Bööna Utti

Kun viimein heräsin migreeniuhan jälkeisestä tokkurasta, vietin erittäin mainioita hetkiä lasten kanssa. Esikoisen kanssa teimme tuoreet läksyt ja vielä rästiin unohtuneet läksyt. En hermostunut ollenkaan, vaikka ohjeistaminen oli paikoin jopa vaikeampaa kuin seiskaluokkalaisille*)! Lisäksi keksin lennosta Tosikoiselle omat läksyt, jotta saimme pakertaa yhdessä pöydän ääressä eikä kukaan häiriköinyt ketään. Iltatuokio Tosikoisen kanssa oli hyvin hauska, kun tytär teki Kiki-tiikerilleen kaikenlaisia samoja juttuja kuin minä hänelle. Oli palsamia sielulle seurata sitä, koska hän oli jämäkkä, hellä ja kiva. Nimittäin haluan uskoa, että se kertoi myös jotain minusta mutsina. (Kuten kertonee sekin, kun hän äksyilee pehmoilleen ja pomottaa. Mut ei puhuta nyt siitä.)

Nyt tuntuu koko ajan pelko persiissä. Romahdanko suoraan uupumuksen kitaan, jos piiskaan itseni kaikkiin suorituksiin. Uupumuksesta toipuminen on yhtä hidasta himputtia! Ei enää sitä! Ei! Se on kaikille viattomillekin osapuolille täysin epistä, jos minä vaan kuljen neljäsosakuntoisena hissuksiin yrittäen toipua. Jospa siis priorisoin priorisoimistani ja nostan korkealle voimahetket lasten, miehen ja kirjojen parissa. Ja liikunnan, tietty, kunhan tuo nilkka vain ei poxahda pahemmin. (Siinä on ehkä jänteenympärystulehdus.) (Aargh.) Ainakaan tämä ahdistus ja murehdinta ei edistä pyrkimyksiä. Vaan pakko kai nämäkin on lusia, kun eivät ne muuten liikahda mihinkään.

Tietenkin tuntuu kamalalta, jos joutuu luopumaan siitä yhdestä jutusta juuri, kun se on näin lähellä. Mutta oma terveys on se kivijalka, jonka päälle kaikki muu elämässäni rakentuu. Katsotaan nyt, kuinka muijan käy. Yhtäältä mietin, oliko tämänpäiväinen reagointi merkki uupumuksen partaalla hillumisesta (aivoni ihan todella tuntuivat kuumenevan kun otti tuo tylytys niin paljon päähän ja mieleni teki karjua ja raivota enkä siis voinut muuta kuin rynnistää suorinta tietä kotiin), mutta toisaalta olen iloinen, että vihdoinkin neljän kympin iässä osaan ottaa omatkin tunteeni huomioon, kun kumminkin käyttäydyn sinänsä riittävän korrektisti eivätkä elottomat tai elolliset olennot ole lähelläni vaarassa. Jämäkkyyskasvatusta kuitenkin tarvitsisin yhä.

Äh. Pitää yrittää etäännyttää itsensä ja nousta tämän hornankattilan yläpuolelle, niin ehkä sitten pystyn paremmin näkemään, mikä on tärkeää ja mikä kestää varrota.

*) Väännä rautalankaa kolme kertaa enemmän kuin luulisit ja sitten vielä siihen päälle ainakin pari mutkaa. Niin vain pari luokalla olevaa kysyy, jotta ope, siis mitä pitikään tehdä ja saako käyttää violettia tussia.