Jatkuu jatkuu jatkuu

Koko pitkä päivä oli taas normaali ja kiva. Esikoinen pääsi kaivatun puheterapeutin luo ja Tosikoinen sai prinsessakruunun ja minä sain aikaiseksi hiukan edistää juttuja. Muutenkin oli kaikenlaista tyydyttävää ja mukavaa päivän mittaan. Ja nyt taas tiedän, ettei uni tule, jos menen vuoteeseen. Pyörin kyljeltä toiselle ja ähkin sisäänpäin tuskissani, ettei SP turhaan herää. Ei hänkään voi auttaa sen enempää kuin nyt jo auttaa, mikä on aikas paljon.

Kun nyt istun tässä olkkarissa, saan vielä kokea huonoa omaatuntoa, sillä Esikoinen heräsi kesken uniensa ties mihin mikrokokoiseen rapinaan (olen kovin hissukseni) eikä luultavasti saa unta taas pitkän pitkään aikaan. Sitten hän herää normaaliin aikaansa aamulla (aikaisin) ja on silmät sikkaralla ja silmänaluset tummana. Ja käyttäytyy päivän mittaan kummasti, sillä väsyttää, mutta ei pysty nukkumaan. Ihan kuin joku... ääh, en muista nyt kenellä on samanlaista.

Päivällä jaksaa suhtautua huumorillakin massiivisen häpeäkorvennukseen, mutta yön pimettyä hymy hyytyy, kun huomaan, ettei taida flaksi käydä nukkumatin kanssa. Kaikkea, mitä mieleen juolahtaa, voidaan käyttää todisteena minua vastaan häpeäoikeudenkäynnissä. Ja asianajajani luultavasti pettää minua nukkumatin kanssa. Kumpaakaan ei ainakaan näy täällä päin. Ei kukaan, ei mitään, ei missään, ei kukaan, ei mitään. Missään. Koskaan.

Tämä on kuin Jekyll ja Hyde pahasti pieleen menneenä versiona. Päivisin ollaan hyvinkin siivosti, mutta öisin häpeän kuin hullu. Rahat takaisin! Tai alkaisi se koulu, niin menisi tämä koulunalusangstin huippukausi ohi. Ja niinhän se alkaakin - viikon kuluttua.