Vaali vaalimpi vaalein

Kansalaissurinalistina pidän velvollisuutena surista edes yhden polkan verran vaaleista.

Kaksi oleellista eduskuntavaalipointtia ovat yllättäen ulkopolitiikka ja sisäpolitiikka. Jos minulla olisi toimiva taikasauva, säätäisin niin, että edellisestä käytäisiin selkeää ja avointa keskustelua ilman tunteilua ja NATO-pökräilyä. (Enkä ala siitä nyt enempää.) Jälkimmäisestä haluaisin ennen muuta kuulla, mitä ehdokkaan mielestä pitäisi tehdä köyhien, mielenterveysongelmaisten, vammaisten, päihdeongelmaisten, huonoon kuntoon syystä tai toisesta joutuneiden ihmisten kohdalla. Annetaan mennä, kun on alamäki? Jaetaan vuohiin ja lampaisiin jollain tekosyyllä?

Erityisen erityisesti kiinnostaa pahoinvoivien lasten tilanne. On paljon konsteja tukea natiaisia, mutta ne edellyttävät investointeja etenkin perheisiin, päiväkoteihin, kouluihin ja nuorisotyöhön. Syrjäytymisen estämisessä joka tapauksessa lepää tulevaisuuden hyvinvointi.

Edelleen työelämän kiristyminen ja pätkätöillä kyykyttäminen ovat Oikeita Ongelmia (TM) eikä ympäristökysymyksiltäkään voi ikuisesti piileskellä pää puskassa, vaikka kuinka tekisi mieli. Mainittakoon vielä eräs minäihmistä kalvava yksityiskohta: opiskelijoiden toimeentulo pitää panna vihdoinkin reilaan, prkl. Turha itkeä venyviä valmistumisaikoja, jos systeemi on se, ettei tuella elä eikä lainaa uskalla pätkätyöarkea vartoillessa ottaa.

Kun rahaa ei riitä kaikkeen, mistä pitää nipistää? Onko julkiselle sektorille todellakin oikea suunta se, että kaikki suorittavat työt ulkoistetaan tilaaja-tuottajahurmoksessa (ja teetetään viidellä pennillä viiden pennin laatua), kun jo valmiiksi massiivista paperinpyörityspuolta lisätään lisäämistään kovapalkkaisin tilaajapäällikkölaumoin? Kevyen esimerkin mainitakseni. Olisiko niitä kuuluisia löysiä sittenkin jossain muualla kuin suorittavien työntekijöiden portaassa? Onko priorisointi nyt todellakin kohdallaan?

Puhiseminen täällä blogissa luultavasti aiheuttaa tietenkin sen, että nämä kysymykset tulevat heti paikalla niin ehdokkaiden kuin ajastaan päättäjienkin prioriteettilistojen kärkeen ja aletaan vihdoin kehitellä muitakin kuin standardivastauksia tyyliin tuloverojen keventäminen lisää kuluttamista ja luo työllisyyttä sekä hyvinvointia tai kilpailukyky, kilpailykyky, kilpailukyky. Talouskasvua ja kilpailukykyä on nyt palvottu ylimpänä jumalana jo - ööh - 15? vuotta putkeen ja tilanne vaikuttaa siltä, että sekä fyffen että pahoinvoinnin määrä on kasvanut. Raha näyttäisi jakautuvan epätasaisemmin kuin pahoinvointi, karkeasti ottaen, mikä ei sinänsä kauheasti lohduta.

Kun täällä on asiat sotkettu ja ihmiset pilattu, menestyvät liikeyritykset voivat kerätä kimpsunsa ja siirtyä uusille mantereille. (Hah, olipas populistisesti sanottu. Olen niin pahoillani.)

Entäs sitten julkinen sektori? Vaikka siellä matkitaan pää punaisena kaupallista liiketoimintaa, kuntia tai valtionhallinnon yksiköitä ei oikein helposti voi viedä Kiinaan tai Intiaan ainakaan kokonaan. Osittain toki voidaan. Odotan mielenkiinnolla, milloin Tampereen kuljetuspalveluja järjestävät tahot tuumaavat, että Savonlinna on liian kallis matkapalvelukeskuksen sijoituspaikka vaikkapa Intiaan verrattuna. Eihän lopputuloksella ole suurtakaan eroa, kun kumpikaan ratkaisu ei oikein toimi.

***

Kehitin loppuhuipennukseksi suppean pikatestin oman elämäntilanteen onnistuneisuutta mittaamaan. Onko minulla aikaa auttaa naapurin mukava mummo kotiin palvelutaksilta ostostensa ja rollaattorinsa kanssa? Ehdinkö juoda mummon tarjoamat kahvitkin? Kaksi kertaa viikossa? Miksi ei? Miksi en?

***

PS. Meitsulaisen lehmä on ojassa tällä hetkellä vain tuossa vammaisuuskysymyksessä. Ettei tule epäselvyyksiä.