Ei noista älykääpiöistä koskaan tule yhtään mitään

AL-Asiat keskustelee vammaisten laitoshoidosta Heli Mustosen viimeviikkoisen avauksen innoittamana. Kannattaa lukea niin avaus kuin tämän päivän kirjoituksetkin! Heikkohermoisille ei sovi "kuntoutuslaitoksessa" työskennelleen hoitajan kokemuksista kertova kirjoitus (josta otsikko on lainattu), joka osoittaa meidän vanhempien pahimmat pelot perustelluiksi. Kyseisen laitoksen komean kuntoutus-sanan voi korvata taannutus ja tuho -sanaparilla, ainakin kirjoittajan kokemalla osastolla, jossa jopa nähtiin nälkää. Olen aina yrittänyt olla mieleltäni avoin laitosten suhteen, mutta mitä enemmän kuulen niistä, sitä torjuvammaksi tulen. Riskit väärinkäytöksiin ovat liian suuret, kun valta kasvaa rajattomaksi eikä kiinnijäämisen riskiä ole.

Parissa päivässä minun kuukauden omaishoitajan tukeni (josta myös maksan palkkatuloa kovemmat verot) hinnan ylittävällä kustannuksella laitoksen vakiasukas saa usein säilytyshoitoa. Kotona saa sen sijaan elää oikeaa elämää ja osallistua kaikkeen taitojensa mukaan. Elämä on mielekästä ja monenlaiset taidot pääsevät kehittymään joka päivä elämän loppuun asti, kun saa tehdä ja treenata, olla mukana yhteisössä täysivaltaisena jäsenenä. Elinikäinen kasvu ja oppiminen koskevat myös kehitysvammaisia ihmisiä.

Mistä helkkarista on alkujaan edes tullut sellainen ajatus, että ihminen pitää sulkea erityiseen laitokseen päivänvalolta piiloon ainoastaan sellaisesta syystä, että hänellä on kehitysvamma? Eikö yleensä ihmisille anneta hoitoa tarpeen mukaan. Jos ihminen tarvitsee sairaalahoitoa, hänet otetaan sairaalaan asumaan tarvittavaksi ajaksi, mutta muu hoito hoidetaan muulla tavoin ja ihminen asuu yleensä kotonaan.

Yksi keskustelija käytti laitosten ylivertaisuuden todisteena sitä, että päivätoiminnassa laitoksen asukit erottuvat ulkomuodoltaan edukseen. Heillä on aina siistit, puhtaat vaatteet ja hiukset leikattuna. Autistin äitinä pidän tällaista jopa huolestuttavana. Mitä, jos esimerkiksi autisti pakotetaan laitoksessa rutiinisti tuskalliseen tukanleikkuuseen ja käyttämään tuntoaistille siedettävien, kuluneiden vaatteiden asemesta tuskaa tuottavia vetimiä? Miten käy toimintakyvyn silloin, kun aistit kiljuvat? Sisältö on aina oleellisempaa kuin se, miten kiiltävän korealta kaikki näyttää.

Myös Jenni-Juulialla on ollut äskettäin tästä teemasta keskustelua.

PS. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kun puhun omaishoitajan kehnosta liksasta, en väitä itse olevani köyhä enkä halaja itselleni rahaa. Kas kun mies tekee töitä ja lisätöitä ja elättää, jos meitsi hurvittelee opintojen ja omaishoitajuuden parissa eikä tienaa perheelle leipää. Tokihan elättinä olo suomalaista akkaa tökkii ja sisuttaa, mutta tyhmä ylpeys pitää asettaa hyllylle edes siksi aikaa, että saa tutkinnon valmiiksi ja pollan kuntoon.