Vähänkö olin eilen reppava, kun siivosin vaatehuoneesta hyllyn. En saa aloitetuksi ensimmäistäkään siivouselettä vaatehuoneessani, kun tuskittelen, miten hirveä sekamelska siellä on ja kuinka järkyttävän kaamea homma, josta nousen lopulta silmät tomaatteina ja nenä aivastuksia tulvien. Sitten sanoin itselleni, että otan antihistamiinin ja setvin vain yhden hyllyn, niin ei voi olla liian kamalaa. Eikä ollutkaan. Siivosin heti perään toisenkin hyllyn! Enkä harmittele niitä hyllyjä ja vetolaatikoita, jotka odottavat vielä kieli pitkällä setvintää, vaan iloitsen näistä saavutuksista. Nyt pitää viedä kasa vaatteita kierrätykseen ja toinen kasa lapsityövoimalle, joka leikkelee niistä riepuja.
Psyykkaan itseäni, että saan tehdyksi edes jotain. Ihan tein kuin gradunväännössäkin. Naputtelen vaikka vartin, ei ole pakko enempää. Sen verran, ettei pääse kokonaan unohtumaan ja pölyttymään. Ja sitten tuleekin kirjoitetuksi kolme varttia täpöillä, tunnelma koholla ja ajatus suihkien. Tai edes mäystää sen vartin gradutiedostoa, jottei geen muisto haalene ja prosessori vähennä g-raksutustaan. Ja sain koko homman valmiiksi tai ainakin siinä määrin valmiiksi, että sen pystyi ilman aivan törkeää turskaa palauttamaan.
Liiallisella täydellisyyden tai valmiiksi saattamisen vaatimuksilla rakennan itselleni ansoja ja vajoan kohta saamattomuuteen. Ei kukaan kuole, jos en saa kaappia järjestykseen tai gradua valmiiksi. Mutta aikaa kuluu valtavia määriä, kun etsin kuteitani pää ja peppu punaisena sekä tuskittelen, että se gradukin pitäisi tehdä.
Immeisille sopivat niin erilaiset tekemisen tyylit. Onneksi melko pienellä vaivalla oman systeeminsä on pystynyt sovittamaan muiden huushollin asukkaiden systeemeihin ja kokonaisuus toimii mukavasti. Siivouspäivä ei sovi minun sisuskaluilleni ollenkaan, vaan valuttaa ne täyteen ankeuden lyijyä. Kai ne harvat siivouspäivät olivat mudelleni niin tuskaisia siinä kaaostalossa, että kaikki muutkin saivat osansa kärsimyksistä. Kauhea syyllisyydentunne painoi lapsenharteitani, kun en osallistunut tarpeeksi (mistä muistettiin aika paljon kertoa), mutta toisaalta myös halvaannuttava avuttomuus, kun kukaan ei opastanut, mitä, miten ja missä pitäisi tehdä.
***
Tänään ruokakaapit ammottivat ihmeen tyhjinä ja leipäkin oli käytännössä lopussa. Mutta Tosikoinen sai idean: mennään eväsretkelle! Eväsruoaksi on ihan järkevää pakata jämäksi jäänyt kalkkunanpala sormin syötävinä viipaleina, pari keitettyä perunaa, viimeiset ruisleivän palaset, porkkanaa tikkuina, onneton kurkunpätkä tikkuina, keitetty kananmuna, banaania, kuitukeksejä ja mehua. Ja se maistuu järjettömän hyvältä tietysti, kun on fillaroitu huippuun leikkipuistoon, jossa saa lounastaa puupöydässä harmaan, mutta ripsimättömän taivaan alla. (0 auringonpimennystä näkösällä.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Sait sen puistokeikankin sitten järjestettyä mieltä kalvamasta (hyllyjen siivoamisen lisäksi). Onnittelut!
Retkiruuassa tosiaan on se jokin! Me harrastimme ulkoruokailua eilen Heurekan pihalla, kuten kesätraditioon on kuulunut jo vuosia.
Mulla on tavallisesti ollut hurjat siivouspäivät kesäloman alkajaisiksi, mutta tänä kesänä olen kokeillut toista mallia.
Olen siivonnut keittiön kaappeja kaappi per päivässä periaatteella ja lopun päivää tehnyt mitä huvittaa. Ei tule ihan niin nopeasti valmista (mua ahdistaa keskeneräisyys), mutta ei myöskään mene hermo.
Loma loppuu kesken, mutta aion jatkaa samalla moodilla myös vaatekaappien kanssa.
SÄ, toden totta, leikkipuistonakki myös suoritettu :-D Etenkin oli hienoa pyöräillä, kun Esikoinen ajoi omalla fillarilla ja Tosikoinen oli mulla kyydissä.
Hiipinä, kuulostaa hyvältä! Mä olen ajatellut hyväksyä sen, ettei tää himppe kuitenkaan ole ikinä valmis, vaan loputon muutosprosessi. Pitää siis asettaa jotain passeleita välitavoitteita, niin saa kokea valmiiksi saattamisen iloa niiden osalta.
Lähetä kommentti