skip to main |
skip to sidebar
Muutimme vuosi sitten. Olen onnellinen, että venytimme itsemme kyseiseen suoritukseen, vaikka olimme väsyneitä jo valmiiksi. Hervannan sievä ja näpsä rivitaloasunto tuntui nukkekodilta (enkä nyt viittaa Ibseniin), pahvikulissilta. Kaipasin uusia maisemia ja parempia reittejä. Vaikka muuttamisella oli monet hintansa Esikoisen sopeutumisvaikeuksista Tosikoisen riipaisevan päiväkodinvaihdoksen kautta remppa-angsteihin, uskon, että muutkin kuin minä jäävät tässä voiton puolelle.
30-vuotispäivän jälkeen olen kaikissa ratkaisuissa joutunut miettimään hyvin konservatiivisesti jokaista liikahdusta. Jaksanko? Tuoko tämä enemmän hyvää kuin vie voimia? Parisuhteen jatkaminen, työpaikka ja opiskelut, Tosikoisen kutsuminen perheeseemme ovat olleet ilmeisiä syvällisen puntaroinnin paikkoja, mutta myös pienissä asioissa joudun miettimään. Sama juttu kuin opiskelijabudjetilla kaupassa. Joutuu miettimään tarkkaan, ostaako kunnolliset, kestävät ja hintavat, hyvät kengät vai halvat reuhkat. Onko varaa viisi penniä kalliimpaan ja pari siivua pienempään leipään, vai ostaako sittenkin hiivaa ja jauhoja, vaikka leipominen vie aikaa ja sähköä?
Jos sijoitan äiti-tytäraikaa tunnin nukkumiseen tai jumppaan, joudunko maksamaan sen esimerkiksi iltatoimien vaikeudessa ja miten päin yhtälö on väsyttävämpi pitkällä tähtäyksellä? Jos nyt teen homman loppuun ihan nopeasti, kun Esikoinen tulee koulusta ja palaan kotiutumiskuvioihin myöhemmin, pystymmekö enää käymään kaikkea läpi? Onko tilaisuus kommunikaatioon ja kontaktiin menetetty siltä iltapäivältä kokonaan, kun huomioimuri-pikkusisko tulee kotiin? Tuleeko tästä taas yksi musta helmi Esikoisen epäonnistuneiden kontaktiyritysten ketjuun? Vai onko sittenkin parempi saada akuutti homma pois mielen päältä, että voin kunnolla keskittyä Esikoisen asioihin?
Samantapaisia yhtälöitä joutuu tietysti jokainen ratkomaan jossain määrin jatkuvasti, mutta koen, että nykytilanteessa seuraamukset huonoista ratkaisuista ovat kovempia kuin koskaan aiemmin. Kun voimia elikkäs elämän valuuttaa on kovin vähän, voi olla, että huonosta ratkaisusta maksettavaa hintaa ei kerta kaikkiaan löydy pussin pohjalta. Tästä tilanne lähtee helposti pahenemaan eikä konkurssiin ole pitkä matka. Se taas ei ole vaihtoehto, koska lapset tarvitsevat isää ja äitiä, eivät kahta loppuunkulunutta ihmisraiskaa.
Tällä erää olen joka tapauksessa iloinen isoista ratkaisuista. Haluan olla juurikin tällä kokoonpanolla tässä asuinpaikassa ja opiskella juuri tätä hankalaa alaa. Jos pankista saisi voimia, ottaisin juuri nyt kulutusluottoa, jotta jaksaisin ratkaista myös juoksevia asioita viisaasti. Toisaalta, milloin maksaisin takaisin?
Tällä postauksella osallistun myös blogeja kiertäneeseen ikkunanäkymävillitykseen kuvalla Rakastuneet fillarit punaisena hehkuvan villiviinin alla.
Selailin tuossa jo intopiinä Tampereen päivän kohteita, minne mennä Tosikoisen kanssa sillä välin, kun Esikoinen on lauantain harrastusputkessaan (erityisuimakoulu ja -ratsastus). Sitten kaikki päsähti palasiksi, kun E. ei kestänyt sitä, että oli Tosikoisen vuoro käydä isän kanssa kaupassa. Ilmeisesti hän on kokenut itselleen kuuluvan ikiaikaisen oikeuden lauantairuokakauppailuun isän kanssa ja nyt meni koko elämä kaaokseen. Poika raapi itseään ja yritti raapia ja läimiä myös minua ja isäänsä sekä käydä pikkusiskon kimppuun. Muuten pysyin olosuhteisiin nähden pyhimysmäisen rauhallisena (estäen tehokkaasti ihmisten vahingoittamisen) paitsi sitten, kun pikkusisko joutui tulilinjalle. Nopeasti ja kivuttomasti siirsin pojan etäälle tytöstä ja taisin huutaa aika kovaa ja epäergonomisesti, sillä kurkku on edelleen kipeänä.
Kun tilanne rauhoittui, totesin yhtäkkiä kaikkien voimien valuneen viemäristä alas. Hyvä kun itse en hulahtanut perässä maanalaisen putkiston pimeyteen lillumaan jätösten joukkoon. Jollain autopilotilla sentään raapaisimme lounasta lapsille. SP:n kanssa valittelimme apaattisina toisillemme, miten yhtäkkiä fiilis romahti täydellisesti ja viehko syyspäivä muuttui mustaksi. Uimakoulu jäi sekoilun takia väliin, mutta toivon mukaan miekkoset venyvät ratsastukseen asti. Monipuolinen fyysinen rasitus tasapainottaa poikaa.
Strukturointi on siis yksi suunta sekoamisen vähentämiseksi. Kaikkea pitää nyt jäsentää, piirtää, kuvittaa, laulaa, viittoa, morsettaa entistä tarmokkaammin. Nyt kaaos syntyi siitä, että odotukset poikkesivat liikaa tapahtumista. Autisteilla tämä voi olla äärimmäisen jäykkää, eli odotusten rakentumiseen pitää kiinnittää hirveästi huomiota, jottei maailma mene mäsäksi, kun joka piiru ei kuitenkaan voi oikeassa maailmassa toteutua viimeisen päälle niin kuin mielikuvissa. Asiaa ei helpota se, ettei toinen pysty kertomaan odotuksistaan. Tapahtumia pitää aikuisjohtoisesti kelata kelaamistaan kuvien ja viittomien kera, jotta väärinkäsitysten mahdollisuudet saadaan kutistettua.
Toinen suunta on tietysti kommunikointi. Sitten joskus, kun KELA saa aikaiseksi päätöksensä, joka toivottavasti on suotuisa kuntoutukselle, saamme kaiketi apua autismiin erikoistuneelta kommunikaatioterapeutilta. Emme voi jäädä odottamaan sitä, vaan kirjoitan sanoja, äännän ja sormitan niitä lapsen kanssa. Tartun aina kiinnostaviin sanoihin ja asioihin, jotka motivoivat lasta kärsivällisesti yrittämään sitä vaikeinta: puhumista. Tosikoinen pitää opettaa antamaan rauha tietokonetyöskentelylle tai on järjestettävä kahdenkeskistä aikaa, jotta myös kirjoittamista voidaan harjoitella.
Kolmas ilmeisen välttämätön suunta on se, että rajoja pitää vääntää rautalangasta. Väkivalta ei ole hyväksyttävää itseä, läheisiä tai ketään tai mitään muitakaan elollisia olentoja kohtaan. On hyväksyttävää mätkiä tyynyjä, jumppapalloja, patjaa... Yritän löytää hyviä fyysisen tunteiden purkamisen kohteita. Pitkällä tähtäyksellä meidän on löydettävä keinoja opettaa pojalle, millaisia rajoja ihmisten välissä on. Mitä hän saa tehdä muille ja - yhtä tärkeä asia - mitä hänelle saa tehdä. Vammaiset ihmiset ovat tiettävästi varsin suosittuja kohteita esimerkiksi raiskauksille ja muulle seksuaaliselle väärinkäytölle.
Näissä piristävissä tunnelmissa siirryn sohvalle lepäämään ja katsomaan Tosikoisen kanssa jotain leffaa. Ehkä huomenna jaksamme mennä kaupungille hulinoitsemaan? Tai iltapäivällä leikkipuistoon. Tai edes illalla sohvalta sänkyyn.
Tosikoiselle on tärkeää saada painaa jalankulkuvalojen ohjausnappia, jos niitä on risteyksessä tarjolla. Täkäläisissä vempeleissä on usein kolme symbolia: ihminen, kädenkuva ja ylimpänä pyörylä, johon kädenkuvan sormi osoittaa. Eräät kävyt luulevat, että vain pyörylää painamalla saa tilatuksi vihreän valon (Siihen se opastava sormikin osoittaa!) ja yrittävät jopa opastaa jälkeläisiään tämmöiseen toimintaan. Onneksi Tosikoinen on niin nopea, että ehti painaa käden kohdalta ennen ohjauksen vastaanottamista. Valon tilaus toimi niinkin ja oli paljon mukavampaa, kun sai kurottaa viisi senttiä alemmas. Sitä seuraavalla kerralla en käynyt neuvomaan, kun hän painoi ihmisen kohdalta. Sekin toimi.
Liikennevalojen tilailu ei liene kuolemanvakava asia, mutta tässä piirtyy mukavasti eräs periaate. Kokeneen kalkkiksen pitää muistaa olla ohjaamatta liikaa ja opettamatta turhaan luutuneita ja liian suppeita näkemyksiä seuraavalle sukupolvelle.
Tutkimalla ja kokeilemalla oppii parhaiten ja voi löytää sopivimmat toimintatavat! Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän pitää hillua lähellä ja varmistaa, että tutkiminen ja kokeileminen sujuvat turvallisesti ja järjellisesti. Pitää kumminkin tsekata toimintaansa tiuhaan, ettei yritä kangistaa lapsiparkoja kalkkiksen omiin, pölyisiin kaavoihin. Luokoot omat, sopivat kaavansa itse! Tämä viesti kulkekoon sisäisessä postissani myös nimimerkille Tuleva Ope.
3.10. eli ensi keskiviikkona kello 17.30 Klingendahlissa on Tampereen seudun Asperger- ja autismiyhdistys TSAU! ry:n syyskokous. Siellä valitaan ensi vuoden hallitus puheenjohtajineen. Tulkaa sinne, kiinnostuneet! Bonuksena Tampereen kaupungin alle 18-vuotiaiden autistien perheiden tukemiseen tarkoitettu projekti esittäytyy 18.30 alkaen.
Jostain syystä monet autismin kirjolla olevat ihmiset tai heidän läheisensä eivät ole parhaassa mahdollisessa asemassa lähteä aktiiviseen yhdistystoimintaan. Tässä yhdistyksessä ei ole mitään sikariporrasta, vaan toimijat ovat ihan niitä samoja diagnosoituja tai autististen ihmisten läheisiä kuin jäsenetkin enimmäkseen. Kynnys tulla mukaan on siis matala!
Tarvis yhdistyksemme kaltaiselle autismin kirjon vaikuttajalle on polttava Tampereen seudulla. Liitolla ei ole täällä päinkään yhtään työntekijää. Lisäksi erinäisistä syistä Pirkanmaalla autismin olemassaoloon on heräilty paljon hitaammin kuin monissa muissa sairaanhoitopiireissä. Meidän seudullamme ollaan siis kovasti sellaisen tahon tarpeessa, joka voisi kaivaa tiedot kaikista autismipalveluista ja edistää uusia palveluja. Joka voisi luoda autismiosaajien verkostoja, tiedottaa ja etsiä tietoja. Joka kävisi paasaamassa ja vaatimassa, tiedottamassa ja kouluttamassa. Joka vastaisi puhelimeen ja osaisi suunnata kyselijöitä edelleen oikeisiin paikkoihin.
TSAU toimii vapaaehtoisvoimin ja siihen nähden pystyy tarjoamaan monipuolista vertaistukitoimintaa, tiedotusta ja koulutusta. Enempään olisi kumminkin tarvis ja nykyinekin tason ylläpito vaatii välillä uutta verta. Ehkä juuri sinä voisit auttaa? Jäseneksi ehtii liittyä kokouksen jälkeenkin, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, onpa edes käynyt kurkkaisemassa ja nauttimassa teet tai kaffet.
Toivottavasti lukijalle ei ole tullut semmoista mielikuvaa, että dissaisin nykyopettajia tai koululaitosta. Tunnelmani ovat pikemminkin päinvastaisia sen perusteella, mitä olen päässyt näkemään livenä Norssissa.
Olen nähnyt todella vaikuttavia ammattilaisia ja tuntenut hirvitystä: onko minusta vastaavaan? Voinko minäkin saavuttaa kokemuksen ja koulutuksen kautta tuollaisen lämpimän, mutta tehokkaan, innostavan opettajuuden omalla persoonallisella tavallani? Jaksanko turhautumatta, vaikka järjestyksenpitoon menisi ajoittain yli puolet opetusajasta? Osaanko suhtautua kaikkiin erilaisiin persooniin reilusti ja hötkyilemättä?
Tämän suppean otannan perusteella vaikuttaa siltä, että nykykoulussa oppilaista välitetään ja yksilöllisyys otetaan huomioon aivan eri malliin kuin omina kouluaikoinani. Oppilaiden tekemisiä seurataan, heistä pidetään huolta. Vanhempien kanssa ollaan tekemisissä muulloinkin kuin silloin, kun jotain kamalaa on tapahtunut.
Tämä kehitys on erinomainen asia, mutta samalla myös äärettömän vaativa opettajalle. Opettajantyöhön voi upottaa kaiken aikansa, kaikki voimansa, koko minänsä eikä se sittenkään riitä. Se on hyväksyttävä heti: aina voisi tehdä enemmänkin. On vedettävä rajat sellaiseen kohtaan, että jaksaa. Kärvähtäneestä opesta ei ole iloa kenellekään.
PS. Jos joku ei vielä ole huomannut, minulla todella on melko traumaattinen koulumenneisyys takanani, joskin mielestäni olen parantunut aikapäiviä sitten pahimmista kolhuista. Koen tarpeelliseksi täräytellä mielipiteitä omia kokemuksiani liippaavista asioista suoraan, mutta tarkoitukseni ei ole syytellä, osoitella sormella, dissata ammattikuntia, ihmisryhmiä tai mitään sellaista. Tarkoitukseni on herättää ajatuksia, nostattaa keskustelua ja tarjota näkökulmia. Myös omistani poikkeavat näkemykset otan ilolla vastaan, koska jotkin näkökulmani ovat epäilemättä jämähtäneet ja supistuneet menneisyyden mörköjen takia. Ja muutenkin, yksi ihminen näkee vain yhden ihmisen silmin.
Kuulimme tänään erittäin innostavan esityksen oppilaskeskeisyydestä opetustyössä, mutta yksi asia jäi soimaan korvaani. "Nykyään ei ole enää itsestäänselvyys", että oppilaat esimerkiksi tekevät läksynsä, osaavat olla ajoissa oikeissa paikoissa tai pitää huolta tavaroistaan.
Tietysti itselläni oli pitkä aika tässä välissä, etten ollut peruskoulun kanssa tekemisissä, mutta silloin, kun itse olin peruskoulussa 1974 - 83, tällaiset "itsestäänselvyydet" eivät olleet mikään sääntö. Minä en ainakaan ollut läheskään ainoa meidän luokallamme, jolla oli isoja aukkoja koulun perustaidoissa. Ehkä joskus 80-luvulla ennen lamaa oli toisenlainen kulta-aika, johon nyt viitataan? Ja kenties ennen 70-lukua, kun vielä auktoriteetit jyräsivät? Vai oliko koskaan, utuisten mielikuvien ulkopuolella?
Sen perusteella, mitä olen seurannut Norssin meininkiä ja seurannut muuta keskustelua, nykyään näyttäisi jäävän kiinni helpommin. Omana kouluaikanani harvemmin joutui laiminlyönneistä nalkkiin. Meillä oli valtavat ryhmät (ala-asteella 32 oppilasta luokassa) ja tietysti oli helpompaa katsoa toisaalle ja siirtää pulmaoppilaita eteenpäin, pois omista käsistä, kuin tehdä asioille jotain. Räikeissä tapauksissa sai tietysti kuulla haukkumista, motkotusta ja silkkaa piruilua, mutta ainakin omalla kohdallani siihen se jäi eikä siitä juuri ollut apua.
Ehkä te, joille koulunkäynnin perustaidot olivat itsestäänselvyys, ette vain huomanneet meitä, jotka emme osanneet? Olitte ehkä kaltaistenne porukoissa ettekä koskaan nähneet vuosikausia naapuripulpetissa tai siellä jossain takanurkassa istunutta ihmistä. Teistä tulee todennäköisemmin opettajia kuin meistä, joten ehkä ensi kertaa joudutte töissä tekemisiin meidänlaistemme kanssa ja kuvittelette, että se on jokin uusi ilmiö?
Eräitten Esikoinen oppi tänään ajamaan polkupyörällä! Kiitos SP, kiitos äiti, kiitos metsän ruhtinas! Jos täältä kuuluu pari paukahdusta, tiedätte, mitä on tapahtunut.
Äskettäin satuin kuulemaan parin ei-suomalaisen ihmettelyä meikäläisestä menosta. Te olette niin rikkaita, mutta silti hirveän monella menee huonosti. Tämähän ei ole mikään uusi juttu, se vain kolahti uudella tavalla, kun sen kuuli hankalammista oloista tulleiden ihmisten suusta. Toinen ihmetyksen aihe oli suomalaisten yletön työnteon palvominen. Ilman työtä et ole mitään.
Tunnistan tuon jälkimmäisen kohdan. Jopa silloin, kun olen tehnyt kovinta tietämääni työtä, eli omaishoitajan ja äidin duuneja, olen tuntenut kaiherrusta siitä syystä, etten ole ollut oikeissa töissä. Opiskelijanakin tein aina töitä paitsi nyt, kun olen vain omaishoitaja ja pikkulapsen äiti täyspäiväopintojen ohella. Tok tok. Masennukseni syyt ovat olleet aika suoraviivaiset - liian pitkällinen ja voimakas rasitus murtaa köyhät ja rikkaat. Tiedä sitten, olisiko jossain yhteisöllisemmässä kulttuurissa rasitus ollut sen verran kevyempi, etten olisi murtunut. Tätä on turha vakavissaan pohtia, mutta ajatusleikkinä se on ihan kiinnostava. Toisenlaisessa kulttuurissa minäkin olisin ollut toisenlainen.
Onneksi sentään en ulota tuota työhullumäälyilyä itseni ulkopuolelle.
Meillä on tietysti aika pahat traumat melko äskeisessä menneisyydessämme. Oma isäni ei ollut sotimassa, mutta hänen isänsä oli, joten melko vääjäämättä minun vanhemmuudessani on heijastumia sodan kauhujen varjostamasta vanhemmuudesta, jonka varassa oma isäni varttui. Äitini juoksi kouluikäisenä pommisuojiin pakoon koneista tulittavia ja pommeja pudottavia hyökkääjiä. Hän vietti pätkän nuoruuttaan Ruotsissa sotalapsena. Tuonkokoiset täräykset perusturvallisuudelle tuskin katoavat yhtäkkiä mihinkään, vaan todennäköisesti näkyvät ihmisyyden ytimeen iskevässä tehtävässä, vanhemmuudessa, vielä seuraavassakin polvessa.
Ylläolevasta huolimatta en suosittele fatalismia. Minä ainakin äitinä teen ihan itse omat mokani ja yritän niitä parhaani mukaan itse myös korjata, joskin otan siihen apuakin vastaan muilta lasteni tärkeiltä aikuisilta. (Ja muiltakin, jos mukavasti sattuu hollille.)
Suomi ei kumminkaan ole ihan ainoa sotien runnoma kansa (heh heh), mutta ehkä silti masentuneimmasta päästä ainakin täällä Euroopassa. Vai?
PS. Jotenkin tuo Varapygmin teksti resonoi hauskasti omien teemojeni kanssa, vaikka onkin vähän eri asiasta. Lisäys: Ninnan tuore bloggaus käsittelee myös sodan traumoja.
Tarvitsen nyt erinäisiä juttuhommeleita ja vinkit ovat arvossaan, jos niitä irtoaa. Huonotkin vinkit! - Hyvä tamperelainen kampaaja? Hervannan täti oli kyllä hyvä, mutta en haluaisi käydä Hervannassa. Nykyinen on aika OK, mutta ei vastaa tekstareihin. Ai miten niin tekstareihin vastaaminen ei ole oleellinen kriteeri?
- Hyvä psykoterapia? Se riippuu kaikesta. Terapeutin persoona voi olla tärkeämpikin kuin suuntaus. Mieluusti vaientaisin älykonettani ja luotaisin erinäisiä varhaisiakin tunnehommeleita. Vai jättääkö matopurkki aukaisematta vallan? Tähän ei voi vastata kukaan muu kuin minä, mutta kun tuli tuohon kirjoitettua, olkoon. Aion joka tapauksessa tutustua Tikkasen Psykoterapiaoppaaseen.
- Paras talvipyörä? Olen ajatellut, että vaihteeton perushärveli olisi luotettavin pakkassäällä, mutta hoksasin, ettei minulla ole kokemustakaan muunlaisista. Nastarenkaat aion joka tapauksessa hommata.
- Mistä lisävääntöä kirjallisiin töihin, joita on päässyt kasaantumaan? En suorastaan ihmettele, etten harvoina yksinäisinä kotihetkinä jaksa vääntää opinto- tai järjestöhommia, mutta syytä kumminkin olisi, jotta lepohetkiin olisi aikaa myös myöhemmin. Löytyisiköhän Veikkuseivistä?
- Mistä nopsempi KELA? Esikoisen hakupaperit kykkivät edelleen jossain enkä tiedä, saammeko millaista jatkoa hoitotukeen ja milloin terapiat pääsevät käynnistymään. Sitä en edes suostu ajattelemaan, että Esikoiselle ei myönnettäisi terapiaa. Se olisi liian karseaa.
- Miten antaa tarpeeksi yksilöllistä huomiota kahdelle lapselle, joiden kanssa ei ole loputtomia määriä aikaa käytettäviksi, mutta jotka tarvitsevat kahdenkeskistä aikaa sekä äidin että isän kanssa? Kumma käy hosemaan, jos jatkuvasti pitää tinkiä lasten ajasta.
Oli muutakin vinkkikohdetta mielessä, mutta ne menivät piiloon kiven taakse. Ilo ja virkeys sekä hienoinen alavire ja roppava väsymys teutaroivat olossa kuin vietävät kauhukakarat. Eipähän ole tylsää.
Huvittavaa, mutta olen ihastunut koulumeininkiin kaikkine ilmeisine okaisine puolineenkin. Tämä taitaa olla sitä samaa pörinää kuin rakastumisen alkuvaiheissa. Hupsu ihastushuuma tuottaa voimalaitoksena energiaa suuritöiseen perehtymistyöhön*). En enää pelkää näitä intoutumisia, koska kokemuksesta tiedän, että realismi pysyy koko ajan, vaikka fiilistelisin kuinka lujaa. Eli en kohoa seitsemänteen taivaaseen, josta sitten joutuisin arjen alettua rysähtämään kivuliaasti alas. Tylsempiä vaiheita odotellessa siis nautiskellaan meiningistä ja annetaan ihastusenergian virkistää. Hii!
*) Tutustuminen johonkuhun uuteen tyyppiin on myös ankaraa perehtymistyötä tietty. Tai olisi ilman ihastussysteemeitä.
Seurasin tänään peruskoulun kasiluokan kokonaista koulupäivää, ruotsintuntia ja muita suosikkeja. Työrauhan ylläpitoon kuluu runsaasti energiaa ja aikaa oppilailta ja opettajilta, mutta joka tapauksessa luokka näyttäytyi perin sympaattisena ja lopulta tunneilla tapahtuu enimmäkseen monenlaista järkevää. En yleensä ole päätäpahkaa ihastumassa kokonaisiin monenlaisista persoonista koostuviin ihmislaumoihin kerrallaan, mutta joskus näinkin <3
Älkää kertoko tätä niille, etteivät sitten yritä vedättää auskua harjoitustuntien tullen!
PS. Se luokan pahiksen roolia vetänyt piirsi ihan samanlaisia pippeleitä kuin ne pari meidänluokkalaista jäpää kasilla. Jotkin arvot pysyvät! Yksi luokkakaverini piirsi pippelitskin myös ruotsinkirjani kannessa hilluneen Björn Borgin lahkeeseen. Se oli varsin hiano.
En oikein kestä väkivaltaa. Tänään ulko-ovi oli vahingossa lukossa Esikoisen kotiutuessa, vaikka minä olin jo sisällä odottelemassa. Poika menee edelleenkin siitä täysin tolaltaan. Ensin tuli raivohuutoa ja oven paiskontaa oven ulkopuolella. Sitten, kun poika vihdoin tuli sisään, hän kävi minun kimppuuni. Hän löi ja raapi minua! Vein hänet jokaisesta lyöntiyrityksestä varastohuoneeseen ja pitelin ovea väkisin kiinni. Avasin aina melko nopsaan laskettuamme yhteen ääneen kymmeneen, mutta hän yltyi uudelleen lukemattoman monta kertaa. Kerta kerralta hän sentään rauhoittui vähäsen, mutta useita kertoja sain olla puolustusasennossa, tarttua ranteeseen iskun tullen ja viedä sitä lyönnin suuntaan niin, ettei uutta hyökkäystä voinut yrittää heti perään, torjua toisella kädellä tulevaa lyöntiä, kuunnella sielun palasiksi repivää huutoa ja kuljettaa lasta jälleen väkisin oven toiselle puolelle. Taisin itsekin huutaa (EI SAA LYÖDÄ EIKÄ SATUTTAA), sillä kurkku on kipeä. Paleltaa. Onnistuin kyllä lopulta auttamaan poikaa ohjaamaan aggressiota jumppapalloon, tyynyihin ja muihin vähemmän vahingoittuviin kohteisiin. En silti oikein pysty rauhoittumaan itse.
Tämä uudelleen löydetty normaali olo ja tasapaino on sen verran ohuella pohjalla vielä, että nyt vain tekisi mieli ryömiä koko talveksi jonkun siilin kaveriksi talvihorrokseen.
Jonkinlainen hyytelö tukkii ajatusten blogi-Vihiojaa, mutta epäilemättä tilanne taas muuttuu. Tällä kertaa taustalla ei ole masennusta tai ahdinkoa*). Luultavasti nyt vain tapahtuu koko ajan niin paljon, että polla ahertaa yleisen hösselin parissa eikä tilaa jää kirjoittamis-ajatteluun. Tätä mukanaan heittelevää opiskeluhyökyä on syytä ennen pitkää jäsentää ja koko ajan varastoon tulee muualtakin liian kiinnostavia teemoja.
Satunnaiset ystävällisyydet (random acts of kindness) ovat salainen intohimoni kohde. Pääsin semmoisen kohteeksi äskettäin, kun ystävällinen tuntematon lähetti minulle autismiaiheisen artikkelin, jota tuskin muuten olisin saanut käsiini. Aah. Elämä tarjoilee tilaisuuksia kierrättää ystävällisyyttä eteenpäin, etenkin kun nyt opeopinnoissa eletään ylenpalttisen yhteistoiminnallisuuden aikaa. Kids, try this at home, mutta älkää vastalahjojen toivossa.
*) Kemia on hieno asia. Jos liikunta auttaa yhtä paljon kuin mielipidelääke, kuvitelkaa, miten paljon auttaa liikunta yhdistettynä lääkehoitoon!
SP:n työmatkan hyvä puoli (1): On todistettu, että pärjään itseksenikin. Usein on pakkotahtista ja hengästyttävää meno, ennakointi on raivopäistä, mutta elämä silti tärkeimmiltä osiltaan oolrait. Jokin pieni, itselleni suorastaan näkymätön, mutta lapselle vuorenkokoinen asia saattaa suistaa kaiken kaaokseen. Minun tehtäväni on pitää pää kylmänä ja asetella hommat taas järjestykseen. Näköjään osaan sen homman enkä ihmeekseni ole myöhästynyt näistä ihanista 8.15 alkavista aamuista.
Hyvä puoli (2): Huomaan kaipaavani miehen seuraa iltaisin (tai pitkin päivää) enemmän kuin hänen jatkuvaa, huomattavaa vastuu- ja työpanostaan päivisin kodin ja lasten hoitelussa. Näissä oloissa kaipaaminen enemmän itsen kuin työpanoksen takia on kova sana! On myös mukavaa kaivata rakasta ihmistä, joka on ihan pian tulossa takaisin.
Huono puoli: Väsyttää. Kaikesta psyykkauksesta huolimatta en malta nukkua ihan tarpeeksi ja päivät ovat täyteen ahdettuja! Tietysti, jos ns. omaa aikaa on puoli kymmenestä - kymmenestä (valmistautuminen seuraavaan aamuun vie puolesta tunnista tuntiin lasten nukkumaanmenon jälkeen) eteenpäin nukkumaanmenoon, saattaapi nukkumaanmeno hieman lykkääntyä. Yhdeltätoista olen kyllä jo ollut kiltisti petissä, mutta kun herätys on 6.30, tuo ei tunnu ihan riittävän tällä rasitustasolla ja flunssatoipiluudella.
Aamuisin on jo kylmä, etenkin jos olet kolmivuotias lapsi polkupyörän turvaistuimella viilettämässä vauhtimutsin kyydissä. Sisällä ei ole niin kylmä, joten saattaa olla vaikeaa vakuuttua sormikkaiden ja muiden vehkeiden hyödyllisyydestä. Koska vänkääminen on turhauttavaa, Siperia voi joskus toimia opettajana (lapselle, jolla ei ole ongelmia kylmätuntonsa kanssa, kuten Eräillä).
Tosikoinen: Äiti, mulla on kylmä!
Sisäinen iivil mamma: Minähän sanoin jäkä jäkä pälä pälä.
Sisäinen kanaemo itselleen: Voih, nyt sille tulee kylmä ja ties vaikka paleltuu ja saa flunssataudin. Eikun kunnon kanaemot sanovat kuolemantaudin.
Tosikoinen surkeana: Äiti, mun sormia paleltaa.
Iivil mamma itsekseen: No prkl ku ei viiti laittaa sormikkaita niin kai on kylmä. Oppiipahan.
Akka ylimutsi: Ootas kun nostan takinlievettä niin saat lämmitellä sormia mun selkäpatterilla. Ja muistatko huomenna aamulla miks ne hanskat on hyvä pukea?
Tänään kannattaa laittaa digiboksi pöhisemään ajoissa ja virittää se kakkoselle kello 21.00, tai ainakin luulisin, että kannattaa. Ajankohtaisen kakkosen teemoissa on tänään sellaisia juketteja kuin: Insuliinisurmat paljastivat laitosten surkean valvonnan sekä Sitominen, lääkitys ja turvahuone ovat vammaisten palvelukeskusten arkea ja - stop press - kysytään myös Mitä hoitokohusta ajattelevat kehitysvammaiset itse? Oletan, että sitä myös kysytään kehitysvammaisilta ihmisiltä itseltään. Tämähän ei ole valitettavasti itsestäänselvyys.
Ilmeisesti mielenosoitus on mennyt hyvin. Paikalle tuli satakunta henkeä. Ilta-Sanomien uutiselle maininta siitä, että myös yhtä kohderyhmään kuuluvaa, Ulla Topia, on haastateltu.
Asiasta kuohuva keskustelu tuo paljon skeidaa pintaan. Mieluummin olisin ehkä vaaleanpunaisessa höttöpilvessä enkä tietäisi, miten yleistä on kuvitella, ettei kehitysvammainen ihminen tiedosta itseään tai jopa että kehitysvammaiselle itselleen olisi paras kuolla. En lakkaa ihmettelemästä, miten järeitä lausuntoja ihmiset tiputtelevat, vaikka selvästikään eivät tiedä asiasta yhtään mitään.
Kuten tuossa vieressäkin lukee, Me Itse ry ja Steg för Steg rf järjestävät mielenosoituksen kehitysvammaisten ihmisten ihmisoikeuksien puolesta 11.9.2007, eli huomenna tiistaina, klo 11.00 Helsingissä eduskuntatalon edustalla. Tervemenoa!
Pakkaisin lapset kainaloon ja lähtisin osoittamaan mieltä, jos suinkin jaksaisin. Tästä aihepiiristä riittää varmasti vääntöä pitkälle tulevaisuuteen. Samoin kuin mielenterveys- ja päihderiippuvuuskuvioista. Jos saisin lottovoiton, palkkaisinko ehkä näille ryhmille tyyli- ja mediakonsultin, joiden avulla apu alkaisi skulata?*)
Toivottavasti tästä syntyy keskustelua! Jos näin käyn, suosittelen pitämään silmällä, miten kauan aikaa tällä kertaa menee, että siirrytään puhumaan vammaisten ihmisoikeusasioiden asemesta alan työntekijöiden tai vammaisten ihmisten läheisten asioista. (Itselinkkaus.)
*) Luullakseni tämä kysymys oli huumoria.
Esikoinen meni aamulla pitkään intopiukkailemaansa tilapäishoitopaikkaan (sitä on kelattu aika monta kertaa ja aina yhtä iloisella virneellä) vuorokautta viettämään ja me likat jatkoimme matkaa keskustaan sunnuntaiaamupäivää katsomaan. Joitakin entisiä oksennuslänttejä ja muutamia kaljapullon sirukokoelmia jouduimme väistelemään, mutta muuten saimme tyylikkäästi pasteerata väljillä kaduilla ja nauttia syksyn valosta.
Melkein kaikki tuntui mukavalta: SP:n viestit työmatkalta, Esikoisen into, Tosikoisen meininki apteekissa, kaduilla ja leikkipuistossa, oma pärjäilyni. Monet vastaantulijatkin hymyilivät katsoessaan touhukasta tytärtäni. Hyväntuulisuus kimpoili kasvoilta kasvoille ja tuntui voimistuvan matkatessaan. Intouduimme siitä peräti ravintolaan nautiskelemaan. Tosikoinen halusi syödä lohta ja perunamuusia. Mikä on, ettei nykynuorisolle hampurilainen ranskalaisten kera kelpaa? Entä nauravat nakit?
Huomenna pitää tehdä jotain ihan normaalia, eli saada Tosikoinen päiväkotiin siinä määrin ajoissa, että itse ehdin lipastolle 8.15. Moni pystyy siihen joka hinputin aamu, joten kai mekin? Tiistai tuntuu paljon arveluttavammalta tässä suhteessa, kun yksi aikuinen paketoi kaksi lasta maailmaa varten, mutta senkin suorituksen pitäisi olla inhimillisten kykyjen rajoissa. Jos ei ole, pitänee muuttua supernaiseksi.
On kai hyvä, että edes nelikymppisenä tutkailee sisintään ja erkaantuu kouluun liittyvistä painolasteista, joita saattaisi traumoiksikin kutsua. Siihen meitä ope-vonapiitä kannustetaankin ja semmoiselle on varattu jopa aikaa opintojen lomaan. No, kesken luennon piisi (ks. otsikko ja kuule tuubi), jota viisitoistiaana rakastin, pärähti iltapäiväluennon kesken soimaan odottamatta sekä pyytämättä. Kännykän tiluliilaaäänenä tietysti.
***
Nyt keskustellaan siitä, oliko Lehtimäen tapauksessa insuliinia käytetty rauhoittamiseen, ihan niin kuin mietin itsekseni keskiviikkoiltana ja ääneen kommenttilodjussakin. Kyse siis ei ehkä olisikaan yksittäistapauksista, vaan pimeästä kansanperinteestä, joka on elänyt hoitokäytäntöjen salaisella, homeen- ja kalmanhajuisella puolella? Mitäs siitä, jos vammaisille tulee aivovaurioita? Arveluttavista hoitokäytännöistä yleensä tarpeellisen puheenvuoron on kirjoittanut Jenni-Juulia. Lukekaa!
Nyt tuntuu siltä, että minusta tulee isona opettaja. Tuntuu siltäkin, että se on varsin räleä duuni, vaikka helpommallakin voisi leipänsä ja juustonsa tienata. Vastuu on kyllä melko karmaiseva, kuten huomasi, kun kävimme läpi itse kunkin mieleen polttomerkattuja opettajamuistoja. Kunpa itse tulisin muistetuksi vaikka siitä, että näin jonkun oppilaan kunnolla ja autoin häntä löytämään omia vahvuuksiaan ja kasvamaan omaan suuntaansa.
Olemme joskus olleet Lehtimäen opistolla erittäin onnistuneella perhekurssilla. Nyt on karmeaa katsella uutiskuvista tuttuja paikkoja. Tällaisesta asiasta ei pysty sanomaan mitään järkevää. Kyynisyys yrittää tapella terveen järjen ja optimismin kanssa. Nämä ovat vain yksittäisiä tapauksia, nämä ovat vain yksittäisiä tapauksia, nämä ovat vain yksittäisiä tapauksia...
Tänään tuli hieman samanlainen olo kuin silloin sata vuotta sitten, kun menin pikkukaupungin ammattikouluun opiskelemaan pukuompelua. Opettaja katsoi siiliksi kynittyä päätäni ja lausahti: "Täällä ei pitänyt olla yhtään poikaa." "En minä ole poika", vastasin totuudenmukaisesti. Pikkukaupungissa siilitukkainen tyttö oli ennenkuulumaton ilmiö ja siitä riitti päiviteltävää koko syksyksi.
Kaltaiseni käpyopiskelijat eivät enää nykyään ole mikään skandaali, mutta kyllähän me erotumme muista. Minulle se on kotoisaa ja reilua. Silloin yleensä ei tule pulmia, kun erotun heti kättelyssä. Odotukset ovat väljemmät ja niihin pystyy jotenkin asettumaan mukavasti.
Englannissa ollessani äänsin kieltä melko hyvin. Ihmiset odottivat, että osaisin myös paikallisen kulttuurin käsittämättömät koukerot. Kannattaa siis vääntää kunnon tankeroa, kun on suomalaiseksikin vähän assimpi tapaus. Vaan kun on eläytyvä suuvärkki, joka yrittää ääntää niin kuin paikalliset.
***
Opiskelu on joka tapauksessa kivaa! Jos flunssa ei ärsyilisi niin, että tekee mieli porata otsaan reikä ja päästää fyysinen paine pois, olisi jopa epäilyttävän hyvä veelinki.
Tosikoisen uimakoulu ei ole paha tapa aloittaa sunnuntaiaamua. Puoli kymmeneltä kestää jo olla tajuissaan lämpimässä altaassa, jos on herännyt kahdeksalta ja siemaillut aamukahvit. Uimakouluporukassa vellovaa iloa ja intoa kelpaa katsella, etenkin nyt, kun muutaman käynnin jälkeen lapset ovat alkaneet päästä jujulle ja tulleet tutummiksi veden kanssa. Tosikoinen menee veteen päistikkaa luottaen omiin kykyihinsä ja äidin pelastajuuteen. Esikoisella oli monta vuotta täysin päinvastainen asenne veteen, joten selkäydintä saa taas säätää. Itse tilanteissahan ei ehdi miettiä, kun pitää toimia.
Välillä uimahalleilu on maistunut pakkopullalta, kun lastenvahdinnalta ei pääse itse uimaan. Tylsä ja kylmä ovat jäytäneet altaassa tököttäessä. Nyt molemmat lapset ovat aktiivisia vesipetoja, joiden siivellä vesijumppaan, venyttelen, temuan, hillun ja lillun.
Harmi vain, että etomus saattaa yllättäen iskeä missä vain. Lepo vaan, en ole raskaana, mutta vissiin uusi lääke teettää äklötystä näin alkuun. Raskausmuistojen putkahtelu mieleen on etomuksen hauskin puoli. Tai siis ainoa hauska puoli. Onneksi ei sentään tarvitse ryntäillä mihinkään, olenpahan vain se ajoittain vihertävän ja poissaolevan näköinen muzzi siellä altaassa.
PS. Otsikkoa inspiroi olon lisäksi taannoinen opettajani, joka opetti lausumaan veto-oikeuden "vetoo", kun moni lausui sen "veetto".
Depistely kyllästyttää. Minusta tuntuu umpitylsältä pyöriä oman napani ympärillä ja tuijottaa oman elämän ikäviä asioita. Maailma on väärällään kaikenlaista kiinnostavaa ja kivaakin, samoin oman navan ympäristö, kun vain jaksaa tarkentaa katsetta. Harmi vain, ettei taudin luonteen tiedostaminen paranna kaikkea huiskis. Olisi kyllä kätevää, jos flunssakin lähtisi vain sillä, että tiedostaa yskän ja nuhan olevan sen oireita.
Sain joskus palautetta siitä, kun rinnastin korvien välistä johtuvan asian fyysiseen pulmaan. Ehkä monen tekee mieli ajatella, että korvien väliset asiat ovat eri lokerossa. Ikävä kyllä ne ovat yhtä pakottavia tai pakottavampiakin kuin muualla päin kehoa sijaitsevat. Kannattaa myös muistaa, että päänupissa vaikuttavat fyysisetkin seikat, kuten vinksalleen mennyt aivokemia.
Paradoksaalisesti tämä sairastelu on hyvä merkki. Koska jokapäiväinen elämä ei ole pelkkää suorittamista ja selviytymistä, tilaa on myös omille tarpeille. Tänään tuntuu, että vielä täältä noustaan ehompana kuin koskaan.
Muutimme vuosi sitten. Olen onnellinen, että venytimme itsemme kyseiseen suoritukseen, vaikka olimme väsyneitä jo valmiiksi. Hervannan sievä ja näpsä rivitaloasunto tuntui nukkekodilta (enkä nyt viittaa Ibseniin), pahvikulissilta. Kaipasin uusia maisemia ja parempia reittejä. Vaikka muuttamisella oli monet hintansa Esikoisen sopeutumisvaikeuksista Tosikoisen riipaisevan päiväkodinvaihdoksen kautta remppa-angsteihin, uskon, että muutkin kuin minä jäävät tässä voiton puolelle.
Tekstit
