Eilen illalla Esikoinen ei saanut unta. Hän piti ääntä huoneessaan. Lopulta hän tuli ovelle ja viittoi itken itken. Kyselin, mikä hätänä, mutta en saanut oikein vastausta. Menin pojan viereen vuoteeseen ja otin kainaloon. Viitoimme pimeässä kädet käsissä.
Koulusta ei ollut tullut vielä maaliskuun kalenteria, joten viitoimme yhdessä, mitä tänään tapahtuisi. Koulun ja toimintaterapian jälkeen mustamakkaraa ja pullaa kauppahallista ja sitten kotiin. Illalla vielä liikuntae-ö (kerho). Poika rauhoittui ja lepäilimme kauan lämpimien tunteiden aaltojen velloessa välillämme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
4 kommenttia:
Olen pyöritellyt tätä mielessäni jo pitkän aikaa, ja nyt tulen sanomaan sen tänne, koska positiivista palautetta tulee annettua aivan liian harvoin. Kaura, ihailen sinua suuresti. Mielestäni sinä olet todella hyvä äiti lapsillesi. On koskettavaa lukea kirjoituksiasi - kuinka pyrit ymmärtämään poikaasi, pääsemään lähemmäksi häntä, auttamaan häntä elämässä eteenpäin. Parempaa äitiä hän ei olisi voinut saada.
Minusta aina tuntuu niin puutteelliselta, etenkin kun olen väsy! Mutta toisaalta kasvattaja on aina puutteellinen ja jos ei sitä itse tajua, voi seurata kamalia... Joka tapauksessa otan nyt sanasi lämmikkeeksi :-)
Esikoiselle on etenkin tunteista kertominen ollut tosi vaikeaa, joten on ollut hienoa, kun hän tuota pahaa mieltä viittoo itkemisviittoman avulla. Vaikka itse paha mieli ei tietty niin hieno asia olekaan.
*Liikkis* Ihanasti kirjoitettu tilanne.
T. Liiolii
http://liiolii.vuodatus.net
Tässä melkein onnistuu suomalainen, juro nainen kertomaan tunteistaan, kun tämmöistä lukee! Kiitos, kiitos, kiitos! Luotan kaiken tämmöisen perusteella, ettei kontakti riipu käytetyistä sanoista ollenkaan. Totta kai sanat ovat tärkeitä, mutta juunouwotaimiin!
minna
Lähetä kommentti