Viideltä kouluun ja kuudelta kirjastoon

Joka vuosi näihin aikoihin ulkona liikkuminen nyhtää sisuksista kaikenlaista suloista ja katkeraa. Aurinko paistaa tutusta kulmasta, tuoksut ja ilman viileä kirpeys nipistävät nenää. Piipahdin koulun pihalla, kun vein allergialappua neuvolan kuitattavaksi*) ja muistot nostelivat päätään nukkumakammioissaan. Olen syntymästäni lähtien ollut kipeän optimistinen ja siksi kai koulun alku tuntui kivaltakin. Kuitenkaan en elätellyt erityisiä toiveita siitä, että minulla olisi samojen koulunaamojen kanssa sen helpompaa kuin edellisenäkään vuonna. Tieto oli aina maukasta ja sitä tuotiin tarjottimella nenän eteen valmiiksi palasteltuna ja jäsenneltynä, mutta mutta mutta. Koko kouluhärveli päässäni vaatii setvintää.

Kirjastossa Tosikoisen kanssa levolliset ja onnelliset muistot aaltoilivat mielessä. Nykykirjasto tuoksuu raikkaammalta kuin kirjapölyiset lapsuuteni ihanuudet, mutta jokin ilmassa on oleellisesti samanlaista. Ilma tuntuu humisevan tiiviiltä, siinä risteilee sanoja, sanoja, sanoja, ajatuksia, paperin suhinaa, keskittymistä, nautintoa, uteliaisuutta. Istuvat ja kuljeskelevat ihmiset ovat hillittyjä, mutta kirjat on ladattu räjähtävällä voimalla. Aika katoaa, virtailemme likkalapsen kanssa kirjastotaajuudella.

*) Byrokratiaa lemmin kuin mieletön mä oisin.

Tyyppi luki Imagen

Meille tipahti jostain syystä uusin Imagen numero ja päätin selailla sitä antropologian nimissä. Mutta mitä! Lehdessä on paras konsanaan lukemani lehtijuttu parisuhdeväkivallasta! Anu Partanen kirjoittaa otsikolla Aivan tavallinen perhe siitä kaavasta, jolla väkivaltainen puoliso monesti johdattaa uhrinsa nalkkiin jo ennen fyysisen kajoamisen aloittamista. Kaverit karkoitetaan, itsetunto nujerretaan, taloudellinen riippumattomuus viedään. Ulospäin kaikki saattaa näyttää normaalilta. Kun puoliso on ylittänyt väkivallan rajan, pahoinpitelyt tulevat yleensä kerta kerralta rajummiksi. Jos tekijä lopulta paljastuu, kun uhri kuolee tai muuten, hän vetoaa yhtäkkiseen napsahtamiseen. Kumminkin moni napsahtaja osaa pahoinpidellessään minimoida jäljet ja maksimoida kivun ja pitää napsahtelunsa salassa useita vuosia.

Tämähän on silkkaa kauhua, mutta arkea liian monissa kodeissa. Jos joku ei tiennyt, koo oo tee ii on nimeltään se paikka, jossa ihmisen kuuluu saada olla turvassa ja rauhassa oma itsensä.

Kaikkien parisuhteessa elävien, parisuhteeseen aikovien tai parisuhteessa olevien ihmisten läheisten, eli suurin piirtein kaikkien, olisi syytä tiedostaa, mistä parisuhdehelvetit on rakennettu. Mieluiten tuhoisa kaava pitäisi katkaista ennen kuin se ehtii fyysiseen kajoamiseen asti. Ei tarvitse lähteä noitavainoon tai pakkosyöttää kenellekään pitkällevietyjä tulkintoja, mutta kannattaa kuunnella tarkoin ja sanoa ääneen, jos asetelma alkaa haiskahtaa.

PS. Myös Partanen on eri mieltä Tolstoin onnellisuusväitteestä. Itse viittasin Tolstoihin äskettäin aivan liian yksinkertaistavasti viittaamalla alkoholiongelmiin ja aiemmin taistelevien Virtasten tapauksessa.

Vaaniva tuijokki

Keskittymisyritys palkitaan jotenkin, vaikka en ole ihan tyytyväinen. Ties kuinka monta päivää olen istunut koneella viestintäkanavat enimmäkseen kiinni, sähköpostikin, että saisin kirjoittaa. Hiiri kipittää välillä omia teitään kohti muita asioita, kun herpaannun. Tauko tekstistä ei saa olla pitkä, muuten ajatuksen virta hajoaa pieniksi puroiksi ja pisaroiksi eikä niitä jaksa käydä noukkimassa pöpeliköistä tai kivenkoloista kukaan.

Umpioituminen tapahtuu nopeasti. Umpiosta vierailen sinne tänne ja epäilen, että tuijotan. Unohdun katsomaan ihmisiä ja he saattavat vaivaantua, koska en muista säätää katsetta vähemmän intensiiviseksi. Omia lapsia katsoessani väännän usein näkimet täysille, imuroin heistä kaiken informaation sekä syydän huomiota ja kiinnostusta päin naamaa. Miestäkin saan katsoa niin paljon ja vahvasti kuin huvittaa, kunhan kuuntelen myös.

Treenissä pingersin ja punnersin, mutta ei tuntunut tuntuvan missään. Kotimatkalla poikkesin leipäpuodissa. Sämpyläpussi painoi kamalasti enkä olisi jaksanut kaivaa lompakkoa repusta, rahaa lompakosta. Vähän tytisyttikin, mutta ei henkisesti.

Paniik paniik

Ensi viikolla alkaa myllytys, kun opinnot jyräävät muntkäynnistyvät forssilla. Niitähän nimittäin riittää. Intensiivisten opintojen lisäksi akuutisti hirvittää tuleva yh-pätkä. Samana päivänä, kun polkkaajat kokoontuvat muutaman kilometrin päässä*), SP lähtee lähes viikoksi työmatkalle. Eniten sitä seuraavassa viikossa huolestuttaa lasten aamunihkeys. Jos en saa Esikoista ehtimään koulukyytiin, aamu on menetetty. Jos Tosikoinen nousee väärällä jalalla, kuten tänään, myöhästyn lipaston pakollisista istunnoista roimasti. Jos molemmat ämpyilevät, tulevat heinäsirkkaparvet, tulvat, maanjäristys, coriolisvoima ja paha mies ärsyttävän tylsä kirves kourassaan.

Iltapäivällä on ehdittävä noukkia tytär siten, että kotona ollaan viittä vaille neljä, jolloin kyyti usein jo saapuu. Mikä on pieni ihme, koska sen pitäisi lähteä koululta neljältä. Sitten laitetaan ruokaa, pyykätään, kelataan kalenteria, yritetään purkaa päivän asiat kummaltakin lapselta, tehdä jotain mukavaa, ottaa vastaan kertyneet kiukut, keittää puuroa, pestä, puunata, iltasaduttaa, pissauttaa, halata ja pusuttaa. Kaupassakäynnit lienee syytä hoitaa yksin jossain välissä ja iltavalmistelut seuraavaa päivää varten tehdä huolella. Peukut pidetään pystyssä, jotta mitään yllättävää ei tapahtuisi. Tietysti kahtena päivänä luennot kestävät kuuteen, joten poltan kaksi omaishoidon vapaapäivää MLL-tädin hoitoapuun.

Tähän kohtaan isot hatunnostot, kermakakkukahvit ja huilitauot kaikille yh-omaishoitajille!

Olen aina tähän mennessä ollut pohjimmiltani sitä mieltä, että selviän kaikista jutuista, joihin tartun. Nyt kuitenkin sisuksissa kaihertaa epävarmuus. Itseluottamukselleni on tapahtunut jotain, kuten huomasin tuosta eilisestä printtiin kirjoittamisen jutusta. En ole tainnut olla näin pahasti epäkunnossa aiemmin - vai onko tämä jotain normaalia? Hmmm. Tuosta yhdestä viikosta selviän toki vaikka päälläni seisten (tunnetusti toimiva konsti yhden autistin ja yhden kolmivuotiaan kanssa), mutta miten selviän ensi vuodesta ja vuosista sen jälkeen? Olen sen vääjäämättä näkevä, jos ei susi syö. Nyt pääsen kokeilemaan sellaista aiemmin muissa ihailemaani asiaa, että käyn tekemään jotain isonpuoleista, vaikka epävarmuus kalvaa ja tytisyttää.

*) Toivon, että kaikki menevät kokoontumiseen riemurinnoin, mutta kontrasti tuossa kohtaa on taiteellis-synkistelyllisesti varsin tyydyttävä. On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät, kuten Yrjö Jylhä asian ilmaisee.

Minä en koskaan

Joskus ihminen porisee kummemmin miettimättä ja huomaa sanoneensa tosiasian, jota ei ole tullut tietoisesti ajatelleeksi, vaikka se on lekotellut virnistellen nenän edessä ties kuinka kauan. Äskettäin sanoa pämäytin sähköpostissa yhdelle hyvälle tyypille, että minähän en koskaan julkaise printissä mitään, mikä ei ole suomennosta tai käyttöohjetta. Parista hassusta tekstinpoikasesta (yleisönosastolle ja järjestölehteen), jotka olen tänä vuonna kehdannut pullauttaa maailmalle, olen saanut morkkiksen. Joistain suomennoksistakin olen saanut morkkiksen - puita sentään lahdataan niiden takia.

Blogikirjoittelu ei tapa puita. Tämä on sekalainen kokoelma monologeja, ajatuskatkelmia ja kirjoitettuja puheita, tuokiokuvia ja pieniä tarinoita. Näistä tulee parhaassa tapauksessa dialogia kommenttien myötä. Lauantaista Tyttö kahvilassa -elokuvaa katsellessani tajusin, etten enää oikein siedä liikuttavia puheita tai monologeja. Olen sellainen pahamaineinen humanisti, joka liikuttuu kyyneliin Diktaattorin loppupuhetta katsellessaan, mutta en tiedä, pystyisinkö nykyään katsomaan sitäkään. Siksi on tietysti ristiriitaisia tunteita tätä blogiakin kohtaan. Mutta olkoon.

Nyt yritän vääntää yhdistyksen esitteen kuntoon, jotta saadaan sitä jakoon joka paikkaan. (Sitä ei lasketa printtiin kirjoittamiseksi.) Jos ken vielä haluaisi kommentoida eilistä autismiluokan elämää kuvannutta elokuvaa, kommentteihin mahtuu. Tai muidenkin postausten kommentteihin, ei se ole niin tarkkaa. Arvoitusten huone uusitaan 1.9. klo 13.00.

Korvapuustia vai kanelipullaa

Viime yönä minulla oli mainiosti aikaa, sillä erinäisistä tropeista huolimatta en saanut juurikaan unta. Silloin on hyvä muistella esimerkiksi 15 vuoden takaisia aikojani Englannissa.

Au pair -aikanani Englannissa olin ensi alkuun ypösen yksin kolean amerikkalaisen rouvan komennuksessa. Ruotsalainen kollegani Carina sai numeroni välitystoimistosta ja pian yleisen tavan mukaan soitti ja toivotti tervetulleeksi. Hän asui lähellä, joten tapasimme ja hauskutuimme toistemme seurasta. Olimme pinnalta katsoen hyvin erilaiset, mutta kummallakin oli runsaasti huumorin- ja hengailun tajua sekä melko raivokas flaksi. Pian soittelimme lähes joka päivä ja tapailimme niin päivisin lasten kanssa kuin iltaisin pubeissa.

Ritva, suomalainen au pair, soitti minulle samasta syystä. Meistäkin tuli ihan mainiot kamut, joskin hän asui kauempana ja oli suomalaiseen tapaan hieman jäyhempi kuin Carina. Pyrin pitämään suomenkielisen seurustelun minimissään, koska olin tullut maahan puhumaan mahdollisimman paljon englantia erilaisissa tilanteissa, mutta Ritvan kohdalla tein poikkeuksen. Ajan mittaan esittelin Ritvan ja Carinan toisilleen ja hengailimme kaksistaan tai kolmistaan milloin missäkin.

Eräänä talvenharmaana aamupäivänä Carina soitti minulle kiihtyneenä ja kertoi nähneensä unta, jossa minä ja hän heittäydyimme rietastelemaan toistemme kanssa. Kaura, it was disgusting, hän toisteli. Minä olin täysin ällikällä mätkitty. En tajunnut, miten seksuaalisesti varsin estottoman oloinen Carina oli niin tolaltaan yhdestä seksiunesta. Vastasin hänelle jotain latteaa. Don't worry, it was nothing but a dream. Yllättävä homokammo sai minut vaivautuneeksi enkä tajunnut, miten hänen yksityinen unensa edes liittyi minuun. Pidin kyllä hänestä, mutta en viisaria väräyttelevällä tavalla. Olisiko pitänyt turskauttaa: Dream on, girl! Like I'd shag you! (Pahuksen etikettikirjat eivät välttämättä ota kantaa todella kimurantteihin tilanteisiin.)

Sihisevän kuuma unitapaus ei välttämättä liittynyt mitenkään siihen, mitä tuleman piti. Pian sen jälkeen aloin kumminkin ihmetellä hiljaisuutta niin Ritvan kuin Carinankin suunnalta. Soitteluni saivat nihkeän vastaanoton, emme tapailleet eikä minulle päin enää tullut puheluita. Sitten yhtenä päivänä piipahdin Carinalle viemään jonkin unohtuneen tavaran ja tapasin nämä kaksi nautiskelemasta Carinan valmistamista herkkulautasista australialaisen saippuasarjan äärellä. En pitänyt asiaa mitenkään ihmeellisenä, tiesinhän heidän viihtyvän yhdessä, mutta Ritvan silmät jäivät askarruttamaan mieltäni. Hänen katseessaan välähti rysän päältä kiinni jääneen syyllisyyden sekainen voitonriemu.

Viihdyin lopun au pair -ajan edelleen hyvin, tein omia juttujani ja tapasin kavereitani, olin vain vähän tekemisissä Ritvan ja Carinan kanssa. Minusta oli mukavaa, että he olivat löytäneet kaveruuden keskenään ja pidin ymmärrettävänä, että heillä ehkä oli keskenään luontevampaa kuin minun kanssani. Olin kai outolintu, kun käytin enimmät vapaapäivät kävelemällä pitkin Lontoota Nikonin kanssa, istumalla putkeen kolme Nicholas Ray -leffaa jossakin tomuisessa leffakerhossa ja metsästämällä mahdollisimman halvalla himoitsemiani alkuperäissoittimin ja -kässärein esitettyjä barokkikonsertteja (joita oli muuten järjettömän paljon tuohon aikaan tarjolla Lontoossa). Ja muutenkin.

Liian outo tai en, olin kelvannut monta kuukautta hyväksi kaveriksi. Oli siis aika häkellyttävää tulla näiden kahden eristämäksi. Yritin miettiä, olinko tehnyt ikäviä temppuja tai muita konnuuksia, mutta en keksinyt mitään. Mietin silloin, kuten usein aiemminkin seilatessani ilman karttaa ja kompassia tyttöjen välisen kaveruuden pyörteisissä, sumeissa, vieraissa vesissä, että ehkä kahden kauppa pitää joskus lujittaa kolmannen korvapuustilla. Jostain syystä olin näissä asetelmissa aina se kolmas.

***
Elämäni likkakavereita muistellessa tulee mieleen kysymys, millainen äiti mahdan olla tyttärelle. Tosikoinen saattaa olla melko NT, saattaa olla olemattakin. Välillä painelemme toistemme nappuloita pieleen siihen tapaan kuin tyypillisesti NT- ja AS-piirteinen kaksikko voi painella. Se voi tosin johtua muistakin persoonallisuuspiirteistä. Vaan näinköhän minusta on mitään apua tyttöjen tunteita nostattavien ystävyyssuhteiden koukeroissa, pienten sydänten särkyessä, bestiksen löytäessä toisen, eristykseen joutumisessa, maailman kaatuessa niskaan? Vai onko tämä uusi tilaisuus opetella salatiedettä ja aukoa omia vanhoja solmuja - mistä on tyttöjen sosiaaliset kuviot tehty?

Onneksi näistä ei tarvitse selviytyä yksin, vaan avun käyttö on sallittua. Tiedän ainakin yhden mainion ja asiantuntevan kahden pojan äidin, joka voisi mielellään ottaa mietittäväkseen vaihteeksi tyttöarjen kysymyksiä. Hän on aikapäiviä ohittanut sen iän, jolloin minunlaisilleni mätkitään korvapuusteja, joten cunning planilläni on hyvät mahdollisuudet toteutua.

Mieleensä lukitut kummassa mestassa

Huomenna YLE 1 -kanava näyttää autismiluokasta kertovan dokumentin nimeltään Arvoitusten huone kello 21.15. Vaikka nimi hienoisesti ärsyttää herrrkkiä hermojani, kuulostaa lupaavalta, kun dokumentin mainitaan kertovan oppimisesta ja tunteista. Jos satut katsomaan sen, olisi hauska kuulla kommenttilodjussa sen herättämiä mielipiteitä ja ajatuksia!

Elokuvan nimi on toki paljon parempi kuin ne kiljoona variaatiota mielen vangit -ilmaisusta, joita usein näkee käytettävän autistien yhteydessä. Voin kertoa, että hampaat alkavat kirskua aina, kun näen sen. Kommunikaatiovammaisuus ja sosiaalisen kanssakäymisen pulmat ovat tietenkin hyvin rajoittavia asioita tässä kommunikaatioon perustuvassa maailmassa. Ratkaisevan poikkeavasti toimivat aistit voivat myös vammauttaa ihmistä vaikeasti. Mieli on kumminkin jotain muuta kuin aistit ja sosiaalisen kanssakäymisen taidot, vai mitä? Sitä paitsi kuntoutus ja ympäristön esteiden madaltaminen auttavat molempiin rajoittavuuksiin.

Autistisuus voi myös vapauttaa ihmistä, kun aivovoimasta ei syö leijonanosaa se kaikki valtaisa sälä, jota sosiaalisen kanssakäymisen hallinta vaatii. Poikkeavasti toimivat aistit voivat viedä ihmisen valtavien elämysten äärelle. Ei tarvita kehnoja kemikaaleja tai extremetyperehdintää trippien tuottajaksi, kun oma polla tuottaa seikkailua vaikka metsäpolulla. Moni pystyy ajan mittaan kesyttämään yliherkät aistinsa ja hyödyntämään niitä erilaisissa tehtävissä. Aistit ovat väylämme ottaa informaatiota ja herkkä aisti vastaanottaa paljon enemmän informaatiota kuin puoliksi uinahtanut, mikä ei voi olla pelkästään huono asia.

Huomenna nähdään, mikä dokumentti on TV-ohjelmiaan! Jos on tiedossa muita hyviä autismin kirjon teemoista tehtyjä juttuja, otan aina mieluusti vinkkejä vastaan. Samoin arvostan suuresti vinkkejä lehtijuttuihin! Mistä tuli mieleeni, Lääkärilehdessä oli äskettäin (numero 33, 17.8.) luotettavan lähteen mukaan hyvä perusjuttu autismikuntoutuksesta.

Karthagon tuhoamisesta

Amu Urhonen kirjoitti blogissaan äskettäin suurin piirtein kaikki ne asiat julki, jotka minunkin mieltäni ovat kaihertaneet viimeksi tässä Ylisen kehitysvammalaitoksen sokkitapauksen jälkeen käydyssä keskustelussa. Olisin tietysti onnellinen, jos mieleni kaihertuisi vain keskustelusta, mutta kun kyse on on vammaisten ihmisten arjesta! Sellaisesta reality-realitystä, jota emme näe televisiossa.

Erityisen turhauttavaa tässäkin keskustelussa oli se, miten yhdessä silmänräpäyksessä unohdetaan vammaisten ihmisten oikeudet ja aletaan puhua hoitajien oloista. Kummalle ryhmälle laitoksen olot ovat ratkaisevasti tärkeämpiä: sille, joka käy laitoksessa töissä vai sille, jonka koko elämä on siellä? Vai nousisiko siitä liikaa kiusallisia kysymyksiä, kuten se, voiko laitos olla koti? Kuinka moni laitokseen suljetuista vammaisista ihmisistä voisi asua paljon kevyemmin tuettuna muun maailman melskeessä meidän muiden joukossa?

Tottahan henkilökunnan työhyvinvointi vaikuttaa yleensä asukkaiden hyvinvointiin positiivisesti ja minusta on oikein, että hoitajat paukuttavat nyrkkiä pöytään ja vaativat parempia oloja. Vastakkainasettelu työntekijöiden ja asukkaiden välillä on hedelmätöntä. Soisin vain, että huomio pysyisi vähän pidempään asian ytimessä. Eikö minkä tahansa laitoksen toiminnan oleellinen kysymys pitäisi olla se, miten laitos palvelee ihmisiä, joita varten se on perustettu? Harvat laitokset kai ovat olemassa ensisijaisesti tarjotakseen työpaikkoja?

***
Isosisko otti kärjistävään tapaansa kaksi esimerkkiä koululaitoksesta, jossa yksien oikeudet näyttävät painavan enemmän kuin toisten. Ylisen tyyppinen asenneasetelma koskee minusta myös koulusta käytyä keskustelua. Ovatko koululaitoksessa työskentelevän työrauha ja oikeudet painavampia kuin siellä koko elämäänsä muovaavien lasten ja nuorten? Vastakkainasettelu ei koululaitoksenkaan kohdalla ole järkevää, mutta minusta kaikkien pitää muistaa, mitä varten kaikki oppilaitokset ovat. No, ylläri-pylläri, ne ovat olemassa ensisijaisesti oppilaita ja opiskelijoita*) varten.

Muuten olen sitä mieltä, että koulussa pätevät samat lait kuin muuallakin Suomessa ja niiden rikkomisen sormien läpi katsominen on sietämätöntä leväperäisyyttä. Kiusaamisen kitkeminen ei varmasti ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Huomatkaa nyrkinheilutus.

*) Nyt joku saattaisi kirahtaa, että yliopistossa tulee tutkimus ensin. Täällä arkitodellisuudessa lipasto kumminkin on enimmäkseen ammattiin valmistava oppilaitos ja sitä paitsi tiedehanakin alkaa melko haipakkaan ehtyä, jos opiskelijoita ei palvella ja mahdollisteta uusien tutkijapolvien nousua.

Asiat katsovat ylös

Siivoilin nukkumaanmenon tuoksinassa levälleen unohtuneita Tosikoisen olohuoneenkokoisia leikkejä, mutta yllättävä raaskimispula iski. Nallet, norsut, nuket ja muut oli laitettu lämpimästi ja mukavasti pienten peittojen alle, tyynyjäkin oli riittänyt monelle. Sohvalle röhnöttämään halajava iso rontti-minä kiskoi ne raa'asti vuoteistaan kylmään maailmaan! Ei ole reilua elämä aina nalleja, norsuja ja nukkeja kohtaan. Ennen yöpuulle menoa kaikkia kavereita oli ajelutettu junalla ja hauskaa oli piisannut, joten ehkä elämän suuressa vaa'assa puntaroituna tämäkin päivä oli tyypeille lopulta ihan oukkei.

Yksi suosikkirealityistäni*) on Tosikoisen leikit lelukaverilaumansa johtaja-hoitajana. Hänellä on viehättävän suurpiirteisen, mutta tarvittaessa jämäkän maailmannaisen ote hommaan. Olen ollut havaitsevinani, että kaikki tökeröt ratkaisumme ja epämääräiset lohkaisumme tulevat jotenkin esiin leikeissä. Niiden perusteella uskallan ajatella, ettei tässä ihan metsässä olla kasvattajina, vaikka välillä pöpelikön kautta mennäänkin.

***
Esikoinen juttelee minulle nyt oma-aloitteisesti monta kertaa päivässä. Kuvakalenteri**) on ehkä parasta huumetta. Yleensä käymme läpi viittomin, ääntein ja elein, miten käytiin rankkasateessa Viikinsaaressa laivalla, paistettiin makkaraa nuotiolla, syötiin keksiä, juotiin mehua ja tultiin taas laivalla kotiin. Sitten jutellaan, miten Caribiassa uitiin yhteensä kolme kertaa, nukuttiin yö, syötiin ja aamupalalla sai jopa pullan. Myös Muumimaailma käsitellään, etenkin se, että Esikoinen leikkasi siellä paperista kruunun. Sitten tulevat asiat, eli milloin alkaa taas ratsastus ja milloin uimakoulu? Nyt, rakas uimakouluhaltia, olethan kuulolla? Pitäisi järkätä hommelit siten, että E. pääsee uimakouluun myös tällä kaudella.

Toivon, että runsas jutteluhalu näistä asioista tarkoittaa, että ne ovat tärkeitä pojalle. Näistä kausaliteeteistahan ei voi aina olla varma. On mahdollista, että juttelu pyörii näissä aiheissa siksikin, että kalkkis kerrankin bonjaa jotain.

***
Eilinen shrinkkikäynti tuntuu edelleen todella onnistuneelta, vaikka moni tajuamus tarkoittaa väsyttävää ajattelua sun muuta työskentelyä. Pitäisiköhän tuommoista visitointia suositella laajemminkin pollavaivaisten hoitoon?***)


*) Reality-reality on mummielestä parasta.

**) Tavallinen A4-kokoinen vuosikalenteri, jonka aukeamalle mahtuu yksi viikko. Siihen voi liimailla PCS-kuvia ja piirtää tapahtumia. Menneiden päivien päälle vedetään ohut viiva siten, ettei menneiden muistelu häiriinny kuvien suttaantumisesta.

***) Huumorin kukka se on kaunehin kukka.

PS. Otsikko on tyylikäs suomennos englanninkielisestä ilmaisusta.

Sairaudentunne

Ennen-kuva: Yleensä kallonkutkuttajalla käynti on nostanut sairaudentunteen melkein sataseen joksikin aikaa. Vaikka mennessä olisi ollut suhteellisen terve olo, siinä jutellessa on tajunnut, että olo johtuu paljolti selviytymisen kannalta tarpeellisesta itsesumutuksesta. Entäs nyt, kun sairaudentunne on valmiiksi ainakin seiskaviidessä? Tulen ihmeparantuneena ulos? Jäämme odottamaan.

Jälkeen-kuva: Olin tuossa yllä olevinani humoristinen ja niin päin pois, mutta todellakin sairaudentunteeni hupeni ehkä kymmenennekseen alkuperäisestä shrinkkikäynnin takia. Olen hullu. (No daa.) Hahmotan paremmin, miten hirvittävän uupunut olin viime kesänä ja syksynä, siis todellakin sairas ja nyt kokemani oireilu on sittenkin toipujan yskähtelyä, kun kaikenlaista kuonaa irtoilee häipyäkseen iäksi. Eräät eivät ole myöskään tulleet ihan täysin ajatelleeksi, että eräiden koulutraumat aktivoituvat, kun eräät menevät jälleen kouluun, vaikkakin tiskin toiselle puolelle.

Sosiaali-Brnon uhallakin paljastan erään yksityiskohdan. Nimittäin ikivihreät olivat turskahtaa nenästäni, kun shrinkkendaali väitti, että joku voi tuntea kateutta minua kohtaan. Kateutta? Minua? Kohtaan? Sitten hän täräytti muutamia kehuvia luonnehdintoja joistakin ominaisuuksistani, minkä muistelu saa minut edelleenkin kipristymään sisäisesti, punastumaan ja hikoilemaan - olenhan huippuluokkaa kehujen vastaanottajana. Änkytin, että jotenkin kai älyllisellä tasolla voin ymmärtää, että joku ihminen kenties jostain syystä voisi keksiä kadehtia minua (pokka, pokka), mutta en vain pysty eläytymään siihen.

Joka suuntaan rehevänä rönsyilleen session päälle minusta tuntui huojentuneelta, ihanalta ja kepeältä ja poljin kesäisessä illassa kaupungin läpi kotiin äärettömän vaffareitisenä kimulina. Kunnon fillarointi lähtee vatsanpohjasta asti. Puistoissa nuoret ja söpöt parit pussailivat, kadulla nätisti hymyilevät autoilijat vinkkasivat menemään tien yli. Yksi mopopoikakin väisti. Kun sanoin kiitos, hän sanoi ole hyvä. Kuka sanoo, etteivät nuoret osaa käyttäytyä, hinputti.

Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, vaikene, yhdessä kirjassa neuvottiin

Luullakseni pemssin loppu häämöttää. Huomenna tapaan poppanaista ja saan reseptejä. Olen kirjoittanut gradua ja paria muutakin tekstiä. Pidän kotonani asuvista ihmisistä ja rakastan heitä vaffasti. Kävimme juuri saunassa ja olimme ihan nakkiksina. Maailmassa on hyviä tyyppejä ja muutama heistä ilmeisesti pitää minusta. Siskot, veljet ja äiti ovat hengissä. Suruitkusta tuleva pääsärky menee pois ibuprofeenilla ja ibuprofeenista tuleva mahapipi happosalpaajilla ja happosalpaajista tuleva osteoporoosi kalsiumilla, D-vitskulla ja liikunnalla. Liikunnasta tuleva euforia menee pois pemssillä. Eikun kummataan tuo vimppa virke! Jaa juttu meni jo? Olkoon sitten siinä kekkeles.

Tekee mieli kuunnella Edith Piafia

Tänään treenatessani sain vaihteeksi kontaktin suoraan ajatteluuni kulkematta kömpelön kivipellon kyntämisen*) kautta ja tarkastelin hetken täsmällistä mielikuvaa siitä, millaista tämä pollasairaus on. Paljaaksi hiertynyttä, täräyksiä saanutta, kiiltävää, arkaa ja sairasta kudosta näkyy aika tavalla, mutta osa vaurioituneesta alueesta on tervehtynyt ja eheytynyt kimmoisaksi ja vereväksi. Samassa väläyksessä aistin myös, mitkä asiat edistävät tervehtymistä ja mitkä haittaavat. Ei ollut yllätyksiä sillä osastolla. Paluuta ei ole siihen, mikä joskus olin, vaan arvista, uusista kudoksista ja ulokkeista muotoutuva kokonaisuus on taas jotain muuta.

Otan tuskallisia takaumia vastaan uudelleen, uudelleen. Ne saavat kulkea pään läpi kunnes eivät enää jaksa. Nyhdän niistä parhaani mukaan opit talteen ja annan niiden seilata. Periaatteessa. Käytännössä taas ahdistaa pirusti oman izzen kelvottomuus. Onneksi voin nyt aika paljon keskittyä lapsiin ja kuntoiluun ja ensi viikolla päivisin saan upottautua tekstien nikkarointiin ja juoda kahvia niin paljon kuin huvittaa.

Tosikoinen kertoi tänään, että vaaleanpunaisen talon pikkusiskolla (Tsööpi, 5 v.) asuu oikeita mörköjä. Pikkusisko piirtää niitä ja ne ovat tosi kilttejä. Kuka arvaa, mitä teemme huomenna lasten kanssa?

*) Kivipellon kyntö tunnetaan myös nimellä sanallinen ajattelu.

En tunkeile, paitsi vähän -päivä

On taas ollut sellainen pemssiin laskeutumiselle tyypillinen en halua tunkeilla en änkeillä kaikki inhoavat mua -tunnelma, mutta silti vain mentiin Varapygmille kylään keskellä päivää! Hah, tunkelille turpiiniin. Saatiin hyvät jutut ja kaffetkin siinä, paitsi kaakaoitsevat lapset. Nykyään äärimmäisen harvoin omista tutuista kukaan käy kenelläkään kylässä hetken mielijohteesta, mikä on ihan epistä. Onneksi meillä oli oiva tekosyy, jotta tuli piipahdetuksi.

Kuin vastauksena eiliseen postaukseeni sain työn sankarit -prenikan kahdelta kissalta! Kyllä, blogiston kuumin kissakaksikko on muistanut munt! Tätä henkselinpaukutusta ei kestä kohta kukaan, ainakaan ilman rintasuojusta.

Sivupalkkiin täytynee perustaa prenikkaosasto, sillä myös akka myönsi minulle Nice Matters -kunniamerkin vetoavin perusteluin: Jakaa vaikeitakin asioita ja sillä tavalla auttaa muitakin. Olin nimittäin tuumannut, ettei blogini ole enimmäkseen ollenkaan tarpeeksi nice tuota merkkiä aatellen. Iän mittaan olen muuten oppinut arvostamaan nice-tyyppisiä asioita, kun nuorena en oikein osannut.

Muista kirjoittaa muistutus kämmeneen

Jokin muutti minut viime yön aikana kartulla pehmitetyksi kastemadoksi. Ehkä kaksikin jokinia: lihaskuntoilakoinnin tuottama viivästynyt lihaskipu ja yöuneni yhtä intoillen harjoittama laillisen omistajansa karttelu. Pelkäänpä myös, että hormonivuoristorata saavuttaa piakkoin jälleen pohjan. Tai ehkä sen kohdan, kun lennetään vaunusta pää edellä maahan ilman kypärää. Ei kai vielä, vastahan toivuin edellisestä? Probleemaan on löydyttävä jokin lobotomiaa säästävämpi ratkaisu.

Olen silti onnistunut saamaan jotain aikaan. Esimerkiksi hankkiuduin Humanika-kirjastoon saamaan ystävällistä täsmäapua vihreäpaitaiselta nuorelta naiselta, jonka nimeä en älynnyt katsoa. Kirjastoista löytyy mahdottoman hyviä ammattilaisia, jos ette ole huomanneet.*) Hain myös Linna-kirjastosta enkun kielen historiaa luotaavan tenttikirjan. Teos on tuhti, mutta tarkastelee muutamaan kertaan opintojen varrella kelaamaani asiaa sosiolingvistisestä näkökulmasta. Jeh! Sain myös uudet, komeat, viimeiset tarrat perustutkinto-opiskelijan korttiini. Liikuntatarrankin otin siltä varalta, että olen ensi talvena ihan kyltymätön riehuja**). Ja kannatuksenkin vuoksi. Lisäksi olen naputellut puolitoista sivua opintotekstiä, mikä ei ole paljon, mutta jotain.

- Get Your Own
Ajattelen välillä sydän kurkussa, onko minusta enää koskaan yhtään mihinkään. Jos olenkin lopullisesti risa ja mäsä. Olenko menettänyt sen. Ääni sisälläni yrittää rauhoitella, että teen koko ajan rankempaa työtä omaishoitajana kuin olen tehnyt missään palkallisessa duunissa. Olen puurtanut läpi vuosien silloinkin, kun maailma on romahtanut niskaan. Etenkin, jos tilanne ottaa helpottuakseen Esikoisen kanssa, minulla on vaikka kuinka paljon hyviä työvuosia jäljellä. Mikäli minusta ei ole opettajaksi, en lannistu, vaan keksin jotain muuta. Ainakin kannattaa katsoa se reitti. Ääni väittää kivenkovaan, että annettavaa on vielä muillekin kuin itselle ja omalle perheelle.

Unessa minulla oli yllättäen syntynyt pieni tyttövauva ja hoitelin sitä tuosta vain: hienosti, suvereenisti ja iloisena. Jos alitajuntani kulkee yhtä arvattavia polkuja kuin kollegansa, tuo vauva viittaa minuun itseeni, johonkin minussa. A. lienee siis samassa jengissä äänen kanssa ja väittää minun olevan oikealla polulla.

*) Tämän seikan voisi huomata kirjastolaisten palkassa, mikä vinkkinä sinulle kirjastomäärärahakirstun päällä istuja, joka seuraat blogiani imuttaen joka sanan kuin se olisi ihanaa huumetta.

**) Ei kumminkaan ylikuntoon asti. Uskomatonta, että joudun ottamaan kyseisen riskin huomioon liikunnassani.

Valta rules

Onko todella niin, että absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti*)? Olen miettinyt tätä paljon hoito- ja opetustyön yhteydessä. Niissähän liikkuu valtaa hirveitä määriä. Sitä ei kaiketi yleensä mielletä merkittäväksi vallaksi, koska se kohdistuu yhteen yksilöön tai pieniin yksilöjoukkoihin kerrallaan eikä kasvottomiin massoihin. Lisäksi tämä valta kohdistuu enimmäkseen lapsiin, nuoriin, vammaisiin ja sairaisiin, jotka eivät ole ihan oikeita ihmisiä kaikkien mielestä.

Ruohonjuuritasolla käytetty valta on suunnattoman merkittävää inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti. Jokainen meistä joutuu elämässään tällaisen vallankäytön kohteeksi ratkaisevissa vaiheissa ja moni myös harjoittajaksi erilaisissa yhteyksissä.

Hoitajalla on sitä enemmän valtaa hyppysissään, mitä vähemmän hoidettava pystyy käyttämään valtaa itsensä ylitse. Sellaista valtaa voi käyttää rakentavasti, jos kunnioittaa hoidettavaa ja pitää häntä ihmisarvoisena yksilönä - pelkkä oman työnsä kunnioittaminenkin riittää pitkälle. Olen itse ryhtymässä opettajaksi ja näen muistojen ja keskustelujen valossa, että myös opettajalla voi olla pelottavan paljon valtaa hyvässä ja pahassa. Kehittyvää ihmistainta voi nitistää ja vinouttaa, mutta voi myös ravita ja tukea. Välinpitämättömyys on molemmissa ammateissa yksi pahimmista myrkyistä.

Vanhempana minulla on huimaavan paljon valtaa lasteni asioissa, mutta se ei korruptoi, ainakaan absoluuttisesti. Miksi? Näiden lasten hyvinvointi on yhtä tärkeää ja ajoittain tärkeämpääkin kuin oma hyvinvointini - tai tarkemmin sanottuna lasteni hyvinvointi on oleellinen osa omaa hyvinvointiani. Tämä on tavallinen ilmiö ja tarkoituksenmukainen, jos vanhemman ja lapsen välinen suhde toimii, eli vanhempi saa informaatiota, onko hänen vallankäyttönsä todellakin lapsen hyvinvointia edistävää ja voi tarvittaessa korjata toimintaansa.

Myös työssäni koen monen muun suomalaisen tavoin, että työn laatu on merkittävä osa työhyvinvointia. Jos pitää viikosta toiseen tuottaa makkia enkä saa kehittyä työssäni, alan voida huonosti ja sairastaa stressiä. Jos siis hoitotyössä keskittyisin juoruilemaan työkaverin kanssa ja hoitaisin työstäni vain pakolliset fyysiset liikkeet, alkaisin nopeasti voida huonosti. Jos opettajana jyrään läpi chapterin toisensa jälkeen ja täytän opetusohjelman muodolliset vaatimukset, tuskin jaksan kovin monta vuotta terveenä.

Osa meistä kestää tällaista elämäntapaa paremmin. Ehkä julkisen sektorin loputon juustohöyläys tuottaa ajan mittaan paikkoja, joissa leikitään hoito- tai opetustyötä ja ollaan maksavinaan siitä palkkaa? Ne, jotka eivät kestä meininkiä, hajoavat tai häipyvät?

Oleellinen kysymys tietysti vallankäytön ja sen mädäntymisen pohjalla on se, ovatko vastuu ja valta tasapainossa. Lordi Actonin alkuperäisessä ajatuksessa käsittääkseni viitataan tilanteeseen, jossa (paavilla) on valtaa tolkuttomasti, mutta vastuuntunne häviää. Yksilötasolla valtaakäyttävien tilanne on usein päinvastainen. Meillä kaikilla on valta sen yli, miten käytämme persoonaamme, mutta jos ulkoapäin jatkuvasti, mielivaltaisesti rajoitetaan vaikkapa sitä, miten työssä välttämättömiä resursseja voi käyttää, joudumme helposti vaikeisiin ristiriitoihin. Silloin välinpitämättömyys ja kyynisyys saavat jalansijaa, koska raastavassa ristiriidassa ei jaksa elää.

Massoja liikutteleva valta vaikuttaa siis oleellisesti siihen, miten hoitaja tai opettaja voivat käyttää asemaansa elimellisesti sisältyvää valtaa. Massavallan puolella mahdollisimman kovan talouskasvun hamuaminen tuntuu jyräävän muiden tärkeiden asioiden ohi. Se ei taida auttaa meitä yksilövallan käyttäjiä ja kohteita, vai mitä tuumaatte? Tästähän alkaa jo olla kokemusta.

PS. Tunnen, että tätä maallikkona kirjoittaessani uiskentelen vieraissa, syvissä vesissä kumiankan varassa, mutta otan mieluusti vastaan vinkkejä itseäni oppineempien ja perehtyneempien ihmisten teksteihin ruohonjuuritason vallankäytön aihepiiristä.

PS. PS. Edellisestä PS:stä huolimatta tämän blogitekstin alkua saa kuunnella myös radioäänellä luettuna hyvässä seurassa Ylen puolella.

Blogi tarvitsee rajoja ja rakkautta

Mietin usein blogin rajoja. Tiedän tyyppejä, joiden mielestä bloggaaminen on vääjäämättä jotenkin perverssiä itsensäpaljastelua tai vastenmielistä sosiaalipornoa, etenkin jos käsittelee omaa elämäänsä ja rankanpuoleisia aiheita. Itse kumminkin kirjoittajana ja lukijana tuumaan, että hyvin rajattu ja editoitu henkilökohtainen on parhaimmillaan yleisesti kiinnostavaa ja poliittistakin (kuten toisen aallon feministien sanonta kuuluu). Yritän rajata ja editoida parhaani mukaan, joskin terhennän saman tien, että blogin kirjoittaminen ensisijaisesti palvelee omien ajatusvyyhtien selvittelyäni ja minäminäajan viettoa eikä pyri leikkimään printtimediaa.

Saamani palautteen perusteella olen varovaisesti alkanut uskoa, että henkilökohtaisesta kirjoittaminen auttaa muitakin näkemään seinien sisälle. Esimerkiksi sitä, ettemme me vaikeiden asioiden kanssa eläjät ole mitään toisen planeetan outoja asukkeja. Rankkuus voi tulla kenen tahansa osaksi. Moni ehkä haluaa ajatella, että omaishoitajuuteen ajautuvat isoksi kasvaneet kiltit tytön- ja pojannössykät, joista ei olisikaan oikeisiin töihin. Yksillä on sitkeässä kuvitelma, että lapsen vammaisuus on Jumalan rangaistus tai kohtalon koettelemus. Toisten mielikuvissa vammaiset ihmiset ovat vähemmän ihmisiä kuin muut. Kolmansista on mukavaa kuvitella, ettei kenellekään anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa. Sehän on tietysti täyttä skeidaa, kuten monen murtuneen ihmisen tarina todistaa.

Moni haluaa ajatella, että depressioon tai uupumukseen sairastuminen on vain ihmisen heikkouden osoitus. Sitä se onkin, mutta ei yksittäisen ihmisen, vaan koko ihmislajin. Jokainen meistä menee jollakin tapaa rikki, jos kuorma käy liian suureksi. Kukaan ei ole turvassa sairauksilta, köyhyydeltä, takaiskuilta. Kuitenkin myös vaikeuksissa kahlatessaan voi elää hyvää arkea ja nauttia asioista - etenkin jos saa asianmukaista tukea juuri oikeisiin kohtiin eivätkä lähi-ihmiset ala kartella. Takaiskut eivät ole tarttuva tauti eikä ihminen muutu kokonaan toiseksi, vaikka hänelle sattuu jotain dramaattista, joten meitä ei tarvitse kartella ja pelätä.

Televisiossa näytetään katastrofialueilta ja kaukaisista sodista enimmäkseen kuvia, joihin on mahdotonta eläytyä oman arkikokemuksen kautta. Tahtoisin nähdä myös alueiden arkipäivää. Miten ihmiset elävät, hoitavat lapsiaan, laittavat ruokaa, nukkuvat, heräävät, viettävät yhdessä aikaa, juttelevat. Kaukaiset katastrofien ja sotien ahdistamat ihmiset eivät oleellisesti poikkea meistä Pohjolan vaaleista haitekhulluista. Sokeeraavia kuvia pidetään turhan kovassa arvossa, usein paljon syvemmin vaikuttaa se, että voi eläytyä toisten elämään ja tunnistaa ihmisen, perin samanlaisen kuin sinä, minä tai Hentun Lissu.

PS. Uskon todellakin, että henkilökohtainen on jossain määrin poliittista. Esimerkiksi siitä syystä olen pitänyt Matti Vanhasen puheita hallituksen salaisesta työskentelystä järkyttävänä. Mielestäni vain avoimen keskustelun kautta päättäjät voivat saada tietoa siitä, miten heidän tekemänsä ratkaisut vaikuttavat henkilökohtaisella, eli todellisuuden tasolla. Syy Vanhasen salassapitohinkuun oli päivähoidon maksujärjestelmään liittynyt keskustelu, joten otan siitä esimerkin. On helppoa selittää, että erityisjärjestelyin taataan vaikkapa täyden päivähoidon maksuttomuus sitä tarvitsevalle. Käytännössä erityisjärjestelyt kuitenkin tarkoittavat lisääntynyttä byrokratiaa kuormitetuille kunnille ja käyttäjälle lääkärilausunto- ja hakemusrumbaa ja omien vaikeuksien retostelua ties kenelle, eli yksityisyyden suojan hapertumista jne. Jos siis on niin köyhä, ettei ole varaa ostaa mielin määrin hoitoa. Eikä tuon lääkärilausunnonkaan hankkimiseen niin köyhällä ole välttämättä varaa, se kun maksaa.

Toiset tullessaan tuovat voimaa ja valoa

Joskus oma mieliala ja tilanne sopivat loistavasti yhteen. Esimerkiksi eilen. Esikoisen haltiakummi Agnethan*) kanssa istuimme korvat auki konsertissa ja annoimme musiikin huuhdella päätä. Suurin piirtein jokainen kappale tuntui merkitsevän henkilökohtaisesti jotain juuri minulle ja nosti pinnalle tunteita, muistikuvia ja impressioita lapsuudesta nykyhetkeen. Huippua!

Viime aikoina olen enimmäkseen nauttinut hyvin abstraktista musiikista (kuten Bachista), mutta mikään ei korvaa hyvien sanojen yhdistymistä melodioihin ja antaumukselliseen bändisoitantaan. Levy lienee pakko ostaa. Hinputti.

*) Jos se edes on hänen oikea nimensä

Treffikutsu edelleen voimassa

Jos kuta hutsittaa nyt (vrt. ed. utelu), olkoon t-tullut moikkaamaan minua ja kuuntelemaan Laura Sippolaa sekä Heikki Saloa tänään Telakalle! Aion ensin hankkia ryhtiä julatespimpassa ja hurauttaa sitten fillariinilla ennen yhdeksää paikalle. Liput maksavat neljä euroa, eli eivät välttämättä syökse ihmistä talouskriisiin.

Mikäli arveluttaa tulla tapaamaan lukematta vammaispoliittista selontekoa alkupaloiksi, mainittakoon, että tavallisesti diskuteeraan kaikesta muusta livenä enemmän kuin vammaisteemoista. Puran nuo judeemit melkeinpä tänne ja vertaisporukoihin. Lupaan tosin jutella vammaisuuden teemoistakin tosi mieluusti, mikäli juttelutoveri haluaa.

Lisäys: meenkin tapaamaan kamua Telakalle jo just kohta. Punaisista housuista tunnistaa.

Seuraavaksi rullatuoliin sidotut potilaat esittävät rumban

Esikoinen vastasi tänään kysymykseeni täydellisesti! Ihmettelin autossa, missä hänen lakkinsa on ja hän viittoi "kotona". Koko asia meni niin luontevasti, että vasta illalla alkoi ylimääräinen, ihana lämpö sykkiä rinnassa, kun ilahduin perustavanlaatuisesta aluevaltauksesta. Toki poikanen on vastannut otatko maitoa vai vettä -tyyppisiin kysymyksiin ja haluatko leikata ruohoa -kysymys saa vastaukseksi heti innokkaan ruohonleikkuu-viittoman, mutta tämä oli taas jotain uutta, jota olin jo lakannut odottamasta. Olenpahan vain kaikki nämä vuodet esittänyt kysymyksiä ja harrastanut muutakin yksipuolista keskustelumeininkiä ajatellen, ettei siitä haittaakaan liene. Tälle nuorelle ihmiselle on syytäkin saada täsmäpuheterapeutti pian, koska pannussa on onkaa pienelle kylälle ja lisää polttoainetta tarvitaan ihan juuri!

Tosikoisella on aina ollut varsin viehättävä tapa pyöritellä hiuskiehkuraa sormissaan aina jännittävissä tilanteissa. Nyt, muutamaa takunselvittelyä myöhemmin, hän tuumasi, että opettelee olemaan pyörittämättä hiuksia. Ehdotin, että hän voi kokeilla otsatukan pyörittämistä, kun se on sen verran lyhyt, ettei mene takkuun. Tyttö kokeili, mutta tuumasi sen kutittavan. Tyttärelläni on oma-aloitteisia itsenparannusprojekteja! Toivottavasti hän puhuu niistä jatkossakin minulle, ettei hän keksi mitään yhtä pösilöitä juttuja kuin äitinsä aikoinaan. Sinänsä viattomasta ja söpöisestä asiasta aukeni itselleni pieni pandoralainen muistolipas, mutta istun sen päälle. Ei nyt jaxxa.

PS. Täydellisen hieno otsikko on pöllitty Tassun blogista. Kannattaa lukea koko juttu, kuten myös Tassulle linkattu Jenni-Juulian juttu. Kiireisille vinkiksi, että otsikon asiayhteys löytyy Tassun omasta kommentista alaspäin skrollaamalla. Hämmästyttävää, miten tiiviiseen tilaan joku pystyy lataamaan noin monta mokaa! Siihen ei eläin pysty.

Keharit rikoksen poluille?

Ihmisoikeusihmisten ja vammaisaktivistien lisäksi kaikkien muidenkin tavallisten kansalaisten kannattaa lukea Kynnys ry:n kannanoton kovat sanat. Kehitysvammalaitosten toimintaa ei pystytä valvomaan, mutta pakkokeinojen käyttöä kehitysvammahuollossa koskenut ihmisoikeusselvitys osoittaa yksiselitteisesti, että syytä valvontaan on. Heti.

Suosittelen myös tutustumista Syrjintä Suomessa 2006 -opukseen (.pdf). Siinä käsitellään syrjintää seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden, vammaisuuden, etnisyyden, uskonnon, kielen tai kansallisuuden sekä iän perusteella. Valaisevaa luettavaa, joka alkaa kutittaa barrikadihammasta vietävästi.

Tuli mieleeni, että ehkä vankiloita valvotaan paremmin kuin kehitysvammalaitoksia. Jos saisi lapsensa vankilan hoteisiin, olisi elämä edes himppusen turvatumpaa ja ihmisarvoisempaa? Vai pääsevätkö keharit vankilaan? Harmittavaa, että olemme läpeemme laillisuuden kyllästämiä, mitä nyt punaisia päin saatan kävellä joskus. Hmm. Rikoksen pitäisi olla semmoinen, jossa ihmisiä ei vahingoiteta. Jään miettimään asiaa, mutta en suosittele kenellekään hengityksen pidättämistä rikollispuuhiin ryhtymistämme odotellessa.

Sam pani kai kirveen mun otsaani

Huh, tositurismi on raskas laji! Kahden päivän sisään kolme polskintakertaa teemakylpylässä, yöpyminen ja syömiset (kotona allergiajutut ovat täysin automatisoituneet, paitsi kun tehdään kokeiluja, mutta reissussa sen huomaa, miten hankalaa moniallergisuus edelleen on) oudoissa paikoissa sekä täysi visiitti Muumimaailmaan tuntuvat kaikissa lihaksissa ja etenkin aivoissa. Lasten ehdoilla suunniteltu ja toteutettu retki oli joka tapauksessa suksee, mutta nyt en enää vanno ikuista raittiutta.

Ikävä kyllä kirveellä otsaan iski heti kotona uutinen, jonka mukaan Ylisen keskusvank laitoksess KUNTOUTUSkeskuksessa hoitaja on ilmeisesti murhannut kaksi kehitysvammaista asukasta (mtv3) (lisäys: tässä Hämeen sanomien uutinen). Muutenkin olen kuullut liian paljon karmivia juttuja Yliseltä eikä se välttämättä ole edes ongelmallisin eri tavoin vammaisten ihmisten asumispalvelujen tuottaja.

Kehitysvammaisten tukiliitto ottaa aikalematta kantaa asiaan tiedotteessaan ja kiitokset Kynnys ry:n Kalle Könkkölälle ja Jukka Kumpuvuorelle näistä sanoista, joita toivon kaikkien Suomea luksusluokan hyvinvointivaltioksi*) kuvittelevien kuulevan:

Ongelma on laaja, meno vammaisten laitoksissa on käymässä yhä hurjemmaksi. Pakkokeinoja käytetään perusteettomasti ja vammaisten ihmisoikeuksia poljetaan räikeästi. Niin kauan, kun valvontaa ei ole, ei ole luottamusta.

Ikävä kyllä Kumpuvuoren ja Könkkölän viestiä tukevat useat kuulemani anekdootit.

Meidän vammaisten ja etenkin kommunikaatiovammaisten lasten vanhempien pitää yrittää pysyä hengissä päivän verran pidempään kuin oma lapsi, koska emme halua heidän joutuvan kärsimään laitostettuina, mielivaltaisesti rangaistuina ja lääkittyinä kasveina näteillä nimillä koristelluissa villeissä, valvomattomissa vankiloissa. Pakkolaitostamistako varten me kuntoutamme näitä lapsia, vai puretaanko tällä perusteella kuntoutuksetkin? Kun ei niistä kumminkaan tule tossua kummempia koskaan?

Vammaiset ihmiset ovat ihan yhtä paljon ihmisiä kuin vammattomatkin ihmiset. Myös ne, joilla ei ole paljon kommunikaatiokeinoja. Myös ne, jotka ovat isoja ja rumia ja pitävät kummaa ääntä. Ihmisillä on tarpeita, oikeuksia ja ihmisarvo. Ihmisillä on annettavaa, kun on joku, joka osaa vastaanottaa.

*) Jyrki Kataisen mielestä Suomi on luksusluokan hyvinvointivaltio.

Zoppaa metrokeksin kanssa

On aina ilo nähdä intomielistä ja pätevää shoppinkia, etenkin kun itselläni on kyseisessä taidossa puutetta. Intomieli ja pätevyys nimittäin tarttuvat, kuten myös tänään SP:n kanssa sain todeta. (Mieheni lienee metrokeksahtava. Hän osti mm. hennonlilan tummempililaraitaisen paidan, joka sopii hänen väritykseensä. Häntä myös palvellaan hiki ottassa, toisin kuin minua.) Äidyin ostamaan alerekistä liituraitahameen (!) ja normirekistä kaksi oivallista valkoista paitaa. Jokainen tietää, että naisella on oltava istuvia valkoisia paitoja kaapissaan, koska valkoisen paidan voi aina kiskaista päälle, jos ei keksi muuta. Suosittelen toki myös jonkinlaista alaosaa paidan lisäksi, esim. housuja tai hametta. Löysin itselleni räävittömään alehintaan myös paloautonpunaisen poplarin, jossa on komeat napit. Vaatteiden puolesta syksy saa tulla.

Olen hyvin hyvällä tuulella, sillä juuri kesken järisyttävän suklaakakkukahvituksen soi puhelin ja siellä kevan puheterapeutti kertoi, että Esikoinen saa sittenkin autismia tajuavan puheterapeutin jopa jo syyskuussa! Hurlaa!

PS. Paita tarkoittaa sellaista ohuesta, yleensä runsaasti puuvillaa sisältävästä kankaasta valmistettua napillista, kauluksellista ja kalvosimellista pukinetta.

Neljän päivän kesäloma

Kuten kuvasta näkyy, tunnelmat kirkastuvat koko ajan. Tuntuu kesälomalta, mikä tällä kertaa on vain positiivista.

SP ja minä olemme Huonoja Vanhempia (TM), sillä lapset ovat tällä viikolla kaksi päivää hoidossa, vaikka meistä kumpikaan ei ole töissä! Tänään on ollut ihmeellistä. Veimme lapset aamupalalle paikkoihinsa ja palasimme vaasojen tehtaanmyymälän kautta kotiin keittämään muhkeat aamukahvit. Nautimme ne kaikessa rauhassa lehteä lukien. (Onneksi lehdessä on sekä A- että B-osa.) Peseskelimme pyykkiä ja SP kävi treenaamassa. Lounastimme Ragulla ja pasteerailimme Tammelantorillakin. Eikä siinäkään kaikki, sillä hurvailimme myös kahdestaan kaupassa ja kirjastossa! Sitten olikin jo ikävä mukuloita, jotka, kas vain, sai helposti mukaan hoitopaikoistaan. Liki kahdeksan tuntia aikuisten lomavalintojen tekoa tiedossa myös huomenna! Tuntuu hulvattomalta.

Vaihtelussa on taikaa, sillä yhden tai kahden ihmisen taloudessa mokoma ei tuntunut mitenkään ihmeellisen ihanalta, tavalliselta vain. Arvioin, että saan tiivistemuodossa parista päivästä sen ilon, joka a.e.l. tuli ehkä puolen vuoden rennon itsekeskeisistä aamukahveista.

HuVa (TM) -tyylin mukaisesti korvaamme kahden lomahoitopäivän tuottaman isä ja äiti -deprivaation syyllisyydentuntoisella rahantörsyyllä: matkaamme vuorokaudeksi teemakylpylä-hotelliin ja pärskeistä noustuamme vietämme päivän Muumimaailmassa (jossa tunnetaan vammaisen henkilön avustajan sisäänpääsyn ilmaisuus, minkä varmistin illuusioni menettäneenä etukäteen). Lehdistä olen oppinut, että nykyajan vanhemmat tunkevat mukulansa täyteen ostettuja elämyksiä, mikäli ovat evänneet kylminä uraohjuksina pullanleivonnan ja marjankeruun sävyttämän aidon läsnäolonsa. Sellainen on epäilyttävää toimintaa. Ei silloin vain ollut mitään Muumimaailmoja, kun minä olin pieni.

***
Varauma: Minä ja kustannustoimittajani sanoudumme irti kaikista kasvatusaiheisista manifesteista, joita tästä tekstistä joku voi lukea rivien välistä. Tekstin yleisempi sanoma, jos sellaisen haluaa välttämättä nähdä, on se, että kyllästyttää nykyajan vanhempien yksisilmäinen dissaus. Mediassa hokemalla hoetaan jotain mutu-tason asioita, kunnes niistä tulee yleisissä mielikuvissa suorastaan faktoja.

Nykyään tehdään samanlaisia asioita ja erilaisia asioita kuin edellisen sukupolven aikaan eikä se tarkoita, että nyt olisi huonommin tai paremmin kuin aiemmin. On erilaista. Tähän mennessä ei ole ollut mitään hyvän vanhemmuuden kulta-aikaa, valitettavasti, mutta yrittäkäämme oppia edellisten sukupolvien virheistä ja omistamme myös, niin ehkä meidän lapsemme osaavat taas vähän paremmin.

***
Seuraavaksi varmaan vihdoin saamme aikaiseksi järjestää aikuisten vapaaillankin lähitulevaisuudessa! Vaikka vastahan me puoli vuotta sitten olimme kaksin syömässä ravintolapäivällistä, tai jotain. Kohta meidän raasut eivät enää tunnista vanhempiaan, vaikka tyrkyttäisimme puoliväkisellä jätskitötteröitä ja hampurilaisaterioita mielistelevä kaverihymy naamalla!

Kolme varttia hulluutta, kiitos

Nyt on todistettu, että olen hullu. Ensinnäkin odotin koko iltapäivän kärsimättömästi, että pääsen tekemään puolentoista tunnin treenin. Ensimmäiset kolme varttia sisäpyöräilyä ja toinen mokoma jumppapalloilua. Toisekseen liikutuin hikirehkiessäni esimerkiksi kappaleista Don't Worry, Be Happy sekä Teuvo, maanteiden kuningas. (Onneksi en kuitenkaan palloiluun sopivasta Irwinin Poing, poing, poingista. Jossain täytyy kulkea rajan.) Kolmanneksi olen hyvin onnellinen hikitreenin jälkeen marja-äijä-rahkakippo kourassani, matkalla saunaan, jossa kolme nakkista jo kylpee. Jos joku ei arvannut, tämä on hyvin miellyttävää hulluutta verrattuna tuohon rekalla lyttyyn -ahdistukseen.

Isoin ongelma juuri nyt on se, että hihaton treenipaita on ylivoimainen sisäfillaroinnissa, mutta näyttää näillä tursakkeilla vähän turhan irstaalta, etenkin kun fillaroinnin jälkeenkin tekee vielä jotain kirkkaasti valaistussa salissa. Siis voi daa! Muuten ei väliä, mutta kun joutuu itsekin katsomaan itseään peilivuorauksen keskellä palloillessaan.

Jos ei tämän setin jälkeen uni tule iltasella, joudun prskele valvomaan. Kehtaisiko lainata Esikoisen melatoniinipurkista? Toisten lääkkeiden syöminen on hyvin tuhmaa. Toisaalta SP on rouskuttanut melkein kaikki Sirdaludini ja perheiden ylväitä perinteitä on panna vahinko kiertämään (enkä nyt puhu siitä ikivanhasta karusellivitsistä).

Sitä samaa sitkeää minoraa

Ääähhhhh. Eilen luulin jo tilanteen kohentuneen, mutta ahdistus teki paluun mielen esiintymislavalle upeine uusine koreografioineen. Voisiko joku asiasta vastuussa oleva taho tehdä jotain? Ai miten niin itse olen vastuussa?

En pidä olosta, joka tulee oksatsepaamista, mutta tietenkin siihen pitää tarttua ennen kuin itsetuho alkaa tuntua ratkaisulta. Tai no, se on liian kaukainen piste, koska se lakkasi olemasta vaihtoehto vuonna 1998, joka sattumoisin on se vuosi, kun jalkapallon MM-kisat pidettiin Ranskassa ja sitten eräs karhumainen poikavauva syntyi maailmaan. Mikähän olikaan se kappale, jota soitettiin paljon kisatelevisioinnin yhteydessä? Siinä hoettiin sambaa ja soitettiin jollain töötöttimellä tarttuvaa melodiaa. Eilen sisäfillaritunnilla se soi ja minua itketti. Googlen mukaan kisojen virallinen laulu oli Ricky Martinia! Toivottavasti muistini ei ole niin hapertunut, että alan porata väärän laulun tahdissa.

Oli hienoa tulla äidiksi, vaikka se Esikoisen kohdalla oli extremeurheilua alusta lähtien. Kaksi muuta elämäni miestä oli samoihin aikoihin kuolemaisillaan ja toinen sitten kuolikin. Voin helposti palauttaa mieleeni sairaalavuoteeseen joutuneen kumman hauraan ja yhtäkkiä vanhentuneen ihmisen, jonka katseeseen ja puheeseen vain välillä palasi tuttu, terävä, syvällinen läsnäolo ja viisaus.

***

Valitin lääkintävastaavalle sitkeää takaraivosärkyä ja hän väittää, että sellainen johtuu yleensä lihasjännityksistä. Pätevää, minulla on lähes virallinen suositus ottaa illalla Sirdaludia, joka toivon mukaan antaa untakin! Nukahtamislääkettä en haluaisi kokeilla, koska se viimeksi petti. Voi olla, että tulee surkean turvaton olo, mikäli tuo taikapilleri jättää toimimatta toisen kerran peräkkäin. (Mutkaista, mutta kipeän totta.) Annan siis veden virrata Tammerkoskessa (mikäli sitä ei ole kuivattu) vielä hetken aikaa ennen kuin otan shrinkkipillereitä. Jotain outoa tyydytystä siitäkin saa, vaikka minusta on tyhmää olla ottamatta lääkettä, jos se todennäköisesti auttaa ratkaisevasti enemmän kuin haittaa, olipa se shrinkkilästä tai ei.

Yritän keksiä jotain kiinnostavampaa kirjoitettavaa lähitulevaisuudessa, etten pitkästy kuoliaaksi. Täällä kotona olen korvaamaton, tuhkauurnassa en niinkään.

Päivän sitaatti

Aamulehti uutisoi tänään (A6) kansainvälisestä pyöräilyhistorian konferenssista ja siteeraa puhuja Keizo Kobayashia:

Suhteeni polkupyöräilyyn ei ole yksinkertainen. Se on halpa tapa matkustaa, mutta minulle se on ennen kaikkea syvän onnellisuuden lähde. Pyöräillessäni olen vapaa.

Päivän lehteä lukiessa tunnelmat yleensä tuppaavat muuttumaan asteittain synkemmiksi, joten oli suloista ja virkistävää kohdata paperilla tuntematon japanilainen mies, joka täräyttää suoraan, miltä minusta on viisivuotiaasta*) lähtien tuntunut.

Ennen lapsia ajoin kesät talvet ja nyt aion palata tuohon hyväksi koettuun tapaan. Aikuisena en ole edes kaatuillut (lapsena senkin edestä, katsokaa vaikka polviani) kuin korkeintaan jäisellä ilmalla uskollista ratsua taluttaessani. Nyt aion hankkia kunnon talvirenkaat. Mitenkähän järjestäisi sen, ettei fillari joudu harjoittelukoulun edustalla ilkivallan kohteeksi? Muskeleita pullistellen, suojelurahoja maksellen, vai sinisilmäisellä luottamuksella maailman hyvyyteen?

*) Muistaakseni opin silloin ajamaan itse. Tosin äidin tarakallakin oli huimaa. Naapurin tytöt opettivat fillarointia näyttämällä, kato nyt, näin se menee, mutta en ihan sillä oppinut. Itse se piti hoksata ja todeta, että fillarilla ajamisen osaa kuin fillarilla ajamisen kerran opittuaan.

PS. Kuvaa napsauttamalla pääsee näkemään koko animaation. En kestänyt katsella nytkähtelyä, joten otin tuommoisen staattisen version. Aistit ovat edelleen kierroksilla, vaikka olen hoitanut niitä sisäpyöräilyllä ja lihaskuntohumpalla.

I've been doing Elvis for 35 years - I'm the best

Ihailemani Ally-rokkipimatsu mätkäisi minuakin rokkaava blogibeibi -merkillä, joten tuossahan se palkissa pönöttää. Kaivoin tosin omin lupineni netin uumenista hieman terävämmän version. Lupasin elvistellä sillä, mutta samoin tein mieleeni tuli paljon parempiakin elvistelijöitä, joita olen nähnyt All Shook Up -nimisessä taideteoksessa. Se on Sledge Hammerin ensimmäisen tuotantokauden jaksoja. Huomasin (vihdoin), että kaikki Sledget saa nyt Amazonasin nettimetsästä! Ahdistus loittonee jälleen metrin verran etäämmäs. Muistan iäisesti, miten hellyydellä vaalittu Elvis-jakso tuhoutui, kun kaveri pöräytti vahingossa viiniä videokasetin päälle. DVDeekkösilleni ei käy niin, koska olen iäisesti raivoraitis tai jotain sinne päin*).

Soisin, että Tosikko ottaisi rokkimerkin omakseen, mm. siksi, että olen tanssinut hänen lähistöllään ja todennut omin aistein, että rokkauksesta ei ole puutetta. Mieluusti lykkäisin Varapygmillekin lätkän, mutta hänellä saattaa olla sukupuolirajoitteita. Päivitystahtiaan kirittänyt Kuuluttaja nyt ainakin rokkaa ja rollaa.

*) Oh demon alcohol / Sad memories I cannot recall, kuten Daviesin Reiska laulaa.

Yö jo sulle suojan antaa. Hae lakkaa satamasta!

Uni on tapetilla, joten Kaisan inspiroimana aloin miettiä perhepetin ihmeitä. Kun Esikoinen syntyi 1998, pidin selvyytenä sitä, että hän on vierihoidossa. Lapsivuodeosastolla yritin hoitajan kannustuksesta ottaa torkkuja iltapäivällä niin, että vauva oli hoitajien silmien alla kansliassa, mutta totesin, etten saanut lainkaan nukuttua, koska joka soluni kurottautui aistimaan, onko vastasyntyneellä kaikki hyvin. (Huom. kaikilla atavistinen osasto tmv. ei toimi näin, mutta aika monella toimii.) Koska minulla tuoreena äitinä oli kaksi ydintavoitetta: saada unta ja tuottaa maitoa, perhepeti oli itsestäänselvyys. Kun juttelin äitini kanssa (seitsemän lapsen imetyskokemus), sain kuulla hänenkin nukkuneen vauvan kanssa, ettei yösyöttöjä varten tarvitse edes herätä. Ja tällaisia meistä sitten tuli.

Kokemukseni mukaan perhepeti helpottaa suuresti pikkulapsiperheen elämää johonkin pisteeseen asti. Sitten alkaa tuntua ahtaalta, ainakin meillä päin. Meillä oli ns. sivuvaunu, eli kyljestään isoon vuoteeseen kiinnitetty pinnasänky, josta yksi laita oli poistettu. Monesti nostin vauvan takaisin osastoonsa syötön jälkeen, mutta vielä useammin nukahdimme syötön yhteydessä niille sijoillemme. Kun porukkaan lisätään myös eräs Esikoinen, jolla on muskeleita ja raajoja kolmen edestä ja hänen varapygminkokoinen isänsä, selkä usein tykkäsi kyttyrää kipeytyi aika tavalla. Esikoinen on aika ajoin nukkunut itsekseen (kuten nyt, hurlaa), mutta hän selvästi hyötyisi samassa huoneessa unihengittävästä ihmisestä. Lisäksi hän tuntuu kaipaavan läheisyyttä enemmän kuin päiväseltään tulee vaihdetuksi. Jälkimmäisen voimme järjestää, vaikka pikkusysteri tuleekin heti väliin änkeämään. Vaan pitäisiköhän kokeilla hengitys-äänitallennetta? Melko hassu ajatus, mutta saattaisi toimia, tosin tuskin yhtä hyvin kuin elävä ihminen. Tällä hetkellä iltarituaalit, pimennysverhot ja melatoniini tuntuvat onneksi riittävän.

Tosikoinen nukkuu nyt mieluusti omassa huoneessaan unikaveriensa kanssa, kunhan saa illalla kuulla pitkän iltasadun ja jutella sen päälle sekä lopuksi kölliä hiljaisuudessa aikuisen lähellä. Hän myös tietää, että joku tulee, kun huutelee. Nyt, kun päiväkoti alkoi isojen ryhmässä, huutelua tyttären huoneesta on kuulunut enemmänkin, joten olen myös kantanut hänet meidän väliimme koisimaan. Tyttö siinä menettelisi ihan hyvin, mutta ne kaikki kaverit! Välillä olen iltasella ollut kovin kärsimätön tytön kanssa, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani. Kun Tosikoinen sanoo: äiti ole vielä kaverina, en enää vastaa: Okei, olen vielä hetken, vaan: Olen niin kauan kuin haluat. Se rauhoittaa meidät molemmat. Lopulta tytär haluaa vaihtaa hyvänyönpusut ja jäädä rauhassa uinahtamaan. Esikoinen on opettanut minulle, että kaikki siirtymät voivat olla vaikeita ja herkkiä paikkoja enkä ihmettele, jos siirtymä valveilta uneen on iso juttu pienelle ihmiselle.

Jossain vaiheessa varmaankin tytär haluaa ehdottomasti isänsä kaveriksi iltarutiineihin. Glup. Esikoisenkin iltahommelit ovat huippuja, mutta olen lähestulkoon addiktoitunut Tosikoisen kanssa käytyihin iltakeskusteluihin.

Lasten unitilanne on siis ihan hyvä, mutta susi on syönyt oman nukkumistaitoni. Ensimmäistä kertaa ikinä nukahtamislääkekään ei toimi. Kyseessä ei voi olla tottuminen, koska taukoa on ollut pitkästi. Seuraavaksi voisin kokeilla lueskelua ja rauhallisesti ottamista ja vaikka Conanin*) katselua, jottei tule valvomispaniikkia. Sehän tunnetusti posauttaa ilmoille loputkin unensaannin mahdollisuudet, jolloin voin kehittää valvomispaniikkipaniikin jne.

Ahdistustilannekatsaus: Eilisen postauksen kommentit toivat kasapäin hyvää mieltä. Kannattaa lukea! Pidän blogiani hyvin onnekkaana kommentoijien suhteen, mistä kiitos ja ylistys. Mieltä kohensi myös eilinen julatespimppa, jossa sain jopa hikeä pintaan, pelkästä syvien lihasten pinnistelystä ja oikeaoppisesta hengityksestä! Ehkä tuo tietoinen rutistelu helpottaa ahdituskramppeja? Nyt ei tunnu yhtä tiuhaan pahalta. Aion kyllä taas kerran jutella lääkkeistä shrinkki-pinkin kanssa. Yhtä rimpuilua tämä, mutta milloinkas toipuminen olisi ollut yhtäkkiä tuosta vain selvä, vaikka oltaisiin tultu kilometrikaupalla parempaan päin. Onneksi perhe tukee ja minulla on kotitontulle viehättävä pyyntö, joka tarvittaessa päivitetään uhkavaatimukseksi: edelleenkään ei mitään perhekriisejä, kiitos.

*) Olen muuten katkera Subbuteotelevisiolle, että tuikkasivat sen oksettavan Sinä-ohjelman ennen Conania. Ei voi katsoa. Jään siis ilman Conan-iltasatua, mistä ehkä unipulmat johtuvatkin. TV on taas kaiken syynä.

Partaäijä olohuoneessa

Nyt, kun olen tyhjentänyt perveen avustuksella jo kaksi kilon tonkkaa, kysyn painokkaasti: Missä olet ollut, Partaäijä, kaikki nämä kaipuuntäytteiset vuodet? Vasta Osmo Poliitti, tuo kaikkien pygmien varamies, esitteli sinut blogissaan siten, että minäkin tajusin. Tähän mennessä olen tehnyt ihastuttavassa seurassasi rahkaa, tzatzikia ja pastakastiketta eikä loppua näy. Myös mieheni on hempeentynyt sinuun. Kymmenen rasvaprosenttia saattaa olla paljon jugurtilta, mutta vähän kerman, smetanan tai ranskankerman vastineelta.

Pikku rahkahiukopala tehdään siten, että otetaan ämpäri ja kaadetaan sinne puoli kiloa rahkaa ja hyvänen lortti äijää (esmes noin 250 g). Sekoitetaan joukkoon 1 dl sokeria (tai makeutusta, tai puolet ja puolet, kuten itse teen) ja pari tl vaniljasokeria (vanilja- ei vanilliini). Kaadetaan päälle pussi mustikoita ja pussi vadelmia pakastimesta. Sekoitetaan ja nautitaan.

***
Partaäijästä huolimatta ahdistus ei ota laantuakseen, kuudetta päivää mennään tällä erää. Lapset aloittivat jälleen hoitohommelinsa ja minä kävin kampaajalla, maksoin kasan laskuja, tarkastelin intopiinä tulevan talven opintoja (paljon, mutta kiinnostavaa ja relevanttia) ja nukuin parit päiväunet. Silti alasin lepää rinnan päällä harva se tovi. Partaäijä on sikälikin loistavaa kamaa, että siedän sitä täysin. Aistit ovat olleet tällä ahdistuskierroksella yliherkillä. Jopa tuo yleensä niin ihana ääni, joku muu tyhjentää astianpesukonetta, kävi sietämättömäksi. Pyysin pariin kertaan SP:tä lopettamaan ja lupasin itse tyhjentää koneen, mutta hän oli niin meiningissä, ettei kuullut. En jäänyt jäkittämään, vaan menin eri huoneeseen. Kolinaa sietää paremmin, kun saa itse kontrolloida sitä.

Monesti ihmisten on vaikeaa hahmottaa, että toiset ihan todellakin aistivat eri tavalla kuin he itse (huom. en nyt puhu SP:stä ja astioista). Kuitenkin jokaisella meistä on täysin yksilöllinen aistiprofiili. Jokainen aistikanava on erilainen, niissä on erilaisia taajuuksia ja näillä taajuuksilla voi olla yli- tai aliherkkyyttä, jo yhden aistin alueella. Lisäksi merkittävä osa aistimuksista on useamman eri aistikanavan yhteistyönä vastaanottamaa. Itse kukin tarkastelee samaa maailmaa, mutta jokainen oman uniikin, mutkikkaan aistivälineistönsä kautta. Päälle vielä kulttuuriset ja kasvatukselliset vaikutukset, joiden kautta aisti-informaatio suodattuu, niin aikamoinen soppa on valmis.

Se valheellinen väite, ettei makuasioista voi kiistellä, perustuu ehkä tähän melko perustavanlaatuiseen ilmiöön. Olemme makuasioissa kaikki oikeassa, koska aistimuksemme ovat erilaisia eikä yksi voi sanoa toisen puolesta, mikä on hyvää. Aion tosin edelleen yrittää.

Ihme, että ymmärrämme toisiamme edes näin hyvin! Ne ymmärtävät osuvimmin, jotka osaavat tuottaa ja vastaanottaa kommunikaatiota hyvin ja suhtautua omiin ennakkokäsityksiinsä terveen epäluuloisesti. Loput räpeltävät sinne päin.

PS. Hakusana autismi on tässä porinassa mukana, koska aistit ovat autismin ymmärtämisen kannalta ydinasioita.