Koskapa uv-vierailumme peruuntui erinäisistä syistä, päätin palkita meidät herkullisella vuoden viimeisen päivän päivällisellä. Herkullinen pitää toteuttaa niin, että jokaiselle on jotakin. Onneksi perinteisesti itse pidänkin eniten höpsisateriasta, joka sisältää monta erilaista, erivahvuista herkkua. Oli siis dippejä, kasviksia, melonia, juustoa, oliiveja, lohkopotaatteja, pieniä ja äkäisiä lihapullia, munakasta (siis tortillaa) ynnä muuta. Kaikki ei edes mahtunut pöytään, joten illalla nautimme vielä ainakin marinoituja katkerarapuja, sieniä ja salaattia. Puuh. Toivottavasti tämä ähky johtuu enimmäkseen tuoreista, sievästi dipatuista kasviksista.
Sitten asiaan, eli vuodenvaihteen teemoihin: Hyvät asiat vuonna 2007 Hyvä ruoka. Huonot asiat vuonna 2007 Huono ruoka.
Pikkuvauva ja hänen kaksoissisaruksensa Pikkuvauva haluavat toivottaa tämän lokin lukijaparoille maittavaa vuotta 2008.
Nuken tai useamman lykkääminen kuvaan on kyllä älyttömän halpa kikka tehdä valokuvasta omituinen. Kun olin Lontoossa lelumuseossa, otin kokonaisen sarjan nukkekuvia, joissa vaihtelivat tunnelmat perwosta häiritsevän ja groteskin kautta maalaishäröön. Nämäkin nuket ovat mitä mieluisimpia kavereita Tosikoiselle ja siinä ne nyt saavat edustaa ties mitä aikuisen mielen hämäriä kolkkia. Tai sitten ei, ehkä se olenkin vain minä, jonka mielikuvotusta nukkekuvat aina horjuttavat. En ihmettelisi sitäkään. Vähän viluisen näköiset, mutta iloiset kaverukset metallisessa leikkipuistohärvelissä, josta saivat Tosikoisen avittamina myös liukua tänään.
Jos joku lukija haluaisi kertoa minulle, mitä lukisi mieluusti tästä blogista vuonna 2008, kommenttilooda on avoin kaikille ehdotuksille. Ties vaikka kommenttilooda lähtisi yöksi teille! Melko kevytkenkäinen se on eikä niin nuuka, kun minunkin kanssani on silleesti. Äh. Siis tarkoitan, että olisi mukava tietää, olisiko teemoissani semmoisia, josta toivottaisiin lisäselvitystä. Ajattelen paljolti kirjoittamalla ja jonkun ulkopuolisen ajattelutyrkkäys saattaa valaista itsellenikin pimentoon jääneitä asioita.
Oma suosikkitekstini vuodelle 2008 olisi sellainen, jossa ilakoisin Esikoisen tehokasta kommunikointia. Se saattaa tulla vasta 2009, 2010 tai 2015, mutta jaksan odottaa ja sysiä asiaa eteenpäin (enimmäkseen).
Tänään olen saanut kallistella leikkikoiraa, tiikeriä ja nukkeja ees-taas sylissäni, kun nuori, selvästi hyvän mallin saanut hammaslääkäri on hoitanut suosiollisia potilaitaan. Ensin on tarkastettu, sitten krapsutettu ja lopuksi sivelty pluolilakkaa. Pikkuvauva myös pääsi eroon viikkokausia vaivanneesta sinisestä muovailuvahasta. Tytär puhalsi samaisen pikkuvauvan suuta, niin hänelle tulee voimaa. Potilaat saivat myös silotuksen, jonka tarkempi luonne jäi selvittämättä. Hyvin näyttävät jakselevan.
Esikoinen touhuilee reippaana kuin ei olisi koskaan ärtsy tai kipeä ollutkaan. Roskat on viety ja imuri kaivettu siivouskomerosta esiin, pyykki jumpsuttaa koneessa, joten mikäpä voisi olla pielessä? Meidän kannalta yli-innokkuuskaan ei ole pelkästään hyvä juttu, mutta eilistä muistellessani en valita. Tämä on parempi päivä, mutta noita huonoja tulee, joten en ala hehkutella liikaa.*)
Äidin sisäinen uhmaikäinen on muuttunut lohikäärmeeksi, joka korventelee ruokatorvea. Otin jo sappohalpaajaa. Ääh. SP sentään skulaa kuin mies, eli hoilaa täysillä omia sanoituksiaan kappaleeseen Mörkö se lähti piiriin ja suojelee kotia villiintyneeltä imurilta.
*** Kohottavaksi osuudeksi tähän postaukseen lisään kolme isä Mitro -lainausta. (Nyysitty Aamulehden Ihmiset-osiosta s. 17, toimittaja Laura Kangasluoma. Väliotsikot omia. Kas, koko juttu verkossa.)
Iän mukanaan tuoma kypsyys: Uuden vuoden isä Mitro ottaa rauhallisesti vastaan - katuen jokaista 49 elettyä vuotta, hän lisää nauraen.
Painonhallinta ja terveys: Olen päättänyt ihan ystävyydestä pudottaa painoa niin, että koulutovereillani on helpompaa kantaa arkkua viimeisellä matkalla.
Lukuohje edellisiin: Haluaisin muuttaa sanonnan kellä onni on, se onnen kätkeköön muotoon kellä onni on, se onnen jakakoon ja näyttäköön.
*) Ja tulikin, tietysti, heti kun pääsi sanomasta. Ei sillä että olisin taikauskoinen. Mutta heppu otti tilaisuudesta vaarin ja rikkoi sen perhanan joulukuusenkoristeen! Sisarusten välinen tasa-arvo vaati? Imurointitauko myös synnytti niin kovaa kirkunaa, että kaali happani, joulukukka rupsahti, äitelle tuli 43,5 % ryppyjä lisää ja naapurin koira sai sieluunsa vamman.
Autismi näkyy. Siirtymät sekoittavat, lomallaolo sekoittaa, sekoilu sekoittaa. Tytär pudotti vahingossa lasisen joulukuusenkoristeen, joka hajosi säpäleiksi. Poika olisi halunnut tehdä saman. Kun ei saanut, löi. Musersi käsin lasipalasia lisää. Huusi. Tästä aiheutunut kohtaus kesti loputtoman tuntuisen ajan ja madalsi hetkessä huushollin mielialat.
Poika halusi kauppaan, viittoi viittoi kertoi mitä sieltä ostaa voimalehmää leipää kalaa. Poika lähti isän kanssa kauppaan, mutta alkoi itkeä kovasti matkalla ja viittoa kotiin kotiin. Isä toi takaisin kotiin, poika juoksee kiljuen perään, kun tajusi isän lähteneen huristelemaan taas kauppaa kohti. Äiti äkkiä sandaalit jalkaan ja poikaa kadulta kotiin. Onnistui lopulta ystävällisesti puhumalla. 150-senttistä vahvaa heppua ei tuosta vain kanniskella kotiin. Tyttö onneksi rauhallisena kotona, ovi ei takalukossa.
Pitää kai perua kyläilyt ja visiitit. Keskittyä tekemään sopivan pieniä mielekkäitä asioita pyykkiä imurointia ruoanlaittoa ja mukavia asioita uintia ulkoilua askartelua. Kontakti takaisin, rytmi rauhalliseksi. Nyt poika syöksähtelee ja sekoilee.
Samaan aikaan eräs hyvin väsynyt äiti ei haluaisi luopua saavutetuista eduista (joululoma sujui jo niin mukavasti että luultiin jo siirtymäpulmien jääneen pois eikä elämä ole ollut vähään aikaan sellaista, ettei voi mitään tehdä). Eikä muutenkaan venyttää itseään mihinkään sohvaa kauemmas. Kaikki ilskottaa. Äidillä on uhmaikä ja kaikkeen tulee ensin vastaukseksi ei, EI tai EIJEIJEI. Ainakin sisäisesti. Ulkoisesti näkyy sekä kuuluu ajoittaista hitautta ja ilmeettömyyttä sekä paikoittain navakkaa huutoa.
Rationaalisuuden nimissä ottaa tämä blogiriepukin taas armottomasti nuppiin. Xttu.
Postilaatikkoon tupsahtelee välillä spämmejä, jotka alkavat voi yhyy, olen niin pitkästynyt ja väsynyt tänä iltana. Ketähän tämmöinen houkuttaa lukemaan enemmän tai peräti vastaamaan? Itseäni ainakin vain veetuttaa, kun tuikituntemattomat spämmerit käyvät postiloodassani kitisemään tyhjästä. Vetäköön vaikka hatun päähänsä, jos niin kovin hatuttaa.
Ovatko minullakin pullat nurin narin uunissa, kun valitan spämmien heikosti myyvästä sisällöstä? Ja vielä käytän spämmistä apinoitua säälittävää rykäystä otsikkona! Ehkä en halua, että tätä postausta luetaan.
Esikoinen meni aamupäivällä tolaltaan, kun kerroin hänelle, että (koko aamun pomppimisen jälkeen) on Tosikoisen vuoro käyttää jumppapalloa. Vieläkin ovat kädet kipeät ja kirvelevät, vaikka olen asianmukaisesti desinfioinut raapimajälkiä. Pyjamanpaita repesi tärviölle. Muita vahinkoja ei ole, paitsi että nämä välikohtaukset ovat älyttömän raskaan tuntuisia ja syövät naista. Esikoisen kynnet on leikattu nyt erityisen huolellisesti. Tosikoinen puolestaan sai äsken ÄRSYttävän nukkumaanmenohepulin niin että vieläkin nousee söpön pikku äitiliinin korvista sankka savu.
Onneksi sentään visiitti päivällä kaverilaan lasten kanssa onnistui loistavasti ja mitä ilmeisimmin kaikilla oli kivaa! Esikoisella on silti kumma kausi, mitähän tällä kertaa on sukeutumassa? Ainakin hän yrittää puhua, eli jotain positiivistakin on tässä pojansisäisten mannerlaattojen liikahtelussa.
Lupasin itselleni, että ensi syksynä menen vihdoin aikidokurssille. Esikoinen voisi hakea erityisjudoon. Jos hän pääsee mukaan, voimme alkaa tärkeinä budoilla yhdessä. Vähänkö reppavaa! Sitkun, sitkun, sitkun. (Lauletaan Quizás Quizás Quizás -sävelellä).
Päässäni jyskää jokin poljento, joka kaipaa itseensä sanoja tai ääniä tai ehkä värejä ja muotoja, mistä noista poljennoista aina tietää. Liikehdintää? Kymmenen vuotta onkin hurahtanut arjen pyörteessä. Aiemmin piirsin, maalasin, lauloin, valokuvasin, tanssin, ompelinkin. Sentään ruokaa olen nytkin valmistanut ja harrastanut arjen luovuutta ja hoilotusta kosolti, jotta en ihan ole tylppääntynyt. Olen myös käynyt läpi käsittämättömät määrät elämää, tunteita ja tapahtumia. Tuntuu, että ne ovat isona pyörteenä sisälläni, vaikka olen niitä miettinyt ja jäsentänyt hyvinkin älyllisesti.
Shrinkkini tuumaa, että jepjep, olen fiksutiivinen oman zyykeni ja sosiaalisten kuvioitten tarkastelija, mutta älyn käyttö ei ehkä auta loputtomiin. Minulle voisi olla hyötyä asioiden käymisestä läpi tunteiden tasolla myös.
Yksi konsti olisi psykoanalyysi. Usean vuoden sitoutuminen monta kertaa viikossa tapahtuvaan työskentelyyn tuntuu peljästyttävältä. Toisaalta juurikin oma shrinkkini olisi halukas tekemään kanssani sitä työtä, vaikka tuntee minut jo varsin hyvin. En ole kokenut tarvetta miellyttää häntä sillä tavoin kuin aivan liian monta muuta tahoa eloni varrella. (Huom. huomaavaisuus ja kohteliaisuus ovat eri asia kuin tuo epäterve miellyttäminen.) Tunnen siis vahvaa luottamusta. Mutta herran jestas, osaanko käydä tunneasioita läpi tunteella, kun juurikin alkuperäinen selviytymisstrategia numero 1 on aina ollut sisäänpäinkääntyminen, omien ajatusten joukossa asteleminen, miettiminen, analyysi. Ja onko minulla tarpeeksi massia?
Toinen hommeli on tehdä mahdollisimman pian runsaasti tilaa kaikenlaiselle tuottamattomalle häröilylle lasten kanssa ja ilman. Nyt jo tuntuu kuin vanne hellittäisi, kun ollaan hömppäilty mukulain kanssa joululoman ajan. Eikä edes ole päästy vielä piirtämiseen asti! Arvioin, että mahdollisimman pian on yhtä kuin kesällä, kun saan tutkinnon pakettiin. Jos jää opeopintoja yli, hoitelen ne seuraavan vuoden aikana kaikessa rauhassa ja teen passelisti sijaisuuksia tai jtn, kunhan vain vanne pysyy löysällä.
On täysin mahdollista, että elän vielä toiset 40 vuotta tai ylikin, joten en saa päästää itseäni tärviölle! Maailmassa on tarpeeksi zorvattuja zakkinappuloita ilman murtuneesta meitsulaatikosta irtoavaa materiaaliakin.
Kun eräät eivät ole ahdistuneita, he käynnistävät useita graduun liittyviä ajatuskulkuja päässään eivätkä saa niiden takia unen päästä kiinni. Aamulla kyllä nukuttaisi vaikka kuinka, mutta silloin eräiden jälkikasvua ei nukuta. YLE tosin huomaavaisesti näyttää sellaisia telkkuohjelmia näinä aamuina, että niiden aikana uskaltaa vedellä hirsiä sohvalla silloinkin, kun ei ole vuoteessa hirsienvetelyvuorossa.
Joka tapauksessa ehdimme mummolaan kylään jopa 13.20. Tarkoitus oli ehtiä puolen päivän maissa. Vuosi vuodelta on kivempaa käydä anoppilassa. Ehkä 13 vuotta on pehmittänyt syrämen sille naaraalle, joka riisti kehdosta ainokaisen poikalapsen. Ehkä ajan mittaan myös Esikoisen hyväksyminen on syventynyt. Epäilen myös, että vammaisuuden käydessä yhä selvemmäksi mummi sympatiseeraa asteittain enemmän vaikeavammaisen pojanpoikansa äitiä ilmeisistä syistä. En pidä säälittelyistä, mutta on ihanaa, kun läheiset pienin tavoin osoittavat ymmärtävänsä, että tämä on aika vaativaa hommaa. Ei vähättelyä, ei säälittelyä, ei herran jestas jalustalle hilaamista, mutta sympatia maittaa aina.
Molemmat mummit kohtelevat Esikoista ihan tavallisesti, niin kuin ihmisiä kohdellaan ja se on aina yhtä mukavaa. Kummallakaan ei ole pahemmin kokemusta vammaisuudesta, etenkään noin vaikeasta ja oman aikansa lapsina heillä epäilemättä on ollut asiassa aika tavalla nielemistä. Nykyään ei lähdetäkään huiskis laitokseen tai sulkeuduta peräkammariin piiloon, vaan ollaan mukana maailmassa minkä suinkin pystytään. Molemmat tuntuvat kannustavan tätä toimintaa.
Ajoimme mummilaan hämärän harmaassa puolipäivässä sateen piiskatessa moottoritietä ja palasimme säkkipimeässä vesitihkussa. Pimeässä aloimme arvuutella toisiltamme ruokia, juomia, satuhahmoja, eläimiä, sekalaisia. Mikä mielikuvitusolento on kokonaan valkoinen eikä sillä ole nenää, kysyi tyttäreni. Matkan varrella kuultiin myös eräs Leevi-kappale, josta tyttäreni väänsi otsikon mukaisen viritelmän. Voin kertoa sellaisen yllättävän seikan, että kukaan meistä ei paluumatkalla ollut vähäisessäkään määrin nälkäinen.
Piparkakunleivonta on julmetun tyydyttävää. Taikina tuntuu hyvältä käsiin, paremmalta kuin savi. Se tuoksuu ja lämmetessään tulee kiiltäväksi, notkeaksi ja tarttuvaksi. On rauhoittavaa painella muotteja taikinaan, tiuhaan, rullailla ylijäänyttä taikinaa uutta kaulimista odottamaan.
Lapset jaksavat keskittyä piparkakkuhommiin ja he saavat paljon valmista hyvää aikaiseksi. Hyvä mieli pompahtelee pienessä piirissämme. Ihastelen myös horjahtaneita, moninkertaisia muotituksia, ne tuottavat tyylikästä jälkeä. Tulee mieleen sarjakuva, jonka värit ovat painossa lipsahtaneet vähän eri kohtiin kuin mustat ääriviivat. En itse pinnistämättä pystyisi samaan.
Erityisen mukavaksi piparkakkuilu tuli sen jälkeen, kun aloin käyttää leivinpaperia kaulinta-alustana. Aiemmin monet taikinat tarttuivat pöydän pintaan kuin henkensä hädässä ja leipojan korvista alkoi nousta sankka savu melko nopeasti. Kovin paljon ei voi lisätä jauhojakaan, tai maku ja rakenne kärsivät. Erityisen herkistäviä muistoja minulla on Akviliina-mummon ruiskakuista, jotka syötäessä olivat taivaallisia mutta leivottaessa selvästi enemmänkin sieltä Peevelin porukoista.
Suurperheessä piparkakkuja väännettiin häkellyttävät määrät joulun alla. Vuorasimme pahvilaatikon, jotta saisimme leipomuksemme mahtumaan johonkin. Kokeilimme kaikkia mahdollisia taikinoita, mutta vain pari on jäänyt mieleen. Paraisten piparkakut olivat riivatun vaikeita leipoa, mutta sopivan ohuina ja vain kypsäksi, ei mustaksi paistettuina hienostuneita ja ihastuttavia. Kukkolan piparkakut puolestaan olivat mukavia leivottavia, paksuhkoja ja helppoja syötäviä easy listening -henkeen.
Muistini väittää myös, että nuorin isoveljeni istahti kerran piparkakkutehtaassa tuolille lasketulle piparkakkupellille ja taikinalortit tarttuivat tyylikkäästi vakosamettipöksyjen takalistoon. Tai ehkä hän vain oli istahtaa ja muistikuva on slapstickillisistä syistä muovautunut jälkikäteen.
Tämänvuotinen taikina oli suksee sekä leivottavuudeltaan että maultaan, joten julkaisen Vaasan myllyltä kopaisemani ohjeen tässä ja valokuviakin lisään sitten, kun jaksan ne ottaa kamerasta koneelle. Viimeinen taikinajämä muuten pyöritettiin palloiksi ja litistettiin tappileiviksi.
Ihan munattomat piparkakut n. 60 kpl
2 dl siirappia 2 dl (tummaa) sokeria 250 g voita (tai margariinia) 1 pss piparkakkumaustetta (n. 6 tl) tai 1 rkl kanelia + 1 tl inkivääriä + 1 tl pomeranssinkuorta + 1 tl neilikkaa + 2 tl kardemummaa 1 dl kermaa 2-3 tl soodaa 1 dl appelsiinimehua tai viiniä (käytin juomavalmista puolukka-karpalomehua) 11-12 dl Myllyn Paras Erikoisvehnäjauhoja (n. 700-800 g) (tai osaksi, n. 3-4 dl Myllyn Paras Ruisjauhoja)
Sulata siirappi, sokeri ja rasva kattilassa. Lisää siihen jouluiset mausteet ja anna seoksen kiehahtaa ja sen jälkeen maustua miedolla lämmöllä n. 15 minuuttia, välillä sekoittaen.
Anna seoksen hieman jäähtyä, lisää siihen nesteet, joihin sooda on sekoitettu sekä lopuksi jauhot. Sekoita vain sen verran, että taikina on tasaista. Anna taikinan vetäytyä viileässä seuraavaan päivään.
Ota taikina noin tunti ennen leivontaa huoneenlämpöön, jotta saat kaulittua sitä. Leivo haluamiasi pipareita. Kauli taikinalevyt n. 2 mm:n vahvuisiksi levyiksi. Jos taikina tarttuu pöytään, ripottele vähän jauhoja alle. Painele muotilla kuviota taikinaan ja nosta ne lastalla paistopellille leivinpaperin päälle.
Paista uunin keskitasolla n. 200-asteessa n. 5-7 min. Piparit palavat helposti. Ole tarkkana.
Aamulla lapset heräävät poksis vain, kun muistavat, että saa avata viimeiset luukut kalentereista. Telkkarissa lapset laulavat puhelimessa Joulupuu on raakennettu Joulupukille. Aamiaisen saa syödä olkkarin puolella, paitsi Esikoinen ei torellakaan syö sitä muualla kuin pöydän ääressä omalla paikallaan. Karjalanpiirakkaa, voileipää, päärynää, mehua, juustoa, pullaa. Vanhemmat huseeraavat sitä sun tätä, imuroivat autotallissa pölystyneen kuusen (allergiaperheessä ei kertakäyttökuusi skulaa, vaan ei pölyinen vehjeskään). Lumiukko seikkailee pojan kanssa ruudulla, puuro hautuu liedellä, sitten jo tulee pikkusiskoni A-täti. A-tädillä on oleellinen rooli kuusenkoristelijana eikä pelkällä ydinporukalla jaksettaisi myöskään syödä puoleentoista litraan mölöä keitettyä riisipuuroa! Hörppäämme myös glögiä ja otamme piparkakkua, lämmittävät kovasti. Ihastelemme kuusta, valoja, lasten itsensä huolella valitsemia asuja (tytöllä sukkahousut ja väriltään riitelevä paita, pojalla puhki virttynyt huppari ja skeittaripökät), suklaan makua ja sitä, miten paljon Esikoiseen voi mahtua puuroa. Nyt A-täti on lähtenyt oman joulunsa viettoon ja sauna kuumenee. Sitä varrotessa hörpätään kahvit. Saunan aikana lodjut saavat kuumentua uunissa.
Kumpikin lapsi kääntyy tiuhaan rakastavin kätösin piirtämäni joulustruktuurin puoleen. Siitä näkee, milloin pääsee lahjojen ja suklaiden kimppuun ja pystyy nauttimaan kulloisestakin tapahtumasta ilman piinaavaa jännäröintiä. Uskallan lähes jo rohjeta sanomaan, ettei tämä aattopäivä vaikuta hullummalta!
Jostain taivaasta putosi päähäni ajatus tehdä miniannos*) pullaa, koska ainahan sen verran jaksaa raataa ja muksut tykkäävät hillo-Simoina. (Munatoin pulla = ihan tavallinen pullataikina, josta egut on jätetty pois = yhtä hyvää.) Koskapa käytin asianmukaisen määrän kardemummaa, koko talo tulvahti täyteen ihanaa tuoksua korvapuustien ja Tosikoisen sekä Esikoisen muotoilemien pikkupullien paistuessa. Tapahtui niin että PUM.
Huumaava nenäaistimus pökräytti pääni antoi virtaa siinä määrin, että samaan syssyyn aloitin piparkakkutaikinan väännön. Seuraava PUM. Tämän kokemuksen perusteella uskon niitä, jotka sanovat joulun tuoksun irtoavan loistavasti siten, että keittelee piparkakkumaustettua vettä liedellä, kun maustos pienemmälläkin höyryämisellä oli tainnuttaa siirapin, sokerin ja voin kanssa kuumenneltuna. Saapa nähdä, miten huomenna, kun pääsemme paistohommiin.
Onneksi saamme hoitaa piparkakkuasiamme silloin, kun meille parhaiten sopii. Ei tarvihe joulun alla stressata eikä uskoa Marttojen tätiä, joka telkkarissa sanoi, ettei enää ehdi piparkakkuja tehdä taikinasta lähtien. Muistaakseni toissapäivänä. Pepparkaakat ovat meidän tyyppien suosikkileipomisia ja -syömisiäkin, joten olen perin iloinen, kun sain aikaiseksi taikinan. Tralalaa! Piparkakkutehdas on oiva perinne aattoomme puuronsyönnin ja kuusenkoristelun oheen. Tai no, huomenna sen näkee, miten taikina kus... äh.
Tilanne näyttää jopa lupaavalta. Ihanaa, lämmintä ja huippista j.. jo.. jou... ajankohtaa kaikille, jotka osuvat tämän lukemaan sekä vilkutuksia meiltä kaikilta!
*) Kolmen desin taikina tuntuu suurper*een lapsesta ihan naurettavan pieneltä.
Tässä odotettu lähetys teille kaikille, jotka olette seuranneet henkeä pidätellen jouluista jännitysnäytelmäämme. Harmi vain, että olette vääjäämättä jo manan majoilla. Levätkää rauhassa! Jos sattumoisin olette jääneet kummittelemaan, tässä tuoreimmat uutiset.
Tyttären oksennus jäi yhteen ja loppupäivän tauti manifestoitui ruokahaluttomuutena, mahakipuna ja siitä seuranneena kärttyisyytenä. Tämä ei lupaa hyvää murkkuvuosia ajatellen, mikäli kk-kipuarpa on langennut Tosikoiselle. Me muut olemme olleet oksuilemati (villiä, mutta taikauskotonta koputtelua puisille pinnoille), joskin kärtty tarttui kaikkiin. Kärttyisyys on yleensä joulun alla täysin omituinen, tuntematon ja suorastaan luonnoton ilmiö, eikö vain? Kaikki muut vain rakentelevat perhekunnittain söpöjä piparkakkutaloja ja juttelevat mukavia kynttilänvalossa rakastavasti toisiaan katsellen.
Mieleen pyrkii kaikenlaisia kiinnostavia miettimisen aiheita, joista voisi blogatakin, mutta sysään ne syrjään ja mietin graduun sisältyviä juttuja. Nekin ovat onneksi helkkarin mielenkiintoisia.
Tuntuu, etten pysty lähettämään mitään kautta oikein joulutoivotuksia kenellekään. Pimmeetä. Onneksi sentään naamakkain onnistuu ja iloisen vilpittömästi sittenkin. Ei luulisi olevan ihmeellinen homma kirjoittaa tänne blogiinkin hiuviu jöylökkiä plim plom. Otan kuitenkin kaikki toivotukset hyvin mielin vastaan, jos pientä omantunnon pistosta ei lasketa (kun en saata vastata). Äh, en yleensä ole näin tunteiden tuulien heiluteltavissa.
Joka toisen joulun perinteeksi selvästikin muodostuu Tosikoisen varhainen sekä riemukas oksennusherätys. Shitin kostokin ehkä nähdään vähän myöhemmin. En kehtaa valittaa kovin paljon, koska naapurikunnassa on ollut isolla jengillä vähän toisen kokoluokan pötsiongelmistot.
Koska omakin olo tuntuu epämääräiseltä, jäin vapaaehtoisesti tytön kaveriksi enkä mennyt talven parhaaseen nenäliinakarnevaaliin, eli Esikoisen joulujuhlaan. Jos Tosikoinenkin on pettynyt, kun ei pääse mukaan, itse vasta olenkin. Erityiskoulun joulujuhlassa tiivistyy jotain tavattoman hienoa rinnan jäitä mi liuottaa ja liikuttaa isoja palasia. Mutta jos tämä on norovirus, meidän on syytä olla karanteenissa. Jos taas oireita ei ole, kuten äijäväellä, huolellinen puhtaus riittää.
Se pelvoittava jouluaatto on vasta maanantaina ja nyt on perjantai, eihän tässä ole mitään hätiä? Kaikki lähettelevät seslonkiin kuuluvia tervehdyksiä, kun taas itse jumitan mieluiten ihan jumppelissa sohvalla. Anteeksi kaikille, mutta tänä jouluna minusta kuoriutuu pienen pieni jouluihminen vain salaa lasten seurassa. Tervetuloa tänne kumminkin, jos olet siviilikummitus tai muu kiva! Täällä on glögiä, kynttilöitä ja aika pian myös puhtaita vessoja. (Huom. Aamulehti tiesi kertoa, että kylppärin siivoaminen tuo joulun taloon.)
Olen kyllä järjettömän väsynyt ja sammahtelen vähän väliä, vaikka en ole harrastanut väsyttävien kemiallisten aineiden sisäänottoa. Kolmet torkut normaalina päivänä ovat liikaa! Onneksi sentään sain itseni jossain melkein virkeässä välissä kammetuksi kaupungille, sillä siellä oli kivaa likkalapsen kanssa. Teimme karkkipäiväostokset, ostimme anopille lahjan (high-tech-käsirasvaa ja samanlaista jalkavoidetta apteekista sen yhden vuohen kaveriksi), yleisön pyynnöstä haimme karkkikeppejä P&S:stä ja noukimme kasan kynttilöitä KVTL:stä.
Ei paha saldo ollenkaan, sillä pelkkä busseilu ja kävely paikasta toiseen kolmivuotiaan kanssa on heilahtelevaa puuhaa (autoilu olisi tosin selvästi ilskottavampaa jouluruuhkassa, huom.). Tytär keräsi positiivista huomiota yksiltä, mutta toiset pyyhälsivät hänet melkein kumoon, koska ei vissiin eilenkään siinä kohtaa ollut ketään. Metsäläisiä? Tai ehkä joulu toisille tarkoittaa sitä, että tallotaan vieraat kakarat jalkoihin, kun on niin kova kiire hakea roinaa, johon hukuttaa omat.
Koska selitän lapselle, miksi pitää tehdä jotain tai olla tekemättä, tulee tämmöisillä reissuilla aika näkyväksi, miten paljon ajattelen muiden mukavuutta koko ajan kulkiessani maailmalla. Kai se on hyvä asia.
PS. Varokaa reilua luomukaakaota. Keittelin siitä lapsille kuumat kaakaot ja maistoin itsekin. Nyt ei ole paluuta mihinkään Options-liemiin.
Sain äskettäin hirmu avuliasta ja ystävällistä palvelua täkäläisessä Luontokaupassa siitä huolimatta, että menin sinne Esikoisen kanssa ja armas jälkikasvu käyttäytyi perin omituisesti. Minulla oli kova tekeminen, ettei lapsi olisi lojunut keskellä putiikin lattiaa tai mennyt makoilemaan tuotteiden päälle jne. jne. mutta myyjäpäs auttoi meitä pienin täsmäkeinoin. Ties mikä väsykohtaus yllätti lapsiparan kesken varhaisen iltapäivän. Arvaamattomia ovat asiointiretkemme.
Puoltatoista vuorokautta myöhemmin salama välähti ja tajusin, että tästähän pitää antaa palautetta! Onneksi on näitä verkkolomakkeita, joihin voi heti paikalla kiitellä täsmäsanoin myyjän ystävällisyyden, älyn virkeyden ja avuliaisuuden. Ynnä sen, miten hyvä mieli meille tuli. Tänään sain palautteesta palautetta, että se viedään eteenpäin ja vielä kiiteltiin, miten mukavaa on, kun positiivisistakin asioista kerrotaan.
Olikohan palautteen palautteesta tullut mukava ailahdus sellainen hyvä joulumieli, josta niin paljon puhutaan? Saatan maalata sen punaiseksi, että tiedän, missä se milloinkin vipeltää.
Olette ehkä kuulleet VAKista? Lyhenne tulee sanoista visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen*). VAK-teoriassa painotetaan aistiväyliä, jota kautta ihmiselle tarjotaan oppia. Tämä on täysi itsestäänselvyys, mutta haluan silti sanoa sen: ilman aistikanavia ei voi oppia mitään itsensä ulkopuolelta.
Ihmisillä on yksilöllinen, muista poikkeava tapa vastaanottaa tietoa itsestään ja maailmasta, koska aistikanavat ja niitä tulkitseva hermosto ovat synnynnäisesti erilaiset. Sosiaalistuminen, kehittyminen omassa kulttuurissa tasoittaa eroja, mutta ei poista niitä. Tietyssä kulttuurissa painottuvat erityisesti jotkin aistimukset (näkeminen, visuaalisten merkkien lukeminen on esim. meikäläisessä kulttuurissa erittäin painottunut, jos minulta kysytään). Toisaalta myös opimme antamaan tietyille aistimuksille nimen sen perusteella, mitä nimeä muut käyttävät samassa yhteydessä, vaikka itse aistimus olisi hyvinkin poikkeava. Esimerkiksi minulle punainen näyttäytyy erilaisena kuin naapurille, vaikka käytämme siitä samaa nimeä. (Palaan tähän teemaan blogissa yhtenään, joten tässä on varmasti uskolliselle lukijalle paljon toistoa.) (Kuva: Karin Pierre, Institut de Physiologie, UNIL, Lausanne.)
VAK-teorian mukaan osa oppijoista hyötyy erityisesti kuulokanavan käytöstä, osa näköaistin hyödyntämisestä ja osa liikkumisen liittämisestä oppimiseen. Netissä on aika mukavasti testejä, joilla voi ihmetellä omaa oppijuuttaan (tässä yksi).
VAK-mallin avulla valtaisaan opiskelumenestykseen Päntätessä hyödyn siitä, että liikun samalla, joten saatan polkea hitaasti kuntopyörää lukiessani ja luentosalissa liikahtelen koko ajan, piirtelen ja jopa nipistelen itseäni pysyäkseni vireänä (kinesteettinen). Hyödyn suuresti myös käsitekartoista ja kuvista, kaavioiden piirtämisestä (visuaalinen, myös kinesteettinen). Oppiminen tehostuu, kun sanon asioita ääneen, mieluiten keskustelen niitä läpi jonkun toisen tenttiinlukijan kanssa (auditiivinen). Omat testini antavatkin aina saman tuloksen: olen tasaisesti VAK-oppija, eli minun kannattaa käyttää kaikkia aisteja.
Hmph, miksi sitten en vieläkään ole valmis? Rahat takaisin!
VAK-teoriassa puhutaan myös taktuaalisesta tyypistä, joka on kinesteettisen alalaji. Taktuaalinen tyyppi hyötyy koskettelemisesta, käsin tekemisestä ja esim. kaavioiden piirtämisestä itse. Tunto-, näkö- ja kuuloaistin lisäksi on olemassa tietysti myös maku- ja haju-, joita kannattaisi hyödyntää myös teoreettisissa oppisisällöissä. Monille etenkin hajuaisti on hyvin vahva kanava. Opiskellessani tai työskennellessäni saatan pitää sitruunaa tai rosmariinia nenän ulottuvilla parantaakseni vireyttä. Syöminenkin auttaa keskittymään, etenkin jonkin voimakkaan makuisen ja rouskuvan, jolloin hajun ja maun lisäksi ärsykettä saavat myös tunto ja kuulo. Kahvi tietenkin hallinnoi myös vahvojen maku- ja hajuaistimusten tarjoajana.
Viattomien lasten VAKitusta Opiskelutoverini teki pientä tutkimusta VAK-tyypeistä opettajaharjoittelun yhteydessä ja sanoi, ettei ollut löytänyt näiden käytöstä suurta tieteellistä takuuta. Käytännössä jaottelu voi kuitenkin olla hyödykäs, kun rakentaa oppisisältöjä tai itseopiskelustrategioita. Opiskelutoverin tutkailun perusteella oppijat jaksoivat parhaiten tunnilla, jossa oli kaikille tyypeille jotakin. Yhtä kanavaa painottavat tunnit saivat huonommin pisteitä kaikilta oppijoilta, kuuluivatpa oppijat mihin VAK-tyyppiin hyvänsä.
Oman kokemukseni perusteella suomalaisessa opiskelussa painottuvat voimakkaasti visuaalinen ja auditiivinen kanava ja muut jäävät unholaan. Tämä on aika ikävää kinesteettisille tyypeille ja voi tuottaa järjestyshäiriötä sekä levottomuutta sekä ylimääräisiä oppimispulmia. Opiskelutoveri kertoi, että Englannissa pidettiin (kaiketi tutkimatta) ilmeisenä, että pojat edustavat tyttöjä enemmän kinesteettistä tyyppiä. Hänen pienen tutkailunsa perusteella tämmöistä eroa ei kuitenkaan näy. Itse epäilen, että tytöt ja pojat ehkä ilmaisevat levottomuutta eri tavoin, mutta kinesteettinen oppijuus sekoittuu tulkitsevilla opettajille fyysisesti ilmaistuun levottomuuteen.
Vääjäämätön meitsi-osuus menee metsään Kuten nuo opiskelutoverin tutkimat oppijat, minäkään en ole parhaimmillani, kun vain yhtä aistikanavaa painotetaan. Parhaimmillani taidan olla metsässä, jossa jokaiselle aistikanavalle on tarjolla ärsykettä. Liikkuessani noukin koko ajan tietoa ympäristöstä kaikilla aisteilla ja rakennan niistä malleja, hypoteeseja, teorioita, joita testaan, observoin, analysoin, korjaan jne. Metsätöissä vain ei ole oikein elämäntilanteeseeni, kokemukseeni ja koulutukseen sopivia vaihtoehtoja.
Luokkahuone näyttäytyy melko hyvänä metsänkorvikkeena. Myös siellä opettajanroolissa pitää vastaanottaa koko ajan kasoittain kaikenlaisia aistimuksia ympäristöstä, etenkin ihmisistä, seuloa niitä ja poimia relevantit. Niiden avulla rakennettujen mallien kautta opettaja vaikuttaa luokan hyvinvointiin ja oppimiseen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Opettajana saan myös liikkua luokassa mielin määrin, äännellä ja kuunnella, itse tasaisen herkkäaistisena saatan ehkä osata ottaa huomioon erilaisia oppimistyyppejä. En siis itse joudu istumaan, mutta muistanko, etteivät ehkä oppijatkaan jaksa istua loputtomiin? Luennoitsijana en ole tätä juurikaan muistanut.
Ainakin luokkahuone taitaa osua lähemmäs parhaita ominaisuuksiani kuin vempeleiden ja tietokoneiden parissa nysväily. Tosin kolikkoni kääntöpuoli, se joka sulkee kaikki herkät aistikanavat parhaansa mukaan pois ja kääntyy sisäänpäin, keskittyy, hyhmettyy paikoilleen aivotyöhön, synkkaa aika hyvin tietokoneiden kanssa. Sitä puolta voinee toteuttaa opettajana opetuksen suunnittelussa, ongelmien puntaroinnissa jne.
Autistinen lapsi aistien ja oppimisen kovin eksemplaari Esikoisen aistikanavat ovat sitten omia lukujaan, joita on tässä blogissakin aika monta. Teoriani on, että hänen aistinsa ovat hissuksiin tasapainottuneet iän myötä ja aistien yhteistyö on parantunut. Etenkin aiemmin yliherkät näkö ja kuulo ilmeisesti pystyvät nykyään välittämään paremmin informaatiota kuin joitakin vuosia sitten.
*) Tässä kontekstissa. Jossain muualla se viittaa esim. vaarallisten aineiden kuljetukseen.
Kuvittelin päässeeni jouluahdistuksesta kuin K9 veräjästä, mutta toisin kävi. Voihan perhosen siiven värähdys! Auttaisikohan listan laatiminen? Listathan auttavat aina! Eikö me, Minh, sun kanssa tätä ole väitetty?
En lähetä kortteja taaskaan eikä minulla ole jouluruokapakkomielteitä, muutamat lahjat olen enimmäkseen jo hankkinut, suurin piirtein naapurit enää muistamatta. Esikoinen rakastaa siivoamista, joten ei tarvitse eksyä pölypalleroihin. Jouluvaloja ripustelee mielikseen, parit on jo ripustettukin. Hätä ei ole minkään näköinen, mutta ahd ahd ahdistaa. Ei se perhanan piparkakkutaikina voi olla kaiken syynä! Siis sen puuttuminen. Tehdään itse. Ostoslista: reilua suklaata, reilua kahvia, KVTL-kynttilöitä jos kerkiää, glögiä. Tarpeeks ruakaa.
Vähän tietysti hankalaa ostella mitään, kun ei huvita työntää nenäänsä ulos talosta. Mieluummin lojuisin sohvalla tai tietokoneella koko ajan. Ihmisten seassa tavaroiden etsiminen tuntuu oxettavalta ajatukselta. Onneksi meillä on SP, mutta rajansa hänenkin orjuuttamisellaan.
Kaipa tämä on minun oma rakas pikku jouluperinteeni, joka juontuu lapsuuden kultaisista päivistä. Sitä paitsi angst sopii hienosti tyyliin, olenhan muutenkin ryydelmässä yltä päältä. Onneksi lasten intomieliset tunnelmat kiskaisevat minut aina jouluisin mukaansa ja se on lopulta kai oleellista. Parasta koko ajankohdassa minulle on kiireetön yhdessäolo omien rakkaiden kanssa, väliin rauhassa ja sitten taas räyhässä. Kunhan ei ole pakko mennä minnekään kello kourassa!
Tämä on blogini kolmas joulu, joten kommenttilodjusta saapi ottaa bl-glögiä ja munatonta piparia (hmm). Päivitystahtiaan kiristäneellä Kukkiksella on myös tarjoilut, jonne kannattaa mennä jatkoille. Innokkaimmille tämän blogin joulutunnelman hinkuajille (hah hah) on myös joulu-kategoria, jota tuossa hiukan täydentelin.
PS. Tunnistaako joku kuvan herkun käymättä linkin kautta?
Ei kai pitäisi valittaa, kun unijukkeli kuitenkin lopulta saapui puoli kolmen jälkeen ja ihan ilman kemiallisia pakottimia. Mutta voi hyvät hygieenikot unien tasoa: K. katsoo kalenterista ja huomaa, että hänen syntymäpäivänsä oli toissapäivänä. K:n äiti väsää jotain köntsää hellan ääressä. "Äiti, mun synttärit lipsahti ohi toissapäivänä", K. sanoo kevyesti. "Vai niin", sanoo äiti. Tähän K. tilittää jotain katkeraa, jota ei nyt valveilla enää kehtaa muistaa, mutta onneksi herää, koska tytär huutelee äitiä omasta huoneestaan, jossa on kaikkien ihmeeksi nukkunut tällä kertaa aamuun asti.
Tytär haluaa isän ja äidin huoneeseen ja sinnehän mennään vielä hetkeksi lekottelemaan ja keskustelemaan lähestyvästä joulusta sekä siitä, että saa tarran, jos on nätisti uniaikaan (päiväkodissa). Minua hirvittävät pakkopäiväunet, mutta päiväkodista sanotaan, ettei ole pakko nukkua. Hmmm. Esikoinen on jo mennyt kouluun. Hänkin nukkui huonosti, vaikka melatoniinitauon jälkeen oli hetken helpompaa. Esikoinen on ihastunut uuteen tukkaansa enkä minäkään malttaisi pitää näppejäni siitä irti, kun se tuntuu niin mukavalta kämmeneen.
Näen toiveunia nukkumisesta. Naisia ja miehiä joka käänteessä vuoteeseen kellistävä Nukkumatti välttelee minua. En ole omistushaluinen, en vaadi mitään, en syyttele, en nalkuta. Kunhan vain piipahdat täällä ja kellistät minutkin! Voin vaikka kantaa keijopullon sohvalle, puhua hunajaisesti ja antaa sinun katsella rauhassa jotain skeidaa formuloita. Voin leipoa pullaakin!
Miksi, miksi juuri silloin uni pakenee, kun sitä eniten tarvitsisi? Järeä väsymys painaa käpälällään niin, etten oikein jaksa kuin pysytellä tolpillani. Ja sinä, Masa, liihottelet sinisine kuteinesi lipomassa unista jäätelöpalaa (sic) muiden tyyppien kanssa.
Tilanteen korjaamiseksi lienee syytä laatia suunnitelma. Näin yllätyksellinen se on: sali, jumppa, riehunta ulkosalla, jos flunssapeikko ei palaa. Ei suoritusliikuntaa, vaan mahdollisimman kivaa. Hyvää ruokaa, nolla alkoholia, kahvia pari kuppia päivässä (eikä illassa). Kookasta lepoa ja mukavia asioita. Työtä ja painetta riittää, mutta leikin jotain muuta edes pari päivää. Saan lukea kirjoja, joista ei ole opinnoille mitään hyötyä ja toljottaa digilaatikosta hupsuja tallennuksia. Vaikka laadin kirjallisen luvan löffäilyyn kolmena kappaleena, jos ei muu auta.
En tänäkään jouluna saanut aikaiseksi ensimmäisenkään joulukortin lähettämistä enkä tiedä, mitä lahjoja ehdin haalia kaikkein pakollisimmille kohteille. Jotain pitäisi pyhinä kai syödäkin. En halua jouluuni ankeaa suorittamista, koska sitä riittää muutenkin pitkin vuotta. Olisi hienoa muistaa ja ilahduttaa huomaavaisuudella, toisaalta en halua väsähtää kuin eräitten äiti, joka viimeistään aattona itki keittiössä seitsemän sortin lievästi kärvähtäneet herkut suolaiseksi. Uskon, että hyvä tasapaino vielä löytyy jouluunkin, jos saan elää esimerkiksi 95-vuotiaaksi.
*** Elämisestä tulee mieleeni tapaus, jota seurasin sivusta bussissa viime viikolla. "Nähdään", sanoi kehitysvammainen nainen iloisesti toiselle. "Nähdään, jos ei kuolla", vastasi toinen. "Mitä sä nyt tollasia", puuskahti ensimmäinen, mutta ei ehtinyt saada vastausta, kun toinen jäi bussista.
Ehkä tulkitsen omiani, mutta koodisana insuliini nousi väkisinkin mieleen. Nyt esitän toiveen kaikille kuolemanenkeleille: menkää lomalle. Menkää lomalle enkelihommista pysyvästi! Toivon myös itsekkäistä syistä, että ette ala liikaa sääliä meitä unipulmaisia.
Gaah. Olin sairaana opiskeluhommissa, kun niistä ei saa olla pois tai muuten. Sitten kun vääjäämättä sairastuin pahemmin, minun oli lopulta pakko olla poissa eräältäkin kurssilta kaksi muutaman tunnin sessiota. Tai muuten osoittautui semmoiseksi, että pitää tehdä useita erilaisia tehtäviä ja lisäksi kirjoittaa kaksi esseetä. Onkohan minussa jotain vikaa, kun tuo kuulostaa ihan himppusen ylimitoitetulta vaatimukselta? Kun kyseisestä kurssista tehtiin oikein viimeisen päälle työläs tenttikin?
Parilta muultakin kurssilta tuli poissaoloa sairauden takia ja nyt odotan kiinnostuneena, mitä sieltä vaaditaan. Kohtuullista olisi pyytää vääntämään tiivistelmiä, runoja ja helkavirsiä yhdestä poissaolosta ja toisen voisi korvata esim. itkuvirrellä, novellilla ja alan hakuteoksella. Lisätöiksi voisin heittää 150 kuperkeikkaa, syödä 34 raakaa kananmunaa ja juosta Iidesjärven ympäri 14 kertaa laulaen kovaäänisesti Tammerkosken sillalla sekä Kesäpäivä Kangasalla.. Bonusraidaksi sopisi We are not alone laulettuna Victorian tapaan We are not amused.
Tämä opiskelu on ihan oikeasti hyvin vaativaa ja mullistavaa pollalle, joten ei oikein riemastuta se, ettei ole hetken aikaa pysähtyä järjestelemään ajatuksiaan. Sen sijaan pitää vääntää keskinkertaista tai huonoa (kun ei muuhun veny) paperia sinne tänne ja reflektoida käskystä kello silloin siellä sun täällä jälleen yhden uuden ryhmämuodostelman kanssa yhteistyössä.
Asioita auttaisi se, jos tietäisi, onko tässä yhtään kehittynyt ja onko minusta nyt opeksi jonkun asiantuntijan mielestä. Itse olen niin väsynyt, etten luota valtaisasti omaan arvostelukykyyni eikä sitä kokonaisuutta oikein pelkästään omista silmänrei'istä pysty näkemäänkään. Kun taitaa hormonipirulainenkin olla poikittain.
Kolmivuotiaan ihmistaimen hammaslääkärireissu voi sujua kuin unelma. Menomatka busseineen, odottelu pikkuisessa aulassa, sisäänmeno, penkille kiipeäminen, suun aukominen, itse tutkimus ja hammaskiven krapsutus menivät tuosta vain täydellisessä yhteistyössä. Aloin jo epäillä vaipuneeni toiveuniin.
Onneksi jalat palautti maahan pieni kähy bussissa kotimatkalla siitä, missä istutaan. Mielestäni bussissa äidin sana on laki, ainakin jos se on sopusoinnussa paikallisen lainvalvojan (kuskin) näkemyksen kanssa. Tytär välillä unohtaa sen tai on jopa eri mieltä asiasta! Tsokeeraavaa on nykynuorison kapinallisuus. Vai onko se sittenkin sukupolvesta toiseen toistuvaa oman määräntävallan rajojen tunnustelua? Ärsyttävää se ainakin on, kun kolmivuotias ei vielä ihan hallitse turvallisuuskysymyksiä.
Mietimme reissun vaiheet etukäteen, harjoittelimme suun auki pitämistä, muistelimme edelliskerran hampaiden krapsutusta ja tiesimme, että käynti huipentuu tarran saamiseen. Koska luottamuskysymykset voivat olla hyvinkin herkkiä, otin varmuuden vuoksi omia tarroja mukaan.*) Varautumiseni oli turhaa, olimmehan sivistyneessä hammashoitolassa, jossa päheä keijukaistarra piileksi kasan puolivälissä kahden nukkumatin välissä.
Minuahan on aiemminkin hemmoteltu hammashoitolassa. Ajattelin, että autismikuntoutuksen periaatteet jyllittävät ei-autisteilla, mikä varmaan osaltaan pitää paikkansa, mutta oma vaikutuksensa taitaa olla tyttären rämäpäisyyteen taipuvalla perusluonteella.
Tuntuu käsittämättömältä, että tuosta käynnistä on vain vähän päälle vuosi aikaa. Lienee syytä lopettaa valittaminen kymmenen vuoden katoamisesta, koska ne ovat olleet vähintään parinkymmenen vuoden edestä täynnä elämää, jos sitä oikein ajattelee.
Eivät Esikoisenkaan hammaslääkärireissut ole hullumpia. Niitä onkin treenattu todella huolella ja pitkän kaavan mukaan. Suuri kiitos Hervannan hammashoitolalle siitä, että saimme tilaisuuden tähän! Luultavasti treenaus oli oleellisen tärkeää pojan koko elämän hammashuollon kannalta. Käynneistä on tullut onnistumisen kokemusten ketju, toisissa oloissa se olisi voinut olla jälleen yksi vaikea, nolo, traumaattinen kuvio.
*) Näköjään rva Hajamieli alkaa vuosien mittaan muistaa yhtä ja toista. Siperia-pedagogiikka toimii sittenkin. Jotkin asiat vain täytyy priorisoida, mikäli mielii elämän sujuvan järjellisesti. Ne jotkin voivat olla hyvin pieniä, tarran kokoisia, mutta merkitykseltään valtaisia.
Syksyn viimeinen harjoitustunti on nyt pidetty! 10 * 75 minuuttia raakaa opetusta ei ole kovin paljon tai sitten on kovin paljon, riippuu miltä suunnalta asiaa tarkastelee. Minun suunnaltani tarkasteltuna on aika xtusti, koska kaikki tunnit valmistellaan viimeisen päälle, keksitään materiaaleja ja metodeja sun muita vinkeyksiä. Edellinen tunti pitää tietysti nähdä, että osaa suunnitella seuraavan, suunnitelma käydään läpi ohjaavan opettajan kanssa ja tunnin jälkeen on toki myös palautesessio. Lisäksi kaikki opettajankoulutuslaitoksen tyypit kehittelevät meille taukoamatta erilaisia reflektointi- sun muita tehtäviä ja läsnäolopakollisia viisituntisia istuntoja.
Eilen oli nelituntinen istunto, jota myös tentiksi kutsuttiin. Ensin kirjoitimme kaikesta, maailmankaikkeudesta ja sen veljestä tunnissa lähdeviitteellisen järjellisen esseentyngän, sitten teimme parityönä vähän samantapaisen väännön ja lopulta kolmikkona kolmas mokoma. Voin kertoa, että kun kaikki ryhmämme auskut olivat heti lähdössä selvästi pitkästä syksystä uuvahtaneita, väännön jälkeen moni sovitteli jo köyttä, josko saisi edes haudassa levätä. Köyden voi unohtaa - luultavasti didaktikko tulisi koputtelemaan arkunkanteen lisätehtävien kanssa, kun poissaolot pitää ehdottomasti jotenkin suorittaa.
Olo on kuin yläkoulun tai lukion oppilaalla, jonka kaikki opettajat ajattelevat, että juuri minun aineeni on se ehdottomasti välttämättömäisen tärkeyvven huibentuma ja pätö. Nyt tiedän, mistä opettajat tämän mallin oppivat. Onhan vanha totuus, että oma esimerkki on usein vahvempi vaikuttaja kuin se hieno teoria, jota opinnälkäiselle nuorisolle tarjoilee.
Lapsetkin ovat väsyjä ja ärtsyjä. Varsin pitkällisen rauhoittelun päälle Tosikoinen vihdoin asettui yöpuulle, mutta kuiskutteli kumminkin vuoteessaan pissa kakka pippeli peppu ja kysyi, pitäisikö hänen nyt sylkäistä, kun oli niin rumia sanoja. Minä sanoin, etteivät ne ole rumia sanoja, jos niitä käyttää oikeassa paikassa. Omassa sängyssä kaksin minun kanssani hän voi toistella housujen sisältöön liittyvää sanastoa niin paljon kuin huvittaa. Päiväkodissa ja muualla maailmalla pitää ottaa huomioon, että jotkut sanat loukkaavat muita. Mutta ei silloinkaan ole mitään rumaa siinä, jos vaikka pyytää päästä pissalle. Ach ja voich.
Sitten Tosikoinen vihjasi, että päiväkodissa ei saa ruokaillessa jutella. En tiedä, onko se ihan niin, vai kenties tyttären oma tulkinta. Soisin joka tapauksessa, että kaikissa kodeissa ja laitoksissa opetettaisiin meitä suomalaisia ruokapöytäkeskusteluun. Itsehän olen koulussa oppinut, että kunnollinen suomalainen istuu pölkkynä pöydässä ja lappaa ruoan kitusiin sanomatta sanaakaan, jos ruokarukouksia ei lasketa. Kuitenkin sitten, kun mennään lounaalle tai illalliselle seurustelumerkeissä, tämä käytäntö ei ihan toimi. Etenkään ei-suomalaisessa seurassa, nimim. Microsoftin akan dinnerillä hylkimäksi tullut jetlägätty ihmisparsa.
Viikko alkoi lupaavasti lyhyenlännäksi jääneen yöunen jälkeen tyttären mikontalonkokoisella ärsykohtauksella. Lapseni lienee unissaan syönyt vövvöä *). Kun hikiurakalla saimme lapsen pakatuksi autoon, hakkasin vasaralla ja taltalla rähmät silmistäni, kaadoin kahvipaketin kitusiin ja valmistauduin seuraaviin seikkailuihin. Pikaisen itsetutkailun päälle päätin, että olen tarpeeksi terve fillaroimaan. Uuuh! Ja fillaroinkin.
Salaisessa fillarointikohteessani kaksi sarjakuva-alan konkaria antoi minulle yli tunnin ainutkertaisesta elämästään, jotta saisin onkia heidän aivoistaan ja arkistoistaan materiaalia torstaiselle sarjiskääntämisen lukiotunnille. Hinputti! Syksyn viimeisestä harjoitustunnistani uhkaa tulla sekä kiva että hyödykäs ja se on noiden kahden syytä. Sain myös muuta matskua reppuuni ja nyt pelkään, että Tosikoiselle huolellisesti toteuttamani 90 asteen femmariaivopesuohjelma valuu hukkaan, kun hän saa kouraansa vaaleanpunaisen Barbie-leikkikännykän.
Onneksi sentään ylenpalttinen hyväntuulisuus hieman helpotti, kun jouduin vangiksi kasvatustieteen laitokselle kolmituntiseen seminaarisessioon, johon ei ollut varattu yhtään kahvitaukoa! Sentään minulla oli kontakti ulkomaailmaan: Raisa fundeerasi tekstaritse piparkakkutaikina-asioita. Onko teistä ruokavalioitsijoista vielä kukaan käynyt tutkimassa valmistaikinatilannetta? Viime vuonna kirjoitin aiheesta ja elvistelin löytämälläni Lahdelman leipomon valmistaikinalla nimeltään Piparkakkutaikina. Josko tänäkin vuonna natsaisi?
Huom. vain ikävät ja inhottavat ihmiset tekstaroivat kesken seminaari-istunnon. Tosin oli myös pakko, kun jouduin virittelemään puheterapiahommeleita juuri silloin eikä kolmen jälkeen. Mutta ehkä Raisalle ei ollut pakko. Vai oliko?
Missään tapauksessa ei ole asiallista virnistellä hallitsemattomasti kaamospimeässä ja sateenpieksämässä kaupungissa pyöräillessään. Anteeksi kaikille, jotka saivat sieluunsa siitä lommon! Kokeilkaa itse pitää pokkaa vaaleanpunainen Barbie-kännykkä repussanne.
*) Tosikoisen kanssa kehittämämme koodinimi kaikelle, mikä aiheuttaa allergiaa elikkäs pahapäisyyttä.
Menimme eilen koulun (melko hiljaisen oloisten - missä kaikki luuhasivat?) myyjäisten jälkeen kylään Tosikoisen gummitädille ja -sedälle. Rapussa Tosikoinen kuiskutti minulle, etten puhuisi asioista Pöö ja Döö. Lupasin tietysti (ja siitä syystä ne asiat täällä blogissakin esiintyvät salanimillä, vaikka eivät mitään kamaluuksia olekaan).
Likka, pidä toi! Eräät eivät tajua luonnostaan olla aina niin viksuja ja jättää möläyttelemättä juttuja, jotka tekevät sinulle epämukavan olon. Sinä olet vielä niin pienikin, että helposti me äidit ja isät kuvittelemme, että mainiot juttusi ovat meidän omaisuuttamme, vaikka ne oikeasti kuuluvat sinun rajojesi sisäpuolelle.
Jälkikäteen vielä varmistin, etten lörpötellyt liikaa. Juttelin nimittäin hys-hys-asioiden yläteemasta Höö, jätin vain nuo pyydetyt osa-alueet pois. Hyvässä seurassa muutenkin tulee lämmettyä ja puhuttua kaikenmoista, myös ohi suun. Ilmeisesti rajaukseni oli onnistunut.
Olen niin iloinen, kun lähelläni olevat ihmiset sanovat minulle rautalangasta vääntäen tämmöisiä asioita, niin ei tarvitse olla pelkän arvailun varassa eikä loukata kömpelyyttään.
Hiuksia jää käsiin pesun ja hörhötyksen ohessa ihmeen paljon. Iho on vielä selvästi kuivempi kuin viime vuonna tähän aikaan ja palelu välillä suorastaan naurettavaa. Väsymys ja plösötys ovat vanhoja uutisia. Alavireisyydestä en nyt sano mitn. Mutta kun näitä ynnäilee, pitänee vaihteeksi mittailla kilppariarvoja. Jokin ehkä haittaa tyroksiinin imutusta tai sitten lääke muuten skulaa aiempaa huonommin. Ei se ole omaa kilpparia tuntunut ikinä korvaavan ihan täysin. Tsekkauttakaa ihmeessä kilpirauhasarvonne, jos tarpeeksi moni oire natsaa! Tämä olisi paljon kurjempaa ilman hormonikorvausta, mutta tätä ei ole ihan helppo tunnistaa, kun esmees liika stressi oireilee ihan samaan tapaan.
Yleinen latteus vallitsee tällä erää olossa. Joku sika on unohtanut palauttaa yöunet pitkäaikaisesta lainasta. Viimeistään joululomalla pitää minun oppiman jälleen nukkumaan. Vaikka se vaatisi mitä! Ai mitä mitä? No, alkoholittomuutta, säännöllisiä ja keveitä aterioita, paljon liikuntaa ja melatoniinia kainalosauvaksi. Ja sitä, etten valvo huumeekseni. Illalla minusta aina alkaa tuntua siltä, että vielä vähän ja vähän, eka kertakin oli ilmainen niin kai vielä voin hetken sinnitellä valveilla. Ja vähän aikaa päälle. Sitten aamulla olen puolikuollut eikä kenelläkään ole hauskaa.
Minkä on nuorena oppinut pieleen, sitä ei näköjään vanhanakaan taida. Tiedän eräitä, jotka pikkukoululaisena halusivat lukea vielä tämän sivun, edes tämän luvun loppuun, vain tämän kirjan loppuun, kun ei ole enää monta sivua ja ihan vähän vain vilkaisen tätä seuraavaa opusta. Sama eräs toisinaan heräsi jo ennen kuutta, jotta voisi jatkaa sen kirjan lukemista, jonka kohdalla lopulta silmät menivät pakolla kiinni. Ja sitten ne eräät myöhästyivät koulusta ja totesivat, että läksyt olivat taas unohtuneet.
Lukioiden luokkataistelu. Amu Urhosella on blogissaan todella mielenkiintoinen kirjoitus luokattomasta lukiosta. Ehkä se ei olekaan kaiken pahan alku ja neliöjuuri! Ehkä *pim* ongelmat eivät loittonekaan luokkasysteemiin palaamalla.
Minä, toisin kuin yleensä ikätoverini, kävin luokatonta lukiota, koskapa menin iltalukioon suoraan yläasteelta (nyk. yläkoulu). Iltalukio oli valintani, koska asuinpaikastani ei jostain naurettavasta syystä saanut juuri tuona vuonna mennä kaupunkiin lukioon, vaan olisi pitänyt jäädä itselleni äärimmäisen penseäksi käyneeseen Himputtilaan.
Vielä vuosia näin painajaisia siitä, että meidät jostain syystä lennätettiin tuohon välttämääni lukioon. Vesivahingon vuoksi englannin kääntämisen perusteet järjestetään tänä syksynä Himputtilan yhteislukiossa. GAAH! KYLMÄ HIKI! Nyt en ole nähnyt lukiounia enää vuosiin. En edes iltalukio-. Pidin siitä suuresti, koska siellä sai olla itsenäinen aikuinen, käyttää valtuuta ja ottaa vastuu opinnoista itselle. Päivähoitomuotoinen lukio olisi ehkä ollut parempi sosiaaliselle ja emotionaaliselle kehitykselleni, tai sitten olisi ruvennut ahdistamaan.
Autistit ja TV Mitä maailman autistit katsovat televisiosta? Luultavasti äärimmäisen yksilöllisesti mitä vain eikä patenttivastauksia ole. Aloin taas miettiä asiaa, kun Esikoinen viittoi "Teletappi" ja "talvi", joka tarkoitti Teletappien lumileikit -nimistä DVD-tallennetta. Poika ei ole aikoihin pyytänyt nähtäväkseen mitään eikä hän viitsi katsoa töllöstä kuin tunnareita ja joitakin mainoksia, joten olin tietysti ilahtunut siitä, että hän osasi pyytää jotain itselleen mieleistä. Vieläpä ilman konkreettista esinettä! Vaan olisiko hissuksiin aika laajentaa katseltavia? Jos vaikka olisi siihen rinnalle jotain muuta? Autistille Teletapeissa on tarjolla toistoa ja selkeyttä. Sisällön ei mielestäni tarvitse olla viihteessä mitään huimaa älykkötasoa (meillä aikuisillakaan), mutta silti. Maailma laajemmaksi myös mediassa?
Kolttujen kasauma Olen jo teroittanut kieleni ja virkistänyt silmäni, jotta voin täydellä teholla osallistua suomalaisten perinteiseen itsenäisyyspäivälajiin: linnan juhlijoiden ulkomuodon arvosteluun. Valitettavasti SP ja Esikoinen eivät näe lajin suuruutta eivätkä viitsi paneutua töllötykseen asian vaatimalla hartaudella. Tänä vuonna alan siis kouluttaa tyttärestä lajinharrastajaa. Peukkuja saa pitää! Jos kaikki menee hyvin, voimme kenties ensi vuonna lähteä kisaamaan vaikkapa Tiinalle.
Hyvää itsenäisyyspäivää Minusta on hauskaa, että on tämmöinen Suomi-niminen maa, jossa saan viettää itsenäistä elämää. Toivotan meille kaikille suurta ja maukasta itsenäisyyttä!
Kuusitoista vammaisjärjestöä järjestää huomenna hiljaisen mielenosoituksen teemalla Itsenäisyys vammaisille. Menkäät sinne kaikki, jotka pääsette!
Sillä, kuten tuolla linkittämälläni sivulla sanotaan:
Hallitukset toisensa jälkeen ovat jättäneet vaikeavammaiset yksin. Jo 20 vuotta vaikeavammaiset ovat odottaneet, että hallitus lunastaisi lupauksensa subjektiivisesta oikeudesta henkilökohtaiseen avustajaan. Silti edelleen vain joka kolmannelle vaikeavammaiselle myönnetään avustaja. Valtaosalla ei ole mahdollista saada henkilökohtaista avustajaa. Ja valtaosalla niillä vaikeavammaisilla, joilla on avustaja, avun määrä on riittämätöntä. Itsenäisessä Suomessa kaikilla ei ole itsenäisyyttä.
Jokainen meistä pystyy tekemään yksinkertaisen ajatuskokeen. Mitä jos vaikkapa oikea ranne ja lonkka murtuisivat liukastumisen takia. Miten kävisin kaupassa, ruokkisin itseni, pukisin päälleni, peseytyisin, hoitaisin lapset, kävisin nukkumaan?
Tehdään astetta vaikeampi ajatuskoe: vamma osoittautuukin pysyväksi. Miten opiskelen, teen töitä, harrastan, tapaan ystäviä, sukuloin, asioin, käyn teatterissa ja kirjastossa? Jos olen kaksi kolmesta, en saa avustajaa, koska minulla ei kerta kaikkiaan olisi varaa. Julkinen sektori säästää eikä halua kustantaa näitä välttämättömiä palveluja. En voi siis viettää itsenäistä elämää.
Mielestäni jo aikaa sitten luvatun subjektiivisen avustajaoikeuden hannaaminen on sekä sydämetöntä että järjetöntä. Vaikka adresseilla ei ehkä muuteta maailmaa tuosta vain, optimistina käyn niitä joskus kirjoittamassa. Ehkä tällä on oma vaikutuksensa?
PS. Braillesta tuli mutkan kautta mieleeni, että myös koululaiset ovat löytäneet Pääjärven kuntayhtymän hienot viittomasivut! Tänään tietsikkaluokassa työskentelyn päätteeksi tein iloisen löydön yhdeltä koneelta: oppilas oli avannut sinne kakka-viittoman kuvan! Uskon, että eri kielet tukevat toisiaan ja kommunikaatio lisää kommunikaatiota, joten tästä saatoin olla vain iloinen. Opetin myös auskukollegoille elegantin kakka-viittomaliikkeen, joka lähti skulaamaan tuosta vain! Kyllä huomaa, että likat ovat kieliprofeja.
Tiedän naisia, joilla on yhtenä ja samana päivänä PMS, uhkaava mahatauti ja äksättä viikkoa prkl kestänyt flunssa ja senmukainen olo. Yhdellä tämmöisellä runsaudella siunatulla on lisäksi myös opetusharjoittelua. Hän on nyt kokenut ensimmäistä kertaa, millaista on pitää tuntia, kun on itse helkkarin pahalla päällä. Positiivisista puolista mainittakoon yksi: äänenvoimakkuus asettuu itsestään ainakin riittäväksi. Eipä niitä oikeastaan muita ollutkaan, vaikka mitään ihmeellisiä epäonnistumisia ei tapahtunutkaan ja muutama hedelmällisen tuntuinenkin tuokio mahtui tuntiin ja varttiin.
Oppilaissa ei ollut mitään vikaa, mutta opeharkkarilla vanne kiristi päätä sekä vatsaa ja mieleen välähtelivät oudot halut ryhtyä kukkakauppiaaksi.
Huomio, joka kiinnostaa vasemmanpuoleista kiveä siellä takana: terveenä ja pemssitönnä taidan olla enimmäkseen hyvällä päällä, milloin en ole neutraali tai peräti karmaisevan hyvällä päällä.
Huomenna pitäisi vielä vääntäytyä pitämään harjoitustuntia puolikuntoisena ja sitten on jäljellä enää syksyn viimeinen 75 minuuttia. Ensi viikon loppupuolella aion olla jo terve. Aion myös paasata uraani liittyvistä asioista pahaa-aavistamattomille valinnaiskurssilaisille, eli hurmostella lokalisointia ja sarjiskääntämistä. Hah! Eivätpä olisi arvanneet pikku lukiolaiset aamulla, että heitä opettaisi intopii. Miettiessäni sarjiskääntämistä aloin jopa tuntea hinkua takaisin sarjakuvien hehkeille niituille vaeltelemaan. Jos vaikka olisi osa-aikainen ope ja... no niin. Ainahan mielessäni on sata asiaa, joita haluaisin tehdä.
Alamme kaikki olla loman tarpeessa. Tosikoinen on joutunut eilen ja tänään päiväkodin jäähypenkille mm. sopimattomasta kielenkäytöstä ja riehunnasta. Minä en ole pelkistä sanoista juuri moksiskaan, mutta nimittely on toinen juttu. Etenkin tyhmäksi nimittely, hyi saakeli. Olen kyllä sanonut, että vaikka kotona saa huvituksen mukaan sanoa ääneen kiinnostavia sanoja, kuten peppua, kakkaa ym., päiväkodissa sellainen haittaa ja kiusaa muita. Kummassakaan paikassa ei sovi nimitellä toisia ilkeästi.
Maanantaina tytär sai myös pitkästä aikaa tehoraivarin bussissa. Uhhuh, enpä muistanutkaan, miten hikistä hommaa on tyynesti estää riehuvan lapsen tuottama tuho ja poistaa hänet siististi oikealla pysäkillä kyydistä. Yleisön tuottamat äännähdykset antavat tilanteelle oman hohtonsa. Arvoisa yleisö, juurikin bussiraivarista saa täysin edustavan kuvan kenen tahansa perhe-elämästä ja vanhempi-lapsisuhteesta.
Esikoinenkin on vähän seko-seko siellä sun täällä ja taistelee joka ilta saadakseen melatoniinipilleriinin. Mutta kun me olemme nyt tauolla! Yritän aktiivisesti ottaa kontaktia poikaan, jottemme ajaudu kiireessä etäälle toisistamme.
Lauantai-iltapäivän kunniaksi (kun tyttären saama kosminen ärtsykohtaus*) esti lähdön Muumilaaksoon tänään) päätin katsella Tosikoisen kanssa yhdessä ohjelmaa menneistä lastenohjelmista. En ole mikään nostalgiaintohimokki, mutta kun tämä viritys on vanhan tutun Kati Sinisalon ja muuten hyväksi todetun Harto Hännisen kokoama, rohkenin altistaa kaksikkomme hermosolut tunniksi. Tuumasin, että on hauskaa kuunnella, mitä jälkipolvi tuumaa minun lapsuuteni kuvista ja äänistä.
Puolivälissä pakahduttava olo äityi niin pahaksi, että kyynelmaljat vuotivat ylitse. Jouduin hakemaan lisääkin nenäliinoja. Tosikoinen vähän ihmetteli. Joku oli taas asentanut alasimen sydämeni päälle.
Ohjelman nimi on ilmeisen hyvästä syystä Muistikuvaputki. Kummallisen tarkasti tuo putki työntyi muistojen pohjalietteisiin ja imaisi sieltä lähemmäs pintaan kummia hahmoja. Luulenpa, että myös paluuni kouluun hämmentää muistilientä eikä sieltä putkahtele näköselle pelkkia hupsuja sammakoita ja sieviä perhosia.
Lapsena inhosin Noppaa. Tänään katselemani perusteella syy näytti hyvin ilmeiseltä niin älyn kuin tunteenkin tasolla. Katselin Noppaa koska ei ollut juuri muutakaan - pakkohan oli tuijottaa ne harvat lastenohjelmat, jotka olivat tarjolla! (Kuten myöhemmin piti kuunnella kaikki rockradiot.) Pikku Kakkonen alkoi kannaltani hiukan turhan myöhään. Olkaa, pikku ystäväiset, kiitollisia Pikku Kakkosesta ja muistakaa kumartaa silloin tällöin Tohlopin suuntaan!
*) Tosikoinen oli ilmeisesti saanut jotain allergisoivaa, koska ärtsystä - eikä kutinasta - ei ole jälkeäkään antihistamiinin jälkeen. Riittäisikö mandariinien intomielinen käpälöinti reaktioon? Muistilappu itselle: tavalliseen ärtsyyn tavalliset keinot, kosmiseen lisäksi antihistamiinitipat!
Sitten asiaan, eli vuodenvaihteen teemoihin:
Tekstit
