Katsaus ViPin taidetilanteeseen

Tanssitaide. Muutama sivistynyt tietää lypsytanssin*), joku tietokilpailujen keisari tuntee norsutanssin**), mutta kuinka moni osaa cowboysikajorausta? Exäni oli joissain suhteissa nerokas mies ja hän loi kyseisen tanssityylin tyhjästä olematta edes tanssialan ihmisiä. Lauantaina, jos on kysyntää, saatan intoutua demoamaan Plevnassa näitä jaloja sortteja. Paitsi norsuvariaatioon en ryhdy. Koska **).

Kuvataide. Sunnuntaina tallailin Dublinin harmaassa säässä kohti kirjailijamuseota, mutta olin niin syvällä ajatuksissani, että kuljin vahingossa ohitse! Hetken päästä käännyin 180 astetta kannoillani ja katsoin, että tuossa on jokin taidemesta, menen sinne. Se oli Hugh Lane, kaupungin taidemuseo. Mahdollisesti mielialani takia monet***) viimeisen 40 vuoden aikana tehdyt näytillä olevat työt näyttivät joko ahdistavilta, surullisilta tai tyhjiltä. Vanha tuttu ajatuskulku ankeuden oletetusta syvällisyydestä poikkesi mielessä, mutta myös ryöppy ajatuksia sokeeraamisen vaikeudesta nykypäivänä. Taustoja soittelivat mietteet siitä, ettei ole järin helppoa olla nykytaiteilija.

Sokeeraamista valotti myös museossa nähtävillä oleva Francis Baconin haastattelu (siellä on myös rekonstruoitu mainiosti Baconin kaoottinen ateljee). Bacon ehti vielä sokeerata ihan silkalla visuaalisella teholla ja omaperäisillä tekniikoilla! Nykyään mietityttää, pitääkö taiteilijan suunnilleen tappaa kissa videolla, että väki hätkähtää. Hätkäyttäisikö taidemaailmaa siirtyminen sokkitehoista totaaliseen vaniljaan enemmän? Toisaalta kitschit ja campit on jo koluttu. Vaikeaa on. Baconin haastattelua oli erittäin mainiota kuulla. Bacon mm. sanoo, ettei hänellä ole inspiraatiota, hän vain työskentelee jatkuvasti.

Kirjallisuus. Sokeerausteema monen muun ohella jatkui, kun löysin kirjailijamuseon siitä Hugh Lanen vierestä. Olin itse sokeerattu, kun tajusin, että Oscar Wilde oli vain 46-vuotias kuollessaan. Vankilarangaistus ei tehnyt juurikaan hyvää Wilden terveydelle ja joka kerran huimaa, kun ajattelee, että tuomion syy oli homoseksin harjoittaminen. Homoseksuaalisuudella oli siis huima sokeerausarvo noihin aikoihin eikä se vieläkään tunnu tökkimättä istuvan ihmisten normaalin****) malliin. Kirjallisuuden konventioita höykyttävillä tyyleillään sokeerasivat puolestaan esim. James Joyce ja tietysti oma suosikkini Flann O'Brien sekä oikeastaan hiton moni muukin irlantilainen kirjailija. Omapäistä väkeä.

Naiset eivät kovin paljon juhlineet kirjailijamuseossa, mutta sentään paljon enemmän kuin historiallisissa paikoissa, joissa vierailin. (Suosittelen kyllä esim. Town Hallia, jos on Dublin Pass taskussa. Tai muutenkin.) Toisin oli kirjakassissani. Menomatkalle ostin hätäpäissäni Maeve Binchyn romaanin Whitethorn Woods, joka ei ottanut napatakseen. Aion kokeilla vielä uudelleen. Kotimatkalla en tahtonut päästä irti Suzanne Bernen esikoisteoksesta A Crime in the Neighborhood. Watergate, vanhempien ero ja ikätoverin kuolema yhdistyvät kirjassa häkellyttävästi 10-vuotiaan tytön elämässä ja ajatuksissa.

Piss art. Nautin kolme täydellisen huippua Guinnes-tuoppia reissun aikana, eli yhden per päivä. Keskimmäisen niistä siemailin Guinness Storehousen kattobaarissa hienojen näköalojen äärellä. Oletan, että juoma oli varsin tuoretta.

Musiikki jäi hämmentävän vähäiseksi reissulla Irlantiin, jossa sentään osataan tuota lajia. En edes löytänyt isoveikalle tuliaislevyjä. Bussimatkalla kentältä keskustaan sentään sain nauttia pissislauman potpourrista, jossa oli palasia päivän hittipiiseistä ja erinäisistä vanhemmista poppisuosikeista, kuten Greasen huippukohdista.

*) Olen valtuutettu antamaan lypsytanssidiplominkin sille, joka läpäisee seulan.
**) Ei! Ei norsutanssia! Eiiiihhhh!
***) Eri tyyppi kuin Monet.
****) Homoseksuaalisuus on ilman muuta normaalia ihmistoiminnan variaatiota, jos joku ei tiennyt. Kyllä minä tiedän mikä on normaalia. Jos joku epänormaali väittää muuta, älkää uskoko sitä.

Ihmeen ihana puolipäivähoito

Olen seurannut tukka pystyssä puolipäivähoitokeskustelua. Sehän on nyt ihmeen ihana kompromissiratkaisu, joka tekee kaikki onnellisiksi? No, itselläni on toinen kokemus ja siksi olen valinnut Tosikoisen lyhennetyksi hoitoajaksi viikottaiset 3-4 kokonaista hoitopäivää, joiden pituus on tavallisesti 6-8 tuntia. En suurin surminkaan haluaisi vaihtaa jäykkään ja stressaavaan puolipäivähoitoon, vaikka hoitotuntien määrä olisi yhteensä sama kuin nyt.

Puolipäivähoito voi sopia tosi mainiosti perheille, jotka asuvat aivan päivähoitopaikan vieressä tai joiden lapset ovat tosi hyviä sopeutumaan ja omatoimisia sekä rivakoita pukemisissaan ja siirtymisissään (eli lähempänä kouluikää). Tai ehkä niille, joilla on hoitoonkuljetusta hoitava puoliso saatavilla. Muille puolipäivähoitoon raahaamisen etu saattaa jäädä ohueksi.

Ensinnäkin matka hoitopaikkaan pitää kertoa neljällä, jotta todellinen matkoihin käytetty aika tulee selville. Jo melko maltillisesta puolen tunnin matkasta tulee yhteensä kaksi tuntia per päivä, jos vanhempi palaa kotiinsa hoitorupeaman ajaksi. Siirtymäaikaan lisätään kaksi kertaa lapsen pukeminen ja kaksi kertaa lapsen riisuminen. Jos kukin vie vartin (meillä Tosikoisen vaatetus vie yleensä vähintään sen, mutta mieluummin enemmän, koska siinä yhteydessä myös toimitetaan eroamisrituaaleja - ja kiukkuaikoina aikaa voi mennä hyvinkin paljon), siihen menee ainakin tunti yhteensä.

Maksimissaan viiden tunnin hoitopäivän suoma etu huoltajalle on kyseenalainen, kun pelkkiin siirtymiin menee maltillisessakin esimerkissäni kolme tuntia, joista vähintään yksi tunti sijoittuu hoitoajalle. Epäilen myös, että työnhaku ja asioiden hoito kello 8-12 ei välttämättä onnistu huoltajasta riippumattomista syistä.

Entä lapsen etu? Kuka tahansa tuskanhikistä aamurumbaa kello kourassa pyörittänyt tietää, miten stressaavaa se voi olla - eikä vähiten raskasta ja ikävää lapselle. Pikkulapset plus kellonkyttäys on huono yhtälö kerta kaikkiaan. Lisäksi puolipäivälapsi on ryhmässä usein jossain määrin ulkopuolinen. Ei ole välttämättä niin kivaa kuin monet näkyvät olettavan, että joka ainut hoitopäivä katkaistaan kesken ja muut jäävät vielä yhdessä ryhmään.

Puolipäivähoito on oman kokemukseni mukaan jäykkä systeemi, jonka ahtaassa raamissa eläminen tuottaa harmaita hiuksia jopa ihmiselle, jonka ei tarvitse ehtiä töihin tai haastatteluihin. En uskalla oikein edes ajatella sitä 0-maksuluokan puolipäivähoidolla pämäytettyä työtöntä yksinhuoltajaa, joka raahaa lapsia aamuruuhkassa kahdella bussilla ensin hoitoon, sitten palaa kahdella bussilla kotiin hoitamaan pakollisimpia askareita ja lähtee melkein saman tien tekemään uutta reissua. Alkaa nimittäin savu nousta korvista.

0-maksuluokan sitominen puolipäivähoitoon on erittäin näppärää. Taas kerran luodaan paperilla kivannäköinen ratkaisu, joka käytännössä voi olla monelle kohderyhmään kuuluvalle käyttökelvoton. Säästöä! Sopivan ajan kuluttua voidaan ehkä siirtää koko 0-maksuluokka historiaan, jos sen käyttö on vähäistä. Eihän sille näet selvästikään ole tarvetta, kun ei ole käyttöä.

***
Sitten siirrymme autistilapsen puolipäivähoitokokemukseen, jonka herkimmät lukijat haluavat ehkä jättää väliin.

Meillä mukulaatiot ovat tavanneet olla päivähoidossa mahdollisimman vähän. Kun heidät kerran olen suurella vaivalla vääntänyt maalimaan, haluan myös viettää heidän kanssaan paljon aikaa - kuten SP:kin, jopa ilman sitä vääntöä. Tosikoisen päiväkotiura alkoi siten, että niin SP kuin minäkin teimme nelipäiväistä työviikkoa (mikä on muuten aika hieno työviikon pituus) ja tytär oli päivähoidossa kolme päivää viikossa. Esikoisen päiväkotiuran alun aikoihin en tajunnut pyytää työviikon lyhennystä, mutta SP:n kanssa porrastimme työpäivämme siten, että Esikoisen hoitopäivä kesti korkeintaan kuusi tuntia. Sittemmin Esikoisen kanssa on kokeiltu monenlaisia ratkaisuja, joista ylivoimaisesti onnettomin erehdys oli siirtyminen puolipäivähoitoon.

Kun jäin töistä omaishoitovapaalle (eli palkattomalle vapaalle), Esikoinen jatkoi päivähoidossa kuntoutuksellisista syistä, mutta supistimme hoitoajan neljään puolikkaaseen päivään per viikko. Halusin pitää hoitoajan minimissä ja laskeskelin, että aamupäivän ohjatussa toiminnassa irtoaa paras kuntoutusteho päiväkodista. Iltapäivän tunnit kuitenkin koostuvat pitkälti päiväunista, joihin Esikoinen ei pystynyt osallistumaan univaikeuksiensa takia, ja ulkoilusta, joka sujui pojalta lähinnä itsekseen haahuillessa.

Esikoinen oli hyvin vaikeassa vaiheessa, joten siirtymät olivat yhtä helvettiä (enkä mielestäni liioittele). Sisä- ja ulkovaatteiden pukeminen ja siirtyminen päiväkotiin tai etenkin sieltä kotiin kesken päivän kesti helposti 1-3 tuntia millä tahansa välineellä. (Matkaa oli puolitoista kilometriä.) Vaikka heräsimme kuinka aikaisin, jouduimme useina aamuina soittamaan ja pyytämään, että pojalle säästettäisiin aamupalaa, koska emme ehtineet perille puoli yhdeksään mennessä. Kotona syöminen olisi taas ajanut koko tilanteen täydelliseen kaaokseen. Sitten lapsi piti jälleen 13:een mennessä hakea hoidosta. Jippii.

Viiden tunnin päivähoitopäivinä siis meni 3-6 tuntia pelkkiin siirtymiin. Jos olin SP:n mukana viemässä lasta tai vein lapsen yksin, pääsin takaisin kotiin aikaisintaan kello yhdeksältä, useimmiten myöhemmin. Se jätti minulle kolmisen tuntia aikaa tehdä sekalaisia tarpeellisia hommia, joita ei lapsen kanssa voinut hoitaa. Käytännössä lähinnä ehdin syödä aamiaista ja hyvällä säkällä torkkua univelkoja pienemmäksi. Ja minä kun olin haaveillut opintojen edistämisestä! Sain haudata tavoitteet ja keskittyä selviytymiseen tuona aikana. (Tai no, en ihan kaikkia tavoitteita haudannut, sillä odotin Tosikoista, mikä säteili onneksi valoisuutta kaikkeen.)

Kun sovimme hoitopaikan kanssa siirtymisestä kolmeen kokonaiseen hoitopäivään viikossa, laskin päiviä, tunteja, minuutteja tähän suureen helpotukseen. Oli kuin eri maailmasta viettää yhtäältä kokonaisia leppoisia yhdessäolopäiviä lapsen kanssa ilman kellopaineita ja toisaalta täysiä päiväkotipäiviä. Lapsen tasapaino koheni silmissä, kun hän ehti aamusiirtymän vastapainoksi olla kunnolla ryhmän selkeässä rytmissä. Minä puolestani ehdin jopa tehdä muutakin kuin toipua yön ja aamun koettelemuksista ja valmistautua iltapäivän kotiinpaluun vaikeuksiin. Kokopäivähoidon merkittävän mukavia puolia oli sekin, että SP saattoi noukkia valmiiksi puetun pojan päiväkodin pihalta töistä kotiutuessaan, mikä helpotti paluusiirtymää valtaisasti.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että päivähoidosta perittiin meiltä ihan kunnon maksut, vaikka kuntoutuksellisista syistä annettu päivähoito on lain mukaan maksutonta. Emme yksinkertaisesti jaksaneet siinä tilanteessa lähteä valittamaan ja täyttämään sekalaisia lappulippuja. Kunta säästää lyhyellä tähtäyksellä sievoiset summat, kun jättää lain noudattamalla uupuneiden perheiden kohdalla. Eiväthän ne jaksa kumminkaan valittaa!

Erityisjärjestelyt, niitä köyhä rakastaa

Huom. tästä aiheesta on varmaan keskusteltu blogeissakin jo runsain mitoin, mutta oma kimmokkeeni pörinään tuli Aamulehdestä ja televisiosta seuraamistani keskusteluista.

Aamutelkkarissa hallituspuolueen täti (en saanut nimeä muistiin) sanoi painokkaasti ja tuijottavin katsein, että aivan varmasti ne saavat edelleen nollamaksuilla päivähoitopalveluita, jotka sitä todella tarvitsevat. Hattivatti Vanhanen ja pari muutakin on puhunut erityisjärjestelyistä, joilla tämä aivan varmasti -lupaus oletettavasti toteutuu.

Kaikkien lapsikeskustelujen ilostus, koottujen hurskastelijoiden kuoro on kokoontunut veisaamaan lasten kotihoidon ihanuutta ja kamalia laiskoja äitejä, jotka vain hoidattavat mukulansa yhteiskunnan varoilla samalla kun itse epäilemättä katselevat telkkaria sohvalla maaten ja sukkulaatikonvehtia popsien. Kootut hurskastelijat eivät tunnetusti anna faktojen häiritä mielipiteenmuodostusta.

Tottahan työhaastatteluun voi ottaa lapsikatraan kainaloon ja hiekkalaatikon reunalla sujuu työpaikkojen perään soittelu tai hakemusten väsäys? Päivähoitopaikan vähintään kolme kuukautta kestävä jonotus ei toki häiritse työnantajaa, sillä hyvää kannattaa odottaa? Opinnot sujuvat kätevästi puuronkeiton lomassa ja kerrankos leikki-ikäiset lapsukaiset piirtelevät iloisina ja hiljaisina luentosalin takaosassa vanhemman opiskellessa? On epäilemättä liian vaikeaa ajatella, että mielenterveyskuntoutujan*) ennuste on parempi, jos lastenhoitotyöstä nipsaistaan pala pois? Saati että tällainen ratkaisu on paras kaikille osapuolille ja edullisin yhteiskunnallekin? Köyhälle myös päiväkodin tarjoamat monipuoliset ateriat merkitsevät paljon. Omista sapuskoista voi nipistää, mutta kasvavien lasten ei niinkään.

Erityisjärjestelyt tarkoittavat suomeksi sitä, että köyhät, sairaat, mielenterveys- ja päihdepulmaiset ja muut vaivaiset vanhemmat joutuvat uusiin nöyryyttäviin, raskaisiin ja kimurantteihin byrokratiakiemuroihin saadakseen lastensa tarvitsemia palveluja. Ikään kuin nykyisessä rumbassa, kuten sossussa, työkkärissä, KELA:ssa tai ihan vain elämästä selviytymisessä olisi tarpeeksi tekemistä. Yhteiskunnan varoista sitten iloisin mielin maksetaan uusista byrokratiakuvioista syntyneitä lisäkustannuksia.

Aina on mukavaa lyödä niitä, jotka ovat jo valmiiksi tiukimmilla, kun he eivät jaksa huutaa niin kovaa kuin vahvemmilla olevat.

Jos olisi vallassa joku muu kuin porvarihallitus, joka liikuttavan vahvasti puolustaa rikkaiden raukkojen etuja, ehdottaisin, että mieluummin lisättäisiin uusi maksuluokka päiväkotimaksujen yläpäähän. Meillä on aina maksettu ylintä maksua, joten voin kertoa kokemuksesta, että ylimpään maksuluokkaan pääsy ei vaadi ihmeellisiä tuloja kahden tulonsaajan perheeltä**). Olen vaikka heti valmis maksamaan Tosikoisen hoidosta enemmän, jos vain nykyinen matalan kynnyksen nollataso säilytetään.***)

Nykyään löytyy aina keskusteluista myös se, joka kysyy, pitääkö niitä lapsia laittaa, jos ei pysty pitämään niistä huolta. Onneksi kenenkään ei nykypäivän Suomessa ole pakko laittaa ensimmäistäkään lasta maailmaan. Me jotka sen teemme, otamme valtaisan riskin, olipa meillä kuinka hyvät lähtökohdat hyvänsä. Kuka tahansa voi joutua pahaan jamaan eikä ole sellaista tahoa, joka pystyy ennakoimaan ja eliminoimaan tulevia pulmia lasta laittaessa tai muutenkaan.

Jos yksityiset turvaverkot pettävät alta - tai mieluummin jo vähän ennen pudotusta - sivistynyt yhteiskunta tarjoaa putoajalle edes jonkinlaisen inhimillisesti siedettävän pohjan, jolle laskeutua ja josta jälleen ponnistaa eteenpäin. Mielestäni tämä on erityisen tärkeää lasten kohdalla, mutta ulotan vaatimuksen kaikkiin muihinkin ihmisiin ikään, sukupuoleen, ihonväriin, uskontoon tai geen käyttöön bloggaamisessa katsomatta.

PS. Olen aivan hirvittävän kiitollinen tuurilleni, joka sallii minun hoitaa itseäni virallisten kanavien ohi. Joudun käsi pitkällä kerjäämään vain lapsen vammaisuuteen liittyviä juttuja, mutta oman uupumukseni hoito ja työkunnon palauttaminen sujuu opintorahan, omakustanteisen shrinkin ja kuntokeskuksen, tavallisen päivähoidon, koulun ja iltapäiväkerhon turvin. Minun tapaukseni ei ole yleistettävissä. Läheskään kaikilla ei ole vastaavaa säkää eikä tällaista asiaa pidäkään jättää lykästyksen varaan.

*) Eikö olisi paljon kivempaa, jos me hullut vain ottaisimme itseämme niskasta kiinni ja lakkaisimme olemasta hulluja? Niskasta kiinni -ohjetta voi testata seuraavasti:
1. Ota itseäsi niskasta kiinni.
2. Nosta ilmaan.
3. Jos onnistuit, tarjoa niskaneuvoa jatkossakin.

**) Tampereella tällä hetkellä kolmihenkisen perheen tuloraja on 3259 euroa kuussa ja nelihenkisen 3875. Tekee 1630 euroa tai 1940 euroa per nenä kuussa kahden tulonsaajan perheessä. Tämän rajan voisi mielestäni pitää, mutta lisätä vielä yhden maksuluokan tuohon päälle. Vuonna 2006 on uutisoitu, että suomalaisen palkansaajan säännöllisen työajan keskiansio on ollut yli 2500 euroa kuussa.

***) Ylimpään maksuluokkaan kuuluminen myös säästää hermoja, kun ei tarvitse vahdata ja tilittää tulojaan päivähoitoon. Säilyy myös jonkinlainen intimiteetin illuusio.

Oleellisimmat Dublin-vaikutelmat

Amerikkalaiset töllösarjat on meistä jäljessä.

Naisten muoti: kaikilla 13 vuotta joskus täyttäneillä on avokaulainen nakkikuoripaita. Baariin otetaan monesti asusteeksi penis ja hassu hörhöke pään päälle. Verkkarit ovat ihan loistokas cityvaate.

Miesten muoti: ?

Guinness on hyvää, ihmiset mukavia, kaupungissa tolkuttomasti hienoa nähtävää, historia läsnä.

Seuraavassa lähetyksessä käymme kirjailijamuseossa, kaupungintalossa ja taidenäyttelyssä, kummeksumme kuullunymmärtämistä, otamme lounaaksi kyntäjän voileivän perunalastujen ja teen kera - eikä siinäkään vielä kaikki.

40

Ottakaa kahvia sieltä! Kakkuakin on ja pöydänjalan vieressä muhkea pottu henkilöbrändiä. Nyt alkoi meitsulaisen keskiäkä.

OY PMS-lomamatkat AB

Yritän vääntää esseetä aiheesta per*een osuus erityiskasvatuksessa ja sitäkö auttaa tämä helkkarin pemssinen olo. (Onko edes PMS-aika, en ole ihan varma, mutta olotila on juuri niin loistava kuin PMS-spekseissä lukee.) Esseetä edistää ainakin blogiin hairahtuminen toudella paljon, vai mitä? (Miksipä eräät pyrkivät välillä lopettamaan bloggauksen? No niin. Ei nyt lähdetä sinne tai olen pakotettu kiusalliseen itseironiaan, joka harmillisella tavalla vesittää pemssiä.)

Sain joka tapauksessa loistavan idean. Koska yksin ollessa on turha ärjyä tai kiukutella kenellekään - itselleen ei oikein jaksa edes peilin edessä yrittää - pemssin aikoihin olisi älykästä aina joraantua vaikkapa yksin Dubliniin viettämään synttäreitä. Kerran kuussa en soisi kenenkään tietenkään lentävän mihinkään (maapallo) tai viettävän synttäreitä (rupsahdus), mutta esim. tyhjillään seisovia mökkejä voisi käyttää PMS-lomien järjestämiseen. Loma ei tässä yhteydessä ehkä niinkään viittaa pemssillisen ihmisen ajanjaksoon, vaan hänen läheisilleen tarjoutuvaan hengähdystaukoon.

Jos saan lottovoiton tai muun hirveän rahamällin, perustan PMS-rahaston ja jaan liikuttavien hakemusten perusteella apurahoja. Joku muu saa perustaa PMS-lomamatkat ja tienata sievoiset määrät harmaita hiukspätäkkää.

***

Esseeseeseeseen palatakseni. Onko perheellä jotain osuutta muka erityiskasvatuksessa? Eikö perhe ole vain toissijainen säilytyspaikka, jossa erityislasta pidetään kuntoutusten ja muun varsinaisen elämän välillä? Pakollinen hankala porukka, joka tulee aukomaan päätään ja häiritsemään ammattilaisia työmaalle jne.? Äidithän ovat aina väärässä ja hysteerisiä tunnekimppuja, isät taas kieltävät vammaisuuden ja hylkäävät perheen?

Käytännössä omat kokemukseni ammattilaisten kanssa tehdystä yhteistyöstä ovat enimmäkseen joko ookoo, hyviä tai suorastaan erinomaisia. Esimerkiksi poikani tämänhetkinen opettaja herättää luottamusta*), samoin avustajat Esikoisen koulussa tuntuvat olevan työhönsä sitoutuneita hyviä tyyppejä. Arvokkaita olentoja siis! Silti tiedän salakuunneltuani ammattilaisia koulutuksissa ja muuallakin (kun olen ollut liikenteessä salapuvussa eli ilman poikaani), että aika kurttuperäisiä asenteitakin on riittämiin. (Tiedän myös, että vanhempien joukossa on hankalia yhteistyökumppaneita parhaankin ammattilaisen kannalta, kun olemme nääs noita ihmisiä, eli monenlaisia ja epätäydellisiä, kuten ammattilaisetkin. Asiaa ei kumminkaan auta se, että ammattilaisen asenne on valmiiksi kielteinen ja vähättelevä.)

Fakta on semmoinen, että perhe on ja pysyy (jos ei tehdä niitä aiemmin mainittuja "hoidollisia" huostaanottoja tms.) erityislapsen koko elinkaaren ajan. Perheenjäsenet ja muut läheiset ovat oikeasti sidoksissa tähän ihmiseen, ovat sitä omana itsenään, vapaasta tahdostaan. Ammattilaiset vaihtuvat ja ovat erityislapselle olemassa ammattinsa takia ja ammattiroolin kautta, koska heidät on siihen tehtävään palkattu. Molempia tarvitaan, mutta toiseen näistä voisi tuikata nykyistä selvästi enemmän huomiota erityislasten kontekstissa. Nyt vain yhtäältä sysätään vuorenkokoinen kasa vastuuta niskaan, mutta toisaalta ohjausta, apua ja tukea saa korkeintaan lusikallisen silloin, toisen tällöin.


*) Poikani hartaiden pyyntöjen takia hän jopa luokkaretkellä suostui tälle kaveriksi kummitusjunaan. Hihi! Esikoinen kertoi minulle tästä viittomalla "juna" ja hän kertoi minulle muistakin retken jutuista. Uskomatonta! Poikani kertoo minulle, mitä koulupäivän aikana on tapahtunut! Anteeksi tämä hairahdus ärsystä PMS-tunnelmasta muualle, mutta täällä alaviitteessä ehkä sallitaan. Hiton hienoa!

Niissä on kaikissa myrkkyä

Pimentävät ikkunaverhot ovat kaunis ja ihana keksintö. Eräät vain tajuavat vasta toukokuussa, että daa, olemme muuttaneet lokakuun alussa, mutta vanhan kodin pimentävät kaihtimet eivät muuttaneet kanssamme. Nyt on yksi yö nukuttu uusien verhojen kera ja edes hitusen friskaa. Vain kahteen kertaan katkesi uni, muistaakseni.

Lieneekö kumminkin kasautunut ja kumuloitunut unenhäiriö syynä, että päreet käryävät eikä ole kivaa. Vai kenties tämä riivatun allergia. Kolmikymppisenä päälle pärähtänyt allergia on aika lailla sirmakasta. Ainakin epäilen, että nuorempana alkanut oireilu olisi jättänyt enemmän aikaa tottua asiaan ja osaisi suhtautua tyylikkäämmin. Nyt tekee mieli vain jumpitella, mikä ei sinänsä auta tippaakaan asiaa. Jos olisin paremmalla tuulella, kiittäisin onneani siitä, että niinkin ison osan elämästäni olen täysin rinnoin saanut nauttia kevään tuoksuista. Nythän ne ovat myrkkyä.

Valivali. Ei nyt oikein irtoa edes tarpeeksi mehukas nilli, jotta se perustelisi olemassaolonsa kansainvälisessä tietoverkossa. Toisin kuin kaikki muu aineisto, jota olen vuosien mittaan mäykytellyt taljankastani.

Kun asetun kirjoitustyöhön tai -hupiin koneeni äärelle, tunnen olevani suurten kirkkourkujen soittaja. Nappasin mielikuvan hännästä kiinni yhtenä päivänä, kun satuin olemaan valppaana. Olinkin ihmetellyt, miksi kirjoittamisen ajattelu tuntuu fyysisesti raskaalta ja melkein hengästyttää. Koneelta nouseminen isomman puhkuntaurakan jälkeen keventää oloa monta kiloa.

Urkujeni tuotos ei ole ehkä huippuylevää tai hengellistä, kirkkokelpoista, mutta kiskon, painan, säädän, väännän, poljen ja puhkun omiani parhaani mukaan. Tuloksena on moniääninen, yhtenäinen, kolmiulotteinen matto, ainakin parhaimmillaan. Blogikirjoituksen tapauksessa puhkunan tulos on enemmänkin lasinalunen, mutta essee on jo eteismatoksi käypä. Gradu alkaa muistuttaa keittiön pitkää räsymattoa ja ajatuksissa on olohuoneen hömppädiida-kuviomattojakin, jos en pidä varaani.

Ja varaanihan on pidettävä, jos semmoisen kerran ottaa hoteisiinsa.

Katoavat kissat ja Kekkoset

Apua! Poljin vaihteeksi Järvensivuntietä ja huomasin, että punaiset kiipeilevät kissat olivat kadonneet yhden parvekkeen liepeiltä! Kyseessä oli siis mainion eläväiset, luonnollisenkokoiset kissaveistokset. Viimeksi riipaisi näin, kun joskus 80-luvulla Erkkilänsillan kupeessa olevan talon ikkunasta katosivat Andy Warhol -tyyliset Kekkos-verhot.

***

Hyviä ja huonoja uutisia opetusrintamalta. Koska muistin liian elävästi kouluaikojani tenttiin lukiessa, olen saanut horkkaa opeksi ryhtymisen ajattelusta. Olenko ihan hullu? Tottahan koulu on muuttunut, minä olen muuttunut ja tiskin toisella puolella on erilaista (esim. koululaisena sieltä laitoksesta pääsi lopulta pois, eteenpäin), mutta onhan tämä 1 peevelsson.

Tapani mukaan olen alati menossa pää edellä kaikenlaisiin järjettömiin juttuihin, joten tämä on täysin johdonmukaista. Minä amikseen? Ohos! Minä naimisiin? Jea rroit. Minä IT-alalle? Hohohoo. Minä äidiksi? Kyllä kai. Minä omaishoitajaksi? Buahahhahhaa. Minä opettajaksi? *pökr* Olen tietysti tehnyt kaikki valintani omannäköisikseni, mutta ehkä jossain vaiheessa voisi valita jotain omalle pollalle helpompaa ja tyypillisempääkin? Kuten tein silloin, kun aloin opiskella kääntäjäksi. Vaan kun ei voi semmoiseen näköjään jäädä. Levoton mieli ei voi asettua järkeviin vaihtoehtoihin, ainakaan urapuolella.

Hyvä uutinen on tietysti se, että opettajakunnassa luullakseni tarvitaan niitäkin, jotka eivät viihtyneet koulussa tai jotka jopa kärsivät ja masentuivat siellä lapsina. Osaa ainakin eläytyä siihenkin vaihtoehtoon. Gallup: tunnetteko opettajia, jotka eivät viihtyneet koulussa lapsina, mutta viihtyvät siellä aikuisina ammattilaisina? Itse viihdyin muuten amiksessa loistavasti, koska siellä opetus tuntui järkevältä ja konkreettiselta, kerrankin tarpeeksi vaativalta ja tiivistahtiselta (en ole mikään ompelun ihmelapsi). Jos viihtyvyyspisteitä tarvitaan omalta koulussaoloajalta, kenties keskiaste todellakin on suotuinen kohde. Jossain vaiheessa pääsee varmaan valitsemaankin, kun opeuran alussa pitää tietysti ottaa, mitä irtoaa.

Toinen hyvä uutinen on se, että auskuvuosi vaikuttaa aika hauskalta. Tiiviiltä, työläältäkin, mutta opiskelutoveritskit ja koululaiset näyttäytyivät mielenkiintoisina, elleivät peräti kivoina. Norssissa hiippaili mm. mullettia myöten kasarivehkeisiin tälläytyneitä nuorisoheeboja! Talo tarjosi meille vihreille auskuille pullakahvitkin, mikä hyviin uutisiin laskettakoon. Luultavasti auskuvuosi muistuttaa jossain määrin kahta amisvuottani, mutta en aio huudella tätä arveluani, koska jonkun mielestä se kuulostaa kumminkin negatiiviselta. Akateemisen porukan asenteet kun tuppaavat olemaan aika pössähtäneitä amista kohtaan.

***

Hain pari esseetäni takaisin ja lukaisin heti kommentit. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että akateemisen ammattilukijan mielestä kirjoitan lukijaystävällisesti, mistä syystä lukija voi keskittyä itse asioihin. Sehän on toiveitteni täyttymys ja syömmeni kaipuun salainen kohde! Häpi häpi!

Yllättävä takaisku: Sisarukset nahistelivat tänään mm. siksi, että molemmat olisivat halunneet lajitella puhtaita aterimia laatikkoon*). Tohinan seurauksena syntyi paljon ääntä ja Tosikoiselle pieni haava sormeen. Sormi puhdistettiin asianmukaisesti ja siihen pantiin sammakkolaastari. Päiväkodin Tinkallakin**) oli ollut laastari. Mutta mitä! Huomenna onkin kotipäivä, eikä Tosikoinen pääse näyttämään laastaria Tinkalle! Eih!

*) On niillä lelujakin. On on.
**) Nimi ehkä muutettu.

HS:n lukijat huomatkaa: tänään julkaistiin mielipidepalstalla (C 8) kirjoitus Erityislasten vanhemmuutta palkitaan huostaanotolla. Itsekin naputtelin aiheesta äskettäin ja autistin äidin näkökulmasta lähestulkoon sietämättömiä juttuja aiheesta on luettavissa AS-palstalta.

Hyvää synt... oho

Alle viikko siihen, kun eräät täyttävät neljäkymmentä vuotta. Niin se aika rientää hauskaa pitäessä.*) Olisi epäilemättä viksutiivista tulostaa lentolippu ja hotellivaraus, mutta tulostin nyykähti eikä suostu tekemään mitään. Onneksi lipastolle on vain vartin fillarimatka ja tulostuskiintiössäni tuhansittain sivuja käyttämättä. Dublinissa käyminen on opiskelun kannalta täysin relevanttia toimintaa, jos nyt joku on huolissaan lipaston resurssien käytöstä.

Kuka ja kuka olikaan tulossa kanssani nauttimaan Guinnesia ensi viikonloppuna? Paikkaa en ole vielä keksinyt, mutta puhelinnumeroni ja paikallinen osoitteeni irtoaa halukkaille sähköpozize. Aamulehdessä kerrottiin tänään, miten savuttomuus on paljastanut pierunhajuisen todellisuuden irlantilaisissa baareissa. Kuka voi vastustaa tämän mielikuvan houkutusta?

Jos voit vastustaa, tule kumminkin vielä hetken aikaa savuiseen Plevnaan! 2.6. on ihastutteleiksevia bloggaajia siellä tavattavissa, kiitos Lostiksen ja kumppanien.

*) "Time flies when you're having fun." Erityisen suosittu fraasi perheessämme, kun aamuyöllä lapseen iskee oksennustauti. Kuten tänään. Nyt vain mietin, onko epämääräinen pödeolo Arthrylistä vai pöpöstä peräisin. Sonaattipippa onneksi auttaa kaikkeen.

Lehmäkateus

Väsyttää, särkee (monia niveliä), väsyttää, hermostuttaa, särkee lisää, yrittää masentaakin ja hieman vauhkotuttaa. Väsymys ja särky vievät näköjään hermoilta mitasta 80 % eikä lapsillakaan ole tauotta ns. hianoo kiljuvan jalopeuramuzzin kanssa. Askartelevat sentään nyt tyytyväisinä karkkipäiväkarkkiensa parissa. Teemana on pötkö ja kyseistä viehkoa muotoa on niin lakua kuin suklaata ja vielä sukulakuakin.

Tuen nyt Rottafarmia minäkin ja aloitan nivelrikkolääkityksen. Vaikka ikiomalääkäri pitää epätodennäköisenä, että nivelrikko yhtäkkiä pölähtäisi ihmisen useisiin niveliin kerralla pumps, hän suositteli kokeilemaan troppia.

Liikunta on myös todnäkkäristi hyväksi, kivun rajoissa tietysti. Jos en huomenna ole yhtä puolikuollut kuin nyt, menen tekemään oman kiertoharjoittelun salille. Ohjattuun en nyt viitsi, ettei vahingossakaan tule riuhdotuksi liikaa. Jos joku olisi puoli vuotta sitten sanonut, miten malttamatoin olen nyt lähtemään vitnessisentteriin hikoilemaan, olisin päästänyt hyvinkin ä'äiset naurut. (Jos joku keksii, mikä sai minut näin intoutumaan kuntoilusta, kertokoon heti, niin eristän ainesosasen, pullotan, markkinoin ja tulen taas aivan järkyttävän rikkaaksi. Olen kumminkin luvannut jo Oharille ilmaisen näytepullollisen, kun se mukama tarvihee.)

***

Tänään satuin miettimään, miten onnekasta oli, kun en vaikeimpina vuosina osannut aavistaakaan, ettei Esikoinen 9-vuotiaana osaa edellenkään puhua. Koska mietin asian ääneen autossa, käännyin samoin tein takapenkin suuntaan, tartuin poikaani kädestä ja sanoin suoraan päin näköä, miten iloinen olen hänen puhetaitojensa kehittymisestä ja siitä, että hän sinnikkäästi yrittää ja opettelee. Poika tarttui käteeni ja katsoimme toisiamme hetken hyvin lämpimästi syvälle toistemme silmiin. Eilen pihahommissa naapurin setäkin ymmärsi jotain Esikoisen sanoja! Olemme vielä ihan alkutaipaleella, mutta silti edenneet monta metriä pertityksen aloittamisesta.

Tosikoinen sanoi, että hänkin osaa tosi hienosti puhua. Minä sanoin, että niin osaakin. Se on hänelle helpompaa kuin veljelle, mutta ei yhtään vähemmän arvokasta.

***

Pistäisikö joku lehmä sieltä tulemaan kumminkin pätkän hermoa? Olisi vähän tarvis.

Varokaa maaseutua

Eilen oli flunssainen ja allerginen olo (koivu ja kumppanit taas irstailevat ilman täyteen), joten en lähtenyt huippupirskeisiin Nuuksioon, vaan käytin harvinaisen äitivapaajärjestelyn toisin. Menin nauttimaan elokuvateatterin hässittömästä ilmasta ja valitsin tiirattavakseni Kikin. Sain muuten hengitellä salin ilmaa aivan yksin. Edes alaikäisinä naapurisalin leffasta häädetyt nuoret lempiväiset eivät tulleet seurakseni. Kiki oli mainio ja olin lähteä lentämään Keskustorilla itsekin, edes vähän kokeeksi. Elokuvan värimaailma on yhä tallessa heti tuossa ohimoiden takana ja voin aina halutessani kääntää katseen sisäänpäin ja ihmetellä.

En nykyään uupumuksen runtelemana tahdo jaksaa katsoa, kuunnella tai lukea juuri mitään, mutta Miyazakia jaksan. Yleisfiktion puolelta jaksan myös lukea esimerkiksi Hornbya tai hänen suosittelunsa kautta löytynyttä Tyleria. Heiltä saan kunnollisia tarinoita mielenkiintoisine henkilöhahmoineen eikä tarvitse jaksaa ennalta-arvattavuutta tai asetelmiltaan luutunutta tavaraa. Väkeä ei tarvitse jakaa hyviksiin ja pahiksiin tai voittajiin ja luusereihin. Ei tarvita opetuksia, vaikka niitä voi tietysti tarinoista kaivaa, jos on hakku kainalossa. Eikä tarvitse kestää liian sietämättömiä asioita. En juuri nyt jaksa suunnatonta raskautta kirjoissa, koska sitä on riittänyt livenäkin.

Pääni on ollut kirjallisuuden ja elokuvien temmellyskenttänä niin paljon ja pitkään, etten oikein enää jaksa vastaanottaa teoksia, joissa henkilöt, heidän kehityskaarensa ja välisensä tapahtumat ovat liian ennalta-arvattavia. Olen niin hyvä arvaamaan ennalta, että rima on korkealla. Toisaalta taas itsetarkoituksellinen "yllättäminen" on yhtä penseää. Haluan siis teoksia, jotka muistuttavat elämää siinä, että osa on arvattavissa, koska todennäköiset asiat yleensä toteutuvat (daa), osa jutuista jaksaa yllättää ja välillä tulee nurkan takaa häkellyttäviä käänteitä. Rajoittavaa on sekin, että haitallisina pitämäni piiloasenteet ja aivan kaikki tendenssit tökkivät kylkiluiden väliin eikä se ole mukavaa. Kielen pitää olla kunnollista ja rytmi on tärkeä. Ei saa olla liikaa vertauksia eikä maalailua tai hämärää kikkailua, tai menee hermo. Herran tähären.

Kun olen naputellut ylläolevan, on samaan hengenvetoon rapadoksaalisesti mainittava, että pollarentoutus tarjoutuu meilläkin päin hyvin kaavamaisesta genrestä, dekkareista, niin kirjoissa kuin telkkarissakin. (Ette arvaa mikä saksalaisdekkarideprivaatio vallitsi korvieni välissä lätkähörhötyksen takia! Kettu!) Dekkarien henkilöhahmot saavat olla melko yksiulotteisia, kunhan eivät heijasta paxoja asenteita. Jyrkkä kaavamaisuus on rentouttavaa, mutta kaavan sisällä täytyy tietysti olla mielenkiintoista variaatiota. Muuten voisi lukea samaa Christietä yhä uudestaan. (Mitä joskus teenkin, tietysti.)

Viime aikoina käsiini on osunut suomalaisten naisten kirjoittamia dekkareita, joissa palataan kotiseudulle maalle ja paljastetaan siellä karmivia kyläyhteisöä vuosikausia myrkyttäneitä kuvioita. Ette näe minun jättävän Tamperetta ihan pian.

PS. Jiji, Kikin kissatoveritski, on huippis. Sillä käy myös flaksi.

Traumaakkinen tentti

Tentit riskeeraavat mielenrauhan. Luin illalla tenttikirjaa enkä saanut sen jälkeen nukutuksi juurikaan, kun ahdistavat ajatukset omasta lapsuudesta häiritsivät minua taukoamatta. Kaipa tämäkin työ pitää joskus tehdä, mutta nyt? Ei nyt! En jaksa juuri nyt tätä.

Lukivaikeuksista olisi henkisesti kevyintä päntätä tenttiin, mutta olen hukannut luentomuistiinpanot. (Daa.) Kehitysvammaisuus-teema ahdistaa myös, etenkin kun elämme Esikoisen KELA-tukien elikkäs kuntoutusten katkollemenon aikoja. Pisteeksi iin päälle huominen koululääkärinaika peruuntui eikä ole tietoa, onnistuuko tänä keväänä enää. Yritän siis kehitysvammaisten kuntoutusneuvolasta aikaa. Kieltämättä haluaisin joka tapauksessa tavata pojan kanssa neurologia, puheterapeuttia ja muita ammattilaisia.

Haluaisin tämän tentin pois päiväjärjestyksestä, mutta pahoin pelkään, ettei tällä kertaa natsaa. Kesälläkö taas? Ei kai?

Lisäys illalla: Esikoiselle aika lääkärille sekä puhe- ja toimintaterapeutille. Suukkosia kevaneuvolan sosiaalityöntekijälle joka jaksoi hermostunutta meitsibullaa palvella ystävällisesti! Tentissä vastasin kolmeen kysymykseen. Pidän mahdollisena, että kakkosella menee. Kaksi enkunkielistä otsasuoni sykkien kirjoitettua esseetä nelosilla läpitten! Hurlaa. Kiertoharjoittelu kuntosalilla tämän päälle vielä meni niin mojovasti että olo on terveen väsyneen höpsäntuu. Varasin myös shrinkki-pinkille ajan, jotta saan myöhemmin keuhkota hänelle menetettyä lapsinerouttani, nyyh.

Top 4 äitelyydet

Ä-päivän kestohuippuja ovat tietysti 1. lasten tekemät yllärit (kortteja ja itsepainettu kassi) ja 2. SP:n tekemät aamiaissarvet. Päivän löffähengessä nautiskelin Tosikoisen seurassa 3. Henkien kätkemän, joka löytyi digilaatikon kiintolevyltä ja totesin, että yksinkertainen asia, kuten tekstien lukeminen ääneen natiaiselle, on yllättävän hankalaa, kun samalla on täysin elokuvan pyörteessä. Saa nähdä, joudunko katumaan elokuvan näyttämistä. Tosikoinen oli aika ihmeissään Chihiron äidin ja isän muuttumisesta sioiksi heti alkumetreillä.

Aikana ennen lapsia vietin ä-päivää aina iloiten ehkäisyn onnistumisesta ja nyt vastaavasti ehkäisyn lopettamisen onnistumisesta. On huippista olla äiti, etenkin kun sain viime yönä nukkua kunnolla.

Ruokapolkkaa

Jos jonkun mielestä painonpudotus ja herkuttelu eivät toteudu samassa lukaalissa, tulkoon meille katsomaan. Pudotus on tietysti hhhhiiiiddddaaaasssstttjne., mutta niin pitää ollakin, koska en halua menettää luuta, lihasta ja hyvää tuulta. Viidelle kilolle olen joka tapauksessa heittänyt haikeat jäähyväiset lentosuukkosineen. Toivottavasti Heillä on nyt vihdoinkin rauha.

Höyläilen ruokapilkkuja jälleen Kiloklubin sapuskan terveellisyyttä vahtaavassa ruokapäiväkirjassa ja huomaan, että muutaman hyvän syömisen pykälän on syytä muuttua siitä, mitä Painonvartijoissa opin vuonna tuplatornit. Se pitää edelleen kutinsa, että kasviksia ja marjoja sopii syödä kuinka paljon vain ja vähän päällekin. Sekin on yhä faktum, että viisi ateriaa päivässä on minulle hyvä määrä. Moni muukin tuolloin opittu juttu toimii yhä, kuten raejuuston roiskiminen sinne & tänne. Sen sijaan rasvansyöntiä on pitänyt opetella otsa rypyssä. Onneksi käytän joka tapauksessa öljyä ruoanlaitossa ja pidän suuresti esimerkiksi pestosta ja pähkinöistä. Muuten joutuisin varmaan iltaisin lappamaan öljyä lusikalla putelista ja sehän olisi ilskottavaa, se.

Tulin muuten kateelliseksi Anna-Jolle melon de charentesta, vaikka se olisikin pettymyksen tuottava Pohjolan kylmettämä kappale. Hervé Jules Xavierin joskus vuonna olkatoppaus tarjoama charentais oli loistokas ja jäi ehkä iäisiksi ajoiksi mieleen.

Vaikka hetkittäin iskee puberteettinen laardi-angst, en käy tempoilemaan. Minulla on loppuikä aikaa opetella hyvää syömistä. Muuten aion itsepintaisesti jatkaa herkku-sanan käyttämistä herkullisista syömisistä (esim. tuore ruisleipä), en epäterveellisen turharuoan saati teollisen massatuotantopupan synonyyminä. Hyväksyn tosin sen (pitkin hampain), että moni muu käyttää herkku-sanaa toisin. Senkin penteleet.

Illoin kulkee, heittää unihiekkaa

Ihmettelin tässä, miksi hermoni ovat perin huonossa kunnossa. Sitten hoksasin, että unipuolella on ollut jonkin aikaa heikkoa, kun eräs nuoriso melttoaa öisin. Daa. Siis daa.

Tiistaina 22.5. saan nuorison pimennysverhot Neurokankaasta kotiin. Jo sitä ennen katselemme tuota kalakokeilua armottomalla silmällä, ainakin mikäli huomenna allergialääke auttaa uniin. Tai no, kai sitä pitää edes kaksi viikkoa jaksaa, josko oireet menisivät ohi. Tai ehkä ei. Tyttären unipulmissa ei välttämättä edes ole kyse kalasta, vaan kehitysvaiheesta. Kolmivuotisuus tuntuu monelle tuovan muassaan aikamoista riisiä (terv. nimim. kohta nelkeet klasissa).

Esikoisen uniopiskelua ajatellen aiomme suurena pimennysverhopäivänä varustaa kaikki vuoteet omistajiensa kuvilla (kunhan saadaan hankituksi printteri hajonneen tilalle) ja luoda jo hommaamieni magneettilätkien avulla uusi ypeä keruusyngsteemi onnistuneiden öiden kunniaksi. Huoh. Tuntuu taas niin kaukaiselta, että yhdeksänvuotias pystyisi nukkumaan aamuun asti omassa huoneessaan, että pitää nipistää itseään kankusta, jotta tolkku muistuttaisi asian onnistuneen elämässä ennen muuttoa hyvinkin. Kerättyjen lätkien avulla ansaittu palkinto on vielä mietteissä. Jotain kivaa tekemistä sen pitää oleman. Imurointi, kahvinkeitto tai pyykinpesu eivät nyt käy. (Ei, ei todellakaan, rakas Kaura. Kyllä pitää pyykkiä pestä useammin kuin kerran kahdessa viikossa.) Uimahalli ehkä käy. Käymme toisaalta muutenkin joka viikko semmoisessa.

Vaan mitä ihminen tekee koneella, vaikka voisi nukkua? Levottomuus vaivaa, kun olevinaan tiedän, jotten kuitenkaan saa uinua kunnolla. Arvattavasti aamulla taas on hermo piukalla. Äh.

Lakanoiden väärästä viikkaamisesta

Montako kertaa päivässä ihminen saa käydä lipaston nettipalvelussa kyttäämässä, olisiko edes yksi kolmesta roikkuvasta filolookian merkinnästä saapunut? Näinköhän sinne tuleekin tavaraa vain kerran vuorokaudessa tms. jolloin yksi kerta riittäisi ja säästäisi näppissormiani? Luultavasti laitoksen päässä tietojen syöttö on nakitettu jollekulle assariparalle, joka on voipuneena sängynpohjalla kevätflunssassa... Toisaalta netin kronksutus voittaa sen, että ravaisi laitoksen ilmoitustauluja kyttäämässä. Kolmaalta täytyy sanoa, että liikunnan määrä moninkertaistuisi: vartti fillarointia sinne ja himpun vähemmän takaisin per ilmoitustaulukäynti. (Takaisin on lyhyempi matka. Tai okei, ehkä alamäki.)

Yritän tässä muka miettiä kuluneen vuoden opintoja, mutta oikeastaan minua mietityttää suuresti lähestyvä kesäloma. Tällä kertaa lapset lomailevat melko pitkään ja hartaasti, sillä SP ei saanut heinäkuulle lomaa kuin pari viikkoa, joista toinen palkatonta. Loma siis alkaa juhannukselta ja jatkuu elokuulle melkein koulun alkuun asti.

Heinäkuussa ei voi natiaisia laittaa hoitoon, vaikka gradu sanoisi mitä. Ainakin aiempien kokemusten perusteella hoito on heinäkuussa täysin satunnaisesti haalittujen ihmisten varassa. Esim. Esikoisen päiväkodissa taannoin keittiöapulainen veti heinäkuussa ryhmää eikä hän valitettavasti tajunnut yhtään mitään meidän pojasta, joka puolestaan taantui ja oireili. Tosikoistakaan en halua rahdata mihinkään varapäiväkotiin, kun sopeutuminen nykyiseenkin otti varsin koville. Gradu saa varrota ja lapset saavat ihmetellä uutta kotia, lähiympäristöä ja kotimeininkiä ihan kunnolla yhteen menoon.

Täytyy muistaa käyttää omaishoitajan vapaatunteja (vapaapäivistähän ei palveluseteleiden yhteydessä voi puhua), jotten väsähdä. Lomailu meillä tarkoittaa yleensä ankaraa puurtamista vuorotta. Yritän helpottaa taakkaani laatimalla viikkokaavioita tyyliin tiistaina kirjastoon, keskiviikkona leivontaa, torstaina puutarhatöitä. Maanantaina pastaa, tiistaina kiusausta, lounaaksi jämiä tai keittoa... Esikoiselle teen luultavasti uutuutena magneettikuvin varustetun päiväjärjestyssysteemin. Nukkuminen pitäisi myös saada kuntoon, sillä tulen muuten huluxi. Ostoslistalle uusi tulostin ja pimennysverhot lasten huoneisiin.

Esikoinen on muuten riehaantunut täysin kotitöissä. Hän osaa nyt keittää kahvin alusta loppuun ja tyhjentää tiskikoneen kokonaan. Roskat tietysti kulkevat roskikseen kuin niillä olisi pienet, nopsat jalat ja imurointiin käydään, kun vain joku antaa luvan, raastaminen sujuu kuin ammattilaisella ja avustaapa poika myös pikkusiskoa, kun tämä tarvitsee lasin vettä tai vastaavaa. Tietysti melkein kaikissa pykälissä pitää olla ohjaamassa eikä Esikoinen mieluusti ota ohjausta aina vastaan ja vahinkoja sattuu jne. jne. mutta silti erittäin kannatettava suuntaus.

Itseäni tiukkapipoisempi ihminen, joka ei anna edes puolison viikata lakanoita, kun se tekee homman ihan väärin, olisi varmaan jo ennenaikaisessa haudassa Esikoisen toimien takia. Itse pyrin katsomaan vain positiivista puolta asiassa ja ignooraamaan aineelliset vahingot, joita tekevälle sattuu.

PS. Nyt lähestytään täydellisyyden huipentuman portteja. P**t*l* jossa lukee **pp*. Ydinperheräjähdys saattaa olla liki. Varatkaa muonaa ja paetkaa luoliin!

Sormi ajan herrrrmolla

Tervehdys Tentti-tentti-maasta! Erityispedagogiikan tenteissä on se hankala puoli, että niihin lukeminen herättää tunteita. Viimeksi itkin vuolaasti, kun aiheena oli kommunikaatio ja esim. Kyllikki Kerola (joka sattumoisin tietää aiheesta autistien vanhemmuus aika paljon) tokaisi muutamia tosiseikkoja. Nyt taas on pirullisen hankalaa, kun oppimisen haasteet -teemassa tullaan hillumaan kotitontille. Esimerkiksi neuropsykologinen näkökulma ja lahjakkaiden kasvatus tööttäävät suoraan silmien välliin paikka paikoin. Kirjoitan näistä varmaan lisää myöhemmin.

Semmoista jo nyt muistuttaisin satunnaiselle ohikulkijalle, joka on ehkä unohtanut, että lapset ovat lapsia. Kylläti kyllä. Uskokaa nyt vain. Tarkemmin sanottuna esimerkiksi huippulahjakas lapsi ei todennäköisesti ole ikäistään kehittyneempi tunne-elämältään, vaan tarvitsee kehityksessään apua siinä missä muutkin eikä kehitysvammainen seitsenvuotias ole vauva, vaikka ikätasoarvioissa sanottaisiin mitä.

Mikä sitten tarkoittaa lapsi? No, ööh, hmmm, tuota, lapsi on ennen muuta ihminen ja yksilö. Lapsuuteen kuuluu tyypillisesti se, että lapsen huoltaja näkee vaivaa lapsen eteen sekä käyttää valtaa ja kantaa vastuuta. Ajan mittaan huoltajan vaivan, vallan ja vastuun määrä kutistuu, kun lapsi treenaa kasvaakseen potentiaalinsa mukaan oman elämänsä elvikseksi.

Takaisin otsikkoon: olen kuullut jostain semmoisista viisuista. Kuulemma kohta on äitienpäiväkin. Lisäksi joku mainitsi sanan lätkä, kun ihmettelin saksalaisdekkarien järkyttävää puutetta.

Esseeseeseen pulautus

En halua ajatella, miten paljon enemmän on mennyt energiaa puoli vuotta vitkuttuneen esseen murehtimiseen + kirjoittamiseen kuin pelkkään kirjoittamiseen ilman lisävaivoja. Yritän ottaa seuraavalla kerralla tästä muistikuvasta lisäpotkua. Toisaalta asia on niinkin, että talven mittaan tein niin paljon opintoja kuin pystyin, kun ottaa huomioon, että tärkein tehtäväni on nyt ollut kuntoutuminen, kuntoutuminen ja kuntoutuminen.

Sitä paitsi muistan kai, että SP on ylpeä opintojeni edistymisestä. Niin. Niin! On ollut erittäin mainiota seurata fyysisen kunnon kohenemista 11 viikon aikana ja nyt hoksaan, että tsyykkisessä kunnossa on tapahtunut vastaavaa kestävyyden, voiman ja hapenottokyvyn kehitystä ja tuntuupa aivolihas tuolla entistä kiinteämmin pullistelevankin.

Tänään kumminkin palautin sen perhanan esseen, joten otan koko rahalla pullistelua. Pullist! Katsokaa tätä hyvinmuodostunutta aivolohkoa ja terhakkaa aivokurkiaista!

Viime päivinä olen muuten ajatellut mukavia asioita isoveljistäni. Törmäsin sattumoisin keskimmäisen bruuderin muinoiseen musiikkiarvosteluun verkossa ja vanhin tuli mieleeni uimastadikan avajaisista. Nuorin isoveljus tulee muuten vain verkossa vastaan. Ensi viikolla ovat vuorossa siskot.

Stressi plus pemssi plus autsi plus tahto

Yhtälöiden parissa teutarointi on aina kehittävää ja ehkäisee dementiaa, joten tehdään pieni treeni. Lasketaan yhteen (tai kerrotaan, tai vaikka kiskaistaan johonkin potenssiin ja lasketaan sitten yhteen) yksi PMS-nainen, hänen remontti- ja työstressistä kärsivä miehensä, heidän autistinen poikansa ja parhaaseen tahtoikään reippaasti matkaava tyttärensä. Kerrotaan laskutoimituksen tulos ja kyläilemään tulevalla viisihenkisellä perheellä. Miltä näyttää?

No loistavalta tietysti! Täsmäkyläily sai kaikki mainitut hahmot hyvälle tuulelle ja nukkumaanmennessä tytär vielä mietti, että kai hän näkee S-tyttöä vielä toistekin, kun tämä oli niin kiva. Aah. Kiitosta vaan Käkkilään!

Dramaattisen askeleen puntaroinnin mahdollisuus

Tekeepä suuresti mieleni kokeilla kalaa Tosikoiselle. Ruiskokeilu meni surullisella tavalla kiville - kaameat mahaoireet ja kokovartaloihottuma parin viikon intomielisen kokeilun päälle, mutta josko kalakeittoa pääsisi maistelemaan? Olemme jo keskustelleet tyttären kanssa herkutellen sopasta, johon tulee myös perunaa, parsakaalia, pinaattia, mustaapippuria, yrttejä, ruokakermaa, porkkanatikkujakin. Kukkakaali ei kuulemma ole niin hyvää. Sääli, ettei tytär saa nauttia kyseistä ihanuutta ruisleivän kera, mutta kaikkea ei voi saada. Etenkään Tosikoisen kaltainen moniallergikko.

Koska joudun säästelemään voimiani vähän kaikessa, en tee monia ruokia, vaan yhteisen päivällisen koko porukalle. Tämä tarkoittaa, että useimmiten ruoassa on kalkkunaa, nautaa, kanaa, possua tai riistaa. (Ei kuitenkaan kyyhkystä.) Vietin ennen lapsia noin sata vuotta tyytyväisenä vegetaarisella ruokavaliolla ja Esikoisen syntymän jälkeen otin siihen päälle voimalisää kalasta. En ole edelleenkään ihastunut lihan suu- tai pötsituntumaan, vaan kaipaan tofua, papuja, soijarouhetta, linssejä, kananmunaa ja kalaa. Itsekäs äiti siis laatinee sopan ja ottaa EpiPenin käden ulottuville. Glups. Jos vaikka viikonloppuna.

Allergia muuten näkyy leikeissä. Lapseni kokkailee monesti erilaisia herkkuja, mutta hänen perheenjäsenensä tai tiikerinsä ei voi välttämättä maistella niitä, koska ovat allergisia milloin millekin ainesosalle. Aika reilua.

Ihmiset sanovat, eräät ilahtuvat

Tervehdys tyypillisestä opiskelijan ahdingosta. Nuorempana tentti- ja harjoituskasat olivat vielä pahempia, nykyään en ahnehdi yhtä pahasti*). Viimeviikkoisen esseenväännön ja eilisen tenttipakerruksen jälkeen pitää jaksaa enää kaksi esseetä ja yksi tentti. Ja yksi kpl gradua tietenkin. Jokin noissa esseissä mättää, kun aina väkisin kiinnostun niiden aiheista, vaikka kuinka esittäisin coolia.

SP sanoi tänään olevansa ylpeä minusta, kun olen jaksanut opiskella kaiken tämän härdellin ohessa. Vuh! Hän on itse tehnyt kasoittain töitä ja lisätöitä tuon mukavan koti- ja hoitotyönakkikasan ohella (josta siis riittää reilusti meille molemmille, etenkin remonttiolosuhteissa), joten hänen sanansa painaa. Ei ole vainen tsemppivilkutus**).

Olen nyt ahertanut kuntoni eteen iloisena ja hikisenä kymmenisen viikkoa ja tulokset tuntuvat. Alkuvaiheessa kehitys on nopsaa, mikä on oikein hyvää suunnittelua / evoluutiota, koska muuten saattaisi lerpahtaa into. Kunnonkohotus tosin vaatii unta, jos joku ei tiennyt. Eilen huomasin, että venyttelynkin jälkeen niska kipeytyy nopeasti, jos yrittää nukkua lukusalilla käteensä nojaten.

Olen todennut, että liikuntahuume ei ole kaupunkilegendaa, sillä ohjatuilla tunneilla***) saatan saada raivokkaita onnenpuuskia, jolloin alahuuli käy väpättämään ja tippa pyrkii silmäkulmasta. Erityisen noloa tämä on, jos samaan aikaan pauhaa jokin korni poppi taustalla. Samantapaisia euforiapiikkejä tulee hyvästä musiikista, rakastelusta, sekalaisista onnistuneista aistimusyhdistelmistä ja tietysti innoittuneesta keskustelusta. Ruoastakin joskus. Oivalluksista, rakkaudentunteista läheisiin, lasten ilosta ja semmoisista. Ilman kornipoppia, onneksi.

Salilla olen tavannut vanhoja tuttuja ja yksi heistä totesi ammatinvalintasuunnitelmistani, että olisipa hienoa osata englantia niin hyvin, että passaa opeksi. Tajusin, etten ole pitänyt kielitaitoani minään. Hinputti! Ehkei se ole mikään maaliman epätavallisin taito, mutta perin käytännöllinen ja mainio vehjes kuitenkin. Loistoisaa kuulla tuommoista juuri, kun kaipaa kipeästi lisäpukkausta esseisiin. Notta tässä sitä vaan naputellaan englanniksi esseetä, trallatilei. Englanniksi kirjoittaminen on mitä tavallisin asia opintojen ja englanninkielisen työelämän tässä vaiheessa, mutta ei silti mitätön.

Eräät voisivat ehkä toisinaan pysähtyä ilahtumaan elämän aikana hankkimistaan taidoista, vai mitä? Ei maksa järin paljon eikä liene keneltäkään pois. Vaikka jos salaa pullakahvin lomassa hieman ilakoi?

*) Kuuluisia viimeisiä sanoja ennen ensi kevättä, jolloin on tarkoitus valmistua maisteriksi ja opettajaksi.
**) Opin sanan Lostiksen kommenteista, jossa sana oli opittu Subbuteotelevision päiväkahviohjelmasta.
***) En kaiketi itse saa itseäni innostettua euforiarajan yli, mutta ohjauksessa onnistuu, vaikka otan aina sillä tavoin iisisti, etten mene rikki.