Nolla linkkiä omaan blogiin -päivä

Vuoden 2006 parhaat väännöt olivat opintovapaalle siirrähtäminen ja muutto. Raivostuttava piirre tässä vuodessa oli se, että se hieroi uupumusta naamaani, kunnes suostuin myöntämään sen olemassaolon kunnolla. Ehkä myöntäminen on sysäys parempaan suuntaan. Ensi vuonna näihin aikoihin uskallan arvioida asiaa.

Liikunta, ruoka, uni, uni, liikunta, ruoka, uni, liikunta, hauskanpito, hengailu ja sosiaalinen kahvittelu ovat lääkereseptini ensi vuodelle. Kevään kohdalla lukee isolla GRADU, mutta se ei saa häiritä reseptin nautintaa. Kehräsaarella on muuten kyselykin aiheesta mennyt ja tuleva vuosi, ottakaat sieltä!

Kuvassa Esikoinen muurin ja jyrkänteen välissä melko kapealla kinttupolulla ja hyvällä syyllä voi epäillä, ettei sikari ole vain sikari. (Epäterävä kuva. Miksen konsa muista ottaa kunnollista kameraa mukaan?)

Kävimme pitkällä kävelylenkillä ja sen päätteeksi jopa kaupassa (kohtalon härnäystä) eikä kukaan huutanut, seonnut, satuttanut itseään, joutunut puussa mämmittävän hirven uhriksi tai muutakaan hankalaa. Loistoreissu! Järvensivu ja Kalevankangas hautausmaineen ovat mainiota kävelymaastoa, Pispalan veroista. Maasto vaihtelee, metsä sulkee sisäänsä ja putkauttaa monenikäisten ja -kokoisten talojen joukkoon. Yhtenä hetkenä työnnän kärryjä lähes pystysuoraa ylämäkeä ja toisena nautin kapean kadun kiemurtelusta loivasti alas ja liikenteen möykkä pysyy loitolla.

Lämpimiä ajatuksia vuodenvaihteeksi meiltä päin ja sämpylänakin*) tuoksua soija- tai Vataja-pötkylällä itse kunkin maun mukaan!

*) © Tosikoinen

Hilirimpsis, huitrumpsis

Koska vuosi lähenee loppuaan, listaan viime vuoden suosikkipostaukseni:
Uusi salarouva.

Eilisen päivän suosikkini oli se, kun äskettäin pallolaajennettu äitimuorini oli aivan hula-hula ja tico-tico Stockan kahvilassa moikkaamassa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Menin Tosikoisen kanssa, joka jaksoi istua ties kuinka kauan seurustelemassa suvun kanssa.

Pidän suuresti palloista.

Sataa alasimia

Tosikoisen flunssa ei lopu ikinä. En siis saa ikinä nukkua. Esikoisen autismi ei lopu ikinä. Aamulla ahdistuin puoliksi raiteiltani, kun mietin neuropsykiatrisen osaston lääkärin asennetta poikaani kohtaan. Lyhyen tapaamisen perusteella perusautistimme on liian kehitysvammainen heille. Totta helkkarissa pojallani on merkittäviä oppimisvaikeuksia, mutta asiaan nepsyläistä paremmin perehtyneiden ammattilaisten mukaan ne johtuvat varsin isosta neurobiologisesta poikkeavuudesta nimeltään lapsuusiän autismi.

Kukaan ei pysty mittaamaan Esikoisen älykkyysosamäärää tarkasti eikä edes fiksusti arvioimaan ilman alan ammattitaitoa ja pitkällistä perehtymistä itse lapseen. Esim. viisi minuuttia ei riitä eikä pari tuntiakaan oudossa paikassa oudon ihmisen kanssa merkillisessä tilanteessa kerro juuri muuta kuin että kah, autistilta vaikuttaa eikä se vissiin osaa puhua. Jos olisi kommunikaatio, voitaisiin jo paljon luotettavammin päästä selville siitä, missä kohtaa ovat isoimmat vaikeudet.

Mitähän Esikoisen koulun rehtori tuumaisi siitä, että nepsyn lääkäri väitti koulua ihan kuin sairaalakouluksi? Ettei vain annettaisi vanhemmille vähän virheellisiä odotuksia?

Poika päästi niin jumalattoman huudon aamupäivällä, että sieluni lähti Etelä-Amerikkaan pitkälle matkalle ja korvat sulkeutuivat ullakolle. Olin puolipökkyrässä hyväsen aikaa, sydän hakkasi ja olin käydä kovakouraiseksi. Taltuin sen verran, että vain sulkeuduin Tosikoisen kanssa hänen huoneeseensa ja istuin selkä ovea vasten, jotten joutuisi kuulemaan enempää kovaa ääntä. Välitöntä syytä huutoon en saanut selville. Huutamisen kuuleminen sattuu niin paljon, että se tuntuu väkivallalta. Hävettää, että olen itsekin huutanut pojalleni, vaikka se sattuu häntä ehkä yhtä paljon.

Loma-ajat autistiperheissä ovat hauskoja, hej fjalleraa.

Ostimme heebolle uuden takin, kun vanha alkoi olla sekä sisältä että päältä revitty. Sanoin, että maksimihinta on 25 euroa ja takki löytyi hintaan 24,40. Toivottavasti se ei ole viikon päästä riekaleina.

Mukavalla puolella mainittakoon, että tänään pitkä asiointireissu sujui loistavasti raivareitta (toisin kuin eilen) ja olemme perin sopuisat parhaillaankin. Tampereen miäs (8 v.) nautti myös mustaa puolukkahillon kera, joten elämä ei ole yhtään hyllympää. Harkkosaksiminen on ollut mukavaa (Ikea-vehkeet eivät pysty tekstiiliin), piirtely, ulkoilu, siivoaminen ja syöminen myös. Kauan odotettujen videoiden comeback nostaa mielialaa selvästi. Kiitos mummolle parhaasta joululahjasta: vanhasta videolaitteesta, jonka saimme oman rikkimenneemme tilalle!

Tässä myös mukavan puolen, ettei jopa ihastutteleiksevan, kirjastojuttu.

PS. Kuva mainostaa Tapolaa, joten sen käyttö sivullani lienee OK.

Sano vöö

Lapsena kärsin television mainostauoista. Ajattelin, että ohjelma jatkui taustalla, kun meille näytettiin Peseliä ja Pepen tossuja. Oletusta tuki se, että tarina oli usein siirtynyt ihan toisiin paikkoihin ja keskusteluihin tauon aikana ja juttuun jäi selviä aukkoja. Onneksi sentään monet jännimmät kohdat jatkuivat samasta paikasta kuin ennen mainosta, eli ehkä ne television tyypit joskus onnistuivat olemaan tärväämättä ohjelmia täysin.

En ollut luottavainen lapsi. En uskonut aikuisten kaikkivoipaisuuteen, vaan synkeä epäluulo leimasi suhdettani opettajiin ja muihin auktoriteetiksi pyrkiviin, etenkin sen jälkeen, kun 1-2-luokan ope paljastui huijaajaksi ja satuilijaksi. Se oli melko rasittava lähtökohta, joskin suhteellisen realistinen.

Nyt tunnen olevani tuommoinen epäpätevä aikuinen, kun Esikoisella on jälleen vaikeaa. Pelkään taintuvani pelkästä ajatuksesta, että pitää jälleen tajuta ja toteuttaa jotain. Toisaalta olen jo omia aikojani selaillut virkkauskirjoja ja viritellyt vanhoja farkkuja sun muita revittäviä. Yhdet muinoiset pyjamanhousut jo leikattiin räteiksi sekä nenäliinoiksi. (Tosikoinen keksi itse jälkimmäisen käytön. Hänen nuhansa eli minun yöuneni ei osoita parantumisen merkkejä.) Viritän kalenterin timmiin kuntoon, jotta loma-aika ei epämääräisyydessään ole liian häiritsevä. Kotikin alkaa olla siinä kuosissa, että kaikki ei koko ajan muutu. Ehkä tämä tästä jotenkin.

Meillä on myös salaperäinen kuntouttajaelementti T. Kuuntelin salaa kaksikon keskusteluja keittiön puolella.
T: E, sano a.
E: A.
T: Tosi hyvä, E! Sano nyt vöö.
E: Vöö.
T: Olipa hyvin sanottu! Sanotko sitten vökkömöyhöyhöyhööö... *naurua*
E: *naurua*

Raadollinen sivuhuomautus: nyt pitää kirjata hankalia sattumuksia ylös, koska alkukesästä KELA-tuet katkeavat. Vaikka jotain olisi tapahtunut joka päivä edellisen kuukauden, on melko varmaa, että lomaketta täytellessä kaikki kurja on painunut mukavien asioiden taa. Sitä paitsi on liian kamalaa pusata kerättyjä hankaluuksia yhdellä istumalla. Yleensäkään en ajattele, mikä kaikki on erilaista, vaikeampaa kuin vammattoman ikätoverin perheessä. Tämä on elämänilon kannalta tietysti oikein mainio piirre, mutta KELA-selostusten kannalta kaikkea muuta. Muu!

Mac & Cheese

Muistelin yöllä au pair -aikojani Englannissa amerikkalaisessa perheessä ja erityisesti amerikkalaista lohturuokaa, mietoa, outoa tyydytystä antavaa lajia nimeltään makaroni ja juusto. Kraft-versio on mielestäni aika kuraa, mutta rouvan Superpenseän tekemä vuoka oli varsin pätevää. Aamulla tein Google-hakuja ja hukuin osumien liiallisuuteen. Tässä lopulta kokoonkursimani perusversio, joka sopii myös muna-allergikolle:

Macaroni and cheese

5 dl (hieman rontti) tummia makaroneja
1 sipuli
3 rkl rasvaa
3 rkl jauhoja
5 dl maitoa
ripaus sokeria
suolaa maun mukaan
mustapippuria (n. 1 tl myllystä)
200 g juustoa raasteena
3 rkl korppujauhoa

Silppua sipuli, raasta juusto, mittaa aineet ja pane pastavesi kiehumaan. Kytke uuni kuumenemaan 200 asteeseen ja voitele ainakin 3 litran vuoka.

Keitä pastat melkein kypsäksi ja valuta. Kuullota sipulit rasvassa (kattilassa, älä ruskista) ja ripottele jauhot sekaan. Hämmennä joukkoon maito pikkuhiljaa lorotellen. Lisää mustapippuri ja sokeriripaus. Säästä 1 dl juustoraastetta pinnalle ripoteltavaksi ja lisää loput raasteet kastikkeeseen.

Kaada keitetty pasta kastikkeeseen, sekoita ja koemaista. Kaada hyväksi tuunattu seos vuokaan. Sekoita loppu juustoraaste korppujauhoihin ja ripottele vuoan pinnalle. Paista 20 minuuttia. Nauti salaatin, höyrytetyn parsakaalin, kepsutin ja sensemmoisen kera.

Käytin juustona sekalaisia, maukkaita joulujuustoja. (Joskus ihminen riehaantuu juustotiskilla joulun alla.) Amerikkalaiset kaiketi käyttävät usein cheddaria. Perussettiä voi tietysti muunnella loputtomiin ja muunnellaankin.

Tulos oli onnistunut ja Esikoinen oli ruveta itkemään, kun kielsin santsaamasta viidettä kertaa. Tosikoinen lopetti suosiolla jo neljännen beibikoon santsauksen jälkeen.

PS. Lisäsin kuvan, jossa kännykkäkameralla ikuistettu jämä. Tuo korppujauho-juustopinta hallinnoi ja näyttäisi kuvassakin nätiltä, mikäli olisi halunnut ikuistua.

Mää oon niin kaunis

Tyttäreni on alkanut käyttää mamma-sanaa. Mikä nyt eteen? Tyttären mammailu on mennyt niin pitkälle, että olemme Mammasen isämamma, äitimamma, Esikoismamma ja Tosikoismamma. Mammasista saattaisi saada Pygmiksen kyselemän lastenkirjasarjan, mutta epäilen mamma-sanan käyvän tökkimään heti ensimmäisellä sivulla kirjoittajaansa. Emme myöskään suosi muotoja äippä, äiskä tai äityli. Kelpaavia ovat äiti, mutsi, mursa ja hot mama.

Meillä seikkailee aika paljon erilaisia mielikuvitushenkilöitä ja usein heillä on myös äiti tai isä läheisyydessään, joten epäilen satumateriaalia kehkeytyvän, kun muhitan aatosta vähän aikaa. Te muutkin, käykää toimeen! Hämähäkki ja Mörkö ovat viime aikoina olleet suosiossa. Pikkuhämähäkki pitää mielikuvitusmaidosta, mikäli ette tienneet.

***

Esikoinen on huutanut kamalasti viime päivinä. Jos äkseeraan pikkusiskoa, jos pikkusisko loukkaa koipensa touhuissaan ja itkee, jos tyyny on vääränlainen, jos vanhemmat eivät suostu hyvään idikseen, jos jokin tuntematon asia X on vääränlaisessa asennossa Y, seuraa valtavaa, raastavaa huutoa. Kun kuulee sellaisen huudon, koko elimistö varustautuu puolustamaan jälkeläistä vihollista vastaan, koska tuollainen ääni tulisi normaalisti vain äärimmäisessä hädässä. Adrenaliini kohisee korvissa ja toimintavalmius nousee huippuunsa. Mutta kun ei ole mitään, mihin sitä toimintaa käyttää! Pitäisi päin vastoin olla rauhallinen ja käyttää älyn ja tunteen suloista yhteisvoimaa sen selvittämiseen, mikä kenkä puristaa ja mistä.

Voin nyt kertoa kokemuksesta, että raa'an huudon aiheuttaman latauksen purkaminen rähjäämällä tai huutajan omaan huoneeseen patistamisella ei auta ongelmaan lyhyellä saati pitkällä tähtäyksellä. Ehkä maksimaalinen ignooraus auttaa, jos vaikka lapsi sitten haluaisi löytää tehokkaampia keinoja viestiä pahaa oloa (avullamme, mikäli tarpeen).

Ignooraus on kamalimpia rangaistuksia, mitä on olemassakaan, joten pois otettu huomio pitää korvata toisissa paikoissa. Muuten tulee huomionpuutostautia, joka puolestaan aiheuttaa lisää häiriökäytöstä. Häiriökäytös on tunnetusti helpoin tapa ottaa huomiota - tämän tietävät eläimetkin. Josko vaikka palkitsisimme onnistuneita juttuja vielä forssikkaammin lämpöä ja hyväksyntää tuuttaavalla huomiolla tai sitten tekisimme kontaktialoitteita entistä enemmän hyvällä, spontaanilla tavalla ihan muuten vain? Huutamisesta voisi sanoa edelleen, ettei se toimi, kaikille tulee kamala olo emmekä pysty auttamaan häntä sitten. Ja ignoorata mahdollisuuksien mukaan.

Jotenkin pöljän tuntuista rangaista siitä, että toisella on paha olo. Mutta enpä ole keksinyt toistaiseksi muutakaan järkevää tointa akuutissa tilanteessa, kun kerran lohduttaminen tai muu vastaava ei auta tilanteessa. Ääni, jota kuvaa ehkä ilmaus järjettömän kidutetun eläimen raaka huuto kuitenkin sumentaa muden järjen ja rojahuttaa alasimen syrämen päälle pitkäksi aikaa.
Pitkällä tähtäyksellä tietysti mielekäs tekeminen, kommunikaation kehittäminen jne. jne. jne. asiat auttavat kaikkeen, mutta ne näyttävät juuri nyt ihan hirvittävän järjettömän karmaisevan pitkän tähtäyksen jutuilta. Vaikka eihän autisteista konsanaan tiedä, mitä he keksivät.

Jukuripäinen mieli

Maltoin epähemulimaisin ponnistuksin säästää joululahjani aattoon. Saankohan lainata tuota kuvaa, kun mainitsen, että sarjikset saa ikiomaksi täältä?

Sarjakuva on hyvä paikka. Villi maa, jossa saa aikaiseksi ties mitä eikä tarvitse olla heti kiljonääri aloittaakseen. Kynä ja paperi riittävät pitkälle, kuten kaikki ruutupapereita ruuduin ja kuplin lyijärillä täyttäneet tiedämme. Taitoa ja pollan säteilyä tietysti tarvitaan hinputisti, että päästään tuonne Roju-luokkaan.

***

Luulin näkeväni kohtalon iva -ilmausta rautalangasta vääntäen selittävää unta, kun Tosikoinen otti ja oksensi yöllä. Vaihdettuani pyjamat itseltäni ja tyttäreltä, Esikoisen lakanat (nukuimme lainapetissä), pyyhittyäni muutamia lattioita ja mestapaikkoja ja keskusteltuani rauhoittavaan tapaan hieman hätääntyneen tyttären kanssa päätin, että kyseessä on vain yskänärsytyksestä johtuva laatta. Aamulla "herättyäni" yritin muuttaa mieltäni siihen suuntaan, että norovirus se siellä jyllää emmekä voi mennä anoppilaan kylään, mutta mieleni ei oikein suostunut. Varoittelimme ja varmistelimme kolmeentoista kertaan, että voi tulla vaikka kyseessä saattaa olla tarttuva puke ja aina vaan sanottiin mummolasta, että tulkaatte, hyvät ihmiset.

Onpa ärsyttävää, että mieli vastustaa tarvittaessa väkivaltaisesti totuuden vääristelyä mielen parempaa tietoa vastaan. Nuorena osasin paljon paremmin vakuuttaa mieleni, että joojoo, kyllä se oikeasti oli näin. Nykyään kyseinen jukuripää ei oikein sutjakkaasti suostu. Punkulla pehmittäminenkään ei tunnu auttavan.

Olen ylittänyt jonkin varsin pitkällä olevan väsyrajan, sillä nukahdin a) istualtaan b) anoppilassa c) nojaten käteeni d) lapsi sylissäni. Tai no, lapsi sylissä kuuluu ehkä a-kokonaisuuteen, koska lähes joka yö joku mukula on ushissa kun nukun. Muutto, nähkääs, saattaa tuottaa pitkällisiä muutoksia yöelämään. Huomiselle on siis tilauksessa päiväunia jälleen ja ensi yönä ehkä nukun. Ajattelin pysytellä napittomana edelleen, mutta luullakseni Tosikoisen yskä herättelee minua jälleen pitkin yötä. Cocillana-ruisku on taas herkässä. Saatanpa lukea toista joululahjaani, mikäli en saa nukutuksi vääjäämätöntä YSK-KÖH-KÖH-ÄITI-viestiä odotellessani.

Toivelahja

Olisiko kellään unta myyrä? Ties mikä riivajaispimpula vainosi yön mittaan. No, täytynee hyödyntää kaksinhuoltajuutta ja ottaa päikkäreitä. Kai jotain lahjoja saa ottaa käyttöön jo vähän etukäteen.

PS. Aargh, unohdin pakata parit lahjat illalla ja nyt se on hieman hankalaa kun utelot ovat hereillä. Vessan ovessa on lukko. Hmmm.

Kello 21.56
Lapset vetelevät hirsiä. Punaviini on avattu. Päivän mittaan otin kahdet kappaleet päiväunia, tai pikemminkin päiväunet ottivat minut. Ne kiskoivat minut lyhytkuolemaan puoleksi tunniksi. Kuin olisin kytkenyt itseni akkulaturiin. Ehkä akkulaturit jäljittelevät päiväunia. Ruoka oli loistavaa, joulukuusi juurikin mehevä ja Tosikoisen korkeudelta melko täyteen koristeltu. Onneksi paikalla oli jälleen pikkusisko puuropalkalla kuusenkoristelutöissä raatamassa. Lapset eivät oksennelleet eikä huutoakaan esiintynyt suuremmin. He vaikuttavat siltä, että lahjat olivat onnistuneita! Alakerta kirjakasoineen on edelleen hävityksen kauhistus, mutta yläkerrassa on suorastaan idyllistä.

Seuraavaksi vähän juustoa, myhäilyä ja tyytyväistä huokailua.

Kuva lainattu osoitteesta http://www.wallaceandgromit.com/ lupaa kysymättä ja kohtako ovatkin virolaisen perintätoimiston Vanja ja Tuska ovella. Eipä toisaalta ole Aardmankaan kysellyt lupia lainatessaan naamaani ja juustoasennettani dokumenttielokuviinsa.

Oman kirjastonsa täti

Sukulaisvierailun tärkeimmät muistiinpanot:
Lassie-elokuvien koira on oikeasti drägissä hengaava laddie, eli poikakoira. Tämä johtuu kuulemma siitä, että naarailla on kovempi karvanlähtö.

Ilmeisesti on olemassa hyvä Ben Affleck -elokuva (tämä kysymys on askarruttanut minua jo kauan), nimittäin Chasing Amy. Vinkkinä itselle, Makuunista saa muutakin kuin karkkipäiväkarkkia lapasille.

Paljastui myös, että veljiä lurkkii täällä blogissa useampiakin. Voihan Kekkonen! Painehia. Toisaalta kyllä isotveljet on ihqja <3 ja tervetulleita.

Nyt palaan kirjasouviin. "Aah".

Klo 22.24
Kirjasouvi edennyt siihen vaiheeseen, että meitsulin huoneen 3,8 metriä ovat tanassa taustalevyjään myöten. Kirjat lojuvat lattialla epämääräisissä läjissä. Esikoisen hylly on melkein täydellinen ja Tosikoisella on karmaiseva sekamelska. En lupaa tähän hätään järjestäväni kirjoja (vieläkään) mihinkään tyylikkääseen järjestykseen, josta ikinä löytäisin mitään. Pikaisesti olen yrittänyt pientä genrejakoa.

<3-veljien ohella kävivät myös S. perheineen ja Matlis! Jei! Myös Pirde kävi tuikkaisemassa kummityttärelle lahjan ja musiikkia. Olemme nyt siemailleet tyytyväisinä Matliksen Carrington-kuohuvaista. Musiikkia, kuohua ja <3-veljen tuoma suklaakakkua ja paria muuta etukäteisjouluruokatyypitystä myöhemmin ei ahdista enää kirjallisuuskaan. Tuuvinki muhittuu styroxiheinälaatikossa imeläksi kuin joulusokeripalat. Sekalaiset kortit, tekstarit ja sähköpostit, kuten vaikkas Tosikon joulutervehdys ovat tuottaneet mieluisaa hyrinää.

Yritän olla ajattelematta sitä, etten itse ole onnistunut joulutervehtimään ihmisiä. Paitsi tässä: JOULUTERVEH rakkaat!

J-ostosisku tavarataloon - ei uhreja

Eräät viettivät vapaaillan (MLL:n tädin turvin - eläkööt tädit!) kaupungilla aatonaatonaattona. Erityisesti Stockalla ja vieläpä sen herkkuosastolla. Ovatko eräät hulluja? Etukäteen eräät olivat jo laatineet supernopeaan pakenemiseen perustuvan suunnitelma B:n siltä varalta, että perinteikkään tavaratalon Tampereen versio olisi täynnä vaahtosuisia ja kiilusilmäisiä joulupsykoosissa riehuvia ihmisraunioita. Sitä ei tarvittu, sillä kaikki oli kuuden jälkeen lokoisaa, sopuisaa ja mukavaa (ks. kuva) eikä edes jonottaa tarvinnut kuin juustotiskille muutaman numeron verran. Hah!

Vaikuttaa muuten siltä, ettemme tänäkään jouluna löydy keittiön lattialta nälkään nääntyneinä.

Lastemme isänpuoleiselle serkulle (ainoa pakkolahjottava, jonka tiedämme) ostimme sekä synttäri- että joululahjan: jumppapallon ja äärettömän viehkon flanellipyjaman. Ottaisin mieluusti vastaavat lahnat itsekin, sillä vanha iso selkätakuupalloni joutui eläkkeelle ja päheät yöpuvut*) ovat joululahjojen parhaimmistoa (kirjojen, suklaan ja villasukkien ohella tietysti). (Olen niin helppo.)

Omat lapset saivat muutaman palapelin lääkkeeksi palapeli-intomieleensä. Molemmille on tietysti myös yöpaidat ja pari mukavaa, mietittyä juttua per nenä. Ei lahjaähkyä tai tolkutonta krääsää, mutta ei myöskään juuttiin käärittyjä vanhoja puupalikoita ja kirjaston kirjoja. Esikoisen jättiläismäinen säkkituoli saapui ennakkotiedoista poiketen jo tänään, mutta kappas peeveliä, sitähän ei saa pakettiin! Huippua kuitenkin.

Millähän joululahjatoiveilla lapseni aikovat järkyttää minua teini-ikään tultuaan? Siinä vaiheessa lävärit ja tatskat ovat väkisinkin jo vanhanaikaisia. Sitä odotellessamme nautimme suhteellisesta mutkattomuudesta (autismi ja allergia vaikuttavat, mutta eivät juuri nyt ihan tolkuttomasti) ja siitä, että tänä jouluna on väkisinkin hauskempaa kuin vuosi sitten, jos ei jotain ihan ihmeellistä tapahdu.

*) Päheiksi yöpuvuksi ei lasketa p****leita, noita paholaisen keksintöjä.

Karvoja kämmeniin

Nyt hieman itselinkkausta, aah. Jouluaiheet tuli kelailtua jo viime vuonna tyhjentävästi, joten tässä muutama ajankohtaisen tuntuinen viritys:

Suunnittelun aikomisen meinaamus sisältää täysin pitävän ennusteen tämän vuoden joululle. Tuolloin en olisi arvannut, että asuisimme uudessa kodissa ja saisimme puuttuvat hyllyjen osat pari päivää ennen joulua ja näin ollen raataisimme Oman Huoneen parissa kuin hirvet.

Allergikon joulu kertoo tiivistetyt mietteeni ajalta, jolloin jouduin nykyistä paljon isommin puljaamaan Tosikoisen sapuskojen parissa. Vielä on paljon, paljon vältettäviä aineita, mutta kun maito ja vehnä käyvät, elämä on ollut NÄIN paljon helpompaa. Nyt tytär fanittaa täysillä porkkanalaatikkoa ja munattomia pipareita hupenee miten paljon vain.

Kello löi jo viisi, hermot napsahtaa kertoo miten meillä täydellisillä enkeliäideillä (hahhaa) sujuu rokkenroll. Viime vuonna tosiaan tein töitä välipäivät, mutta nyt lapset ovat lomalla kaksi viikkoa putkeen, mikä tarkoittaa, että heidän äitinsä ei juuri vietä vapaahetkiä pariin viikkoon. Olen hankkinut Esikoiselle erinäisiä askarteluvehkeitä (ml. harkkosakset ja valtaisan virkkuukoukun) ja toivon, että hän intoutuisi tekemään jotain järkevämpää kuin vaatteiden ja liinavaatteiden ja nojatuolin repiminen.

Nyt itkeä saa ja meluta saa vihjaa vienosti, että jouluaatto 2005 oli aika tavalla arsesta. Olin unohtanut onnellisesti melkein kaiken, mutta nyt tuli mukavat fläsärit. Tosikoisen oksennustauti ja Esikoisen outo käytös eivät olleet omiaan kohottamaan tunnelmaa.

Mun mummini muni mun mutsini

Joskus mietin itseni ja tyttäreni sukupolvieroja. Nythän toki tunnen itseni ikinuoreksi enkä voi kuvitellakaan, että minun ja Tosikoisen välillä olisi samanlainen kuilu kuin minun ja äitini. Luultavasti se ei olekaan samanlainen, vaan erilainen kuilu. Kuilu kuitenkin.

Sain tyttären suurin piirtein saman ikäisenä kuin äitini sai minut. Pidän todennäköisenä, että maailma ehtii muuttua valtaisasti tyttäreni varttuessa. Jos hän saa tyttären 36-vuotiaana, joutuukohan hän vastaamaan kiperiin kysymyksiin tähän tapaan:

Äiti, ihanko todella mummin aikaan huuhdeltiin vessat juomavedellä? Ja silloin tehtiin hirveästi kaikenlaisia kalliita sähkövehkeitä ja heitettiin ne menemään lyhyen käytön jälkeen? Ihmiset paiskivat hulluna töitä niiden laitteiden eteen ja kärväsivät loppuun. Kaikki risat ja kulahtaneet vehkeet, ruoanjämät, muovikassit ja muut vietiin isoihin kasoihin jonnekin syrjään mätänemään? Siis ihan todella? Äiti, olivatko ne hulluja? Valtavissa peltiläjäautoissa matkusti yleensä öljyn voimalla ja auto-onnettomuuksissa meni mösöksi läjittäin porukkaa? Niinkö? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Niin, rakas lapseni, saattaisi Tosikoinen sanoa tyttärelleen, eikä sinua ehkä ole olemassakaan siksi, että kaikkein tärkeimmäksi asiaksi nostettiin lyhytnäköinen firmojen voitontuotto, talouskasvu ja kilpailukyky ihan riippumatta siitä, tuottaako se hyvinvointia lopulta kenellekään tai miten tämän hetken ratkaisut vaikuttavat kymmenen tai sadan vuoden päähän.

***
En enää taida haluta IT-alan töihin pusaamaan kalliita, nopeasti vanhenevia laitteita. En halua käyttää paluuta tekeviä aivojani ja kenties kärventää niitä kuumassa prässiduunissa uudelleen piloille siksi, että markkinat saavat lisää turhaa kaupattavaa. Paljon hienompaa olisi olla ammattikierrättäjänä ja muutenkin eettisesti kestävällä asialla vaikkapa kirjastossa töissä. Tai sitten tehdä töistä arvokkaimpia ja vaikeimpia: opettaa.

Zokki ja horde

Teen armottomia bloggikokeita ja arvattavasti päädyn lopulta vankilaan, koulukotiin jahaan punaiseen Rounders-pohjaan. Vaihdoin uuteen Bolgeriin ja olen kohta Helsingin Sanomia pahempi. Sehän taannoin hössötti leiskamuutoksistaan kuin ylivirittynyt ampiainen. Tietokoneella nysvääminen nielee aikaa kuin pohjaton kaivo nielee... hmmm. Nielevä pohjaton kaivo lienee sinällään riittävän voimakas mielikuva, mutta jos lukijalle putkahtaa mieleen jokin sopiva nielemisen objekti, kertokoon.

On vähemmän tönkkösuolattu olo, kun otin viime yönä vain valvomistyhmyyttäjää (kiitos Tosikoisen allergioille). Kun saan aivoni takaisin, aion ilahduttaa teitä omaishoitajuutta käsittelevillä teksteillä, vammaisuuden kysymyksillä, pedagogiikkamietteillä ynnä muulla. Onneksi nyt voin lätkiä leimoja teksteihini siinä toivossa, että lukija pystyy suodattamaan vain haluamiensa aihepiirien tekstejä näytölleen.

Kovia aiheita tiedossa viimeistään joulun jälkeen. Siiheksi kuva (mistä kiitos freefoto.comille).

PS. Tampere. Konttori. Tänään 19.30.

MT = Matti ja Teppo

Kyllästyttää olla potilas. Vai pitääkö sanoa kuntoutuja? Tuskastuttaa. Aivot eivät toimi edes puolella siitä väännöstä kuin mihin olen tottunut. Toimintakyky kärsii näivetystaudista. En jaksa mitään ja elinpiiri ottaa kutistuakseen. Viimeksi taisi jotain tapahtua kuulassa, kun täyttelin tenttipaperia (onnellinen sattumus kuitenkin, että silloin).

Enkö voisi loikata pitkän ja tuskallisen hitaan toipilasvaiheen yli täyteen terveyteen jälleen? Lieneekö semmoista enää olemassakaan? Saan ehkä viettää loppuikäni nilkuttaen. Onneksi on noita lääkkeitä, joita voi käyttää kainalosauvoina, mutta juuri nyt haluaisin heittää nekin jorpakkoon. Etenkin nukkumista mahdollistavat pilleriinit tyhmentävät. Valvominenkin tyhmentää. Kun siis yön mittaan nautin molempia tyhmennyksiä, lopputulos on häikäisevän määly.

On kuitenkin erittäin viksua tavata huomenna muutamia hauskoja ihmisiä. Hyvä seura stimuloi vaffasti ja seurustelu tuottaa virkeän eloisan olon. Suosittelen!

Pannahinen! Mattiteppokuntoutuja tavattavissa Konttorissa Verkatehtaankadulla 20.12.2006. klo 19.30.

Keskiviikkona Tampereella

Aion kokoontua parin ihastuttavan rouvan kanssa baariin keskiviikkoiltana 20.12. hörppimään olutta ja remakoimaan kaavailemaan alustavasti kalevalanpäiväkalenterin suunnittelupalaverin käynnistyskokousta. Tervetuloa föleen!

En ole ihan varma vielä baarista, mutta ilmoittelen tässä, kun tiedän jotain muuta kuin että se sijaitsee Tampereen keskustassa. Ajattelin saapua paikalle noin 19.16. Puhelinnumeroa sopii kysyä sähköpostitse (ks. porofiili siellä Contact-kohdassa vasemmalla). Lisäutelut ja baariehdotelmat mahtuvat myös kommenttilodjuun.

Blogilistan lakien mukaan näin tiuha päivittäminen pudottaa tilaajia. Ainakin ne toveritskini, jotka malttavat olla alvariinsa päivittämättä (toisin kuin eräs lörppänäppis), kertovat raisureitisistä tilaajamäärien nousuista aina taukojen aikaan. Kohta tulee järjetön riisi, kun te tilaajat häippäätte ja joudun kirjoittamaan trilogia-trilogian (yhteensä yhdeksän osaa) tilaajalukujen drastisesta vaikutuksesta elämääni ja sitten tilaajia häippää lisää. Kierre on valmis.

Nyt tiedän, miltä tulevat noitanukkeni näyttävät.

Törmäsin harvinaislaatuiseen ongelmaan. Itsenäisyys teettää outoja asioita ja moodeja. Kävelin kapakasta kotiin. Kun avasin kotioven (vihellellen), tulin heti siihen tulokseen, ettei Andersenin vastavierailusta voi tulla mitään. Kai ne jotain hihhulisessioita olivat täällä pidelleet.

Nyt tiedän, miltä tulevat noitanukkeni näyttävät.

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Vahingon saa panna kiertämään, mutta en käy painostamaan!

Luonnollinen korkea

Varttia vaille kaksi oli aiheellista lähteä imppaamaan auringonpaistetta ja talvi-ilmaa. Kohta se muuten lopahtaa! Ehdin kiskoa sisääni noita ihmeitä ainakin puolitoista tuntia. Samalla kävelin, otin visuaalista tykitystä suoraan keskushermostoon ja vieläpä nautin ruumiillisista kävelymeiningeistä epätasaisilla lintujärvenranta-alustoilla. Joka paikka tuntui.

Epäilen tällaisen aistihurvailun auttavan tahmean läyhäiseen oloon, joka on nyt ollut yhtenään luonani. Toimintakykyni ei ole järin loistava. Onneksi tärkeimmät jutut, suomeksi natiaiset, hoituvat päivästä toiseen. Luulen myös, että lasten mukanaan tuomat päivärutiinit auttavat pollaa pysymään kasassa, vaikka ne aika ajoin aiheuttavat boheemiksi kasvaneelle hippiäiselle sisäistä jupinaa.

Purkupalaveri

Kun on viettänyt koko päivän leikkien, leipoen, ulkoillen, touhuten ja käyttäytyen uuden tuttavuuden hoteissa, äidin ja isän palattua on aika ryhtyä huutamaan. Päivän mittaan kertyneet jännitteet pitää purkaa, kun tutut ja turvalliset jälleen palaavat. Tutut ja turvalliset panevat kuulosuojaimet korviinsa ja toivovat, etteivät naapurit kovin kärsi. Suojaimien turvin jaksaa tarjota iltapalaa, puhaltaa pipiä, auttaa yöpukua ylle ja harjata hampaat. Iltasadun kohdalla onneksi jo volukat alkoivat hiipua, koska sitä ei mieluusti lue vajaalla kuulolla saati kilpahuudantaan turvautuen.

Yleensäkään ei ole järkevää lähteä kilpahuudantaan. Tulee vain kurkku kipeäksi.

Tutut ja turvalliset viettivät päivän autoillen, käyttäytyen, tepastellen, puntaroiden, valiten, tiiraillen, aprikoiden, käyttäytyen yhä edelleen, ja onneksi myös tavaten soman pörröpäisen ikeanomin! Päivään sisältyi useitakin jännitysnäytelmiä (0 kpl hengenvaarallisia). En ollut saada olohuoneeseeni telkkarin alle Kullia, kun SP esitti järkeviä argumentteja Lackin puolesta. Onneksi Kullin kantokyky oli suurempi, jotta asia saatiin ratkeamaan sanastollisesti tyydyttävimmällä tavalla!

Tuleva viikko sisältää hauskaa askartelua.

Nyt huomio, kaikki tamperelaiseen baarilokaatioon sijoittuvan suunnittelupalaverin valmistelupalaveriin osallistumaan venyvät, olisiko tiistai vai keskiviikko parempi? Pelkkä ajatus Kullin kasaamisesta saa olutreseptorini vinkumaan, eli jotain tarttee tehrä. Mitään massatapahtumaa tästä ei synny, joten joku yllätysnimikin voisi putkahtaa paikalle ystävälliseen seuraan.

Brrrr

Puhalsin pojan jalkaa ja peittelin nukkumaan. Tunsin muhkeaa rakkautta ja sitten mietin, mitäs jos me huomisella Iikkea-reissulla kuolemme auto-onnettomuudessa? Sellainen ottaisi minua niin armottomasti päähän, että kuolisin siihen paikkaan, jos en jo olisi kuollut. Elämä on hirveän ohuen langan varassa.

Sun takias en kylä kolmatta kertaa me enää sairaalaan *)

Muutosta on kaksi ja puoli kuukautta, mutta ne tuntuvat melkein vuosilta, vaikka asumus ei anna unohtaa asiaa. Nykyinen paikka tuntuu kertakaikkisen kodilta, edellinen ei niinkään.

Lykkäsin kolmen tentin sumasta keskimmäistä, joten minulle tarjoutui yhtäkkiä iltapäivällä muutama vapaatunti aikapäiviä varatun lastenhoitajan turvin. Päätin tehdä nostalgiatripin lähiöön bussilla ja noutaa vanhasta päiväkodista Tosikoisen valokuvat ja viedä loputkin kirjat aivan parhaaseen kirjastoon*).

Pilven raosta kurkkiva aurinko tökkäsi sormen päähäni ja veti esiin sekasotkuisen muistovyyhden, kun käyskentelin lähiön poikki. (Lähiössä rakennetaan koko ajan. Kaikki talot ovat paljon minua nuorempia. Monet ovat nuorempia kuin lapseni.) Kuusi ja puoli vuotta asumista ja hirveä määrä tiivistettyä elämää, isoja tunteita, ponnistuksia, takaiskuja, ratkaisuja, sekoiluakin. Laimeampikin olisi kelvannut, mutta tuossahan tuota on mehukellariin pullotettavaksi ja laimeina päivinä nautittavaksi koko loppuiäksi. Jos tämä elo tästä lanttaantuisi joskus.

Kuuden ja puolen vuoden aikana paras käänne oli se, kun saimme parisuhinan jälleen kuntoon. Sitten riittävän arastelun ja tunnustelun jälkeen alkoi perheeseen tuntua mahtuvan toinenkin lapsi. Tosikoinen vastasi kutsuumme! Olen siitä päivittäin iloinen.

***

Lapset tekevät minulle taikoja. Silloin, kun olin juuri saanut tiedon äidin sydäninfarktista ja itkin, kävin tytön kanssa seuraavan vuoropuhelun:
T: Äidillä on paha mieli.
K: Joo, niin on. Mummi joutui sairaalaan ja siksi mua itkettää.
T: Äidillä on paha mieli, mutta Tosikoisella ei ole paha mieli.
K: Hyvä homma. Minullakin kohta helpottaa.
T: Silittää hiukan K:n hiuksia ja siirtyy legojunan pariin.

Toivottavasti lapsi osaa aina erottaa sen, mikä on hänen tunteensa ja mikä jonkun toisen tunne. Itselleni se ei ole ollut kovin helppoa viime vuosiin asti. Ihmisten väliset rajat ovat hyvä ja terve asia. Vaikka osaisi eläytyä toisen tunteisiin, niihin ei tarvitse mennä syvälle mukaan. Sellainen ei hyödytä ketään. Sairas tai kriisissä oleva ihminen voi viedä läheisensäkin sairauden ja kriisin syöveriin eikä sitten kenelläkään ole kivaa. Terveen kannattaa pysyä terveiden puolella ja sieltä osoittaa sympatiaa, empatiaa ja humppadiidaa. Vaikka toinen haukkuisi tunnekylmäksi paskaksi, kun et enää suostu mukaan pahan mielen peleihin. Apua ei voi antaa kovin hyvin, jos menee itse rikki.

***

Ruuhkabussissa minua alkoi ottaa päähän varsin huolella. Pitkä haitarivehjes oli tupaten täynnä väkeä, etusillalle asti. Pian kuitenkin vapautui paikka huivipäisen naisen vierestä. Ihmettelin, miksei vanhahko nainen tai muut kynnelle kykenevät käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Ja sitten tajusin.

Ensin käänsin katseeni vastakkaiseen suuntaan hiljaisesti korvista höyryä päästellen, kun en sietänyt nähdä semmoista. Noin kahden sekunnin kuluttua käännyin seisovan naisen puoleen ja sanoin ystävällisesti Istukaa vaan osoittaen ainoaa tyhjää paikkaa koko kirotun täydessä bussissa jossa me muut olimme puristua hengiltä kun mottipää ei voinut istua tai päästää ketään muutakaan ohitseen istumaan. Yhm ähm öhm mäymäy, sanoi täti vihertäen ja siirtyi poispäin penkistä sen, minkä mahtui. Viksu pikkupoika sujahti vapaalle paikalle istumaan, joten tilanne oli tyydyttävästi ratkaistu.

Karmeaa nähdä tyhjä paikka tupaten täydessä bussissa, ainakin silloin, kun vierustoveritarjokas ei ole vahvasti haiseva, räyhäävä tai muuten häiriköivä tapaus. Eristäminen on kylmäävä kiusaamisen muoto.

En jäänyt katsomaan päivän tummumista (se on minulle perinteisesti masentava hetki lähiössä), vaan lähdin pitämään hauskaa Stockmannin leluosastolle (miettikää sitä, uhhuh). En edelleenkään keksinyt SP:n siskonlapselle lahjaa. Siirryin ruokapuolelle ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin saada mitä-ihmettä-me-muka-syödään-paniikin. Käsittämätöntä. Ilmeisesti aivot olivat ylikuumentuneet ja kärventyneet reunoistaan muisteloretkellä. Viilensin hermoni pakastetulla pinaattikeitolla ja soitolla SP:lle. Minä paniikissa ruokakaupassa? Ei ole possiibelia.

***

Tänään Tosikoinen kysyi, onko mummi jo parempi.


*) Satunnaisen vastaantulijan puhelimeen tiukalla äänensävyllä sanelema kommentti. En voinut olla ajattelematta, miksi hän oli sallinut ne kolme sairaalareissua ja niitä todennäköisesti edeltävät vähemmän vakavat tohinat.

**) Aikaisemmin minäkin kuuluin koulukuntaan, jonka mukaan kaikkein parasta ei voi tietää, joten ykköspaikka on pidettävä vapaana. Nykyään sen sijaan tuumaan, että huipulle mahtuu ja nimeän aika monetkin kirjastot ihan parhaiksi. Esimerkiksi Hervanta on huippu ja Pirkkalaan olen iäti lemmessä. Uusin rakkauteni kohde on tietysti Sampola. Kirjastojen suhteen olen täysi horopeppu, anteeksi nyt vain.

Volkerin kysta

Tosikon mainiossa bolgeerauksessa oli hauska kaksijakoinen kommenttiketju. Minua jäi mietityttämään tämä elina-nimimerkin ajatus, että kauniiden vaatteiden pukeminen kestää yhtä kauan kuin rumienkin. Ja mikäpä tuossa!

Saisinko tyypin, joka raataa ilmaiseksi kaupoissa ja osaa ostaa krantulle minulle sopivia, mieluisia kuteita. Hän saa laskostaa ne iltaisin valmiiksi tyrkylle. Lisäksi hän saa käyttää kledjut pesulassa (upeimmat vaatteet ovat usein pesulakamaa, bugger). Aika usein, etenkin kura-aikaan. Otan lapsen syliin kuinka rapaisena vain, kun haen hänet päiväkodista. Tyylikkäiden kenkien pitää olla myös erittäin käveltävät ja vedenpitäviä malleja on oltava myös. Epäilen, etteivät vakigoreni ole oikein Matti Klingen makuun.

Yritän aina ostaa hyvännäköisiä vaatteita käytännöllisyydestä ratkaisevasti tinkimättä, kun jaksan vääntäytyä kauppoihin. Epäilen, ettei minun hyvännäköiseni ole Saimin mieleen. Eikä auta upeakaan vaate, kun tukka on mallia "nukun sen päällä". Meikkaamisajatus lähinnä naurattaa, jos ei ole jotain erityisen ihmeellistä inspiraatiota. Meikin toki vielä laittaisi naamaan, mutta voisiko joku ottaa sen pois puolestani niin, että voin samalla keittää iltapuuroa? Lehdistä saa lukea järkyttyneitä kommentteja siitä, kuinka jotkut eivät viitsi nyppiä kulmakarvojaan ja kuinka kamalan huolittelematonta se on. On varmaan kovaa olla noin herkkä kulmakarvoille, mutta tällaista tämä on. Paha planeetta.

Onneksi tässä tilanteessa ole mitään uutta. Olen aina, siis aina surutta lyönyt laimin ulkomuodon hoidon ja itsen koristelun, kun on ollut muita kiireitä, esim. hyvien kirjojen lueskelua. Olen siis epähuomaavainen muita kohtaan ja paha, itsekäs ihminen. Itse kyllä nautiskelen viehättävistä näkymistä, joita jotkut hyvällä maulla ja otteella laittautuneet ihmiset tarjoilevat ilmaiseksi katunäkymässä. Muahahhahhahhaaa.

***

Kaikkien aikojen turhamaisin tekoni sattui aikaan, kun olin vähän päälle parikymppisenä järjettömän ihastunut yhteen kaiffaan. Ennen treffejä sivelin kyynärpäitäni hydrokortisonisalvalla, jotta ne tuntuisivat unelmanpehmeiltä tavallisen karkean norsunnahan asemesta.

Bleemauttakaa turhamaisin teko, jos haluatte. Minusta olisi huippua kuulla järjettömän turhamaisista teoista! Yhden asian bleemahdus on myös miellyttävän nopsa kirjoittaa ja vilaista. Älkää käyttäkö kortisonisalvaa, jos ei ole ihottumaa tms. tarvista, sillä jatkuva turha käyttö on haitallista!

Uudistan toki myös kielenopetuksen ohimennen

Eräät jaksoivat istua tentissä jopa hiukan yli puoli tuntia. Vastasin jokaiseen kysymykseen jotain relevanttia, ainakin omasta mielestäni. Minulla on toisinaan vaikeuksia ymmärtää oikein sitä, mitä filolookia haluaa minulta vaatia, mutta ongelma on vähentynyt syksyn mittaan, kun olen keskittynyt virittäytymään oikealle ekstra-terrestiaaliselle taajuudelle.

Näinköhän keväällä pääse enää takaisin normaaliin? Ehkä tämä taajuus onkin se, mitä englanninopelta vaaditaan? Hyvästellään idealistiset kuvitelmat, että kielen oppiminen sujuisi parhaiten, kun kieltä käytettäisiin heti viestinnällisesti. Käyttö nimittäin on enemmistölle meistä kielen oppimisen ydin, ei systeemien tutkailu tai rakenteiden filosofinen aprikointi (vaikka eivät nekään pahasta ole, en minä sillä). Voisi kuvitella, että viestinnällinen ote kohentaisi motivaatiota. Ja motivaatio puolestaan on oppimisen edellytys. Muuallakin kuin autismikuntoutuksessa.

Englannin kieli on viestinnällisesti mitä otollisin, koska tuottamiskynnys on siitä tiettävästi paljon matalampi kuin monessa muussa kielessä. Olen ollut aika pettynyt, kun ilmeisesti yhä kouluissa tankataan hirveä määrä rakenteita ja muuta metaa elävän kielen ymmärtämisen ja tuottamisen kustannuksella. Missä muodikas medianlukutaito-osuus sen kielen opetuksesta, jolla tehtyjä mediatuotteita tööttäämme kuulamme valtaisia määriä päivästä päivään? Appositiolla on toki paikkansa, mutta... No niin.

Uskoakseni suurin osa meistä tarvitsee ensin hyvän syyn oppia englantia ja hyviä kokemuksia opitun käytöstä. Sitten vasta jaksetaan kunnolla pureutua kielen metatasoon.

Muuten olen sitä mieltä, että englannin filologian opiskelijoiden pitäisi ottaa lisäoppia meiltä, eli kääntäjiltä, jos haluavat peruskouluun tai lukioon opettajiksi, eikä toisin päin. Mutta minä olenkin tämmöinen Donnerwetteri, eikun Besserwisseri. Joka on väsähtänyt periaatteessa hauskaan mutta käytännössä väsyttävään pakkofiloiluun tenttipunnerruksen jälkeen. Seuraava nakki maanantaina. Luen varmaan sunnuntain Ikea-reissullakin vähän.

PS. Yksi kaveri taitaa olla lemmessä toiseen kaveriin ja toisin päin. Siitä seuraa hallitsematonta hymyilyä ja hykerrystä myös itselle. Aah, lempi.

Palautettava lähettäjälle

Jos saatte minut, nimimerkki Kauran kiinni bloggaamasta tai muusta nettihillunnasta, palauttakaa ystävällisesti tenttimateriaalin ääreen. Huomenna pitää osoittaa oppineisuutta jo kello yhdeksän ja eilen olin niin pipiväsy, etten juuri jaksanut kaataa tietoa päähäni. Etenkin tolkuton jysäri tuntui seisovan aivojen portilla kaiken tiedon tiellä.

Illalla otin strategisesti Sirdaludia, ibuprofeenia ja happosalpaajaa (ibuprofeeni rikkoo pötsin) joten tänään on lähes ihmismäinen olo! Yli kymmenen päivää sairaan lapsen hoitoa vaatii kovat niska-hartiaverot. Medical treatment keeps me going, kuten ensimmäisessä tai toisessa hankkimassamme mentaalipaidassa todettiin.

Aamulla mietin, kun tapasin Tosikoisen nukkumasta Peppi-tyyliin (varpaat tyynyllä), olikohan hän huudellut minua yöllä. Hetken aikaa vähän puristi syyllisyyshermoa (Sirduilla hurvittelevat äidit ovat Pahoja), mutta sitten tajusin, että SP olisi havahtunut, jos lapsi olisi ollut hädissään. Sen nimittäin KUULEE, kokemukseni mukaan myös sirdupäissään.

Kestävä ratkaisu niska-hartiapulmiin on tietenkin säännöllinen jumppa. Eikö ärsyttävää? Tuo pahuksen liikunta nostaa soman pirtsakkaa päätään joka puolella. Tarttee taas tehrä jotain. Olen saanut useasti selkäpulmia, aloittanut jumpan yhtä useasti ja sitä mukaa unohtanut asian, kun pipi on loitonnut. Sitten tulee uusi vaiva, jolloin jumppa pitää aloittaa uudestaan. Pitäisikö tällä kierroksella muka ottaa opikseen ja jatkaa?

Kuka kekä on -harrastuksia

Yksi arvostamani mies (nyt jo kuollut) kertoi Kuka kukin on -kirjassa harrastuksekseen osallistuvan havainnoinnin. Siitä lähtien, kun selailin lapsena kyseistä opusta ja ihmettelin kukimpien harrastuksia, olen tietysti itsekin miettinyt, minkä harrastuksen ilmoittaisin, jos joutuisin kyseiseen kirjaan.

Suunnittelussani on aukko siinä kohtaa, kun pitäisi tehdä jotain päätyäkseen kukin-asemaan, mutta ei pidä ottaa ajatuksilla leikkimistä liian vakavasti. Jos keksin niin lyömättömän harrastuksen, että on välttämätöntä päästä ilmoittamaan se kirjaan, joudun ehkä rukkailemaan tulevaisuudensuunnitelmiani. Otan tämän riskin.

Jos harrastuksen tarkoitus on antaa vastapainoa muulle elämälle, harrastukseni top 3 on ehdottomasti:
1. Lorviminen
2. Epämääräinen notkunta
3. 1. ja 2. harjoitettuna baarissa länkytyksen säestyksellä
Bubbling under: Apaattinen lojuminen sohvalla nenää kaivellen.

Ei oikein edustava. Mites tämä. Olen Kulturelli Ihminen:
1. Sanataide
2. Säveltaide
3. Kuvataide
Bubbling under: Kaikki muut taiteet.

Yhteiskunnallisesti valpas kuin haugga:
1. Ihmisoikeudet
2. Esteettömyys, apuvälineet
3. Yhdyskuntasuunnittelu
Bubbling under: Koko helkkarin politiikka.

Kehittyvä ihminen muuttuvassa maailmassa:
1. Elinikäinen oppiminen
2. Asioiden seuraaminen
3. Menneisyyden tutkiminen
Bubbling under: Kyynistymisen estäminen

Aistillinen naenen:
1. Ruoka
2. Läheisyys ja seksi
3. Taiteet
Bubbling under: Liikunta.

Luova Ihminen (urh):
1. Kirjoittaminen
2. Piirtäminen
3. Mielikuvittelu lorvailun aikana
Bubbling under: Käsityöt (sitten joskus).

Näitähän piisaa. Kuka kukin on -harrastukset kuitenkin huipentuvat seuraavassa listassa, johon mahtuu vain yksi:

1. Kuka kukin on -harrastusten keksiminen

Bubbling under: Kuka kukin on -harrastuksista bloggaaminen.

PS. Vieläkö siellä kysytään harrastuksia?

PS. II Itse kukin lukija olkoon kutsuttu listaamaan omia kukakukinharrastuksiaan blogissaan tai kommenteissa tai vaikka molemmissa! Ei tarvitse olla rehellinen, vaan sydäntä lähinnä on tietenkin toivotun vaikutuksen tekeminen kaikkiin Kuka kukin on -opuksen lukijoihin! Luultavasti joukossa on muitakin kuin minä pikkutyttönä. Kiitos Tosikolle meemautuksesta. Kuka Kukkis on -teos on myös toivelistalla. Olisi tietysti mukavaa, jos kaikki kukinnot kävisivät ilmoittautumassa kommenteissani, niin pääsisi vaklaamaan.

Rattfylleristen åker fast

Tämä postaus ei sisällä isommin asiaa. - Blogihygieniatoimikunta.

Ette ikinä arvaa mikä nyt on meitsig-henkilöllä! Se alkaa veellä ja jatkuu äsymys. Tein Google-haun ja sieltä selvisi, että ainakin 34 osumaa tulee tuolla v-hakusanalla tästä blogista perusmuodossaan. Köh köh. Tässä ihan ensimmäisiä, jopa nimeltään iskevästi Väsymys. Tässä taas tuoreehko neronleimaus, joka korjaa rahatilanteeni iäksi, kunhan jaksan lypsää ideasta hirveät fyffet. (Oman blogin guuglaus tuntuu jotenkin... Hmmm. Kaipa se on normaalia ja terveydelle vaaratonta, mutta silti. Sitä paitsi kämmeniin alkoi nyt kasvaa karvoja!)

Olisi edes karpula, niin voisi leikkiä viettäneensä hauskoja pikkujouluja illalla (sen sijaan että on järjestellyt yskiviä ja metelöiviä lapsia erinäisiin makuuhuoneisiin, jotta unen määrän saisi maksimoiduksi). Edellisistä pikkujouluista on kuitenkin jo aikaa. (Linkittämäni pikkujoulut todistivat, että "hauskat pikkujoulut" ei ole oxxxymorootti.)

Mistä tulikin mieleeni: kun ei ole ollut työpaikan, yhdistyksen tai irkkikanavan pikkujoulua (koulun ja päiväkodin joulujuhlia emme laske), tulisiko joku viettämään kalevalanpäivän juhlallisuuksien suunnittelujuhlallisuutta kanssani vielä ennen joulua? Tapahtumapaikka voisi olla vaikkapa baari. Elmiksen (reissuestynyt juuri nyt) kanssa harkitsimme myös jäätelöbaaria. Milloin viimeksi olet syönyt annoksen? Kaivoimme muististamme säälittävät kaksi eri annosta: banana splitin ja melban, vaikka tiskin yläpuolella koreilevissa kuvissa niitä oli ainakin 20 erilaista. Pakolliset strösselit, kastikkeet ja kermavaahtotöräykset sentään muistimme pinnistämättä.

Nurkan takana on pari tenttiä ja yksi esseekin pitäisi naputella. Kallooni on joku vaihtanut kevyesti särkevää lasivillaa aivojen tilalle, joten haaste tuntuu varsin haastavalta, etten sanoisi. (Haaste on ViPin suosittelema eufemismi kaikelle kamalalle, mutta vaivan arvoiseksi koetulle. Sori, tähänkin on linkki omaan blogiin, mutten voi riskeerata selkärangan mätänemistä.) Maanantaina vuoden viimeinen opintopinnistys ja loppuviikosta sulokas laskeutuminen jouluräyhään. Sille välille tilaan riekkujaisen.

Jäätelökuningatar poistaa toleranssia

Kysyin Esikoiselta, haluaisiko hän joululahjaksi tämmöisen. Poika katsoi kuvaa kiinnostuneena ja viittoi sitten auto, kauppa, auto, kauppa, eli ilmeisesti jonkinlaista kiinnostusta olisi.

Ajattelin, että tuosta ihastuttavan tyylikkäästä sisustuselementistä (joojoo) säkkituolista (erit. jalkapalloa mukailevasta) saisi Esikoiselle hyvän rauhoittumispaikan. Kun aivot tuntuvat menevän ylikuohuntatilaan, voisi näyttää kuvalla, että nyt kantsii siirtyä rauhoittumoon. Pitkän tähtäyksen toive olisi se, että nuoriso itse tunnistaa vaaran merkit ja osaa vetäytyä rauhoittumaan aina tarvittaessa. Kyseessä ei siis ole mikään jäähyrangaistus huonosta käytöksestä, vaan tarkoitus on opettaa pojalle yksi käyttökelpoinen strategia tiukkojen paikkojen hanskaukseen.

Monien autistien tunnustama käsitys on se, että autistiset aivot ovat jokseenkin yksikanavaiset. Jos kanavalle tulee ruuhkaa, se joko menee tukkoon ja ihminen jämähtää tai sitten se kuohuu yli ja ihminen, no, kuohuu yli. Autistista ihmistä ei yleensä kannata ainakaan painostaa sellaisessa tilanteessa, jossa muutenkin on jo painetta kanavassa. Muuten voi tapahtua ties mitä ikävää.

Yksikanavaisuudessa on sellainen loistava puoli, että fokusointi kanavassa kulloinkin olevaan asiaan saattaa olla todella voimakasta ja intohimoista. Yhdestä aihepiiristä voi siis olla hyvin syvällistä tietoa ja ymmärrystä.

(Jossain vaiheessa aikuisikää muuten opin vihdoin sen, että ihmisten kanssa on tavallisesti järkevintä olla painostamatta silloin, kun tilanteessa on muutenkin painetta yli tarpeen. Aiemmin vain kävin päälle sitä kovemmin, mitä pahempi blokki oli minun ja kumppanin välillä. Fiksua? Nääh. Jos en halunnut, että väärinkäsitykset ja ristiriidat oikein mehukkaasti kärjistyvät. Oikeista asioista kannattaa puhua silloin, kun ajatus ja vuorovaikutus toimivat parhaiten eivätkä ne yleensä toimi järin kirkkaasti kiihkeässä tunnepaineessa.)

Päivän toinen väläys oli se, että tuikkasin rikkonaisen banaanijugurttipurkin sisällön tikkujäätelömuottiin ja pakastimeen. Lapset palvovat minua nyt suurena jäätelökuningattarena.

Viikonlopun muotivinkaus on Esikoisen melatoniinitauko. Tässä unikonkurssissa ei tunnu enää mikään, joten pidetään vähän lakisääteistä toleranssinpoistotaukoa, jotta lääkityksen vaikutus palautuisi. Selvästikään ei unta ylläpitävää voimaa enää ole, vaikka nukahtaminen yhä sujuu kohtalaisesti.

Tosikoinen lainasi vuodevaatteitaan Kikille ja pani tämän hellästi nukkumaan olkkarin lattialle. Kikillä on myös pikkuheppa unikaverinaan ja Peltorit korvilla. Meillä päin tiikereitä kohdellaan ruhtinaallisesti.

Toiveikasta lääkintää

Kuorossa yskivät lapset saivat yöksi oireen- ja koonmukaisen tujauksen Cocillanaa. Ensi yönä ehkä krooh ja pyyh pääsevät tässä huushollissa vihdoinkin yhteen. Kaiken varalta noudimme kaupasta kahvia, paljon kahvia.

Kello 23.10 Lapset ovat edelleen hissun kissun vuoteissaan. Ilmeisesti nukkumassa. Jännitys tiivistyy kohta niin paljon että se muuttuu mustaksi aukoksi.

Kiihkeä yöelämä on yliarvostettua

Esikoinen heräsi siinä vaiheessa, kun pakotin itseäni nukkumaan. Tein sen ääneti, mutta silti! Jokin oli pojan mielestä väärällä tolalla, joten hän heräsi kunnolla eikä saanut enää unta uudestaan. Yleensä hän säntää isoon vuoteeseen ja urvahtaa sinne samoin tein, nyt hän kurkisteli ikkunasta ulos, asetteli verhoja, käkätteli, vääntelehti, rojautti koipensa vuoroon isän, vuoroon äidin päälle jne. Hänellä on flunssa.

Heti, kun olin saanut unen päästä kiinni rojahtelevien koipien metsikössä, Tosikoinen alkoi vaatia äitiä särkyneellä äänellä luokseen. Hänelläkin on flunssa. Vein tytön kanssani Esikoisen vuoteeseen (leveys 120 cm, me ollaan kaukaa viisaita), josko saisi vähän lisää silmänummistusta. Kun olin uinahtanut uudelleen, Tosikoinen sai valtavan yskänkohtauksen, joka lopulta päättyi somasti siihen, että häneltä tuli oksa päälleni. Olin niin pöpperössä, että minun oli vaikeaa ymmärtää, mistä tuli se kumma katku ja outo tunne rinnuksien kohdalla. Alkoi melkein naurattaa tilanteen järjettömyys, kun lopulta tajusin. Lakana pois, pyjaman yläosa pois, likka ja muikki pesulle ja sitten siirtymä isoon vuoteeseen, joka ei ole tarpeeksi iso meille kaikille. Lapset murjovat toisiaan unissaan ja kiljuvat välissämme, mutta ei-välissä he putoilevat lattialle ja kiljuvat.

Aamu "valkeni" (harmeni?) iloisen reippaana ja kaikilla oli kivaa! <3 <3 Jipii!

Onneksi kahvipöntöstä löytyi vielä juuri juuri porot kuuteen kupilliseen kahvia, eli vähimmäismäärä, jolla minä ja SP pääsemme käyntiin tällaisen yön jälkeen. YLE:lle lämmin kiitos lastenohjelmista. Iltapäivällä tulee ihku isosisko perheineen visiitille eikä heitä onneksi haittaa, vaikka vastaanottopäässä ollaan melko räjähtäneitä. Kahvia vain pitää hakea lisää.

Saavutetut edut, tulkaa takaisin! Pidän teitä hyvinä ja hellin! Älkää enää kantako kaunaa, vaikka otin teidät itsestäänselvyytenä!

Onko uneni liikkunut jossain täällä päin?

Liiat yöherätykset viimeisen kuukauden aikana ja liika huoli äidin takapakista (vaikka pahin murhe on tällä kertaa ohi) lienevät muiluttaneet uneni rajan taa. En uskalla ottaa nukahtamispilleriäkään, koska sitten tyttären tarpeisiin vastaaminen ei ehkä oikein onnistu.

Tällä erää isä ei kelpaa monessakaan asiassa Tosikoiselle avuksi, jos vain äiti on paikalla. Huom. tämä ei kerro mitään isä-lapsisuhteesta. Kohta tulee päinvastainen vaihe eikä mude kelpaa toudellakaan mihinkään. Semmoisesta on nähty jo merkkejäkin. Mutta nyt Tosikoisen yöheräysbusiness on minun, vain minun. On kovaa olla suosittu.

Vauvavaiheessa oli paljon haastavampaa koko ajan, etenkin autistiherkkiksen ja ruoka-aineallergiaherkkiksen kanssa. Jotenkin vain pärjäiltiin. Odotukset olivat tietysti erilaiset. Toisin sanoen: ette kekkeleet vie saavutettuja etuja mihinkään! Minulla on OIKEUS nukkua yhtenäisiä yöunia. Tarvitsen vain asianajajan, joka haastaa kosmoksen oikeuteen vastaamaan tästä huutavasta vääryydestä.

Sitä odotellessa menen taas makailemaan puoliväkisellä ja katson, näkyykö sitä riivattua tyyppiä, jonka päästä pitäisi ottaa kiinni.

Munatonta meininkiä

Äiti sulla on ihanan leipovat kädet, sanoi eräs nuorison edustaja minulle äsken, kun vaivasin pullataikinaa. Mietiskelin juuri, että jotkin kotityöt sentään tuntee hallitsevansa läpikotaisin. Pullataikinoita olen vaivannut yli 30 vuotta, joten se sujuu. Valmis taikina on notkea, ei liian kuiva, irtoaa kädestä ja kulhosta ja leipoutuu mukavasti. Käsillä olevaa asiaa ei tarvitse miettiä vaivaillessa, kaiken voi jättää pullahermoston hoteisiin.

Ulkona sataa taukoamatta, joten lapsiräjähdysten ja hermojen sarjapiukahtelun estämiseksi pitää tehdä jotain, joka kiinnostaa kaikkia. Parivuotias pikkusisko välillä keksii jotain omaakin puuhaa, mutta kahdeksanvuotias isoveli ei juuri koskaan, jos lakanoiden repimistä ja muuta tuhoa ei lasketa. (Juuri kun pääsin sanomasta, Esikoinen tuli alakerrasta puhdasta pyykkiä sylissään. Hän vei ne vaatehuoneeseensa repimättä ja tuhoamatta. Hah, siinäs näin! Autistit ovat niin tuollaisia.)

Eilen teimme piparkakkuja valmistaikinasta (huraa, Stockalta löytyi kylmähyllystä munaton valmistaikina, jota allerginen tytärkin saa syödä) ja tänään siis pullaa. Lapset ovat innoissaan. Esikoinen selitti äännähdyksin ja viittomin, miten koulussakin on leivottu kyseisiä vehkeitä ja osoitti suurta taituruutta kaulimen varressa. Tosikoinen on kehittynyt palapelien äärellä niin, että tuikki piparimuotteja epätyypillisen tiheään. Tavallisesti nuorisomenetelmä on se, että lempparimuotti painetaan reteästi keskelle taikinaa. Jämätaikinasta teimme molempien lasten nimien kirjaimet. Hiemanko räleetä.

Lähentelen joulua iisein tavoin. Martat ja Esikoinen hoitelevat siivouspuolta, SP intoutuu hankkimaan kaikenlaista välttämätöntä, kuten punkkua, minttuhyytelöä ja savulammasta. Minä tralalaa-hoitelen matalan aidan menetelmällä ruokajuttuja ja keskityn lähinnä siihen, että väellä (ml. eräs meitsi) olisi mukavaa. Joulukortit taitavat jäädä tänäkin vuonna lähettämättä ja lahja hankitaan vain lasten isänpuoleiselle serkulle. Lasten ohella. Omat joululahjani jo hankin, mutta en tiedä maltanko pakata niitä, vai olenko lahjaton mutta onnellinen aattona. Epäilen, että toutaimet arvostavat, jos kaikki aukovat lahnoja. Ehkä maltan. Ehkä.

Vuosien korostetun jouluttomuuden jälkeen on taas olevinaan hauskaa maistella vuodenaikamakuja. Tänä vuonna voisin testata valmiit porkkana- ja lanttusoseet. Valmislaatikot ovat melko tylsiä. Potaatin imellys hämäläisittäin on syytä hoitaa itse, jos haluaa miellyttää makuhermojaan. Jos kuitenkin imellyksettömyys on yhdessä vaakakupissa ja toisessa laatikkohermostus ahdistuksen kera, valitsen kaupan valmissettiä.

Äitini syö jouluna mieluiten kesäkeittoa itsekseen omassa kodissaan, jos saa valita. Vuosikymmenten pakkojoulutraumoja. Saa nähdä, miten tänä jouluna. Nyt hän pääsi tutulle ja hyvälle kotikunnan vuodeosastolle toipumaan ja mieli on itse kullakin huojentuneempi. Seuraavalla käynnilläni utelen häneltä lisää lapsuudesta ja nuoruudesta, mummista. Epäilen, että meitä molempia kiinnostaa äitien ja tytärten teemat tällä hetkellä.

Ostakaa luomua

Aamupalaa värkätessä keskityin visaiseen kysymykseen*) niin voimallisesti, että olin kaataa piimää kahviini (katastrofi). Onneksi kuitenkin käytän luomu-kevytmaitoa kahvissa. Sitä nimittäin täytyy ravistaa, koska sitä ei ole homogenoitu. Sheikatessa maidon notkea lanne tuntuu kahvihimokkaassa kourassani erilaiselta kuin piimän jähmeämpi liikahtelu.

Oli sen verran ponteva sessio shrinkillä äidistä, äidin äidistä ja tyttäreni äidistä, ettei minulla nyt muuta. Mutta olihan tätä tässäkin, substanssia.

*) Vanha kaveri kysyi tekstiviestitse, onko imurin syttyminen palamaan osoitus uusavuttomuudesta. Minä tuumaan, että palamaan syttyminen edellyttää imurointia, joka puolestaan on todistus avuttomuutta vastaan. Joten vastaus lienee kyllä ja ei.

Karl, Philip ja minä

Eilen mietimme salarouva-Elman kanssa, että ei voi sydäntautien (ynnä muiden sekalaisten terveyspulmien) torjuminen niin yksinkertaista kuin alla väitetään. Jos muka kohtuullinen painonhallinta, passeli määrä liikuntaa ja ja turhien myrkkyjen (tupankki) karsiminen riittäisivät, kaikki tietysti tekisivät niin!

Tämä on vitsi, joka on vääjäämättä keksitty aiemminkin. Mutta silti, kun periaatteet ovat noin yksinkertaiset, miksi niitä on kovin vaikeaa noudattaa? Kun olen ratkaissut ongelman, eli puristanut järkevät elintavat pilleriksi, tahkoan fyffeä hulluna. Tai oikeammin istun sohvalla nauttimassa punkkua, juustoa tai tummaa suklaata ja kahvia televisiota katsellen, kun rahaa pukkaa ovista ja ikkunoista taustalla. Joku saa käydä lakaisemassa isoimmat fyffekasat töllöttimen edestä välillä. Elma saa luonnollisesti tuhdit provikat.

Tietysti muitakin syitä on olemassa sekalaisiin terveyspulmiin ja perimä etenkin selittää suuresti sitä, miten eri tavalla elimistömme kestävät rasitteita. Elintavat ovat kuitenkin oleellisia rasitteiden luojia. Olen vähän kyllästynyt siihen keskusteluun, että kohta vedenjuontikin on vaarallista ja epistä kun terveysnatsit kieltävät kaiken kivan. Joko on sujut elämäntapavalintojensa kanssa tai sitten ei ole. Jälkimmäisessä tapauksessa on turha syyttää ketään muita, jos ne muut eivät pakota syömään epäterveellisesti tai lojumaan sohvannurkassa.

Tällainen puhe voisi olla sietämättömän ärsyttävää, jos sitä pitäisi raitis, hoikka, lihaksikas, hyväkuntoinen, rrraivoisan pirrteä mimatsu, joka on sellainen suurin piirtein syntyjään. Ehkä se on vähemmän ärsyä, kun koneen täällä puolen on punkulle perso, pullahtanut, väsynyt, rupsahtanut kohta nelikymppinen omaishoitajanainen, joka puhuu lähinnä itselleen. Kun tahdon tulla virkeämmäksi, terveemmäksi ja voimakkaammaksi.

Merkkipäiviä kannattaa käyttää maksimaalisesti hyväksi. Sen lisäksi että tänään pääsee katselemaan kunnon juhlapukuja (huom. olen saanut pukuompelijan koulutuksen) ja ajattelemaan sinivalkoisia, voi miettiä omia riippuvuuksiaan ja sitä, miten hyvin itse on oman elämänsä kahvassa. Teenkö sitä mitä todella tahdon, vai juoksenko ohikiitävien halujen ja huvitusten perässä vai kehittelenkö valtaisia esteitä, jotten pääsisi tahtoni toteuttamiseen asti. Tiedänkö edes mitä todella tahdon?

Aikoinani muuten lopetin tupakanpolton kysymällä jokaisen savukkeen kohdalla, tahdonko tätä todellakin. Aluksi tahdoin enemmän, sitten yhä vähemmän, kunnes olin kaksi vuotta täysin polttamatta. Sittemmin olen harrastanut baaritupakointia, mutta olen varovaisesti ajatellut lopettavani senkin. Kuka täällä määrää, minä vai Morrisin Philip? Mitä? Äläkä sinä, Fazerin Kalle, yritä sieltä ängetä komentelemään. Kekkeles.

Koronaarirock

Kai tiedätte, että naisten sepelvaltimotauti on usein alidiagnosoitu, koska oireet eivät näyttäydy yhtä selvinä kuin miehillä. Se on meillä kuitenkin kymmenen kertaa rintasyöpää yleisempi! Ne tavat, joilla tällainen sukurasitetta kantava ihmislapsi voi kohentaa elämänlaadun ennustetta ovat aika yllättäviä. Tärkeimpiä ovat tupakoimattomuus, liikunta ja painonhallinta. Verenpainetauti pitää hoitaman, jos semmoinen on iskenyt ja kakkostyypin diabetesta on syytä vältellä.

Osa meidän sukupolvestamme ehkä mieluummin ostaisi jotain ihmetuotetta tai hemmotteluhoitoja tai hakeutuisi johonkin uutuusmenetelmävääntöön hetkeksi kuin turvautuisi noin tylsiin, sitkeitä elämäntapamuutoksia vaativiin ponnisteluihin. Itselle tutuin ilmiö on se, että yritetään liikahdella hyviksi tiedettyjä kuvioiden mukaan, mutta usein arki väsyttää ja pikapiriste voittaa pitkän tähtäyksen piristyksen.

Lisätietoa ikääntyneille tai ikääntymistä suunnitteleville naisille esim. täältä. Olenko muuten viime aikoina sanonut kenellekään, että täytän keväällä 40 vuotta ja ryhdyn silloin keski-ikäiseksi? Se ei tosin tarkoita juuri mitään sen kummempaa kuin entistä kovempaa pyrkyä liikkumaan, vaan onhan siinäkin.

Eilen äidin tilanne hermostutti niin paljon, että häivyin kaupungille pomppimaan kesken luennon. Muuten olisin ehkä paukahtanut jostain typerästä syystä, kuten vaikka siitä, että luennoitsija käyttää liikaa "nuorekasta" tsekkailla-sanaa. Teki mieli tupakkaa hurjana, vaan enpä ostanut enkä pummannut.

Sen sijaan ostin pilvikuvioisen pyjaman. Haaveilen nukkumisesta ja ehkä se vielä jonain päivänä onnistuu, kunhan Esikoinen ei valvo puolta yötä käkättäen (neljästä eteenpäin esim.) ja Tosikoinen parantuu kunnolla taudistaan (torstaista eiliseen hän vietti vuorokaudet läpeensä tarrautuneena äitiin kuin koalanpoikanen). Esikoinen käkättää pitkin päivää ja epäilen, että se on joku hermostollinen seuraus kaikesta valvomisesta. Melatoniini ei tunnu auttavan unen ylläpitoon, vain nukahtamiseen. Nyt ei voi edes vedota yöttömään yöhön.

Luojan kiitos sisarukset pyörittävät härdelliä ja tiedottavat kaikesta myös minulle. Arkikognitiiviset kykyni ovat nyt niin sumeassa tilassa, että jopa kahvinkeitto tuntui vaikealta. Ehkä viisainta on yrittää nukkua kaikki liikenevät tovit.

Äiti on puhelimessa positiivinen oma itsensä. Se ei tosin kerro paljonkaan asiain tilasta, koska hän on lähes aina positiivinen.

Infarkti

Piti kirjoittaa jostain, mutta ajatukset hajosivat pirstaleiksi, kun neljännen päivän synkeä luukku aukesi. Äiti on sairaalassa asiantuntevassa hoidossa ja toivottavasti pääsen katsomaan häntä.

Lisäys: Tässä Sydänliiton tietopaketti aihelmasta. Puserrusta rinnassa ja huonoa oloa voi tulla myös potilaan läheisille, meillä päin ainakin tuntuu siltä.

Myöhempi lisäys: Toistaiseksi sairaalassa tilanne OK ja isonpuoleinen hoitotoimenpide suoritettu onnistuneesti. Huolestuttaa tietysti. Mitä kaikkea tästä seuraa? En ole vielä ollenkaan valmis luopumaan tuosta älykkäästä, hauskasta ja humaanista naisesta.

Koska reagoin tähän yllättävään (sepelvaltimotaudista ei ollut aavistustakaan) takaiskuun kuin kypsä, aikuinen ihminen, olen kiroillut vähän helvetisti. Enimmäkseen kiroilen ääneti, koska lasten kanssa elämiseen pätee sääntö: Älä sano lasten kuullen mitään, mitä et halua kuulla heidän suustaan. En esimerkiksi halua, että parivuotias tyttäreni sanoo kirkkaalla lapsenäänellään: Voi paskapersepaviaanin munat. Mikä lie hienopeppu olen.

Toivottavasti yö sairaalassa sujuu rauhaisasti.

Salaperäiset numerot

Joulukalenterit jatkavat porskutustaan! Vaikka lapsilla on identtiset kalenterit, sopivalla ajoituksella saadaan jokaisesta luukusta hupia kummallekin. Yksi kritiikin sana minulla on: partiokalenterin numerot ovat pieniä ja epäselviä! Joulukalenteri on loistava numeroiden opettelun ja kertaamisen väline, jos siinä on kunnolliset numerot. Näistäkin sentään kumpikin lapsi löysi kolmosen ja sai ilahtua ensimmäisestä adventtikynttilästä. Saattaa olla, että tänä vuonna maltetaan aukoa luukkuja yksi kerrallaan. Mitenkähän Mäntyniemessä?

Joskus jo ennen Tosikoisen aikaa saimme selville, että Esikoinen osaa numerot, kun olimme hankkineet suklaakalenterin. Motivaatio, nähkääs, innoitti pojan pinnistämään. Äiti tai isä sanoi numeron selkeästi ja poika etsi oikean luukun. Tämä on vain yksi pieni esimerkki siitä yhtä aikaa sydäntä pusertavasta ja toiveita herättävästä ilmiöstä, että nonverbaalilla lapsellamme on kaikenlaisia taitoja, joita voimme vain arvailla ja aavistella, kun emme saa niitä esiin ja käyttöön.

Sinnikäs työskentely kommunikointikeinon löytämiseksi ja mielekkäiden touhujen viljely toivottavasti auttavat lasta. On hirvittävän yksinäistä ja vaikeaa elää ajattelevana, tuntevana ihmisenä ihmisten maailmassa ilman mahdollisuutta kommunikoida. Kuka tahansa kommunikoimaan oppinut autisti voi vahvistaa tämän.

Pojalla on ollut jo pitkään taito tuottaa kyllä ja ei, mutta niihin liittyy muuta vaikeutta kuin teknistä merkin antamista. Olen perin pohjin iloinen siitä, että hänelle on tullut vaativia äännähdyksiä, joita hän käyttää sekä koulussa että kotona. Vaativasti lausuttu ÄH tarkoittaa: minulla on asiaa.

Olin eilen SPR:n hoitopalvelun turvin SP:n kanssa ulkona syömässä. Käytimme hyväsen aikaa puheen tuottamisen miettimiseen ja esim. siihen, miten erilainen puhe tuottuu eri osissa aivoja (oomme romanttiset). Monesti autistit osaavat puhua ennen puolitoistavuotispäiväänsä, mutta menettävät puhetaitonsa siinä vaiheessa, kun normaali puheenkehitys edellyttää uudenlaista neurotoimintaa. Tätä ihmisten on vaikeaa ymmärtää. Jos kerran on oppinut puhumaan, miten voi menettää tämän taidon? Syyn on epäilemättä oltava MPR-rokotteessa tai psyykkisessä traumassa...

Epäilen, että selektiivisessä mutismissa on monesti taustalla sama ilmiö. Erilaiset puhetilanteet vaativat erilaista neurologista työskentelyä. Jos äidin kanssa puhuminen onnistuu, opettajan kanssa tai luokan edessä ehkä ei onnistukaan. En usko, että mutisti sen kummemmin kuin puolitoistavuotias autisti tai Scott Adams on vapaaehtoisesti valinnut puhumattomuuden. Vieläkin kuitenkin mutisteja rangaistaan puhumattomuudesta koululaitoksissa ja se on yhtä järkevää kuin jalkapuolen rankaiseminen juoksemattomuudesta. (Eräässä tapauksessa mutisti joutui rehtorin puhutteluun ja sai lisärangaistusta siitä, ettei suostunut puhumaan reksillekään mitään. Kirosanat ovat liian lieviä kuvaamaan, mitä fiiliksiä tämmöinen herättää.)

Ajatuskalenterissa on tänään vammaisten ihmisten päivä. Enpäs tiedä, miten tämäkään teemapäivä näkyy vammaisen tai vammattoman väen elämässä, mutta EU-teemat ovat olleet hyviä. Tänä vuonna nuoruus on tulevaisuus ja halutaan yhtäläiset tulevaisuuden mahdollisuudet kaikille. Viime vuonna elettiin yhdessä yhteiskunnassa ja sitä edellisenä hankittiin ja pidettiin työpaikkoja.

Lisäys: Nythan on siis YK:n julistama kansainvälinen vammaisten päivä. Missä liput ovat, kysyy Jenni-Juulia kirjoituksessaan. Lukekaa! Tsekatkaa myös Tassun teemakirjoitus!

Bloglistan Vammaisuus-kategoriassa on tällä hetkellä kahdeksan blogia. Tervetuloa luokitukseen, kaikki vammaiset ja läheiset!

Päiväni sairasvuoteena ja muita teemoja

Aloin epäillä eilen jotain, kun yhdentoista maissa tyttären silmät kävivät lupsumaan. Tarkempi tunnustelu paljasti, että lapsi oli varsin kuuma. Noista hetkistä lähtien olen saanut toimia lapseni sairasvuoteena, koska äidin syli tai kainalo on tärkein lääke veden ja suklaan ohella.

Muita oireita ei ole kuin kuume, johon Pronaxen ja Pamol tuntuvat vaikuttavan oudon heikosti sekä kipuherkkyys. Ainakaan Tosikoinen ei myönnä, että missään päin olisi särkyä, mutta pienetkin kolaukset tekevät kipeää ja vaatteiden tulee olla löysiä ja pehmeitä ja väriltään vaaleita.

Ikiomalääkäri epäilee, että kyseessä on jokin virustauti, mutta houseaanisena aikana mielikuvitus alkaa tuottaa kaikenlaisia arvailuja. Tavalliset flunssaoireet loistavat poissaololllaan, jos ei vuodenajan kestonuhaa lasketa.

Voisimme tehdä Haussin tapaan lääkintäkokeiluja, esim. antaa ibuprofeenia, mehua ja isän syliä vaihteeksi sekä vaihdella lääkintäkombinaatioita villisti. Leikkaukseen voisin myös lähteä. Pikkulasten kynnet tuntuvat kasvavan aina, kun selkänsä kääntää. Jos isän sylihoitoa testataan, ehdin ehkä kääntää selkäni riittäväksi ajaksi.

Kipeätä lasta käy kovin surku. Sentään purkillinen päärynäsosetta meni kaupaksi ja joulukalenterin toinen luukku avattiin varsin suurella innolla: omena! Nyt on vuorossa Tiikerin oma elokuva, jonka äärellä on ilmeisesti hyvä pilkkiä.

* * *

Ajatuskalenterin toisessa luukussa on Euroopan autismipäivä, johon en löydä muuta linkkiä kuin yhden tapahtuman. Siihen olisi pitänyt ilmoittautua jo joskus. Euroopan autismiviikko loppuu huomenna (hajamielisyyttäni unohdin koko asian), mutta en löydä siihenkään isommin linkkejä. Vaikuttaa siltä, että kyseistä viikkoa ei valtaisasti ainakaan englannin tai suomen kielellä vietetä netissä. Otan mieluusti linkkejä vastaan vaikkapa kommenttilodjuun, jos sinulla sattuu olemaan muutama plakkarissasi! Myös viittaukset netin ulkopuolelle maittavat!

Kiinnostuneiden kannattaa joka tapauksessa selailla Autisme Europen kotisivuja.

Teemapäiviä, -viikkoja ja -vuosia on nykyään niin runsaasti päällekkäin, limittäin ja lomittain, etteivät ne taida saada ansaitsemaansa huomiota. Meidän täytyy keksiä muita keinoja soluttautua mediaan. (Hän sanoo ja silittää angorakissan puutteessa hottia beibiä kiero maailmanvalloitusilme kasvoillaan.)

Ensimmäinen luukku

Bussimatkat Tosikoisen kanssa ovat loistavaa keskusteluaikaa, koska silloin kumpikaan ei oikeastaan voi tehdä muuta, eli kilpailevia huvituksia tai velvollisuuksia ei ole. On myös helppoa asettautua samalle korkeudelle ja saada hyvä kasvokontakti. Tämä tosin edellyttää sitä, että kuljemme ilman kärryjä.

Jos bussi on täynnä, melkein aina löytyy joku, joka rivakasti ja ystävällisesti tarjoaa paikkaa kärryttömälle parivuotiaalle. Eilenkin. Silloin on aina mukavaa puhua kohteliaisuudesta ja miten hyvä mieli tulee, kun joku on huomaavainen. Tarkoitukseni ei tosin eilenkään ollut valaista kohteliaisuusteemaa muille kuin omalle natiaiselleni, mutta muutaman tattina istujan ilme vaikutti hieman kasvattuneelta.

Epäilemättä viestini kantautuu melko pitkälle, kun Esikoinen on opettanut minut puhumaan selkeästi ja kuuluvasti. Toisinaan kasvattaja poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä.

Juttelimme kotimatkalla joulukalenterista. Mikä kyseinen vehjes on, mitä sille tehdään. T. kävi läpi asioita ja mietti, onko myös isällä ja äidillä joulukalenterit. Minä kertomaan aikuisten tylsistä ympärivuotisista kalentereista, joihin on tyytyminen. Ei ole luukkuja auottavaksi. Semmoista se on, isojen ihmisten elo.

Kun tulimme kotiin, postilaatikossa odotti minulle osoitettu kirje. Isosiskon lähettämässä kirjeessä oli... arvaatteko mikä? Ekselenttivä! Nyt tylsä aikuismudekin saa aukoa luukkuja OMASTA kalenterista. Enke tuli! Tyttärelle tuli punainen kärpässieni. Sitä eivät saa lapset syödä, mutta etanat saavat. Kuulemma.

Ajatuskalenterin luukussa on punainen nauha. Tänään on taas maailman AIDS-päivä.