Nuijanukuttajalla töitä

Tutinaa. Taitaa olla aiheellista käydä koisuulla ennen kuin pakkaan särkyvimpiä. Muuttoautohan tulee vasta joskus puolen päivän jälkeen.*) Saa nähdä, milloin täällä nähdään seuraavia päivityksiä. "Palvelun"-"tarjoajat", tiedättehän ja ne hassunhauskat pikku puuhat jotka meitä höpönasseleita pitävät kiireisinä muutossa. Viimeinen yö tässä talossa! Jaui! Seuraava yö hotellissa (lattian lakkaus, älkää kysykö enempää**)) ja sitä seuraava kiurujen katveessa! Jos ketä kiinnostaa, mainittakoon, että edelleen sauhukkeita nolla.

*) Aargh! Jo puolen päivän jälkeen. HUOMENNA.
**) Älkää myöskään kysykö, mistä johtuvat väkivalta- ja päihdeongelmat.***)
***) Mutta eikö juuri sitä pitäisi kysyä?

Väännä ja huuda*)

Nyt tuntuu vähän samalta kuin synnytyksen loppumetreillä. Yksi osa huutaa EIKÖ TÄTÄ VOI PERUA, toinen osa on ihan innoissaan, kun tämä vihdoin tapahtuu. Kolmas osa vaipuu välillä epätoivoon, mutta heruttaa neljänneltä osalta vielä jaksamusta ja optimismia. Eivät ole vauvat jääneet kohtuun hillumaan eikä yksikään muutoistani ole jäänyt toteutumatta määräaikaan mennessä. Huomenna pakataan tämä koti autoon ja pystytetään seuraava himppe muutaman kilometrin päähän.

*) Kyllä, molempien synnytysteni yhteydessä olen hyödyntänyt maksimaalisesti Moog Konttisen kirjaimellisesti suomentamaa, laulu- ja soitinyhtye Kylmän ringin esittämää Twist and Shout -versiota. Vaikeaa sanoa, onko kyseisellä hoitomuodolla sivuvaikutuksia. Tule tule tule tule vauva nyt...

Täydennystehtävä: Kytät on ___?

En edes muistanut, että minulla on tuollainen! Täytynee viritellä vinyylisoitin ensi töiksi, kun pääsemme uuteen kotiin. Ylihuomenna.

Kirjahylly on melko tyhjä ja seuraavaksi hyökkään ruokakomeroon. Saattaapi pari vanhentunutta pönikkää lentää paremmille seuduille talvehtimaan - vai olisiko lemmikkisikaa lainata. En ole vielä itse selvinnyt kaikesta jäätelöstä, mutta ehkä Siru lainaisi auttavaa kättään? Havainto: laatikot vievät vielä selvästi enemmän tilaa täysinä kuin tyhjinä, jolloin ne voi pinota sisäkkäin.

Ullan kiitos tukka on sentään hyvin, joskaan ei ihan yhtä hyvin kuin Kaaoksen pojilla.

Kootut muutot-remontit, bonuksena kapina ja kääntäjä

Tällä erää vaivaavat mieltä seuraavat snadin olemattoman minimaaliset seikat:

• Jääkaappi tulee vasta viikon tai parin kuluttua. Onneksi edellisten jättämä jääkaappi on tallessa, epäonneksi se on viehkosti homeessa. Katsotaan, mitä astianpesukone, etikka ja muut lääkkeet saavat aikaan. Ei voi olla ilman jääkaappia!
• Pakastin saadaan vasta muuttopäivänä. Nyt syödään marjoja, pakastevihantaa ja jäätelöä.
  
• Esikoisen hieno metsätapetti loppui piskuisen ennenaikaisesti. Diudiu, taitaa olla valitettavasti oma syyni. Täytyy keksiä siihen jotain.
  
• Ykköskylpyhuone on täysin vaiheessa vielä pari viikkoa.
• Alakerran kylppäri ja sauna ovat täynnä reikiä ja pölyä, koska seiniin on puhkottu reikiä ilmanvaihtoa yms. pientä varten. Siellä meidän kuitenkin pitäisi peseytyä, kunnes ykköspesupaikka valmistuu.
• Ilmastoinnin tuloonkin on aikaa. Eikä meillä ole vielä varaa keskuspölynimikkään. Se saa joka tapauksessa luvan olla Electrolux (koska nothing sucks like).
  
• Pakkaamista ja setvimistä on hidosti. Paniik. Etupihalla on neljä taivaisiin kohoavaa muuttolaatikkotornia (yhteensä 80 loodaa). Tänään sankarillisesti lajittelin (roskikseen) kaikki kosmetiikat ja vaatteiden setvinnässä olen yli puolen välin.

Onneksi tapetit ja maalit noin yleensä ottaen miellyttävät. Tytär oli erityisen innoissaan kirahveistaan. Huomenna asentavat keittiön kalusteet ja keskiviikkona toivon mukaan saadaan portaat. Trai trai trallallei.

Seuraavia tarjoomuksia heiluttelen johonkin hintaan tai ilman:

• Tarvitseeko joku äitiysvaatteita ja imetyspaitoja?
  
• Nyt lähtisi myös yliviehko fiftarihame (punainen ja pienet valkeat täplät).
• Olisi myös turvaistuin, Avent Isis -rintapumppu (paras) ja kuusi prk Neocatea.
  
• Kotiviinipönikkä vehkeineen.
• Vanha Aino-pyörä, jossa bonuksena oranssi turvaistuin.
• Ja ties mitä.

Sitten muihin asioihin:

• Rammat pantterit järjestävät 29.9.2006 klo 11.00–12.30 avustajakapinan Helsingissä! Lisätietoja mielenosoituksesta Jenni-Juulialta ja Heta-liitolta.
• Samaisessa kaupungissa saman päivän iltana juhlistaa Riisi (nimeä mahdollisesti muutettu) lomailuaan hyvässä seurassa (lisätietoja minulta).
• Tampereella vietetään ponnekkaasti kansainvälistä kääntäjänpäivää yliopistolla samaisena päivänä klo 12 lähtien. Menisin sinne, jos en olisi aavistuksen kiireinen uudessa himbessä. Sanokaa heit gradukoutsille, jos menette!

Pakkailemaan. Ainakin kunhan olen nauttinut marjapiirasta ja jäätelöä. Aina kannattaa vitkutella!

Kolmannes

Luin viikonloppuna lehdestä, että kyselytutkimukseen vastanneista kolmannes tuumasi väkivallan olevan ihan oolrait lastenkasvatuksessa. KOLMANNES. Entä jos muotoilisi kysymyksen niin, että onko hieno ja jees homma tehdä väkivaltaa ihmiselle, joka on paljon pienempi ja heikompi ja lisäksi niin henkisesti kuin ruumiillisesti monin tavoin riippuvainen sinusta? Miksi se on esimerkiksi hyväksyttävämpää kuin satunnaisten vastaantulijoiden tukistaminen, töniminen tai hakkaaminen kadulla?

Lukija saattaa jo arvata, etten hyväksy väkivaltaa muuten kuin itsepuolustuksen muodossa - ja silloinkin pitää olla jotain rajaa. Häpeän jokaista kertaa, kun olen ollut äkäisyyteni takia turhan kovakourainen lapsen hoitamisessa ja häpeän sitä, kun näykkäisin poikani kättä, kun en saanut häntä muuten irrottamaan otettaan sylissäni olevasta vauvasta. Häpeän sitä, kun joskus suunnattoman turhautumisen vallassa löin miestäni kasvoihin. Häpeän sanallisia, ylenpalttisia haukkumahyökkäyksiäni. En siedä itseeni kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa lainkaan. Menen jo siitä hieman tolaltani, jos tytär läpsäyttää minua päin näköä (niin kuin hän nyt uhmiksissaan välillä tekee kielloista huolimatta tai niiden takia) ja häivyn nopeasti paikalta kerrottuani, että hän teki väärin.

Miksi häpeän? Siksi, että käytännössä aina on parempia keinoja ratkaista tilanteita kuin fyysisen tai psyykkisen vallan väärinkäyttö. Jos en pysähdy etsimään niitä keinoja, olen epäonnistunut. Minun ja läheiseni väliseen luottamukseen tulee kolo. Sen voi usein paikata, mutta parasta olisi, jos ei sitä kolhisi lainkaan tällaisella typerehtimisellä.

Itsepuolustus on tietysti asia erikseen. Omaa rajaa pitää suojella, olipa väkivaltainen rajanloukkaaja kuka hyvänsä, vaikka sitten oma lapsi.

Lapsiin kohdistuva väkivalta voi olla hirvittävän tuhoisaa. Jotenkin oman lapseni vammaisuus vielä entisestäänkin synkeyttää vihaa, jota tunnen lapsia järjestelmällisesti tuhoavaa väkivaltaa kohtaan.*) (Onkohan tuota logiikkaa helppoa ymmärtää?) Selkäsaunat tekivät minulle vain hyvää -kommentit ovat myös traagisia. Omia vanhempia pitää suojella viimeiseen asti, vaikka sitten väittämällä mustaa valkoiseksi.

Näen kyllä eron sen välillä, annetaanko luunappeja vai hakataanko sairaalakuntoon. En silti hyväksy kumpaakaan. Luunapit opettavat lapselle, että pienemmän satuttaminen ja nöyryyttäminen on ihan OK. Alistuminen ja alistaminen ovat ymmärtääkseni luunappimaailman perussääntöjä.

Minusta ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja kaikkien tulee olla oikeutettuja koskemattomuuteen. Koti on turvallinen paikka asukkailleen ja olemassa jokaista perheenjäsentä varten. Kaikille pitää olla tilaa. Kun vääjäämättä tulee rajaloukkauksia, niitä setvitään. Tarvittaessa (meillä esim. monta kertaa päivässä ja joskus öisinkin) isot ihmiset käyttävät valtaa parhaan taitonsa mukaan ja kantavat vastuun ratkaisujensa seurauksista.

Blogimaailmassa minun sisäisiä väkivaltateemojani ovat viimeksi kirjoituksillaan hämmennelleet isolla kauhalla Zepan tuorein postaus ja Hurmaava itsemurha.

*) Fiksasin ilmaustani, koska en minä niitä väkivaltaisia kasvattajia vihaa, vaan heidän tekojaan.

Ystäväni Arthur Pewtey

Minulle kävi vähän niin kuin Arthurille (vasemmalla.) Varastosta löytyi iso kasa Esikoisen vanhoja kenkiä ja niitä lajitellessani ja hypistellessäni vanhat tunnemuistot putosivat niskaani. Esikoisen suuritarpeisuuteen, vaikeavammaisuuteen ja etenkin omiin moninaisiin vaikeuksiini liittyviä koteloituneita tunteita kurkisteli piiloistaan siinä määrin, että tunsin todellisuuden vonksahtelevan jengoillaan.

Kun muutimme keskustasta tänne periferiaan, jätimme isoimman osan SP:n kriisistä taa. Kun muutamme pois täältä, jätämme luullakseni isoimman osan minun kriiseistäni taa. Kun muutamme seuraavasta kodista... Ääh, tuskinpa haluan kovin äkkiä muuttaa. Tosin SP tuumasi käytyään moikkaamassa parit rajanaapurit (mistä hatunnosto), ettemme ainakaan vietä 30 vuotta missään. - Get on with it!

Parit kengät ovat Tosikoiselle nyt täysin sopivat. Niiden tuntu, näkö, tuoksu ja jalkaan auttaminen kiskoivat muistista sarjan kuvia niiltä ajoilta, kun poikani oli tyttären ikäinen ja vähän isompi. En tuolloin pystynyt juurikaan käsittelemään lapseen liittyviä vaikeuksia kaverieni kanssa eikä ollut mitään diagnooseja, jonka avulla löytäisin vertaistukea mistään.

Suurin osa tutuille ilmaisemastani huonosta voinnista meni parisuhteen piikkiin, koska parisuhdekieltä muut tajusivat ja sitä osasin itsekin puhua. Parisuhteemme todella myös oli pahasti kuralla ja mieheni syvällä kriisissä yhdessä vaiheessa, joten materiaalia riitti. Sittenkin Esikoisen vaikeavammaisuuteen verrattuna parisuhdekriisimme oli varsin pientä näpertelyä. Parisuhteesta olisin tarvittaessa päässyt eroon (siitä minulla on kokemusta), mutta erityislapsi on loppuelämäni minussa jollain tavoin lujasti kiinni, fyysisestä etäisyydestäkin riippumatta. En sivumennen ole niitä ihmisiä, jotka antavat parisuhteen syöstä itsensä ennenaikaiseen hautaan lasten takia tai periaatteen ja urheilun vuoksi. Ainakaan tähän mennessä ole ollut.

Suuritarpeisen lapsen kanssa oli vain pakko selviytyä päivästä toiseen ja selviydyinkin. Kun mietin menneitä tässä tunnevalaistuksessa, ymmärsin mitä shrinkki tarkoitti sanoessaan, että taidan pysyä harvinaisen toimintakykyisenä vaativissa oloissa. Aika ajoin kyllä tiesin menneeni rajan yli ja joutuvani kantamaan seurauksia oman jaksamisen ylittämisestä myöhemmin. Vieläkin niitä kanniskelen.

Hämmästyttävä juttu, että avioliittommekin selviytyi. Jopa siinä määrin tuhdille tasolle päästiin, että uskalsimme Tosikoisen yritykseen. Nyt on ollut niin hyvä SP:n kanssa, etten uskalla sanoakaan, koska naistenlehtikirous uhkaa. (Tiedätte varmaan, että naistenlehdissä parisuhteittensa autuutta ylistävät eroavat usein puolen vuoden kuluttua haastattelusta.) Kell´ onni on ja sitä rataa.

En suinkaan väitä että Esikoisen kanssa olisi ollut yhtä kurjuutta, kuten kaikki minua himppusenkin tuntevat varmaan bonjaavatkin. Poika itse on aina ollut sydänkäpynen, ihmeellisen läheinen ja rakas olento. Elämä autismin ja vammaisuuden ehdoilla on vain jotain ihan muuta kuin olisin ikinä voinut kuvitella tai mihin olisin voinut valmistautua. Se on myös harvinaisen työlästä ja raskasta kaikkine byrokraattisine ja henkilöpoliittisine lieveilmiöineen.

Autismin teoria on kiehtovaa ja antoisaa, käytäntö samoin, mutta monta vuotta paiskintaa 24/7-periaatteella tuntuu jossain, vaikka minulla on koko ajan ollut työpari ja apulaisiakin. Nyt minulla on myös kokemusta siitä, mitä on elämä vammattoman lapsen kanssa ja sekin tuntuu jossain! Ja minähän aina halusin olla... metsuri!

PS. Olinpa huolimaton, kun alkuperäisessä tekstissäni vertailin raastavaa ja pirullista parisuhdekriisiämme lapsen vaikeavammaisuuteen. Korjasin ilmaisuni, sillä aluksi naputtelin löysää tekstiä ikään kuin puhuisin yleisellä tasolla, vaikka puhuin ainoastaan omasta ainutkertaisesta tilanteestani.

Lattialla lojuu lopen nuutunut äiti

Sain hieman näkökulmaa omaan muuttooni, kun juttelin muzzin kanssa suurperheen muutoista paikkakunnalta toiselle aikoina, jolloin miehet eivät ihan hirveästi tehneet kodin perusduuneja (etenkään, jos heillä sattui olemaan puolisona kotivanhemman hommia paiskiva nainen). Äiti kertoi olleensa eräänkin muuton vaiheissa niin naatti, että koko keho pani stopin ja asettautui lattialle puolikuolleena makaamaan äidin mielipidettä kyselemättä.

Kyseinen äiti osoitti monille äideille ominaista kieroutta ja ajatustenlukua puhelimitse. Hän nimittäin totesi, että kuulostanpa iloiselta ja virkeältä sekä kertoi, miten mukavaa se on. Tämä tarkoittaa, että hän on viimeiset puoli vuotta päivitellyt itsekseen minun olemuksestani huokuvaa väsyä ja deppaa, mutta ei ole katsonut tarkoituksenmukaiseksi ruveta hehkuttelemaan mun olojani. Mistä kiitos.

En ole vieläkään osannut päättää onko tämä muuttohärdelli järkyttävän kamalaa vai ihanaa vai kamalaa vai ihanaa vai kamalaa vai ihanaa. Sen tiedän, että mieluusti taas vietän iltoja SP:n kanssa jutellen ihan muista aiheista kuin portaiden suunnasta, huippuimurista ja keittiön lattian materiaalista. Esim. gradusta. Aahhahhhaaa.

Torstaina iltapäivällä SE alkaa. Tervetuloa siis kantoapu, mikäli joku on silloin vapaana ja ehtona on myös se, että todella pitää hommasta, koska muuten tulee minulle omantunnontuskia. (Vintti, pitääpä meilailla. Mitään pakkovelvoitteita ei ole! Huom. huom.)

Kuningas Vauva

Tänään tyttäreni rakensi Zoobeista rinkulan, asetti sen kutreilleen ja kertoi olevansa kuningas Vauva.

Muitakin hovin asukkeja on täällä hiippaillut, sillä eräs Siru (nimi mahdollisesti muutettu) toi muassaan keisarillisen henkäyksen. Tosikoinen oli transsissa kun keisari kiersi kartanoa (rullaa sivu loppuun). Esikoinen sanoi PRT-lahjakkuudelle lähteissä e-e (heihei) ja Tosikoinen tuikkasi kookkaan halauksen. Olen vaikutettu enkä nyt meinaa korvien kohdalta. Tiedän, että lapsillani on hyvä ihmismaku.

Aika Kleopatra-fiilis siis, vaikka aivot ovatkin tiltissä kaiken remontti muutto remontti muutto remontti autokoulu autokoulu gradu muutto -aktiviteetin jälkeen.

Autoisin päivä aikoihin

Lienevätkö epiikan julmattaret olleet suunnittelemassa elämääni, kun tuntikausien autossa ratin takana istuskelu osui juuri autottomuuden teemapäivälle? Ensin huristin pitkän matkan radalle, sitten kihnutettiin siellä erilaisia liukkaita ja vetisiä ratoja muutama tunti, minkä jälkeen ajoin pitkän matkan radalta pois. Aloin olla siinä vaiheessa niin väsynyt, etten ollut erottaa kaasua jarrusta. Se ei ole hyvä, uskotteko?

Jos ette tienneet, uudenpuoleinen automaattivaihteinen kaara on tavattoman mukava ajaa. Varoituksen sana, uudenmukavassa autossa on niin mukava ajaa, että autoileva olento mukavoituu ajamaan yhtäkkiä ylinopeutta. Se taas ei ole lainkaan hyvä, etenkään jos on pienintäkään riskiä väsyneenä sekoittaa jarru ja kaasu.

Täytyy kuitenkin sanoa, että enimmäkseen autoilu ei ole mukavaa puuhaa. Paljon suurempaa vapautta koen julkisessa liikennevälineessä, fillarin selässä tai peripatetiassa, kun voi rauhassa vaipua ajatuksiinsa ja olla vapaa. Auto on iso, kömpelö vehjes, joka haisee pahalta ja jota kumminkin pitää paapoa kuin kotieläintä. Ja aina se pitää parkkeerata johonkin tai vodevö. Ja ihmiset ovat niin ylitärkeitä kotieläimistään ja niillä liikkumisesta. Krooh.

Jostain ehkä huomaa, ettei isällä tai äidillä ollut ajokorttia. Muutamat hassut lapsuuden autoilukokemukset jättivät vain suuhun matkapahoinvoinnin herkistävän viilingin.

Aion nyt joka tapauksessa pitää yllä jonkinlaiseen yleissivistykseen kuuluvaa taitoa ja ottaa huomioon, että joskus autoilu todellakin antaa liikkumisen vapautta. Esim. kyläillessä himpun kauempana asuvien kavereiden luona.

Dear John

Hei Tuomo! Illat ovat pitkiä. Istuskelen ikkunan ääressä. Koko ajan pimenee ja lopulta tuntuu että maailma humpsahtaa mustuuteen. Ehkä se jonain iltana nielaisee minut ja jossain vaiheessa koulussa ihmettelevät, missä se tyttö luuraa - -

Rakas Tuomo! On mennyt pitkä aika siitä, kun viimeksi nähtiin. Mitä kuuluu? Muistat varmasti miten hilpeää meillä oli venäläisten syntymäpäiväjuhlilla, vaikka sitten hiukan liikaa tuli siemailtua. Raaka votka ei sovi kovin tyhjään teinivatsaan, se ainakin tuli todettua! Ylpeilen farkkutakkini rintanapeilla. Erityisesti pidän rubiininpunaisesta Leninistä - -

Tuomo, sinäihminen. Olen kaivannut sinua, vaikka en saa. Lopetan sen heti kun vain pystyn. Olen kieltänyt itseäni siitä lähtien, kun kuulin, että olet. No. En oikein halua sanoakaan koko sanaa, kun tuntuu pahalta. Toivottavasti jaksat olla vaimollesi mies. Hymyilen sinulle, mieluusti etäältä, jos kohdataan joskus. Ei niinkään sinun K.

(Eräänlainen osallistuminen Runotorstaihin. Petos karkele.)

Eilen, tänään, huomenna, viikon päästä

Eilen oli pitkä ja hevi gradupäivä ja sen päätteeksi vielä vanhempainillan loppuhuipennus (Esikoisen koulussa ehdin kuulla monenlaista ilahduttavaa). Tänään olin nyykähtää ylirasitukseen arvioivassa ajossa (kannatti jättää ajotutkinnon kakkosvaihe viime tippaan, niin kaikki, aivan kaikki asiat kasaantuvat tälle samalle kuulle). Huomenna pääsen huristelemaan liukkaille (uuh). Viikon kuluttua tulee iso auto ja muuttoäijät tänne kuskaamaan kaiken vanhasta himbestä uuteen.

Lienee syytä mennä pötköttämään sohvalle vähäksi aikaa. Eikös se ole paras reaktio orastavaan paniikkiin ja täysikasvuiseen väsähdykseen? Vaikka olen kyllästynyt dekkareihin, minulla on yksi mainio Elizabeth Ferrars tuolla vartoamassa. Hmmmm. Voisin toisaalta pakata perintölautasia? Vaikea valinta.

Ensisijainen päämääräni tänä lukuvuonna...

Ajattelisin usein paljon mieluummin jotain muuta kuin gradua, mutta tolkutuskuuri alkaa toimia. Olen sanonut niin monta kertaa erilaisille tahoille, että ensisijainen päämääräni tänä lukuvuonna on perustutkinnon valmistuminen, jotta alan uskoa itsekin. Asiaan vaikuttaa myös se, etten halua pelleillä opintojen vanhentumisen riskillä.

Olen jälleen ajatellut graduani ja herätellyt kaikenlaisia siihen liittyviä judeemeja mielessäni. Tänään meitä perustutkinnon lämpöiselle uuninpankolle uinahtaneita mumppeja ja papparaatioita herätellään oikein perusteellisesti laitoksen voimin, joten saatanpa piakkoin äityä tuumasta toimeen. Piakkoin-sana sisältää sen varauksen, että muuttoon on enää kahdeksan päivää.

Opinnot eivät ole yhdeksään vuoteen olleet juuri minkäänlainen prioriteetti (mistä huolimatta olen saanut tutkinnon kasaan gradua lukuunottamatta varsin mallikkaasti), mutta nyt se asia saapi muuttua. Tietysti ykkösenä tulevat edelleen lapaset ja minä itse, yritän irrottaa edes himppusen parisuhinallekin. Uskon kumminkin tutkielman väsäyksen terveellisyyteen. Tarvitsen paljon perslihasta, jonkin verran jäsentelyä sekä puntarointia ja kirjojen plarausta. Lopussa stondaa pönäkkä kiitos, kun yksi urakka on viimein valmis.

Kiehtovan aiheen vuoksi gradustani tulee juhlittu kansainvälinen suurteos, koska kaikki haluavat tietää kaiken helppien lokalisoinnista. Näen jo pitkät rivit jatkoteoksia, joissa seikkailevat helppien lokalisoinnin poika, tytär, koira ja paluu. Yritän olla kuitenkin tässä vaiheessa eksymättä jatkotutkimusten hetteikköön, sillä ensisijainen päämääräni tänä lukuvuonna on...

perustutkinnon valmistuminen.

Vamma se on asennevammakin

Eilisessä istunnossa tuli vastaan monenlaista mietityttävää, yrittäkää kestää! Vaitiolovelvollisuuden takia puhun tapauksesta ympäripyöreästi.

Yhdessä tapauksessa puhuttiin sokeasta oppilaasta, joka osallistui perusopetukseen avustajan tuella. Myös kaverit auttelivat häntä. Tapausta mietiskellyt ryhmä oli huolissaan, miten kaverit jaksavat. Eikö heidän pitäisi saada kirmata omiin puuhiinsa vapaasti sen sijaan, että joutuvat hyysäämään vammaista?

No, ehkä maailma on terveiden ja vammattomien temmellyspaikka ja muut ovat ikäviä riippakiviä. Mutta itse luulen, että sokealla kaverilla voi olla vähintään yhtä paljon annettavaa näkevälle kuin toisin päin. Riippuu persoonista. Luulenpa, että näin luulee moni muukin.

Oma kokemukseni on se, että jollain tapaa marginaalissa elänyt näkee (sielunsa silmin, jos ei muuten) maailman kiinnostavasta, jännittävästä vinkkelistä. Samoin oma vinkkelini voi taas olla hänelle antoisa. Vinkkelöinnin jälkeen voi taas temuta.

PS. Tiettävästi ne kaverit ihan omasta halustaan jeesasivat tarvittaessa, niin kuin kaikki kunnolliset kaverit tekevät, olipa toisella sydänsuruja, jalka kipeänä, paha mieli, rakennekynsi katki, pissa takissa tai mitä milloinkin - vaikka sitten näönpuutteen takia vaikeaa tietää, millainen ilme jollakulla on naamallaan.

Neurologia, onko se jotain millä heittää vesilintua

SP jo mietiskeli, onko minun terveellistä opiskella pegagogiikkaa, kun korvista pursusi sauhua luennon päätteeksi. Luennoitsija ei harmittanut minua laisin, päin vastoin. Sen sijaan tämä nousevan pedagogipolven asenne ensinnäkin neurologisia erityispiirteitä ja toisekseen vanhempia kohtaan alkoi keittää.

En todellakaan edes voi väittää tuntevani nousevan pedagogipolven asennetta mitään kohtaan, mutta pitkän kokoontumisen aikana kuulemani kommentit ja pedagogien parissa keräämäni käytännön kokemuksen perusteella uskallan arvailla jotain. Tunsin kummallisen vastakkainasettelun hengen hönkäilevän hyytävästi tulevien ja jo olevien pedagogien piirissä. Vastakkain olivat vanhemmat ja ammattilaistahot ja vanhemmat olivat selvästi tyhmiä, ikäviä ja välillä suorastaan rikollisen hirviömäisiä altavastaajia siinä skabassa.

Joten okei:

Jotkut vanhemmat ovat ongelmallisia, osa suorastaan haittaa törkeästi lapsensa kehitystä ja elämää. Suurin osa vanhemmista tuntee erityislapsensa hyvin. He ansaitsevat kaikkien muiden lapsen kuntoutukseen osallistuvien tahojen arvostuksen ja aseman ykkösasiantuntijoina tiimissä. Melkein kaikki vanhemmat ovat samalla puolella kuin pedagogienkin kuuluu olla, eli lapsen puolella.

Koulu on vain pieni osa lapsen elämää, välivaihe. Koululla voi olla suuri auttava merkitys, siitä voi olla suoranaista haittaa, se voi olla menetetty tai hyödynnetty suuri mahdollisuus. Lapsen elämä on pääasiassa jossain muualla kuin koulussa ja suhteet vanhempiin (tavallisesti) ovat olleet kauan ennen koulua ja ne jatkuvat kauan koulun jälkeen, erityislasten tapauksessa usein huomattavan pitkään. Opettajat ovat auttajia ja ammattilaistukia lapsen elämässä, vanhemmat ovat elämän varsinaisia tukijalkoja.

Joku salissa selitti, että kiva kun vanhemmat auttavat. Vanhemmilla on yhteistyöhenkeä. En oikein edes pysty aloittamaan selitystä siitä, mitä noissa tokaisuissa on vikana. Puuh. Lääh. Rakkaat pedagogit: Opettajat ne auttavat, vanhemmat tekevät sen varsinaisen työn lapsensa kanssa. Comprendo?

Toivon lämpimästi, että nouseva polvi saa tutustua myös toiseen puoleen. Jotkut opettajat ovat haluttomia yhteistyöhön. Jotkut väheksyvät diagnooseja ja asiantuntijalausuntoja. Tiedän tapauksia, joissa lapsi olisi saanut avustajan, mutta opettaja ei huoli semmoisia luokkaansa. En viitsi luetella kaikkea kuulemaani, koska ahdistus. Täytyy vain todeta, että ehkä jotkut vanhemmat ovat todellisia ongelmia niin lapsilleen kuin systeemille, mutta ainakin he pystyvät haittaamaan vain omien lapsensa etenemistä, kun taas mätämunaopettaja haittaa pahimmillaan satojen lasten kehitystä.

Toinen ärsynlähde on valitettavan pysyvän oloinen. Ihmiset eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään neurologisista erityispiirteistä tai aistitoiminnan poikkeavuuksien aiheuttamista oppimisvaikeuksista. Ehkä se siitä pikkuhiljaa. Neurologiset judeemit on kokonaisuus, joka koskee tavattoman monia pedagogeja, psykologeja, puheterapeutteja jne. jne. jne. ja jatkossa aivan varmasti nämä asiat tulevat yhä enemmän tapetille. Korvat auki heti!

Nykyään ei voida pokkana sanoa esim. että selektiivinen mutismi johtuu psyykkisistä syistä. Se voi johtua psyykkisistä syistä, ehkä, joskus, mutta voipi johtua ihan jostain muusta, kuten neurologisen kehityksen ongelmista.

Ja nyt stop tykkänään tältä erää. Kuka ja kuka oli PRT-koulutuksessa tänään?

PS. Meidän poitsulaisen opettajat ovat olleet hyvin yhteistyöhenkistä väkeä ja auttaneet meittiä runsain mitoin. Mistä kiitos!

Viikon parhaat

Tällä viikolla on ollut havaittavissa melko ilmeisiä edistysaskelia. Ekselaant!

1. Nolla sauhuketta.
2. Purentakisko. Leuat ovat kuin uudet, notkeat henkilöt.
   
3. Yhtenään iskevät ihastukset pershettä kohtaan (sen peruslemmen lisäksi).
   
4. Kilometreittäin miellyttävää kävelyä paikasta toiseen.
5. Kookkaan tyytyväisyyden hyökkäykset olotilaan.

En lähde mertaa edemmäs kalaan, mutta tämä kaikki viittaa tämän käsillä olevan elämänmuutokseni onnistuneisuuteen. Tiedän, että olen vielä toipilas pitkän aikaa, joten ei auta liikaa urhoilla. Sen sijaan tavoittelen seuraavia asioita:

1. Nolla sauhuketta.
2. Korostettu kohtuullisuus tai jopa niukkuus erilaisten himottavien asioiden (opiskelu, järjestöhommelit, työnakit jne.) vastaanottamisessa.
   
3. Ihastuksen tunteista nautiskelu ja hyvän tuulen estoton truuttailu niiden ylle, jotka sattuvat hollille.
   
4. Kävelyn jatkaminen.
5. Yhden sellaisen snadi-snadi-pikkuisen muutto- ja remppajudeemin saattaminen kunnialliseen päätökseen tuossa noin ja erityisesti lasten ottaminen huomioon kaiken muutoksen tuiskeessa.
6. Haaveilen täysin sydämin ja sensuroimatta kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.
7. Syön ja nukun hyvin.
8. En revi reppuani, jos en tavoita listaamiani asioita. Tosin kohdat 2 ja 5 ovat pakollisia.
   

Tottahan päivän mittaan väsymys kaataa minut kupeelleni yhdestä kolmeen kertaa ja hetkittäin on selviä depistiloja (en nyt käy niitä erittelemään, mutta sattumoisin tiedän, mikä on minulla on depistila ja mikä vain normaalia jyrkkääkin fiilisten seilausta). Olen joka tapauksessa harpannut ison askeleen parempaan ja tuumaan, että tunnelin päässä näkyy jo ensi vuonna tai sitä seuraavana aika, jolloin saan hinkata jotain omasta mielestäni äärettömän sessevää projektia ja hommata siihen vaikkapa RAY-rahoitusta.

Lisäys: myös nivelten särky ja turvotus ovat helpottaneet selvästi kuluneella viikolla! Hurlaa! Jonkin luennon aikana katselin hämmästyneenä käsiäni, miten tutuilta ne näyttivätkään. Kummallinen vetisyys oli kadonnut. Mahdollisesti, toivottavasti, ikiomalääkärin diagnoosiehdotelma piti paikkansa: kyseessä oli jonkin infektion jälkitila, joka katoaa itsestään tai kortisonilla.

Luuttuava akseli jengoiltaan

Olin alkuun varsin järkyttynyt tunnetun änkyrän, Timo P. Niemisen, valinnasta Tampereen pormestariksi - etenkin vihreiden osuudesta koko juttuun. (Harva esimerkiksi julkisesti vastustaa joukkoliikennettä, ihan vain pikkuesimerkkinä.) Varsin pian kuitenkin näin valon, kun lueskelin eri ryhmittymien edustajien monenlämpöisiä kannanottoja aiheeseen.

Vuosikymmeniä pienemmillä ryhmillä lattioita luutunnut aseveliakseli, elikkäs demarien ja kokoomuslaisten kaksinvaltius, saadaan ainakin hiukan jengoiltaan poliittisella pelillä ja kenties vihreiden ja muiden valta kummallispolitiikassa vastaa jatkossa vähän paremmin äänestäjien tahtoa. Aina saa toivoa.

Koko pormestarihärdelli on ollut varsin viihdyttävää. Se on hieman huolestuttavaa, koska naureskelu edellyttänee jonkinlaista kyynisyyttä. Kuitenkin nämä tyypit ihan todella päättävät hyvin monista omaan arkielämääni merkittävästi vaikuttavista asioista! Toisaalta on hyvä, että kaupunkilainen jaksaa kiinnostua siitä, mitä hallinnossa tapahtuu, vaikka sitten julkeasti virnistellen.

Yksi osasto aivoistani puntaroi vakavissaan, josko innostaisi loput meitsulaisesta pyrkimään seuraavissa kunnallisvaaleissa tuohon härdelliin mukaan. Vaikuttamismahdollisuuteni eivät ole suuren suuret pienessä puolueessa tai muutenkaan keltanokkana. Enimmäkseen työ on paperinpyöritystä ja pään seinään hakkaamista erilaisissa kokoontumisissa. Luullakseni minulla on päässäni jotain järkeviä asioita ja halua tehdä niille jotain, ehkä siitä yhdistelmästä voisi olla jotain hyötyä. On muitakin keinoja, jotka ehkä sopivat minulle paremmin.

Asiasta puolenteentoista. Jos blogiani lukee joku oraakkeli, voisiko hän kertoa, laaditaanko jonakin vuonna Tampereella realistinen sosiaali- ja terveystoimen budjetti, vai laaditaanko iäisesti näitä roimasti alijäämäisiä budjetteja, joihin kaupunkilaiset ovat tunnetusti perin tyytymättömiä. Pankaa ensin perusasiat kuntoon -viesti on kaikanut kaduilta jo vuosikaudet.

Tyttö- ja poikaluokat

Aamulehti kertoo tänään Olkahisten koulusta, jossa ensimmäisillä luokilla jaetaan oppilaita sukupuolen mukaan. Siitä mitä ilmeisimmin on todellakin hyötyä osalle väestä, mutta entäpä ne, jotka reagoivat virikkeisiin sukupuolitilastollisesti epätyypillisesti? Puhdasta tyttö- tai poikastereotypian edustajaa joutuu oikeastaan etsimään suurennuslasilla eikä löytämys ole sittenkään taattua.

No, kuten arvata saattaa, oma lehmä on ojassa taas kerran. Ahdistuin puolikuoliaaksi, kun mietin itseäni tyttöryhmässä, jossa tarjotaan tytöille sopivia virikkeitä. En haluaisi sen paremmin olla poikaryhmässäkään saamassa pojille sopivia virkkeitä. Luojan kiitos sain koulussa olla sekaluokassa ja kotona niin iän, sukupuolen kuin persoonien suhteen heterogeenisessä porukassa saamassa maksimaalisesti monipuolisia virikkeitä, niin en tullut huluxi. Kovin paljon.

Olen yhden erityispedan luennon jälkeen selvästikin pedagogiikan asiantuntija, joten ei tarvitse hoivailla vain sitä omaa lehmää! Kuten alempana mainitsin: heterogeeniset ryhmät tuottavat tutkitusti parhaat oppimistulokset. Sekaryhmissä pitää vain pystyä tarjoamaan erilaisia virikkeitä erilaisille oppijoille. Sehän vaatii järjellisiä luokkakokoja ja riittäviä resursseja. Niitä meillä Suomessa ei ole varaa järjestää, vaikka lapsia on ennätysvähän ja vaurautta ennätyspaljon.

Otan lisäpontta skeptiseen suhtautumiseeni Olkahisten ratkaisua kohtaan myös luokkatoveriohjelmasta, josta sain aikoinaan kuulla äärimmäisen kiinnostavan esityksen. Kyseinen ohjelma vähensi kiusaamista, paransi luokan yhteishenkeä ja madalsi muuria tyttöjen ja poikien välillä. Ja opetti, että monenlaisten ihmisten kanssa voi tehdä hommia, vaikkei välttämättä kaikista tykkääkään. Ihmisiä siis ei eristetty homogeenisiin ryhmiin vaan päin vastoin yllytettiin kohtaamaan toisiaan. Ja se toimi!

Uskon, että sosiaalisen kanssakäymisen eli ihmisten kanssa pärjäämisen opettelu on vähintään yhtä tärkeä tehtävä kouluille kuin tietosisällön tuuppaaminen.

Lisäys: Kannattaa myös lukea Pagistaanin näkemys. Jos tiedätte muita linkkejä, ilmoneeratkaa kommenttilootassa! Lisäksi kannattaa höristää korvia, jos joku mainitsee kirjainyhdistelmän VSOP peruskoulun yhteydessä. Tässä yhteydessä se tarkoittaa vuosiluokkiin sitomatonta opiskelua. Tähänastiset kokemukset ovat tietääkseni olleet hyvinkin lupaavia.

Lisäys II: Tsekatkaa myös Pinseri!

Lisäys III: Myös Gloomy Sunday ja Pikkukiviä tarkastelevat asiaa tahoiltaan. Tsek tsek!

Apsouden raivo laantuu

Päätin, että näin syyskuussa tipattoman lokakuun teemaan voi sisällyttää kaksi lasia herkullista punaviiniä perjantain kunniaksi. Oleellista on se, ettei tilata karpulaa eikä polteta sauhukkeita. Tämä ei ole itsepetosta, tämä ei ole itsepetosta, tämä ei ole itsepetosta...

Heterogeeninen diagnoosihuumori

Erityispedagogiikka hyrähti tänään käyntiin. Alkuun meinasin pökrätä pöydän alle, kun salissa oli valtava määrä naisia, joista lähti valtava määrä juttelua. Korvani olivat lukossa 2/3 kolmen tunnin istunnosta ja kun yritin jutella, suustani taisi kuulua vain ohutta äännähtelyä. Massajuttelun sävy oli positiivinen ja koko pytingin ylläpitäjä selvästi nautti väen määrästä ja innosta. Jokin kuuloherkkyyspöppiäinen se erityisvanhusta vain vaivasi eikä se ollut niiden naisten vika.

Luento oli maukas eikä kertaus haittaa. Uusi asia, joka pämäytti minua suoraan silmien välliin, oli se, että heterogeeniset koululuokat tutkitusti saavat aikaan parhaat oppimistulokset. Siispä on ihan oikein kuopata tasoryhmät ja lopettaa erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden eristäminen omiin luokkiinsa tai kouluihinsa. Sen sijaan monenlaisia oppijoita sisältävän luokan sisällä tulee tarjota erilaisia oppimismahdollisuuksia kunkin tarpeiden mukaan.

Minusta saattaa tätä menoa tulla inkluusiointopii ja Esikoinen saa sanoa hyvästit TEACCH-luokalle. Ainakin sitten, kun katsotaan hyväksi. Tietysti myös inkluusion irvikuvia näkee kunnissa, kun lyhytnäköinen säästäminen on niin populaaria. Silloin on vain heitetty erityistä tukea tarvitseva oppilas tavalliselle luokalle ilman mitään tukitoimia ja katsottu, osaako se uida vai hukkuuko. Hukkuuhan se, jos ei opettaja näännytä itseään työtaakalla tai ohita kaikkien muiden oppilaiden tarpeita.

Luennon jälkeen viiletin yhdistyksen autismi-iltaan ja sitä kautta sain mainion ristikkäisvalotuksen näihin erityisteemoihin. Pedagogiikan kannan (mukana myös lainsäätäjän näkökulma) kuulemisen jälkeen äänessä olivat vanhemmat. Molemmissa tilaisuuksissa puhuttiin diagnoosista ja tiivistänpä ajatukseni taas kerran. Lisäyksiä ja kommentteja otan mieluusti vastaan, tämä kun on tärkeä ikuisuusaihe.

Diagnoosi on oikein käytettynä erinomainen työkalu. Yksi iso riski on kuitenkin se, että läheiset, ammattilaiset ja diagnosoitu itse alkavat nähdä kaikki piirteet diagnoosin kautta. Diagnoosin kautta tulevaa leimaa pidän parempana vaihtoehtona kuin ennen vanhaan hyvään aikaan harrastettuja leimoja: tyhmä, laiska, ilkeä, ylimielinen, tuhma tai muuten vaan toivoton. Diagnoosin ydin on se, että sen avulla saa tarvitsemiaan palveluja ja voi elää ihmisarvoista elämää.

Yhdistyksen tapaamisessa puhuttiin sisäpiirijuttuja huumorista. Onko huumori mehukasta, tervehdyttävää, hyvää (mustaa) plaatusorttia vai loukkaavaa tai pilkkaavaa, riippuu kovasti ajasta, paikasta, ihmisistä ja auringonpilkuista. Vertaisporukassa saa onneksi rauhassa nauraa, kun tietää, että nauretaan elämälle ja ollaan samalla puolella ja etenkin niiden erityisten, vammaisten läheistemme puolella.

Nyt päässä surisee. Vielä pitäisi tänään opetella yksi asia: nukkuminen purentakifko fuuffa. Kuolailemifiin!

Pyjama puntarissa

Normaalisti en juurikaan availe ovea satunnaisille pimputtelijoille. Nyt olen remonttisyistä odotellut milloin mitäkin pim-pomia ja siksipä on oveakin avattu. Tästä jotenkin juontuu mieleeni seuraava kysymys: Onko siinä jotain outoa, että ihminen notkuu pyjamassa kello kymmenen maissa? Hmmm?

Miksi paperi maistuu puulta

Jo vaikka kuinka pitkään minun on ollut tarkoitus anoa Esikoiselle harrastus- ja asiointikyytejä sossusta. Siinä vaiheessa, kun ikätoverit jo osaavat itse kulkea touhuissaan eikä kalkkiksia tarvita hyysäämään, vammaiselle myönnetään tämmöisiä tukia.

Kun vihdoin olin ottanut vaikeaan lomakeallergiaani tujauksen antihistamiinia ja kävin paperitöihin, kuulin, että Tampereellakin on siirrytty kuljetuspalveluun. Palvelun käyttäjät kertoivat, että palvelujen tehostamisen jälkeen ei voi enää luottaa, että pääsisi perille johonkin kelloaikaan. Tai edes lähelle.

Me toivoisimme, että Esikoinen pääsisi joskus ilman isää-äitiä harrastukseen kello silloin ja tulisi sieltä kotiin kello tällöin. Sillä tavalla moni 8,5-vuotias tekee tai vähintäänkin lorvii kavereiden nurkissa tai pihalla jatkuvasti pitkiäkin aikoja. Meidän lapsemme lorvii omissa nurkissa vailla mielekästä tekemistä aina, jos isä-äiti ei sellaista onnistu hänelle kehittämään ja markkinoimaan. Arvaatte, miten mieltä ylentää nähdä masentunut heppu heiluttamassa apaattisena autoa ees-taas kyljellään lojuskellen, satunnaisesti kiljahdellen. Jos on hyvää tekemistä, Esikoisen koko keho valpastuu, silmät loistavat, kasvot ovat ilmettä ja elämää täynnä.

Harrastuksiin tarvitaan mukaan avustaja, mutta silti ilman jatkuvaa vanhempien valvontaa saattaisi tulla edes hiukan villiä itsenäisyyden fiilinkiä. Pikkusisko puolestaan saisi vähän yksityisaikaa vanhempien kanssa. Avustajat tai hoitajat eivät yleensä saa kyyditä avustettavaansa, joten ilman tämmöistä kyytipalvelua pitää pysyä bussien alueella. Vaan onko bussireittien varrella sopivia harrastuksia?

Käyttökelvotonta palvelua ei jostain syystä huvita hakea. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun samaa huutelen. Kyynisempi ihminen alkaisi kuvitella, että kyseessä on tehokas, joskin lyhytnäköinen säästötoimi. Ehkä jonkun mielestä olisikin OK, kun lain muoto saadaan täytetyksi tavalla, joka kuitenkin vähentää palvelun käyttöä. Jonkun muun mielestä se on absurdia. Lain takana on järkevä tarkoitus parantaa vammaisten ihmisten mahdollisuuksia elää ihmismäistä elämää. Jos tarkoitus heitetään pois, tulee helsinkiläisiä MYK-tarinoita.

Tampereella onneksi on tuore pormestari*), joka pelastaa kaiken. Ensin hän on tuumannut pelastavansa vanhustenhoidon niin, että siirtää lasten päivähoidosta sinne työvoimaa. Jos saan ehdottaa: seuraavaksi voisi kierrättää apulaispormestareita puisto-osastolle syyspuuhiin ja sosiaalityöntekijät voisivat tukea vaikkapa bussikuskeja ruuhkahuipuissa.

Muistakaa lukea Jenni-Juuliaa, sillä hänellä on vammaisuudesta ihan sakeanaan hyviä puheenvuoroja! Tässä tuorein kuljetuspalvelukokemus (huom. hieno kuva!), mainiota vammaisidentiteetin ja vammaisuuden määrittelyn puntarointia ja muuta hyvää.

*) Kyllä, oli vaikeaa olla kirjoittamatta tuota muotoon porkkumestari. Olen niin ennalta-arvattava.

Minä, opiskelija

Lääkäri, minulla taitaa olla opiskelijaidentiteetti! Katsotaanpa vähän oireita.

Olen alkanut taas kävellä entistä enemmän (ilmiselvää peripatetiaa) ja himoita pyörän selkään. Asiaan vaikuttaa tietenkin lipaston sijainti miellyttävien kulkureittien liepeillä, mutta ennen kaikkea muutos on korvien välissä. Opiskelijana käytän tietenkin omaa moottoriani.

Luen lingvistiikkaa ym. -iikkoja ja -ogioita aamukahvilla, bussissa ja hömppätelkkarisarjan alkamista odotellessani. Kun jaksan keskittyä, saan ahaa-elämyksiä ja kuulen aivoista jonkinlaista raksutusta.

Unohtelen aterioita. Tämä on vähän huono asia, koska liian isoksi äitynyt nälkä voi ajaa mukavuusjääkaappisen opiskelijan epätoivoisiin tekoihin. Ei nyt sentään mässäilemään, mutta huonoja valintoja tekemään. Toisaalta olen alkanut palata jälleen opiskelijatyyppisiin jääkaapintäytevalintoihin, joskin ostelen luomua ja muuta hintavampaa, koska ei tarvitse venyttää jokaista sentykkää.

Pinnani on venynyt ja vanne löystynyt pään ympärillä. Suhtaudun leppoisammin lapsiin ja olen paremmin kontaktissa lähi-ihmisiin. Opiskelu tapahtuu lähinnä pollassani, joten minulla ei ole kiirettä mihinkään. Kaikki on jo tässä. Paitsi tietysti ne ryhmätapaamiset tai luennot, jotka ovat tuolla kello silloin. En minä sinnekään kiirehdi, vaan lähden ajoissa ja lueskelen matkalla -iikkaa sekä -ogiaa. (Okei, tuo ajoissa lähteminen ei liity läheisesti aiempiin opintorupeamiini. Vanhemmiten olen vain alkanut vihata yhä synkeämmin turhaa hoppuilua.)

Vieläkään ei haittaa, vaikka raivoapsoilua on jatkunut peräti neljättä päivää. En ole edes laskenut tunteja ja päivätkin laskin sormin juur nyt.

Lääkäri? Lääkäri! Herääs nyt prkl! Täällä kaivataan diagnoosia ja pikaista lääkitystä!

Muutaman tunnin loma-aika

Kävelin aamulla puolitoista tuntia. Alkuun mietin kaikkia huonon omantunnon synkeitä syitä vuoron perään ja soimasin itseäni. Tuijottelin sisuksiini. Metsässä samoillessa alkoi katse kääntyä ulospäin. Itsesyytökset antoivat tilaa kehkeytyville ratkaisuille. Puistossa mieli jo loikahteli iloisena ja väitti, että ehkä asiat korjaantuvat ja järjestyvät. Vielä ehtii vaikka mitä, jos ei susi syö.

Parhaat sellerit

Äitini tapasi aina maalailla synkeitä kuvia tulevaisuudesta, kun hänen kirjallisesti sinne sun tänne taipuvaiset lapasensa kirjoittaisivat järkyttäviä muistelmia. Yksikään meistä ei (tietääkseni) ole raportoinut kaameasta, deodoranttitaisteluin ja puolukkasodin täplitetystä lapsuudestamme julkisuudessa. Enkä aio ryhtyä siihen minäkään, ainakaan vielä.

En myöskään aio muistelmoida viiden vuoden takaisesta päivästä, vaikka se piirtyy varsin kirkkaana luolani seinälle. Vietin tuolloin ehkä aikuiselämäni sekavinta ja kummallisinta vaihetta, jonka privaatissakin prosessoinnissa menee vielä hetki. Olin aika sekaisin ja toipiluuteni alkuvaiheessa. (Prkl että toipumus muuten kestää kauan. Kirosana.) Voin kuitenkin paljastaa, että tämän päivän teemaa seurasin ircissä reaaliajassa. Nörde.

Ei tullut tästä polkkauksesta bestselleriä. Onneksi Elman ja Ohi Ammutun kanssa on tekeillä huikea selleri, jossa putoillaan pyttyihin, läkähdytään astmalääkkeisiin, mesetetään, rakastutaan mellakkapoliisiin, lennetään putkaan lässyttävästä kielenkäytöstä ja muutenkin ollaan viimeisen päälle meiningeissä. Kaikilla on siinä sietämättömän ovelat salanimet. Poistakaa jo lompuukistanne varmistin!

Heviä huvia

Opintovapaalle siirtyminen lienee rituaalin paikka. Mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Sydän, sydän, hyvä seura ja lailliset huimausaineet yhdistettynä lauantai-iltaan. Sunnuntain juhlavuus on ollut niukempaa, mutta viini, laulu ja henkilöt olivat sen arvoisia! Syrämet olivat erittäin mainioita enkä enää hämmästele tahojen osoittamaa intomieltä.

Kun olen tankannut hulinahauskuutta näin ison kasan, voinkin puntaroida (käyn siis aikomisen meinaamisen harkintaan) tipatonta lokakuuta. Remontti- ym. kulut sekä eräiden henkilöiden opintovapaat ajavat ydinperseemme kongruenssiin*), joten kaikkinainen säästö (myös kehoparan) on hyvästä. Röksö täytyy nyt ainakin jättää, herttinen sentään!

Töihinpaluun myötä sairauskäyräni kääntyi jyrkkään nousuun ja tupakointi muuttui lähes päivittäiseksi. Nyt olen päättänyt kääntää käyrät jälleen huimaan laskuun. Tupakkakäyrä saisi puolestani vaikka pämähtää suoraan nollaan tai miinukselle, jos mahdollista**). On liian ärsyttävää olla riippuvainen epäterveellisistä aineista. (Kun taas esim. ruisleipäriippuvuus on pelkkää plussaa.) Nyt voisi vaihteeksi tähdätä maksimaaliseen virkeyteen eikä turrutukseen, vai mitä?

*) Äiti pelotteli minua lapsena aina sillä kauhean isolla k-alkuisella vararikkosanalla, joten en voi sitä käyttää tai trauma puraisee pääni poikki. Olisiko se sit muka jotain hauskaa vai?

**) Jos jollakulla on ideoita, miten miinusmerkkinen pössötys toteutetaan, kertokoon heti!

Mahkujen potentiaalit

Ei enää montakaan tuntia Piika ja renki -tapaamukseen Tampereen alkuillassa (pian kuuden jälkeen). Ilmoittautumisten perusteella meitä on hyvinkin eksklusiivinen sisäpiiri koolla, mutta kokemukseni mukaan se ei haittaa menoa. Olette joka tapauksessa tervetulleita, paitsi jos satutte olemaan väkivaltaisia öykkäreitä. Silloin ohjaisin teidät mieluummin suoraan Sorille! Sähköpostitse saapi vielä tilata puhelinnumeroa ja tuntomerkkejä, ken mielii.

Järkyttävä virne tuskin suostuu poistumaan naamaltani sen jälkeen, kun eilen teputtelin metsän poikki töistä kotiin jätettyäni avaimen respaan. Tralalaa! Hieman se hyytyi tänään, kun tyttäreni sai yliväsyneenä itkupotkuraivarin aivan liian pitkäksi aikaa. Tietyn pisteen ylitettyään hän ei suostu ikinä lopettamaan (ikinä = tunti) ja korvat jatkavat loppuelämäni (= toinen tunti) soimistaan. Lisäksi aidon järkyttynyt karjunta raastaa sydäntä, kun jokainen soluni kertoo, että äidin tehtävä on auttaa ja hoivata. Lapsen jokainen solu kertoo, että painu nyt helkuttiiin, eikun älä painu, painu, älä jne.

Lopulta lapsi torkahti hikisenä syliini. Onneksi isä ja poika olivat sillä välin etsimässä maitoliimaa, josko saisimme jonkinlaisen tökerön paikan pojan raatelemaan nahkatuoliin aikaiseksi. Siistiä ei ole mahdollista pusata, tai ainakaan en usko.

Silti virnehdin. Elämä on hienoa! Joku ehkä sekoittaa jotain kahviini, kun ihastus näiden lähityyppien ja muidenkin asiain mainioudesta huuhtelee mieltäni päivittäin useampia kertoja. Lisäksi ihastelen itseänikin salaa. Kah, kun olen just hyvä minä! Sinuna puolestasi sinä olet epäilemättä paras mahdollinen. Etenkin jos annat mahkuja.

Hämmästyttävä pikalaihdutus

Kävin juuri töissä siivoamassa pöytää ja muutenkin solmimassa muutamia langanpätkiä ja voi ihmettä! Minulta putosi 50 kiloa! Taisin hieman stressata duunipuunia. Mitattavissa oleva koko on toki sama kuin ennenkin, mutta tuntuu ihmeen kevyeltä. Levitointi on mukavaa. Mies ja lapset sitten tarvittaessa kiskovat koivesta maan pinnalle. Pysyyköhän patja katossa tai tarvitsenko semmoista leijuskellessani? Kertokaa, kokeneemmat!

Pienten ihmisten vaatteita

Atsii. Tervehdys pölypilvestä. Nostin päätäni vaatekasoista sen verran, että pääsin ilmoittelemaan: ken haluaa ison pinon puhtaita, käytettyjä lastenvaatteita kokoa 60-86 cm (noin), tervetuloa hakemaan*)! Muussa tapauksessa tuikkaamme kledjut hyväntekeväisyyteen, mikä on tietysti myös mainio vaihtoehto. Olisiko jotain hyviä lahjoituskohteita, muita kuin vanhat tutut Uffa ja Pelkkari?

PS. Voi hellallumala, 150 tontun mittarilukema käy joskus lähitulevaisuudessa lähentelemään meittiä! Palkintoja taas luvassa pyöreän luvun saavuttaneelle! Edellinen pyöreä luku ei saapunut konsanaan noutamaan palkintoaan, mutta jos tällä kertaa tärppäisi?

*) Huom. ei maksa mitään.

Alma materin mailla mieltä huolta vailla

Ensimmäinen päivä ihan oikeana opiskelijana (versus erittäin sivutoimisena, kuten yleensä) on nyt takana. Lievä järkytys oli mennä englannin rakenteet III -kurssille, sillä jostain syystä kaikki muut kurssilaiset olivat hädin tuskin teiniäkäisiä. Heidän näkökulmastaan saatoin olla eläkkeen syrjällä horjuva mummo, toisaalta. Oli kuitenkin huojentavaa todeta, että vaikka opiskelijuudessa on ollut suuria taukoja tällä välin, en ole puusta pudonnut mölliäinen. Ainakaan luullakseni. Onneksi olin vahvistanut itseäni teellä melkein yhtä mummoikäisen opiskelijattaren seurassa, joten kulttuuri ei liikaa sokeerannut herkkää pikku mielostani.

Tapasin myös ihastutteleiksevan gradukoutsin (GK), joka totesi, ettei tutkinnostani puutu kuin parin syventävän opintoviikon roiskaisu ja tietysti itse g seminaareineen. Opintoviikkoroiskaisu voisi tapahtua peräti siten, että tarjoaisin kypsän tietoni ihania herelmiä luentomuodossa alani opiskelijoille. Sehän kyllä onnistuu, jopa mielihyvin! Laitoksella on meille mummoille ja papparaisille tarkoitettu g-seminaarikin. GK lupasi jopa ilmaista (?) terapiaa tarvittaessa graduahdistukseen. Sanoisin, että höveliä! Ei voi (perhana) laitoksen nipo-penseyttä syytellä, jos ei tutkinto valmistu.

Koska opintokokonaisuuteni oli niin hyvässä kunnossa, ehdimme myös suunnitella puertoricolaiseen yliopistomaailmaan sijoittuvaa saippuasarjaa. Sen käsikirjoittamisessa ei vahingoitettu eläimiä eikä sillä ole tietenkään minkäänlaisia yhtymäkohtia suomalaiseen yliopistoelämään.

Päivä huipentui siihen, että vihdoin oikein virallisesti ostimme uuden asuntomme! Viikko sitten viritys kaatui muodollisuuksiin, mutta nyt kaikki oli kunnossa ja ehdin pikkuhetken koskettaa pulskaa sekkiä. Snif.

Oma Huone joutuu odottamaan pintaremppaa, koska minusta keittiö, kylppäri ja makuuhuoneet ovat ykkösinä ja remonttiaikataulu on ihan himppu-pimppusen kireä. Toiveikkaana kuitenkin mainostan, että jos joku haluaa hakea hirveän kasan muhkeita hirrenpuolikkaita tulevan huoneeni seinästä, purkupalkalla lähtee! Ja voidaan maksaa vähän päällekin. Tämä tarjous on tosi.

Hei hei kiitos päivää

Olen tässä varsin ankarasti prosessoinut ja aikatauluttanut muuttoasioita, remontin pikkusirpaleista muodostuvaa kokonaisuutta, opintojen alkamista, töiden lopettamista, omaa terveyttä, mitä minusta tulee isona, muita ihmisiä ja ties mitä. Olen soittanut (puhelimella!), järjestänyt, tehnyt päätöksiä ja löytänyt ratkaisuja, delegoinut ja konnektoinut piippeleitä.

Prosessorin rasitus aiheuttaa sosiaalista töksähtelyä. Kesken kalenterin ja sadan asian äärellä ähkimisen minua huudeltiin hammaslääkärin vastaanotolle. Sanoin: Hei hei eiku kiitos eiku... pyrsk pyrsk pyrsk... anteeksi! Taidan olla hieman ajatuksissani. Hammaslääkäri tuumasi, että se on vain hyvä asia purentakiskon sovituksessa.

Toivon mukaan samaan härdelliin joutunut SP jaksaa pysyä paremmin järjissään. Häneltä edellytetään töissä jonkinlaista uskottavuutta. Minä-opiskelija saan rauhassa hörhöillä. Kai.

Mistä tuli mieleeni, että 9.9. on jo ihan kohta! Lauantaina! Piika ja renki puoli seitsemän maissa, jos ei ihmeitä tapahdu. Sydärit käyvät soittamaan yhdeksän maissa, eli niiden jälkeen täytynee viettää vielä jatkotkin. Tervetuloa föleen!

Tiedotus kaikille seksuaaleille

Tätä ette ehkä tienneet: seksi voi olla huippukivaa puuhaa.

Älä kysy - eikun kysy vaan

Toivon äiti tiedusti, mitä kysymyksiä ei passaa esittää autistilasten vanhemmille ja miksi. Aivan loistokas kysymys ja tyylikkäästi vielä kysytty paikassa, jossa ainakin teoriassa kyseleminen on vapaata.

Tämä on tietysti mutua, karkeaa yleistystä ja arvailua. Oman sisäisen kokemukseni puolesta tietysti uskallan puhua ihan rintaäänellä ja varmaan minulla on selvästi enemmän kontakteja autistilasten vanhempiin kuin keskivertoreinolla, joten kaipa uskallan jotain näkemystä esittää.

Jaan autistilasten vanhemmat kahteen ryhmään: vasta lapsensa diagnoosiin totuttelevat ja ne, jotka ovat sujut diagnoosin kanssa. Toiset ovat sujut jo heti virallisen diagnoosin varmistuttua, koska ovat itse jo pitkälti tienneet ja hyväksyneet asian. Diagnoosi voi olla vahvasti huojentava asia. Osa taas on järkyttynyt vuosikaudet, sillä eihän meidän lapsessa voi olla mitään vikaa.

Sitten on meitäkin, jotka saavat melkeinpä herätyksen, näkevät maailman uudessa valossa ja innostuvat. Meikäläiset ovat kiitollisia kiinnostuneesta kyselemisestä, koska silloin saamme jutella lempiaiheesta eikä tarvitse miettiä, kyllästyttääkö toisen muumioksi.

Läheisen ihmisen diagnoosiin totuttelevien kanssa joutuu asettelemaan sanojaan ja vaikka kuinka olisi varovainen, toinen saattaa loukkaantua. Tunteiden heilahtelu kuuluu monella vaiheeseen eikä sitä kannata säikähtää. Herkkänahkaisuus menee onneksi yleensä ohi.

Silloin, kun läheistä kohtaa jokin iso täräys, on arvokasta pysytellä lähistöllä, ottaa kontaktia ja pitää toista maadoitettuna normaaliin elämään. Vaikka täräyksen kokenut ei ehkä ole koko ajan mukavaa tai loistokasta seuraa, hylätyksi tuleminen voi olla muuten kriisissä olevalle todella kamalaa. Akuutissa tilanteessa moni arvostaa sitä, että jutellaan niitä näitä, vitsaillaankin. Normaalin elämän jatkumisen tunne on tervehdyttävä.

Uskoisin kuitenkin, että vilpittömästä uteliaisuudesta syntyvät kysymykset harvoin loukkaavat ketään. Jos loukkaavat, ongelma saattaa olla loukkaantujan asenteissa. Jos taas kysymykset ovat asenteellisia, ne voivat olla ärsyttäviä, ahdistavia, masentavia, luotaantyöntäviä, holhoavia jne. Yritän keksiä esimerkin.
Utelias: - Onko teillä jotain yhdistystoimintaa? (Jos vaikka tulee muita vastaan, voi kertoa asiasta ja ihan muuten vaankin kiinnostaa, kun olen itsekin reumaliiton jäsen...)
Asenteellinen: - Eikö teillä ole jotain autismiperheporukkaa, jossa näistä jutuista voisi jutella? (Ettei minun tarvitsisi kuunnella tylsiä jorinoita.)

Okei, tuossa oli nyt melko iso kasa tulkintaa pelissä. Nonverbaali viestintä noissa tapauksissa ratkaisee, kummasta sortista on kyse, vai ei kummastakaan. Yritänpä uudestaan:

U: Onko hankalaa saada hoitopaikkoja? Miten sitten aikuisena, pitääkö mennä laitokseen?
A: Etkö sä voi laittaa sitä johonkin laitokseen, että saat elää omaa elämääsi?
---
U: Mites sisarukset tulevat toimeen keskenään?
A: Eikö ole kivaa kun saitte toisella kertaa kunnollisen lapsen?
---
Jne. Asenteellinen kysymys pitää sisällään oletuksen siitä, että kysyjä tietää omasta mielestään valmiiksi, mitä ajattelen ja tunnen, mitä haluan ja miten määrittelen vaikkapa kunnollisen lapsen tai oman elämäni. Nämä arvaukset menevät useimmiten metsään. Vertaisporukoissa on se mukava puoli, että he yleensä jo tietävät, miten moninaisesti oman lapsen autistisuuteen voi suhtautua. Koska he ovat itse kokeneet asenteellisten kysymysten raivostuttavuuden, he harvemmin sortuvat vastaaviin.

Asenteellisten kysymysten klassikko: "Oletteko jo lakannut hakkaamasta vaimoanne?"*) on hyvä esimerkki. Siitä näkee hyvin, ettei asenteelliseen kysymykseen voi vastata järkevästi.

Älkää tietäkö valmiiksi, mitä pitää ajatella vaikkapa oman lapsen vammaisuudesta. Jos olette itse kokeneet sen, todennäköisesti tiedätte, ettette voi tietää, miltä jostakusta muusta tuntuu. Jos ette itse ole kokeneet sitä, uskokaa, ettette voi todellakaan tietää. Uteliaalla ja kiinnostuneella kyselemisellä voi tietysti oppia jotain.

Minulla on ollut paljon onnea tässä suhteessa, sillä minulta moni on kysellyt uteliaasti. Se on ollut hyödyllistä omallekin ajatustyöskentelylle. Perusteluja miettiessä ja mielipiteitään puntaroidessa harrastaa samalla ajatuspalikoiden järjestelyä ja kyseenalaistusta. Usein aidosti utelias aloittaa: "tämä on varmaan tyhmä kysymys", mutta en muista, että kyseinen aloitus olisi pitänyt konsanaan paikkaansa.

*) Kiitos sanamuodon korjaamisesta tuntemattomalle kommentoijalle!

Kolme pientä viikkoa

Kolmen viikon ja kahden päivän kuluttua muuttolaatikot rynnistävät meille ja valtaavat talouden. Vuokraamme ne viikoksi, eli neljän viikon kuluttua niiden pitää jälleen olla tyhjät. Alkaa vaikuttaa siltä, että karistamme nämä pölyt jaloistamme varsin pian. Se on ihanaa.

Kuusi vuotta samassa huushollissa on ylivoimainen ennätykseni lapsuudenkodissa asumisen jälkeen (mitä ei lasketa). En erityisemmin rakasta muuttoa, mutta nyt uskallan sanoa, ettei tämä paikka ole koskaan ollut oikein oloiseni. Tämä on ollut käytännöllinen kaikkien kannalta ja haastavina aikoina käytännöllisyys on tärkeämpää kuin henkimaailman oloisuusasiat.

Uusi koti on muuttuneessa elämäntilanteessa jälleen käytännöllinen, mutta siitä tulee myös entistä paremmin oloisemme. Tämäkö antaa potkua muuttohärdelliin, kuten myös mantra.

Lasten kanssa vähän huonojen vertaistukiryhmä

Kriisi teki tuhannen taalan kysymyksen:

Kerro miten suhtaudutaan autistisiin lapsiin ja ollaan heidän kanssaan luontevasti silloin, kun ei ole heidän kaltaisiaan koskaan aiemmin tavannut ja on muutenkin vähän huono lasten kanssa?

Minäkin olen aina kokenut olevani ns. huono lasten kanssa, kulmikas ja jäykänpuoleinen. Muutenkin uusien ja joskus vanhojenkin tuttavuuksien seurassa saatan olla hidas lämpenemään. Saati uusien lapsituttavuuksien, jotka todennäköisesti elävät varsin erilaisessa kulttuurissa kuin minä ja käyttävät omastani poikkeavaa kieltä.

Autistien kanssa hidas lämpiäminen ei tunnukaan haittaavan, vaan päin vastoin! Hahaa! Kerrankin lapsia, joiden kanssa minun on melko helppoa olla. Kissat ja autistit (hehe) usein tulevat oma-aloitteisesti luokseni, jolloin minun ei tarvitse vääntäytyä kontaktiin aktiivisesti. Aah. Toki ei-autisteissakin on niitä lapsia, jotka pitävät kanssani juttelusta ja oleilusta. Usein he kyselevät minulta ties mitä ja minä vastaan parhaan tietoni mukaan. Ilmeisesti silloin minussa viehättää, etten pidä yhtäkään kysymystä tyhmänä saati naurettavana, vaan otan mukulaatiot yhtä vakavasti tai vakavammin kuin aikulaatiot.

En nyt näköjään vastaa oikein kysymykseen. Ehkä meidän Esikoista tavanneet osaisivatkin vastata paremmin? Ohi Ammuttu taisi käyttää samaa "taktiikkaa", eli istuskeli vain, kunnes Esikoinen tuli hänen luokseen. Eivätkö nämä vintiöt alkaneet heti juonitella ketsuppiputelin parissa! Elma-täti on suojellut poikaani pelvoittavilta koirilta. Hiipinäkin treffasi meitä viime (tai toissa-) kesänä ja Käkkijä on pojan elinikäinen tuttu. Ketäs muita teitä olikaan Blogistanissa? Epäilenpä tosin, että mainitsemiani naisimmeisiä ei voi sisällyttää otsikon vertaistukiryhmään, ainakaan ilman eri perusteluja!

Esikoinen pitää toiminnasta. Tavallinen tai vähän erikoisempi puuhastelu on mielenkiintoista ja kodikasta. (Vaativaa meille flegmaatikoille - viittaan nyt itseeni ja puolisooni.) Hän selvästi arvostaa, että hänelle puhutaan samoin kuin kaikille muillekin. Se vaatii hieman totuttelua. Minä ainakin aika ajoin tappelen motivaatiopulan kanssa, vaikka aloitin poikaselle puhumisen jo silloin, kun hän syntyi ja olen jatkanut kaikki nämä vuodet. On tukuittain todisteita siitä, että E. kuuntelee ja ymmärtää ja hänelle puhuminen on oleellisen tärkeää, mutta joskus hämää se, että vastausta saa harvoin eikä monesti näy edes mitään kuulemisen merkkejä.

On jotain erityisen hienoa siinä, kun autistinen lapsi tulee luo ja ottaa kontaktia. Siinä on taikaa. Oman lapsen kanssa se on onneksi arkea ja tavallista, mutta muiden kanssa se säväyttää erityisesti.

Omat mukavuuden rajat täytyy pitää kaikkien ihmisten kanssa, myös autistien. Selkeän palautteen saaminen voi olla autistiselle kamulle hyödykästä sosiaalisten sääntöjen opettelua. Eli jos esimerkiksi haistelu, tunnustelu tai maistelu (!) tuntuu liian kiusalliselta, voi sanoa selvästi: älä maistele minua. Tai: voit haistella kämmenselkää, mutta et kainaloa. Jos toinen pitää kovia ääniä, voi pidellä korvia ja sanoa: au, kova ääni sattuu minua korvaan. Selkeä palaute on tärkeää, koska autisti ei todennäköisesti osaa yhdistää esim. hapanimelää ilmehtimistä tai vastentahtoisuutta ilmaisevaa kehonkieltä omaan käytökseensä.

Ei ole sanottua, että lapsi pystyy täydellisesti hillitsemään itseään selkeän palautteenkaan jälkeen, mutta toisaalta meidän erityisetkin ovat usein vieraskoreita ja uskovat paremmin vieraiden ihmisten palautetta kuin omien. Kummallista käytöstä saa kaikessa rauhassa tuijottaa ja kommentoidakin, mutta neutraalisti tai ystävällisesti, jos mahdollista. Oudon käytöksen ignorointi on myös OK - kyläilijöiden tehtävä ei ole kuntouttaa lasta. Monet autistit ovat paljon herkempiä vastaanottamaan tunneviestejä kuin ihmiset luulevat ja esimerkiksi ilkeä, sarkastinen, inhoava tai paheksuva palaute voi pahoittaa kovasti autistin mieltä.

Tehokkainta on aina kiinnittää huomio kivoihin juttuihin epäkivojen kustannuksella. Usein pelkkä katse, naurahdus ja päänpudistus riittää lopettamaan ei-toivotun toiminnan.

Välttämättä autistinen ihmistaimi ei tee mitään erityisen kummallista. Meidän Esikoinen (yllättäen) vähän nuuhkii ihmisiä, mutta hän tekee sen aika hienovaraisesti. Hän saattaa päästää yhtäkkiä merkillisiä ääniä, mutta ei kovin tiuhaan. Kahvipöydässä kannattaa pitää varansa, jos pitää suklaakekseistä, koska ne saattavat yhtäkkiä kadota parempiin suihin. Meillä päin katsekontakti toimii hyvin, samoin elekieli. Moni on huojentunut aika tavalla tavattuan poitsun toiminnassa. Kannattaa siis tulla pienissä pelkotytinöissä meille, niin todellisuus yllättää iloisesti!

Siispä tervetuloa tsufeelle, jos satut liikkumaan meillä päin.