Kasvu kompostivastaavaksi

Tänään poika hermoili aika tavalla roskisten parissa. Esikoinenhan on meidän roskisvastaavamme, jo kiusallisen yli-innokas roskienviejä. Minusta puolityhjiä muovipusseja ei pidä viemän jäteastiaan, mitä nuorison keskuudessa pidetään pahanpäiväisenä niuhotuksena. Nyt tunteet käyvät hyvin kuumina myös kompostipussukan liepeillä.

Olemme pitäneet sääntönä sitä, että isä tai äiti tyhjentää pussukan kompostoriin, koska kenelläkään ei ole kohta hauskaa (rottia ei lasketa), jos mätänemisen eri asteissa tuoksuavat ruoanjätteet täplittävät takapihaa tuhatta ja sataa kirmaavan roskakuskin jäljiltä. Siksipä tänään jouduimme käsittelemään yli kaksi tuntia melko voimaperäisesti sitä kamalaa asiaa, että isä tyhjensi kompostipussin eikä Esikoinen saanut. Kaatisroskis oli vasta puolillaan, joten Esikoinen ei saanut viedä sitäkään! Vähemmästäkin menee tolaltaan.

Nyt kumminkin pystyimme juttelemaan, eli kelaamaan asiaa ees-taas ja uudelleen, myös takaperin, eikä Esikoinen vain huutanut silmittömästi päitämme pirstoiksi (ainoastaan neljännes säpäleinä, joista voi zorvata zakkinappuloita). O-o-i-sana esiintyi monta kertaa ja se suuri suru, joka syntyi isän epäreilusti vietyä o-o-i:n takapihalle. Myös runsaita toistoja käytiin läpi, että Esikoinen todellakin saa heti viedä kaatisroskisken etupihalle, kunhan se täyttyy.

Päätin, että kymmenen vuotta täytettyään Esikoinen on kypsä viemään o-o-i:n. Kun kelasimme muutaman sata kertaa sitä, että Esikoinen on nyt yhdeksän, mutta täyttää seuraavaksi kymmenen, jolloin hän on tarpeeksi iso itsekin tyhjentämään kompostia, tilanne rauhoittui ja vain muutama itkunpuuska tuli harvakseltaan sen jälkeen. Hyvä me!

PS. Huomenna todennäköisesti sama keskustelu uusiksi, mutta arviolta kestoltaan noin 66-prosenttisena.

Tarpeellisia onnistumisia

Voin ilokseni kertoa, että retkemme Nokian hienoon uimahalliin oli voitokas menestyssuksee*). Eilinen reissumme Esikoisen erityisratsastukseen ei ollut. Paluumatkalla kävimme kaupassa ja eräät olivat unohtaneet laskea, että edellisestä ruokailukerrasta oli kulunut noin tunnin verran liikaa aikaa. Verensokeria olisi voinut kohentaa vaikkapa myslipatukalla, mutta kun eräät eivät olleet varautuneet. Näinpä eräät näkivät elämänsä komeimman huuto- ja kiukkuesityksen ruokakaupassa. Kassan jälkeen sentään. Onneksi emme ostaneet kalapuikkoja, koska SP ja minä olisimme nirhanneet niillä ranteemme katki jo autossa. Sen verran vahvaa on Esikoisen silmitön huuto. (E.:n huuto johtui siitä, että Tosikoinen oli valinnut karkkipäiväkarkiksi kaksi Pätkistä eikä E. voinut tuntemattomasta syystä hyväksyä valintaa. T. huusi, koska ei saanut itse tyhjentää koko ostoskärryä.)

Tosikoinen pyysi myöhemmin anteeksi, että oli itkenyt. Riips. Minä olin sitä ennen pyytänyt anteeksi omaa hiileentymistäni eikä anteeksipyytämisen konsepti välttämättä ole tyttärelle vielä ihan selvä, mutta kuitenkin.

Tänään kävimme heti aamulla huolella läpi päivän päätapahtumia: uintia ja siivousta. Nokian upea uusittu halli tarjoaa ihastuttavan lämpimiä altaita parikin kappaletta ja niissä lastensa hukkumisen estämiseen keskittyvät vanhemmatkin pysyvät lämpiminä, vaikkeivät saakaan riehua. Esikoista hemmoteltiin äijien pesuhuoneen puolella: töitään tehnyt siivooja oli antanut E.:n käytellä puhdistussuihkua! Lähes liian huippista! Uinnin päälle lapset saivat jäätelöt, jotka pitivät verensokeria järjellisissä lukemissa ja lisäksi helpottivat ainakin tahto-Tosikoisen siirtymistä altailta suihkuihin, saunaan ja lopulta vaatteisiin.

Menestyminen jatkui kotona. Tosikoinen intoutui tällä kertaa raastamaan porkkanaa ja hän raastoi yli puolet isosta porkkanasta. Hän ei raastanut laisin sormia, kynsiä tai muita ei-toivottavia osasia sekaan. Samaan aikaan toisaalla Esikoinen imuroi SP:n kaverina kuin hirvi. Rehkinnän päälle kaikki söivät ihastuttavaa poloneesiani antaumuksellisesti maiskutellen. Kohta E. tuikkasi ohjauksessani tämän päivän touhut koulun kuvakansioon ja teki ohjauksessani läksyt. Kuuden rivin J-harjoitusten lomassa hän harhautui muihin mietteisiin noin kymmenen kertaa, mutta palasi aina takaisin aherrukseen pienellä patistuksella. Tosikoinen teki paripulpetin toisella puolella omia läksyjään, eli piirteli lyijykynällä naamoja isoon paperiin. Sitten E. teki isänsä ohjauksessa sensomotoriset jumppansa, kuunteli musiikit (suostui pitkästä aikaa), kun taas T. löffäili kanssani lueskellen lehtiä.

Meillä on ollut aika paljon törkeän vaikeita päiviä, jolloin mikään ei tunnu onnistuvat, joten tällainen on tavattoman elvyttävää. Olen miettinyt, onko tilanteeseen osaltaan vaikuttunut kolmesta autistisesta nuoresta kertova dokumentti, jota vahingossa eksyin katsomaan MTV (siis mjuusik televisön) -kanavalta yöllä (itkin onnesta, kun he onnistuivat tavoitteissaan, vaikka oli pirun vaikeaa) tai kenties aamulla ottamani euforiapiikkeihin johtanut laillinen (?) Bodypump-huume. SP:llä vaikuttaisivat vastaavasti salirehkintä ja vaimon kanssa vietetty kuohuviini-ilta?

Vaikka tiedän, että näin onnistuneet päivät eivät ole järin yleisiä, polla jo kuhisee intomieltä. Tehdään enemmän kirjainharjoituksia myös paperilla (tällä erää lähinnä sormitamme ja ääntelemme)! Piirrellään yhdessä! Mennään sinne, tänne, tuonne! Tehdään sensomotorisia harjoituksia vähintäänkin evri dei (kuten pitäisikin)! Hoidetaan puutarhaa suurella innolla! Yritän nauttia tästä huumasta ajamatta itseäni kuitenkaan liian pahasti vääjäämättömän pettymyksen polulle.

*) hiuskampaus

Teinikysymys

Kuulin juuri asiantuntevalta taholta, että kolmivuotias tyttäreni on teini. Hän nimittäin käyttelee vähintään joka toisessa virkahduksessa ilmaisuja "ei todellakaan" ja "tietysti". Esimerkiksi näin:

K: Mikäs tämä on? (näyttää poijun kuvaa Muumi-lehdestä)
T: No tietysti... En todellakaan tiedä.

Kysymys kuuluukin, saako lapseni tämäntyyppiset teiniydet pois elimistöstään jo etukäteen, vai harjoitteleeko hän vain ruvetakseen kaikkien aikojen superpissixexi?

Turskan ja tiedon kuuma suhde

Kuulin, että Suomessa saatetaan tehdä pikaisiakin huostaanottopäätöksiä kyseenalaisin perustein eikä ohjeistus ole esimerkiksi neurologisen poikkeavuuden osalta ajan tasalla. Jos vaikkapa autismin kirjolla olevan lapsen koulukäyttäytymisen perusteella tehdään johtopäätöksiä vanhempien kasvattajankyvyistä eikä neurologista poikkeavuutta osata ottaa huomioon, tämmöinen huostaanotto saattaa näyttää hyvinkin pakolliselta toimelta. Virheellisen huostaanoton purkaminen voi kestää kauan, hyvinkin neljä vuotta saattaa hurahtaa. Voimme vain kuvitella, mitä se merkitsee, etenkin jos lapsi on huostaanotettu perheeseen, jossa ei ymmärretä neurologista poikkeavuutta. Liian karua.

Tässä kohtaa näyttää olevan lehmänkokoinen porsaanreikä, koska väärälle puolelle tiskiä joutuvalla perheellä ei ole välttämättä mahdollisuuksia saada oikeutta. Asiantuntijan sana on laki silloinkin, kun asiantuntija ei kenties tunne asiaa. Lastensuojelun keskusliiton sivuilla ei pukahdeta mitään neurologisista poikkeavuuksista, vaan sanotaan mm. tämmöisiä tutunkuuloisia asioita:

Syitä huolestua lapsen hyvinvoinnista ovat esimerkiksi:
- lapsi on usein ulkona epätavallisina aikoina tai hänen vaatetuksensa ei usein ole säiden mukainen
- lapsen käyttäytyminen on normaalista poikkeavaa, esimerkiksi hyvin vetäytyvää, apaattista tai yliaggressiivista

Sivuilla on paljon hyvää asiaa ja kannatettavia periaatteita, mm. painotetaan avohuollon toimenpiteiden ensisijaisuutta. Tukitoimien osoittaminen niitä tarvitseviin koteihin ajoissa tulisi älyttömän paljon halvemmaksi ja inhimillisesti kannattavammaksi, mutta jostain syystä tarvittavia summia ei tunnu liian usein löytyvän. Periaatteet siis enimmäkseen ovat hyviä, käytännöt suugaavat luvattoman usein.

***

Kuulin myös, että Tampereen julkisella sektorilla saattaa kohdata ainakin yhden psykologin, joka epäilee autismin kirjon lasten vanhempia huonoista kasvatustaidoista. Tämä ei sinänsä ole vielä kohu-uutinen, koska kasvatustaitojen variaatio on meillä epäilemättä samanlainen kuin muullakin väestöllä. Mutta kun syy epäilyihin tällä valistuksen kukkasella on se, että kahdesta lapsesta kumpikin on autismin kirjolla. Pakkohan sen on johtua vanhemmista? Ai ei vai? Rakkaat psyk-ammattilaiset, jotka työssänne kohtaatte autismin kirjon ihmisiä, lukekaa edes perusteet. Ei vie kuin varttitunnin, mutta säästää lukuisat muutenkin ahtaissa oloissa kamppailevat vanhemmat täysin turhilta itsesyytöksiltä ja sydänsuruilta.

***

Yksi keskustelu, jota olen hieman vältellyt (voimien säästämiseksi), tuli myös esille eilen. Tiedätte varmaan, että 45-vuotias opettaja löi 11-vuotiasta Aspergerin oireyhtymän kanssa elävää koulupoikaa. Neurologiavalveutuneelle ihmisille on raskasta seurata, kun jotkut tuohtuneet vanhemmat ja muut väet vaahtoavat, ettei vaan osata kasvattaa lapsia ja vanhemmuus on kateissa. Asperger on tietysti pelkkä tekosyy laiskoille ja pahoille vanhemmille. Osa tuumaa, että on ihan oikein lyödä huonosti käyttäytyvää lasta. Moni opettaja saa jälleen vettä myllyynsä: kaikkihan on sen kamalan integraation syytä. Onneksi nämä vaahtopäät ovat vain osa koko aallokosta. Kummasti vain tietämättömät, pahansuovat möläykset jaksavat kaihertaa mieltä.

Itseäni pisti erityisesti silmään paljastava yksityiskohta Aamulehden pikkujutussa. Opettaja oli pakottanut Asperger-pojan katsekontaktiin. Ihmettelin, että näinkö AS-ihmisiä sysätään sellaisten opettajien vastuulle, joilla ei ole alkeellisimpiakaan perustietoja autismin kirjosta? Iltalehden jutusta kävi ilmi, että opettajalle ei todellakaan ollut annettu koulutusta AS-ihmisten opettamiseen. Jutun mukaan 20 lapsen ryhmässä oli yhdeksän erilaisia tukitoimia vaativaa lasta. Yhden opettajan vastuulla!

Rangaistava taho on tässä kohtaa ilmiselvästi kunta, joka on hoitanut opetustoimen noin päin pedroa. Ajatus siitä, että joutuisin tuon opettajan asemaan (jo ennen lyömistä) aiheuttaa pakokauhua ja hyperventilaatiota. Sympatiani ovat pojan lisäksi open puolella. En katso suopeasti huorittelua enkä missään nimessä hyväksy lyömistä, mutta voin ymmärtää, miten tilanteeseen on jouduttu tuossa kunnan rakentamassa hornankattilassa.

***

Jos joku lukija sattumoisin kirjoittaa autismin kirjoa sivuavia lehti- tai muita juttuja, suosittelen tsekkaamaan Autismi- ja Aspergerliiton tiivistelmät autismin kirjon diagnooseista (klikkailemalla saa auki sivussa olevasta valikosta täsmätietoa). Selattuani erityispedaa varten läpi useita kirjoja, olen sitä mieltä, että liitolla on alan ajantasaisimmat, täsmällisimmät ja selkeimmät suomenkieliset määritelmät.

Muna neuvoo kanaa

Juuri eilen olin muka kovastikin ajan tasalla ja kolisevan kalenterin rouvana, mutta mitä! Aamulla kysyin Esikoiselta unenpöpperöisenä joka-aamuiseen tapaamme, mikä päivä on. Hän vastasi keskiviikko (ks. kuva, K-kirjainviittomaa liikutetaan alaspäin). Olin jo käydä väittämään vastaan, mutta onneksi tajusin, että sehän nimenomaan ja juurikin itse asiassa ottia tuota on. Keskiviikko. Köh, köh. Ahem.

HOJKS meni kuten toivoinkin. Koulussa hommelit ovat skulanneet hyvinkin mukavasti, vaikka kotona onkin ongelmia. Huh. Koulussa palikat ovat pysyneet kohdillaan: niin ajan kuin paikankin struktuuri on jämäkkä eikä isompia ihmisvaihdoksia ole ollut. Muutoksesta rasittuva lapseni voi siellä hengähtää ennen kuin taas palaa kodin kaoottiseen remppaelämään. Epäilen, että sitten kun saamme tavarat vihdoin omille paikoilleen (kaiketi korkeintaan viikko siihen, että saamme käyttöömme varaston, kodinhoitohuoneen, kylppärin, saunan ja kakkosvessan), poika alkaa raijailla niitä väliaikaisiin sijoituksiinsa takaisin. Saamme nähdä. Tässä vaiheessa asia vielä vähän hihityttää.

Milloinkas niitä tupareita pidettäisiin? Mielellään toukokuun puolella, että laattakarnevaalit ovat varmasti ohi tältä vuodelta.

Kalenteri kolisee, niin pollakin

Tiedätte ehkä tunteen, kun erilaiset tärkeät ajankappaleet kolisevat toisiaan vasten kalenterissa? Toukokuun puoliväliin asti on aikamoista kolinaa, mutta onneksi osa ajankappaleista on mieluisia ja virkistäviä. Huomenna tehdään taas Esikoiselle HOJKS (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) koulussa, illalla on yhdistyksen hallituksen kokous ja vielä illemmalla on suunnitelmissa oluen nautinta hemaisevan helsinkiläisvierailijan seurassa. Sitten koittaakin Tosikoisen kolmivuotisneuvola, josta fillaroin pää kolmantena pyöränä vammais- ja terveydenhuollon neuvottelukunnan kokoukseen pätemään. Jossain välissä kirjoitan pari esseetä. Koli-koli.

Osaankohan vielä olla baarissa, kun edellisestä käynnistä on ainakin... puolitoista viikkoa? Höh, luulin, että siitä oli enemmän, mutta sitten muistin, että piipahdin pian Esikoisen synttärin jälkeen baariloimaan.

***

Kiire pitää ehkä pollaa vaivaavan kylmäävän olon aisoissa. Esikoinen käyttäytyi ensi kertaa hyökkäävästi pikkusiskoaan kohtaan tänään aamulla ilman mitään suoranaista syytä. Hän kaiketi siirsi meiltä isommiltaan saamansa ikävän verbaalisen palautteen seuraavaksi pienempään pykälään nonverbaalina.

Tuoreiden kokemusten perusteella epäilen, että se, mitä poika aikoo tehdä itkuaan huutaville lapsille, on silmien sörkintää. Tosikoisella on aika ikävä naarmu toisessa silmäluomessaan. Hyvä ettei silmämunassa. Onhan jotain konflikteja, vahinkoja ja törmäilyä ollut aiemminkin, mutta nyt tuo näytti oikealta tarkoitukselliselta hyökkäykseltä. Voinko siis enää ikinä mennä ostoshimputteihin tai muihin paikkoihin poikani kanssa? Ilman pakkopaitaa? Sillä sekunnilla, kun punnitsen kesäkurpitsaa, Esikoinen on jo toisella puolen kauppaa repimässä joltakulta silmiä päästä.

On todennäköistä, ettei meidän antamamme malli ole aina niin täydellinen, mutta kukaan ei tässä perheessä pahoinpitele ketään. Ja kyllä, katson pahoinpitelyksi myös luunapit, läpsäisyt, tukistukset ja muut hauskat perinteet.

Taksi (se joka ei tervehti koulukyytiasiakkaitaan, tai ainakaan meidän poikaa) kruunasi kaiken kertomalla, että aamukuljetuksissa on ollut tappeluongelmaa. Se on rauhoittunut, kun Esikoinen on siirretty etupenkille. Levottomuudet ovat tapahtuneet jo aikapäiviä sitten, mutta kukaan ei ole muistanut kertoa meille. Koulukyytien turvallisuus ei ole mitään loistoluokkaa. Edellisessa asuinpaikassamme saimme pariin otteeseen vastaanottaa aika pahasti taksimatkalla turpiinsa saaneen pojan ja nytkin on näkynyt naarmuja naamassa aika ajoin. Aiemmin oli täysin selvää, että Esikoinen oli uhri, mutta nykyään voi ruveta miettimään, miltähän se toinen kaveri on mahtanut näyttää. Eipä ole sekään hienoa.

Epäilen, että ainoa lääke on: struktuuria, struktuuria, struktuuria, perttiä, perttiä, perttiä ja tuo helvetin remontti vihdoin valmiiksi, ettei paikkoihin turvallisuudentunnettaan rakentava autisti joudu enempää kestämään tauotonta muutosta kotioloissaan.

Synttäristandardit

Vammaisperheen äitinä olen toistaiseksi säästynyt tavanomaisten lastenkutsujen järjestämiseltä. Syntymäpäiväkahvittelut on tarkoitettu sekä aikuisille että lapsille. Hupi on syntynyt ihmisten tavatessa toisiaan. Lapset ilahtuvat kyläilypaikan leluista ja vempeleistä, koska ne ovat toisenlaisia kuin itsellä ja he kehittävät keskenään ohjelmaa. Aikuiset seurustelevat toistensa ja lasten kanssa. Yhdessä varmistetaan, että isommilta vahingoilta säästytään kekkerien tuoksinassa ja että kaikkea tarvittavaa ja hauskettavaa on saatavilla.

Eihän sen näin pidä mennä. Kouluikäiset lapset viimeistään odottavat jo jotain standardia. Teema pitää oleman ja ohjelmaa tarvitaan. Esim. klovni tai poniratsastus käyvät hyvin. Teemanmukainen kakku koristaa pöytää, vaikka lapset eivät sitä syökään ja huomaavainen juhlanjärjestäjä ottaa selvää kauden muotitarjoiluista. Kaikille lapsille pitää olla lahja, niitä kutsutaan palkinnoiksi tai kiitospusseiksi.

Onneksi suurin osa lapsista tuntui viihtyvän silti loistavasti eilen. Ymmärrän kyllä niitä, joiden viihtymys vaati isompaa ponnistusta. Autistin äitinä tiedän, mitä tarkoittaa, kun lapsen omat odotukset ovat jotain muuta kuin se, mitä on tarjolla. Sopeutuminen ei ehkä ole helppoa.

PS. Perhekerholta saa ohjeet lastenjuhliin.

Kokoontumisajot ostoshimputissa

Esikoinen reagoi nykyään herkästi huutoitkua pitäviin lapsiin. Hän rynnistää kenen tahansa itkevän lapsen luo ja tarttuu tämän päähän... ja mitä? Ei ole tietoa, koska viimeistään siinä kohtaa joku ehtii puuttua asiaan. Etenkin yhden vauvan hoitajat olivat kauhuissaan ison pojan hyökkäyksestä, ymmärrettävästä syystä. Tänään yksi aika iso lapsi istui kärryissä ja huusi. Esikoinen rynnisti lapsen luo tuttuun tapaansa ja lapsen isä työnsi E:tä vähän kauemmaksi. E. yritti uudelleen ja siinä kohtaa me jo ehdimme paikalle (lapset ovat käsittämättömän nopeita). Pyysin isältä anteeksi ja kerroin, että meidän lapsi on autistinen. Isä sanoi, että joo, niin meidänkin.

Sympatia voi joskus iskeä kuin hyökyaalto. Silloin ehkä tekee itsenkin mieli hiukan itkuhuutonauraa.

Ei PMS

Piti eilen selata kalenteria laskutikku kourassa, kun kaksi päivää oli ollut niin ilmeinen PMS-ärsy, eli ei mistään järkevästä syystä kumpuava ahdistus ja kiukku. (Aina löytyy järkeviä syitä ahdistukseen ja kiukkuun, mutta olenkin sillä tavalla järjettömästi rakennettu, että tarjolla olevasta materiavirrasta jää yleensä haaviin juurikin kaikenlainen ilosuoneen iskevä kama.) Sitten hoksasin, että PMS-tason ärsy ja Esikoisen hoitotukihakemuksen laadinnan aloittaminen osuvat ajallisesti samaan kohtaan.

KELA:n hoitotuessahan on se hauska puoli, että lapsen terapiat ovat sidoksissa siihen, kuten myös sopeutumisvalmennuskurssit. Pitää saada vähintään keskimmäistä tai ylintä hoitotukea, jos mielii saada terapiat pyörimään. Jotta pelkästä rahanhimosta ei nyt ole kyse.

Hoitotuilla ei pääse rikastumaan, jos nyt jonkun verohermoa alkoi pahanpäiväisisesti jomottaa! Se kompensoi jossain määrin vammaisuuden tuottamia arkisia lisäkustannuksia, kuten vaikka revittyjä tekstiilejä ja rikottuja tavaroita (jos ne eivät ole kalliita) tai sekalaisia apuvälineitä, erityislapsen erityisharrastuksia erityishinnoin ja sen sellaista, mutta tietenkään isompiin se ei riitä alkuunkaan. Aion kuitenkin mainita myös toisen vanhemman palkkatyökyvyttömyyden ja asuinpaikan valintaan liittyviä pakkotekijöitä hakemuksessa, jotta KELA:n sedät ja tädit saavat realistista kuvaa vammaisuuden vaikutuksesta koko perheeseen.

Asuisin mieluusti vuokralla kerrostalossa, mutta kovaa huutavan, elämän huteraa mielekkyyttä pihatöillä paikkaavan koululaisen kanssa se ei ole realistinen vaihtoehto. Olisin myös mieluusti töissä, se on identiteettijuttukin, mutta se saa vielä varrota. Tätä menoa uskon kyllä olevani vuoden tai parin kuluttua palkkatyökunnossa, etenkin ihan uusissa hommeleissa. Opettajuus on raskaammasta päästä kokopersoonatyötä, mutta olen arvioinut, että juuri sellaista sorttia, johon parhaillaan toivun ja joka jaksaa motivoida eläkeikään asti. En koskaan ollut 8-16-toimistoihminen, vaikka hetken aikaa jaksoin sellaista leikkiä olosuhteiden pakosta.

PS. Tein eilen elämäni ensimmäisen munattoman suklaatäytekakun Tosikoisen tilauksesta kolmannen syntymäpäivän kunniaksi. Tuikkaisen ehkä ohjeen myöh.

Reisifaktori

Kaikkihan me tiedämme liikalihavuuden terveydelliset haitat. (Emmekö? Tohtorilta ensiapua tiedonpuutteeseen. Mukana myös hirsutismi!) Jos satut olemaan normaalipainoinen lukija, listaan kuitenkin top2 ärsyttävimmät puolet painonnousussa, jotta ehkä vältät kohtaloni.
1. On ÄRRsyttävää, kun vaatteet kinnaavat ja lopulta heittäytyvät aivan liian pieniksi.
2. Reisien sisäpuolet hinkkaavat toisiaan vasten. ¤%¤%#&£$&!
Jos joku lihava ei ole leppoisa, se saattaa johtua näistä tekijöistä.

***
Asiaankuulumaton lisäys: Tuoreeltaan postilaatikosta poimitun tiedon mukaan meitsulaisesta leipoutuu aineenopettaja ensi vuoden aikana.

Antimateriasta mamelukit

Tänään melkein ajattelin bloggaamista ja pitäähän semmoisesta ajatuksesta kirjoittaa blogiin. Ai ei vai? Olen yrittänyt kirjoittaa kahta esseetä tänään huonolla menestyksellä ja vetoan ees-taas viuhtoviin remonttityyppeihin (tänään oli kolme raksaajaa, kolme sähkäriä ja kaksi kalusteimmeistä), mutta todellisuudessa kevät se mua vain häirihee. Jos kirjoitan kevään tänne, ehkä jaksan taas essehtiä.

Leuhkimisosuus: Nukuin viime yön illasta aamuun kuin tukinsukuinen murmeli. Ei häirinnyt oma ajatus, ei lasten tohina (Tosikoinen ilmeisesti ei kärsi juuri nyt allergiasta, eli on syytä jälleen testata jotain epäonnistuneen ruiskokeilun jälkien hälvettyä), ei pihakoivussa mämmittävä hirvi. Tänään otin myös puolen tunnin päiväunet. Olen siis se tyyppi, joka joutui nappaamaan aika tavalla nappia saadakseen unen päästä kiinni. Uskallankohan kohta ajatella, että toipilas todellakin toipuu ja tokenee?

Untani ei edes häirinnyt se, että ylihuomenna pitäisi tietää, olenko päässyt opemyllytykseen vaiko enkö. Kirjettä pukkaa kotiin, jos olen. Eikä häirinnyt sekään huomattavasti häiritsevämpi asia, että joudun jälleen kohta vakuuttelemaan KELA-ystävällemme, ettei poikani ole ihmeparantunut kahdessa vuodessa, vaan jopa päin vastoin etääntynyt ikätovereistaan ja käynyt kasvaessaan haasteellisemmaksi. Tietysti.

Ihmeen asiallisesti Esikoinen jaksaa olla siihen nähden, että kommunikaatiokyvyt ovat kaaaaaukana kommunikaatiotarpeista ja omat aistit ja aivot muutenkin kenkkuilevat. Huom. en tarkoita, etteikö joka päivä olisi vähintään yhtä annosta huutoa ja kurjuutta. Kohta on kuntoutussuunnitelman laadinta lääkärin kanssa ja aion keskustella vakavasti lisäterapioiden kokeilusta. Mielestäni koulun ja kodin tarjoomukset eivät nyt riitä, vaikka molemmat olemme oikein hyvejä paikkoja. Etenkin koulu, tekee mieli lisätä, sillä voi vain kuvitella miten paikkojen avulla elämäänsä jäsentävä lapsi kärsii jatkuvasta rempasta ja keskeneräisyyden poikimasta sekamelskasta.

Olen myös kärsinyt voimakkaista syyllisyyden- ja huonoudentunnoista, koska en ole jaksanut kuntouttaa lastani kaiken tietoni ja taitoni mukaisesti. Poikani täytti yhdeksän eikä osaa kommunikoida tuon paremmin! Yritän mieluummin keskittyä tekemään asioille jotain kuin mylläämään depistunteissa, mutta se ei ole helppoa. Toisaalta pidän tärkeänä, että tunteillekin löytyy aikansa ja paikkansa, myös niille rumille tunnesiskopuolille, Syyllisyydelle ja Alemmuudelle.

Sitten tärkeämpiin asioihin. Olettehan tulossa Dubliniin, Irlannin kauniiseen pääkaupunkiin, nelikymmenvuotissyntymäpäivilleni? Jos olette, ilmoitelkaamme puhelinnumeroita! Menen perjantaina 25.5. ja palaan varhain maanantaiaamuna, eli perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina audienssia järjestyy. Aion maistella paikallisia oluita, mutta muitakin aktiviteetteja on tiedossa. Tilasin jopa Dublin-passin turisemista varten. Ekselenttivä, kuten paikalliset eivät tapaa sanoa.