Sisäpiirin aktiviteetteja

Kun isä ja poika kävivät eilen säästämässä rahaa luistelukypärä- ja ruokaostoksilla, vietimme äidin ja tyttären sisäpiirissä laatuaikaa tietokoneella. Katselimme kertyneitä digikuvia tyttären vauva-ajasta nykypäivään ja juttelimme samalla erilaisista vaiheista. Kun ei ollut vielä tukkaa ja ruoka tuli rinnasta. Muistatko vielä kun joit sitä Neokekkulia? Asuttiin vanhassa kodissa ja sinä kävit vanhaa päiväkotia. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan kuunnella, miten rattaat raksuttavat nuorison päässä. Mietimme jälleen sitäkin, miten minä olin muinoon mummin pödessä ja hän vähän myöhemmin minun. Isona hänelläkin saattaa olla joku tulokas masussaan.

Sivuhuomautus: AARGH joku on hajottanut digipokkarin TAAS. Mitäs me sitten katsellaan tietsikalla, jos ei ole digipokkaria? Puhelimella otetut kuvat eivät riemastuta. Kai tuota täytyy tarjota korjattavaksi ja kuolla & pökrätä hinnan takia.

***

En oikein osaa eläytyä blogistossa käytyihin sisäpiirikeskusteluihin. Blogeihin syntyy kaveriporukoita sekä sekalaisia teemaltaan, asenteeltaan ja ajatusmaailmaltaan läheisten blogien rykelmiä. Jos ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan sympatiaa, he usein hakeutuvat toistensa kanssa tekemisiin tavalla tai toisella, jos siihen on sopiva tilaisuus.

Oman kokemukseni mukaan blogien piireihin on usein helppoa päästä sisään, jos haluaa. Sen kun menee vastaanottamaan toisten blogijuttuja ajatuksella ja kommentoi jotain järjellistä. Toisin sanoen saa jotain ja antaa jotain. Jos korskeana tallaa toisten olohuoneeseen mätkimään kartulla, huutamaan tai tylyttämään, ei välttämättä saa lämmintä tervetulotoivotusta.

Minusta varsinainen sisäpiiri on tiukkarajainen vakiintunut yksikkö, johon on vaikeaa päästä mukaan. Sisäpiiriytymisen ymmärtää helposti silloin, kun piiriläisiä yhdistää jokin tärkeä asia. Vastahakoisuus ottaa ulkopuolisia esimerkiksi erilaisiin vertaistukiryhmiin on todella ymmärrettävää. Ryhmä halutaan pitää suojaisana paikkana, jossa voidaan toimia rauhassa yhteisesti sovituista lähtökohdista. Tästä ei pitäisi olla ulkopuolisilla valittamista. Perheet ovat sisäpiirejä, joihin ulkopuolinen voi mennä kylään. Perheenjäseneksi pääseminen ei onnistu järin helposti, paitsi jos heti tullessaan on perheen pieni lapsi. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä.

Haitallinen sisäpiiristä tulee sitten, jos ulkopuolisia aletaan kohdella nolosti. Jos sisäpiirillä on valtaa, siellä voidaan tehdä ratkaisuja, jotka vaikuttavat muihinkin, myös haitallisesti. Jos sisäpiiriläisen etu ajaa yleisemmän hyvä ohi, ulkopuoliset voivat kärsiä pahastikin sisäpiireilyn takia. Tästä lienee riittämiin esimerkkejä politiikasta ja taloudesta.

Jos jollakulla on kokemusta haitallisesta blogien sisäpiiristä, olisi mielenkiintoista kuulla! Huom. en kysele siksi, että voisin väittää vastaan, vaan silkasta uteliaisuudesta.

***

Mietin joskus, että eläytymiskyvyttömyyteni blogeissa kaikuvia sisäpiirihuuteluja kohtaan johtuu ehkä siitä, että synnyin melko jykevään sisäpiiriin. Lapsuuteni perhe oli suuri ja omaperäinen, useiden muuttojen tiivistämä, kun putkahdin siihen. Sisäpiirillämme oli omat puheenparret, vitsit ja muistelukset. Koulussa olin outolintu enkä suinkaan koululuokan prinsessoja. En edes yrittänyt mainstreamiin (yritys olisikin ollut tuhoontuomittu), vaan valitsin mieluummin ulkopuolisuuden. Olin tarvittaessa itse oma sisäpiirini koulussa ja kotona sitten osa isompaa reppavaa porukkaa. Samastuin pennillä mieluummin perheeseen kuin koulukavereihin.

Toisin kuin Groucho Marx, halusin olla vain sellaisessa kerhossa, joka hyväksyy minut jäsenekseen. Joskus kodin ulkopuolisissa kerhoissani oli vain yksi jäsen, mutta useimmiten sentään muitakin ja hangaroundit päälle. Joskus jälki-ihmettelen (jälkiviisauteen en ole vielä päässyt), mistä tuo itsetunto oikein putkahti. (Kannoin kuitenkin mukanani myös häpeämisen ja sekalaisten huonommuudentuntojen lastia.) Jokin pohjimmaisen meitsiliinin hyväksynnän itu oli päässyt kasvamaan hyvään maaperään ja siellä se sinnitteli karut kouluvuodetkin läpi. En pitänyt itseäni muita parempana, mutta minulla oli vahva käsitys, että tämmöisellekin otukselle on olemassa sija tässä maailmassa.

Tässäkin olen palaamassa juurilleni. Nuorena aikuisena olin liikaa mieliksi muille itseni kustannuksella, mutta nyt riittää pelleily, kun keskiäkä kolkuttelee ovella. Mielistelystä ei ole koskaan ollut lopulta muuta kuin haittaa, vaikka akuuteissa tilanteissa olen päässyt hetkellisesti helpommalla, kun olen viestinyt jotain muuta kuin ajatellut. Kohtelias ja huomaavainen pitää oleman, mutta tallottavaksi tai teeskenteleväksi ei tarvitse äityä. En enää harrasta nakertavia ihmissuhteita enkä lähde typeriin leikkeihin mukaan.

Lapsuuteni sisäpiiri on yhä hengissä, erilaisena tietysti. Vaikka en jaksa nähdä äidin sairasteluissa mitään hyvää, ne sentään ovat lähentäneet meitä toisiimme. Pidän nyt taas uudella hehkeydellä sisaruksistani, jotka ovat hidon hyviä tyyppejä, etenkin tärkeimmän, eli sydämen kohdalta. Enkä nyt tarkoita sitä elintä.

Säästöä

Poliitin Oskun esimerkin innostamana läksin minäkin säästämään. Ensin säästin itseäni antamalla hammaslääkärin poistaa tulehtuneet rääpikkeet hampaani sisuksista. On tosi outoa olla ilman kipua. Sitten säästin ostamalla kahdet luistimet (- 50 %) ja yhdet monot (- 20 %), joilla hiihdellään sekä luistellaan tämä talvi ja ensi vuonna maksan taasen vähintään satasen isommista vehkeistä, ellen löydä jostain käytettynä. Pojan luistimen koko on 38. Eikö jalan kokoon ole mitään rajoituksia? Miettikää millaisiin kanoottivuoriin kompastelen muutaman vuoden kuluttua.

Toisaalta jossain vaiheessa voimme käyttää toistemme kenkiä hetken aikaa ennen kuin tuo korsto huristaa ohi. Kenkävalikoiman laajentuminen ei voi olla huono asia, niin totta kuin nimeni on Imelda.

Särkypotilaana olen säästynyt sekalaisilta rasituksilta. En esim. voinut mennä kahden tunnin istunnolle enkun opettamista opettavalle kurssille, koska yhtäältä pahnakoodi ja toisaalta kipu. Niiden välillä hilluessa pitää välillä sahata ees taas kuin häkkiin heivattu taigeri ja sitten taas maata koomassa ja yrittää olla olematta pahoinvoipa. Mutta poink! Pipi on poissa! Kaksi tööttäystä puudutetta eikä edes se kuvottava hammaskanavien rassaus sattunut. (Se oli vain kuvottavaa. En saanut pinnisteltyä rassausvisualisaatiota pois päästäni, vaikka yritin. Ja siitä tulee ääni.) Sen jälkeen en ole tarvinnut troppia. Hurlaa!

Nyt kun olen säästänyt näin hurjasti, voin törsätä ja lähettää Tosikoisen käytöskoulu Ässään. Hän nimittäin säännöllisesti kutsuu minua pikku äiti pulleroiseksi ja halaa. Ei kai tuollainen äitien hysteerinen naurattaminen voi olla normaalin ja reippaan lapsen tervettä käytöstä, mitä?

Viisuvoitto Porvooseen

Eilen juhlittiin Tampereella valtakunnallista kehitysvammaisten päivää ja samalla pidettiin euroviisukarsinnat. En löytänyt valtavirran verkkojulkaisujen piiristä linkkiä uutiseen. Paperi-Aamulehden kannesta bongasin ilokseni kuvakin. Kehitysvammaisten tukiliiton sivulta sentään löytyy Portugaliin Suomea edustamaan lähtevän laulajan kuva ja muuta tietoa. Onnea matkaan Jenny Kuroselle!

PS. Paiskatkaa linkillä, jos satutte osumaan uutisoinnin äärelle.

Niin minäkin teitä, kohtalottaret!

Ensimmäinen yö viikkoihin, kun olisin tyttären puolesta saanut nukkua aamuun asti (kiitos huolellisen ja sinnikkään lumiukkorasvauksen?) ja mitä tapahtuu? Pahnakoodiin, ibuprofeeniin ja kynnenalusten tikuttamiseen talttumaton hammassärky herättää 02.15 ja valvottaa aamuun asti. Heti kun sain hammaslääkärin kiinni, luupalan hyväkäs alkoi esittää vain lievästi aristavaa, mutta en mene halpaan. Anelen luultavasti ensin parin päivän antibiootteja ja sitten vasta juurihoitoa. YTHS:n puoskari jätti taannoin ikuisen kammon äkäisesti tulehtuneen hampaan juurihoitoa kohtaan. "Ei tätä voi puuduttaa, kun kipu antaa tärkeää informaatiota."

Pahuus

Aamulehdessä kirjoitettiin sairaanhoitajasta, jolla oli takanaan 98 ketjutettua määräaikaisuutta, sekä parista muusta pätkätyöläisnaisesta. Määräaikaiset suhteet katkeavat aina ennen kuin on oikeutettu lomaan tai muihin etuihin, kuten sairauskassan jäsenyyteen. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ihmistä pidetään puhelimen päässä roikkumassa, koska elanto on kiinni pätkistä. Ken menee hurvittelemaan leikkaukseen ja kieltäytyy sen varjolla pätkästä, tulee rangaistuksi työttömyydellä.

Käyttelen näitä pahuus-tyyppisiä ilmauksia melko varovaisesti, mutta en keksi tuollaiselle kohtelulle muuta selitystä kuin ihan sen itsensä.

Instituutioiden tuottama pahuus häivytetään, sairaanhoitopiiristä sanotaan -tyyppisten ilmausten taakse. Ihmiset siellä tekevät ratkaisuja, eivät laitokset.

(Samassa lehdessä oli myös hirvittävistä julmuuksista kertova lapsisotilasjuttu, jossa luultavasti on myös kyse pahuudesta ja isosta kasasta muitakin ongelmia. Äärimmäiset jutut aiheuttavat minulle äärimmäistä ahdistusta, joka puolestaan halvaannuttaa ymmärryskyvyn, joten ei siitä sen enempää.)

Rituaalien juhlaa

Tänään on todettu, miten pinttymät tihentyvät ja laajentuvat, saavat uusia, tiukempia muotoja. Muutto, epäilemättä, remontti ja kaiken muuttuvuus sekä yleinen sekamelska, kun talossa ei vielä ole tarpeeksi säilytysvehkeitä. Edes eteisen vaatekaappia. Tällaiset asiat saattavat kammeta autisteja tolaltaan.

Aiemmin puhuin siitä, että oven pitää olla etulukossa (vrt. takalukossa) pojan tullessa kotiin. Tänään totesimme mm. sen, että jos laiskuuttani teen perunamuusia pakastevalmisteesta enkä oikeista perunoista, Esikoisen pitää saada ottaa muusipurtilo Gaylordin*) pakasteosastosta. Jos mude ottaa purtilon alakerran pakastearkusta ja pyöräyttää sapuskat pojan huomaamatta, seuraa kahden tunnin huuto ja sekoilu ruoan äärellä.

Aamuisin vallitsee tarkkaan määritelty säännöstö siitä, kuka saa naksuttaa mitkä valot päälle missä vaiheessa aamua. Koulutaksiin siirtymisen rituaaleihin kuuluu mm. parittoman hansikkaan tarkastelu parittoman hansikkaan tarkastelupisteessä, alakerran valojen naksuttelu ja Gaylordin äärellä roikuskelu useaan otteeseen. Leivät paahdetaan tietyn kaavan mukaan kolme kertaa ylös alas toimittaen, minkä jälkeen viehättävä palaneen leivän katku vallitsee huoneuistossamme**). Poika tietysti itse voitelee leivät salaista suunnitelmaa noudatellen eikä siihen sovi sekaantua, tai MUUTEN.

Iltapäiviin ja iltoihin kuuluvat omat tärkeät rituaalinsa ja niistä poikkeaminen sotkee täysin poikaparan pollan. Hänen sisäinen järjestyksensä vaatii näitä rutiineja, joten väkivaltainen jyrääminen suistaa hänet vain entistä pahemmin tolaltaan. Maailma vain ei voi toimia aina näiden rutiinien mukaan, joten trtts vaihteeksi thr jtn.

Uskon, että vain paluu perusasioihin voi auttaa. Kodin puolesta selkeät rutiinit ja kodin jämäkkä struktuuri. Kuvallinen päiväjärjestys takaisin. Sitkeä pertitys, että kontakti ei pääse ohenemaan enempää ja jotta pojalla olisi mahdollisuus paremmin ilmaista tarpeitaan. Maanantaina soitamme remonttiheebolle ja hyväksymme 900 euron tarjouksen portaiden alle rakennettavasta vaatesäilytyskokonaisuudesta. Huomenna askartelemme vaihteeksi yksityiskohtaisempaa kalenteria.

Kunpa vain ihminen jaksaisi joskus jotain. Toisaalta eipä ole oikein vaihtoehtoja. Kävely viimassa jäällä oli kyllä aika rouheennuttavaa, suosittelen. Ainakin, jos tavallani omistatte melkein Gaylordin***) kokoisen punaisen untuvatakin.

*) Kaksimetrinen rosteripintainen jää-pakastekaappi vaatii korskean nimen.
**) Tällainenkin versio huoneistosta ja huoneustosta on tavattu jossain painetussa julkaisussa.
***) Arvaatteko, että minusta on ihanaa hokea tuota nimeä.

Lainalaisuuksia

Jos perheen toinen iso ihminen on rivitanssimassa työreissussa, lapset nukkuvat huonosti. Kun heidät kerää isoon sänkyyn, ettei tarvitsisi itse singahdella rauhoitteluretkille mihinkään, kahden maissa aamulla pienempi potkaisee vahingossa isompaa, joka päästää säikähdyspisut. Aamulla, kun kaikki ovat tillin tallin myllätyn yön takia ja pojan pukeutuminen on vaikeaa haastavaa, taksi onkin etuajassa. Raah. Eikä edes tervehdystä sanota taksista. Niin!

Yrittäkää kestää, sillä tarinalle tulee onnellinen jatko.

Iltapäiväksi tulee pelastava täti, koska alun perin piti minun menemäni tenttiin tänään. Lopun perin en saanut tenttikirjoja ja - pitäköön tunkkinsa - en olisi niitä jaksanut lukeakaan. Siispä lepoa ja zoppailua! Vaikka ostaisi pullon viiniä ja tapashörhötyksiä illaksi sen toisen ison ihmisen kanssa jaettavaksi.

Maantietoisku: Lainan maa, tuo lainalaisuuksien kaunis syntysija, on siellä Uhanan ja Kurinan lähistöllä ja voi olla että lainalaiset ymmärtävät kurinalaisten ja uhanalaisten kieltä.

***

Luettuani raskaasti eläytyen Juniperin järkyttävän pahasta takaiskujen sumasta aloin mietiskellä asioita, joista on ollut minulle apua pahoissa paikoissa.

Siitä on melkein aina kaveriapua, kun ihmiset haluavat tapailla normaalisti, vaikka tietävät minulla olevan vaikeaa. Ei tarvitse koko ajan kyyhöttää vaikeuksien huppu päässä, kun voi kurkistaa normaaliin ja jutella, hassutella ynnä muuta kaverillista. Ehkä pirauttaa pienen itkunkin ilman, että toinen menee rikki. Yksi kamu joinakin hyvin tiukkoina hetkinä sanoi, että puhelin on päällä myös öisin. En soittanut koskaan, mutta oli rauhoittavaa tietää, että siellä jossain yön pimeydessä minulle vilkutti himmeä kännykän valo. Kun olkaluuni oli katki, ystävätär tuli kanssani halliin kanniskelemaan ostamiani jouluruokia muina naisina. Pari tyypillisen tehokasta esimerkkiä mainitakseni. Jostain syystä nämä auttaneet ihmiset eivät koskaan tule jälkikäteen perimään saataviaan tai huutelemaan sankariteoistaan.

Muistaakseni olin itsekin auttamishaluinen ja eläytyväinen ihminen niihin aikoihin, kun oli tuota energiaa hieman enemmän muille jakaa. (Soisin olevani nytkin.) Palaute auttamisesta on jälkikäteen monesti semmoista, että jotkin asiat, joita ei tehnyt erityisesti auttamistarkoituksessa, ovat olleet niitä parhaita pökkäyksiä ylöspäin ja parempaan suuntaan. Hyvä tahto ja läsnäolo taitavat riittää pitkälle tässä lajissa.

Virpi Salmi

Epäilen, että tämä on Intterwepin johtavia Virpi Salmi -sivustoja, sillä Sitemeteriä vaklaamalla olen havainnut täällä käyvän alvariinsa Salmi-aineiston googlaajia. En tiedä Salmesta muuta kuin sen, että Myö Naesia en viitsi lukea, ellen saa sieltä annosta Salmi-akkia, mustaa, suolaista ja ravitsemuksellisesti kyseenalaista kamaa. Nyt sitä tauon jälkeen taas saa Me Muikkiksista, kuten myös dieettejä, meikkivinkkejä, juoruja, lyhenneltyjä jatkotarinoita, julkkishaastatteluja ja mojovia juttuja moninaisista aihelmista. Kuten asiaan kuuluu. Aion nauttia tänäänkin annoksen kyseistä mikstuuraa. Toimii parhaiten suklaavaahtokylvyssä lilluessa.

PS. Vink vink. Voin ottaa ilmaisen tilauspätkän korvaukseksi mainostamisesta. Sorvaan myös mainoslauseen valmiiksi: Myös uupuneen omaishoitaja-aineenopettaja-dropoutin valinta!

Asiakaspalvelu alkaa aalla

Eräät ovat yksinhuoltajina pari aamua SP:n työreissun takia ja aika hermona, kun Esikoisen laittaminen taksiin on yhdelle ihmiselle iso ponnistus ja Tosikoinenkin vaatii oman huomionsa. Eräät kumminkin sankarillisesti saivat koulupoikansa tänään jopa vähän etuajassa tienposkeen. Siellä tienposkessa sitten eräät odottelivat poikansa kanssa taksia viidentoista asteen pakkasessa ja kävivät välillä rauhoittelemassa Tosikoista, jolle tuli kakka- sekä muuta hätää.

Kun taksi saapui viimein kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta, eräät hupakkomaisesti kuvittelivat kuulevansa jotain a-alkuista kuskilta. Sen sijaan eräät saivat märästä rätistä naamalleen, kun poika on herättänyt pahennusta jättämällä toistuvasti poistuessaan oven auki. Eräiden pitää nyt opettaa lastaan sulkemaan taksin ovi lähtiessään. Kuski on sanonut monta kertaa, mutta ei ole auttanut.

Kuski ei tietenkään tajua, mitä pyytää. Totta kai sanon Esikoiselle asiasta ja piirrän kuvat, mutta pahoin pelkään, ettei se riitä. Autismikuntoutus on monesti tuhannen toiston pedagogiikkaa ja luulenpa, että meidän prioriteettilistallamme on muita asioita ennen tuota ovihommelia. Vaikkapa a-sanan käytön opetteleminen.

Kafkalla, Kaura puhelimessa

Minusta ei tule opettajaa. Koska on fyysisesti mahdollista saada kaksi kälyistä opintosuoritusta*) valmiiksi vasta toukokuussa eikä maaliskuussa, olen kelvoton edes hakemaan opettajankoulutukseen tänä keväänä. Seuraavana keväänä on turhaa hakea, koska opintoni vanhenevat kesällä 2008 ellen valmistu. Maistereita taas ei huolita opettajankoulutukseen.

Taidan mennä viiden tunnin lenkille. Nyt, kun olen lähettänyt muutaman sähköpostin, joissa varmistan, että homma voi todellakin olla näin syvältä ja poikittain.

*) Byrokratian kääntäjiltä vaatimia filologian lisäopintoja. Arvioni mukaan ne eivät taida isommin vaikuttaa pätevyyteeni opettajana, vaikka ovatkin kivoja ja mielenkiintoisia. Etenkin kun opettaja-ajatukseni suuntautuvat erityispuolelle, ammattiopintoihin ja vapaaseen sivistystyöhön, joissa kielitiede ei ole keskeisessä asemassa.

Possu ehti kasvatustieteisiin

Luulin jo, ettei postmoderni teorbi tule enää ahdistelemaan minua kaikkein oikeimpana vaihtoehtona, mutta hei, kasvatustieteissä se on vallalla nyt! Nimittäin konstruktivismi! Ainakin täällä meillä päin. Hiihaa. Alkoi kuulostaa jo lähes solipsismilta se, miten kaikki vain tapahtuu oppijan päässä eikä mitään tietoa tai totuutta ole, mutta ehkäpä käytännössä kuitenkin jotain tietopuoltakin oppimistilanteissa yritetään liikutella.

Olisin ehkä ollut innoissani tuosta kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt jotkin jutut tökkivät ärsyttävästi hermostoon. Yritän joka tapauksessa olla avoin ja noukkia röyhkeästi kaikki rusinat kaikista pullasista behavioristisista näkemyksistä lähtien. Niitähän nimittäin piisaa kyllä.

Sanotaan behavioristien teoriaosastosta mitä tahansa (mutta ei nyt), heillä on toimivia metodeita. Etenkin se, että palkitseminen vahvistaa opittua ja motivoi oppimaan lisää. Tämä käsitys on käsittääkseni todettu paikkansapitäväksi uudestaan ja yhä uudestaan käytännössä. Behavioristien selitys sille, miksi näin on, ei ehkä kestä mulkoilua. Ainakaan en itse pidä "ehdollistamista" hirveän tyhjentävänä käsitteenä, kun palkitsemisesta opetuksen yhteydessä. Palkkiohan tulee oivaltamisesta, onnistumisesta ja siitä olosta, että on hyvä tyyppi yhteisössä. Huomiosta, palautteesta.

***

En ole vielä ehtinyt edistää painopeittoasiaa, mutta pikaratkaisuna päätin kokeilla pötkylää. Kannattaa jutella AS-ihmisten kanssa! Muutenkin, mutta myös siksi, että saa loistavia ideoita lapsensa nukkumismukavuutta ajatellen. Ostin isomman (140 cm) ja pienemmän (80 cm) tyynypötkylän Hallituskadun loistomyymälästä, josta saa lähes kaikkea (tosin huom. ei Poly-pellettejä, ainakaan vielä). Pötkylät ovat mukavan jämäköitä, sopivan pehmeitä ja lapsen itsensä liikuteltavissa. Mietin nimittäin lapsen käytöstä isän ja äidin vuoteessa, millaista stimulaatiota hän hakee ja päätin testata, auttaisiko tuommoinen halailtava ja sopivasti puristuksiin aseteltava vehjes mitään. Painopeittoprojekti on silti edelleen voimassa!

Win-win-win vastaan Periaate

Sain taas sellaista postia sossusta, että järki oli paeta saunan taakse lopettamaan itsensä. Siis ei mitään uutta, ihan sitä samaa sata kertaa koettua Mitä teidän omaishoitopersheen tarpeet meille kuuluvat? Tässä on palvelut. Jos ei passaa, voi voi. Periaate on nimittäin tärkein. Periaatteen mukaan omaishoitajan tukeminen tarkoittaa, että hoidettava viedään hittoon muiden hoidettavaksi sen mukaan, mitä laki määrää. Ei sen väliä, että tuommoisesta hoidattamisesta aiheutuvat seuraamukset saattavat tehdä "vapaista" yhtä helvettiä.

Vaan olisihan se kamalan epistä, jos omaishoitaja saisi hoidattaa muutkin kakaransa kuin sen vammaisen yhteiskunnan tuella. (Tai jos hän saisi herraskaisittain joskus lintsata siivouksesta, kuten siivouspalvelusetelikokeilussa.) Hyi olkoon. Periaatteesta pidetään kiinni kuolemaan (ei omaan) asti, vaikka räätälöinti olisi niin veronmaksajalle kuin omaishoitajalle kuin itse hoidettavallekin parasta.

Se ennenkuulumaton asia, jota kysyin, oli mahdollisuus saada omaishoidon vapaa parina viikonloppuna tänä vuonna perhelomituksena. (Ei mikään oma loistoidikseni, sillä monilla paikkakunnilla perhelomitus on yleisesti omaishoitajilla käytössä.) Semmoisen ihmetädin turvin voisimme olla miehen kanssa esim. puolentoista vuorokauden verran kaksin ja käydä vaikka uimassa, naim syömässä ja nukkumassa jossain rauhassa. Eihän semmoinen käy, kun perhelomittaja maksaa kunnalle jopa hiukan enemmän kuin laitos (haluaisin kylläkin itse nähdä vertailuluvut, koska pidän tuota hieman epäuskottavana). Mieluusti kustantaisin itse erotuksen, mutta eihän semmoinen passaa. Kunta mieluiten korvaa ne laitokset, joihin tämä hoitaja hoidokkeineen kärrätään ennen pitkää.

Sääntö numero 6: Mene heti ulos kävelemään ultravitutuksen tullen. Heti. Tai okei, saat ensin pukea säänmukaiset varusteet, kunhan menet. Ja kävelet. Tai juokset. Muista! Ulos, heti, kävele tai juokse. Ihmiselle on annettu vain tämä yksi polla ja sen räjähtäminen on suotavaa estää.

Turismi

Olen joskus maininnut rattuslaisen teorian, jonka mukaan pinnan lyhentyminen johtuu liian kuivista olosuhteista. Tällöin oikea hoitotoimenpide on pinnan huolellinen kostuttaminen asianmukaisilla aineilla. Testasin tätä jälleen eilen. Lykästi, nimittäin Veera oli jo aiemmin varannut sihteeriltäni Jean-Lucilta (jonka nimen V. tosin säännöllisesti muisti väärin, mistä syystä olen joutunut ekstensiivisiin lepytystoimiin, jopa palkankorotuspaineisiin) audienssin Tampere-turismointinsa lomaan. Strategiapalaverimme pidettiin strategisesti Tillikassa Heikki Kinnusen toimiessa suojelijana. Pinna kostui ja on nyt varsin vetreässä kunnossa! Loistavaa.

En tiedä onko säälittävää vai säälittävää se, että olen itse aika täpinöissäni menossa Pieksämäelle matkailemaan. Tietysti olen innoissani autismipäivien anneista, kuten aina, mutta nyt jaksan olla ilahtunut parin tunnin junamatkasta ja omasta hotellihuoneesta, jossa saan nukkua yksin ja siitäkin, että voin tepastella vieraalla paikkakunnalla turistina. Aaah. Tok tok.

Suunnittelen myös kirjastoturismia. Ainakin Antitädin ja Jemoryn kirjastoissa pitäisi päästä käymään, mielellään 1-2 natiaisen seurassa. Wilhelmiinalassakin on ollut aie käydä jo ties kuinka pitkään, tosin ulkoturisevista syistä. Pidemmän välimatkan kirjastokohteita on ainakin Kallion kirjasto, joka on tuttu vielä antitätiläläistäkin kaukaisemmilta ajoilta. Välttämätön kohde jonain päivänä on myös Walton-on-Thamesin pieni, mutta ihana tomuluola, josta lainasin au pairina kirjan poikineen. Olisiko väellä Dublinin kirjastoista suosituksia?

PS. Osallistukaa hyvät ihmiset PMS-logon luontikarkeloihin! Kommenteissa alla on jo ilmoittautunut muutama erittäin lupaava ehdokas. Olen ilahtunut.

Toinen PS. Sole tarkoittaa merianturaa.

Old King Cole was a merry old sole

PMS on onnellisesti ohi tällä erää. Karmeaa tehdä mutsihommia tai olla mutsin lapsen pestissä, kun pinna on kutistunut normaalista sadasosaan. Wilhelmiina (liekö tuo edes hänen oikea nimensä) antoi kommentissaan inspiraation! Aloin heti kehitellä mielessäni PMS-vaarasta varoittavaa merkkiä, jonka voisi aina kriittisinä aikoina liittää bloggauksiinsa. Tekisin sen itse vaikka leikkaa-liimaa Paintilla (tällä erää minulla ei ole järeämpiä vehkeitä), mutta mieluusti tarjoan tehtävää myös Blogistanin paremmin varustetuille kuva-intomielille!

Alustavan speksini mukaan pemssivaroitukseen tarvitaan pääkallo ja ristissä olevat luut (mustalla), lieskojen peittämä tausta ja kirjaimet PMS (vaalealla?). Tällä merkityt kirjoitukset luetaan omalla vastuulla ja lisäksi niiden esiintymisistä voisi hyvin seurata, miten feromoniviestit kulkevat digitaalisessa ympäristössä synkkaamassa kaikkien bloggaavien naaraxten kiertoja.

Jos juuri sinulla on aikaa, väsää tuommoinen tai ihan toisenlainen räleä merkki ja lähetä minulle 27.1. mennessä. Järjestetään merkeistä näyttely! Jos höveli merkinlaatija suo, merkkiä saa jopa käyttää vapaasti blogeissa. Tietenkin hyviin tapoihin kuuluu, että jostain merkin läheisyydestä löytyvät laatijan krediitit.

Miltä kuulostaa? Kilpailuhinkuiset voivat äänestääkin parhaasta merkistä, mutta minusta olisi parasta, jos olisi pieni galleria, josta kukin voisi valita mieleisensä.

***

Elmis pääsi vihdoin kommentteihin ankarine vihjailuineen! Hurlaa! Miten se tapahtui? Muut Veijo Bloggerin sortamat haluavat tietää!

***

2-vuotispolkka sai niin paljon hyviä kommentteja, että olin joutua pulaan kommentoidessani takaisin. Ja jouduinkin. Veijo B. yhteistyössä Veijo WLANin kanssa pyyhkäisi puolen kilometrin mittaisen vastaukseni hiddoon. Mokasin melkein valmiin kommentin myös toistamiseen, kun poistin pari tuplakommenttia. Tietokoneturhautuminen on aika tehokas turhautumisen laji, voin kertoa, jos ette jostain syystä sattuneet vielä tietämään.

Jospan ja muiden kanssa ihmettelen myös, miten vakiintuneelta ja harmaapartaiselta (te käytitte jotain muita sanoja) blogini näyttää, vaikka se on näin nuori. Lähes nyypiö! Ainakin sisäinen nyypiö. Olen myös samaa mieltä Celian kanssa siitä, etten ole ihan hetkeen vielä tyhjentänyt vammaisteemaa (tähän kohtaan voisi tuikkaista hymiön, mutku en saata).

Juniori-Oblomovin kommentti kehaisi ihanasti kylkiluun väliin, mutta herätti mietteitä. Olen tietysti miettinyt aina kirjojen kirjoittamista (kukapa kirjallisesti suuntautunut ei), mutta myös tuumannut blogin olevan erinomainen purkupaikka kaikelle sille, mitä en halua mahdollisen fiktiokirjan rasitteeksi (tunnetaan nimellä omaelämäkerrallinen höhhö). Mainittakoon, että omaelämäkerrallisesta matskusta on tehty erinomaisia teoksia. Epäilen vain, ettei se onnistuisi minulta. Siitä tulisi esimerkiksi ärsyttävän puolueellista ja tendenssimäisyys hiippailisi joka väliin. Tästä pursottimesta tuleva kama on mielestäni leimallisesti blogimaista. En keksi muuta julkaisukanavaa, jossa tällainen toimisi yhtä hyvin. Enkä siis ajattele blogia vain höhhön purkupaikkana, vaan omana hauskana kommunikaatiovälineenään.

***

Jotta tässä säläpostauksessa olisi varmasti tarpeeksi supstraalia, lisään myös Ruun kommentissaan suositteleman (ja aiemminkin ihan liian kauan sitten blogissakin fanittamani) Temple Grandin -linkin.

Pemssi puhaltaa

Onpa ollut oikein mehevän PeMSsinen päivä! Muuten käsi alkaisi kauhoa kitusiin uudelleen mielipidelääkettä, mutta tiedostin hormonaalisen tilanteen ja päätin katsoa hommeleita sen yli. Voihan peppu. Äkäinen, paranoidi, ahdisteikselevainen, itsesäälinen, yltiöväsynyt, masentuva ja huonovointinen. Kerta kaikkisen hurmaava oma itseni.

Hyvä puoli tässä on se, että flirttaavan misantropian yrittäessä mua siivosin blogilistan tilauksiani ja puhelimeni ylipullahtanutta kontaktikortistoa. Kaikki pelkästään työhön liittyvät kontaktit ja asunnonvaihdon jäljiltä roikkumaan jääneet kontaktit saivat häipyä. Blogilistan siivoamista en osaa perustella järkevin syin, mutta lyön vaikka vetoa, että alan kaivata poisruksimiani blogeja jossain vaiheessa. Erityisen hyvä puoli oli se, etten käynyt kirjailemaan penseitä tymppisfiiliksiäni mihinkään missään muodossa.

Saatan olla passiivinen kirjoittamaan ja kommentoimaan tulevina päivinä, koskapa vanne kiristää päätä ja tunnen alati yltyvää himoa ryhtyä kukkakauppiaaksi ja kosketella patsaita. Tämän kirjoittaminen tavallisesti - mutta ei aina - edeltää kiristyvää päivitystahtia. Saapas näkee, kuinka kengän käy.

Blogeissa on hirveän tavallista vihjailla sinne tänne sekalaista ikävää nimeä, nimimerkkiä tai muuta tunnistettavaa mainitsematta. Paranoidissa ja deppa-alttiissa mielialassa on siis syytä välttää joitakin blogeja kuin ruttoa tai muuten alkaa sovitella noita ikäviä juttuja itseensä täysin tarpeetta. Normaalisti jätän epämääräiset vihjailut omaan arvoonsa tuumaten, että tyypit tulevat sanomaan minulle suoraan, jos on jotain asiaa ja silloin on kenties jopa mahdollista parantaa tapojaan tai korjata väärinkäsityksiä. Jos eivät tule, omahan on pösillöliemensä ja keittykööt siellä.

Lisäys aamulla: Hahhaa, noin sitä pemssipäissään aletaan vihjailla nimeltä mainitsematta, että joissakin blogeissa vihjaillaan nimeltä mainitsematta. Mutta se on kyllä tosi tavallista ja epäilen, että olen itsekin sortunut siihen joskus aiemminki enkä jaksa keksiä mitään hyviä esimerkkejä. Otan vain opiksi tästäkin oman oksan nakuttelusta ja menen hohotellen tuonne.

Neurospekiaalit, liittykäämme yhteen!

Piti kirjoittaa eilisesta ADHD-keskustelusta nimeltään Tyhmä, laiska ja huolimaton, jonka katsoin televisiosta. Jaksoin keskittyä melkein alusta loppuun asti, kun istuin jumppapallon päällä! Se oli mielenkiintoinen ja etenkin Jarmo Luttisen (luikuri Tattisena myös tunnettu) tarinat omista kokemuksistaan osuivat. Hänellä oli yllättävän tuttuja juttuja, vaikka itse en olekaan ADHD-ihminen. Lapsuusaikojen poikkeavana oleminen ja uupumuksen tuottamat ADHD-tyyppiset oireet riittivät kevyesti samastumiseen. Otin häneltä lisäbuustia työkalupakkiini, kuten myös yhdeltä mainiolta AS-ADD-naiselta, jonka kanssa juttelin toissapäivänä.

Nämä neurologiset setit ovat selvästi sukua keskenään ja joskus tuntuu, että diagnoosi on turhankin paljon sattumasta ja diagnosoivasta tahosta kiinni. Ajan alkuperäiseen diagnoosiin lisäillään tarkennuksia ja näin tulee tupla- tai tripladiagnooseja. Näitä A-alkuisia on runsaasti samoissa suvuissa tai perheissäkin, joten oletettavasti yhteistä geneettistä pohjaa löytyy. Ei ihme, että moni juttu kuulostaa turkasen tutulta ja moni pärjäämis- ja kuntoutusmenetelmä on identtinen. Liittäkäämme siis voimamme yhteen!

Sanonpa jälleen, että todennäköisesti tämä diagnoosikartta muuttuu parin tulevan vuosikymmenen aikana huimasti ja sitä myöten turhat rajat ja muurit kaatuvat eri ryhmien väliltä.

Siis piti kirjoittaa jotain kunnollistakin, mutta en jaksa, sillä kävin shrinkkilässä valittamassa väsymystä ja nyt olen ihan poikki. Aivot nyrjähtävät, kun väsyttää. Huoh.

Jokapäiväinen palapelimme

Olen hoksannut, jaksanut ja muistanut tänään toimittaa jopa monta asiaa! Autismikuntoutuksen oppeja mukaillen annan itselleni nyt vilpitöntä kirjallista ja kuvallista kiitosta onnistumisista ja yritän olla tuijottamatta virheitä ja viivästyksiä. Pelkkä ongelmiin tuijottaminen lannistaa tietysti ketä hyvänsä, se ei valitettavasti ole autistien erikoisuus. Onnistumisten toteaminen voi olla erittäin opettavaista ja sukseen varassa jaksaa paremmin kehittää heikompia juttuja.

Harmi, että suhtaudun hieman naureskellen omiin kehuihini, mutta amerikkalaisten oppien mukaan ne vaikuttavat uskomattakin. Muiden antamat vilpittömän tuntuiset possutiivipalautteet vaikuttavat onneksi nykyään heti, kuten eilisen synttäripostauksen kommentteja lukiessa olen saanut huomata.

Häiriöklinikalla oli tänään teemasta juttua. Olen itse miettinyt runsaati virheiden ja vahvuuksien teemoja kielenopetuksen yhteydessä. Kuka ei olisi nauranut tai joutunut naurunalaiseksi jonkin kielen tunnilla? Kuka ei olisi hävennyt yhdentekevää virhettä? Kuinka paljon se virheiden häpeämisen kulttuuri edes oli opettajasta kiinni? Miten opettaja voisi saada oppilaat rennommiksi virheiden tekijöiksi ja hiffaamaan, että yrityksen ja erehdyksen kautta ne huiputkin oppivat? To err is human, to moo bovine (tuntematon viisastelija).

Vaikuttaa siltä, että Esikoinen pääsee keväällä kokeilemaan Tulppaanikodin palveluja. Jännittävää! Olen myös järkännyt itseni Autismin talvipäiville tänäkin vuonna. Tulkaa moikkaamaan, jos olette silloin Pieksämäellä! Kaikkihan siellä kiinnostaa, mutta tänä vuonna erityisesti taide autismikuntoutuksen tukena, autismin lääketutkimus ja Avekki-koulutus: toimintatapamalli väkivaltatilanteiden ehkäisyyn ja hallintaan hörisyttävät korvia jo etukäteen. Luultavasti olette jälleen näkevät kuohuvaa intomieltä, noilla koulutuksilla tuppaa olemaan perin humalluttava vaikutus kaltaiseeni blondiiniin.

PS. Aina voi palkita itsensä tekemällä päivittäisen palapelin. Se oli miellyttävän vihreä tänään.

Kakkua pöytään!

Päivälleen kaksi vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Olin seuraillut Pinserin listaa jonkin aikaa ja päätin kokeilla omaa alakulttuurijulkaisua. Blogista tulikin helppo ja luonteva jatko sekalaisille aivopäästöille, joita olin tuottanut kansainväliseen tietoverkkoon pääasiassa suomen kielellä vuodesta 1992.

Melko nopeasti huomasin, että pollaani oli kertynyt runsaasti ajateltavaa ja kirjoitettavaa vammaisteemasta. Suuri osa koko valtaisasta ajatus-tunnesyheröstä oli vain kykkinyt sydämen ja mielen päälla langanpäitään heilutellen, mutta nyt olen saanut sen liikkeelle, setviytymään ja joraamaan. Ainakin omasta mielestäni. Samaten moni muu teema on liikahtanut eteenpäin, kun olen ajatellut kirjoittamalla ja saanut arvokasta palautetta teiltä.

Ajoittain mieleen hiipii tunne, että jos tämä blogi olisi metsä, alettaisiin olla jo kliimaksivaiheessa. Siinähän suureksi kasvaneet havupuut ovat vallanneet metsän ja uudistumista tapahtuu enää paikoin. Lopulta metsäpalo hoitelee sukkession loppuun ja kaikki alkaa alusta.

Mutta eipäs nyt maalailla blogipaloja seinille, vaan otetaan kakkua*)! Ei niin pitkän ajan kuluttua meillä on myös 200-tonttuisjuhlat, katsokaa vaikka sivupalkkiin. Jos juuri sinä satut olemaan 200. tonttu, valtaisia palkintoja on tiedossa! Ainakin kahavia, tulppaanipinssiä ja lämmintä kättä!

Merkkipäivän kunniaksi spesiaalit vilkutukset myös Elma-tädille, joka on Ensimmäinen Lukijani ja hirvidieettifirmamme kantava voima!

*) Kakun tarjoaa Bobbies Baking, mikä mainittakoon tässä korvaukseksi kuvasta.

Vastaanotto Dublinissa 25.5.

Olen koko ajan nähnyt itseni viettämässä nelikymppisiä raavain kekkerein kotikaupungissa. Jotenkin toissaöinen tömpsähdys muutti ajatusten suunnan kokonaan. Ns. entisessä elämässäni järjestin runsaasti hyviä, meheviä bileitä ja hyödynsin niissä kykyäni saattaa yhteen ihmisiä, joiden aavistin pitävän toisistaan. (Minulla on semmoinen lahja, joskaan se ei ulotu itseeni kovin hyvin.) Olen aika hyvä luomaan ilmapiiriä ja ilmaisemaan tulijoille sen faktan, että he ovat tervetulleita. Juhlanjärkkäys on itsellekin antoisaa, ihanaa ja spekiaalia, joskin käytännössä itse ei ehdi juuri relailla ja nautiskella, vaan pitää hillua ees-taas pitämässä huolta kaiken sujuvuudesta. Koska nyt on fjuuelit ja muut energiat näin vähissä, mennään matalalla profiililla ainakin valmistujaisiin*) asti.

Päätin siis lähteä yksin matkalle. Tervetuloa kanssani nostelemaan muutamia hyvin valittuja olusia 25.5. Dublinin kauniiseen kaupunkiin, jos satut liikahtelemaan siellä suunnalla! Otan myös mieluusti vastaan vinkkejä hyvistä sikäläisistä pubeista ja muista turismoinneista, jos kellä olisi jaella. Minh?

Ja nyt blogi teloille siiheksi, että saan esseen valmiiksi. Sitä ennen ei ole lupa kirjoittaa, ei kommentoida. Tämä on uhkavaatimus naiselle.

Lisäys vähän vaille puoliyö: LIPSUU! Vasta puolet esseekökkäreestä valamis ja tässä taas ollaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että aivoni eivät ole lopullisesti sulaneet erinäisissä kuumissa liemissä, joita raskaiden vuosien pino lomistaan turskauttelee.

Lentolippujen vinguttaminen Visalla piristi minua niin tolkuttomasti, ettei useampaan hetkeen painanut mikään. Loistavaa! Ja taas ilahduin, kun sain sähköpostikuittaukset! Ja taas, kun etsiskelin majapaikkaa ja katselin paikallisia maisemia. Olen todellakin menossa synttärilahjaksi matkalle! Pitkä viikonloppu on juuri sopiva aika, jotta on kivaa mennä ja ihanaa palata. (Kyllä, myös me karskit ja veemäiset akat sanomme "ihana" aina silloin tällöin.) Nyt vielä pieni pätkä tekstiä ja nukkumaan. Ja seuraavat kommentit & bloggaukset saavat odottaa siiheksi, että teksti on valmis. Tai muuten.

*) Aaah, mikä ajatus.

Susiraivo + ihmiskontakti + kunnon uni = lumimyräkkä?

Yöllinen raivoaminen helpotti. Sen päälle edellisen jutun kommenttien lueskelu naksautti tyypin oikeille raiteille. Harva asia palauttaa suhteellisuudentajua niin mukavasti kuin ihmiskontakti. Ihmiskontaktin etämuoto, kommenttilodjuun jätetty viesti, funkkaa näköjään myös! Unet hurautinkin sitten reippaasti puolille päivin ja olen kuin uusi mies, eli Newmannin Pauli. Katsokaa vaikka!

Herättyäni olin täynnä lempeä kaikkia perheenjäseniä ja jopa itseänikin kohtaan, joten ei tuo ihan turha reissu ollut. Otettiin Esikoisen kanssa pienet pertityssessiot. PRT kannattaakin ottaa nyt satunnais-päivittäistä muhevampaan käyttöön, koska se ääntelytreenauksen ohella vääntää suhteen tuohon lapsen parhaaseen asentoon. Tulee luottamusta, yritystä, intoa ja iloa molemmin puolin.

Voisin ehkä suhtautua rauhallisemmin omiin halveksunnan tunteisiini. En pelkää muiden halveksuntaa, mutta omaani suhtaudun merkillisen kramppisesti. Kai sen voi antaa tulla ja mennä niin kuin muidenkin (kielteisten) tunteiden. Halveksuntani kohdistuu sitä paitsi aina jollain tapaa auktoriteettiasemassa tai muuten vahvoilla oleviin, jyrääviin hahmoihin, joten mistään übermenninkäissekoiluista ei ole pelkoa.

Aargh

Tosikoisella on ihan hirveä yskä! Aloin siinä yskijää taputellessani, asentohoitaessani ja lääkitessäni (tai SP kyllä hoiti lääkinnän), hengityksen vonkunaa kuunnellessani miettiä astmaa ja muuta hupsuttavaa. Ikiomalääkäri saa huomenissa kuunnella keuhkot, josko siellä on antibioottia vaativa pöpö kiusaamassa. Pahin yskänkohtaus lopulta päättyi oksaan, jonka jälkeen pyykkiin lähti pari settiä yöpukuja, kasa liinavaatetta ja lastenpeitto.

Nyt olisi rauhaisaa, mutta en pysty nukkumaan, koska aloin jälleen miettiä Esikoisen tilannetta. Totuushan on se, ettemme näin uupuneina jaksa tutkia ja kuntouttaa itse läheskään niin paljon kuin olisi tarvis. Toinen totuus on sekin, ettei meillä voi olla kymmentä erityisalan autismisuuntautunutta spesialiteettia hanskassamme ja kolmas, että joitakin asioita Esikoinen lähtee helpommin kokeilemaan jonkun muun kuin perheenjäsenen ohjauksessa. Yksiä asioita käynnistetään parhaiten kotona perheen kanssa, toisia taas jossain muualla. Käynnistämisen jälkeen yritetään tietysti saada juttuhomma käyttöön kaikkialle.

Koulu voi kuitenkin tehdä vain sen neljä tuntia per koulupäivä, joka ei ole tietenkään sataprosenttista kuntoutusta. Se ei selvästikään riitä - eikä voikaan riittää.

Olen hirveän vihainen TAYS:lle lastenneurologian "autismia ei ole olemassa"- ja nepsylle "otamme vain korkeatasoista väkeä" -asenteesta. Jos TAYSista olisi kiinni, lapsemme tulevaisuus on jossain suuressa keskuslaitoksessa taantumassa kasviksi. Ja se saattaa tosiaankin olla TAYSista kiinni, ellemme repäise. Pystyisinkö muuttamaan Jyväskylään tai Joensuuhun? Äh. Mietin, miten hyvin pystyn toimimaan yhdistyksessä, kun olen välillä täynnä raivoa joitakin viranomaistahoja kohtaan. Entä vertaistukityyppinä, kun tuntuu vahvasti, että tämä kaikki tästä vain pahenee lapsen varttuessa.

Onneksi tämä on suden hetken ahdistunut parahdus. Totta tämäkin puoli. Hieman hirvittää, miten paljon raivoa on pakkautunut sisääni erinäisistä lapseeni liittyvistä tilanteista. Niitä raivoja ei ihan äkkiä ole päässyt hoitelemaan pois, kun on pitänyt funkata niin särmänä, ettei lapsi joudu kärsimään.

Suunnitelma. Punttisalille raivoamaan. Yhteydenotto seuraavaan tahoon, kun nepsy näyttää keskisormea, jotta mitä tehdään. (Pojan raahaaminen tunnin istunnoille outoon paikkaan outojen tyyppien kanssa päiväjärjestyksen rikkoontuessa ei luullakseni anna niin paljon kuin ottaa. Olisiko kevalla jotain muuta vaihtoehtoa olemassa?) Kysymys Esikoisen koulun reksille, mitä hän tuumaa siitä, että hänen kouluaan mainostetaan ihan sairaalakoulun veroisena nepsyllä. Kenties yhteyttä myös tuohon harkitsemattomien lausuntojen automaattiin, itseensä lääkäriin, tarkennuksia ja selvennyksiä varten. Ei ole terveellistä halveksua ketään näin paljon noin lyhyen tapaamisen jälkeen. Vaikka olisikin, pitää antaa toinenkin mahdollisuus. Yhteys koululääkäriin, josko hänenkin mielestään toimintaterapia olisi yksi hyödykäs apu tilanteeseemme.

Ihan ensin pitäisi saada unta. En halua ottaa oksatsepaamia, etten ole töttöröö koko sunnuntaita enkä oikein urvahduslääkettäkään, jos en herääkään Tosikoisen tukehtumiskorinaan. Nukun sitten vanhana eli huomenna päivällä.

Kirves ja muita keksintöjä

Ihmiskunnan ylivoimaisesti parhaat keksinnöt ovat polkupyörät ja kirjastot. On vaikeaa keksiä niistä huonoja puolia. Nerokkaita keksintöjä on maailma väärällään, mutta ne ovat vaikutuksiltaan vähintään sekalaisia. Monesti huonot puolet himmentävät tai jopa mustaavat ne hyvät.

Sähkö, e-pilleri, psykoanalyysi, nollat ja ykköset, keskuslämmitys, tuonti ja vienti, koululaitos, edustuksellinen demokratia, uskonnot, selluliittivoide, nostokurjet, jäänmurtajat, leipäkoneet, musiikki*), byrokratia, rauhaanpakottaminen, sykemittari, hifi, tantraseksi, hirvidieetti, kehityskeskustelut, sepalus, ammattikorkeakoulut. Eikä tässäkään vielä kaikki, kuten me ostostelevisiossa tapaamme sanoa (nerokas keksintö sekin). Siirtykäämme tikkaa heittämällä valittuihin esimerkkeihin.

Olen ollut erittäin kiitollinen e-pillereiden keksimisestä. Aikana ennen Esikoisen mietintää raskaaksi tulo oli kirkkaasti vähiten halutut Top 5 -listalla Timo T. A. Mikkosen antaman pusun kanssa (loput kolme jääkööt häveliäisyyden verhon siveään peittoon). Yhdessä vaakakupissa siis raskauden ehkäisy ja kuukautisten säätely, toisessa vaakakupissa esimerkiksi "seksuaalinen vallankumous", joka erään tulkinnan mukaan vei naiselta oikeuden sanoa ei**) sukupuolitautien villi riehunta ja tietysti hormonien lukuisat ei-toivotut vaikutukset monien käyttäjiensä arkipäivään. Pillerinsyöjä voi myös huijata ehkäisyssä, mikä miesten kannattaa pitää mielessä, mikäli eivät halua ylläribeibien isäksi.

Saaran inspiroimana olen psykoanalyysin lehtolapsen kyökkipsykologian vaikutuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Se antaa ihanasti väljyyttä hölynpölylle myös tutkimuskontekstissa, kuten monet possumodernin valtakaudella opiskelleet tietävät. Voi kehitellä mitä villeimpiä ja mutkikkaimpia teorioita eikä tarvita tylsiä ja rasittavia yhtymäkohtia todellisuuteen, kun vain rakentelee yhtymäkohtia toisiin villeihin teorioihin ja tarinoihin (joita piti kutsua jollain muulla nimellä. Tarinathan oli ihan delanneet, ainakin ne suuret).

Kun kyökkipsykologi patologisoi kaiken palautteen, hän voi aukottomasti uskotella itselleen olevansa oikeassa.

KP: Sulla on huukompleksi, koska yy, bee ja äksä.
Kohde: Eikä ole. Yy johtuu aasta, bee ja äksä ovat sun omaa mielikuvotusta.
KP: Sulla on hirvee torjunta ja sun huukompleksi on varmaan aika paha, kun se panee sut torjuun tolleen kaiken. Siis ihan selvästi bee ja äksä. Mut sä et pääse eteenpäin jos sä vaan torjut.
K: (Alkaa hiukan turhautua) Mistä helvetistä sä tommosen äksänkin repäsit? Näkeehän sen ottaluulla että dee.
KP: Sä oot selvästi padonnu paljon vihaa ja aggressiota sisällesi. Sä kanavoit sen nyt tolleen muhun. Mut hei mä tajuun, muistan kun itelläni oli vielä se höökompleksi...

Okei, nämä besseristi wisseröivät kyökkipsykot on selvästikin mulle traumaattinen aihe, johon joudun täällä polkissani palaamaan silloin tällöin. Ehkä vielä eheydyn. Vahva toisen ihmisen väärinymmärtäminen yhdistettynä vielä vahvempaan uskoon omaan intuition tai ihmistuntemuksen kaikkivoipaisuuteen vain on niin rynamiittinen yhdistelmä! Oma blogini on muuten mielestäni tosi hyvin säästynyt psykoottien hyökkäyksiltä! Kiitos teille kaikille kommentoijille siitä.

Polkupyörän huonoin ominaisuus on se, että sen varaan ei ole helppoa rakentaa kirjastoa. Kirjaston vastaavasti se, ettei se oikein mahdu fillarin päälle.

*) Musiikin hyvät puolet peittoavat tuhannesti huonot, etenkin kun ei tarvitse olla hississä töissä. Kuuntelimme tänään vanhaa hittikaksikkoa Vivaldin Gloriaa ja Bachin Magnificatia (The Academy of Ancient Music Simon Prestonin johdolla). Minä yritin leikkiä sopraanoa mukana niissä kohdissa, kun ei liikuttanut liikaa ja tyttäreni tanssi balettia tahdissa. Ei heikkohermoisille.

Voih. Kun asuin Lontoon lähellä, notkuin alvariinsa Wigmore Hallissa, lukuisissa kirkkokonserteissa ja muissa au pairin kukkarolle sopivissa tilaisuuksissa ja imuroin sisääni vavisuttavia määriä alkuperäissoittimin, mutta nykylaulajin (ahhahhaa) esitettyä barokkimusaa. Se oli ihanaa.

**) Nykyään pitää sanoa EI HELVETISSÄ IKINÄ ja heiluttaa samalla kirvestä ollakseen uskottava.

Yhtälö, kahtalo ja kolmalo

Muutama harjoitusyhtälö sovellettua tematiikkaa:

1. Lapsella on kuumetta torstaiyönä. + Perjantai on lapsilla kotipäivä. = Perjantaisää on järjettömän hieno.

2. Astiakaapin ovi on auki. + Kuumeisen lapsen kanssa valvonut tyyppi täyttelee astianpesukonetta. = Kylmäpakkaus on edellisen käytön jälkeen jäänyt palauttamatta pakastimeen.

3. Kaivataan kipeästi kompostoria. + Ensimmäisellä yrityksellä saadaan viallinen malli ja käynnistäminen lykkääntyy. = Talvi kääntyy viimein pakkasen puolelle.

Ykkösen ja kolmosen perusteella taidamme olla säänhaltijoita! Joka tapauksessa vihdoin taas saa lajitella biojätteet omaansa! Kaatisjätteet tuikataan yhä pienempään pussukkaan ja metallit, lasit, pahvit, paperit kuten ennenkin. Kohta perustan myös oman luokituksensa takansytykkeet. Omassa Huoneessa on myös takka. Ja lasimaalaus jonka heijastuksilla (kuva) voi lohdutella itseään, kun ei pääse ulos majuriforssien tähden.

1 taivaanranta, kiitos, ja maalipurkki

Neulon ensi kertaa xkymmeneen vuoteen isoilla puikoilla, epätasaisesti ja nautiskellen. Se on rentouttavaa (ihan kuten kommenttilodjussani minulle kerrottiin), etenkin kun löysin mehukkaan värisen Aino-langan. Lapset ovat jo kiinnostuneet asiasta. Pehmitän etenkin Esikoisen niin, että ennen kuin hän huomaakaan, hän jo ylläpitää omaa neuleblogia. Mikä tahansa hauskalta haiskahtava, mitä teen, alkaa ennen pitkää syyhytellä myös nuorison sormia.

Älyttömyyksiin paisunut levottomuuteni saa huojennusta, kun ei tarvitse pelkästään yrittää katsoa televisiota tai keskustella perheenjäsenten kanssa tai järjestellä ajatuksiaan, vaan voin samalla tehdä itselleni hippirytkyä. Se on levollisempaa kuin yleensä oheistoimintona harrastettu läppärin paukutus, lehden selailu, lasten reppujen kasailu seuraavaa päivää varten jne. ajatusta vaativa.

***
Väsymys tekee kurjia juttuja. Isä ja äiti sanovat helposti mokailevalle lapselleen pelkkiä kielteisyyksiä yhä kiristyvään sävyyn, mistä lapsi hermostuu ja mokaa enemmän. Pienet ilonaiheet katoavat helposti näkökentästä kaiken hankalan ja ikävän alle. Arvaatko, mitä tapahtuu, kun ihminen (olipa nuori tai vanha, vammainen tai vammaton), kuulee pelkkää mälkätystä, komentelua, kieltämistä? Mitä sinulle tapahtuisi, jos vaikkapa jokainen aamu sujuisi näin ihanissa merkeissä? Niinpä niin.

Luuleeko joku meistä aikuisista, että jollain ihmeellisellä tavalla eräänä ihanana aamuna kaikki muuttuu paremmaksi, vaikka käyttäytyisimme aamusta toiseen samalla perseettisellä kaavalla? Lapsi saattaa ajatella, että ehkä nuo kalkkikset jonain aamuna bonjaavat, miksi aina teen näin ja auttavat minua. Me aikuiset taas joudumme tekemään tuon bonjaushomman tai ainakin rakentamaan tilanteita, joissa lapsen onnistuminen on mahdollista.

On taas ponnekkaasti käännettävä asennetta toiseen suuntaan. Ignoorataan turhat mälkätysaiheet. Tartutaan pieniin onnistumisiin, rakennetaan niiden päälle isoja onnistumisia samalla, kun opetetaan lasta eroon isoista mälkätysaiheista rakentavammin kuin mälkättämällä. Ohjaaminen, opettaminen, huomion antaminen, onnistumisesta ilahtuminen, seuraamusten tekeminen näkyväksi. Eivät nuo ole mitään mutkikkaita asioita, periaatteessa.

Palaan tähän samaan juttuun yhä uudestaan, koska joudun terhentämään sitä itselleni yhä uudestaan.

***

Mietin aamupesulla niitä aikoja, kun kelasin perinpohjaisesti lapsuuttani ja kuljin tutisuttavan murroksen läpi omaan aikuiseen minääni. Haahuiltuani muutaman teinivuoden muutuin takaisin omaksi itsekseni vähän päälle parikymppisenä. Muistin, että tärkeintä on piirtäminen, maalaaminen, muu itse tekeminen ja projektien kehittely kavereiden kanssa tai ilman, lukeminen, kirjoittaminen, musiikinkuuntelu, laulaminen, tanssiminen, tutkimusretkeily, keskusteleminen, valokuvaaminen, ruokalajien keksiminen, näyttelyissä ym. hauskoissa paikoissa käyminen, kirjeiden kirjoittelu ja yleinen jännittävissä virroissa uiskentelu.

Mutta mitä!? Onko minulla sama helkkarin homma taas edessä 20 vuotta myöhemmin? Miksei ihminen voisi oppia jotain kerralla? Tai no, ei minun tarvitse käydä lapsuutta toistamiseen läpi noin perinpohjaisesti. "Onneksi" pengottavaa ja puntaroitavaa materiaalia on kertynyt sen jälkeen, ettei ihan joudu puhtaalta pöydältä aloittamaan kumminkaan. Aion jaksaessani hellästi rapsutella turboahdetussa IT-maailmassa ylösalaisin roikotettua sieluparkaa ja katsoa, onko siellä elvytettävissä edelleen se hauska tyyppi, joka vaatii liutaa tee se itse -keinoja ja hyvää hengausta ollakseen oma itsensä.

Nuoreksi lupaukseksi ei voi enää ruveta, kuten joku minua nuorempi tuumasi äskettäin Kuteneumin appilassa. Onneksi minun ei tarvitsekaan luvata mitään kenellekään tai tehdä uraa tai saada näkyvyyttä. Ilo tulee olemisesta, tekemisestä ja ihmisistä, elanto sieltä, mistä sen viksuimmin saa - vaikkapa opettamisesta.

Kukaan ei luvannut, että säästyisin neljän kyrsän kriisiltä.

Itku pitk... äh vihaan sitä sanontaa

Hajamielinen äiti laittoi ruokaa niin keskittyneesti, että unohti avata ulko-oven valmiiksi. Koulupojan totuttelu uuteen kotiin on vielä kesken, joten jotkin rituaalit ovat kuolettavan tärkeitä. Etenkin siirtymiin liittyvät. Mitä heiluvampi perusta, sitä jäykempiä rutiinisettejä tarvitaan turvaksi. Kun poika tulee koulutaksilta, hän avaa itse etuoven ja astuu sisään. Jos ovi on lukossa, seuraa huutoa ja sekoilua.

Nyt menin avaamaan ovea sisältäpäin ja huomasin tietysti heti, etteivät asiat ole reilassa. Heilautin kumminkin ovenraosta taksille kättä, että lapsi on vastaanotettu. Takseja muistutetaan jatkuvasti siitä, ettei tiettyjä oppilaita saa jättää yksin minnekään, joten saattaen vaihto on syytä kuitata onnistuneeksi. Yhtäkkiä sain voimalla oven päälleni. O-vi ei saa ol-la au-ki, vaan kiin-ni, mut-ta ei lu-kos-sa, kos-ka mi-nun pi-tää a-va-ta se it-se.

Tiedän, ettei lapsen tarkoitus ollut satuttaa. Hänen tarkoituksensa oli panna ovi kiinni. Minuun kuitenkin sattui. En siedä väkivaltaa, vaikka en olekaan tarkoitettu kohde. Kesti vähän aikaa rauhoittua, kun raivo poltti korvia. Sitten menin takaovesta etuovelle ja avasin sen ulkoapäin. Olin hyvin jämäkkänä ja pidin puheen, jonka hyödyllisyyteen en usko kovin paljon. Purkihan se omaa pahaa mieltäni tietysti.

Pahin oli se hetki kun tunsin sen valtaisan, murskaavan voiman, joka on suunniltaan suistuneessa pojassani. Minun pitää tehdä itsestänikin voimanpesä. En suostu jäämään jyrän alle. Yritetään vaiheeksi auttaa lasta rakentamaan hyvää ja hallitsemaan tuhoisaa. Tarvitsemme apua, mutta täällä ei ole tarjolla sellaista, mitä tarvitsemme, eli tavanomaista autismiyksikköosaamista. Muutamme siis edelleen Ruotsiin. Pitäisi vain opetella kieltä ensin.

Haluan muuttaa Ruotsiin

Aamu-TV:ssä oli juttu Moomsteaternista, jossa on kehitysvammaisia näyttelijöitä. Kyseessä ei kuitenkaan ole vammaistaide, kuntoutustoiminta, harrastusmeininki tai muu vastaava, vaan ammattilaisteatterin tekemä taide, jolle antaa säväystä kehitysvammaisten ihmisten valtavirrasta poikkeava lähestymistapa näyttelemiseen. Jotenkin näin se mies sanoi telkkarissa ja uskoin joka sanan. Hän myös puhui siitä, että monet kokevat kehitysvammaisten tekijöiden kritisoimisen vaikeaksi. Yleensä joka evän lotkautusta kehutaan. Mutta ei kukaan voi kehittyä, jos ei saa asiallista kritiikkiä. Kun teatteriryhmä oli saanut yhden kielteisen kritiikin (yli puoltatoista sataa ylistyskritiikkiä kohti), johtaja tuumasi, että on tehty läpimurto.

Tästä koko jutusta tuli mieleeni niin miljoona asiaa, että pää kuohuaa. Eilisen hemaisevan jättisosiaalisen meiningin jälkeen olen vieläkin jonkinlaisessa luomu-samppanjahuppelissa ja tunteet herkässä. Joten itkeä tihutin koko jutun ajan kahdesta syystä. Koko teatteri vaikutti niin helkkarin terveeltä touhulta ja siinä myös vammaiset jäsenet olivat mukana oikeina ihmisinä. Sitten itkin, miten tuollainen esimerkki korostaa sitä, kuinka vammaiset usein eivät ole oikeina ihmisinä osallisena juuri missään, etenkään kehitysvammaiset. Niin moni vammainen joutuu kohtaamaan sen, että heidän elämänsä ei ole oikeaa, vaan jotain toisarvoista leikkielämää sairaanhoidon simppeleistäkin toimenpiteistä ja jopa elvytyksestä koulutukseen, asumiseen, työhön (tai "päivätoimintaan", prkl) ja vähän kaikkeen muuhunkin.

Moomsteaternin kehitysvammaiset näyttelijät eivät kuitenkaan saa oikeaa palkkaa, erinäisistä syistä, vaan karkkirahaa kolme euroa päivä. Teatterilaiset olivat sitä mieltä, että tämän pitäisi muuttua. Teatterin pitäisi tulla toimeen kuten muutkin teatterit (nyt se sai jotain projektitukea, johon ilmeisesti tämä karkkiraha liittyi) tai sitten kaatua, kuten muutkin teatterit, johtaja sanoi.

***
Otan muuten mieluusti yhtä lisäyksiä vanhaan postaukseeni Vammaiset töissä (siellä jo on viljalti hyviä kommentteja, suosittelen) ja kannattaa seurata Jenni-Juulian blogia, jossa on jatkuvasti killerijuttuja vammaisteemasta (ja muustakin). Teema koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella! Omien mahdollisuuksieni rajoissa ainakin pyrin siihen, että se koskettaa työ- ja arkielämässä meitä kaikkia vuosi vuodelta enemmän! Hahaa, varokaa vaan.

PS. Ilmeisen aasinsillan yli teputti mieleeni paikallinen hanke. Ahaalta terveisiä: Etsimme Kohtaamisia–teatteriprojektiimme mukaan muutamia teatterista kiinnostuneita erityistä tukea tarvitsevia tamperelaisnuoria. Projektin toteuttavat yhteistyössä Ahaa Teatteri ja Musiikkikoulu Maija Salo. Projektissa valmistetaan työpajatyöskentelynä musiikkiteatteriesitys, jossa osallistujina ovat n. 20 nuorta, joukossa erityistä tukea tarvitsevia nuoria. Muutamille on vielä tilaa. Toivomuksena osallistujille on noin 15-20 vuoden ikä, kiinnostusta teatterin tekemistä ja esiintymistä kohtaan, ja kyky ryhmätyöskentelyyn. Osallistumismaksu on 50 €/kevätkausi. Osallistuja saa tuoda mukanaan henkilökohtaisen avustajan, mikäli tarpeen. Kokoontumiset ovat sunnuntai-iltaisin. Kevätkauden ensimmäinen kokoontuminen on 21.1., ja siihen mennessä tulisi mahdollisten uusien osallistujien ilmoittautua mukaan.

Jos haluat koko esitteen yhteystietoineen, lähetä minulle spostia! kaura.paittanen(ättä)gmail.com

Runsaudenpula

Näyttää siltä, että ehdin Hkiin 12 maissa lähtevällä junalla. Olisin voinut panna höpinäksi ja töpseliksi & ehtiä aiemmin, mutta kuka hullu kyttää kelloa pää ja peppu punaisena vapaapäivän aamuna! Tämä nimittäin on ensimmäinen vapaani yli kahteen viikkoon (vuoroitta ja vapaitta). Ooh. Jos ken ehtii IC2 170 -munaa vastaan 13.52, tervetuloa! Minut tunnistaa mustasta pikkutakista ja oranssista repusta, jossa roikkuu lapsellinen mörköheijastin. (Saimi, tule nyt äkkiä apuun!) Olisi erittäin asianmukaista notkua iltapäivällä kahvilassa hyvässä seurassa ja aionkin viestilöidä hoteille beibeille tässä tarkoituksessa. Kuudelta alkaa seuraava häppeninki, joten jäähän tuohon tunteja.

Miksi teitä hyviä tyyppejä on pääkaupungissa niin paljon? Muuttakaa! Täällä saa ambulanssejakin paremmin eikä vanne kiristä liukuportaissa päätä!

Eräät turisteina

Eräät ajattelivat sittenkin osallistua erääseen juttuhommeliin Helsingissä huomenna (arvottuaan kiitettävästi joo-joosta ei-ei-eiiihin, vaikka j-hmmeli onkin tosi kiva) ja miettivät nyt, ymppäisivätkö visiittiin pienen turismoinnin. Nyt siis olisi näyttely-, kirpputori- ja kahvilavinkki paikallaan!

Eräät kiistävät olevansa kovin hullun tai humalaisen oloisia lääkitysjutuista huolimatta. Eräät epäilevät epäkohteliaasti etteivät ainakaan pääkaupunkiseudulla erotu tasapainomielessä kuin korkeintaan edukseen. Hmmm. Eräät ehkä varmuuden vuoksi turismoivat kolmosen ratikassa. Siinähän näkee perusnähtävyydetkin.

Eräät lopettavat yhtäkkiä

Päivänä muutamana eräät hoksasivat unohtaneensa useamman perättäisen mielialapilleriinin. Eräät olivat hieman hermostua. Toisaalta eräät muistivat suunnitelleensa lopettamista jo hyväsen aikaa (ja keskustelleensa aiheesta myös shrinkin kanssa), koska alkoi tuntua, että lääkityksen huonot puolet olisivat jo isompia kuin hyvät eikä oikeastaan varsinaista deppaa ole niin paljon.

Hermostutti myös se, että vähittäinen lopettaminen olisi mukavampaa ja järkevämpää kuin yhtäkkinen. Mutta näinköhän enää kannattaisi ottaa edes pieniä murenia pilleriä harvakseltaan? Eräät päättivät mennä kalkkunatietä, mitäpä tuo tässä konkurssissa*) tuntuu. Eräillä on noin viikon lopettamisen jälkeen tullut aika iiskottavia räpsy-, väsy- ja hönöoireita (ilman alkoholia), mutta pahimmat pulmat kestivät vain päivän. Ainakin eräät näin mukavamman päivän jälkeen uskaltavat toivoa niin.

Eräät ovat liikahdelleet melko ahkerasti ja nukkuneet viime yön keskeytyksettä aamuun asti! Joten eräät eivät koe mielialaansa ollenkaan huonoksi. Fyysisesti tutisevaksi ja huteraksi vain.

Jos nyt kuitenkin eräät vaikuttavat tavallista oudommilta tänä keväänä, mainitkaa ystävällisesti ja hienotunteisesti. Huomatkaa, että eräitten normaali on melko outo sinällään. Ehkä ydinpointti on se, että pyrkimys on rakentamiseen.

*) Eräät ja eräät myös lopettivat yhtäkkiä. Bloginsa! Auuuggghh.

Kaikesta ja sen äidistä

Esikoinen on opettanut minulle kasvattamisesta enemmän kuin kukaan tai mikään muu - tai ainakin lähes yhtä paljon kuin oman lapsuuden kokemukset. On ollut tärkeää muistaa omaa lapsuutta ja miten olen tullut minuksi. Samalla yritän aina ottaa huomioon sen, että oma kehittyminen, omat tarpeet ja taipumukset ovat vain yksi pieni variaatio valtaisasta, kirjavasta teemasta. Onneksi ihmisten pohjimmaisen erilaisuuksien ja samanlaisuuksien ymmärtämistä erityislapsen lähellä eläminen opettaa erityisen tehokkaasti.

Olemme kaikki synnynnäisesti erilaisia ja vanhemman tehtävä on oppia tuntemaan lapsensa ja auttaa häntä kasvamaan omaksi parhaaksi itsekseen. Lapsen väkisin sullominen muottiin, joka ei kunnioita lapsen omia rajoja, tekee huonoa jälkeä, olipa muotti liian iso tai pieni tai muuten vain vääränmallinen.

Minun ihanteissani oma paras itse osaa tietysti omalla parhaalla tavallaan toimia yhteisön rakentavana jäsenenä. Uskon, että niin yksilön kuin yhteisönkin hyvinvointi on aika paljon riippuvainen siitä, miten järkevästi yksilö pystyy toimimaan yhteisössä. Esimerkki. Yhteisöllä, eli meillä, on vähän helkkaristi tekemistä, että vammaiset yksilöt voisivat toimia siinä mielekkäästi. Vaikka yhteisö haluaisi tuijottaa pelkkää massia, fyffeä ja pätäkkää, kerrottakoon, että esimerkiksi vammaisten työllistäminen tekee heistä veronmaksajia. Ooh!

Jyrkkäkään synnynnäinen poikkeavuus ei välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi syrjäytyä, vaan lähes kaikenlaisiin synnynnäisiin ominaisuusyhdistelmiin on löydettävissä strategioita, joilla mielekäs elämä tulee mahdolliseksi. Häiriöalttiit ominaisuusyhdistelmät yhdistettynä vaikkapa välinpitämättömään tai moniongelmaiseen kasvualustaan tuottavat väkisinkin järeitä pulmia. Tässä kohdin yhteiskunnan pitäisi tarjota auttava kätensä, olipa apuna sitten perheen jeesaus, oikea-aikainen huostaanotto ja sijaisperhe tai jotain siltä väliltä. Kouluilla on muuten syrjäytymisen estossa avainrooli ja suuresti valtaa niin hyvässä kuin pahassa.

No niin. Minun piti kirjoittaa alustukseksi pari pientä sanaa siitä, mitä Esikoinen on opettanut ja mitä juuri tajusin Tosikoisen opettaneen minulle (muunmuassa). Sitten tämä alkaa paisua viisiosaiseksi trilogiasta kaikesta ja sen äidistä. Siispä asiaan.

Tänään aamulla AL:n leikkiaiheisia yleisönosastopirauksia tavaillessani hoksasin, että Tosikoinen on huomaamattani opettanut minut leikkimään kanssaan! Siis tää niin kuin leikkisi sujuvasti natiaisen kanssa!

Yksinkertainen palikkamalli T:n kanssa leikkimisestä on seuraava: normaalisti minä olen SP:n kanssa ylin ja järein johtoporras perheessä, mutta leikissä Tosikoinen on pomo. Tuomme tietysti omia lisäyksiämme leikkiin sitä mukaa, kun mielikuvitus niitä tarjoilee, mutta T. päättää, ottaako lisäykset mukaan vai jättääkö lehdelle soittelemaan. Hän määrää ympäristön, teeman, henkilöt ja kuljettaa juonta, joskin ottaa ehdotuksia aika hövelisti vastaan. Teemme paljon roolileikkejä ja on aika informatiivista katsella tytärtä vanhemman roolissa, noin esimerkiksi. On myös liikuttavaa, miten hän ottaa ushiin*) kaikki, jotka sitä pyytävät. Jopa pelottava mörkö pääsee Tosikois-ushiin halutessaan.

Kehittyneet leikit vaativat kehittyneitä leluja, joten leikkivempeleisiin lukeutuvat mm. minun käteni, jotka ovat hämähäkkejä. Toisen hämiksen nimi on Kilja, toinen on vielä nimetön. Käsihämähäkit pelkäävät peppuja.

*) T. käyttää edelleen ushi-sanaa syli-sanan rinnalla, koska se on hänestä coolia.

Ravitsemus, uni, liikahtelu och rymdimperiet slår tillbaka

Matlis sen sanoi kommenteissa: pitänee huolestua, kun tää oli eilen neuleploki ja tänään marttaevankelista. Nyt voisikin sitten ruveta laihdutusblogiksi!

Ei vaiskaan.

Sen sijaan mietiskellessäni, mitä tarttis tehrä, tiesin jälleen (kuten ehkä tuhansia kertoja aiemminkin), että virkeyttä pitäisi yrittää vokotella tykönsä ja vaalia hellimmin. Virkeyteen voi itse vaikuttaa biljaartein tavoin, mutta kolme järeää konstia kaikki tietävät ja ne ovat niin boorinkeja, että lukija on todennäköisesti jo otsikkoa lukiessaan nyykähtänyt pöydän alle.

Kun ei saa nukutuksi, ei jaksa oikein liikahdella ja kun väsyttää, tekee mieli virkistää itseään sekalaisin energiapitoisin välipaloin. Väsyneenä ei välttis jaksa kuoria ja pilkkoa porkkanoita, kurkkua tai hedelmiä tai viritellä marjoista ja rahkasta järkeviä välipaloja, vaan koura ojentuu kohti lähintä helppoa nielaistavaa. Kun ei liikahtele ja syö hyvin, unensaanti ja -laatu heikkenevät, mistä seuraa lisää väsymystä. Kunto heikkenee ja paino alkaa nousta, jolloin myös kynnys liikahteluun nousee, koska huonokuntoisena ja paksuna ei ole kovin mukavaa liikahtaa sohvalta. Mieliala kärsii, suorituskyky putoaa, hauskanpito heikkenee. Mielialaa voi lääkitä alkoholilla, joka puolestaan heikentää unta jne. jne.

Nämähän ovat tuttuja juttuja tietysti, mutta oma pääni ainakin vaatii näiden pyörittelyä etenkin silloin, kun väsymys on niin riipivää, että ne harvat unet, joita näkee, kuvaavat ojanpohjalle nyykähtävää meitsiä, joka ei jaksa yrittää teloituspartiota pakoon. Nyykähtänyt uhri on niin säälittävä, ettei edes pyssynruoaksi kelpaa teloituspartion mielestä.

Siis. Ilta pitää rauhoittaa. Päivän mittaan liikahdellaan mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Tanssitaan, painitaan ja hassutellaan lasten kanssa. Vokotellaan puolisoa. Istutaan jumppapallolla idioottiloodan äärellä ja tietokoneella. Pompitaan. Ruuduntuijotuksen asemesta mennään esimerkiksi lojumaan kylpyyn tai kirjan äärelle ennen nukkumaanmenoa. Juodaan tarpeeksi vettä ja herkutellaan parhailla kasvikunnan aarteilla, hyvillä proteiinipämäyksillä, ruisleivällä jne. Ei oteta pulttia painosta, ulkomuodosta tai muusta toisarvoisesta, vaan keskitytään hyviin viilinkeihin mukavissa vaatteissa. Kiitetään jotain uskonvaraista entiteettiä siitä, että terveellinen ruoka omassa suussa sattumoisin myös maistuu hyvältä, kun se on laitettu hyvin.

Kirjoitetaan minä-muodon asemesta passiivissa, ettei tule suorituspaineita. Ei aseteta uupumukseen sairastunutta ojanpohjaan kaatavia tavoitteita tai projekteja, vaan tähdätään siihen, että nyt olisi hyvä olo ja mieluusti huomenna heräisi vähän virkeämpänä kuin tänään eikä olisi koko ajan väsymyksen littanoima. Ajatellaan, että eilen illalla jälleen vuodehoitoon kaatunut äiti on parhaissa mahdollisissa käsissä eikä oman hyvinvoinnin laiminlyöminen auta häntä ollenkaan.

Martta tuli kylään

Tunsin jonkinlaista marttahenkäystä äsken, kun räntäsateen ja yleisen sääankeuden kunniaksi askartelin lasten kanssa iloisna mm. ison hamahelmisyrämen, valmistin tuosta noin herkullisen pastan lounaaksi samalla kun vaivasin porkkanasämpylätaikinan. Ruokalevon jälkeen saamme yhdessä leipoa sämpylöitä ja SP:n kotiutuessa töistä keittiö hohtelee, sydänkoriste ilahduttaa, tuoreen sämpylän tuoksu herauttaa veden kielelle ja puuhailusta punaposkiset lapset tanssivat iloisina kuusen ympärillä.

Mutta, mutta. Mitäs tuommoiset kaupan putelista kaadetut muovihelmiviritykset muka ovat? Syksyllä olisin voinut kaataa pihasta puun ja veistellä siitä kauniita puuhelmiä askarteluun. Niitähän ei silitysraudalla litistellä kuvioiksi, mutta metsästysreissun jälkeen olisin vääntänyt jänisliimaa, joka olisi ajanut saman asian. Punajuurista ja jäkälistä olisin saanut kauniit luomuväritykset. Tai sitten näpsä TSI-kemisti-äiti olisi pystyttänyt pienen muovitehtaan ja lapset olisivat saaneet samalla oppia, mistä muovi tulee.

Pasta ei todellakaan ollut omin kourin leivottua ja pastakoneella jyystettyä. Sinisestä paketista kaadoin vaivoin itsekeittämääni veteen valmistavaraa. Tomaatti-sipulikastike tuli tölkistä ja jauheliha kaupasta valmiiksi jauhettuna, litteään muovirasiaan pakattuna. Kastikketta virkistämään lisäämäni porkkana oli teollista puolivalmistepakastetta, josta jotkut laiskat luopiot väsäävät porkkanalaatikoita joulupöytään. Lapset saivat rutistaa päälle teollista ketsuppia. Missä ovat omat tomaattiviljelmät tai edes torilta parhaaseen satoaikaan hankitut kypsät tomaatit ja niistä tehdyt piskutit ja kastikkeet? Missä lehmänpuolikas pakastimesta ja lihamyllyn laulanta?

Ehkä himokkainkaan marttahenki ei vaadi viljelemään omaa sämpyläjauhovehnää takapihalla, mutta sentään voisi ostaa luomujyviä ja jauhaa ne myllyllä herkullisen tuoreeksi jauhoksi. Voisi rapsuttaa puhtaaksi ja raastaa multaporkkanoita. Lasten tekemät epämuotoiset sämpylämöykyt reipas äiti korjaisi annas kun minä -menetelmällä. Missä on puilla lämmitettävä leivinuuni, jota olisin saanut hoivata aamusta asti? Ei tuommoinen sähköliesi anna ollenkaan niin muhevaa leipää.

Ihan feikkimartta siis. Mietin tuossa vasen koura (olenhan oikeakätinen) taikinan syöverissä, että jos eilen olisin päättänyt, että huomenna sitten leivomme ja askartelemme, hommelista tuskin olisi tullut mitään. Nyt sen sijaan oli rentoa ja mukavaa meillä kaikilla, kun toimittiin hetken mielijohteesta. Hankalaa on, kun keskimmäinen nimeni on Hetken Mielijohde ja autistisen Esikoisen puolestaan Ennakoi, Ennakoi, Ennakoi. Onneksi nuorison edustaja kestää kotona, etenkin muutamaa päivää pidemmällä lomalla, vaihtelua ja ennakoimattomuutta melko hyvin. Ainakin kun yllätykset ovat mieleisiä.

Tosikoisen mielestä taikinavasurini oli pelottava. Nyt siis olen saanut selville jotain, mitä T. pelkää! Siitä selvittiin käsienpesulla.

Uninen virkahdus

Epäilen, että olemme painopeittoajatuksinemme oikeilla jäljillä. Asettelin isän painavahkon perintöpompan (jota olen käyttänyt mm. raskaana ollessani, kun siihen sopi maha hyvin tyylikkäästi) lapsen ja peiton päälle ja katso! Poika änkeytyi petiimme kaksi tuntia tavanomaista myöhemmin. Pomppien kasaamisessa tulee lämpöongelma vastaan, mutta väliaikaisratkaisuna se auttaa edes hiukan. Tytär heräsi nuhaan ja yskään neljä kertaa yön mittaan, mutta kävin taputtelemassa häntä uudelleen uneen ja urvahdin itse Esikoisen vuoteeseen ihanaan yksinäisyyteeni. Luultavasti se, että tiedän tekeväni jotain asialle, antoi nukkumiseen tarvittavaa mielenrauhaa. Ainakaan en ole niin epätoivoisen väsynyt tänään kuin eilen.

Jopa kokeilin Esikoiselle hankkimaani virkkuukoukkua ja lankaa. Jostain selkäytimestä tulee tarvittava informaatio käsilleni, jotka kävivät väsäämään ketjua, puolipylvästä, pylvästä jne. Esikoinen ei toistaiseksi jaksanut innostua, mutta luulenpa, että esimerkki saattaa alkaa kiinnostaa, jos vaikka virkkaisin tai neuloisin jotain oikeaa. Nuken kaulaliina, jonka nysvähdin, ei välttämättä riitä motivoimaan.

Epäilen, että jonkinlainen matalan kynnyksen käsityö voisi tehdä kuugelilleni hyvää. Simppeli, pitkä liivi ja pannulappupipo esimerkiksi lienisivät sopivan hermostuttamattomia duuneja. Värin, muodon ja käytön yhdistäminen kuuluu mielipuuhiini, vaikka se variaatioineen joutuukin usein väistymään kaiken välttämättömän tieltä. Ehkä uskallan myös kaivaa ompelukoneen esiin, jos en saa ketään ammattilaista värvättyä painopeiton valmistukseen. Ompelukone ei ole hermostuttamaton vehjes, etenkään käyttäjän ollessa väsynyt.

Virkkuukoukun kuva lainattu Papunetin hövelisti tarjoamasta kuvapankista. Kannattaa kurkistaa!

Muutama oppimani asia painopeiton käytöstä:

• Peiton painosuositus on korkeintaan 10 % käyttäjän painosta + puolisen kiloa.
• Peittoa ei saa vetää pään yli.
• Peittoa ei koskaan saa käyttää peitonkäyttäjän liikkumisen rajoittamiseen.
• Orgaaniset materiaalit peiton painona eivät ole pitkäaikainen ratkaisu (home, pesunkestämättömyys jne.)
• Ainakaan Respecta ei toimita painopeittoja enkä ole äkkiseltään löytänyt semmoisia Suomesta. Markkinarako jollekulle ompelijalle?
• Ihmisillä on kiinnostusta asiaan ja erittäin mainioita kommentteja! Katsokaa vaikka maukas otanta eilisestä jutustani.
  

Nyt lähden lasten kanssa erääseen k-alkuiseen paikkaan, jonka loppuosasta löytyy mm. kirjaimet sto. Jos keksit tämän lähes mahdottoman vaikean arvoituksen ratkaisun, pistouvaan kahvin.

Yossarianille terveisiä

Eräät haksahtavat välillä suunnittelemaan kaikenlaista kivaa ja sitten tulee yö, jolloin Esikoinen huutaa ja punkeaa vanhempiensa vuoteeseen riehumaan, Tosikoinen yskii, ryskii ja kaipaa äitiä ja kyseinen äiti ahdistuu suunnitelmiensa murenemisesta unenpuutteeseen siinä määrin, ettei pysty nukkumaan niinäkään hetkinä, kun lapset ovat hissuksiin. Hmps.

Ehkä nyt on tullut aika opettaa Esikoinen nukkumaan koko yö omassa sängyssään. Ponnistus hirvittää. Onko oma motivaationi tarpeeksi vahvalla pohjalla? Yhtäältä ymmärrän, että aisti- ja uniongelmainen lapsi tarvitsee runsasta lisätukea nukkumiselleen. Toisaalta menen kohta rikki, jos en saa nukkua yhtään täyttä yötä. Se ei ole mahdollista ison, levottoman lapsen lähellä. Tosikoinen nukkuu varsin rauhassa aina terveenä aamuun asti, jos ei ole mitään ihmeellistä, mutta Esikoinen ei ole muuton jälkeen nukkunut yhtään yhtenäistä yötä.

Mietintämyssy pikaisesti pöhisemään. Painopeitto ja tyynyjä, joilla lapsi voi itse manipuloida tuntoaistiaan? Selkeä, kuvallinen yöstruktuuri ja tarrasysteemi, jolla palkitaan omassa sängyssä nukutuista öistä? Minulle hotelli-ilta, -yö ja -aamu omassa suloisessa seurassani (kirja kaverina toki) pieneksi breikiksi?

Ja mistähän painopeitoksi muuttuisi? En jaksaisi askarrella mitään, mutta itse ompelemalla hiekka-, riisi- tai hernepussukkapohjalta tuo varmaan parhaiten syntyisi. Peeveli. Kun saisin nukkua, jaksaisin ehkä joskus tehdäkin jotain, jotta saisin nukkua.

Lisäys: Tuolla linkissäni näköjään suositellaan ehdottomasti poly-rakeita (Poly beads, Poly pellets), jotka ovat pestäviä, allergiaystävällisiä ja muutenkin supereita. Näinköhän järkevä mude kääntyisi ompelijan puoleen sen sijaan, että yrittäisi olla oma ompelijansa, vaikka koulutuskin on? Ja ovatko nuo Polyt styroxin sukua?

Se alkoi nyt

Jippii, tänä vuonna omaishoitajille on luvattu kolme vapaapäivää kuussa. Meille seteliasiakkaille tämä on pelkkää akateemista jaarittelua, sillä viimevuotisen setelien leikkauksen ja palveluntarjoajien (MLL ja SPR) tekemien hintatarkistusten (=korotusten) jälkeen kuukausittaiset "vapaapäivät" olivat yhtä kuin maksimissaan (virka-aikana) kuusi tuntia vapaata kuussa. Nyt tunnit ehkä nousevat yhdeksään, saamme nähdä. Aika kaukanahan se on edelleen kolmesta lakisääteisestä vuorokaudesta.

Päätökset omaishoidon tuista tulevat joka tapauksessa sitten joskus, eli todennäköisesti tammikuussa emme pääse vielä noita muutamia hassuja tuntejakaan käyttämään. Vuoden vaihtuminen tulee kuntasektorille aina suurena yllätyksenä, sillä lyhyen kokemukseni aikana päätökset eivät ole koskaan olleet valmiina vuoden vaihtuessa. Tähän on epäilemättä päteviä byrokraattisia syitä alkaen päätöksentekomekanismeista ja sehän meitä palveluntarvitsijoita lämmittää ihanasti.

Omaishoidon siivouspalvelusetelikokeilu loppui. Kuulin tämän siivoustyön tekijöiltä, en kaupungilta. Joku oli kuulemma jossain antanut kielteistä palautetta, joten kokeilu lopetetaan. Työntekijät kertoivat, ettei heidän asiakkailtaan (mm. meiltä) ole kyselty tyytyväisyyttä. Siivouspalveluseteli tarkoitti, että kun normaalisti saan omaishoidontukea 400 euroa kuussa, kokeilun ajan otin tuosta määrästä osan (hmm, olikos tuo 40 euroa) siivousseteleinä, joilla sain ostaa Martoilta siivoustunteja.

Niin kauan kuin olen ollut suuritarpeisen lapsen äiti (keväällä 9 vuotta) olen tuumannut, että antakaa tukea kodinhoitoon, niin jaksan paremmin hoitaa lastani. Kotini reagoi huomattavasti rennommin hoitajien vaihtuvuuteen kuin lapseni. Jostain syystä tätä tukimuotoa ei kuitenkaan näköjään saa, lapsenhoitoa vain. Nyt näköjään yritetään saada lapsi osittaiseen laitoshoitoon, koska hoitopalvelusetelit ovat yhtä pelleilyä.

Minun pitäisi tyrkätä lapseni viikonlopuksi laitokseen, jotta jaksaisin siivota kotiani? Autismi ja vaihtuvat hoitajat tai vieras paikka vieraine käytäntöineen tai ihmisineen on helvetin huono yhdistelmä. Voimasana on tässä kohdassa tarpeen, koska vaihtuvien hoitajien, vieraiden paikkojen jne. rasitus saattaa aiheuttaa merkittäviä ongelmia lapsen käytökseen ja suoranaista taantumista. Siis helvettiä.

Voisiko ajatella, että palvelut räätälöitäisiin ihmisiä varten eikä yritettäisi saada ihmisiä murjottua johonkin valmiiseen palvelukokonaisuuteen? Eikö ole aika ilmeistä, että esimerkiksi siivoustyö on huomattavasti halvempaa kaupungillekin kuin Esikoisen laitoshoidon kustantaminen? Ja säällisten vapaapäivien tarjoaminen edukkaampaa kuin loppuunpalaneiden omaishoitajien ja heidän hoidokkiensa laitoksessa hoitaminen? Kaivan vielä jostain sen tutkimuksen, jossa todettiin räätälöityjen palvelujen tulevan yhteiskunnalle paljon halvemmiksi kuin valmiiden pakettien.

Vai onko tarkoituksena tehdä palveluista kalliita ja käyttökelvottomia, jolloin ne on helpompaa ajaa alas kokonaan? Kyllähän ennenkin läheiset hoitivat toisiaan eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, jos sillanaukeelaisittain ajatellaan. Ennen muinoin kaikki oli niin ihanaa.

Olen puhunut tästä aiemminkin noin sata kertaa tässä blogissa, mutta en lopeta ennen kuin olen saanut asian ulos systeemistäni.

PS. Otin vastaan luottamustehtävän alkaen nyt. Huoks. Mutta pakkohan asioihin on edes yrittää vaikuttaa, vai mitä? Varaan kalenteriin aikaa tehtävän hoitamiselle, niin se pysyy hanskassa ja toisaalta jättää muina aikoina rauhaan. Ainakin teoriassa näin.