Pumpa hård

Tilanne vaikuttaa huolestuttavalta. 10-vuotishääpäivänä eräät käyttävät osan kahdenkeskisestä illastaan*) teputellakseen käsi kädessä salille. Epäilemättä lemmekkäitä pusuja voi hikirehkinnän lomassa muiskautella ja varmasti kunnon ravintolassa kolmen ruokalajin ateria maittaa riehunnan päälle, mutta yö saattaa lipsahtaa syvän unen puolelle. Toisaalta kunnon nukkuminen on yhtä ihanaa kuin hyvä seksi**).

Meille tulee huippis ilta, kunhan saamme päivän väännöt väännetyiksi. Tykkään tuosta äijästä.

***

Kaikki haluavat kuulla minun ja kumminkaimani unista, rrroight? Viime yönä Tosikoinen heräsi kello viisi ja alkoi kovaäänisesti murehtiä, ettei hänellä ole paperia. Päästyäni jotenkuten tajuihini hain hänelle pienen paperinpalasen. Sen saatuaan tyttö uinahti jälleen tyytyväiseen uneen. Lapsi kertoi aamulla, että mörkö vain tuli ja tuli ja tuli, mutta paperin osuus asiaan jäi arvoitukseksi. Aamulla paperinpalalla mitattiin kuumetta kaikilta, myös Kikiltä.

Itselleni osui päinvastainen, mutta vähintään yhtä pelottava uni. Siinä Esikoinen vain meni ja meni ja meni. Esikoinen kyllä menee tänään vuorokaudeksi hoitopaikkaan, mutta tulee perskele takaisin huomenna, tai muuten.

*) Sirulle jo etukäteen suuri kiitos!

**) Sanoinko MINÄ noin? kysyy järkyttyneenä, sokeerattuna ja muutenkin hätkähtäneenä meitsulainen ajalta ennen lapsia. Köh köh, sanon minä nyt, eikö ole hienoa, miten iän mittaan nautintojen skaala sen kuin laajenee?

Homeen makeus

Jätin näin ollen hakemukseni opettajan pedagogisiin opintoihin - etuajassa! Täydentävistä opinnoista puuttuu edelleen kolme ketaletta, jotka valmistuvat huhtikuun loppuun mennessä. Tiettävästi asioista päättävä taho on tänä vuonna melko kovan luokan sääntösankari, joten jännitystä ei pidä puuttuman. Seuraavaksi tietysti kiinnostaa, hyväksyvätkö muut opettajan pedagogisia opintoja tarjoavat ahjot täydentäviä filo-opintojani, mikäli intoudun hakemaan niihin alma materin tylyn hylkäyksen tullen. Mutkaisaa on eikä tästä näkökulmasta kummastuta, että enkunopeista on tiedossa pulaa.

Eipä mennä asioiden edelle. Vielä ei ole tietoa, pääsenkö soveltuvuustesteihin. Hakijoita muuten ei ole satoja, vaan tavallisesti suhde on ollut luokkaa 20 hakijaa, joista 15 otetaan. Haluaisin jännittää mieluummin soveltuvuustestien kuin byrokratian takia.

Olen nyt käynyt kielenopetusta käsittelevää syventävien kurssia ja diggaillut suuresti. Tutkimuksen ja käytännön kentillä on monenkirjavaa näkemystä. Kaupan päälle olen saanut tuoreita näkökulmia oman lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin. Yhä kivuliaammin pistää silmään ylioppilaskirjoitusten lukio-opetusta mädättävä voima. Hui, kuka tahtoo lukioon opettamaan enkkua, jos siellä on tärkeintä valmentaa kirjoituksiin? Kunnioitusta teille lukio-opeille, jotka saatte opetukseen muutakin sisältöä!

***

Uupumuksen oireet -sarjassamme osa musiikki. Kaltaiseni musiikkikuula kaipaa kuuntelua tiuhaan ja kipakasti. Sisäinen jukeboksi pystyykin toistamaan hämmästyttävällä kuulaudella monia kappaleita pään sisuksissa, mutta ei senkään varassa viitsi loputtomiin svengata.

Meillä on hyvät vehkeet ja levyjä käden ulottuvilla. En vain jaksa valita! Tekeekö mieli tuota, ei ainakaan tuota, yäk, tuo olisi muuten hyvä, mutten jaksa sitä yhtä piisiä enkä jaksa myöskään hypätä sen yli, ei tuota tänään. Kun lopulta hyvinvointikeskuksen reipastamana saan arvotuksi hiukan reunoista homeiselta kuulostavan, vetoavan version Beethovenin Kevätsonaatista, jaksan vain ihmetellä, miksen kuuntele musiikkia paljon, paljon useammin. Monta kertaa päivässä. Ilma tuntuu kulkevan vapaammin keuhkoissa. Lapset diggailevat.

Näinköhän musiikkioperaatio kuitenkin näännytti heiveröisen toipilaan, kun nyt olen aivan naatti? Vai olisiko eilen illalla SP:n seurassa nautituilla lomanleikkimispunaviineillä osansa asiaan? Ei kai?

Sähkön rooli arkielämässä

Vaikka lomalla käydään kirjastossa ja Muumilaaksossa ja luistelemassa ja pihalla tekemässä lumihommia & enksuja ja kaupassa ja ties missä, aina jää ehtiväiselle nuorisolle aikaa kiskaista pakastimen piuha irti.

Ehdin huomata tilanteen siinä vaiheessa, kun emmeet olivat vielä kylmiä, siis eivät pilaantuneita, mutta eivät kuitenkaan enää pakastettavissa uudelleen. Voin kertoa, että runsaasta pinaatista ja sipulista sekä torttutaikinalevyistä tulee hyvää piirakkaa 8-prossaisella fetalla höystettynä. Sipuli sekä porkkanasose (jota joulun alla myydään porkkanalaatikkoon) höystävät mainiosti tomaatti-freessisen kalkkunasuikalepastan. Huomenissa tehdään vielä porkkanasämpylöitä ja parsakaali-jotain. Onneksi siellä oli vain yksi pakastepaitsa.

Olemme jaksaneet taas sensomotoilla säännöllisesti (Esikoisen erityismusiikki ja -jumppa) ja muutenkin yritämme epätoivon vimmalla kehittää järkevää tekemistä lapselle. Tänään poika on saanut kiitosta kuriirintehtävistä, kun milloin mitäkin on pitänyt kuljettaa ylä- tai alakertaan. Roskiksen viemisessä poika on liian innokas.*) Meidän mielestämme nimittäin vasta täysi roskis tarvitsee tyhjentämistä.

Mitä enemmän jaksamme kehittää mielekästä tekemistä, sitä enemmän tulee tilaisuuksia antaa vilpittömän kiittävää palautetta pojalle ja sitä enemmän hän jaksaa keskittyä järkeviin tekemisiin ja sitä vähemmän esiintyy sekalaista sabotaasiosastoa. Tämä kuvio on tiedossa, mutta pirullisen vaikeaa toteuttaa. Pojan päivässä on suunnaton määrä tunteja, jotka pitäisi täyttää järkevällä, mahdollisella ja motivoivalla tekemisellä.

*) Huvittaa kyllä Esikoisen yli-intoilu, kun klassisesti kouluakäyvä nuorisomme inhoaa siivoamista ja roskien vientiä melko synkeästi.

Essee eufemismeista

Kuten kuvasta näkyy, kirjoitan tänään raivokkaasti esseetä. Kävin myös salilla. Habaa, ojentajaa ja pystysoutua tehdessäni tarkastelin asentoni fiksutiivisuutta peilistä. Mutkaisaa siluettia tiiratessani panin väkisinkin merkille, että takaiset puolipallukkaiseni erottaa jo nyt aika hyvin ilman suurennuslasia. Erinomaista! Kun kehitän gluteus maximuksia ystävineen yhä muhkeammiksi, taikonauttien ei tarvitse avaruudessa seilatessaan ihmetellä vain aina sitä samaa vanhaa Kiinan muuria. Vaasan muhkypyllytkin jäävät kateellisina niiskuttamaan sitten ja joudumme heitä lohduttelemaan karhujuomin. (Ehdottaa vain ajankohtaa!)

Poliittisten ajatusten paljastelu on vähän kuin roikottaisi virttyneitä alusvaatteitaan vilkkaan torin laidalla ikkunasta kuivumassa. Ei suorastaan hävettävää, mutta ei niin juhlavaakaan. Yleistasolla sitä paitsi latteus valtaa kaiken. Onneksi uudet jutut sysäävät vanhoja alemmas. Substanssiksi lisään tähän linkin mainioon vammaisaktivistiblogiin siltä varalta ettet sinä, arvoisa lukija, ole vielä ruksinut sitä suosikkilistaasi.

Kommentti allaolevaan: Miten helppoa on saarnata sormi pystyssä ja miten vähän siitä on hyötyä, tuli sanotuksi jossain yhteydessä.

Vaali vaalimpi vaalein

Kansalaissurinalistina pidän velvollisuutena surista edes yhden polkan verran vaaleista.

Kaksi oleellista eduskuntavaalipointtia ovat yllättäen ulkopolitiikka ja sisäpolitiikka. Jos minulla olisi toimiva taikasauva, säätäisin niin, että edellisestä käytäisiin selkeää ja avointa keskustelua ilman tunteilua ja NATO-pökräilyä. (Enkä ala siitä nyt enempää.) Jälkimmäisestä haluaisin ennen muuta kuulla, mitä ehdokkaan mielestä pitäisi tehdä köyhien, mielenterveysongelmaisten, vammaisten, päihdeongelmaisten, huonoon kuntoon syystä tai toisesta joutuneiden ihmisten kohdalla. Annetaan mennä, kun on alamäki? Jaetaan vuohiin ja lampaisiin jollain tekosyyllä?

Erityisen erityisesti kiinnostaa pahoinvoivien lasten tilanne. On paljon konsteja tukea natiaisia, mutta ne edellyttävät investointeja etenkin perheisiin, päiväkoteihin, kouluihin ja nuorisotyöhön. Syrjäytymisen estämisessä joka tapauksessa lepää tulevaisuuden hyvinvointi.

Edelleen työelämän kiristyminen ja pätkätöillä kyykyttäminen ovat Oikeita Ongelmia (TM) eikä ympäristökysymyksiltäkään voi ikuisesti piileskellä pää puskassa, vaikka kuinka tekisi mieli. Mainittakoon vielä eräs minäihmistä kalvava yksityiskohta: opiskelijoiden toimeentulo pitää panna vihdoinkin reilaan, prkl. Turha itkeä venyviä valmistumisaikoja, jos systeemi on se, ettei tuella elä eikä lainaa uskalla pätkätyöarkea vartoillessa ottaa.

Kun rahaa ei riitä kaikkeen, mistä pitää nipistää? Onko julkiselle sektorille todellakin oikea suunta se, että kaikki suorittavat työt ulkoistetaan tilaaja-tuottajahurmoksessa (ja teetetään viidellä pennillä viiden pennin laatua), kun jo valmiiksi massiivista paperinpyörityspuolta lisätään lisäämistään kovapalkkaisin tilaajapäällikkölaumoin? Kevyen esimerkin mainitakseni. Olisiko niitä kuuluisia löysiä sittenkin jossain muualla kuin suorittavien työntekijöiden portaassa? Onko priorisointi nyt todellakin kohdallaan?

Puhiseminen täällä blogissa luultavasti aiheuttaa tietenkin sen, että nämä kysymykset tulevat heti paikalla niin ehdokkaiden kuin ajastaan päättäjienkin prioriteettilistojen kärkeen ja aletaan vihdoin kehitellä muitakin kuin standardivastauksia tyyliin tuloverojen keventäminen lisää kuluttamista ja luo työllisyyttä sekä hyvinvointia tai kilpailukyky, kilpailykyky, kilpailukyky. Talouskasvua ja kilpailukykyä on nyt palvottu ylimpänä jumalana jo - ööh - 15? vuotta putkeen ja tilanne vaikuttaa siltä, että sekä fyffen että pahoinvoinnin määrä on kasvanut. Raha näyttäisi jakautuvan epätasaisemmin kuin pahoinvointi, karkeasti ottaen, mikä ei sinänsä kauheasti lohduta.

Kun täällä on asiat sotkettu ja ihmiset pilattu, menestyvät liikeyritykset voivat kerätä kimpsunsa ja siirtyä uusille mantereille. (Hah, olipas populistisesti sanottu. Olen niin pahoillani.)

Entäs sitten julkinen sektori? Vaikka siellä matkitaan pää punaisena kaupallista liiketoimintaa, kuntia tai valtionhallinnon yksiköitä ei oikein helposti voi viedä Kiinaan tai Intiaan ainakaan kokonaan. Osittain toki voidaan. Odotan mielenkiinnolla, milloin Tampereen kuljetuspalveluja järjestävät tahot tuumaavat, että Savonlinna on liian kallis matkapalvelukeskuksen sijoituspaikka vaikkapa Intiaan verrattuna. Eihän lopputuloksella ole suurtakaan eroa, kun kumpikaan ratkaisu ei oikein toimi.

***

Kehitin loppuhuipennukseksi suppean pikatestin oman elämäntilanteen onnistuneisuutta mittaamaan. Onko minulla aikaa auttaa naapurin mukava mummo kotiin palvelutaksilta ostostensa ja rollaattorinsa kanssa? Ehdinkö juoda mummon tarjoamat kahvitkin? Kaksi kertaa viikossa? Miksi ei? Miksi en?

***

PS. Meitsulaisen lehmä on ojassa tällä hetkellä vain tuossa vammaisuuskysymyksessä. Ettei tule epäselvyyksiä.

Vielä kerran jääkaappi

Aargh. Eksyin vahingossa lueskelemaan jotain Bruno Bettelheim -kirja-arviointeja. Jonkun mielestä on edelleen uskottavaa, että autismi johtuu jääkaappiäidistä. Jos koskaan tunnet kiusausta uskoa Bettelheimin vuosikaudet autisteja ja heidän läheisiään vahingoittaneisiin kuvitelmiin, muista seuraava nyrkkisääntö. On totta, että vanhemmat saattavat kohdella lapsiaan järkyttävillä tavoilla, aiheuttaa heille vakavia traumoja ja heikentää heidän koko loppuelämänsä pärjäämistä. Ei ole totta, että siitä seuraisi autismia (F84.0).

Merenpintaa edemmäs kalaan

Esikoisen uimakoululla on perheuintipäivä ja kerrankin jokainen täällä bunkkaava tyyppi on tarpeeksi terve uiskentelemaan. Eräs mudehenkilö kärsii itseaiheutetuista lihaskivuista, mutta lähtee silti. Koko reissu on niin onnistunut ja hauska, että särkevän muzzin hiihtolomamieliala kohoaa kolmetoista metriä eli yltää nykyään merenpinnan yläpuolelle. Veden maine vanhimpana voiteena ei ole tuulesta temmattu.*)

Gradu on edennyt, essee on edennyt, tenttikirjat odottavat. En ole tarvinnut kemiallista uniapua aikoihin. En ole polttanut tupakkaa, en nauttinut liiemmälti alkoholia. Haaveilen muustakin kuin fleguilusta. En vielä loiki johtopäätöksiin. Varovaisesti uskaltaa kuitenkin epäillä, että toipilaan tila etenee toivottuun suuntaan.

*) Yritin visualisoida, miten veden voidemaine pystyttäisiin tempomaan tuulesta, mutta en saanut mielikuvaa oikein toimimaan.

Riemuloma rieväkylällä

Kuntosali on hieno keksintö! Tiedän, että tämäkin on alkuihastumisen huumaa (jälleen), mutta tietysti nautin täysillä. Voimaharjoittelun jälkeen lämpö tuntuu olossa ainakin puoli tuntia, kun matkaan pakkasen halki hammaslääkärille. Minä ja ihanat muskelini. Aion kasvattaa Piikkarin kanssa kilpaa pyrstöä kesäksi. Uimarannalla saa kätevästi tilaa, kun väräyttää uhkeaa, lihaksikasta pakaraa ja huiskaisee ohimennen parikymmentä ihmistä syrjään silkan ilmavirran voimin. Viuuhhhh!

Hiihto"loma" alkoi jälleen, joten vyötän kupeet ja yritän ottaa varastosta lisäpinnaa. Autistien lomat -teemasta olen jauhanut aiemminkin, joten säästän nyt kaistaa. Mikään ei pakota meitä pitämään poikaa kotona lomailemassa, koska melko edukkaaseen hintaan voisimme kuskata häntä päivähoidon ja kodin väliä.

Jääräpäinä tuumaamme, että lapsilla pitää olla normaalit lomat. Kun olemme heidät suurella vaivalla tähän perheeseen hommanneet, pitää meidän myös saada kimpassa oleman. SP:kin onneksi lomailee, joten voimme keksiä jotain muutakin kivaa kuin varaston tyhjentämisen remontin B-vaihetta varten ja pyörähdykset pihassa, kaupassa ja kirjastossa. Voisi vaikka käydä näyttelyssä ja kokeilla, onnistuisiko lounastaminen ravintolassa. Jos ei onnistu, toinen aikuinen häippää ja vie tilannetta kestämättömän natiaishenkilön muassaan toisaanne. Doggiebagit on onneksi keksitty.

Hääpäivän ohjelma on kysymysmerkki, koska olen unohtanut varata Tosikoiselle hoitajan. Kerrankos sitä 10-vuotishääppöstä viettää kotona kaksivuotiasta hyysäten? Soitan kumminkin vielä alkuviikosta MLL:lle, josko sieltä saisi ihan tavallisen hoitajan ihan tavallisin ehdoin ilman omaishoidon palvelusetelisäätöjä. Leikitään siis normaalia perhettä sen vuorokauden ajan, kun Esikoinen hurvittelee hoitopaikassa.

Toivottavasti hoidossa kaikki menee hyvin! Onneksi Esikoisella on hyvässä paikassa tuttuja hoitajia ja luultavasti tuttuja kamujakin. Nämä piirit ovat pienet! Vaikka itselle vammaisuus tuntuu nykyään tavalliselta ja normaalilta, pitää ajoittain muistutella itselleen, että Esikoisen tapaan vaikeavammaisia tai siitä vielä vaikeampia tapauksia on todellisuudessa hyvin vähän.

Käyttäytymisen haasteet

Liiallisen hyväntuulisuuden poistavat tehokkaasti kolme luentoa haastavasti käyttäytyvistä lapsista. Lasten ja nuorten pahoinvointi on pysäyttävä teema. Miten helppoa olisi saarnata sormi pystyssä vanhempien huonoudesta. Miten vähän siitä olisi hyötyä.

Aamulehti intoutuu säännöllisesti saarnaamaan pääkirjoitussivulla, miten vastuu siitä, tästä ja tuosta asiasta kuuluu vanhemmille eikä asioita tule vierittää koulun tai muun julkisen sektorin kontolle. Koululaisten aamupalasta tuumattiin viimeksi näin. Olen tietysti samaa mieltä: koululaisen aamupala on huoltajan vastuualuetta. Jos toistelen tätä mielipidettäni sormi pystyssä, täyttyykö aamunälkäisen koululaisen vatsa?

Uusia diagnooseja

Onko tautiluokituksessa vielä diagnoosia perusteettomalle onnellisuudelle? Nautin tietysti perheestä hirmuttomasti, esmes juuri äsken pullakahvien hörppimisestä lauman seassa. Esikoinen yrittää yhtenään äännellä sanoja ja välillä onnistuukin! Vaikka harjoituksen vuoksi eikä kommunikatiivisesti, niin kuitenkin! Olen lemmessä opiskeluun. Kyllä, myös kaikki muu opiskelu on yhtäkkiä alkanut hohtaa ja sädehtiä sen jälkeen, kun keksin, etten ehkä olekaan kahlehdittu alkuperäiseen graduuni. Liikunnan ilot kutkuttelevat minua moninaisin hassuin tavoin. Tunnen useita hauskoja ihmisiä ja gradukoutsin kynnetkin ovat kunnossa (puuh). Silti tämä tuntuu vähän epäilyttävältä. Nytkö olen tullut lopullisesti hulusmaaniksi?

Toisaalta elämä pitää huolen, että leka iskee päähän vähän väliä. Ihmisparsa ei siis aivan ajautune hillumaan vaaleanpunaisten pilvien sekaan. Jotain rotia omaishoitajille tai ainakin tuet pois, jos on liian hauskaa! Tasapainon nimissä menen kohta tilaamaan huomiseksi kipuja hra Pilatekselta. Älkää sitten naurattako tai yskittäkö.

PS. Olen jonkin aikaa epäillyt, että diagnoosi itseä häiritsevä, ajoittainen samanmielisyys Jyrki Lehtolan kanssa olisi vähän pakko saada suomalaiseen tautiluokitukseen. Jatkuva samanmielisyys olisi tuosta pykälää pahempi ja se oikeuttaisi pakkohoitoon eikä Lehtolan itsensä kohdalla tehtäisi poikkeusta. (Ei varppina ole samanmielinen itsensä kanssa ainakaan useampaa vuotta putkeen.) Hoitomuodoksi kaavailen keitetyillä nuudeleilla mäjäyttelyä.

Lemmekkäitä puheita alakuppilassa

Oharilla ja minulla oli vain puoli tuntia aikaa, mutta se riitti. Ehdimme selittää täydellisesti, miksi minun ilman muuta kannattaa vaihtaa graduaihetta ja Ohiksen pääainetta. Järkiavioliitto ei kannattele, mutta ihmeellinen ihastus ja ajoittain ilmiliekkiin roihahteleva lempi kannustavat opiskelijan läpi vaikka harmaan kiivin!

Tietysti alun huumavaihe menee ajastaan ohi eikä arki tarjoa yleensä tauotonta hohdokkuutta edes ihkun lemmityn rinnalla. Tulee ajoittain tympiintymistä ja suoranaista korpeentumistakin. Jotkin piirteet ärsyttävät lähes hengiltä! Kuitenkin, kun vähän hinkkaa sielunsa silmiä, saa uudelleen näkyviinsä ne syyt, miksi alkujaankin ihastui. Vanhan lemmen saa lämmitetyksi ja usein se vain paranee. Vanhasta tutusta rakastetusta löytyy uusia puolia, jotka roihauttavat jo hiukan hiipuneenkin liekin jälleen uuteen roihuun.

Mitä tehdä järkiavioliitossa, kun kertakaikkinen lerpahdus iskee? Kaivaa yhä uudelleen järkisyyt esiin ja yrittää niillä saada jotain tekemisen meininkiä? Ehkä se toimii joillakuilla, mutta minun ja O-Ammutun on oikeastaan ihan pakko vaihtaa virkahenkilömäisistä opintoratkaisuista aidan taa, vihreämmän ruohon laitumille. Ainakin me itse vakuutuimme täydellisesti perusteluistamme, kröhöm kröhöm.

Raxtunut Rambo

Olen lemmessä, lovessa, laavassa, rakkaudessa ja muussa sekalaisessa siirappiliemessä yltä päältä. Ajattelen enimmäkseen vain Häntä. Hän tulee mieleeni joka mutkan kautta ja mitä tahansa aasinsiltaa kopsutellen. Lapsetkin ihmettelevät, miksi äiti tuijottelee taivaanrantaan ja tyyppiä pitää vähän väliä töniä hereille. Toistaiseksi olen kuitenkin muistanut myös ruokkia ja vaatettaa itseni sekä lapset ja ottaa kontaktia muuhunkin kuin Häneen. Hän on koko ajan kanssani ja vielä aika pieni, mutta saattaa pullahtaa suunnattomaksi, jos en pidä varaani. Hänen nimensä alkaa G-kirjaimella, jos ette arvanneet.

Kun tuuli vain saa

Katselin tuossa esityksiä, suamexi slaikkasettejä, joiden tuella pidin muutama vuosi sitten käyttöohjeiden käytettävyys -luentoa. Olinpa minä nuorena nero! Saan kauniilla Pointin Powerillani luultavasti kuitatuksi yhden puuttuvan parin opintoviikon syventävien suorituksen, mikä saattaa hieman lieventää sitä epäsuhtaa, joka oli vaivan ja luentopalkkion välillä. Pääopinnoista puuttuu näin ollen ainoastaan gradu.

Työpaikalla satelee taas potkuja ihmisille ja ilmoitin esinaiselle, että minä olen se, joka lähtee, jos osuu kenkä meidän putiikkiin. Ei ainakaan niiden muiden tarvitse olla huolissaan, ellei sitten tule isompia puhdistuksia. Minulla on jo työ vammaisalalla todennäköisesti ainakin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi 24/7-periaatteella, vaikka siitä ei palkkaa maksetakaan.

Tämän yhtälön ynnäilystä tuli mieleeni vaihtaa aivan kokonaan gradun aihetta. Jospa hautaan ne muutamat kymmenet sivut mitä minulla on ja unohdan enimmät lähteet ja heitän vesilinnulla koko Helppiä? Sen sijaan voisin ryhtyä tarmokkaasti yhdistämään käyttöohjeasiantuntemusta erityispeda-asiantuntemukseeni heti paikalla. Jospa teen gradun elämän käyttöohjeista? Syynä tähän klassisen epäsuositeltavaan liikkeeseen on se, että gee ehkä tulisi jopa valimiksi. Nyt tuntuu, ettei huvita pitkällä tikullakaan koskea tuota kökköpesää, vaikka järki sanoo, että tuon saisi vähimmällä vaivalla tuubiin. Gradukoutsi luultavasti pureskelee kyntensä rystysiin asti, jos erehtyy lukemaan nämä mietteet. Anteeksi! Olen velkaa manikyyrin! Ja kahvit! Pullakahvit!

Mutta huom. huom. elämän käyttöohje -teemasta minulla on olemassa valmiit keissit, selkeä, käytännöllinen rajaus, valokuvaajakin on varattu ja valmista materiaaliakin piisaa. Aika kauas kyllä mennään käännöstieteestä, se on sanottava. Onneksi meillä on tuo käyttöohjeosasto, jonka sovellutuksesta nyt puhutaan.

Olin ajatellut tästä RAY-projektia ja jatkotutkimusta, mutta jos kerran kenkäydyn virmasta, johon alkuperäinen raru olisi ollut sidoksissa, niin sittenhän kantsisi hypätä seuraavaan kelkkaan! Anoa sitä rahoitusta heti ja käydä laajentamaan gradusta etiäpäin? Gääk. Voisin kirjoittaa suomeksi ja aiheesta, joka on todellakin rakas, käytännöllinen ja hyödyllinen erityisryhmille, mutta ei liian sydämen asia, etteikö sitä saisi avatuksi rauhallisesti skalpellilla ja tarkastelluksi viileän tieteellisesti.

Huoh. Ou vell. Voi voi. No niin. Jeejee.

Tämänhetkinen mielipide

On hauskempaa olla vaihteeksi simahdan öin ja päivin -väsy kuin en saa millään unta -väsy. Ja hauska se on aavistuksenomainenkin hauska, prkl.

Jaksettiin kumminkin plikan kanssa käydä moikkaamassa Pinserin Riittaa Vihreiden lastentapahtumassa ja vielä kirjastossakin sillä välin, kun äijät olivat uimakoulussa. Hyvä me! Tosikoinen selvästi aivopeseytyi ilmapallon voimalla heti vihreäksi ja kyseisestä vehkeestä riittää edelleen hupia.

Lisäys: Keskustelimme tyttären kanssa pallosta ja hänen mielestään pallon kyljessä on mörkö. Minun silmääni ne näytti ihan maapallolta. Lieneekö tämä todiste 37 asteen aivopesuohjelman tehokkuudesta?

I don't think Mozart's gonna help at all

(Nyt on vähän haamuja listalla, kun päivitän holtittomasti tätä postausta.)

Lauloin tänään muhkean rakkaudellisia pätkiä Mozartin Grande mässinprässistä, koin onnellisuutta sekalaisista pienistä syistä ja hengasin mukuloiden kanssa hyvässä hengessä. Pakko on kuitenkin myöntää, että depis on tarttunut minua takajalasta ja yrittää kiskoa ennenaikaiseen sarkofagiin. En halua vielä muumioitua! En halua toisaalta käydä uudelleen mielialalääkitykseenkään. Epätoivoiset ajat yllyttävät epätoivoisiin tekoihin, joten päätin sijoittaa siihen psyykenlääkityksen variaatioon, jota ei saa purkista. (Jos saisi, se olisi läntisen maailman kannattavin purkkilääke.) Menin siis hyvinvointikeskukseen (sic) (sick) ja ulkoistin osan liikuntavastuustani ammattilaisille.

Vuodessa minusta tulee järrrisyttävän pirrrteä ja jos valkaisen lisäksi tukkani sekä hampaani, ulkonaisestikin näytän airopikkiprinsessalta. Tai no, jos keskuksessa näkemistäni eksemplaareista voi mitään päätellä, pysynen ihmisen näköisenä jatkossakin, mutta saan nykyiseen lisää voimaa, ryhtiä, notkeutta ja tervettä väriä. Lähinnä haluan parempaa vointia. Sen päälle tulevat mahdolliset kohennukset ovat tietysti mieluisaa bonusta.

Olen sorvaillut Sannikan kanssa meilitse treffejä ja tulin kirjoittaneeksi hänelle, että minun pitää itse ottaa vakavasti työni omaishoitajana, vaikka julkinen osasto antaa sille arvoa vain juhlapuheissa. Työnantajani (Esikoinen) ei aina osaa järjestää minulle tykytoimintaa, joten minun itseni pitää ottaa realiteetit kouraan ja todeta, että ilman treeniä en pysty tekemään tätä työtä enää kauempaa.

Omaishoitaminen on raskasta, turvatonta ja palkatonta työtä, johon en kouluttautunut, suuntautunut tai valmistautunut mitenkään. Teen sitä omasta vapaasta tahdostani, vaikka en valinnastani. Kiistän tähdänneeni geenit ja muut osatekijät sille mallille, että lapseni olisi yksi niistä kymmenestätuhannesta suomalaisesta, jotka tarvitsevat voimaperäistä, loppuiän kestävää autismikuntoutusta ja erityistä tukea. Mutta kas, näin kävi ja minulla on valittavissani joko lapsen laittaminen laitokseen tai omaishoidon ottaminen päätyökseni ja kaiken muun asettaminen harrastukseksi. On aika selvää, että toista isoa työtä en tässä pysty pyörittämään ainakaan vielä. Se, miksi juuri minä eikä SP, on myös perusteltua.*)

Äskettäin muuten luin vakuuttavan oloisesta nettilähteestä, että "Varhaislapsuudessa alkavasta laaja-alaisesta kehityshäiriöstä kärsii noin 10–20 lasta 10 000:sta. Valtaosa näistä autistisista lapsista on pysyvässä laitoshoidossa." Lähetin kyselyä tiedon paikkansapitävyydestä sivuston palauteosoitteeseen, sillä itse en ole kuullut kenestäkään autistisesta lapsesta, joka olisi pysyvässä laitoshoidossa.

*) Perusteluista puolet kuuluvat osastoon SP:n asiat, jotka taas eivät kuulu osastoon meitsin blogi. Voin kuitenkin paljastaa, etteivät perustelut liiku rahan tai sukupuolen tapaisissa hölmöilyissä.

Koeta kestää, älä välitä, juokse pakoon

Ei nyt oikein naurata vessahuumori enää, kun mahatauti ei ota parantuakseen. Räyh! Olen joutunut perumaan käytännössä kaiken tällä viikolla eikä ole ole levonkaan jälkeen hurrattava.

Erityispedan ryhmätyönä väsäillyn esityksen pitämiseen aion joka tapauksessa osallistua tänään. (Hengitän sisäänpäin ja desinfioin koko kropan.) Omassa pienessä osuudessani pyrin rakentamaan AS-myönteistä ilmapiiriä tulevien erityiskasvattajien keskuudessa puhumalla pari jämäkkää sanaa kiusaamisesta (AS-oppilaiden kiusaaminen voi olla todella järkyttävää - eivätkö Suomen lait päde koululaitoksessa?) ja kertomalla ASsina olemisen hienoista puolista. Vahvuuksille rakennetaan!

Vaan rakenna siinä jotain, jos oppilaan kaikki energia menee kiusaamisesta selviytymiseen tunnista, päivästä, vuodesta toiseen. Sellaiset neuvot kuin koeta kestää, älä välitä ja juokse pakoon ovat liian usein ainoa tuki, mitä kiusatuille tarjotaan. (Kiroilua.)

Liian jännittävää

Tonttujen lukumäärä kasvaa järkyttävällä vauhdilla ja tätä kirjoittaessani 200:sta puuttuu enää 77. Jaiks. Eikun 75. Äh. Nyt voin kuvitella, miltä tietokirjojen kirjoittajista tuntuu, kun opukset ovat vanhentuneita jo painokoneesta tullessaan.

Lisäys 20.06: uupuu enää 21 hittiä mutta eräät menevät siirtämään lapsia yöpuulle. Jaui!

Lisäys 20.57: Yöpukuhärdelliä, hammaspesulaa (kylppärimme on liian pieni neljälle) ja iltasatuja myöhemmin 200 tonttua on tullut täyteen! Onnekas voittaja on joku, joka on eksynyt blogiini hakusanoilla yhtäkkinen väsymys hengenahdistus. Jopas! Kyseinen vierailija ei luultavasti tule tänne puheita pitämään, joten arvotaan seuraava, tai oikeastaan edellinen tonttu. Jjjja hän onnnnnnn phnetillä Blogilistan suosikeista tullut ehkä-lahtelainen (myös IP-osoite löydettävissä, jos tarpeen). Kuka tunnustaa?

Sun Äitis on jo luvannut esittää puheen tapauksen kunniaksi! Tai ainakin melkein luvannut. (Huom. lupasin hövelisti hänelle väljän deadlinen vuoden 2008 loppuun, koska hyvää kannattaa odottaa.)

Reppu täynnä toiveita

Vielä on voimia toivoa ja haaveilla yhtä ja toistakin, vaikka tilanne on osoittautunut pahemmaksi kuin vuosi sitten luulin. Siis toipumistilanteeni. Tässä muutama päällimmäinen:

Toivon

• että toivun vielä lähivuosina palkkatyökykyiseksi.*)
  
• että Esikoinen saisi joskus ystäviä.
• että Esikoinen oppisi kommunikoimaan paremmin.
  
• että Tosikoisen kanssa suhde pysyisi näin läheisenä ja eloisana.
• että Tosikoisen allergiat jatkaisivat paranemistaan.
  
• että SP:n kanssa suhteemme jatkaa porskuttamista ja kehittymistä.
• että SP ei sairastu uupumukseen, vaikka riski on suuri.

Toivon myös, että tämänhetkinen tunnetila on vain mahataudinjälkeinen mielialanotkahdus. Jospa oman tilan myöntäminen riittäisi eikä sitä tarvitsisi jäädä käsittelemään sen enempää? Voisin keskittyä korjaavien juttujen (ruoka, liikunta, uni, ihmiset) virittelyyn.

Onni on puolen dollarin sormus
Onni on kissan naukaisu
Onni on koiran tuttu haukku
Onni on uusi reppu
Reppu täynnä toiveita

Sanovat Tohtori Orff ja herra Dalcroze Puolen dollarin onni-piisissään. Sen jä vähän muunkin perusteella onnea kuitenkin riittää meillä päin, vaikka elämä ei olekaan ihan helppoa.

*) Olen aina tehnyt töitä ja tämä on kamalaa! Opintovapaa on ovela koodinimi sille, etten pysty tekemään palkkatöitä. Opintoja sentään jaksan vähän, juuri riittävästi. Omaishoitotyö menee kaiken muun edelle ja kaikki tätä hommaa tehneet tietävät, ettei energiaa välttämättä jää paljon muuhun, vaikka omaishoidettavani olisi viikossa 36 tuntia muualla. Etenkin kun oma tila on päässyt muuttumaan uupumukseksi. En millään halua käydä vääntämään yhteiskunnan kanssa omasta sairaudestani, sillä Esikoisen vammaisuuden takia vääntäminen on jo riittävän perseettistä. Haluan leikkiä tervettä niin kauan kun ei ole ihan pakko tulla ulos kaapista. Ou vell.

PS. Kuva on tilkkutyögalleriasta, johon pääset tutustumaan napsauttamalla kuvaa.

Päivän teemasta postauksen loppupuolella

Ruutuun tuijottelu saattaa auttaa, kun vatsa haluaa päättää, oliko liian varhaista nauttia aamukahvia ja voileipää. Oli, ei ollut, oli, ei ollut. Ei ollut! Tämä päätetty ja liks lukkoon.

Tänään en mene minnekään. En shrinkille, en kurssille, en lounaalle. Vaikka itselläni vielä pysyisivät kamat sisällä normaaliin tapaan, tämä pöpö todennäköisesti tarttuu vielä aika tehokkaasti. Eikä olo ole järin hurrattava. Joka tapauksessa haluaisin kiittää vaseliinia ja kolajuomaa iltani pelastamisesta. Aina kannattaa pitää käsillä vaseliinia ja kolajuomaa siltä varalta, että pepa panikoi!

Kahvi ja voileivät ovat muuten elämän suuria nautintoja, etenkin kiireettömänä yksin kotona tuoreen lehden äärellä nautittuina. Aah. Mistä tulee mieleeni Tenhusen Mustat kalat -dekkari, jossa nautitaan useita herkullisen oloisia annoksia kuumaa kahvia ja reiluja voileipiä. On se muutenkin mainio kirja. Ollapa käsillä jokin vastaava, mutta lukematon opus, niin ottaisin tehorentoutusta sängynpohjalla. Ei ole ihan helppoa löytää hyvää rentoutusluettavaa, kun niin monet asenteet käyvät häiriköimään kympillä, kuten Tosikkokin taannoin pohti.
(Nyt ei löydy suoraa linkkiä.)

Välttelen tässä varsinaista ajatusta, joka koko ajan pyrkii mielen pintaan. Esikoinen teki koulussa kaksi ystävänpäiväkorttia. Ne ovat mielestäni tosi mainiot ja poika itsekin pitää niistä. Keskustelimme niiden askartelusta. Mutta kenelle hän antaisi ne?

Ihanat kaakelit

Nyt se xtun mahatauti lopulta kellisti minutkin. En suosittele. Tautiin liittyvät kuulo- ja muut aistielämykset ovat aivan liian epäromankkisia Valentinuksen mielestä.

Kirjoitan autismin lääkehoidosta myöhemmin, kun jaksan, mutta alustava piipaus kertokoon, että autisteilla tuppaa olemaan poikkeavuutta serotoniiniaineenvaihdunnassa ja SSRI-lääkkeillä sitä voisi hyvällä säkällä korjata. Ihmelääkityksestä ei (tietenkään) ole kyse, mutta mahdollisesti hyvästäkin tuesta muulle hoidolle ja kuntoutukselle.

Vahdatkaa tonttumittaria oikealla ylhäällä! Tonttu numero 200 saa muhkean palkinnon, mainetta ja kunniaa sekä - jos haluaa - pitää kiitospuheen. Tällä hetkellä uupuu enää 785 kävijää.

Huomio on uusiutuva luonnonvara

Junaillessani tomumajaani autismin talvipäiville luin Autismi-lehden kannesta kanteen. Miten hyviä tuloksia on saatu varhaisella interventiolla! Lapset oppivat kommunikoimaan ja jopa puhumaan, toimimaan mielekkäästi ja oppimaan. (Kyllä, oppivat oppimaan. Se on meillä yksi vaikeimmista nakeista, varsinainen vauhtihodari.) Halvaannuin syyllisyydestä. Olen antanut Esikoisen elämän valua hukkaan, kun en ole sinnikkäämmin kuntouttanut, vaatinut, kuntouttanut, vaatinut. En ole vaihtanut paikkakuntaa esmes Joensuuhun, jossa autismikuntoutusta osataan kunnolla ja vanhemmat otetaan tasaveroisina mukaan kuntoutustyöhön.

Kotona ei tarvitse tehdä välttämättä muodollista kuntoutusta. Arjen eläminen mielekkäällä tavalla on loistavaa epämuodollista kuntoutusta ja mukavinta kaikille perheenjäsenille. Siihen auttavat monet autismikuntoutuksen ydinkeinot, jotka pitäisi tuoda kotiin arkea helpottamaan. Perhettä pitää opettaa rauhallisessa tahdissa käyttämään lasta parhaiten palvelevia keinoja ja antaa tukea tarvittaessa.

Onneksi halvaannuttava syyllisyydentunne häipyi ennen määränpäätä, koska muuten olisi kököttänyt penkillä Kuopioon asti ja takaisin. Yhdeksänvuotias on jo vanha kuntoutettava ja kohta kaksinkertaisesti sen iän, jota meille mainostettiin puhumaan oppimisen yläikärajana. (En tosin usko kyseiseen ikärajaan enkä myöskään odota puhumaan oppimista, vaan kaikkinainen kommunikaatio kelpaa loistavasti, kiitos.) Emme ole antaneet hänelle tarpeeksi. Olemme ehkä antaneet hänelle kaiken, mitä irtoaa, mutta se ei ole riittänyt kuin lämmikkeeksi. Ainakin juuri nyt irtoaa tällainen arvio.

***

Tänään jälleen muistin avata etuoven lukosta ennen Esikoisen kotiutumista*). Hän ryntäsi tapansa mukaan yläkertaan kiskomaan päällysvaatteet yltään, mutta vokottelin hänet takaisin alas xylitolpastillin voimin ja pidin hyväsen aikaa sylissä ilman sen kummempia houkuttimia. Intensiivinen syli- ja huomiohetki toimii kummankin lapsen kohdalla loistavasti kotiintulosiirtymän helpottajana, on aina toiminut. Mihin se siis ison lapsen kohdalla unohtui?

Ruokailun yhteydessä sain kuulla useitakin oikeita tavuja, joissa Esikoinen yhdisti konsonantin ja vokaalin. Kokonaista sanaa ei sentään, joskin "i-ä", eli isä tuli tosi hienosti. Korviin on saanut töötätä hoitoliemiä ja kitusiin antibioottia. En nyt väitä, että pelkkä sylittelyhetki selittäisi yleisen sujuvuuden, mutta molemminpuolisen myötämielisyyden taustalla tuommoinen keskittynyt, rauhallinen tuokio vaikuttaa ilman muuta pienenä voimanpesänä.

Hmps, tästä piti tulla iloinen postaus, mutta painopiste taisi lipsahtaa ahdistelman puolelle. Molempia on riittämiin eikä ainakaan tarvitse miettiä, onko henkilö hengissä, kun elämä tuntuu voimaperäisesti.

*) Välillä en muista ja silloin häröillään. Ulkopuolisesta saattaa näyttää, etten päästä lastani sisään, vaan suljen hänet ulos tulipalopakkaseen kirkumaan, vaikka todellisuudessa yritän tietenkin kaikin konstein saada jälkikasvun sisään lämpimään. Tunnelmaa parantaa se, että poika joskus laskee päällihousut polviin ja kävelee polvillaan jäätävällä betoniterassilla. Polvet eivät sen jälkeen näytä somalta. Onneksi yleensä Tosikoinen tulee isänsä kanssa puolen tunnin kuluttua Esikoisen kotiutumisesta, jolloin tilanne laukeaa. Voin kertoa, että tuo puoli tuntia koostuu kolmestakymmenestä harvinaisen pitkästä minuutista.

Tulkkaus ja korvakäytävät

Puhevammaisten tulkkauspalvelun tiskillä talvipäivillä kuulin hauskan jutun. Eräs äiti kertoi CP-vammaisen tyttärensä vaatevaraston muuttuneen kerrasta, kun tytär pääsi kaupoille tulkin eikä äidin kanssa! Äiti oli siinä mietiskellyt, jotta kenenkä vaatemaun mukaan teinille niitä kledjuja on osteltu siihen asti... Vammaisen lapsen äitinä tuumaan minäkin, että pitää olla tässä asiassa herkkä omatunto. Luoja tietää, ettei oman elämän hallinta ole muutenkaan ihan yksinkertaista noille meidän lapsillemme, saati sitten, jos ei saa edes treenata yhtään.

Kuulustelin tiskillä naisparkaa (joka ei tosin vaikuttanut yhtään paralta, jopa ilahtuneelta kiinnostuksesta) ja sain selville, ettei tulkkauskoulutukseen pääsy ole enää niin jyrkästi rajoitettua. Aiemmin melttosin siitä, miten tarvittiin sos./terv.-alan koulutus ja työkokemus, vaikka tulkkaus on viestintää eikä hoivaa.

Kyl-lä, vaikka tulkki mahdollistaa tässä tapauksessa nimenomaan vammaisen ihmisen viestinnän, kyseessä on viestintä, ei hoiva. Jos tarvitaan hoivaa, tulkattavalla on mukana lisäksi avustaja.

Mutta varokaa: onnistunut tulkkauspalvelu saattaa muuttaa lapsesi garderoobin lapsesi maun mukaiseksi!

***

Esikoisen korvista on valunut mömmöä, mihin kiinnitin huomiota, kun poika veteli toista korvalehteään. Ikiomalääkärin pikainen tutkimus osoitti, että ilmeisesti stafylokokki on tehnyt muutaman päivän ilkeyksiä korvakäytävissä ja -lehdillä. Lisäksi korvat ovat täynnä vaikkua. Ne ovat kaiketi hyvin arat, sillä ensiavun anto (Bacibact-voidetta korvalehtiin, korvan taakse ja korvakäytävään) kohtasi huomattavaa vastarintaa.

Avuksi piirsin tyylikkään kuvasarjan, jossa on mm. itkevä poika, jota hyvin selvästi sattuu korviin, mutta jota onneksi voidetuubi ja topsipuikko lähestyvät. Lopussa on iloinen poika, jota ei satu korviin, vierellään jätski. Kelasimme noin viisikymmentä kertaa itkevän pojan itkun ja pahan mielen ennen kuin voiteen sai tuikata paikoilleen äidin jyhkeässä syliotteessa. Hommasimme myös antibiootit ja kasoittain maitohappobakuja sekä käsidesiä. Tiedossa on lisää mahavaivoja. Tiedossa on myös käynti lääkärillä korvanputsauksessa. Onko se nyt ihme, jos ei viestintä saavuta autistipoikaa, jonka korvat ovat väärällään vahaa? Siinä ei tulkkikaan auta.

Hula hula, poko poko, ökö ökö

Seikkailuni Pieksämäelle on tältä erää ohi. Olin koko ajan vielä väsyneempi kuin yleensä, jos mahdollista, mutta venyin sentään koulutuksiin ja vieläpä illalla hotlan kuppilaan ihmettelemään Anneli Mattilaa, joka on Anne Mattilan pikkusisko. Pääasiassa tosin sielläkin ihmettelin talvipäiväläisiä, ties kenen siskoja ja veljiä. Nukuin retrohotlan kovalla patjalla kaikki mahdolliset välit ja olin torkahtaa luennollakin, mikä on minulta ennenkuulumaton suoritus (jos 8-9 luentoja ei lasketa).

Nyt pelottaa, että tuo muhkea väsymys on ollut pohjustusta mahataudille, joka on poissaoloni aikana riehunut perheen muussa väestössä. Tosikoinen aloitti torstaiyönä, Esikoinen otti oksentelemattoman version perjantaiyönä ja SP joutui äänekkäästi huokaisten luovuttamaan tänään. Jos sattuisin sairastumaan ja kaikki talvipäiväläisetkin lojuvat tuota pikaa vihreinä sängynpohjalla ämpäri ulottuvillaan, vetoan siihen, että joku jo ennen tuloani kaatui norovirukseen! Kuulin tämän luotettavalta taholta. Eli jos saatte taudin, se on sen minua edeltäneen sairastajan norovirus.

Kunhan taas jaksan, mietin vähän autismin lääkehoitoa ja autistien taiteilua, jotka olivat minun talvipäivieni kohokohtia ohjelman muodollisella puolella.

Kolmen tunnin kuluttua

Ihan kohta istun junassa ja jännään, pääsenkö ajoissa ja ehyenä perille. Seuraava pienoistrilleri on se, löydänkö 300 metrin päähän hotellille. Sitten koetaan huimaa suspensea huoneeseen siirryttäessä. Ainakin rafla on kiinni myöhäisillan tänään, joten unirauhaa pitäisi riittämän, elleivät seudun pahimmat hornittajat ole eksyneet seinän taakse riekkumaan. Nyt kaikkein ylivoimaisin vauhtipähkinä on se, minkä kirjan otan matkalukemiseksi! Onhan minulla toki tuore Salmi-akkiannos, Autismi-lehti ja pari muuta lättyä, mutta pitäähän junassa olla kirja käden ulottuvilla. Orpoa on ilman. Tenttikirjaa en ota, sillä juna ja hotellihuone ovat virkistäytymistä ja autismin talvipäivät opintoja varten.

Ta-vat-kaam-me blogeissa jälleen lauantaina!

Rehellinen vai jääräpäinen

Toissapäiväisen tentin järjestely oli semmoinen, että sain kouraani kysymyspaperit ja lampsin kirjaston lukusalille täyttämään niitä. Ilman valvontaa. Kaikki kurssin paperit olivat repussani helposti katsottavissa. En tuntenut kiusausta luntata, vaikka ajatus tentin uusimisesta ilskotti. Minusta lunttaamisessa ei ole koskaan ollut mitään järkeä, koska koen, että huijaan siinä vain itseäni.

Mutta mistä opettaja sen tiesi?

Höyrymoottori

Eräät pääsivät tentistä kolmosella läpi, eli kunniallisesti. Epäilen, että asiaan vaikuttaa lyijykynien unohtuminen kotiin. Tulee mukavaa suttua, kun käyttää tuoretta, messevää kuulakärkikynää ja tekee sillä virheitä. Kuka haluaa vastaanottaa useita suttu-ähellettyjä tenttiyritelmiä? Tulkitsen asian joka tapauksessa siten, etten nimittele itseäni enää tyhmäksi laarditursaaksi.

Huomenna illansuussa on lähtö talvipäiville. Kaksi yötä yksin. Tietysti tulee ikävä, mutta aion nauttia joka hetkestä, myös siitä ikävöinnistä. Toivottavasti junat kulkevat. Talvipäivistä tulee perinteisesti painetta otsalohkon alle, sellaista hyödyllistä, vähän kuin höyrymoottorissa. Luultavasti tuuttaan osan tänne blogiin. Tarvitsen kipeästi buustia Esikoisen kotikuntouttamiseen. Nyt on aika vaikeaa.

Vaikeaa tottua

Hikoiltuani kolme litraa tentissä, joka ei vanhojen mittarieni mukaan ollut erityisen vaativa, jouduin hankalien ajatusten ahdistelemaksi. On vaikeaa tottua siihen, ettei suoritustaso muistuta juurikaan sitä, mihin olen tottunut.

Ehkä voisi ottaa pakasta jonkun mittausinsinöörin katsomaan, mikä on minun koko vuorokauden suoritukseni. Tulisikohan siitä jotain plussaa pollalle? Ei välttämättä. Uupumus on tehokas jarru.

Toinen, mihin en voi mitenkään tottua, on fyysisten ulottuvuuksieni jatkuva ekspansio, eli suomex sanottuna lihomus merkillismys. Olen muutamia vauvoihin liittyviä jaksoja lukuunottamatta tavannut olla normaalipainoinen ja väliin hoikkakin, joten olo on nyt todella kummallinen. Mitäh? Sisäinen mittausinsinöörini vahtii kokonaisuutta, mutta joko hän herpaantuu yön pimeydessä, jolloin ulkoinen minä menee kenenkään tietämättä kaapille juomaan öljyä tai sitten aineenvaihdunta tilttaa. Hmps. Kilpirauhanen? Huhuu?

Ehkä en aiokaan tottua. Ehkä on aiheellista pitää pieni päänsisäinen tyyppi ihmettelemässä, mitenkäs nyt näin on käynyt ja muistuttamassa, että toisinkin on ollut. Pienen tyypin ei tarvitse nalkuttaa mistään (niin, kuuletko), kunhan vain aika ajoin ääntelee hissuksiin ja kysyy ystävällisesti, jaksaisinko tehrä jotain. Jos en jaksa, tyyppi voisi vaikka sanoa, että tämä on nyt tämmöinen vaihe eikä välttämättä elinkautinen.

PS. Sain "palkankorotuksen", eli omaishoidon tuki on nyt 413 euroa kuussa! Miinus verot, tietysti. Kippis!

Two to five, baby

Aamulehden (5.2.07 etusivu ja A5) mukaan kaksi lasta viidestä on tuki- tai erityisopetuksessa. Tällainen puolimaallikko*) kuvittelee ensi hätiin, että nyt mietittäisiin, mikä siinä perusopetuksessa on pulmana, kun lähemmäs puolet oppilaista ei pärjää sillä. Aamulehden jutun perusteella näyttää kuin opetusministeriö pitäisi kiinnostavampana erityisopetuksen kriteerien tarkentamista.

Haiskahtaa myös siltä, että epäillään erityisopetukseen siirtämisillä lypsettävän lisärahoitusta valtiolta**). Mihinkähän sitä lisärahoitusta hamutaan? Tuskin viinanjuontiin, kylpylämatkailuun tai nopeisiin autoihin. Fyffeä todennäköisesti kaivataan tositarpeeseen, eli koulun toimintaan. Olisiko tässä myös kuntien rahanjaon tutkailun paikka?

Onko ongelma sinällään, että näin moni oppilas saa tuki- tai erityisopetusta? Minusta ei. Varhainen satsaus oppilaisiin on erinomainen investointi niin inhimillisesti kuin yhteisön edunkin kannalta. Sen sijaan kriittinen katse tulisi siirtää perusopetukseen, jos se ei kerran riitä läheskään koko ikäluokan tarpeisiin. Satun tietämään, että moni lapsi ja nuori jää diagnoosien ja tukitoimien ulkopuolelle eikä näy näissä tilastoissa, vaikka ovat erityis- tai tukiopetuksen tarpeessa. Kuinka moni oppilas siis lopulta saa tarpeidensa mukaista opetusta tällä hetkellä?

En tunne tilannetta opettajainkoulutuksessa, mutta opetusneuvos Jussi Pihkalan mielipiteeseen on helppo yhtyä: Erilaisuuden kohtaamista opettajille pitäisi ainakin opettaa, jotta he ymmärtäisivät, että on luonnollista, että lapset ovat erilaisia ja oppivat eri tavalla.***)

PS. Tiesittekö, että oppivelvollisuus elikkäs -oikeus laajeni koko ikäluokkaan vasta 1998, jolloin myös vaikeavammaiset tulivat opetuksen piiriin. Minä en lakkaa ihmettelemästä, että noin myöhään. Samana vuonna, kun Esikoinen syntyi - sehän oli ihan äsken.

Kuvan ottaja on Elina Kupari-Havia. Se on lainattu Papunetista ja sen alkuperäiseen sijaintiin pääsee napsauttamalla kuvaa.

*) Ei kuitenkaan demimonde.

**) Tiedän kyllä tapauksia, että lapsi on otettu erityisoppilaana kouluun, mutta valtionosuudet eivät ole näkyneet erityisen oppilaan tukemisena millään tavoin. Rahan käyttöä ei valvota eikä esimerkiksi henkilökohtaista avustajaa välttämättä saa tuosta vain, vaikka olisi kourassa mitkä paperit. Sen sijaan on harrastettu "säästöinkluusiota", joka on suurin piirtein sama kuin tuikattaisiin uimataidoton lapsi veteen sillä oletuksella, että kai se jotenkin pysyy pinnalla.

***) Etenkin neurologisesti erityispiirteisten oppijoiden osastolla kohtaa paljon opettajien asennevammaisuutta, kun he eivät kykene ottamaan diagnooseja todesta. Älykäs, mutta toimintakyvyltään rajoittunut lapsi nähdään kiusankappaleena, joka tahallaan ärsyttää.

Rakas nettipäiväkirjani

Tänään olen tehnyt vaikka mitä! Ensinnäkin heräsin ja olin yllättävän nopsaan tajuissani, vaikka yöllinen yskänkohtaus olikin sysännyt Tosikoisen jälleen Ökön teille. Kohtako jo tuikkasin ököpyykit koneeseen ja keittelin kahvit. *krooh* Anteeksi! Mihinkäs jäinkään? Ai siihen, kun mummilasta palatessa lähdimme vielä koko porukalla luistelemaan? Okei. Mummilasta palatessamme lähdimme vielä koko porukalla luistelemaan, kun tuli luvattua eilen eräille tyypeille. Todettava on, että Esikoinen on kehittynyt taas valtaisasti ja on nyt aika äijä terillä.

Kestin itse noin vartin luistimilla, kunnes nilkkoihin ja muihin tarpeellisina pitämiini koipivehkeisiin alkoi sattua liikaa. Lapseni ihailivat taitojani silmät selällään. Osaanhan sirklata, tehdä banaaniterttuja syöneitä boakäärmeitä ynnä muuta hienostunutta.

Mummilassa valmistin lihapullia tomaattikastikkeessa pastan kera. Tämä entinen ja eskoottinen laji muistui mieleeni Conanilta. Hänellä oli vieraana Kristin Davis, joka mainosti Barillan ilmaiseksi jakamaa pastakeittokirjaa. Barilla pulittaa taalan USA:n nälkäänäkeville jokaisesta keittokirjan latauksesta. Oma pastani oli puolivalmisteiden juhlaa, mutta hyvää silti. Perussuosikit ovat perussuosikkeja usein hyvästä syystä elleivät useammasta.

Hassua muuten, miten jotkut ovat Conanissa edukseen. Mainittu Davis esimerkiksi on paljon hauskempi kuin luulisi (kuin minä olin luullut, tarkoitan, eiväthän kaikki ole niin synkeän stereotypisteleviä). Ja Jeff Goldblumin vieraillessa alkaa kuola valua hämmentävällä tavalla (eipä se kaikkia hämmennä, mutta minua) untsoovaitter.

Enää neljä (4) yötä siihen, kun reissaan Pieksämäelle. Hotla sieltä jo kutsuu mua seireenihuhuiluin. Te kaikki Pieksämäen yölliset ököilijät, pysykää kaukana!

Luistelun liukastuttavuus

Tosikoinen pääsi tänään ensi kertaa jäälle luistimilla. Alkuun tytär oli kuin al löllö keitettyä spagettia ja vaati täydellistä tukea pysyäkseen pystyasennon tapaisessa. Minä kävin tähtäilemään kirvestä kaivon suuntaan, hanskoja naulaan jne., mutta lapsipa ei toudellakaan! Sinnikkään kaatumis-nousemisjakson jälkeen hän lopulta pysyi pystyssä ilman tukea monta perättäistä sekuntia. Jopa liukui hitusen.

Heikompihermoinen olisi luovuttanut, mutta tytär halusi jatkaa, kun raivokkaan aurinkoinen iltapäivä vaihtui siniseksi alkuillaksi. Puheet kylvystä, päivällisestä ja karkkipäivästä saivat hänet kuitenkin suostumaan hyvillä mielin pulkan kyytiin. Pulkasta kuului kovaäänisiä vaatimuksia: seuraavana päivänä tullaan taas harjoittelemaan. Sinni!

Itsellänikään ollut hullumpi päivä, sillä varsinaisen Elman ollessa sairauslomalla vara-Elman, eli meitsin, pitää astua puikkoihin ja pestä 50 koneellista pyykkiä sekä siivota talo niska limassa. Tenttiinlukutilanne näyttää heikolta, mutta onpa häädetty pölykoira poikineen autuaammille metsästysmaille. Panin kalenteriin muistutuksen, että soitan Martoille ensi viikolla ja kyselen siivousdiiliä.

Tylsä postaus, teitä on varoitettu

Eräs on taas v- ja m-alkuinen. Kaikki pinnistely kohti toiveita ja päämääriä tuntuu epätoivoiselta. Olen pudonnut upottavaan tahmaan enkä pääse eteenpäin. Eikö jokin asia voisi mennä suoraviivaisesti? (Rhétorique.) Olin kohtalaisessa opintovireessä melko isoista motivaatio-ongelmista (aineenopettajakoulutukseen pääsemisen tökeröt kiekurat) huolimatta, kun iski hammassärky pariksi päiväksi, minkä takia iski Panacod-pöhnä (ei sen kivun kanssa voi olla) ja Panacodin lopettamisen jälkeinen krapula. Yäk. Nyt pitäisi kai olla ihan oukei, mutta eipä vain ole. Tiedä mikä nyt sitten on, prkl. Aion joka tapauksessa tenttiä pari juttua ensi viikolla. Vahinko vain, ettei toisen tentin opuksia*) saa mistään. Pitää yrittää mennä haukkana lukusalille, jos siellä edes jossain välissä ehtisin napata pari viisauden sanaa kirjoista.

Selittämätön painonnousu, yleinen alavireisyys, väsymys, ihon kuivuus jne. viittaavat jälleen kilpirauhaspulmaan, mutta minulla on siihen jo lääkitys. Äh. Pöh. Äh. Menen lääkärille vaihteeksi anelemaan arvojen tsekkausta ja testaan samalla YTHS:n palvelut. Minh taisi vinkata johonkin vähän laajemmin kilpirauhashormoneja korvaavaan hoitoon (käytän tyroksiinia vain), mutta unohdin jo, mistä pilleriinistä oli kyse.

Viikon päästä yövyn HOTELLISSA ihanalla Pieksämäellä peräti kaksi yötä. SP ehdotti yhden yön venyttämistä kahdeksi, kun tuumasi, että olen breikin tarpeessa. Kun tietää, millaisen rasituksen hän saa itselleen yh-päiviksi, on pakko puhua tosirakkauden kauniista ilmentymästä.

Kun olette kerran eksyneet tänne, lukekaa ihmeessä edelliseen postaukseeni ropahdelleet harvinaisen maukkaat kommentit! Tämä postaus on kuitenkin pakko lopettaa tähän, koska itsekin boretuin jo hengil

*) Davies, Diane, Varieties of Modern English. 2005
Bauer, Laurie, Watching English Change. 1994