skip to main |
skip to sidebar
Sitkeä ahdistus riivaa, mukavasta sadelomailusta huolimatta. Monta päivää on jo kulunut siten, että yhtäkkiä kesken jonkin tavallisen touhun kohtaukset iskevät eivätkä päästä kovin äkkiä irti. Milloin sydän on puristua rusinaksi rinnassa tai mieli painua lyttyyn ja ryhti kippuraan. Tuntuu jopa fyysistä kipua ja enimmäkseen haluan vetäytyä kaikilta paitsi omalta perheeltä. Määrään itselleni kaikenlaista lääkettä (eilen illalla peräti salmiakkia), mutta ennen muuta rauhallista elämää, paljon liikuntaa ja unta. Myös yhdistystoiminta osoittautui eilen tosi loistavaksi!
Suuret muutokset saavat mannerlaatat liikkumaan ja siinä myllerryksessä ilmoille tulee myös kaikenlaista vanhaa lietettä. Pitää taas vaihteeksi katsoa elämän osa-alueita uusiksi ja asetella turhat, voimia syövät asiat hyllylle sievään riviin. Ensi vuosi on vaativa, koska tahdon pitää kiinni valmistumiseni määräajasta, kesäkuun 2008 lopusta. Toivon lämpimästi, että jaksan keskittyä, koska opettamiseen liittyvät asiat kiinnostavat todella paljon.
Ennen ylivoimaisiin etuihini (ja nautinnonlähteisiini) kuulunut komea keskittymiskyky on seilannut maailman merillä elämäni vaikeuksia paossa, mutta ehkä se nyt tekisi paluun? En odota sitä entisenlaista, nuorta, salskeaa ja voimakasta heppulia, vaan sellaista vähän ahavoitunutta, ränstynyttä ja ikääntynyttä kaveria. Rakas keskittymiskyky, lupaan pitää sinua hyvänä. Olet yksi ihanimmista asioista, joita tiedän! Tule vaan kotiin, tui tui.
Taidan myös määrätä itselleni yhden esseen kirjoittamisen valmiiksi loppuviikon aikana, kun lapset ovat hoidossa. Orientoidun opintoihin. Oleellista kaikissa muutoksissa on myös kampaajalla käynti, joten saatanpa hankkia talvipyöräilykampauksen jo hyvissä ajoin ellen peräti tällä viikolla, mikäli ihastuttavalla kampaajaneidolla on aikaa... Kas vain, huomenna 9.45 on. Nyt alkaakin vanha liuhu näyttää kumman viehkolta. Voi iik, aina käy näin!
Lasten loma loppuu pian! Yllätin itseni tuntemasta haikeutta asiasta. Kyseessä on se sama minä, jolla oli ahdistus ja huoli siitä, miten Esikoisen kanssa taas pärjää ja kaatuuko maailma päälle. Asiaa auttoivat ehdottomasti PCS- ja piirroskuvallinen kalenteri ja Sannikan kanssa askarrellut PCS-kuvat sekä tottuminen uuteen kotiin. Myös jotain muuta hyvää on tapahtunut koko perheelle, kun kaikki tuntuu sujuvan. SP:n ja minun systeemit ovat sujuneet hyvin jo vaikka kuinka kauan, sillä meillä on hioutunut ja kaunis arjen koreografia. En tiedä, mikä on salainen ainesosa lomaonnen takana, mutta sitä ei Tosikoisen vahva tahtoikäkään tunnu heiluttelevan liikaa.
Tietysti olen väsynyt iltaisin, olipa päivä mennyt hyvin tai huonosti. Hyvän päivän jälkeen totean väsyneeni onnistumisen mahdollistamistyöstä ja huonon päivän jälkeen ilmeisistä syistä ja paha mielikin kalvaa. Kuten voitte todeta kuvista, joissa näkyy voittanut soutujoukkue ja hävinnyt soutujoukkue, kannattaa väsyä mieluummin mahdollistamistyöstä kuin sen laiminlyönnin tuottamista törmäilyistä.
Ensi viikolla siis Tosikoinen saa ylennyksen isojen ryhmään ja Esikoinen kerhoilee kolme päivää. Sitä seuraavalla viikolla hoitopäiviä on vain kaksi, mutta sitten alkaa koulu! Eikä kauankaan, kun minullakin alkaa koulu. Glups. En nyt käytä "koulu"-sanaa yliopistosta, vaikka kys. vempeleessä opiskelu munt kouluun viekin. Olen valmistautunyt katsomalla kartasta otsa rypyssä parasta reittiä kuntoilumestasta norssiin ja takaisin, mutta siinä sattuu olemaan joku järvi-sydeemi välissä. Mutta kerrankos sitä lämmittelee talvipyöräilemällä salille?
STOP! Nyt vietämme vielä kesää ja kävimme säitä uhmaten (täysissä sadekamppeissa) Viikinsaaressa paistamassa nuotiomakkaraa. Unohdimme kahvimukit kotiin, mutta näköjään Esikoisen tyhjentämästä juomaputelistakin voi juoda vuoron perään kaffetta. Muovi ei pärjää posliinille, uskokaa pois, mutta silti kahvi ulkoilmassa on parasta! Esikoinen oli niin tohkeissaan, että ajattelin hänen kohta halkeavan. Huippuretki, josta inspiroituneena suunnittelen, että voisimme tehdä eväsretkiä pitkin vuotta vaikka kerran kuussa jonnekin pöpelikköön, jossa on tulisija. Varustekysymys, onko kylmä tai märkä olo. Eikun STOP! Nyt vietämme vielä kesää.
(Sori haamupäivitys, tuunasin vain otsikkoa himppusen.)
Tunnen itseni hyvin hurjaksi, koska aion mennä elokuviin Tosikoisen kanssa. Olin epämääräisesti miettinyt, että viisi on ehkä sopiva ikä, jolloin lapsi jaksaa istua ja tapittaa kokonaisen leffan. Kotona saadut kokemukset todistavat, että myös kolmivuotias jaksaa, hyvinkin. Lapsi on myös intopiinä pelkästä ajatuksesta! Kiki ja Jiji! Itse olen sitä polvea, joka kyyhötti kauneimmatkin illat elokuvakerhojen pimennoissa suurta kuvapintaa ja äänimaailmaa aistimilla imuttaen, joten haluan tarjota lapsellekin tilaisuuden ilahtua suuren kankaan taiasta.
Minulla on joka tapauksessa suunnitelma B plakkarissa, mikäli elokuvissa olo menee liian hankalaksi ja muita häiritseväksi eikä tilanne korjaannu pienellä kuiskuttelulla. Lähdemme pois! Melko nerokas suunnitelma, vaikka itse sanonkin. Kirpaiseehan se, kun liput maksavat meiltä kahdelta 16 euroa, mutta mikä olisi vaihtoehto? Jäädä kotiin, kunnes lapsi on 18-vuotias tai kokea pitkitetty, piinallinen kaaokseen suistuminen elokuvasalissa, jonka jälkeen raahaan pää punaisena kirkuvan pienokaisen väkisin ulos emmekä halua kokea vastaavaa viiteen vuoteen? Kun psyykkaan itseni etukäteen, voin tehdä poislähdöstäkin meille neutraalin, luontevan tapahtuman ja päivästä jää joka tapauksessa mukava muisto, vaikka kaikki ei menisikään putkeen.
Lapsen elämässä on valtaisat määrät harjoittelua. Saako harjoittelijalta edellyttää täysinoppineen suoritusta? Ei minusta, niillä liksoilla. Todettava on sekin, ettemme me aikusuuteenkaan kasvaneet ihan täydellisiä ole. Köh köh.
Autistin kanssa elämisen opetuksia numero 179: Kun asettaa odotukset realistiselle tasolle tai mieluummin pari pykälää matalammalle, onnistumisen tunteita ja yhdessä olemisen iloa tulee, vaikka asiat sujuisivat vain puoliksi tai vähän sinne päin. Ei koskaan kannata pedata pettymyksiä lapsen kanssa! On myös helkkarin epäreilua purkaa lapseen epäonnistumisen pettymys, kun syynä on aikuisen tekemä virhearvio. Nimim. kokemusta on. Riskejä täytyy kuitenkin ottaa, koska muuten kaikenlaista hauskaa jää kokematta.
Esikoisen kanssa liikkuessa pitää normaalisti olla joka vaiheeseen varasuunnitelmia, mieluummin yli yksi per vaihe. Onneksi minulla on suhteellisen nopea prosessori (kai) päässäni, jotta jaksan pyörittää valtavaa ajatuskoneistoa koko ajan ja tarkkailla herkeämättä niin heppua kuin ympäristön tekijöitä ja varautua yllätyksiin, joita niitäkin riittää miljoonien muuttujien maailmassa.*) Tosikoisen kanssa ennakointi on myös poikaanuorta henkilöä, ellei hyvän mielen elinehto, mutta kaikki heilahdukset tasapainosta kaaokseen ovat paljon helpommin korjattavissa kuin Esikoisella. Jutteleminen toimii lähes aina.
Jutteleminen on tietojen pyytämistä ja antamista, oppimista ja opettamista, lohduttamista, tunteiden purkua, leikkiä ja viihdettä, yhteisyyden ja erimielisyyksien toimittamista, valmistamista uusiin asioihin, vaikeiden asioiden setvintää, neuvottelua, suostuttelua, roolipelejä, hassuttelua, rauhoittamista... Jutteleminen kolmivuotiaan kanssa sisältää kaikkea tätä ja enemmän - ja se kulkee molempiin suuntiin. En saa kyllikseni juttelusta! Esikoisen vammaisuudessa itseäni on itsekkäältä kannalta surettanut eniten se, että juttelumme on toistavaa ja äärimmäisen suppeaa.**) Toisaalta on ollut myös avartavaa ja hienoa nähdä, miten paljon pystyy tekemään ilman juttelua. Sitä on vaikeaa sanoin selittää, kuten ehkä asian luonteeseen kuuluu.
*) Minulla on tosin mielikuva, että moni vanhemmuuteen äitynyt ihminen tekee tuon saman intuitiolla eikä heidän tarvitse miettiä joka hemputin juttua. Ei sillä, että olisin kateellinen, mutta hitsi kun kadehdituttaa kumminkin salaa!
**) Epäitsekkäältä kannalta surettaa eniten se, ettei Esikoisella ole ystäviä, vaikka hän kaipaisi semmoisia suuresti. Tämä tietysti myös liittyy tuohon juttelemiseen. Kaikki toimii ihmisten välillä juttelemalla, olipa juttelun keino sitten kirjoitus, puhe, viittomat, morsettaminen, savumerkit...
Aikoinaan TAYS:sta lennettyämme olemme olleet kehitysvammaisten kuntoutusneuvolan asiakkaita. Koulun alettua kouluterveydenhuoltokin on palvellut meitä, mutta tänä keväänä lääkäri joutui pitkälle sairauslomalle eikä hänelle ollut sijaista*), joten saimme kimmokkeen palata kevan hyvään huomaan. Koska Esikoista ei huolita autismiosastojaksolle tutkittavaksi, keva on toiseksi paras vaihtoehto. Siellä on ammattitaitoinen ja asiastaan innostunut tiimi, jossa on eri alojen asiantuntijoita. Olemme koko ajan saaneet tavata samaa lääkäriä ja moni muukin kasvo on tullut ajan mittaan tutuksi. TAYS on opetussairaala, joten siihen verrattuna kevan etu on myös henkilökunnan suurempi pysyvyys. Etenkin autistiselle Esikoiselle jatkuvuus on suureksi hyödyksi!
Monelle vammaiselle ihmiselle hoitavan tiimin moniammatillisuus on ihan välttämätöntä. Esimerkiksi autismin kaltaisessa kokonaisvaltaisessa vaikeuksien ja vahvuuksien vyyhdessä tarvitaan helposti niin puhe-, toiminta- kuin fysioterapeuttiakin, neurologin ohella tietysti. Psykologia ja sosiaalityöntekijääkin tarvitaan usein konsultoitavaksi. Lisäksi nämä ammattilaiset puhuvat keskenään, mikä tarkoittaa yleensä synergiaa. Hyvällä tuurilla ja ajoissa aikoja varaamalla pystyy saamaan myös usean eri konsultaation samalle päivälle peräkkäin, joten ei tarvitse raahautua paikalle monta kertaa**). Kevassa vammainen ihminen ei jää sen varaan, että jokin kunta suuressa viisaudessaan määrää vaikkapa pelkän puheterapeutin konsultaation eivätkä tapausvyyhden muut, yhtä tärkeät ja puhumiseenkin vaikuttavat osa-alueet, kuten vaikkapa aisti-integraatio tai motoriset ongelmat, saa mitään huomiota.
Mitä luin lehdestä tänään? Mitäpä muutakaan kuin sitä, että Pirkanmaan sosiaalipalvelujen kuntayhtymää pöllytetään ja kenties puretaan vallan. Keva on siis uhkassa lentää taivaan tuuliin. Eli jos jokin asia sattuu olemaan ehjä ja toimiva, kuten kevaneuvola, pannaan se kiireimmiten pas2. En pidä kokemukseni perusteella lupaavana sitäkään, jos se siirtyy Pirkanmaan sairaanhoitopiirin osaksi. Olen ymmärtänyt, että siellä ollaan yhä insinöörikonsulttien vauhdittamassa tehostushuumassa, jossa hoitotoimi nähdään makkaratehdasmaisena tuotepötkylöiden liukuhihnatuotantona.
Nyt menen hyvinvointikeskukseen katsomaan, olisiko siellä lekaa, jolla paukuttaa itseään päähän.
*) Tampere, ihana Tampere.
**) Autistin kanssa kulkeminen voi nimittäin olla tuskallisen työlästyttävää. Tällä kertaa, kun meidän poika on jo iso ja osaa hyödyntää kalenteriaan, johon merkkasin käynnit ajoissa, käynti sujui liikkumisen ja olemisen puolesta liiankin hyvin. (Lääkäri olisi saanut aivan liian ruusuisen vaikutelman, jos ei olisi kokenut ja ammattitaitoinen.) Jokainen päivärutiinin yllättävä ja hankalasti motivoitavissa oleva rikkominen on riski. Homma olisi voinut sujua vaikeamminkin ja aiempina vuosina sujuikin, kun lapsi ei vielä osannut käyttää kalenteria. Nyt muuten olemme lukeneet kesästruktuurikalenteria päivittäin kuin parastakin romaania. Käymme läpi menneitä tapahtumia ja kevaneuvolakäynnit ovat yksiä monista huipentumista. Kun käymme läpi sadatta kertaa tapahtumia, kerron itselleni, että tämän lähemmäksi keskustelua emme pääse poikani kanssa. Motivointi ruulaa. Minähän rakastan keskustelua.
Oletko ruvennut maratoonariksi, kun olet noin hoikistunut? SP sai kuulla hyvänpäiväntutulta. Vaikka esitän kateellista viran puolesta, olen tosi ilahtunut heebon onnistuneesti käynnistyneestä kuntoremontista. En myöskään nyrpistele esteettisille sivuvaikutuksille. (Kirjattakoon kumminkin, että pidän edelleen luontoa sukupuolisyrjijänä, grrkele.) Yllätin itseni ajattelemasta jotain sellaista ällöimelää, että mieheni ja minä tuemme toisiamme kunnonkohotuksessa. Vaikka eihän tässä nyt naistenlehtihaastattelussa olla, hyvä tavaton sentään!
Otan nyt omat faktumit naaman eteen ja totean, että minun todellakin on syytä pitää itsestäni tämänkokoisena, koska muutosta ei tapahdu järin nopeasti ainakaan pienempään suuntaan. Monipuolinen ja maksimaalisen hauska liikunta ja hyvä ruokavalio antavat onneksi välittömän hyvän olon. Nyt voin jo helposti myös todeta muutokset: puolessa vuodessa kunto on noussut huimasti ja voima samaten. Ryhti on 173,5 % parempi kuin koskaan! Olemus näyttää kivemmalta ja jostain syystä naama näyttää laihtuneen. Hmmm.
Miksi sitten paino pysyy samana? Epäilen edelleen, että vastaus liikkuu hormonikierukan ja kilpirauhasen vajaatoiminnan osastoilla. Tyroksiinilääkitys ei riitä tuottamaan normaalitilaa, vaikka se onkin mitatusti sopivalla tasolla. En ryhdy missään tapauksessa kitukuureille*), koska ne romahduttavat hyvinvoinnin sekä lyhyellä että pitkällä tähtäyksellä, joten syytä on vain vääntää onkaa itsediggausgeneraattoriin. Olenhan vahva, uljasryhtinen ja komea! Epäilen, että voin jotenkin käyttää tätä judeemia loistavana tekosyynä tehdä tukalle jotain radikaalia ja hankkia kauniita, hyvin istuvia vaatteita.
Vaikka tiedän, että herrrmo menee kampaamo- ja tukkatököttirumbassa, haluaisin vaihtaa kätevän ja helpon ponnarimitan poikatukkaan. Vaikka vasta sain kasvatetuksi tämän roikkoletin! Pitihän se arvata että TAAS käy näin. Nuorena, kun minulla oli erittäin pukeva polkkis, kaveri sanoi, että tuo on nyt varmaan sun loppuelämän kampaus. Voihan sitä unelmoira. Jos ajattelen pitkällä tähtäyksellä, kysymys kuuluu: Mikä on paras kampaus talvipyöräilijälle? Huom. hyötypyöräilyn jälkeen ei ole tarkoitus mennä suihkuun sen kummemmin kuin autoilun tai työmatkakävelyn jälkeen. Tukka litistyy täydellisesti lämpöhupun ja kypärän alla.
*) Olen tosin alkoholisäännöstelyllä, eli holitusta harrastan kerran viikossa. SP:n kesälomalla tahtoi viinilasi hakeutua kouraan harva se ilta. Systeemi ei ole vielä tehnyt pipiäkään.
Toimitin hivenen eilistä juttua, huom. etenkin käsittämättömän vetävä otsikko ja siirsin deitti-ilmoituksen omaksi pozauxexeen.
Sain mukavasti omaan s-postiloodaani kannetun viestin, jossa vinkattiin mielenkiintoisesta konsertista Telakalla sunnuntaina 12.8. Tuleeko kekä kaveriksi? Vaikuttaa erittäin lupaavalta. Itse muuten herkistyin Heikki Salon musiikille vasta Omskista-levyn myötä. Miljoonasade ei niin kolahtanut, vaikka mieleenpainuneiden hittien palasista hahmottuu omaperäinen ja vahva sanoittaja eikä sävelissäkään valittamista. Laura Sippolan musaa voi ihmetellä etukäteen, jos ei ole onnistunut aiemmin altistumaan. Aion tuonne, jos luokseni ei satu villejä hevoisia pitelemään minua muuten enkaketettuna.
Ainakin aion parantua siiheksi tästä riettaasta kesäflunssasta, joka on tarttunut karvaisin, kähmäisin kätösin hentoon pikku meitsulaiseen. Ensimmäinen flunssa sen jälkeen, kun aloitin treenauksen hyvinvointikeskuksessa muinoin helmikuussa. Toivottavasti ei tule pitkää treenitaukoa! En enää toivo tätä siksi, että pelkäisin paluun vaikeutuvan, vaan siksi, etten halua olla ilman. Kuka olisi tämmöistä osannut kuvitellakaan vielä syksyllä? Näin pitkiä taukoja flunssien välillä minulla ei ollut avokonttorihimputissa työskennellessäni.
***
Luin muuten siitä flamencohoukutuksesta tänään Aamulehden B-osan etusivulta. Kaikki Matti Kuuselan kehitysvammaisia koskevat lehtijutut, jotka olen lukenut, ovat mielestäni helkkarin hyviä (toisin kuin jotkut muut kys. heebon jutut, harmi kyllä). Tämä ei ollut poikkeus linjassa. Itkin tosin kiusallisesti (PMS + kesäflunssa) noin vartin ihan kunnolla, kun katsoin kuvia ja luin, miten flamencon voima nostaa murjotun, puhumattoman miehen kummajaisesta tasaveroiseksi ihmiseksi.
- Sampsa [Peltonen, ammattitanssija] oli ennen idolini, nyt hän on tanssikaverini, sanoo Valtteri Poitsalo ylpeästi.
- Tämä ei ole mikään kehitysvammaisten ja terveiden yhteisproduktio, vaan ihmisten tanssiteos, korostaa Lundén [Katja, ammattitanssija].
- Flamenco avaa kehitysvammaisille nuorille uusia maailmoja. Ensimmäinen asia on nostaa leuka ylös ja saada katse peiliin. Siinä voi mennä puoli vuotta, sanoo Loikala [Anja, kehitysvammaisten nuorten ohjaaja]
- Flamencossa kehitysvammainen nuori saa tehdä kaikkea, mikä muuten on ollut kiellettyä. Kuten pitää meteliä, nauraa Loikala hirmuisen kopseen keskeltä.
Kaikki blogia lukeneet tietävät, miten olen aina rakastanut leikkipuistoja. En tullut tutkineeksi Tampereen karttapalvelun leikkipuistonpaljastinta (Paikkatiedot > Puistoalueet > Leikkipaikat) ennen kuin muutimme. Asuinalueellamme on vain yksi kämäinen pieni urheilukenttä ja nolla leikkipaikkaa! Siispä, koska sateen uhka ei tällä kertaa riippunut yllämme kuin suunnaton pilvenmuotoinen alasin, lähdimme tutkimusretkelle kartoittamaan ja kadehtimaan leikkipuistoetuoikeutettujen Järvensivua.
Hankkiuduimme Puhontaipaleen alkuun ja askelsimme radan vartta (1) Järvensivun koululle, jossa oli ensimmäinen keinu- ja liukumäkipiste. Purimme pahimmat leikkipaineet siinä ja siirryimme eteenpäin viehkeitten omakotialueitten kautta (2) Järvensivunpuistoon, joka on sekä verrattain iso viheralue että alueen ykkösleikkipuisto. Esikoinen kiinnostui siellä eniten omakotiasujan aidantrimmauspuuhista, mutta kaikki puistolaitteet testattiin. Osa niistä oli futuristisen oloisia, mutta myös perinteinen ratillinen puinen auto löytyi.
Kiitettävän riehunnan päälle Tosikoinen alkoi valittaa janoa ja totesin, että olin taas unohtanut vesipullon kotiin. Menimme siis Iidestorille, eli pizza-, kebap- ja ruokatavarakioskiin, jossa ystävällinen mies antoi tytölle puolen litran tuopillisen vettä. Roppareija-kolmivuotias suoritti tippaakaan läikyttämättä janonsammutuksen ja jätti jämät lopulle retkueelle. Ostimme vielä halonkokoiset kebabrullat jätskit ja voin paljastaa, että Soleron Smoothie oli jälleen loistovehje (maksutonta tuotesijoittelua).
Uusin voimin jatkoimme matkaa kohti hyvin pientä leikkipuistoa, nimeltään (3) Turjanpuisto. Siellä asioi kaksi salaperäistä tätiä, jotka hyödynsivät laitteista ainoastaan penkkiä. Esikoinen lainasi hetkeksi jonkun hiekkalaatikkoon asentamaa kaivuria, mutta sitten jatkoimme kohti Zipriinaa. Sen edustalla oli melko kulahtaneen näköinen leikkipuisto, (4) Turjanpuistikko, jonka vekottimia somisti pari tylsää tägiä. Onneksi päiväkodin piippu jo näkyi, joten suuntasimme sinne. (5) Iidesrannan päiväkodin pihalla oli tehokkaasti leikittyjä ja hyviksi koettuja perusvehkeitä ja paikallisia alkuasukaslapsia. Sieltä ei nuoriso olisi malttanut lähteä pois, mutta päivällisaika alkoi käydä päälle.
Kulkuyhteydet: Tietenkään ensimmäiseen bussiin ei mahtunut rattailla, joten käyskentelimme väljemmille vesille. E-Hervannan (vissiinkin E-Tampereen sivuprojekti) ja keskustan väliä kulkevaan 30-bussiin voi luottaa pääsevänsä kärryjen kanssa vain päättäriltä eikä aina sieltäkään, minkä olen omin silmin todistanut. Vuohensillalta, josta on hyvä pääsy Puhontaipaleelle, kulkee noin sata erilaista bussia, joihin mahtuu kärryt tai on mahtumati. Bussi numero 15 kulkee myös päiväkodin lähelle ja 10 ajaa radan vähäleikkipuistoisella puolella Järvensivuntietä. Alue on varustettu erinomaisin maisemapyörätein, mutta varokaa, vastaan voi toisinaan tulla juokseva kolmivuotias, jonka perässä 50 metrin päässä kävelee äiti, jonka perässä 50 metrin päässä lorvehtii yhdeksänvuotias autistipoika. Äiti kiljuu eteensä REUNAAN REUNAAN ja taakseen VAUHTIA VAUHTIA. Äidillä on PMS, mikä ei auta asiaa.
Talot: Alueella on eri-ikäisiä kerros- ja omakotitaloja. Arvaukseni on, että pientaloja on rakennettu jostain 50-luvulta lähtien. Matti Apunen esitti tänään Aamulehdessä kiusallistuttavia näkemyksiä suomalaisen nykyarkkitehtuurin ja rakentamisen tasosta, joten innoittuneena otin savupiippupäiväkotia ympäröivästä melko uudesta talokombosta kuvan. Aah. Uudet talot ovat minustakin lähes aina sietämättömän tylsiä maisemantappajia.
Yhteenveto: Viisi leikkipaikkaa, yksi kebapkioski ja yksi paikallinen epämuodollinen kapakka sekä yksi loistavasti pikniköintiin sopiva puisto, matonpesupaikka ja upeat järvinäköalat tekevät alueesta mielenkiintoisen. Jos ei niin tuijoteta sitä kapakkaa. Järvensivu olisi varmaankin metka asua, mutta mistä hitosta paikalliset ostavat ruokansa? Mukavan kävelymatkan päässä ei nähdäkseni ei ole yhtäkään kunnollista kauppaa tai edes yllättävän lähellä -tyyppisiä ratkaisuja. Talvella jään yli Neksun ruokakauppaan? Kesällä pärjää valolla, ilmalla ja hanavedellä?
PS. Kaikki kuvat näpsitty kamerakännykällä Iidesrannan päiväkodin pihalla.
Joskus nuorena luin Anna Kareninan vaikuttumatta suuresti (olin nuorena enemmän Dostojevski-tyyppiä), mutta tietysti sen vaikuttava aloitus jäi minunkin mieleeni: Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Olen edelleen eri mieltä tuosta, ainakin kun otan lausahduksen sellaiseen meikäläiseen nykyhetkeen. Onnettomat perheet ovat ylivoimaisesti useimmiten onnettomia samalla, tympeällä tavalla: niissä käytetään liikaa alkoholia. Alkoholi kummittelee myös käytön puolesta ongelmattomissa perheissä monesti siten, että yksi tai kaksi perheen aikuisista on joutunut lapsena alkoholin varjoon ja oireilee siitä aikuisenakin.
Tietysti viinalla lotrauksen taustalla on monenlaisia tarinoita, mutta itseäni kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän se, mistä onnelliset perheet on tehty. Tähän mennessä harjoittamani osallistuvan havainnoinnin perusteella uskallan esittää oletuksen, että tavattoman monenlaisista ainesosien koostumuksista. Jos saan eristetyksi kaavan, lyön rahoiksi myiskentelemällä sitä mikstuurana pullossa! Koska olen jo onnellinen (ja hei hei sekä latvasta laho, kuten lapsena sanottiin), en edes tarvitse kyseistä fyffeä hedelmättömään onnentavoitteluun, vaan voin laittaa sen suoraan törsinkiin.
Olettaakseni Tolstoi viittaa perheen onnellisuudella sisäiseen sopusointuun, toimivaan hierarkiaan perheen sisällä, toimeentuloon, tasaisuuteen, sovinnaisuuteen ja yhteisöön sopeutumiseen. Meidän kulttuurissamme tuollainen onnellisuus tuntuu monesta tukalalta. Mediassa näkee säännöllisesti puheenvuoroja, joissa haaveillaan paluusta vanhaan (joka on tunnetusti täysin fiktiivinen paikka). Siinä utopiassa ihmisen valinnanvapautta rajoitetaan sukupuolen mukaan, jos tämä valitsee perheen. Suomeksi siis äiti kotona ja isän perheen elättäjänä ja päänä takaisi onnen ja ihanan sopusoinnun. Taitaisi tämä naisen työlle huomattavalta osaltaan rakennettu yhteiskunta romahtaa, jos yhtäkkiä tuollainen joukkoliike villitsisi perheet. Olisi moni mies ja nainen ihmeissään toimivalle koreografialle asetetuista pakkomuutoksista.
Puhumattakaan siitä, että me kaavoihin sopeutumattomat muuttaisimme sankoin joukoin Ruotsiin tai muualle sivistyneeseen maailmaan, jossa mieluiten tuetaan yksilön pyrkimystä toteuttaa potentiaaliaan rakentavasti parhaaksi katsomallaan tavalla.
***
Onnellisuus on sisäinen asia, tunne. Saan näppyjä, jos jonkun mielestä en uupumisen kanssa kamppailevana autistisen lapsen omaishoitajana voi olla myös onnellinen, jopa enimmäkseen. Olen kumminkin kohdannut tätä asennetta niin ammattilaisissa kuin tuttavissakin.
Tuttujen kannattaa muistaa, että ihminen itse tietää omat sisäiset tuntemuksensa paremmin kuin ulkopuoliset. Ammattilaisille haluan sanoa, että esimerkiksi vammaisperheen onnellisuus ei vähennä perheen tuen ja avun tarvetta - vaikka onnettomuus saattaa sitä tehokkaammin korostaakin. Onnellisuus ei tuota ihmeparantumisia vammaisperheissä eikä se tuota kuntoutusta sen enempää hoitajalle kuin hoidettavallekaan. Onnellisuuden voi kyllä tappaa, jos yhteisö jättää avuntarvitsijan oman onnensa nojaan ja näin sysätä perheen tuhoon.
Jotkut meistä ovat luonteeltaan sellaisia, että löytävät onnen aiheita hankalissakin paikoissa. Jotkut muut taas leveissä ja leppoisissakin oloissa tekevät itsensä ja usein läheisensäkin onnettomiksi. Tämänhän ei pitäisi olla epäselvää kenellekään aikuiselle ihmiselle, joka on nähnyt muutakin kuin oman tynnyrinsä seinät? Yleensä vaikkapa pyörätuolin tarpeen määrittely onnistuu tarvitsijan onnentiloista riippumatta, mutta esimerkiksi omaishoidon tuessa tilanne onkin toinen.
Oma kokemukseni on se, että omaishoitosossun virkailijan vartin mittaisella arviointikäynnillä minun pitäisi näyttää vain tuskaisia ja väsyneitä puolia, koska muuten virkailija ajattelee, ettei tuo mitään apua tarvitse, ihanhan näyttää onnelliselta. Omaishoitaja ei saa olla onnellinen kuin viranomaiselta salaa, muuten tuesta pitää klipsaista pois. Kokemukseni mukaan ei myöskään saa olla suunnitelmia, ei haaveita, ei iloa arjen onnistumisista, ei optimismia. Niiden sijaan pitää olla tauotonta kamppailua ja tuskaa ja onneton olo vuorokauden ympäri. Oman terveyden pitää mieluusti olla mäsänä ja toista jalkaa koristaa hautakummun. Onneksi meidän perheen tapauksen hyvin tunteva kunnan kuntoutusohjaaja tarttui asiaan, jotta sossuntädin virhearvio ei koitunut turmioksemme. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri.
Omaishoidon tuen hakijat, muistakaa nämä vinkit! Tuommoisen haudan voisi ehkä askarrella yhdessä hoidokin kanssa? Ei vaiskaan, mieluummin pitäisi muuttaa koko tukikulttuuri ja tajuta, ettei niitä tukia haeta yleensä piruuttaan ja maksimaalisessa huijaushingussa, vaan kovassa tarpeessa, olipa hakijalla vielä onnellisuutta tai ei.
Tosikoinen on keksinyt itselleen kakkosperheen, joka alkuun asui keltaisessa talossa, mutta on nyt lempivärin muututtua muuttanut vaaleanpunaiseen. Etenkin vaaleanpunaisen talon pikkusiskosta kuulemme usein ja hänellä on aina eri nimi. Tsööpi viimeksi. Pikkusiskon taloon on tulossa peräti kolme vauvaa! "Vauvat eivät osaa puhua", mainitsi T. "Eikö Pikkuvauvakaan*) osaa puhua?" ihmettelin. "No en osaa puhua", tokaisi Pikkuvauva pienellä äänellään.
*) Pikkuvauva on pienen vauvanuken nimi, kun taas ison vauvanuken nimi on Vauva. Tulee jotenkin Tampere-talon nimeämispolitiikka mieleen. Muistaakseni Tampere-talon nimestä järjestettiin peräti nimikilpailu.
Äskettäin SP kuuli automarket Särmiössä (nimi ehkä muutettu) kutsun DVD-hyllystä. Naapurini Totoro se siellä huuteli ja SP otti sen mukaan. Tosikoinen on myyty. Totoroa pitäisi katsella joka päivä! Sadepäiviä tässä on riittänyt, joten olemme myös katselleet sitä melkein kerran päivässä. Pakko myöntää, että se on minustakin hyvä.
Miyazakin kerronta ilahduttaa meittiä. Kaikki tyypilliset paisutuksen kohteet, kuten vaikka outojen otusten pelottavuus tai eksoottisuus ja äidin sairaalassaolon traagisuus, jätetään katsojan itsensä hehkutettavaksi. Ei tarvita Hollywood-kerronnasta tuttuja hyvä-paha-jännitteitä. Tarinan ytimessä ei ole rautalangasta väännettyä konfliktia, joka sitten lopussa jotenkin selviää. Valtavia kliimakseja ei tarvitse rakentaa, ei tarvita juonittelua ja ymmärtämättömiä tai tahallaan ilkeitä ihmisiä jne. jne. Jännitystä kyllä riittää, tarina polveilee, mutta pysyy vaivatta kasassa. Tarinassa on myös runsaasti kohtauksia, joissa ihmisillä on hyvä olla toistensa kanssa. Hyvät hetket ovat olemassa omalla painollaan, eivät vain luomassa kontrastia ongelmille tai tyyntä myrskyn edellä -efektiä.
Näkemäni Miyazakit ovat kehitystarinoita, mutta ilmavia ja alleviivaamattomia. Olen aina pitänyt onnistuneista kehitystarinoista. Kehitys tai ainakin muutos on vääjäämätöntä. Jos otetaan joukko henkilöitä ja tietty määrä aikaa, aina tapahtuu muutosta henkilöissä, heidän välisissään suhteissa ja ympäröivässä maailmassa. Se on mielestäni kiinnostavaa. Olen tietysti itse kaamea muutosnarkki enkä voi pysyä aloillani pitkään, joten siksi ehkä tykitän muutosta myös katsomastani ja lukemastani.
Miyazakin äärellä huomaan, että juurikin näin voi toteuttaa monia juttuja, joita olen kaivannut elokuvakerrontaan osaamatta kuitenkaan hahmottaa niitä sanallisesti. Hahmot muistuttavat enemmän niitä ihmisiä, joita itse kohtaan, kuin hollywoodilaiset. Enimmäkseen väki, joka reagoi jotenkin, haluaa tuottaa hyvää ilman oman edun tavoittelua. Ikävät asiat, joita arjessa kohtaan, johtuvat usein välinpitämättömyydestä tai virhearvioista. Tarkoituksellista ilkeyttä tai juonittelua kohtaan aniharvoin. Neutraalia tarkoituksenmukaisuutta on paljon ja konflikteja voi tulla siitä, että se ei käy yksiin oman tarkoituksenmukaisuuteni kanssa. Ylivoimainen enemmistö varsinaisista kohtaamisista on selvästi plusmerkkisiä minun arjessani. Valtaosa audiovisuaalisesta tarjonnasta tuntuu sisältävän jotain muuta. Onko minun kokemukseni jotenkin poikkeava tai onko tämmöinen elämä leffaksi tai kirjaksi muutettuna sietämättömän tylsää ja epäkaupallista?
Tiedän, että perhe-elämän kokemusta on yhtä monenlaista kuin on kokijaakin. Olen monesti kohdannut parisuhteen tai perhe-elämän kuvauksia, jotka muistuttavat sodankäyntiä strategioineen, hyökkäyksineen ja puolustuksineen, aselepoineen, aseineen ja poteroineen. Jopa toisen hyvä on potentiaalisesti itseltä pois, vaikka se ei olisi omasta kakusta leikattua hyvää. En vaan eläydy tuollaiseen enkä itse suostuisi elämään tuommoisessa asetelmassa. Myöskään ne idoloidut ja ruusunpunaiseksi maalatut kuvaukset ihanasta perheestä, jonka ytimessä häärää täydellinen, uhrautuva ja tunne-elämältään rajoittunut äiti, jättävät kylmäksi.
Omassa elämässäni pyrin tietenkin siihen, että ihmisten summa on enemmän kuin ihmiset erikseen - miksi muuten olla yhdessä? Konflikteja tulee ja joskus on jopa pitkiä vaikeita kausia, kun ihmiset eivät aina ole ehjiä tai terveitä, mutta tilanteen on lopulta oltava sellainen, jossa ihmiset sopivat yhteen, ovat toisilleen hyväksi eivätkä pahaksi. Arjessa kompromissit ovat joskus tarpeen, mutta ne ovat aina pieniä tappioita ja niiden käytön pitää mielestäni olla väliaikaista. Jos arkielämän järjestelyt perustuvat kompromisseille, olisiko syytä tarkastella koko tilannetta oikein huolella? Minusta järkevintä on etsiä ratkaisuja, joissa kaikki voittavat. Olen huomannut, että niihin on mahdollisuuksia arjessa runsain mitoin, kunhan käytän luovuutta ja harrastan tuota mainiota kommunikointia läheisten kanssa. Jos tietää itse kunkin mieluisimmat ja tärkeimmät asiat, vähemmän tärkeät ja erityisen ikävät, koko perheen yhtälöstä voi yhdessä rakentaa kaikille kohtuullisen ja mahdollisimman hyötyisän ja mukavan itse kullekin. Marxilainen periaate ruulaa perheessä: jokainen kykynsä ja kaikille tarpeittensa mukaan.
Viime aikoina olen taas muistellut asioita ja ihmettelen yhtä asiaa nyt itse kasvattajana ja jonkun kasvattamana. Omat kasvattajani melko usein ja painokkaasti päivittelivät nuoruuteni ja nuoren aikuisuudenkin mittaan, miten olivat epäonnistuneet kasvatuksessani. Heidän mielestään kaikkein pahin virhe oli se, kun he "päästivät" minut luontotalon kunnostamisleirille 14-vuotiaana ja siitä kaikki vain paheni. Vielä paljon myöhemminkin sain kuulla yhdeltä sisaruksista, miten huono ja paha olen. Mietimme sitä, miten jonkun mielestä erään toisen sisaruksen tytär muistutti minua ulkonaisesti. "Toivottavasti ei kuitenkaan sisäisesti", puuskahti tuo sisarus ja sanoi vakavissaan, että olen kauhea ihminen.
Yritän olla itsekriittinen ja kuulla myös muiden perusteiden kera esittämää kritiikkiä (en aina onnistu, mutta yritys on sinnikästä). Noin ylimalkaan pidän itseäni ihan OK tyyppinä. Niin kauan kuin muistan, sisälläni on ollut halu tehdä hyviä ja rakentavia asioita. Halu on myös näkynyt pyrkimyksinä, tekoina, jotka eivät aina ole onnistuneet. Olen yrittänyt oppia epäonnistumisistani ja mielestäni onnistunut myös muuttamaan haitalliseksi kokemiani sisäisiä kaavojani. Luulisin, että olen kai edes siinä määrin harmiton kuin nyt ökymaan tavallisen kuluttava kansalainen voi olla.
Nämä arvioijat ovat kuitenkin ihmisiä, joiden pitäisi tuntea minut hyvin. Pelottaa kysyä yksityiskohtia ja perusteluita, koska olen vähän herkillä ja väsy muutenkin, mutta kai se on pakko yrittää ennen kuin se on liian myöhäistä. Äiti tosin sulkeutuu kuin simpukka, jos häneltä kysyy jotain arkaluonteiselta haiskahtavaa lapsuudesta.
Miten kaksi päivää voi erota toisistaan niin paljon kuin tämä ja eilinen? Tähän aikaan olin eilen jo täysin tööt, elikkäs yliväsy-vämpsy (kuten äitini tapaa sanoa), surkea ja kutistunut otusparka. Koko päivän oli musta pilvi pääni päällä ja lapset riiviöivät täysillä. Selvittiin melko pienin vaurioin elikkäs jopa nolla- tai plusmerkkisesti käymällä kirjastossa ja leikkipuistossa, mutta hui hiivatti sitä väsymystä iltasella. Aivoissa ei liikahtanut lehtikään ja koko muotokin oli romahtanut.
Tänään olimme kaikki hyvällä tuulella heti aamusta. Laiteltiin aamupalat, palloiltiin ulkona, soittelin pari pakkopuhelua, leikkasin lasten hiukset, syötiin kalasoppaa lounaaksi ja pungettiin Matlikselle visiitille. Siellä Esikoinen oli onnellinen, kun nurmikko oli haastavan pitkä ja hän sai leikata sen ihan kokonaan itse. Hoitelimme Matliksen suklaakeksit ja mehutarjoilut tuulensuojaan, nautimme paisteesta ja Mauri Kunnaksen*) jännittävästä yökirjallisuudesta. Ajelimme sitten äärimmäisen tärkeinä 10-bussilla, joka tarjoaa loistoturistisightseeingin Pispalan huimaavista maisemista Pyynikin kautta Laukontorille ja keskustan läpi Tampere-talolle, lipastolle ja Iidesrannan idylliin. Nyt jo pitää kuopia levotonna lähtökuopissa, koska olen varannut paikat illan riehuntoihin: puoli tuntia spinnausta, puoli tuntia kiertoharjoittelua ja puoli tuntia venyttelyä! Lisäksi tietysti olen hoidellut tiskejä, safkaa ja muuta maallista.
Asiaan saattaa vaikuttaa se, että sunnuntai-iltana en jostain syystä saanut oikein unen päästä kiinni ja sitten Tosikoinen huusi minua ainakin kolmesti yön mittaan. Viime yönä nukuimme kuin maratonhorrosta varten treenaavat tursaat. Ei voi olla niin yksinkertaista. Kyllä tässä nyt vähintään isotädin Amerikan-kummin hoitamaton oidipuskompleksi kummittelee taustalla.
*) Taivutan jostain syystä aina Kirsi Kunnaan ja Mauri Kunnaksen.
Tampereen flamencoviikoilla nähdään ensi viikon keskiviikkona kiinnostava esitys nimeltään Kromosomi 47 Flamenco. Uteluttaisi nähdä, mutta sitä märsyn ja porun määrää ei taas kestäisi kukaan. Nimimerkillä kuka prkl vei minun coolini ja eikö se voisi tuoda sitä takaisin? Pliis? Voisin vaikka maxaa vähän! Tiedä häntä, lieneekö lippuja jäljellä.
Voisin tietysti ottaa sen sisäsyklinkiin liian pienen pyyhelmäntekeleen märsyrievuksi. Kai se piisaisi ja loistavan oranssi värisävykin sopii kauniisti flamencon hehkuvaan luonteeseen. Paperinessuista tulee niin karhea olo.
Olisipas hienoa osallistua flamencoviikkoihin ja teatterikesään ja filkkareille ja jatsimeininkeihin ja muuhun ja ehkä jonain päivänä taas jaksankin. Nyt vain tyydyn puffaamaan ja päivittelemään, että kaikkea hienoa sitä. Onneksi en ole Helsingissä, jossa häppenöityy vielä paljon tiuhempaan ties mitä. Kateenkorva ja lisämunuainen vähintään siinä hapantuisivat ohitettuja menoja kotisohvalla miettiessä, nyt heikottaa korkeintaan sisäkorvan simpukkaa.
Mitä tehdä sadepäivänä, kun kaikki ovat hieman blääh ja maidotkin ovat hapantumaisillaan? No, silloin voi etsiä ja toteuttaa karppaajan kauhun, munattoman lättytaikinaohjeen. Olen aiemmin testannut rahkavirityksen, mutta sain nuorimmalta nuorisolta sen verran ankaraa kritiikkiä, että päädyin tällä kertaa testaamaan Puutteenperän hiivalla sidottua taikinaa. Alkuperäisestä ohjeesta poiketen käytin taikinanesteenä maitoa, eli ohje oli seuraava:
7,5 dl maitoa (sekoitus luomua ja laktoositonta)
4 dl vehnäjauhoja (sekoitus 1 dl puolikarkeaa ja 3 dl hiivaleipää riittämyssyistä)
1 maustemitta kuivahiivaa
1 rkl sokeria
1/2 tl suolaa
Lämmitin nesteen 42-asteiseksi (mittasin tällä kertaa lämmön paistilämpömittarilla, kun en löytänyt parempaa enkä luota omaan käteen, joka on viritetty tuorehiivalle) ja lisäsin jauho-hiivaseoksen rauhaisasti sekoitellen. Annoin turvota vartin, kunnes hiiva jo hieman kupli ja lisäsin sokerin ja suolan. Annoin vielä tekeytyä hetken ja paistoin sitten kahdella pannulla rypsiöljyssä mielestäni kauhean kasan lättyjä. Heinäsirkkaparven (neljä henkeä) käytyä kauheasta kasasta ei ollut muruakaan jäljellä. Örp. Ryyditin omia lättyjäni mustikoilla ja Ingmanin kevyellä vaniljarahkalla, mutta epäilemättä sain mukavan kasan hiilareita puoli kuuden kakkostason spinninkiä varten.
Lienenkö jo useaan kertaan kertonut, mikä ero on ykkös- ja kakkostason sisäpyöräilytunnilla? Ykköstason päälle punoittaa somasti, kun kakkostason rehkinnän jälkeen naama kirkuu punaista vielä suihkun jälkeenkin. Jaui beibi!
Lisäys lätynpolton jälkeen: Veijo Sykemittarin mukaan kulutin 834 kcal sinä aikana, kun fillaroin kuntokeskukseen, lämmittelin itsekseni, ilakoin läpi spinning-ohjelman ja fillaroin kotiin. Eikä tuntunut missään kohtaa pahalta!
Ällistyttävästä lähes mahdottomiin äitynyt lomasosiaalisuus on vain jatkunut! Torstaina puksutimme junalla Tosikoisen kanssa Helsinkiin, jossa nautimme ihanan Elman eläintarhan monista virikkeistä, joista mainittakoot ainakin Elmis itse, uljas nuoriso sekä vierailevat tähdet Kukkis ja poika. Perjantaina SP ja Esikoinen kuskasivat meidät edelleen anoppilaan, kälylään ja jälleen kotiin. Tuputuksellisessa mummilassa jouduimme keskeyttämään kokeen miten paljon 9-vuotias poika voi syödä ennen kuin räjähtää, mutta oli kivaakin, kun mummi oli säästänyt ruohoa leikattavaksi sille samaiselle pojalle.
Kotona pääsin nopeasti nörttimoodiin takaisin, kun totesin, että Virus Protect Pro -niminen huijausmälkätyssovellus oli saastuttanut koneen. Olisi elämälle parempaakin tekemistä kuin putsata kakkasoftaa! Onneksi SmitFraudFix korjasi tilanteen melko somasti, tai ainakin siltä nyt vaikuttaa. Ennen itse toimeen pääsyä on vain aina tehtävä tiedonhaut, ettei ala paikata ärsysovellusta toisella, vielä pahemmalla ärsyllä tai muuta vastaavaa.
Haittaohjelmaskannauksen ruksuttaessa pöytäkonetta hoksasin kirjoituttaa Esikoisella saasteettoman läppärin Notepadiin kaikenlaista. Emme sentään kommunikoineet kirjoittamalla, vaan treenasimme koneella kirjoittamista. Ensin päätimme, minkä sanan sormitamme ja ääntelemme kirjain kirjaimelta. Kunkin kirjaimen sormittamisen ja ääntämisen jälkeen E. sai etsiä kirjaimen näppäimistöltä ja painaa. Minä sitten painoin välilyöntiä tai Enteriä sanan jälkeen. Tämä on huomattavaa edistystä siitä, kun E. rupesi itkemään minun tarjotessani kirjoittelumahdollisuutta ja siitäkin, kun E. vastusti sanojen sormittamista, kun hän vain halusi sormittaa mieleenjuolahtavia kirjaimia huvituksen mukaan.
Tätä täytyy jatkaa! Kun vain Tosikoinen ei häiriköisi. Hän on varsin mustasukkainen huomiosta. Esikoisen kannalta pikkusiskon häiriköinti on todella epäreilua, koska veli ei osaa oikein vastata tai puolustautua muuten kuin vetäytymällä tai huutamalla. Nyt T. oli isänsä kanssa kuntokeskuksen lapsiparkissa häiriköimättömissä. (T. välttämättä halusi, lat. huom.) (Hieno sana tuo lapsiparkki.)
Jos kehtaisin, menisin taas nukkumaan sosiaalisuustäpinöitä pois, vetelinhän viime yönä hirsiä vain 10 tuntia, mutta veto on salille ja perheen kanssa uimaan. Testaan oletusta, jonka mukaan lasten höykyttäminen*) päivisin aiheuttaa sen, etteivät he höykytä vanhempiaan uuvuksiin öisin.
Lopuksi on mainittava sellainen ihmedieettitarina, jonka äskettäin tapaamani (!) Gradukoutsi kertoi. Hänen tuttunsa oli laihtunut jättämällä alkoholin pois! Järkyttävä ajatus, mutta ehkä kokeilemisen arvoinen? Tai ehkei nyt sentään. Onhan tuommoinen ravintopyramidin pystytyksen kannalta oleellisen balsamointinesteen poisjättö aika drastinen veto.
*) Höykyttämiseksi lasketaan kaikenlainen aktiivisuus, ei kuitenkaan töllöntuijotusta, karkinsyöntiä tai visiittiä pikaruokalaan.
PS. Vaikka tämä oli ennen vanhaan johtava Virpi Salmi -sivusto, hoksasin vasta äskettäin, että hänellä itselläänkin on blogi! No hinputti. Se vaikuttaa lupaavalta. Ehkä olikin aika siirtää johtava jne. -mainesana seuraavalle.
PS. 2. Hihihii on Esikoisen ääntelemä versio Helsingistä, jos joku kalkkis ei bonjannut, mitä otsikko meinaa.
Voin varauksetta suositella iltaa kenelle tahansa minunkaltaiselleni naiselle kenen tahansa Matliksen kaltaisen naisen kanssa! Eilinen istunto oli tästä erityisen vakuuttava kokemus. Tietysti iloa vähän himmentää kosken rannalla hankittu, seuraavana päivänä erääntyvä tukkapipi, mutta vain vähän. (Niin että ilmoittautumisia otetaan vastaan ja M:n yhteystietoja annetaan tarvittaessa. Mielellään saisi olla kaikesta kiinnostunut vähintään 27 vee muikki.)
Poljin harmaassa kesäyössä kahden jälkeen kotiin ja mietin, lieneekö niillä rattijuopoilla yhtä hurmaava tunnelma ajokkinsa kyydissä. Minun on lähes mahdotonta ymmärtää niitä ääliöitä, jotka vaarantavat muut hyppäämällä kännissä auton rattiin. Itse en aja tuhannen tuiskeessa yhtään mitään, mutta pienissä hömpsyissä kehtaan viilettää polkupyörällä. Hiljaisten katujen muutamia kulkijoita ei ole haastavaa väistellä.
Mietin matkalla myös Tuija Lehtisen huiman tuottavuuden salaisuutta. Kysymys kaihertaa mukavasti aivokuorella, koska ainakin itse testaamissani Lehtisen nuortenkirjoissa on maukasta dialogia, hyviä hahmoja, osuvia teemoja, elämänmakuisuutta, huumoria, koskettavuutta ja imua. Virkeät ja vikkelät aivot, rakkaus työhön, kokemus, elävä suomi, valppaat hoksottimet yhdistyvät tuossa blondiinissa päässä, joka epäilemättä komentaa kymmentä vikkelää sormea?
PS. Ilmoittautumisia otetaan myös päiväsajan kaksinhuoltosuunnitelmien tekoa varten. SP:n eka lomapätkä loppuu tämän viikon lopussa, mutta lasten loma ei lopu vielä kolmeen viikkoon! Jaiks! Notta tervetuloa nauttimaan safkasta ja seurasta meille. Myös Viikinsaari-seura olisi suotavaa, ellei peräti toppenia.
Eilen vetäisin vaihteeksi nykymuodin vaatimat salivetimet, elikkäs nakkikuoret päälle, kun lähdin selkähumppaan. Salin peili ei valehtele (toisin kuin meidän vaatehuoneen hoikentava peili), joten sain observoida ilokseni makkaroitteni vähentyneen. Enhän hirveästi välitä makkaroista nakkikuorissa. Paino ei liikahtele eivätkä luullakseni sentitkään, ainakaan niissä paikoista, joista olen mittaillut, mutta jotain näkyvääkin tapahtuu. Which is nice. Niceintä on kuitenkin se näkymätön hyvä, jota pollan sisällä tapahtuu liikunnan ansiosta.
Olen keksinyt yhden syyn liikuntaharrastuksen runsastumiselle: suihkulaskelmoinnin helpottumisen. Nyt, kun enimmäkseen olen ollut aikataulultani vapaa, voin järjestää päivän niin, että käyn salin jälkeen suihkussa, mutta heti aamulla ei tarvitse. On vaikeaa tasapainoilla suihkuvastahangan ja liimaletti- & haisukammon välillä ja erityisen vaikeaa se on, jos pitää mahduttaa päivään myös hikilajeja. Suihkukäynnit pitää optimoida niin, etteivät haisut ja liimat pääse äitymään liian isoiksi pulmiksi, mutta yhtään ylimääräistä suihkukäyntiä ei tarvitse sisällyttää ohjelmaan.
Suihkussa on jopa kivaa, kun sinne viimein pääsee, mutta olen mahdollisesti yhtä kova kuin Olmi vitkuttelemaan suihkuttelua. Enkä tiedä, miksi. Tai no, lämmönvaihtelut ovat ikäviä. Palelu ja nihkeän ihon altistaminen pukemiselle tai pyyhkeilylle samoin. Yäk. Mahd. vähän sitä, kiitos. Parasta olisi mennä huiskuun vain ennen nukkumaanmenoa, kun voi vetäistä väljät pyjamaatiot päälle & luikahtaa peiton alle. Jostain syystä myös saunan yhteydessä huiskuun hujahtaa noin vain.
Olen kuullut paljon AS-kokemuksia suihkun hankaluudesta ja yksikin tuttu kertoo, että on vain sisällytettävä aamurutiiniin pakkosuihku, koska muuten menee loppupäivästä liikaa energiaa sen miettimiseen, onko käynyt suihkussa, vai ei, vai joo, vai pitäisikö mennä, vai ei, kun ei yhtään olisi kiva mennä jne. jne. On ihan järjetöntä hassata ainutkertaista elämäänsä mokoman trivialiteetin pohtimiseen, mutta minkäs teet, kun pää pakottaa. Tarvitaan strategia, kuten tuo automaattinen aamusuihku.
Tilanne kumminkin mutkistuu, kun pitäisi myös mennä jumpalle keskellä päivää. Hikihumpan jälkeen on pakko suihkuttaa, mutta ei kestä liikaa suihkuttelua ja toisaalta ei voi edellisen aamun suihkuilla ehkä enää mennä aamulla töihin, vaan pitäisi mennä aamulla ja sen lisäksi iltapäivällä! Kääk! Niinpä onkin helpointa jättää jumpat väliin. Eikä tarvitse niitä jumppa- ja suihkuvehkeitä myöskään muistella ja pakata tai miettiä, onko syönyt liikaa, sopivasti vai liian vähän ennen heilumista. Vaikeaa voi olla ihmisen elo. En tiedä, voiko tällaisia hankaluuksia tajuta muu kuin toinen vastaavasta kärsivä.
***
Sitten asiaan. Käytiin tänään Ahlmanilla ja nähtiin lampaita, lehmiä, vuohia, kanoja ja jäneksiä ja homman huippuna kutun käsinlypsy. Hieno paikka kerrassaan ja eräät onnekkaat saavat siellä jopa asua! Tosikoinen tuumasi, että häntä eläimet pelottavat, mutta onneksi ihmiset voivat ottaa lapsia syliin, jos lapsia pelottaa.
Olen nyt tavannut lyhyessä ajassa ison liudan lapsia ja heidän vanhempiaan ja todennut, että se on älyttömän kivaa. On hauskaa nähdä joku lapsista irrallaan tutuksi tullut ihminen isä- tai äitihommissa ja todeta, miten luontevasti ja mutkitta kukin toimittaa vanhemmuutta mainiosti omalla persoonallisella tavallaan. Lisäksi olen saanut huomata, että enää lapsiseura ei saa minua nielemään seipäitä enkä siis luullakseni ole kuin suomalainen televisioteatteri taannoisessa Kajavalla-parodiassa (ks. otsikko). Ainakaan lapset eivät väistä inhoten, kun yritän kontaktia.
Vanha suurperheen jäsen heräsi minussa ilahtuneena, kun taloon tupsahti eilen kolme lasta äiteineen yökylään. Totesin, että on hauskaa tehdä iso määrä ruokaa ja ahtautua pöytään syömään sekä seurata yleistä tohinaa. Hauskaa on myös katsella, miten T. ja E. toimivat uusien lasten kanssa. Kyläilevät lapset olivat järisyttävän iisejä ja hyväntuulisia, etenkin kun ottaa huomioon, että he olivat riehuneet koko päivän turismoimassa Tampereella ja tulivat uuteen paikkaan uusien ihmisten luo. Aamulla kuulostelin viiden lapsen ääniä, kun heräilimme ja kokoonnuimme katsomaan koko sakilla katselemaan YLE:n viikonloppuaamun lastenohjelmia. Aamupalan jälkeen lähdimme vielä Tosikoisen kanssa elvistelemään Tammerkosken maisemilla ja muilla turistikohteilla vierasjoukolle - ja edelleen lapset olivat iisejä ja hyväntuulisia remuttuaan monta tuntia pitkin kaupunkia. Aah.
Tällä hetkellä SP saunottaa residenttiä lapsikaksikkoa tainnoksiin. Seuraava hiljaisuus soi korvissa ehkä yhdeksän maissa jälleen ja korvien välistä kuuluu klik, kun illan viimeinen virkeyskohtaus iskee.
Nyt vain nautin päässä välähtelevistä tuokiokuvista, joissa esiintyvät kaikki paikalla olleet lapset ja aikuiset sekalaisissa, ystävällismielisissä asetelmissa kauniina ja eloisina.
PS. Päässä soi vuoron perään Tohtori Koiran tunnari (klikkaa trailerilinkkiä [rm], jos haluat maistiaisen) ja Magazinen Real Life kokonaisuudessaan (kiitos Pygmin).
Olipas loistokas mökkipäivä tänään. Lapset olivat hirveän onnellisia, kun saivat temmeltää vapaina pihamaalla ja pöpelikössä, käydä uimassa niin monta kertaa kuin jaksoivat ja kiskoa päivälliseksi grillattua maissia ja makkaraa. Aikuiset saivat paljolti pöristä omiaan (kunhan lapset pysyivät jonkun näköpiirissä), esim. piisinsanoitusten mysteereistä. Kaveri sanoittaa (yhdeksi) työkseen ja harmittelee, kun vaaditaan, että sama asia pitää mieluiten sanoa ainakin viisi kertaa ja sanojen tulee kuulostaa makeelta eikä niiden merkityksestä kumminkaan kukaan piittaa. Ketuttaa, kun koko pointti jätetään piisistä pois ja keskelle kertosäettä on tuikattu käsittämätön rolling angels killing pretzels*) vaikka se ei edes kerpele rimmaa. Tyyppien mukaan ei näitä sanoja kukaan kuitenkaan kuuntele ja siksi on tuikattu kun kuulostaa hianolta.
Spinal Tap ei ole siis liioittelua, vaan pikemminkin alakanttiin.
En ole vieläkään saanut KELA-lappujen vapaamuotoista osuutta valmiiksi. Mutta huomenissa! Oi kyllä! Ja SP saa osallistua täysillä, kun hällä on muskelitkin kasvaneet enemmän kuin minulla. Tämä on niitä juttuja, joiden välttely tulee lopulta työläämmäksi kuin huiskis pois hoitaminen. Joten huiskis... huomenna.
*) Sanayhdistelmä muutettu tekijänoikeussyistä.
Lapsena kärsin alituisista päänsäryistä, jotka näin myöhemmin olen diagnosoinut stressioireiluksi. Yläpää on jälleen säryn kourissa ja olen aika varma tuosta stressidg:sta, nimittäin naputtelen Esikoisen hoitotukihakemusta. Lisäsärkyä aiheuttaa se, että tarina kertoo KELA:n kiristäneen vielä entisestäänkin hoitotukihanojaan. Yäk. Onneksi juuri kävi mukava perhe kylässä ja juteltiin autismista yhtä jos toistakin. Muuten olisi vanne vielä piukemmalla.
Maanantaisesta dokkarista oli ilmeisesti saanut hyvin synkeän kuvan autistisista koululaisista. Etenkin aggressiivisuutta oli kuulemma kovasti hehkutettu dokkarissa. Pitääpä katsoa se vihdoin, jos vain jaksan. Hoitotukihakemuksen päälle en ehkä jaksa.
Kannattaa muuten itse kunkin muistaa, että autistisuus ei todellakaan ole yhtä kuin aggressiivisuus. Hirveän moni autistinen ihminen on kaikkea muuta kuin aggressiivinen. Tietysti jokainen meistä lopulta paukahtaa, jos konflikti muun maailman kanssa ylittää räikeästi sietorajan. Autisteilla sietoraja voi olla arkijärjelle yllättävässä kohdassa (esim. aistipoikkeavuuden takia). Meidän tehtävämme on ottaa rajoista selvää ja kehittää strategioita sietämättömän konfliktitilan välttämiseksi.
PS. KELA:sta ja ihmeparantumisista keskustelua myös Jukka Kumpuvuoren ja Kirsi Myllyniemen blogeissa. Myös Sun Äitis kunnostautuu, mistä kiitämme.
Tassu haastoi minut seitsemän faktan kiertolaisvillitykseen. En osaa pitää tätä lyhyenä, mistä vilpittömät pahoitteluni (johdannossa ei tarvitse olla faktuaalinen, vai mitä).
- Olen yksi seitsemän lapsen sisarussarjasta. Tämä seikka on muovannut elämää monin hyvin tavoin ja tietysti asetelmassa on nurjatkin puolensa, mutta en jaksa niitä nyt vatvoa. Suuren ja vähävaraisen perheen pienokaisena opin, että parhaat asiat todellakin ovat ilmaisia eikä rahalla ole itseisarvoa, mutta fyffe on hyvin käypäistä kamaa, kun pitää saada ruokaa, vaatetta ja esmees bussilipetin. Niin moni tietää nämä asiat teoriassa, että ne ovat jo latteuksia, mutta minulle ne ovat on myös käytäntöä ja kaikkea muuta kuin latteita.
- En ole nähnyt elokuvaa Seitsemän, mutta Seven Year Itch, Kesäleski on sitäkin tutumpi ja luin Seitsemän veljestä silloin, kun sain opuksen valtaisana Gallen-Kallelan kuvittamana juhlapainoksena kummeilta ylioppilaslahjaksi. Pidin siitä suuresti, vaikka isoa kirjaa oli hankalaa käsitellä ja iltalukemistona se olisi ollut hengenvaarallinen. (Klonk!) Menin kummeja vastaan linja-autoasemalle ja sain ruusupuskan kouraani. Kun odottelimme siinä kummisedän kanssa kummitätiä, ohi kulki iltalukiotoverini, joka mulkoili minua ruusuineni todella irstaasti kuvitellen, että hengasin siinä iäkkään rakastajani kanssa.
- Tapasin ennen vanhaan puhua seitsemännestä aistista siinä missä toiset kuudennesta (siitä hörhöilyaistista, johon suhtaudun skeptisesti), koska minusta kuusi perusaistia ovat näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto- ja tasapainoaisti. Nykyään olen valistuneempi ja tiedän, että tuntoaisti jakautuu useampaan alueeseen. Esikoisella osa näistä on ali- ja osa yliherkkiä ja saattaapi jossain kohdassa herkkyys olla jopa tarkoituksenmukaistakin. Epäilen, että ainakin seitsemän ihmistä kymmenestä pitää minua rasittavana saivartelijana, joten olen opetellut pitämään mölyjä mahassani. Seitsemästä arviolta yksi vihaa saivartelijoita eikä välitä hillitä vihantunteitaan, vaan kaataa ne niskaani erilaisin ikävin tavoin.
- Olen poistattanut itseltäni kahdeksan luomea. Kaksi ensimmäistä lähti selästä, kun postinkantajana käyttämäni olkalaukun hihna hankasi niitä. Selitin lääkärille, miksi haluan poistattaa luomet ja kun operaation jälkeen kysyin, voinko heti jatkaa töitä, vai haittaako, että laukku hankaa tikkejä, lääkäri kysyi: Jaa mikä laukku? Minä vastasin: No se postinkantolaukku, jota käytän työssäni ja joka hankasi niitä luomia, jonka takia halusin päästä niistä luomista eroon... Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, en edes vahtinut sisäkkäisiä relatiivilauseita, mistä voi päätellä, että olin hämilläni epäonnistuneesta kommunikaatiosta.
- On vähän päälle seitsemän vuotta siitä, kun aloin opiskella autismia. SP sanoi kyseisen sanan, kun poika oli käynyt alle puoli vuotta päiväkotia ja oli selvästi erilainen kuin ikätoverinsa. Se jysähti kuin kivi sydämen päälle, sillä luulin, että se on mielisairaus ja pahin mahdollinen asia, mitä hirveimmät mahdolliset vanhemmat aiheuttavat lapselleen. Onneksi kuitenkin löysin mm. Christopher Gillbergin kirjoja kirjastosta ja tajusin, että kiven jysähtäminen sydämelle on täysin aiheellista siinä tilanteessa, kun autismi-sana mainitaan oman lapsen yhteydessä, mutta aivan eri syistä kuin olin luullut. Synnynnäinen neurobiologinen huomattava poikkeavuus ei ole ihan helppo nakki eikä lainkaan parannettavissa. Gillberg otti hyvin voimakkaan kannan ja heristi selvästi nyrkkiä rivien välissä, kun hän tuomitsi jääkaappiäititeoreetikot ja muut autismista vanhempia syyllistävät tahot ja tuumasi, että meikäläisillä on ilman tuollaisia asiattomuuksiakin suunnaton taakka kannettavanamme.
- Yhdeksän kertomusta on yksi kestosuosikeistani, kuten muutkin J. D. Salingerin kirjat, joita ei ole edes seitsemää (hmm, Sieppari, Franny & Zooey, Rise High the Roof-Beam, Carpenters, Seymour: An Introduction ja nippu novelleja, joita ei kaiketi ole julkaistu uudelleen missään - korjatkaa puutteelliset tietoni).
- Viisi pientä, lämmintä, kuivaa sormea ja pieni, jämäkkä kämmen omassa kädessäni on yksi ihanimmista tuntemuksista. Kun tunnen lapsen käden tarttuvan luottavaisesti omaani, kasvan ainakin viisi senttiä ja olen kaikelta suojeleva sankari. Myös iso, hikinen koura on mukava, kun se on SP:n. Siitä kulkee mukava sähkövirta keskukseen.
Bonuksena numero 8. Tänään tuli lääkärintodistus ja nyt pitää käydä viimeistelemään KELA-papereita, jotta Esikoisen hoitotuki ja kuntoutukset voivat jatkua. Niiden kirjoittaminen on veitsen kääntämistä haavassa, mutta ei ole muita mahdollisuuksia kuin kirjoittaa ne lihaa säästämättä. Masennuspotilaan parasta hoitoa, eiku ei. On Hyvä Asia ja Oikein, että vammaisille ihmisille on kuntoutuksia ja tukia, jotta terapian ja apuvälineiden saanti ei ole vain läheisten kukkaron varassa. On vähemmän hienoa, että tukia pitää hakea uudelleen joka vuosi tai - jos onni oikein potkaisee, kuten kaksi vuotta sitten - joka toinen vuosi. Uskokaa nyt, että tuo meidän poika ei koe mitään ihmeparantumista! Jos kokee, ilmoitamme asian koko maailmalle ilosta kiljuen ja pulitamme ylimääräiset fyffet onnesta hehkuen KELA:lle heti tai jo eilen.
Lapset ovat hulluna tomaattikeittoon, jota nautitaan reippaan raejuustosilmän kera. Valmistus sujuu siten, että otetaan puoli kiloa voita sipuli tai pari, joka silputaan ja kuullotetaan kattilassa tilkassa rypsiöljyä (rkl). Sekaan lisätään muutama kuorittu ja palasteltu porkkana (tai muita vihanneksia, esim. kesäkurpitsaa ja kukkakaalia, kuten tänään, kun porkkanat ovat päässeet loppumaan) ja maun mukaan valkosipulia ja antaa niidenkin hetki kuumentua. Roiskaistaan joukkoon noin kilo tomaattimurskaa (tämä on viiden hengen annos), kolmisen desiä vettä ja kuumaa kestäviä mausteita, esim. mustaapippuria ja allergiattomat pirauksen cayennea. Annetaan hautua, kunnes porkkanat ovat pehmeitä (15-20 minsaa). Lisätään tuoreita yrttejä tai yrttiliemikuutio (itselläni oli jotan provaanslaista) ja lopuksi surautetaan kaikki hienoksi. Tarkistetaan maku ja lisätään jotain, jos tarvis on. Lapataan lautaselle, kaadetaan noin puolen desin keko raejuustoa keskelle lautasta ja nautitaan hyvän ruisleivän kera. Suolaa en maininnut ohjeessa erikseen, koska käyttämässäni kuutiossa sitä oli valmiiksi tarpeeksi.
Uskallan nimittää tuota halvaksi ja nopeaksi arkiruoaksi, vaikka nimittely on tunnelmaltaan hyvin kaukana tuoksuvasta ja värikkäästä torellisuudesta.
***
Nettiä on tai ei ole, luultavasti auringonpilkkujen mukaan ja depistäkin on tai ei, sen mukaan, milloin kysytään. Onneksi ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja tänne on tulossa hyviä tyyppejä kylään ja kutsuttukin on johonkin sen verran painokkaasti, ettei tunnu änkeilyltä. Sosiaalinen aloitekyvyttömyys ei siis tällä kertaa tarkoita täydellistä erakoitumista. Huippis! Ihmisten tapaaminen virkistää.
Tekstit
