluiässä sen, olisin piirrellyt paljon enemmän kuplia, kuvia, viivoja, tekstejä ja tuutannut mukaan väriä ja vaikka leikkeitäkin ja ollut iloinen, reipas, suosittu nuori! (Haha.)

Nukuttuani tarpeeksi olen nyt ihmetellyt lyijykynän ja paperin ääressä omaa elämääni ja sieltä putkahtaa jotain aika ilmeisiä juttuja, kuten lapset, terveys (kunto ja hyvinvointi), parisuhde, työ, ystävät, tutkinto & muu opiskelu, kirjoittaminen & lukeminen, järjestötoiminta (politiikka?) ja bonuksena kuvat, kädentaito, puutarha yms. sekalaiset touhupitoiset jutut, jotka aina jäävät kiireellisten asioiden jalkoihin, mutta ovat hyvinvoinnille ja lasten kanssa olemisellekin hyödykkäitä. Olen todennut, että todellakin tahdon uuteen kotiin. Tässä nykyisessä ei ole varsinaisesti vikaa, joten tahtomiseni voimakkuus tuntuu yllättävältä.

Ensinnäkin lapset. Haluan enemmän aikaa ja energiaa lasten kanssa olemiseen. Tämä on ehkä tärkein juttu juuri nyt. Lapset kasvavat koko ajan ja tämä on heidän ainutkertaista lapsuuttaan. Itselläni on vielä aikuisvuosia viljalti jäljellä, ainakin todennäköisesti, joten kannattaa priorisoida lapset nyt eikä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Haluan suunnata enemmän aikaa ja voimia Esikoisen kuntoutukseen.

Töistä en nyt ala.

Terveys, kunto, hyvinvointi välkyttävät hyvin ilmeisesti nyt punaisia hälytysvaloja ja sireenitkin soivat, joten nämä jutut täytyy nostaa tärkeysjärjestyksessä korkealle. Onneksi tätä voi yhdistää myös lasten kanssa olemiseen ja esim. lenkkeily on helposti järjestettävissä myös ilman mukulaatioita.

Ystävät, sosiaalisuus, kirjoittaminen, lukeminen, järjestöhommat ovat nyt kaikki monta kärpästä yhdellä iskulla -moodissa. Jos jatkan näillä alueilla samaan malliin, tarpeeni täyttyvät, ainakin uskoisin niin.

Parisuhde skulaa nyt hyvin, tilauksessa on hiukan enemmän pusuja. Pusujen lisäys onnistuu omin täsmätoimin.

Suorittamaton tutkinto painaa ja syö salaa energiaa. Välttämättömät asiat sysivät sen jatkuvasti syrjään. Täytyy miettiä ja suunnitella, miten sen voisi realistisesti siirtää pois päiväjärjestyksestä.

Sitten se mutta. Tahdon uuden kodin toiselta puolen kaupunkia, lyhyen matkan päähän SP:n työpaikasta. Haluan myös metsät, järvet ja uimahallit lähistölle ja Esikoiselle pihaa, jossa tehdä lumitöitä ja ajaa nurmea. Tämä tarkoittaa joko hyväpalkkaista työtä minulle (nykyinen ei siis käy eivätkä haaveduunitkaan) tai 30 vuoden lainaa. Isot tienestit ovat ristiriidassa muiden, oleellisen tärkeiden pyrkimysteni kanssa, joten jälkimmäinen on realistinen vaihtoehto.

SP on nyt sanonut minulle Xsataa kertaa, ettei minun tarvitse välttämättä tehdä lainkaan ansiotöitä, joten alan uskoa asian hissuksiin. SP vastaa toisinaan jo hiukan kiristyneeseen sävyyn, vaikka kysyisin vasta viidettä kertaa sinä päivänä! Tietysti haluan tehdä töitä enkä osaisi kovin hyvin olla ilman, ainakaan pitkään, mutta tunne siitä, että on taloudellisen pärjäämisen puolesta vapaa valitsemaan, keventää taakkaa ja - kunhan saan asian lopulta kunnolla ymmärretyksi - löysää pipoa huomattavasti.

Iloista sälää

KELA käänsi valoisat kasvonsa meidän puoleemme ja sanoi: Te saatte mennä kesäkuussa viiden päivän sopeutumisvalmennuskurssille, jossa teitin koko perhettä täysihoidetaan sekä touhutetaan mielekkäin asioin erilaisissa kokoonpanoissa. Kaikille teille on myös luvassa niin vertais- kuin asiantuntijatukeakin. Okei, KELA sanoi sen jotenkin tylsemmin, mutta tuo on se varsinainen juttu. Melkein viikko ihan irrallaan koti- ja työympyröistä ja mahdollisuus keskittyä Esikoisen judeemeihin ilman arkihuolia!

Eräs toveri väkästää pää ja peppu punaisena hyvin mielenkiintoisia projektivirityksiä. Kenties minullakin voisi tulevaisuudessa olla lusikkani sopassa.

Omaishoitosossuntäti vastasi sähköpostiini ja sanoi, että tarvittaessa voi lisätäkin hoitoapua, kun tunnun olevan aika väsynyt. Tämä helpottaa akuuttia umpikujafiilistä, vaikka taustalla yhä mörköilee ajatus siitä, miten eriarvoisessa asemassa me omaishoitajat olemme keskenämme tässä kaupungissa. (Se ei tosin ole minun syytäni, mutta silti se painaa mieltä.)

SP toi minulle hekumallista fetasalaattia ja yrttivoipatonkia. Passaa oikein hyvin kamun ja irstapaakelsin jälkeen nautittavaksi! (Kamua en syöny.) (Kun arvovaltaisen lääkäriarvion mukaan se oli jo kolmikymppisenä ihan raato.) (Ja muutenkin: kamua ei voi sekä syödä että säästää.)

Blogiväen jäätelötreffeihin on alle kuukausi!

PS. Tässä muutama piristävä linkki, jotka Wilhelmiina tuikkasi kommentteihini. Siru vinkkasi, että ne tulevat paremmin käyttöön täällä etusivun puolella. Sue Rubin viestii kirjoittaen ja on saanut lahjakkuutensa näkösälle. Hän aloitti fasilitoituna, mutta nykyään kirjoittaa itsenäisesti.

Nuijikaa nyt jo se optimisti hiljaiseksi, täällä nukutaan

Olen tautisuuteen asti optimistinen ihminen, joten uskon, että tästä kaikesta depiksestä, väsystä ja muusta sotkusta seuraa lopulta jotain hyvää. Yritän löytää täältä suosta aina seuraavan askelman, joka kannattelee ja otan askellukseen apua erilaisista järkevistä paikoista ja tunteellisistakin*).

Olisi hauskaa ajatella, että tällä kaikella on jokin tarkoitus, mutta minulla ei ole sellaista uskoa. Maailmassa tapahtuu valtavasti täysin mielettömiä ja kohtuuttomia asioita - enkä koe itse olevani lähellekään pahimmassa päässä. Tapahtumien tarkoitus tulee siitä, jos suosta kuiville kömmittyäni itse annan tälle kaikelle jonkin sisällön. Parasta olisi, jos siitä saisi muillekin jaettua jotain.

Kun**) joskus saan voimani takaisin otan kokemuksistani kaiken viisauden, mitä niistä irtoaa ja silloin koko hölökohtaisessa vuosikymmenessäni 30-40 on jotain mielekkyyttä. Sen mielekkyyden lisäksi, joka on tullut näistä läheisistä ihmisistä ja kenties muistakin asioista, joille olen nyt lähisokea.

*) Ovatko päiväkahveet irstaan paakelsin ja kaverin kera järkeviä vai tunteellisia apuja?

**) Ei mitään jossitteluja.

Itku pitkästä unesta

Tänään se tuli. Se on silmät tomaateiksi ja nenän rosamundaperunaksi muuttava ruma ja surkea itku. Posti toi minulle uudet palvelusetelit ja palveluntuottajaluettelon. Jos haluan käyttää lasten rakastaman, tutun ja hyvän tädin palveluksia, saan viettää peräti kuusi tuntia vapaata omaishoitajan työstä kuukaudessa. Laskutaitoiset hoksaavat nopeaan, että tämä tekee vajaat puolitoista tuntia vapaata viikossa. Ei tämä asia ole varsinaisesti se, joka minua itkettää. Palvelusetelinippu, joka lupaa puolelle vuodelle 36 tuntia vapaata*), saa vain luvan toimia symbolina siitä, miten ahtaalla tunnen olevani.

Olen vain painanut menemään, ottanut tarvittaessa nappia, kahvia ja suklaata enkä ole ehtinyt itkeä muista kuin liikutussyistä. Siksi tämä tomaattisilmäisyys on maininnan arvoinen asia. Tosin padon rakoilu uhkasi Tosikoisen kaksivuotisneuvolassa, kun terveydenhoitaja kysyi, saisiko hän ottaa meidän tilanteen puheeksi hyvinvointineuvolan tiimissä, josko jotain apua voisi kehittää. Valtavan ulvonnan asemesta sanoin JOO.

Visuaalisena otuksena taidan nyt ottaa a) nokkaunet ja b) ison paperin, johon piirrän ja kaavailen kaikki asiat, jotka haluan tehdä tosi pian, ne asiat, joissa olen hyvä ja ne asiat, joita toivon tekeväni pitkällä tähtäyksellä. Jospa sen avulla saisin hiukan kartoitetuksi, missä ollaan, mitä tehrään ja millä saan tämän depiksen ja uupumuksen lähetetyksi kuuhun.

*) Lakisääteinen määrä on siis kaksi vuorokautta, eli äärimmäistä pinnistystä vaativan päässälaskun mukaan 48 tuntia kuukaudessa, mikä sekään ei ole mikään valtaisa määrä etenkään niille, joiden hoidokit eivät ole koulussa ja työpäivinä myös iltapäiväkerhossa kuten meidän sällinkäinen.

Jäätelötreffit

Kesäkuussa on syytä järjestää jäätelötreffit Tampereen Laukontorilla, joka myös alarantana tunnetaan. Jos joku tuntee järjestövärväreitä, tilatkoon paikalle sankoin joukoin! Ei vaiskaan. Pagisija sen sanoi mainion juttunsa kommenteissa:

Jäätelöpallon syöminen rauhassa on ehdottomasti ihmisen perusoikeus! Jos se evätään, seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Rauhassa-määritelmä tuossa yllä tarkoittaa luullakseni sitä, että paikalla saa olla hyvää seuraa, kuten bloggaajakollegoja, lurkkereita ja kommentoijia. Paikka on jo tiedossa, ajankohdaksi ehdotan lauantaita 17.6. Onko kiinnostuneita? Kommentteja?

PS. Minua tapaa myös 29.5. kello 18 Tampereen seudun omaishoitajat ry:n järjestämässä tilaisuudessa Metsossa. Jos olet tulossa paikalle, nakkaa sähköpostia osoitteeseen kaura.paittanen(ät)gmail.com

Lupaavia ja lupaamattomia uutisia

Tapahtui edellisissä jaksoissa: Omaishoidon niukkoihin vapaisiin tarkoitettuja palveluseteleitä niukennettiin kolmanneksella! Jotkin palveluntuottajat nostivat hintoja.

Tuotin*) juuri Tosikoisen päiväkotiinlähtöperformanssia, kun SP saapui lehden kanssa vietyään Esikoisen koulutaksille. Omaishoitajille luvassa vapaita, hän luki Aamulehden etusivulta. Melkein hetkeksi unohdin, miten paljon kaipasin takaisin vuoteeseen**), kun ilahduin uutimesta.

Sivulla A10 Helena Saaren jutussa kerrotaan, että Tampereen lisätalousarviossa kaavaillaan 1,1 miljoonan euron lisää omaishoitoon tälle vuodelle. Lupaamaton uutinen on se, ettei tuosta fyffestä riitä uusille omaishoitajille. Heillehän annettiin ei-oota jo maaliskuussa (vai mitä, Vintti). Sen sijaan omaishoitajuuden etuoikeutetun virallisen aseman kaupungilta saaneet onnekkaat (hehe) hyötyvät, mikäli valtuusto päättää hyväksyä lisän. Käytännössä ehdotus ilmeisesti menee läpi, koska sen takana ovat demarien, porvarien ja vasurien valtuustoryhmät. Virkamiehiltä tai kaupunginhallitukselta ei olisi herunut rahaa omaishoitajille, joten valtuusto ansaitsee kiitokset. Tässä valtuustoryhmien perustelu lisärahalle, suora sitaatti Aamulehdestä:

Omaishoitajat tekevät erittäin tärkeää työtä. Haluamme osoittaa, että heidän työtään myös arvostetaan. Ensisijainen tavoite on tukea omaishoitajien jaksamista muun muassa erilaisin palveluin kuten että heille taataan lakisääteiset vapaapäivät.

Mitäpä tähän kommentoisi? Käytyäni paljon keskustelua omaishoitoaiheesta (myös silloin kun minun omaishoitajuuteni ei ole ollut tiedossa) olen päätynyt epäilemään***), että sekalaisten kansalaisten on paljon helpompi nähdä omaishoidon arvo kuin virkamiesten. Virkamiehet epäilemättä kuuluvat myös sekalaisiin kansalaisiin, mutta ilmeisesti virka nielaisee omaishoitajuuteen liittyvän ymmärtämyksen aika monelta. Onneksi ei kaikilta.

*) Tuottaja on minusta tyylikäs titteli. Sehän sisältää kaikenlaista sekalaista, tuikitärkeää toimintaa, jonka tarkoituksena on mahdollistaa juttuhomman valmiiksi tuleminen.

**) Olin täysin uupunut tuotettuani myös Esikoisen aamuperformanssin. Ihmeellistä, miten pitkään voi pitää housuja puolivälissä säärtä ja sukkia vain varpaankärjen yli vedettyinä, jos tuottaja ei puutu asiaan. Valmistin myös eväitä lapselle, joka tänään pääsee Saareen kouluretkelle. Ajatus saariretkestä nopeutti pukemista noin 25 %, mutta silti koko homma kesti käsittämättömän kauan.

***) Otokseni on laajuudestaan huolimatta liian pieni, jotta voisin tehdä tieteellistä arvostelua kestäviä johtopäätöksiä. Siksi vain epäilen enkä edes oleta.

Armas lääkäri, täältä taas tullaan

Olen nyt nukkunut lähes koko ajan ja eilen nukahdin nojatuoliin kesken kirjan, jota luin Tosikoiselle! Tämä ei taida olla ns. normaalia. Tukkoinen olo ja keuhkoon pistää, mutta se voi johtua myös vuodenajan ja allergian yhteensopimattomuusongelmista, joten mietin tätä itsediagnosoimaani flunssaa. Nytkin haluaisin nukkua, mutta menen sen sijaan lääkärille, kun kävi säkä ja sain ajan puolen tunnin päähän soitosta. Joudun myös raijaamaan unisen ahterini hammaslääkärin penkkiin, koska hampaasta irtosi niin valtava paikka, että aivoni ovat vaarassa, ellen korjauta sitä pronto. Vai menisikö joku ystävällinen puolestani hampilaan? 12.30 olis aika? Toivottavasti en uinahda bussiin ja jää kiertämään päätepysäkkien väliä.

Myöhempi lisäys teille, jotka olette huolissanne bussissa pummilla matkustavista unisista henkilöistä. En nukahtanut bussiin! Lääkäri määräsi minut kotiin nukkumaan loppuviikoksi ja kirjoitti myös kasan reseptejä allergiaan. Nyt on suihketta ja tippaa, pilleriä ja litkua.

Kävin myös räydynnästä huolimatta hammaslääkärillä ja sain todeta värisilmäni toimivan. Kun valtaisa paikka sunnuntaina irtosi hampaastani, tarkastelin möykkyä ja ihmettelin, miksi se on niin soman värinen, ei lainkaan amalgaaminharmaa tai muovinvalkoinen. Näytin möykkyä hammaslääkäriblondipimatsulle ja hän totesi, että hyvä kun toit, se on kultaa. Olin täysin unohtanut, että jossain kummallisessa rahantuhlaushäiriössä olin sanonut okei edelliselle hammaslääkäriblondipimatsulle, kun hän kysäisi, tuikattaisko vähän poshimpi täyte. Taisin tuolloin haaveilla, että kulta kestäisi. Katsotaan, kestääkö toisella sementoinnilla. Koska kyseessä on protetia, kultapaikan palauttaminen paikalleen tulee pulitettavaksi omasta pussista, KELA ei korvaa senttiäkään.

Nyt voin nukkua niin paljon kuin haluan koko loppuviikon, jos vain loput isot paikat pysyvät suussa (pienistä en piittaa)! Tarkemmin sanoen saan nukkua 21-7, sitten autan lasten pullauttamista omiin mestoihinsa, kunnes pääsen jälleen nukkumaan 8-16.30. Vähäunisin rupeama on 16.30-20.30, jolloin lapsia huolletaan ja hellitään. Ei liian paha, toivon mukaan.

Tilausflunssa

Sun tarttee varoo mitä sä haluut koska sä voit saada sen, tuumaa Hulkon Antti Pelkosenniemeltä. Minä ajattelin viime viikolla, että kunpa vain voisin nukkua pari päivää tai ainakin lojua tekemättä yhtään mitään. No, minulla on nyt flunssa, joka pakottaa tähän. Tattis vaan. Harmi vain, että tämä taitaa tuottaa lopulta enemmän väsyä kuin virkistystä, mutta yritän ottaa tämän aivolevon kannalta.

Omituinen tilanne vallitsee kuupassani. Aina, aina ja aina ajatuskoneeni on ollut kaikkein paras ja tärkein ystäväni, turvani, viihdyttäjäni, elämäni rakentaja ja vakuutukseni maailman vaaroja vastaan. Nyt se on alkanut hetkittäin viholliseksi, tuottaa ahdistusta. Lääkkeellä saan koneen hitaammalle. Normaalisti hidastus vasta tuntuisikin ahdistavalta! Nyt se on ainoa, millä saan levätyksi. Toivottavasti tämä tila menee pian ohi! Jos ajattelen Amerikan-sanontaa If you do what you always did, you will get what you always got, näyttää ilmeiseltä, että jotain täytyy muuttaa, koska en halua tätä oloa. Sillä välin soisin, että liikuntapilleri alkaisi pikkuhiljaa korvata kemiapillereitä. Kunhan ensin häädän tämän #¤%#* flunssan.

Kyseinen Amerikan-sanonta on tietysti puutteellinen, koska siinä jätetään kaikki muut muuttujat huomiotta. Eihän gettaaminen ja gottaaminen ole vain omasta toiminnasta kiinni. On sanonnassa kuitenkin runsaasti itua, etenkin kun ottaa huomioon, että lähinnä vain omaan duuaamiseensa voi vaikuttaa.

Tuoksuase ei anna armoa

Epäreilu tuoksuase herätti minut jo puoli kymmeneltä, kun alakerran väki paistoi aamiaissarvia. Kun aloin kuuluvasti liikahdella, alakerrassa sanottiin: "Nyt voit napsauttaa kahvinkeittimen päälle." Ja siihen vastattiin: "Ushiin!", koska kahvinkeitin on hieman korkealla Tosikoiselle. Kun pääsin alakertaan asti, SP poksautti samppanjaa aamiaisjuomaksi! Esikoisen koristelema kukkaruukku rönsyliljoineen sai ansaitsemaansa ylistystä ja kunniapaikan amppelissa. Tosikoisen päiväkodissa maalaama hehkuvavärinen silkkihuivi pääsi saman tien käyttöön hiuksiini, mutta tytär halusikin sen itselleen! Heti! Toivottavasti saan silloin tällöin lainata huiviani. Nautiskelin lehdestä aamupalan painikkeena ja luin mm. erään bloggaavan tyypin mainion kolumnin. Selasin myös työpaikkatarjontaa, ei mitään. Seuraavaksi aion selvitä tästä kevyestä samppanjahiprakasta ja hillua Esikoisen kanssa ulkona, kunnes brunssi on sulanut siksi paljon, että jaksan käydä metsässä lenkillä. Lenkin jälkeen otetaan porukalla päiväsauna ja sen jälkeen ihmetellään, mitä kivaa ja minä-minä-äiti-hauskaa seuraavaksi. Vaikuttaa edelleen vahvasti siltä, että äidin ja äidinäidin ä-päivämöröt pysyvät kurissa ja rouvan nuhteessa.

Tää olis nyt toi äiti

Yhdessä äitiysasiassa pidän itseäni hyvin onnekkaana. Vaikka Esikoinen syntyi vaikeasti ja tuskaisesti keskelle erilaisia paineita ja murheita, olin heti syntymähetkestä mutkattomasti ja voimakkaasti hänen äitinsä. Olin täynnä rakkautta ja onnea uuden ihmisen olemassaolosta. Tunsin tietysti myös vastuun laskeutuvan harteilleni. Suotuisissa asennoissa olevat hormonit latasivat minut täyteen energiaa ja iloa ja olin kuin siunatussa pienessä maailmassa lapseni kanssa. Siinä maailmassa oli tietysti myös vauvan isä, joka tuki ja autteli meitä sekä opetteli omaa suhdettaan tulokkaaseen.

Minuuteen kasvoi uusi osa-alue, äitiys ja samoin parisuhteeseen uusi ulottuvuus (olin kirjoittaa kahdesti oluttuvuus, mitähän mahdan ajatella), vanhemmuus. Suhteessa perheeseeni tai lähisukulaisiin ja kavereihin olin äitinä varma ja luonteva. Suhteessa muuhun maailmaan tunsin alkuun epävarmuutta.

Pyrin salaamaan epävarmuuden, koska osa ihmisistä haistaa sen. He iskevät epävarmuuteen ja alkavat ryönätä niskaan kaikenlaista nakertavaa, kuten ei-toivottuja huonoja neuvoja tai tökeröä kritiikkiä tai vertailua siihen-ja-siihen erinomaiseen äitiin ihmevauvoineen. Epäilen, että ainakin osa näistä tyypeistä panee omalle kohdalleen osuneen vahingon kiertämään. Esikoislapsensa tuoreelta äidiltä jokin toivottavasti katoava kansanperinne velvoittaa usein kiskomaan mattoa alta. Moni tuore äiti myös suistuu hirvittävään epävarmuuteen ja noudattaa typeriäkin neuvoja tuossa kriittisessä, kuohuvaisessa vaiheessa, jolloin tärkeintä on oman vauvan hyvinvointi.

Esikoisen kanssa alkuvaiheessa naksahdin eräänlaiseen Asperger-moodiin matonkiskojatyyppejä kohdatessani. Saatoin esimerkiksi käynnistää detaljikkaan selostuksen, jossa käsittelin ehkä suppeasti matonkiskojan puhuman asian historiaa ja tämän hetken tuoreinta tieteellistä tietoa. Murskaavan kohteliaisuuden vallitessa tietysti. Joskus saatoin vain tuijottaa aidon epäuskoisena ja kyvyttömänä sanomaan mitään ja toisinaan minulta lipsahti melko häiriintyneen oloinen käkätys. Eivätpä olleet huonot neuvojat kovin pahana riesana, uskotteko.

Oma äitini ei ole neuvonut minua. Hän on kertonut muistoja omilta aktiiviäitivuosiltaan, mutta ei ole koskaan antanut aihetta epäilyihin, että kertoilisi juttujaan vinkatakseen epäsuorasti jotain. Äiti piti minua heti oivana äitinä, tai ainakaan mikään hänen käytöksessään ei viitannut muuhun. Minusta tarinoita on hauska kuulla. Kyselinkin kaikenlaista meidän imetyksistä ja muusta vauvatouhusta. Oli ihanaa kuulla, että äitini koki imetyksen suuresti helpottavan vauvanhoitoa, kuten myös vieressä nukuttamisen. Itselläni kun oli täsmälleen sama kokemus.

Minun piti puhua kiintymyksen helppouden onnekkuudesta ja ajatukseni rönsyili jo perhepetiin asti. Tosikoiseen rakastuminen (se on mielestäni paras sana kuvaamaan tuota muhkeaa tunnetta) kesti kauemmin kuin Esikoiseen. Olin heti Tosikoisen äiti: vastuussa, suojelunhaluinen, sitoutunut, kiinnittynyt sekä liikuttunut hänen mahtavasta elinvoimastaan ja otsansa päättäväisistä kurtuista. Rakastuminen hiipi ylleni parissa viikossa ja tunteet pullahtivat yhtä suuriksi kuin Esikoistakin kohtaan kasvaakseen sitten pysyväksi rakastamisen tilaksi. Etukäteen olin tosissani miettinyt, miten muka voi rakastaa ketään niin paljon kuin Esikoista, mutta sain todeta, että jotenkin se vain tapahtuu.

Kas, tästä tuli teemakirjoitukseni huomiselle. Olen näköjään päässyt eroon oman lapsuuteni äitienpäivämöröistä, jotka äitini peri äidiltään ja siirsi minullekin. Nyt voin nyt viettää toukokuun toista sunnuntaina vapaana keksimäät omat hupsuttavat traditiot ja hauskanpidot. Tätä samaa toivotan kaikille muillekin äideille ja äitien lapsille!

Lahjoja rakkaalle mudelle

Turskahdin melko irstaasti nauramaan, kun katsoin Honkkarin mainoslehtistä, jossa oli ihanan lila naisten työkaluboksi lilasävyisine työkaluineen. Siinä oli sävy-sävyyn bandannahuivikin! Turhaan naureskelin, katsokaa vaikka Googlen kuvahakua!

SP kysyi minulta, mitä haluan tehdä äitienpäivänä. Meillä on perinteenä, että äiti/isä saapi tehdä omana päivänään mitä hutsittaa, ilman ä/i-vastuita. Ainakin siihen asti, kunnes Tosikoinen alkaa vaatia jotain kunnollista ä/i-päivänviettoa teennäisine lounaineen. (Ei vais, ei meidän mihin tahansa tarvitse suostua, vaikka kuinka kärtettäisiin.) Vastasin SP:lle, että ensin voisin nukkua pitkään ja sitten mennä paariin. Aika mielikuvituksetonta! Tuostahan puuttuu kokonaan syöminen, päämäärätön vaeltelu, kirjan lukeminen ja etäisyyteen tuijottaminen! Katsotaan nyt, kuinka äidin käy.

Kutsu Tampereen seudun omaishoitajat ry:ltä!

Kuljetan saamaani viestikapulaa, eli välitän kutsun!

Pyydämme ystävällisesti teitä tai edustajaanne saapumaan Tampereen Seudun Omaishoitajat ry:n järjestämään tilaisuuteen, jonne on kutsuttu omaishoitajien lisäksi pirkanmaalaiset kansanedustajat, Tampereen kaupunginhallituksen ja valtuustoryhmien puheenjohtajat, sosiaali- ja terveyslautakunta sekä kaupungin johtavia viranhaltijoita.

Aika: maanantai 29.5.2006 klo 18.00
Paikka: kirjastotalo Metso, luentosali 1

Ja sitten taas omin sanoin. Illan teemana on tietysti omaishoidon kuohuttava nykytilanne. Ohjelma sisältää keskustelua, neuvottelua, omaishoitajien kuulemista, päättäjien näkökulmia ja toimintaehdotuksia - ja kahvitarjoilun, ettei tarvitse kuivin suin kuunnella taikka puhua.

Parin päivän takaisen tiedon mukaan ainakin kolme kansanedustajaa on tulossa. Erityisesti toivotaan paikalle niitä tamperelaispäättäjiä, jotka äänestivät omaishoidon yhden miljoonan lisäbudjettia vastaan. Rahathan loppuivat jo maaliskuussa (siis maaliskuussa, ei esim. syys-lokakuussa), mistä lähtien uusille hakemuksille on sanottu sori peipet, ei oo fyffeä. Omaishoidon budjetointi on muutenkin aikamoista napeilla pelaamista verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun. Tosin Bill Clintonin vierailu maksoi kuulemma Tampereen kaupungille vain noin sata tuhatta euroa (huom: populistinen rinnastus).

Toimittajille tarttis varmaan myös kertoa, että tällaista on tekeillä, ellei ole kerrottukin. Omaishoitajia risoo täysillä, mutta mädät tomaatit kai toistaiseksi jätetään porstuaan.

Tulkkaus on viestintää (jos ette tienneet)

Olin eilen mielenkiintoisessa koulutuksessa, jossa käsiteltiin vaikeasti puhevammaisten tulkkaamista. Vaikeasti puhevammainen on ihminen, joka syystä tai toisesta ei pysty puhumaan ymmärrettävästi, vaan tarvitsee puhetta tukevia tai korvaavia kommunikaatiomenetelmiä (puhelaitteet, viittomat, kuvakortit, aakkostaulut jne., lisätietoja Papunetistä) voidakseen käydä vuoropuhelua muiden kanssa.

Kaikki meni oikein hyvin, kunnes tultiin puhevammaisten tulkkipalvelun erikoisammattitutkintoon. Silloin tämän tulkkausta ja kääntämistä lipastolla opiskelleen sekä kahdeksan vuotta käytännön vaikeavammaisen tulkkausta harjoittaneen ihmisparsan pää oli räjähtää. Muutenhan olen tyyni ja rauhallinen ihminen, suorastaan viilipytyn perikuva, mutta mitä hewlettiä:

Puhevammaisten tulkkipalvelun erikoisammattitutkintoon voidaan valita henkilö, joka on suorittanut sosiaali- ja terveysalan ammatillisen perustutkinnon. Lisäksi opiskelijalla tulee olla työkokemusta n. 4-5 vuotta sosiaali- ja terveysalalta. Kokemus puhevammaisten kanssa työskentelystä, atk:n perustaidot ja hyvä suomen kielen taito katsotaan eduksi.

Ensinnäkin: hyvä suomen kielen taito katsotaan eduksi. AARGH! Kaikessa tulkkaamisessa ja kääntämisessä ja muuten vain ammattimaisessa viestinnässä se kieli, mihin käännetään tai tulkataan tai vodevö, pitää osata erinomaisesti. Vaikka asiakas olisi kuinka vammainen.

Toiseksi: Mitä tekemistä sosiaali- ja terveysalan tutkinnolla ja millä tahansa sen alan kokemuksella (kunhan sitä on 4-5 vuotta) on tulkkaamisen kanssa? Tulkkaaminen on viestintää. Se ei ole hoitamista, kuntouttamista, avustajantyötä, seurustelemista... Tulkkaamisen tarkoitus on mahdollistaa ihmisten itsenäinen viestintä kielimuurien yli. Ensisijaista on viestintä, ei se, onko tavallisesta puhutusta suomesta (esim.) poikkeavaa viestintää harjoittava ihminen puhevammainen, liikuntavammainen tai vammaton. Onko myös pyörätuolilla liikkuvalla ihmisellä sos/terveysalan tutkinnon saanut tulkki, jos hän on paikallista kieltä taitamattomana Ranskan maaseudulla asioimassa? Pitäisikö olla? Vai kenties sellainen tulkki, joka osaa asianmukaisesti kääntää asiakkaan viestin kolmannelle osapuolelle ja kolmannen osapuolen puheen jälleen asiakkaalle (mikäli tarpeen). Ja tarvittaessa pitää ovia auki jne.

Olenko jo sanonut riittävän monta kertaa viestintä?

On tietysti hienoa, että pientä plussaa saa myös "atk-taidoista", kun ottaa huomioon, miten tärkeässä asemassa erilaiset tietokoneapuvälineet ovat monien puhevammaisten arjessa. Plussaa saa myös kokemuksesta puhevammaisten kanssa, jotta on hajulla siitä, mitä coolia on menossa opiskelemaan. Hyvä homma.

Hyvä puoli tässä on se, että todennäköisesti tuonne koulutukseen valikoituu motivoitunutta ja alalta kokemusta hankkinutta porukkaa. Heistä luultavasti tulee hyviä tulkkeja. Jos etiikka omaksutaan hyvin, väki ei ammatillisesta suuntautumisestaan huolimatta toivon mukaan käy tulkkaustilanteessa liiaksi hoivaamaan, saati holhoamaan asiakasta ja viemään puhetta siihen suuntaan, mikä olisi asiakkaalle kulloinkin parhaaksi sos-terveysihmisen näkökulmasta.

Huono puoli tässä on se, että tällaisella rajauksella koulutuksesta jää pois monta erittäin hyvää tulkkiaihiota (kuten esim. toi yks meitsi), jotka myös toisenlaisella ammattitaidollaan voisivat tuoda paljon lisää puva-tulkkimaailmaan. Toinen juttu on sekin, että miehiä tuonne tuskin satelee mistään riittävästi näillä rajauksilla. Moni miespuolinen asiakas toivoo ymmärrettävästi saavansa asiointi- ja muissa tilanteissa viestinnälleen miesäänen.

Tällä hetkellä puhevammaisten tulkiksi pääsee näyttökokeella, kunhan on hankkinut käytännön perehtyneisyyden. Jatkossa käytännössä tulkit valitaan töihin koulutuksen saaneista ja esimerkiksi viestinnän alan ihmiset karsiutuvat pois. Työnantajana puhevammaisten tulkeille on lopulta melkeinpä aina julkinen sektori, koska tulkkaustunnit ovat lakisääteisiä, subjektiivisia etuja puhevammaisille.

Miksi koulutus on rajattu näin? Siksi kun siinä on tiks. Ministeriö on suuressa viisaudessaan päättänyt, että vaikeasti puhevammaisten tulkkaus on hoitotyötä.

PS. Jottei jää väärinkäsityksiä, korostan, ettei mielestäni sosiaali- tai terveyspuolen koulutus myöskään haittaa puva-tulkin duunin taustalla. Siinä on etunsa, kuten esimerkiksi Alruuna havainnollistaa: hoitotyössä oppii usein vastaanottamaan muutakin kuin puheviestintää.

Sairaanhoitopiiri kuulee vammaisia ja potilaita

Sokea mies esittää näkövammaisjärjestön puolesta kysymyksen. Hänelle ammattilaistaho vastaa vahvasti käppyröihin ja piirakoihin nojautuvalla tavalla ja tuumaa, että jokainen tästä kuvasta löytää oman asuinkuntansa.

Parikin ihmistä selittää, ettei kantavan äänensä takia tarvitse mikkiä, vaikka on jo selitetty, että kuulijapuolella osa käyttää induktiosilmukkaa.

Jotkut ovat niin hillittömiä moottoriturpia että viittomakielen tulkit saavat viuhtoa hiki otsassa.

Itse tilaisuus on toki kakkoskerroksessa, mutta uskon ja toivon, että tänne pääsee myös hissillä.

Aikaa vuotuisessa tilaisuudessa xkymmenen vammais- ja potilasjärjestön kysymyksille ja vastauksille on varattu peräti puolitoista tuntia. On kai tämä parempi kuin ei mitään ja kiinnostavia (karuja) juttuja on esim. mielenterveyspuolelta tullut esiin.

Kuumana paikan päältä raportoituna, olkaa hyvät.

----
Lisäys myöh. Anteeksi, taisin olla raportissani melko epis. Tapaamisessa oli hyviä puoliakin runsasti. Ensinnäkin, sairaanhoitopiiri oli valmistautunut huolella sikäli, että järjestöiltä tulleet kysymykset oli luettu huolella ja paikan päälle oli varattu asiantuntijat vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Toiseksikin kahvi oli kuumaa ja pullia riittävästi, myös erityisruokavalioita ajatellen. Kolmanneksi, asiantuntijoiden vastaukset olivat enimmäkseen järkevän ja rehdin oloisia.

Se kyllä jaksaa ihmetyttää, miten IT-tietämättömiä monet sosiaali- ja terveyspuolen ihmiset ovat. Ja halukkaita pysymään iäisesti tietämättöminä. Näen usein, miten pään päälle ilmestyy puhekupla, jossa lukee LAALAALAALAALAA, jos erehdyn mainitsemaan tämmöiselle jotain tietokoneista. Vaikka käyttäisin kaikkein humanistiystävillisintä tapaani (joka on erittäin h-yst. koskapa olen humppu itsekin).

Melkeinpä kaikenlaisille vammaisille on nykyään hillittömiä tietokone- ja kännykkäapuvälineitä, mutta jotkut hoitavat tahot ovat ihan iik, tietsikka. Jotkut näköjään myös olettavat, että kaikki IT-judeemit ovat automaattisesti hirveän kalliita, vaikka se ei pidä lainkaan paikkaansa. Varmasti sekalaiset IT-jobbarit hyödyntävät käsitystä ja repivät kasapäin fyffeä töpselin liittämisestä pistorasiaan, mutta isoissa sairaanhoitopiireissä luulisi toimittavan jotenkin ammattimaisemmin näiden hommien suhteen.

Tämä ajatus kirposi siitä, kun kuulokeskuksen lääkärisetä tuumasi, että voi kamala, miten paljon resursseja semmoinen etätulkkaus (viittomakieliselle) vaatisi, kun pitäisi olla semmoinen Tietokone ja Web-kamera ja Intternetti ja Ties Mitä. Yleisöstä joku kysyi, että eikös nykyään näitä voi hoitaa kännykällä videopuheluna, jos näkö pelaa ja kaiffari vaikutti siltä, että yäk, viekää nämä tekniset asiat Tiibetiin luotani ja ravisteli kysymyksen olkapäiltään.

---------
Lisäys vielä myöh. Pirskatti kun äidyin taas nitisemään. Aim veli soli. Tää on tämmöistä, kun ei ota tarpeeks lääkkehiä.

Järjestöt jyräävät

Huomenna on muka töistä vapaata, mutta kuitenkin viipotan tuulispäänä koko päivän. Aamulla käydään neuvolassa ja ruokakaupassa Tosikoisen kanssa. Keskellä päivää tulee Matlis-pelastaja hengaamaan tyttären kanssa muutamaksi tunniksi, koskapa rynnistän iltapäiväksi vaikeasti puhevammaisten tulkkaamista käsittelevään koulutukseen (jossa tarjoillaan kahvit, bless them, eikä edes maksa muuta kuin ilmoittautumisen). Lopuksi singahdan vielä sairaanhoitopiiri kohtaa vammais- ja potilasjärjestöt -happeningiin, joka järjestetään kerran vuodessa. Wuh. Onneksi sielläkin saa jotain murua. Illalla olisi vielä autismiyhdistyksenkin kokous, mutta minäriepu en taida a) ehtiä ja b) venyä sinne ja c) siellä joutuu itse kustantamaan safkansa. Kerron sitten, miltä sairaanhoitopiiri näyttää. Mutun perusteella tuskin järin lupaavalta.

(Toi c)-juttu oli vitsi. Kuuletteko, vitsi!)

Ensi viikolla pääsen ensi kertaa mukaan puhevammaisten tulkkipalvelukokeilun ohjausryhmän kokoukseen. Eikö ole hienoa olla mukana ohjausryhmässä? Minusta on, ainakin kun puhutaan puhevammaisten tulkkaamiseen liittyvästä kokoustamisesta. Yksi mielessäni killuvista urahaaveista liittyy puhetta korvaavaan ja tukevaan kommunikointiin. Tulkkaustyö kentällä kiehtoo mieltä, mutta myös materiaalien laatiminen ja vastaava olisi huippukiinnostavaa. Pystyisin ehkä suhteellisen kivuttomasti opiskelemaan itselleni toimivan viittomakielen taidon, kun tätä tukiviittomista on jo tullut harrastettua melkoperäisesti. AAC-taitoni ovat jo varsin mojovat. Lisäksi tulkkauskurssia on jo opiskeluaikoina käyty teoriassa sekä käytännössä, vaikka kielinä olivatkin silloin englanti ja suomi.

No, pääasia, että on sekalaisia vaihtoehtoja hyrisemässä mielessä. Tuntuisi niin tappavalta, jos olisi vain yksi vaihtoehto, esimerkiksi kuvitteellinen jättifirma Xyz*) jossa ylin motiivi on tuottaa osakkeenomistajille lisää fyffeä. Se on pitkän päälle hieman näköalattoman tuntuinen hommeli.

*)Yhdessä palaverissa eräs entuudestaan tuntematon työtoveri yhtäkkiä mainitsi Xyz-yrityksen. Voi jösses, miten eräillä sydän pompahti! Ehkä se oli joku salainen lukijahenkilö?

Ushi-ushi

Tosikoinen osaa ihan hyvin sanoa syli, mutta hänestä on mukavampaa sanoa ushi. Meillä kotona on aika paljon usheja, mm. äitiushi, isäushi ja Esikois-ushi, pehmojen tarpeiden mukaan myös Tosikois-ushi. Näiden lisäksi on kiireellisiä tapauksia varten ushi-ushi! Jos ushi-ushia kutsutaan, on lähimmän vanhimman siirrettävä muut hommat syrjään ja ushitettava tytärtä heti paikalla.

Olette ehkä kuulleet kielistä, joissa mitä tahansa sanaa voi vahvistaa tuplaamalla tai triplaamalla sen. Tosikoisen ushi-sana edustaa tällaista kieltä.

Koska kaksivuotiaan hengiltäsöpötyksen taakkaa on raskas kantaa yksin, olen jonkin verran kaatanut ushijuttuja myös Elman niskaan. Ushiluokitukset tulivat kuitenkin jälleen mieleeni, kun muistelin lapsuuteni hoilauksia. Tarjan kanssa veisasimme 11-vuotiaan paatoksella mm. Tuli kirkkoon mies ja lapsi, vaikka minua aina hiukan etoivat ne kosteat kiharat (olin nuorena kovin allerginen kaikelle imellykselle, paitsi karkeille). Erityisen huolella kuitenkin värisytin ääntäni loppuhuipennuksessa, jossa tahdotaan, isä, jo kotiin, koska isä, minua väsyttää. Kuoleminen oli siihen aikaan niin vahva ja huima ajatus.

Nyt sen sijaan pikkulapsen hikikiharoiden ajattelu on hauskaa, mutta tuon loppukohdan muuttaisin muotoon etkö ottaisi SP jo ushiin, SP minua väsyttää. (Niin, tai jos ei väsytä, ehkä jopa aviohornittaa, mistä tuota ikinä tietää. Tai muuten vaan ushituttaa.) (Enkä nyt tarkoita loukata kenenkään uskonnollisia tunteita, vaikka olenkin näin maallinen.)

PS. Olen hirmuttoman tyytyväinen, että Esikoinenkin on koko ikänsä nauttinut ushista. Halaaminen on mutkaton tapa kertoa äidille/isälle/lapselle, miten paljon hänestä tykkääkään ja ottaa nopeat voimalatingit toisen läheisyydestä.

Ystävät rokkaa ja rollaa

On hienoa, kun maalimassa on ihmisiä, joilla on aika tavalla käsitystä siitä, kuka toi yks pieni minä on ja joiden kanssa voi jauhaa kyseiseen minuliiniin liittyviä juttuja eivätkä he kyllästy ihan heti. (Rajansa tietysti kaikella.) Eri heebeiltä saa eri näkökulmia ja kaikki ovat arvokkaita. Palaan varmaan tähän asiaan vielä joskus, mutta nyt vaan sinkoilen lentosuukkosia. Tiedätte keitä olette ja jos ette tiedä, ottakaa varmuuvven vuoksi tuosta parit muiskut! x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x

Terve teille, siirtymät

Tilanne 17.00: Kompromissi saavutettu! Esikoisella paksu flanellipaita, mutta lyhyet kalsongit ja caprit - eikä takkia. Tosikoisen kanssa ovat parhaillaan isän kaitsemana takapihalla keinumassa, liukumassa ja hiekkailemassa, kun minä laittelen vähän VEHNÄpastaruokaa koko perheelle. Menenkin patistelemaan jengiä sisälle.

Tilanne 15.30: Kalsarit ja caprit jalassa (pullamotivaatio auttoi), mutta yläosa on verhottu t-paitaan, lämpimään flanellipaitaan ja takkiin. Isä yrittää nyt houkutella poikaa pyöräilemään, mutta ei suostu lähtemään ylipuetussa seurassa.

Tilanne 13.40: Lempipaitaan puuttuminen taannutti tilanteen. Kalsarit eivät enää ole jalassa.

Tilanne 13.35: Kalsarit ovat nyt jalassa! Lyhyet! Joissa on jalkapallokuvioita! Ketsuppitahrainen grungepaita edelleen pitää pintansa eikä capreja ole vielä edes aloitettu. Mut eipä tuijoteta vain puutteita, vaan iloitaan saavutuksista! Lyhikset!

Tilanne 13.20: Lueskeltuamme puheterapeutin vihkoja hyvässä hengessä harjoituksia tehden pääsimme askeleen eteenpäin. Housut pois! Mutta ei-ei-ei missään nimessä lyhyitä kalsareita! Lyhyiden kalsonkien pukeminen olisi kuolemaakin kauheampi kohtalo. Pahat kalsarit sinkoutuvat huoneen toiseen laitaan. Luemme lisää puheterapeutin vihkoja. Totean, että grungepaidan alla on onneksi kelvokas t-paita ja sukatkin skulaavat, joten ihan kaikkia vaatteita ei tarvitse vaihtaa.

Tilanne 13.00: Esikoinen tuumaa, että en tod. lähde suihkuun enkä kylpyyn enkä ota farkkuja tai pitkiä kalsareita pois, vaikka heiluttelisit karkkia nenän alla. Huuto huuto möykkä möykkä! Äiti-ihminen pysyy tyynenä ja ystävällisena, koska käy blogissa välillä. Kiitos Veijo Bloggerille ja teille, rakkaat lukijat.

Tilanne 12.50: lippis, takki ja kengät pois. Jumalaton huuto ja möykkä. Paksuista farkuista ja pitkistä kalsareista ei luovuta ilman ankaraa vastustusta. Pitäisikö yrittää suihkun kautta, vai herääkö pikkusisko? Tuohon protestimekkalaan hän väkisinkin herää minä hetkenä hyvänsä.

Lähtötilanne 12.20:
Jos joku ei vielä tiennyt, kevät on nyt todellakin tullut. Sää on suorastaan kesäinen ja mittari näytti peräti 22 astetta. Ja minulla on ongelma. Esikoinen valitsee mielellään vaatteensa itse ja kun hän on ne kertaalleen pukenut, vaihtaminen on kaamean hankalaa.*) Muutosvastarintainen Esikoinen suostuu käyttämään kesätakkia ja -kenkiä, mutta pitkät kalsarit, aluspaita, rakas grungepaita ja tuhdit farkut pitää olla. Valitettavasti en voi luottaa pojan lämpöaistin toimintaan ja pelkään, että jos lähden noin topatun kaiffarin kanssa helteeseen kävelemään, saan tilata ambulanssia noukkimaan lämpöhalvaantunutta lasta. Vähimmilläänkin liiasta kuumentumisesta seuraa paha ja nuutunut olo.

Piirsin parit sarjakuvat jälleen siitä, miten voimme mennä kauppaan ja muutenkin pitää hauskaa, jos hän vaihtaa kevyemmät vaatteet. Jätin asian hautumaan tämän polkan ajaksi ja lähden tästä kohta taas keskustelemaan ja piirtelemään. Tilanne vaikuttaa pattiselta. Minä en lähde toppapojan kanssa helteeseen eikä toppapoika suostu vaihtamaan kuteita, vaikka kovasti haluaisikin äidin kaveriksi kauppaan. Kerron, miten kävi, joten steijatkaa tuuneddina. Tai menkää nauttimaan helteestä asianmukaisesti puettuina.

Autistiselle ihmiselle siirtymät voivat olla hyvin vaikeita. Autistiselle ihmiselle siirtymät voivat olla hyvin vaikeita. Autistiselle ihmiselle siirtymät voivat olla hyvin vaikeita. Olkoon forssi**) kanssamme.

*) Tosikoinenkin haluaa valita ja pukea itte-itte vaatteensa. Tänään yllä nähtiin kesäyöpuvun yläosa, hihaton lehmäpaita, pieneksi jääneet violetit raitapöksyt ja upean oranssit Puuha-Pete-sukat.

**) Sanoin forssi, en farssi.

Hyvät ihmiset

Karde Tuomola kertoi jossakin akkainlehdessä, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Se herättää kysymyksen, millainen pahuuden ruumiillistuma mahdan oikein olla? On minussa kuitenkin jotain hyvää, koska sain nauttia tänään upouudesta näystä: Tosikoinen syö pizzaa, tuota vehnän ja juuston juhlaa! Tosikoisella on nyt vehnälatistus II meneillään! Ensimmäisestä raportoin jo taannoin. Toistaiseksi näyttää jälleen lupaavalta, mutta niin näytti silloin viimeksikin. En lyö valtavia vetoja vehnän sopivuuden puolesta, vaikka toiveikkaasti suhtaudunkin. Lienenkö tarpeeksi hyvä, jää nähtäväksi.

Saattaapi olla, että saan hieman hyvyydestäni todistetta iltasella, kun menen paikalliseen parille erään mainion naisen kanssa. Ja pieniä hyvyyden pilkahduksia on toki näkynyt pitkin päivää. Esim. Tosikoisen kanssa tehty bussiretki lähikauppaan Kiki mukana oli oikein onnistunut, samoin kylpyrieha molempien natiaisten kanssa, kaakkipäijän riemuista puhumattakaan. Partani ei toisaalta ole vieläkään kasvanut, joten diagnoosi on tästä kaikesta huolimatta: paha.

Ostoksilla ja spin... stimmingillä

Tiedätte ehkä mitä tarkoittaa stimming. Donna Williams laajentaa termia hienosti, tosin selostus voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole kuullut alkuperäisiä ei-autistien kehittämiä versiota (skandivaroitus). Suomeksi puhutaan ehkä itsestimuloinnista tai stereotyyppisestä käytöksestä.

Tämmöisiä käytöstapoja on meillä kaikilla. Tuotamme itsellemme erilaisia aistimuksia joko rauhoittuaksemme tai virkistyäksemme. Hienosti sanoen säätelemme vireystasoamme tuottamalla itsellemme erilaisia aistimuksia, kuten hieromalla, liikehtimällä, laulamalla, syömällä ja juomalla, nuuhkimalla jne. Olenpa kuullut semmoisestakin hulusmaanista, joka menee avojaloin kylmällä säällä ulos! Aistimusten lisäksi tavallinen vireystason säätelymenetelmä on keskittyminen johonkin tekemiseen, kuten lukemiseen, pelaamiseen, ajatusleikkeihin, ristikoihin, lampaiden laskemiseen, sisustussuunnitelmiin jne. Puhumme piristävistä ja rauhoittavista ajatuksista ja tekemisistä eikä kukaan näe siinä mitään ihmeellistä.

Autistien vireystasojen heilahtelut ovat usein radikaaleja eikä heillä välttämättä ole paljon rauhoittautumis- tai virkistäytymismenetelmiä työkalulaatikossaan. Heille stimit saattavat olla ainoa keino selviytyä useista tilanteista hajoamatta kappaleiksi. Autistien stimit saattavat olla sosiaalisesti hankalia ja onpa niitäkin oppisuuntia, jotka pyrkivät kitkemään stimejä pois ihan vain pintapuolisen normalisoinnin ilosta. Itse autistin läheisenä pyrin kääntämään stimit voitoksi. Niitä voi käyttää palkitsemiseen tai niitä voi laajentaa (kuten poikani taannoista suihkuinnostusta) siten, että lapsi oppii intohimoisen kiinnostuksensa (tai suorastaan obsessionsa) avulla monenmoisia taito- ja tietoasioita. Sosiaalisesti todella hankalat stimit (itsetyydytys), yrittäisin saada rajoitetuksi lapsen omiin yksityisiin oloihin.

Tulipa pitkä johdanto aiheesta, josta olen kirjoitellut aiemminkin (mutta en jaksa hakea linkkiä, laiska pöppäre kun olen*)). Varsinaisesti koko stim-juttu tuli mieleeni siitä, että uppouduin shoppaamaan Amazonilla kirjoja ja Maisa-tuotteita (kuten uimakassin tyttärelle) ja sieltä syvältä upoksista noustuani tuumasin, että olipa se todellakin rauhoittavaa! Ihana stimmaustuokio! Olen jossain vaiheessa lukenut autistien omia kuvauksia arkielämästään. Sieltä on jäänyt mieleen mainioita kuvauksia siitä, miten on ollut hauskaa esim. käydä jossain tapaamisessa, mutta miten vielä ihanampaa on sieltä palattua ollut stimmata oikein perusteellisesti, jotta ylettömän sosiaalisuuden jälkeensä jättämä ylijännitys purkautuisi ja mieli rauhoittuisi. Samantapainen olo oli minulla upottuani Amazonin tuijotteluun ilman mitään häiritseviä ajatuksia.

*) Enkä ole laiska! Enhän? Ainakaan kovin.

Lellityt omaishoitajat saavat tuta

Äskettäin sain puhelun, jossa viestintuojan asemaan tuikattu opiskelijaparka joutui kertomaan, että omaishoitajan palveluseteleistä leikataan kolmannes. Saman tien eikä esim. sopimuskauden päättyessä. Soittaja ei voinut kertoa syytä tällaiselle mielivaltaisuudelle, mutta lehdessä kaupungin päättävä taho kertoi, että omaishoitovapaiden järjestämiseen tarkoitetun setelin määrää supistettiin, koska jotkin hoitopalveluntarjoajat olivat vedättäneet hintoja ylöspäin. (Kertokaa, jos tuossa on jokin lokiigga.) No, nyt kaupunki on neuvotellut sopimuksia palveluntarjoajien kanssa uusiksi ja sen seurauksena MLL:sta tuli viestiä, että hinnat ovat nyt nousseet. Siis nousseet.

Omaishoitajana minulle kuuluu lain mukaan vapaata 2 vuorokautta kuukaudessa, mutta nyt leikatuilla seteleillä ja kohonneilla hinnoilla saan vapaata vaativasta hoito- ja kuntoutustyöstä yhden illan kuukaudessa. Esim. syntymäpäiväni aatolle olen varannut hoitajan 17.30-22.30 ja siihen palavat koko kuukauden vapaat. Jos haluan enemmän vapaata, voin pyytää kaupungilta maksusitoumusta, eli tuikata Esikoisen johonkin laitokseen tms. outoon paikkaan lakisääteisiksi kahdeksi vuorokaudeksi kuukaudessa. Tällaisesta jaksosta toipuminen saattaa hyvinkin vaatia Esikoiselta esim. kolmea tappavan hirveää viikkoa ja taitojen taantumista. Siinäpä oiva tapa viettää omaishoitovapaita!

Omaishoito siis tarkoittaa, että hoidan ja kuntoutan mieheni kanssa ihan itse kotona vaikeavammaista nuorukaista, joka vielä vuonna 2000 julkaistun lääkärikirjan mukaan jokseenkin välttämättä tarvitsee koko ikänsä vaativaa laitoshoitoa. Silloin kun emme hoida lasta kotona, teemme ansiotöitä, jotta saamme hyödyntää koulutustamme ja maksaa veroja yhteiseen pottiin. Ansiotyöajasta onneksi suurin osa menee Esikoisen oppivelvollisuuden suorittamiseen, eli on siis hyödykästä myös lapselle. (Huom. olemme myös tyytyväisiä iltapäiväkerhoon, mutta heillä ei tietenkään ole pedagogisia velvoitteita.)

Usein nappaan itseni ajattelemasta, että jaahas, toinen työpäivä alkaa, kun palaan töistä kotiin. Toinen työpäivä huipentuu erityisen vaikeaan aamuun (maksamakkaran lumo on hieman haihtunut) jatkuakseen taas kolmannella työpäivällä ja sitten menenkin jo laskuissa sekaisin. Äkkiäkös sitä kuitenkin kuukauden tauottomasta työnteosta palautuu, kun saa yhden vapaaillan ja lopun aikaa vetää tsyykenlääkettä naama harmaana.

Kaupungin perustelu setelin hinnan leikkaamiselle oli myös se, että nämä laitoshoidot ynnä muut kuulemma maksavat kaupungille 100 euroa per vuorokausi. Haluaisinkin nähdä sen laitoksen tai järjestön, joka pystyy tuohon hintaan järjestämään vuorokauden täysihoidon vaikeavammaiselle lapselle virikkeineen, ruokineen, majoituksineen, avustajineen - joita autistien tapauksessa tarvitaan normaalisti yksi per nenä. Ilman vastikaan lainsuojattomaksi käynyttä RAY- tai vastaavaa avustusta on vaikeaa uskoa tämän onnistuvan.

Soittelin omaishoitojärjestöön ja sain kuulla, että kentällä lämpö erinäisten kuntasektorin ratkaisujen takia on noussut niin paljon, että kohta räjähtää. Yritämme pysyä asianlinjalla, mutta en ihmettele, vaikka tulisi mielenosoituksia ja muuta mielenilmausta. Meikäläiset ovat usein väsymyksen takia verrattain helposti alistettavaa väkeä, mutta kaipa raja tulee jossain vastaan jokaisella. Myös järjestökontaktin kanssa juteltiin, ettei kukaan halua panna läheistään kärsimään mielenosoitusmielessä. Kuitenkin aina välillä tulee hinku järjestää kokoontumisajot vaikkapa sairaalaan tai laitokseen, että katsokaa nyt käytännössä, miten arvokasta työtä me teemme. Omaishoitofyffet ovat pientä nappikauppaa verrattuna laitoshoidon rahoittamiseen.

Kuka sammutti valot?

Ystäväni A. on kokenut jo jonkin aikaa olonsa työpaikalla oudoksi. Työtovereista kaksi suhtautuu erityisen kummallisesti. Tervehdyksiin tai kommentteihin ei useinkaan vastata, tieto kulkee hieman satunnaisesti, suhtautuminen on välillä hyytävää ja joskus suorastaan tympeää. A. kertoo olevansa varsin kummissaan. Esimies sanoo, ettei A. ole päässyt mukaan tiimiin ja kertoo, että hänestä valitetaan. Tekeekö A. edes töitään? Missä hän milloinkin luuhaa? Jostain syystä ilmeisesti kuitenkaan muiden menemisestä ja tulemisesta ei nosteta suurta haloota ja A. ainakin toteaa harva se päivä istuvansa itsekseen toimistolla ilman haisuakaan, missä kukin mahtaa seilata.

Ankaran itsetutkiskelunkaan jälkeen A. ei oikein hahmota, mitä on tehnyt väärin. A. pitää todennäköisenä, että jos valitetaan, kannattaa katsoa ensin peiliin huolellisesti. Mutta, mutta. A. on painanut hommia kuin hirvi ja ilmoittanut uskollisesti, missä milloinkin on. Ensimmäisellä kierroksella (kun pomolle oli selän takana valitettu) saattoi ajatella, että on kyse yhteisön ja yksilön sopeutumisen nikottelusta ja A.:n työkalujen ja prosessien oppimiseen tarvitun ajan aiheuttamasta työn hitaudesta. Ennen toista valituskertaa A. oli tarkoituksella kerännyt evidenssiä omasta tiedottamisestaan, läsnäolostaan ja vahtinut omia työmääriään, jotka jossain määrin ylittävät lakisääteisen määrän. Joten A. pitää valituksia aiheettomina. Tarkemmin sanoen: valittamisen varsinainen aihe on väkisinkin eri kuin hänelle kerrottu.

Kuuntelin A.:n selostusta ja totesin, että tilanne alkaa uhkaavasti näyttää orastavalta työpaikkakiusaamiselta. En ole koskaan seurannut kiusaamistilannetta lähietäisyydeltä ja se vaikuttaa todella vaikealta. Työterveyslaitos ilmaisee kiusaamistilanteen tyypillisen kehittymisen näin (koko juttu edellisen linkin takana):

Henkinen väkivalta työssä on ajan myötä syvenevä prosessi, jossa kiusatun mahdollisuudet asteittain heikkenevät. Kielteisen käyttäytymisen kohteena uhrin on vaikea käsitellä tilannetta. Useimmiten hän yrittää puolustautua ja voi alkaa toimia itselleen epätyypillisellä tavalla. Uhrin reaktio puolestaan aiheuttaa sen, että yhteisön jäsenten asenteet häntä kohtaan alkavat muuttua yleisesti kielteisiksi. Hänet aletaan nähdä eri tavalla ja ajatella, että hän on "vaikea persoona".

Yhteisön jäsenten mielikuvissa uhrin reaktiot oikeuttavat muiden käyttäytymisen. Prosessin tässä vaiheessa uhrista on siis tullut vaikea ja hankala. Enää ei ole kyse siitä, että häntä kohtaan olisi käyttäydytty kielteisesti, vaan että hän on vaikea ja aiheuttaa omalla käyttäytymisellään saamansa kohtelun. Uhri alkaa syrjäytyä yhteisöstä. On tavallista, että henkilöstöhallinnolta pyydetään tilanteeseen ratkaisua, usein henkilön siirtoa toisiin tehtäviin. Tällaisen prosessin etenemisen estäminen edellyttää siihen puuttumista mahdollisemman varhaisessa vaiheessa.

Kannattaa lukea koko juttu, on todella pysähdyttävää asiaa ja lopussa myös käytännön toimintaohjeita. Näköjään asia menee niin, että kiusaamisen uhriksi joutuvan täytyy olla hyvin ponteva ja sosiaalisesti kyvykäs, jos haluaa tilanteen korjatuksi. Sosiaalisesti kyvykäs ja ponteva, suosioon tottunut ihminen ei välttämättä usko koko kiusaamista todeksi ennen kuin tilanne on kehittynyt liian pitkälle. (Eihän semmoista voi tapahtua minulle, ponteva ajattelee.) Ja jos taas kohde on esimerkiksi masentunut tai sosiaalisesti rajoittunut, hän ei kovin hyvin pysty lähtemään mihinkään konfrontaatioihin, vaan helposti jopa syyttelee itseään kaikesta ja ajautuu itsekin itsensä viholliseksi.

Onhan meillä tykönämme vielä nämä susi-susi-huutelijat, jotka pahassa olossaan kiljuvat kiusaamista siellä ja kiusaamista täällä ja vesittävät todellista ongelmaa. Uhrien syyllistäjiä myös riittää, vaikka on päivänselvää, että kiusaamisen kohteeksi joutuneen ei tarvitse olla mitenkään muita huonompi tai heikompi. Väärässä paikassa väärään aikaan oleminen riittää.

Sanoin A.:lle, että hänen kiusaajiensa ontoksi kalvetuissa verettömissä sydämissä asuu MUSTA PAHUUS - ja sitten me nauraa hohotimme. Ihmiset kai enimmäkseen kiusaavat heikkouttaan ja typeryyttään, niin me tuumasimme vakavissamme. Jotkut eivät vain ymmärrä, että omaa stressiä, painetta tai pahaa mieltä ei saa sysätä syntipukkien niskoille, vaan tunteet pitää pystyä käsittelemään muilla keinoin. Työkavereista ei tarvitse pitää, mutta asiat pitää hoitaa asioina, etenkin työasiat. Minä muuten pitän A.:sta aika tavalla, mutta olenkin kumma tyyppi.

Aivoja nitkauttavia aistimuksia unen partailla

Lasten nukuttaminen on joskus huima harrastus. Uinahduksen vaikeus saattaa olla suoraan verrannollinen nukuttavan henkilön haluun päästä jonnekin muualle pienokaisen vuoteen ääreltä. Tämä ei perustu Murphyyn, vaan siihen, että rento hengitys ja kehonkieli tarttuu, samoin äärrrrrimmäinen herrrrmostuneisuus.

Tyynenä pysyminen on vaatinut Esikoisen kohdalla yli-inhimillisiä voimia, sillä E:n on aina ollut perin vaikeaa nukahtaa ihan riippumatta väsymyksen määrästä. Lyhyenläntiä kausia lukuunottamatta E. on vaatinut, että hänen vierellään on joku aina siihen asti, kunnes uni tulee. Jos jotakuta ei ole vierellä, E. lähtee saman tien pois vuoteesta ja huutaa samalla kuulonsuojeluliiton tainnoksiin. Eikä nukahda. Ehkä nukahtaa lopulta sohvalle ja herää siinä vaiheessa, kun kello on kolme eikä saa enää unta. Joten olemme enimmäkseen olleet vierellä odottamassa uinahduksen tuloa.

Kun nukutukset venyivät yli kaksituntisiksi, käännyimme neurologin puoleen ja saimme avuksi melatoniinia. Sen jälkeen Esikoinen oli kuin uusi mies, kun sai nukuttua tarpeeksi ja me vanhemmatkin olimme hehkeämpiä kuin aikoihin.

Tosikoista vaivaavat allergiat eikä hänkään oikein saa aina nukahdetuksi mahan tuntemusten ja kutinoiden takia. Häntä voi onneksi väsyttää riehututtamalla ulkona ja keksimällä kaikenlaista tekemistä. Myös Tosikoinen alkaa kiljua, jos hänen luotaan lähtee pois ennen uinahdusta, mutta tämä asia näyttää olevan helpottumassa.

Kiljuvat lapset herättelevät kiitettävästi myös toisiaan eivätkä ole maailman loistokkaimpia uudelleennukahtajia. Luettelen nyt muutamia melko hervottomasti nitkauttavia aistimuksia, joita on kertynyt vuosien mittaan liian monien unien partailta.

1. Ähkäisyt. Esikoinen vetää henkeä ja päästää sen hetken kuluttua puuskauksena ulos. Heinäsirkkaparvet, räjähdykset, Timo T. A. Mikkonen, hurrikaanit, Bay City Rollers, tulvat ja muut vastaavat alkavat vilistää otsaluun takana, kun tätä on jatkunut tunnin verran. Alkaa tulla vakuuttuneeksi että tuo lapsi ihan tahallaan valvottaa itseään ähkimällä. Huom. ei kannata uskoa nukutuspinteessä tehtyjä päätelmiä tosiksi.
   
2. Korvien nyhtäminen. Tosikoinen rauhoittuu nyhtämällä isänsä ja äitinsä korvia. Usein tämä menee melko väkivaltaiseksi jatkuessaan, joten jossain vaiheessa otsasuoni pullottaen lempeä vanhempi käskee yhä kireämpään sävyyn lopettamaan korrrrvien rrrrepimisen ja sassiin. Nyttemmin sitkeän koulutuksen ja protestoinnin jälkeen Tosikoinen on alkanut roikkua omissa korvanipukoissaan. Saapa maistaa omaa lääkettään!
3. Bonuksena vielä SP:stä kumpuava nukahdukseen liittyvä lempiärsy: kuorsaus. Juuri kun nukkumatti on laskenut lempeän kätensä taholleni ja johdatellut unituvan porstuaan, jostain alkaa kantautua sirkkelin, suihkulähteen ja säkkipillin äänten rytmikästä sekoitusta. Aargh. SP väittää, että minäkin muka kuorsaan, mutta eihän se voi pitää paikkaansa kahdesta syystä. Ensiksikään me naisethan emme koskaan kuorsaa ja toiseksi minähän en ikuna nuku, joten en siksikään voi kuorsata, vaikken nainen olisikaan. (Olen kylläkin. Anatomiaa opiskeleva tytärkin tuumasi, että äidillä on pimppi. Siinäs kuulitte.)

Pahiten nitkauttava aistimus on sittenkin se, kun jokin typerä työasia tai vähemmän typerä läheisiin liittyvä asia alkaa tökkiä mielen pintaa tylsällä puukolla juuri silloin, kun pitäisi tankata kasoittain lepoa seuraavan päivän työ-työtä ja äiti-työtä varten. Däng! Onneksi siihen auttavat pikaisesti pilleriinit ja pitkällä aikavälillä l-alkuinen judeemi. (Joka jatkuu iikunta - en vain viitsi sanoa sitä ääneen, ettei tule suorituspaineita, jotka halvauttaisivat koko hommelin kehityksen. Kas näin sitä ihminen yrittää kevythuijata elikkäs psyykata itseään possutiiviselle tielle.)

PS. Lasten sulkeminen lukkojen taa huutamaan ja raivoamaan, kunnes oppivat nukkumaan itsekseen, ei ole vaihtoehto. Kaikki järkevät vaihtoehdot on kokeiltu aika moneen kertaan ja välillä ne toimivat, välillä eivät. Parempaan päin ollaan kumminkin menossa, kun vain vielä mursa oppisi nukkumaan! Ehkä harjoitus tekee hirrenvetäjän? Menenkin heti tästä kokeilemaan ---->

Mitäs nyt?

Napsautin huvikseni tonttulaskuria ja sieltä paukahti silmilleni kummallisen pitkä lista väkeä, joka oli tulleet hakukoneella älykkyystesti-hakusanalla kuvitteellisesta Xyzistä kertovaan polkkaani. Miksi, oi miksi? Eihän se ole edes hakutulosten kärjessä!

Sammakkojen juhlat

Olipa nautinnollista käydä luontoretkellä Esikoisen kanssa lähiympäristön metsissä ja pöpeliköissä! Puhallan (vastakohta imuroimiselle) myöhemmin varmaan pari valokuvaa näkemistämme ihmeistä. Aluksi verryttelimme pikkumetsikössä. Etsimme sieltä mahdollisimman pitkän reitin, jonka varrella kohtasimme sinnittelevien lumikasojen turvapaikan, leskenlehtiä, houkuttavia vesilammikoita ja hankalia kiipeämispaikkoja (mitä hankalampia, sitä hauskempia). Sain muutamaan kertaan tukea Esikoista kädestä hankalimmissa kohdissa.*)

Kun putkahdimme ihmisten ilmoille pikkumetsiköstä, hakeuduimme kohti lenkkipolkuani, joka kulkee vähän isomman ja synkemmän metsän halki. Polun varressa oli iso rämeinen alue, josta kuului outoa ääntä. Kurnutusta! Kymmenet sammakot köllivät, uiskentelivat, loikkivat ja tekivät pikkusammakoita kurnuttaen kuorossa. Vauvasammakoitakin näkyi vedessä touhuamassa. Me seisoimme hissun kissun, katselimme ja kuuntelimme sammakoiden kevätelämöintiä. (Esikoinen tuossa juuri viittoi kävelyä ja sammakkoa, tapaus teki selvästi vaikutuksen.)

Koirat pelottavat poikaa edelleen suuresti. Hän kiipeää syliini (huh huh), kun isompia koiria tulee vastaan ja pikkukoiria tavatessa yrittää piiloon taakseni. Hankalaa. Joskus koirat eivät ole kiinni ja ne lähtevät leikkisästi ajamaan Esikoista takaa. Se on täyden kauhun paikka pojalle! Ystävälliseen koiraan tutustuminen saattaisi auttaa asiaa.

Seuraavaksi ohjelmassa on kahvinjuontia ja sen voimin fillarointia Tosikoisen kanssa. Valohoitoa ja liikuntapilleriiniä.

*) Nautin yhä suuresti lapseni kädestä pitämisestä. Esikoisella ilmeisesti aistipulmien takia oli suuria vaikeuksia suostua kädestäpitämiseen, mutta jossain vaiheessa tilanne helpottui ja nykyään hän välillä oikein mielellään tuikkaa kuivan, lämpimän, vahvan kätensä minun suureen kouraani. Myös Tosikoinen on viime aikoina alkanut pitää kädestä, kun on alkanut vähän paremmin yltää venäyttämättä kainaloaan. Ihkutus.

Spyykkausta

Jos tiedän, että ihan parasta, mitä voin itselleni tehdä, on ulkona hihhulointi muina naisina, miksi en järjestä itselleni mahdollisuuksia siihen? Se olisi varsin helppoa. Ajatuksena ei ole järjestelmällinen kunnonkohotus tms. työnteko, vaan pelkästään mukavalta ja hauskalta tuntuva liikahtelu oman hutsituksen mukaan. Kerron itselleni, että ole vaikka viisi minuuttia ja tule takaisin jos tylsyttää. Lupauksista ja psyykkauksista huolimatta hahmoni ei halua astua kynnyksen yli. Möhkö tahtoo lojua sisällä ja tuntea huonoa omaatuntoa auringonpaisteesta. Pah. Nyt menen Esikoisen varjolla vähän ihmettelemään roskan ja kevään määrää.

Lapsi, tuo oiva tekosyy kannustin tehdä viksutiivisia asioita!

Ette ikinä arvaa

Kuka kumma olisi ollut niin pösilö, että olisi kuvitellut pystyvänsä nukkumaan ilman minkäänlaista pilleriiniä? Mitkä olisivat kenties olleet ne erinomaisen tärkeät asiat, jotka kyseistä pösilöä valvottivat? Huhujen mukaan melko yhdentekevät työasiat. Ja mikähän olisi se lasti, joka pitäisi dumpata eräästä seilaavasta laivasta, kun uppoaminen uhkaa? No, en minä vain tiedä, minähän vain observoin ja otan tarvittaessa pillerin. Bugger.