Tänään tapahtui se, jota olen jo pitkään peljännyt. Esikoisen iltapäiväkerholla tieto katkesi ja poika ohjattiin normaalisti koulukuljetukseen, vaikka tarkoitus oli isän tulla hakemaan. Ei se mitään, koulukyydissä on Esikoisen kohdalla tieto, että häntä pitää aina jonkun olla vastaanottamassa. Poikaa voi jättää yksin minnekään. No, kuskin silmään hyppäsi jokin kärpänen, sillä hän näki Esikoisen menevän ovesta sisään ja jatkoi matkaa. Ovi oli kuitenkin lukossa, koskapa minä olin vasta matkalla hakemaan Tosikoista päivähoidosta ja SP vastaavasti matkalla iltapäiväkerholle.
Kohta minun puhelimeni soi ja siellä on naapuri! Hän oli katsellut, että Esikoinen siinä pihalla itkeskelee ja ihmettelee reppu selässä. Naapuri pyysi sitten pojan sisään ja jutteli mukavia, tarjosi banaaniakin! On vaikeaa kuvailla sitä helpotuksen määrää, joka sisälläni velloi tietäessäni naapurin rouvan pitävän pojasta huolta.
***
Didan kanssa käymäni yhteenvetokeskustelu syksyn seikkailuista herätti sekä iloa että ihailua. Ilo kasvoi keskustellessa opettajaharjoittelun hommeleista, kun tajusin kaikenlaista kasvua tapahtuneen opettajanraakileessa. Ihailu tuli jälkikäteen, kun tajusin, miten taitavasti dida antoi palautetta ja auttoi minua hoksaamaan kehittymiseni ja edistymiseni. Ilmapiirissä oli nolla grammaa nihkeyttä ja oikein tulee semmoinen mukava tippa linssiin, kun tuota keskustelua miettii.
***
Visiitti Rudolf Steiner -koululle paljastaa yhdellä silmäyksellä sen, mikä on miljöössä ero, kun se on suunniteltu oppilaita varten eikä laitoksen yleistä laitoshelppoutta ja hintaa ajatellen. Joissakin kouluissa tuntuu, että siellä suorastaan valitaan rumimmat mahdolliset materiaalit ja ankein suunnittelu, mutta ei kai sentään? Steinerkoulussa päivänvalo pääsi ikkunoista sisään, silmälle oli tarjon mukavaa muotoilua. Värit oli suunniteltu itselleni vieraan systeemin mukaan, mutta minulle tuttujen systeemien mukaan on selkeyttä ja hahmottamista parantava tekijä, jos paikat on merkitty tietyllä (miellyttävällä) värillä. Oli siellä muutenkin kiehtovaa, vaikka eurytmia jäi tällä kertaa näkemättä. Olisi kiinnostavaa kokeilla eurytmian ajatuksia Esikoisen kanssa, jos ne vaikka edistäisivät äänteiden kehittymistä! Liikehdintä nyt on muutenkin aina plussaa.
torstaina, tammikuuta 31, 2008
keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008
Sosiaalisia tarinoita
Haukkarannan koululla on kaksi mielenkiintoisen näköistä julkaisua sosiaalisista tarinoista: Sosiaaliset kuvatarinat ja Sarjakuvitettu keskustelu. Sattuisiko kenelläkään olemaan näitä hyppysissään täällä Tampereen alueella? Lompakkoani kutkuttaa kyllä valtavasti, joten ehkä teen itselleni hankinnan ja lainaan sitten teille, jotka satutte tarvitsemaan.
Mietin myös, mikä mahtaa tällä hetkellä olla uusin ja paras autismista kertova kirja. Otan mieluusti vastaan vinkkejä!
Väsäilen tuommoisia sarjakuvia ja sosiaalisia tarinoita muistuttavia pämäyksiä vihkoihin ja satunnaisiin paperinpalasiin lennossa tarpeen tullen ja voin lämpimästi suositella samaa kaikille! Esikoinen pystyy paljon paremmin seuraamaan kuvallista esitystä ja keskustelemaan siitä sanoitta mutta melko ymmärrettävästi. MLL:n kirjassa joskus sanottiin, että lapselle on hyvä laulaa eikä haittaa, vaikka oma ääni tulisi "ammuvainaan nuotilla". Näihin pikapiirroksiin pätee sama periaate.
Olisi kumminkin sekä poika- että gradulapseni kannalta hyvä saada nuo opukset edes hetkeksi hoteisiinsa.
Mietin myös, mikä mahtaa tällä hetkellä olla uusin ja paras autismista kertova kirja. Otan mieluusti vastaan vinkkejä!
Väsäilen tuommoisia sarjakuvia ja sosiaalisia tarinoita muistuttavia pämäyksiä vihkoihin ja satunnaisiin paperinpalasiin lennossa tarpeen tullen ja voin lämpimästi suositella samaa kaikille! Esikoinen pystyy paljon paremmin seuraamaan kuvallista esitystä ja keskustelemaan siitä sanoitta mutta melko ymmärrettävästi. MLL:n kirjassa joskus sanottiin, että lapselle on hyvä laulaa eikä haittaa, vaikka oma ääni tulisi "ammuvainaan nuotilla". Näihin pikapiirroksiin pätee sama periaate.
Olisi kumminkin sekä poika- että gradulapseni kannalta hyvä saada nuo opukset edes hetkeksi hoteisiinsa.
tiistaina, tammikuuta 29, 2008
Kaalien erot
Tytärtä kiinnostaa aika paljon se, että hän pitää parsakaalista, mutta hänen isänsä ei. Toisaalta tämä pitää kukkakaalista, joka ei ollenkaan maistu tyttärelle. Minä en pidä piirretystä Pepistä*), joka on tällä hetkelle Tosikoisen suosikki. Minä taas pidän uutisista - tyttärelle ne eivät anna mitään. Esikoinen haluaa Voimalehmänsä aina sinisenä tai keltaisena, kun taas hänen pikkusiskonsa pitää ylivoimaisesti eniten ruskeasta. Jne. Ja tämä kaikki on helt okej meille kaikille.
Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää hänen mielipiderintamallaan. Omasta tyttöiästäni muistan, että koulussa yhdenmukaisuuden paine oli huomattava. Tahtomattani kerjäsin verta nenästä, kun en oikein tajunnut, miksi minun pitäisi väkisin pitää jonkun kaverini lempiyhtyeestä. Miksi minun nyrpistelyni bändille oli henkilökohtainen loukkaus kaveria kohtaan? Jos mieli miellyttää likkakaveria, oli syytä leikkiä pitävänsä samoista asioista. En osannut niitä juttuja, mutta onneksi oli myös kavereita, jotka eivät piitanneet likkataitojeni puutteista.
Isompana huomasin, että nuorilla naisilla saattaa sama päteä arvoihin, asenteisiin ja mielipiteisiin. Jos ilmaisi olevansa eri mieltä, saatettiin tulkita, ettei tykkää toisesta. Joskus sananvaihdot saivat huvittavia piirteitä. Esimerkiksi jonkun mielestä kumppani haluaa tukahduttaa keskustelun ilmaistessaan eriävän näkemyksensä. Vielä pahempaa on, jos tyyppi haluaa perustellakin! Sehän on jo ilmiselvää sensuurihimoa! Varmaan tällä vastaanväittäjällä on joku psykolookinen Rauma eikä sen ahdas mieli pysty vastaanottamaan niitä hienoja ajatuksia, kun Torjunta on niin kova.
Toisille kai keskustelu oli myöntelevää hyminää tai rinnakkaisia, mutta erillisiä jutteluketjuja. Minusta onnistunut keskustelu sisältää erilaisten näkökulmien tarkastelua (väittely taas jotain muuta). Silloinhan aina löytyy alkuperäisen väitteen vastapainoksi tai laajennukseksi monenlaisia väitteitä ja tarkastelutapoja. Oleellista on myös perustelu, älykäs argumentointi, kyky kuunnella toisen ääntä.
Nyt nelikymppisenä tilanteeni on paljon parempi eikä tarvitse joko olla inhottava ihminen eri mieltä olemisineen tai tuppisuuna otsasuoni sykkien, mikäli hyminää ei juurikin irtoa. Nuoremmat tai vanhemmat ihmiset eivät tunnu edes odottavan minun olevan täysin samoilla linjoilla kanssaan. Ne ikätoverit, joita tapaan, ovat yllättäen niitä, jotka arvostavat monenlaisia näkökulmia ja tarjoilevat minullekin jännittäviä, erilaisia näkymiä. Osaksi lienen järjestänyt oloni tämmöisiksi, osaksi aika on tehnyt tehtävänsä sekä minussa että muissa.
Nyt koputan vimmatusti pöytää, sillä muuten kohtalo vie tämän mukavuuden pois! En valitettavasti pysty perustelemaan, miksi puun koputtaminen vaikuttaisi tulevaisuuteni keskusteluihin, mutta mitäpä ei täti tekisi mukavien jutteluiden turvaamiseksi.
*) Pepin tunnari on suomennettu nerokkaasti suunnilleen: Pannaan TAAS tuulemaan, hauskaa TAAS puuhataan. Pannaan TAAS tuulemaan, tuulemaan TAAS. Mukana sanoituksessa on myös riittävästi VAAN-sanaa. Hmph. Hauskaa sitä paisti pidetään eikä puuhata, kun ei se pysy pitelemättä.
Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää hänen mielipiderintamallaan. Omasta tyttöiästäni muistan, että koulussa yhdenmukaisuuden paine oli huomattava. Tahtomattani kerjäsin verta nenästä, kun en oikein tajunnut, miksi minun pitäisi väkisin pitää jonkun kaverini lempiyhtyeestä. Miksi minun nyrpistelyni bändille oli henkilökohtainen loukkaus kaveria kohtaan? Jos mieli miellyttää likkakaveria, oli syytä leikkiä pitävänsä samoista asioista. En osannut niitä juttuja, mutta onneksi oli myös kavereita, jotka eivät piitanneet likkataitojeni puutteista.
Isompana huomasin, että nuorilla naisilla saattaa sama päteä arvoihin, asenteisiin ja mielipiteisiin. Jos ilmaisi olevansa eri mieltä, saatettiin tulkita, ettei tykkää toisesta. Joskus sananvaihdot saivat huvittavia piirteitä. Esimerkiksi jonkun mielestä kumppani haluaa tukahduttaa keskustelun ilmaistessaan eriävän näkemyksensä. Vielä pahempaa on, jos tyyppi haluaa perustellakin! Sehän on jo ilmiselvää sensuurihimoa! Varmaan tällä vastaanväittäjällä on joku psykolookinen Rauma eikä sen ahdas mieli pysty vastaanottamaan niitä hienoja ajatuksia, kun Torjunta on niin kova.
Toisille kai keskustelu oli myöntelevää hyminää tai rinnakkaisia, mutta erillisiä jutteluketjuja. Minusta onnistunut keskustelu sisältää erilaisten näkökulmien tarkastelua (väittely taas jotain muuta). Silloinhan aina löytyy alkuperäisen väitteen vastapainoksi tai laajennukseksi monenlaisia väitteitä ja tarkastelutapoja. Oleellista on myös perustelu, älykäs argumentointi, kyky kuunnella toisen ääntä.
Nyt nelikymppisenä tilanteeni on paljon parempi eikä tarvitse joko olla inhottava ihminen eri mieltä olemisineen tai tuppisuuna otsasuoni sykkien, mikäli hyminää ei juurikin irtoa. Nuoremmat tai vanhemmat ihmiset eivät tunnu edes odottavan minun olevan täysin samoilla linjoilla kanssaan. Ne ikätoverit, joita tapaan, ovat yllättäen niitä, jotka arvostavat monenlaisia näkökulmia ja tarjoilevat minullekin jännittäviä, erilaisia näkymiä. Osaksi lienen järjestänyt oloni tämmöisiksi, osaksi aika on tehnyt tehtävänsä sekä minussa että muissa.
Nyt koputan vimmatusti pöytää, sillä muuten kohtalo vie tämän mukavuuden pois! En valitettavasti pysty perustelemaan, miksi puun koputtaminen vaikuttaisi tulevaisuuteni keskusteluihin, mutta mitäpä ei täti tekisi mukavien jutteluiden turvaamiseksi.
*) Pepin tunnari on suomennettu nerokkaasti suunnilleen: Pannaan TAAS tuulemaan, hauskaa TAAS puuhataan. Pannaan TAAS tuulemaan, tuulemaan TAAS. Mukana sanoituksessa on myös riittävästi VAAN-sanaa. Hmph. Hauskaa sitä paisti pidetään eikä puuhata, kun ei se pysy pitelemättä.
maanantaina, tammikuuta 28, 2008
Irvistelläänkö?
Meillä on kova kiire! Hoppu. Nyt on PAKKO lähteä päiväkotiin, nyt täytyy jo mennä, kuuluu Tosikoisen huoneesta. Tytär ohjaa siellä pehmoja ja nukkeja määrätietoisen asiallisesti. Jokin nalle selittää pienellä äänellä asiaansa. Tosikoinen kuuntelee ja kertoo sitten kärsivällisesti nallelle valistuneen näkemyksensä.
Olen sanonut tämän sata kertaa, kuten moni muukin pikkulapsen (tai isommankin) vanhempi: ongelmat lasten kanssa putoaisivat murto-osaan, jos ei tarvitsisi juosta kellon orjana. Kotivanhemmuudessa on siis ehdottomasti puolensa. Maanantaiaamuisin tämä tulee erityisen vahvasti mieleen, jos Esikoisen pitää olla 7.25 koulukyydissä, SP:n kahdeksalta töissä, minun yhdeksältä koululla tai lipastolla ja Tosikoisen viimeistään puoli ysiltä päiväkodissa aamupuurolla. SP on yleensä se, joka myöhästyy pahiten.
Tänään olimme saaneet maanantaiksi hämmästyttävän hyvin kuteet niskaan, kun tytär keksi, että haluaakin mummin joululahjamekon ylleen. Minä puolestani en halunnut sitä hänelle ryhtyä vaihtamaan. Epäilen, että olisin mieluummin kuunnellut vogonirunoutta kuin sitä huuto-huuto-möykkä-möykkää, jota siitä seurasi. (Muistilappu: katso nyt aamun vaatteet valmiiksi T:n kanssa.)
Onneksi olin valmiiksi hermostunut, sillä Esikoinen on saanut tuntemattomasta viruksesta uuden ovihermoilutaudin. Ennen kuin edes kaikki ulkovaatteet ovat yllä, hän alkaa kronksuttaa ulko-oven kahvaa. Hänen mielestään oven pitäisi olla auki, kun hän pukee. Ilmastovastaaviemme mielestä oven pitää olla kiinni pakkasella mahdollisimman paljon ja vastaavat tuppaavat myös kovin palelemaan hilluessaan pyjama päällä pakkassäällä.
Samaan aikaan pojan vanha ovitauti on säilynyt. Ehdot ovat seuraavat: jos Esikoisen koulusta kotiutuessa äiti on kotona, oven pitää olla kiinni, mutta ei lukossa. Muuten seuraa vähintään puolen tunnin sekoilukohtaus, jonka aikana poika satuttaa itseään ja pyrkii rikkomaan tavaroita. Tämä tuli koettua tänään, kun ovi oli unohtunut lukkoon.
Elämässä nyt yleensäkin ollaan monenlaisten irrationaaliselta tuntuvien jukettien armoilla, mutta onkohan tällainen pientä liioittelua? Onneksi tänään sattui myös 35 mukavaa ja hauskaa juttua natiaisten kanssa, mutta niitä en käy luettelemaan, koska sellainen olisi imelää hömpötystä.
PS. Tosikoisen ääni kuulostaa nyt nuhaisena aika tavalla Palmu-aikojen Elina Salolta! Dig dig.
Olen sanonut tämän sata kertaa, kuten moni muukin pikkulapsen (tai isommankin) vanhempi: ongelmat lasten kanssa putoaisivat murto-osaan, jos ei tarvitsisi juosta kellon orjana. Kotivanhemmuudessa on siis ehdottomasti puolensa. Maanantaiaamuisin tämä tulee erityisen vahvasti mieleen, jos Esikoisen pitää olla 7.25 koulukyydissä, SP:n kahdeksalta töissä, minun yhdeksältä koululla tai lipastolla ja Tosikoisen viimeistään puoli ysiltä päiväkodissa aamupuurolla. SP on yleensä se, joka myöhästyy pahiten.
Tänään olimme saaneet maanantaiksi hämmästyttävän hyvin kuteet niskaan, kun tytär keksi, että haluaakin mummin joululahjamekon ylleen. Minä puolestani en halunnut sitä hänelle ryhtyä vaihtamaan. Epäilen, että olisin mieluummin kuunnellut vogonirunoutta kuin sitä huuto-huuto-möykkä-möykkää, jota siitä seurasi. (Muistilappu: katso nyt aamun vaatteet valmiiksi T:n kanssa.)
Onneksi olin valmiiksi hermostunut, sillä Esikoinen on saanut tuntemattomasta viruksesta uuden ovihermoilutaudin. Ennen kuin edes kaikki ulkovaatteet ovat yllä, hän alkaa kronksuttaa ulko-oven kahvaa. Hänen mielestään oven pitäisi olla auki, kun hän pukee. Ilmastovastaaviemme mielestä oven pitää olla kiinni pakkasella mahdollisimman paljon ja vastaavat tuppaavat myös kovin palelemaan hilluessaan pyjama päällä pakkassäällä.
Samaan aikaan pojan vanha ovitauti on säilynyt. Ehdot ovat seuraavat: jos Esikoisen koulusta kotiutuessa äiti on kotona, oven pitää olla kiinni, mutta ei lukossa. Muuten seuraa vähintään puolen tunnin sekoilukohtaus, jonka aikana poika satuttaa itseään ja pyrkii rikkomaan tavaroita. Tämä tuli koettua tänään, kun ovi oli unohtunut lukkoon.
Elämässä nyt yleensäkin ollaan monenlaisten irrationaaliselta tuntuvien jukettien armoilla, mutta onkohan tällainen pientä liioittelua? Onneksi tänään sattui myös 35 mukavaa ja hauskaa juttua natiaisten kanssa, mutta niitä en käy luettelemaan, koska sellainen olisi imelää hömpötystä.
PS. Tosikoisen ääni kuulostaa nyt nuhaisena aika tavalla Palmu-aikojen Elina Salolta! Dig dig.
sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008
Tuhma Iivana
Tiedätte varmaan, että rokki ja barokki ovat aina ilahduttaneet täkäläistä korvastoa. Niiden saralla on kuitenkin tehty jo niin tolkuttomasti nerokasta kamaa, ettei pieni, kouluttamaton meitsuliini tunne tarpeelliseksi antaa keskinkertaista satsaustaan niihin. Nuotin vieressä ja suomalais-absurdialaisen folkhörhöilyn genressä on kuitenkin aina tilaa. Siispä värväsin viattomat lapseni ja viall kärsivällisen puolisoni ja perustin bändin!
Pantiin lyyti kirjoittamaan, nuppu tutisemaan, hippulat vinkumaan ym. erikoiseffut pyörimään ja nyt meillä on levy. Osta se, niin iltaisin voit kurkistella varpaitasi siitä reiästä. Tsekatkaa lähimmästä Rämemusiikista Tuhman Iivanan uusin älppy (!) Vesi: se pitää puhtaana.
1. http://en.wikipedia.org/wiki/Special:Random
Ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi: Ivan the Fool
Iivana on se venäläisten kansansatujen laiskanpulskea epä-älykkö, jolla käy tajuton lykky. Tosin artikkeli viittasi Tolstoin samannimiseen novelliin.
2. http://quotationspage.com/random.php3
Viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi: I believe in getting into hot water; it keeps you clean.G. K. Chesterton (1874 - 1936). Aah, tulee mieleeni The Man Who Was Thursday, jonka luin au pairina Enkkulassa ollessani.
3. http://flickr.com/explore/interesting/7days/ Tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi. Pitääpä muuten sanoman, että hiton hyviä valokuvia nykyään ihmiset ottavat. Kuten tämä Cartocci-nimimerkillä kuviaan julkaiseva fotari.
Pantiin lyyti kirjoittamaan, nuppu tutisemaan, hippulat vinkumaan ym. erikoiseffut pyörimään ja nyt meillä on levy. Osta se, niin iltaisin voit kurkistella varpaitasi siitä reiästä. Tsekatkaa lähimmästä Rämemusiikista Tuhman Iivanan uusin älppy (!) Vesi: se pitää puhtaana.
1. http://en.wikipedia.org/wiki/Special:Random
Ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi: Ivan the Fool
Iivana on se venäläisten kansansatujen laiskanpulskea epä-älykkö, jolla käy tajuton lykky. Tosin artikkeli viittasi Tolstoin samannimiseen novelliin.
2. http://quotationspage.com/random.php3
Viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi: I believe in getting into hot water; it keeps you clean.G. K. Chesterton (1874 - 1936). Aah, tulee mieleeni The Man Who Was Thursday, jonka luin au pairina Enkkulassa ollessani.
3. http://flickr.com/explore/interesting/7days/ Tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi. Pitääpä muuten sanoman, että hiton hyviä valokuvia nykyään ihmiset ottavat. Kuten tämä Cartocci-nimimerkillä kuviaan julkaiseva fotari.
lauantaina, tammikuuta 26, 2008
Kotityö tekee vapaaksi
Noina muutamana matalaliidon päivänä huomasin hassun jutun, jota on hieman hankala vääntää sanoiksi, ettei tule väärinkäsityksiä. Nimittäin ison kotityömäärän hoitaminen tuntui hyvin rauhoittavalta ja tasapainottavalta. Väärinkäsitys tässä kohtaa voi olla vaikka se, että jos olet kallella kypärin, ota vaan rätti käteen, niin johan päivä paistaa. Ei se niin helppoa ole. Mutta nytpä on omassa työkalupakissa jälleen virkistettynä se tosiasia, että toisinaan yksinkertaisten, selkeiden, tuttujen ja melko nopeasti valmistuvien töiden tekeminen rauhoittaa mieltäni. Oleellista on se, ettei mieti, huvittaako kotitöiden teko vai ei. Tekee vaan
Huomasin myös, että olen pihkassa Amanda Burtoniin, joka esittää perjantaiöisin oikeuslääkäri Sam Ryania. Tuoreessa Marppelissa (Nemesis) hän oli nunnana. Wuh! Bussissa istuskellessani huomasin kasvojeni vääntäytyvän Burton-ilmeisiin. Geraldine McEwans Marplena muistuttaa Tove Janssonin piirtämää hahmoa, eli on erittäin mainio. Olen pitänyt reippaista muokkauksista, joita kirjoille on tehty. Ne ovat parasta viihdettä Christie-tyylisine ronskeine naishahmoineen. Kunnon naishahmoja on vaikeaa löytää. Esim. Ketussa itsenäiset naiset ovat enimmäkseen murhaavia lesboja! Turkale. Mutta onpahan mukavaa todellisuuspaon kannalta.
Mulla mitään askaa ollu. Saunan jälkeen kaikki tuntuu mukavalta, vaikka yhdistyksessä hommat kaatuu päälle ja opinnoissa olisi enemmän duunia kuin uskallan ajatella. Tänään oli hyvä päivä, vaikka ensimmäistä kertaa oikeasti tekee mieli viiniä, kun helpotuksen tunne on sen verran vahva. Kymmenen vuoden takaisten juttujen takia reagoin turhan herkästi.
Huomasin myös, että olen pihkassa Amanda Burtoniin, joka esittää perjantaiöisin oikeuslääkäri Sam Ryania. Tuoreessa Marppelissa (Nemesis) hän oli nunnana. Wuh! Bussissa istuskellessani huomasin kasvojeni vääntäytyvän Burton-ilmeisiin. Geraldine McEwans Marplena muistuttaa Tove Janssonin piirtämää hahmoa, eli on erittäin mainio. Olen pitänyt reippaista muokkauksista, joita kirjoille on tehty. Ne ovat parasta viihdettä Christie-tyylisine ronskeine naishahmoineen. Kunnon naishahmoja on vaikeaa löytää. Esim. Ketussa itsenäiset naiset ovat enimmäkseen murhaavia lesboja! Turkale. Mutta onpahan mukavaa todellisuuspaon kannalta.
Mulla mitään askaa ollu. Saunan jälkeen kaikki tuntuu mukavalta, vaikka yhdistyksessä hommat kaatuu päälle ja opinnoissa olisi enemmän duunia kuin uskallan ajatella. Tänään oli hyvä päivä, vaikka ensimmäistä kertaa oikeasti tekee mieli viiniä, kun helpotuksen tunne on sen verran vahva. Kymmenen vuoden takaisten juttujen takia reagoin turhan herkästi.
perjantaina, tammikuuta 25, 2008
Mieluummin oikea yh
En jaksa. Haluan opiskella, valmistua, viettää niin tavallista perhe-elämää kuin autistiperhe voi. En halua mykkänä jurottavaa painostavaa hahmoa, en kumppanin sanattomia häipymisiä, en sitä, ettei mitään järjestelyjä voi sopia. Kun perheessä on 1 autisti, 1 kolmivuotias ja kaksi kokopäiväisesti työskentelevää tai opiskelevaa vanhempaa, sopimista on paljon.
Priorisoin nyt kaikki käytännön järjestelyt, että lapsilla on hyvä. En siis ehdi juuri muuta. Menetän kallisarvoisia gradupäiviä. En valehtele lapsille yhtään sanaa tästä asiasta, vaan sanon suoraan, haukkumatta. Minusta isäsi teki väärin, kun ei vastannut kysymykseesi. On kummallista, ettei hän tule syömään kanssamme, mutta hän on nyt jotenkin vinksallaan. Totta kai sinulla on paha mieli. Viikonloppu näyttää ankealta, mutta onneksi ulkona on lunta ja siellä voi ottaa lasten kanssa valohoitoa ja jättää jurottajat omaan arvoonsa.
Paljon pahempaa oli vuosia sitten. Nyt olin jo tottunut siihen, että sitä samaa on korkeintaan joitain tunteja pari kertaa vuodessa ja muuten pystyimme elämään aikuisen, tasaveroisen ihmisen kanssa hyvää elämää, jossa on myös vaihtoehtoja sekä kaikenlaista kivaa eikä pelkkää ankeaa suorittamista.
Tiedän, että SP:llä alkoi koko elämä valua ankean suorittamisen puolelle. Ymmärrän hyvin, miksi hän on kerta kaikkiaan väsähtänyt. Esikoisella on omat mutkansa koko ajan, Tosikoinen syö etenkin aamusta energiaa kolmivuotiaan kiukutteluilla. Lasten suhaaminen vie valtavasti aikaa työpäivistä, jolloin työt kasautuvat. Töissä on vaikeita projekteja, jotka kaatuvat SP:n niskaan. Minä olen välillä kovinkin epäkunnossa enkä silloin näe kuule jaksa tarpeeksi. Opiskeluni vaativat venymistä koko perheeltä. SP:n niskaan kasautuneet taakat olivat jo kaukana reilusta.
Mutta sitä en hyväksy, että kaikki paha kaadetaan läheisten niskaan. Ihmisellä pitää olla muitakin keinoja käsitellä pahaa oloa! Auttaisinkin mielelläni, jos siihen olisi tilaisuus. En kuitenkaan usko, että kynnysmaton tai likasangon leikkiminen auttaa mitään, joten kieltäydyn näistä rooleista ja keskityn viettämään lasten kanssa mahdollisimman hyvää, tavallista elämää.
Väkivaltaan minulla on melkeinpä synnynnäisesti niin jyrkkä asenne, etten miettisi toista kertaa ennen kuin antaisin kenkää. Mykkäkoulu on mutkallisempi asia, vaikka pidän sitä yhtenä henkisen väkivallan pahimmista muodoista, ainakin minun kohdallani. Jos tilanne ei korjaannu, alan katsella vuokra-asuntoja läheltä lipastoa. Tämä on minun ainokainen elämäni ja haluan tehdä muutakin kuin heittää voimani juron moolokin kitaan.
PS. Kyseessä on vasta muutama päivä. Jotta suhteellisuudentajua toivotan itselleni. Toisaalta yh-mielikuvat eivät ole mistään pois, niitä on lupa valveunissa tuijotella niin paljon kuin huzittaa.
Priorisoin nyt kaikki käytännön järjestelyt, että lapsilla on hyvä. En siis ehdi juuri muuta. Menetän kallisarvoisia gradupäiviä. En valehtele lapsille yhtään sanaa tästä asiasta, vaan sanon suoraan, haukkumatta. Minusta isäsi teki väärin, kun ei vastannut kysymykseesi. On kummallista, ettei hän tule syömään kanssamme, mutta hän on nyt jotenkin vinksallaan. Totta kai sinulla on paha mieli. Viikonloppu näyttää ankealta, mutta onneksi ulkona on lunta ja siellä voi ottaa lasten kanssa valohoitoa ja jättää jurottajat omaan arvoonsa.
Paljon pahempaa oli vuosia sitten. Nyt olin jo tottunut siihen, että sitä samaa on korkeintaan joitain tunteja pari kertaa vuodessa ja muuten pystyimme elämään aikuisen, tasaveroisen ihmisen kanssa hyvää elämää, jossa on myös vaihtoehtoja sekä kaikenlaista kivaa eikä pelkkää ankeaa suorittamista.
Tiedän, että SP:llä alkoi koko elämä valua ankean suorittamisen puolelle. Ymmärrän hyvin, miksi hän on kerta kaikkiaan väsähtänyt. Esikoisella on omat mutkansa koko ajan, Tosikoinen syö etenkin aamusta energiaa kolmivuotiaan kiukutteluilla. Lasten suhaaminen vie valtavasti aikaa työpäivistä, jolloin työt kasautuvat. Töissä on vaikeita projekteja, jotka kaatuvat SP:n niskaan. Minä olen välillä kovinkin epäkunnossa enkä silloin näe kuule jaksa tarpeeksi. Opiskeluni vaativat venymistä koko perheeltä. SP:n niskaan kasautuneet taakat olivat jo kaukana reilusta.
Mutta sitä en hyväksy, että kaikki paha kaadetaan läheisten niskaan. Ihmisellä pitää olla muitakin keinoja käsitellä pahaa oloa! Auttaisinkin mielelläni, jos siihen olisi tilaisuus. En kuitenkaan usko, että kynnysmaton tai likasangon leikkiminen auttaa mitään, joten kieltäydyn näistä rooleista ja keskityn viettämään lasten kanssa mahdollisimman hyvää, tavallista elämää.
Väkivaltaan minulla on melkeinpä synnynnäisesti niin jyrkkä asenne, etten miettisi toista kertaa ennen kuin antaisin kenkää. Mykkäkoulu on mutkallisempi asia, vaikka pidän sitä yhtenä henkisen väkivallan pahimmista muodoista, ainakin minun kohdallani. Jos tilanne ei korjaannu, alan katsella vuokra-asuntoja läheltä lipastoa. Tämä on minun ainokainen elämäni ja haluan tehdä muutakin kuin heittää voimani juron moolokin kitaan.
PS. Kyseessä on vasta muutama päivä. Jotta suhteellisuudentajua toivotan itselleni. Toisaalta yh-mielikuvat eivät ole mistään pois, niitä on lupa valveunissa tuijotella niin paljon kuin huzittaa.
torstaina, tammikuuta 24, 2008
Ottaa päähän radio ja teevee
Olen tänään sankarillisesti järjestänyt kaikki opettajaopintoihin liittyvät paperit! Tästä hyvästä pitäisi myöntää itselle prenikka. Olen myös naputellut raporttia taas hiukan eteenpäin (pyysin lisäaikaa koska en saanut sitä valmiiksi) ja heittänyt turhia liplappuja kolme kiloa keräykseen. Miksi en siis voi hyvin?Ottaa aivan sairaasti päähän. Eräs täällä asuva aikuinen on nyt pari päivää käyttäytynyt todella ÄRRRsyttävästi ja minulta on hermo piukahtaa. Todellakin olen itsekin ollut epäkunnossa, mutta tietääkseni en silloinkaan sysää kaikkea ilskottavaa skeidaa viattomille sivustaseuraajille. Eikä pitäisi kenenkään muunkaan aikuisen, ainakaan isommassa määrin. Pienet määrät menevät vielä inhimillisyyden nimissä, jos anteeksikin osataan pyytää ja semmoista.
Inhottavaa tässä on, että vanhat kamaluudet aina muistuvat tuoreesti mieleen, kun näitä käänteitä tulee. Kumminkin kyseessä on vain lievästi harmittava päiväuni niihin kymmenen vuoden takaisiin painajaisiin verrattuna.
keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008
Ihanat naiset punaisilla autoillaan
Tänään olisi ollut semmoinen päivä, ettei vain jaksaisi. Mutta toisin kävi! Tukiopetin yhtä söpöistä lukiopoikaa, tapasin uuden ohjaavan openi auskuryhmäni kanssa ja sitten ihana nainen (jonka olen tuntenut ainakin tokaluokalta asti) fraunappasi munt punaisella autollaan ja vei syömään kiinalaista ruokaa! Tarjosi vielä kaffet sekä hedelmäsalaatit kotonaan! Tuoreista hedelmistä vastapilkottu salaatti on niin hyvää, että vieläkin vettyy suu, kun sitä miettii.
Ikävä kyllä SP on uupumisvaihteella, joten kotona tulee helposti uudelleen sellainen olo, etten jaksa. Mutta jaksan kumminkin, kun keskityn lapsiin, jotka eivät ole uupumisvaihteella. Ottaa hirveästi päähän tuon mösjöö puolison jumpittelut, vaikka tuskin itsekään olen hirmu ihana yliväsynä jurottaessani. Epistä. Valitettavasti SP:llä on aika ilmeiset syyt uuvahtamiseensa. Kuten itsellänikin.
Pitäisikös näin ollen varata täksi vuodeksi Esikoiselle tilapäishoitojaksot ja kysellä Tosikoiselle seuraneitejä tai -rouvia? Miksi aina minun pitää järjestää, kysyy sisäinen marttyyrini, jolle esitän vastakysymyksen: Siivoaisitko mieluummin vessat ja hoitaisit kaikki jätehommelit?
Ikävä kyllä SP on uupumisvaihteella, joten kotona tulee helposti uudelleen sellainen olo, etten jaksa. Mutta jaksan kumminkin, kun keskityn lapsiin, jotka eivät ole uupumisvaihteella. Ottaa hirveästi päähän tuon mösjöö puolison jumpittelut, vaikka tuskin itsekään olen hirmu ihana yliväsynä jurottaessani. Epistä. Valitettavasti SP:llä on aika ilmeiset syyt uuvahtamiseensa. Kuten itsellänikin.
Pitäisikös näin ollen varata täksi vuodeksi Esikoiselle tilapäishoitojaksot ja kysellä Tosikoiselle seuraneitejä tai -rouvia? Miksi aina minun pitää järjestää, kysyy sisäinen marttyyrini, jolle esitän vastakysymyksen: Siivoaisitko mieluummin vessat ja hoitaisit kaikki jätehommelit?
tiistaina, tammikuuta 22, 2008
Katso dokumentti
Eilen tuli FST:ltä dokumentti Elle s'appelle Sabine, joka kertoo itseäni pari vuotta nuoremmasta Sabine Bonnairesta, autistista. Hänen siskonsa Sandrine Bonnaire oli kuvannut läheistään 25 vuoden ajan ja koonnut materiaalista dokumentin. Tähän mennessa raportoituja katsojakokemuksia olen nähnyt kaksi. Järkyttynyt AS-aktivisti toivoo, ettei ainakaan Suomessa tapahdu tällaista. Viiden vuoden mielisairaalahoito järeine lääkkeineen myrkyttää ihmisen - muuttaa pysyvästi aivotoimintaa. Toisen käden tietona kuulin, että eräs AS-asiakas oli itkenyt koko yön nähtyään ohjelman.
En siis tämänhetkisessä mielentilassa uskalla katsoa sitä, mutta katsokaa te, Areenalta.
En siis tämänhetkisessä mielentilassa uskalla katsoa sitä, mutta katsokaa te, Areenalta.
Voiko niin sanoa?
Naputtelen epätoivon vimmalla puoli maailmaa ja prinssin käsittävää raporttia opeharjoittelusta. Deadline tänään. Ja kampaaja puoli kahdelta!!!!!!!!! Onnexi ei racennekynsiä kummiskaan o tänään tarkoitus laittaa!!!!! Mutta asiaan. Huomasin kirjoittaneeni näin: 
Kysymys on lähinnä, mutkistaako suorapuheisuus asioita entisestään, jos toinen osapuoli yrittää olla näyttämättä vanteen kireyttä ja siitäkö vanne kiristyy enemmän jne. jne.? Tähän tuskin on oikeaa vastausta, mutta aina on hauskaa miettiä asioita.
Toisaalta kun oikeasti luotan etenkin didaktikkooni, ehkä suorapuheisuus nostaa kissan pöydälle. Vähimmilläänkin kissat kohentavat esteettisiä arvoja ja enimmillään... no kissatyypit tietävät ja muut voivat kuvitella niitä kaikkia mukavia kehrääviä, puskevia sun muita juttuja.
Olen pitänyt kovasti molempien pedagogieni persoonista ja luotan kumpaankin. Tunne ei liene ihan molemminpuolinen, mutta sehän ei onneksi haittaa asiallisten hommien hoitamista.Tuo on rehellinen näkemykseni asiasta, mutta olenko liian suorasukainen? Jokin nimittäin molemmilla ihanilla naisilla on kiristänyt vannetta aina minun sattuessani kohdalle. En tiedä mikä enkä käy arvailemaan. En ole mielestäni kovin episkään ollut ja opiskelukaverien kans tuntuu skulaavan hyvin. Pari kertaa olen länkyttänyt vähän liikaa jollain didan tunnilla ja kertaalleen tuiskahdin ohjaavalle opelle, eikö hänellä todellakaan ole mitään positiivista sanottavaa tunnista.
Kysymys on lähinnä, mutkistaako suorapuheisuus asioita entisestään, jos toinen osapuoli yrittää olla näyttämättä vanteen kireyttä ja siitäkö vanne kiristyy enemmän jne. jne.? Tähän tuskin on oikeaa vastausta, mutta aina on hauskaa miettiä asioita.
Toisaalta kun oikeasti luotan etenkin didaktikkooni, ehkä suorapuheisuus nostaa kissan pöydälle. Vähimmilläänkin kissat kohentavat esteettisiä arvoja ja enimmillään... no kissatyypit tietävät ja muut voivat kuvitella niitä kaikkia mukavia kehrääviä, puskevia sun muita juttuja.
maanantaina, tammikuuta 21, 2008
Henkilö A harmistuu
En jaksa ottaa pulttia pienestä myöhästelystä. Harvoin mikään on minuuteista kiinni. Omassa elämässäni on muutamia tekijöitä (etenkin nuo mainiot Esikoinen ja Tosikoinen), joiden takia en pysty aina noudattamaan länsimaista minuutintarkkaa aikakäsitystä. Jos alan nylpyttää minuuteista kolmivuotiaan ja autistin kanssa, joudun ehkä myöhästymään tunteja! Jos siis mieluummin myöhästyn viisi minuuttia kuin viisikymmentä, sysään kellon ja sitä myöten hermoilun syrjään hankalassa aamutilanteessa ja keskityn lapseen ja käsillä olevaan hetkeen.
Mielestäni opettajana, luennoitsijana tai vastaavana minulla on velvollisuus olla ajoissa, koska muuten kokonainen ihmisjoukko joutuu toimittamaan tyhjää takiani. Tämä tarkoittaa, että ainakin aamulla joudun tekemään erikoisjärjestelyjä ja valmistautumaan aikamoisiin ponnistuksiinkin, jotta varmistan ehtimisen. Hieman pelottaa, mitä sitten, jos opettajantöissä tulee paljon 8.00 alkavia aamutunteja. Kaipa niihin melko nopeasti rakentuu rutiini.
Muidenkin ihmisten aika on arvokasta, ei vain minun oman, söpön pikku napani ympärillä olevan tyypin.
Seuraa väistämätön anekdootti:
Teimme kolmen opiskelutoverin voimalla aamunavausta, joka tuli meille kaikille puun takaa. Kiire oli siis kaamea. A ei jostain syystä oikein ollut kärryillä, joten minä sekä C teimme tekstin ja hankimme musiikit. A sentään soitti äänittävälle taholle ja varasi haluamansa ajan. C:lle tieto uudesta ajasta kulki vasta aamulla: hänellä oli samaan aikaan tentti! C harkitsi asiaa ja lykkäsi tentin kuukauden päähän, vaikka on valmistautunut huolella. Saisipa pakollisen a-avausnakin hoidelluksi.
Muutamaa minuuttia yli sovitun ajan A soittaa ja kertoo, että hänellä menee vielä 10-15 minuuttia. Vähän useampaa minuuttia yli sovitun ajan löydämme lopulta äänityskoppiin, jossa taho alkaa olla aika hermostunut, sillä hänen työaikansa loppui jo. Soundcheckin jälkeen kurkkaamme vielä, ettei A:ta näy ja alamme sitten kaksin nauhoittaa kaksin valmistamaamme viisiminuuttista. Hommeli menee kerralla purkkiin eikä aikaa kulu kauhean paljon, ehkä runsas 10 minuuttia lisää.
Huojentuneina tepastelemme pukemaan ulkovaatteet ja ihmettelemme, missähän se A vieläkin on. Kun olemme päässeet ulos, puhelin soi. Mua nyt aika lailla vituttaa, kun jouduin kiirehtimään turhaan tänne Norssille, sanoo A.
Mielestäni opettajana, luennoitsijana tai vastaavana minulla on velvollisuus olla ajoissa, koska muuten kokonainen ihmisjoukko joutuu toimittamaan tyhjää takiani. Tämä tarkoittaa, että ainakin aamulla joudun tekemään erikoisjärjestelyjä ja valmistautumaan aikamoisiin ponnistuksiinkin, jotta varmistan ehtimisen. Hieman pelottaa, mitä sitten, jos opettajantöissä tulee paljon 8.00 alkavia aamutunteja. Kaipa niihin melko nopeasti rakentuu rutiini.Muidenkin ihmisten aika on arvokasta, ei vain minun oman, söpön pikku napani ympärillä olevan tyypin.
Seuraa väistämätön anekdootti:
Teimme kolmen opiskelutoverin voimalla aamunavausta, joka tuli meille kaikille puun takaa. Kiire oli siis kaamea. A ei jostain syystä oikein ollut kärryillä, joten minä sekä C teimme tekstin ja hankimme musiikit. A sentään soitti äänittävälle taholle ja varasi haluamansa ajan. C:lle tieto uudesta ajasta kulki vasta aamulla: hänellä oli samaan aikaan tentti! C harkitsi asiaa ja lykkäsi tentin kuukauden päähän, vaikka on valmistautunut huolella. Saisipa pakollisen a-avausnakin hoidelluksi.
Muutamaa minuuttia yli sovitun ajan A soittaa ja kertoo, että hänellä menee vielä 10-15 minuuttia. Vähän useampaa minuuttia yli sovitun ajan löydämme lopulta äänityskoppiin, jossa taho alkaa olla aika hermostunut, sillä hänen työaikansa loppui jo. Soundcheckin jälkeen kurkkaamme vielä, ettei A:ta näy ja alamme sitten kaksin nauhoittaa kaksin valmistamaamme viisiminuuttista. Hommeli menee kerralla purkkiin eikä aikaa kulu kauhean paljon, ehkä runsas 10 minuuttia lisää.
Huojentuneina tepastelemme pukemaan ulkovaatteet ja ihmettelemme, missähän se A vieläkin on. Kun olemme päässeet ulos, puhelin soi. Mua nyt aika lailla vituttaa, kun jouduin kiirehtimään turhaan tänne Norssille, sanoo A.
lauantaina, tammikuuta 19, 2008
Pakoon pakoon, ei meillä pelätä
On se 1 peeveli, kun ahdistus iskee varoittamatta. Ilmeisesti tällä kertaa siksi, että eräät kärsivät sellaisesta jutusta, jolle en keksi parempaa nimeä kuin valmiiksi saattamisen kammo. Enkä edes pilaile. Se näyttäytyy itselleni täysin irrationaalisena, mutta kun muistelen erinäisiäkin tilanteita, olen pienissä ja isommissa yhteyksissä saanut valtaisan hingun paeta, lykätä asiaa, sairastua tai juosta auton alle, jottei nyt sentään tarvitsisi saattaa valmiiksi asti jotain hommelia.
Freelankkukäännöksiä tehdessä tappelin kammoa vastaan melko onnistuneesti, samoin teknistä viestintää väsäillessäni, mutta opiskellessa se on taas iskenyt todella kummallisissa kohdissa. Voi hewletti! Tarttis meinaan tässä toi maisterintutkinto saattaa valmiiksi. Kehittäisinkö strategisen umpisuolentulehduksen, jottei ihan sentään vielä valmistuisi? Voihan hyperventilaatio ja alasin rinna päällä.
Vanhempani joka käänteessä (kun anoin pääsyä yli nolla markkaa maksavien harrastusten äärelle) vetosivat siihen, etten kuitenkaan jaksa viedä asioita alkua pidemmälle. Ja hekö siis olivat oikeassa? Paitsi että nykyään jaksan viedä kaiken viittä vaille valmiiksi asti ennen kuin juoksen pakoon?
Freelankkukäännöksiä tehdessä tappelin kammoa vastaan melko onnistuneesti, samoin teknistä viestintää väsäillessäni, mutta opiskellessa se on taas iskenyt todella kummallisissa kohdissa. Voi hewletti! Tarttis meinaan tässä toi maisterintutkinto saattaa valmiiksi. Kehittäisinkö strategisen umpisuolentulehduksen, jottei ihan sentään vielä valmistuisi? Voihan hyperventilaatio ja alasin rinna päällä.
Vanhempani joka käänteessä (kun anoin pääsyä yli nolla markkaa maksavien harrastusten äärelle) vetosivat siihen, etten kuitenkaan jaksa viedä asioita alkua pidemmälle. Ja hekö siis olivat oikeassa? Paitsi että nykyään jaksan viedä kaiken viittä vaille valmiiksi asti ennen kuin juoksen pakoon?
perjantaina, tammikuuta 18, 2008
Terveys, kauneus ja pötsiys
Tipaton tammikuu etenee kuin resiina*). Tippoja ei ole kenenkään paikallisen tehnyt mieli, joten SP alkoi varovaisesti ehdotella huikatonta helmikuutakin. On sanottava, että aamuisin ei ole hyllympää herätä ilman pienintäkään alkoholinnautinnan jälkihäivähdystä eikä monipäiväisten morkkisten poissaolokaan suoranaisesti harmita. Aikaa on enemmän, kun osa siitä ei hurahda ylinopeutta hönössä tai alinopeutta kipeänä kuin kipeysjuomaa nauttinut elukka.
Täysraittius ei ole tavoitteeni, vaan maksimaalisen nautinnollinen iloittelukäyttö, mutta sitä odotellessa on syytä antaa elimistön levätä stressilääkkeeksi käytetyistä turhan moninaisista annoksista. Jos halajamani iloittelukäyttö**) ei ota sitten joskus onnistuakseen, ollaan ilman.
Kun tässä vielä jaksaisi laittautua Virtturin asaan tai muualle näkemään kavereita, niin ei tarvitsisi rassata opiskelukavereita hallitsemattomilla juttelupurkauksilla, kuten tänään. Tosin ei jutteluni uhri näyttänyt järin pahentuvan. Olen viksuna likkana järkännyt itselleni treffiä hemaisevan lapsuudenkaverini ja ihkututtavan ex-työkaverin kanssa. Suunnittelen myös salaisesti ekskursiota Hämeenlinnan kirjastoon, jopa harkitsen Tosikoisen ottamista mukaan. Siellä päin on havaittu ihania naisiakin.
Tupakka kiinnostaa vielä verrattomasti vähemmän kuin alkoholi. Niinpä röksötys muutenkin on ollut koko ajan vähenemään päin ollen tämän vuoden aikana pyöreä nolla. Jos sallitte, ilakoitsen tässä kohtaa baarien savuttomuudesta, joka auttaa meitä baaritupakoitsijoita pysymään fressinä. Ilakointi!
Päätin tyssätä joulusta jatkuneen täysin kummallisen tavan syödä sokeripitoisia turhahöttösiä, kuten salmiakkia, suklaata, pullaa ja vastaavaa. Tuore kanelipulla maistuu hyvältä iltapäiväkahvin kera, mutta kajauttaa tajun kankaalle. Tavallaan söpöä vedellä hirsiä sohvalla Tosikoisen pienen selän takana YLE:n lastentunnin aikaan, mutta myös järjetöntä, koska sen jälkeen on pitkään tokkurassa eikä toisaalta uni maita illemmalla järkevään aikaan. Joten mieluummin vaikka Voimakauraa (nii-in) tai hedelmätä.
Koska tästä pussi päässä -säästä on keksittävä jotain kivaa, mainittakoon, että fillarointi on sujuvaa ja tuntuu kivalta. Silläkö viuhahtaa myös humpalle, vaikka gymstickiin tai functional trainingiin (emme puhu suonta hyvinwointiceskuxessa) keinovalojen alle. Olen nyt lueskellut kaikenlaisia kirkasvalo- ja sarastuslamppujuttuja ja tänään kulkiessani ihmettelin syvästi heikäläisten väitettä siitä, miten monta luksia pilvisenäkin päivänä muka pitäisi oleman pihalla liikkuessa. Harkitsen sarastusvalon hankintaa. Kokeilemani kirkasvalolamput tekevät huonoa, jos olen läheskään hoitoetäisyydellä edes kolmanneksen minimiajasta, mutta tuo sarastushommeli luikuttaa vapaavalta. Kokemuksia enibadilla tai sen serkulla?
En mietiskele painoa, sen sijaan pyrin maksimoimaan terveyden ja hyvinvoinnin. Paljon kasvikunnan tuotteita (vähintään puoli kiloa päivässä), sopivasti hyviä rasvoja, paljon kuituja, sopivasti hyvää proteiinia ja hitosti hyvää makua. Kauneuttakin muistin miettiä sen verran, että sain vihdoin varatuksi ajan kampaajalle. Jeaah! Ensi tiistaina on tiedossa paluu omaan vaaleanruskeaan ja vaaleisiin raitoihin.
Näillä luulisi pärjäävän kevään yli? Kavereita, valoa, iloa, lepoa, liikkumista, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea tukka ojennuksessa.
Tämän tietopitoisen informatiivisen, vuorovaikutteisen interaktiivisen, produktiivisella tavalla tuottavan ja reseptiivisesti vastaanottokelpoisen 100 % täysjyväviljasta oliiviöljyyn leivotun pitkän juoksun teille tarjoili Minäminäministeriön meitsulaardiosasto.
*) Emme laske eilisen vuosipäiväpostauksen kommenttiboksissa sattunutta snadia henkilöbrändin maistelua.
**) Maksimaalinen nautinnollisuus tarkoittaa tässä yhteydessä myös minimaalista krapulointia, moraalilla tai ilman.
Täysraittius ei ole tavoitteeni, vaan maksimaalisen nautinnollinen iloittelukäyttö, mutta sitä odotellessa on syytä antaa elimistön levätä stressilääkkeeksi käytetyistä turhan moninaisista annoksista. Jos halajamani iloittelukäyttö**) ei ota sitten joskus onnistuakseen, ollaan ilman.
Kun tässä vielä jaksaisi laittautua Virtturin asaan tai muualle näkemään kavereita, niin ei tarvitsisi rassata opiskelukavereita hallitsemattomilla juttelupurkauksilla, kuten tänään. Tosin ei jutteluni uhri näyttänyt järin pahentuvan. Olen viksuna likkana järkännyt itselleni treffiä hemaisevan lapsuudenkaverini ja ihkututtavan ex-työkaverin kanssa. Suunnittelen myös salaisesti ekskursiota Hämeenlinnan kirjastoon, jopa harkitsen Tosikoisen ottamista mukaan. Siellä päin on havaittu ihania naisiakin.
Tupakka kiinnostaa vielä verrattomasti vähemmän kuin alkoholi. Niinpä röksötys muutenkin on ollut koko ajan vähenemään päin ollen tämän vuoden aikana pyöreä nolla. Jos sallitte, ilakoitsen tässä kohtaa baarien savuttomuudesta, joka auttaa meitä baaritupakoitsijoita pysymään fressinä. Ilakointi!
Päätin tyssätä joulusta jatkuneen täysin kummallisen tavan syödä sokeripitoisia turhahöttösiä, kuten salmiakkia, suklaata, pullaa ja vastaavaa. Tuore kanelipulla maistuu hyvältä iltapäiväkahvin kera, mutta kajauttaa tajun kankaalle. Tavallaan söpöä vedellä hirsiä sohvalla Tosikoisen pienen selän takana YLE:n lastentunnin aikaan, mutta myös järjetöntä, koska sen jälkeen on pitkään tokkurassa eikä toisaalta uni maita illemmalla järkevään aikaan. Joten mieluummin vaikka Voimakauraa (nii-in) tai hedelmätä.
Koska tästä pussi päässä -säästä on keksittävä jotain kivaa, mainittakoon, että fillarointi on sujuvaa ja tuntuu kivalta. Silläkö viuhahtaa myös humpalle, vaikka gymstickiin tai functional trainingiin (emme puhu suonta hyvinwointiceskuxessa) keinovalojen alle. Olen nyt lueskellut kaikenlaisia kirkasvalo- ja sarastuslamppujuttuja ja tänään kulkiessani ihmettelin syvästi heikäläisten väitettä siitä, miten monta luksia pilvisenäkin päivänä muka pitäisi oleman pihalla liikkuessa. Harkitsen sarastusvalon hankintaa. Kokeilemani kirkasvalolamput tekevät huonoa, jos olen läheskään hoitoetäisyydellä edes kolmanneksen minimiajasta, mutta tuo sarastushommeli luikuttaa vapaavalta. Kokemuksia enibadilla tai sen serkulla?
En mietiskele painoa, sen sijaan pyrin maksimoimaan terveyden ja hyvinvoinnin. Paljon kasvikunnan tuotteita (vähintään puoli kiloa päivässä), sopivasti hyviä rasvoja, paljon kuituja, sopivasti hyvää proteiinia ja hitosti hyvää makua. Kauneuttakin muistin miettiä sen verran, että sain vihdoin varatuksi ajan kampaajalle. Jeaah! Ensi tiistaina on tiedossa paluu omaan vaaleanruskeaan ja vaaleisiin raitoihin.
Näillä luulisi pärjäävän kevään yli? Kavereita, valoa, iloa, lepoa, liikkumista, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea tukka ojennuksessa.
Tämän tietopitoisen informatiivisen, vuorovaikutteisen interaktiivisen, produktiivisella tavalla tuottavan ja reseptiivisesti vastaanottokelpoisen 100 % täysjyväviljasta oliiviöljyyn leivotun pitkän juoksun teille tarjoili Minäminäministeriön meitsulaardiosasto.
*) Emme laske eilisen vuosipäiväpostauksen kommenttiboksissa sattunutta snadia henkilöbrändin maistelua.
**) Maksimaalinen nautinnollisuus tarkoittaa tässä yhteydessä myös minimaalista krapulointia, moraalilla tai ilman.
torstaina, tammikuuta 17, 2008
Vuosipäivät ovat liian tiuhassa
Unhoitin eilen juhlistaa tämän blogin kolmivuotispäivää. Ihmisiässä blogin kolme vee olisi osapuilleen 52 vuotta? Vai?Kiitos lukijoille ja kommentoijille! Heistä sinnikkäimmille, joista ehkä joku on saattanut olla melkein alusta lähtien luisumassa ylös alas Viistolassa, ojennan tämän vaatimattoman lohen. Se sisältää terveellisiä omegahappoja, jotka ovat kolmivuotisen ponnistuksen päälle tarpeen. Kommenttilodjussa on tarjolla kahvia, meuhua sekä paakkelssia (myös munatta, gluteenitta ja jouletta) ja pöydänjalan vieressä vartoaa perinteisesti muhkea pottu henkilöbrändiä.
Nostan nyt laskurin ylemmä, sillä huomasin, että se alkaa uhkaavasti lähestyä kolmea sataa tonttua. Iik.
PS. Jälkijunassa vielä kerrottakoon, että Keskustiedustelupalvelun järjestämä blogiäänestys tuli, meni ja voitti. Unohdin puffata sitä (kuten monta muutakin asiaa), mutta en kärsi omantunnontuskia, sillä ihan mukavasti oli äänestäjiä. Sitä paitsi huipulle päätyi aika monta blogia omalta suosikkilistaltani. Vielä kolminkertainen hurlaa voittajille!
ADHD-teemaa Poliisi-TV:ssä
Tänään Poliisi-TV:n ohjelmatiedoissa luvataan käsitellä mielenkiintoista teemaa: Rikollisilla usein ADHD, lääkinnällä saatu lupaavia tuloksia Ruotsissa. Ohjelmatiedot ovat ylitiivistettyjä, etenkin makasiinityyppisissä ohjelmissa. Toivon mukaan itse lähetyksessä puhutaan siitäkin, ettei lääkitys yksinään todnäkkäristi riitä.
Tiedän erkkapuolen tutkijoita, jotka alkavat hyperventiloida heti, kun puhutaan ADHD:n tai muun neuropuolen kirjainyhdistelmän lääkehoidosta, koska se on heidän mielestään moraalisesti väärin. Lääkkeillä kuulemma turrutetaan tai vaiennetaan tai muuten vaan mutiloidaan lapset ja syynä voi ainoastaan olla se, että ympäristö haluaa tehdä ihmisestä helppohoitoisen kasvin. Saatan hieman liioitella, mutta näin olen itse ymmärtänyt joidenkin puheenvuorojen perusteella.
Käytännön puolella läheiset ja ammattilaiset alkavat muuttua siniseksi, jos puhutaan lääkityksen lopettamisesta. Mikä tärkeintä, niin tekevät myös ADHD-ihmiset itse, jos ovat vihdoin saaneet elämän kulmasta kiinni lääkityksen tuella.
Uskallan väittää, että lääkitys voi olla ratkaisevan tärkeä tekijä kuntoutumisessa, jos ihmisen keskushermoston vinksallaan olevat palikat estävät merkittävällä tavalla ihmisen toimimista oman elämänsä kannalta parhaalla tavalla. Pelkkä lääke ei välttämättä tee ihmeitä, mutta ideologisista syistä lääkityksen estäminen voi olla todella karu karhunpalvelus neurologisten pulmien kanssa taistelevalle.
PS. Taas toivoisin, että joku katsoisi tämän ja kertoisi jossain päin nettiä, miltä näytti. Epäilen, etten itse kuitenkaan muista ja muutenkin tulisi ehkä identiteettiriisi Poliisi-TV:n katselusta. Emmehän me voi sallia semmoista, emmehän?
Tiedän erkkapuolen tutkijoita, jotka alkavat hyperventiloida heti, kun puhutaan ADHD:n tai muun neuropuolen kirjainyhdistelmän lääkehoidosta, koska se on heidän mielestään moraalisesti väärin. Lääkkeillä kuulemma turrutetaan tai vaiennetaan tai muuten vaan mutiloidaan lapset ja syynä voi ainoastaan olla se, että ympäristö haluaa tehdä ihmisestä helppohoitoisen kasvin. Saatan hieman liioitella, mutta näin olen itse ymmärtänyt joidenkin puheenvuorojen perusteella.
Käytännön puolella läheiset ja ammattilaiset alkavat muuttua siniseksi, jos puhutaan lääkityksen lopettamisesta. Mikä tärkeintä, niin tekevät myös ADHD-ihmiset itse, jos ovat vihdoin saaneet elämän kulmasta kiinni lääkityksen tuella.
Uskallan väittää, että lääkitys voi olla ratkaisevan tärkeä tekijä kuntoutumisessa, jos ihmisen keskushermoston vinksallaan olevat palikat estävät merkittävällä tavalla ihmisen toimimista oman elämänsä kannalta parhaalla tavalla. Pelkkä lääke ei välttämättä tee ihmeitä, mutta ideologisista syistä lääkityksen estäminen voi olla todella karu karhunpalvelus neurologisten pulmien kanssa taistelevalle.
PS. Taas toivoisin, että joku katsoisi tämän ja kertoisi jossain päin nettiä, miltä näytti. Epäilen, etten itse kuitenkaan muista ja muutenkin tulisi ehkä identiteettiriisi Poliisi-TV:n katselusta. Emmehän me voi sallia semmoista, emmehän?
keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008
Aamu-TV lietsoi uskaliaisiin kokeiluihin
Tänään ehdin juuri vilaista YLE:n aamutöllön loppuhuipentumaa, Stella Polariksen visiittiä. Elina Stirkkinen ja Tobias Zilliacus vetäisivät lämpimikseen pienet improt sohvalla. Mistä aineksista hauskettava esityksenpoikanen syntyi? Otettiin teemaksi tipaton tammikuu, esineeksi pullo, paikaksi juurikin se aamutöllön sohva ja käytettiin mielikuvitusta sekä kumppanin yllytystä. Kosanderia hörppivä toimittajatar haastatteli tipattomuuden kaltaiseen ekstremismiin haksahtanutta miestä ja tulos oli yllättävä ja maukas. Vaikka kuluneempaa inspiraatiota kuin Kossu on vaikeaa hakea!
Lapset, pakkohan impron aatosta oli kokeilla kotona toisen vinkeyden, sadutuksen, kanssa iltapuhteiksi. Improsadutin tytärtä pimeässä nukkumaanmenoasetelmassa siten, että pyysin häntä kertomaan sadun siilistä ja mansikasta ja kun ääneen mietin paikkaa, tytär tokaisi heti paikalla Muumilaakso! Sitten niin. Näistä aineksista syntyi heti erilaisin äänin näytelty, kertojanäänen rytmittämä satu, jossa mm. Muumipappa sanoi kuulijaa taajaan naurattavalla mörinällä: "Mitä siinä kupeksit, Pikku Myy?" Erilaisia tarinoita tuli yhteensä kolme ja kerta kerralta tarvittiin vähemmän alkuasetelmaan osasia, kun kertoja lämpeni. En nyt voi siteerata satua, kun varsinaisen sadutuksen tapaan emme kirjoittaneet yönpimeässä huoneessa juttuja muistiin. Ensi kerralla ehkä? Paitsi että copyright on silloin Tosikoisella enkä tiedä, saanko julkaista niitä.
Lapset, pakkohan impron aatosta oli kokeilla kotona toisen vinkeyden, sadutuksen, kanssa iltapuhteiksi. Improsadutin tytärtä pimeässä nukkumaanmenoasetelmassa siten, että pyysin häntä kertomaan sadun siilistä ja mansikasta ja kun ääneen mietin paikkaa, tytär tokaisi heti paikalla Muumilaakso! Sitten niin. Näistä aineksista syntyi heti erilaisin äänin näytelty, kertojanäänen rytmittämä satu, jossa mm. Muumipappa sanoi kuulijaa taajaan naurattavalla mörinällä: "Mitä siinä kupeksit, Pikku Myy?" Erilaisia tarinoita tuli yhteensä kolme ja kerta kerralta tarvittiin vähemmän alkuasetelmaan osasia, kun kertoja lämpeni. En nyt voi siteerata satua, kun varsinaisen sadutuksen tapaan emme kirjoittaneet yönpimeässä huoneessa juttuja muistiin. Ensi kerralla ehkä? Paitsi että copyright on silloin Tosikoisella enkä tiedä, saanko julkaista niitä.
Sallikaamme siskojen kadehtia veljiään
Meidän paikallisessa kehitysvammayhdistyksessämme on tarjolla loistokas palvelu nimeltään Virikeville ja Virikevilma. Otimme yhteyttä Virikevilleen taannoin, kun Esikoinen tarvitsi uimakaveria eikä 9-vuotiasta viitsi enää laittaa naisten puolelle esimerkiksi MLL:n hoitajan kanssa. Tämä osoittautui mainioksi ratkaisuksi, jota voisi käyttää paljon useamminkin, kun jaksaisi ottaa sen luurin kouraan ja järjestää asian.
Virikeimmeisten idea on se, että kaveria kaipaava kehitysvammainen ihminen voi tehdä sitä, mitä haluaa. Esikoisen suosikkipuuhaa on syöminen (!), joten hän meni mustallemakkaralle Vv:n kanssa sekä Metsoon kuuntelemaan musiikkia ja kaiken huipuksi jälkkärille kahvilaan. Kun kotiin matkattiin vielä leikkipuiston kautta, oli varsin pätö paketti kasassa.
Hutsituksen mukaan palvelun käyttäjä voi mennä vaikkapa tutustumaan yöelämään (mikäli ikä riittää), elokuviin, uimarannalle, salille, huvipuistoon... Kyseessä ei ole kuntoutus, kasvatus, ylösrakennus, sivistys tai muu ulkoa määritelty tarkoitushakuinen toiminta, vaan meininki on ihmisen saada viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla ilman vanhempien haukankatseen valvontaa jonkun turvallisen, fiksutiivisen kaverin kanssa.
Minua viehättää Vv:ssä mutkattoman ystävällinen asenne Esikoiseen ja tapaamisen päätteeksi vaihdetut kuulumiset. Onnistuneen asenteen huomaa siitäkin, että poika osaa Vv:n nimen (ilman konsonantteja) ja silmin nähden ilahtuu, kun tulee puhe, että hän tulee.
En pidä pahana sitäkään, että Tosikoinen saa olla kade Esikoisen seikkailuille. Kukapa kolmivuotias ei kadehtisi vanhempien sisarustensa laajentunutta elämänpiiriä, jos vain saa tilaisuuden? Järjestäkäämme lisää näitä tilaisuuksia pikkusiskolle.
PS. Jättäkäähän armaat Vv:n kalenteriin vähän tilaa Esikoisellekin, jos innoistuitte tästä puffista!
Virikeimmeisten idea on se, että kaveria kaipaava kehitysvammainen ihminen voi tehdä sitä, mitä haluaa. Esikoisen suosikkipuuhaa on syöminen (!), joten hän meni mustallemakkaralle Vv:n kanssa sekä Metsoon kuuntelemaan musiikkia ja kaiken huipuksi jälkkärille kahvilaan. Kun kotiin matkattiin vielä leikkipuiston kautta, oli varsin pätö paketti kasassa.
Hutsituksen mukaan palvelun käyttäjä voi mennä vaikkapa tutustumaan yöelämään (mikäli ikä riittää), elokuviin, uimarannalle, salille, huvipuistoon... Kyseessä ei ole kuntoutus, kasvatus, ylösrakennus, sivistys tai muu ulkoa määritelty tarkoitushakuinen toiminta, vaan meininki on ihmisen saada viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla ilman vanhempien haukankatseen valvontaa jonkun turvallisen, fiksutiivisen kaverin kanssa.
Minua viehättää Vv:ssä mutkattoman ystävällinen asenne Esikoiseen ja tapaamisen päätteeksi vaihdetut kuulumiset. Onnistuneen asenteen huomaa siitäkin, että poika osaa Vv:n nimen (ilman konsonantteja) ja silmin nähden ilahtuu, kun tulee puhe, että hän tulee.
En pidä pahana sitäkään, että Tosikoinen saa olla kade Esikoisen seikkailuille. Kukapa kolmivuotias ei kadehtisi vanhempien sisarustensa laajentunutta elämänpiiriä, jos vain saa tilaisuuden? Järjestäkäämme lisää näitä tilaisuuksia pikkusiskolle.
PS. Jättäkäähän armaat Vv:n kalenteriin vähän tilaa Esikoisellekin, jos innoistuitte tästä puffista!
tiistaina, tammikuuta 15, 2008
Kukkeleita!
Toinen jalkani on jo oven ulkopuolella, sillä vien Esikoisen juurikin toimintaterapiaan, mutta pikaisesti tahron heti paikalla kiittää kukittajia! Linkit, kuvat ja vahingonkierrätykset myöhemmin.Ensin kukkavillitystä blogeissa seuratessani ajattelin, että tämä murheen laakso ja kurjuuden kukkula tuskin meikkaa kenenkään päivää. En siis odottanut puskaa täkäläisiin karuihin oloihin. Sitten sain pari ihastuttavaa palautetta omaan pikku postiloodaani, joiden perusteella aloin epäillä päätyneeni hätiköityihin johtopäätöksiin. Hetimiten sainkin peräti kaksi kukkaisviestiä eilisen postauksen kommentteihin. Kyllä nyt kelpaa!
Myöhemmin: Ärtsinpiukeat Rappiotäti ja Riikka (joka on uusi tuttavuus) myönsivät mullen älyttömän hienon prenikan näin ollen ja epäilemättä. Mistä syystä äidyin hyvin polleaksi, kunnes paukahdin. Onneksi vielä Perhosefekti (pienen pieni ja söpö tutoroitavani takavuosilta) sekä kestoidolini J-J tömäyttivät minua pokaalein ja kukkasin, joten pullistuin uudelleen kunnollisiin mittoihin. Tulkitsen, että myös Ruulta saan poimia kukkeja, kun siellä ajoittain kiinaan kommenttiboksissa. Ja huippista, myös Delftin valokuvaava Tuuli kukkeloitsee munt!
Moni päiviäni pöyhivä blogi on jo saanut kasoittain tunnustuksia ja sitä paitsi linkkasin niitä juuri tuossa ylläkin. Noukin runsaudenpulasta vielä semmoisia, jossa vielä ei kukilla pröystäillä. Aloitan varovasti muutamalla, ettei mikään paikka revähdä.1. Comenius-harjoittelija Anna-Riitta Saksassa (nimi korjattu) vetoaa ainakin minun eläytymiskykyyni ja on perin maukasta lukea saksalaisesta meiningistä.
2. Varapygmiä raxaan tietty kuin omaa veljeäni! (Iik, huomasin hänelle jo tyrkätyn kukkasia. Mut menköön.) Syvyysasteikolla liikutaan mukavasti Mariaanien haudoista höttöpilviin yhdessä virkkeessä.
3. Olmi on tylyn eleetön, eli tylppis elppis, kuten nuorena tapasimme sanoa. Terävä, koskettava, aatosta herättävä ja hauska.
Tuli hetken nukutusrumbaamisen sekä -chachachan päälle taas pari täysin ilmeistä kukitettavaa, jotka on ehdittävä nyt, tai huomenna niillä on viisi puskaa. Tässä:
4. Tosikko sekä hänen aurinkolaseissa ja tekoparrassa kulkeva käsityöblogisukulaisensa Urpo virkkaa ansaitsevat kukkia ja sidontaa koko rahalla, koska ovat olemassa ja kirjoittavat rimputellen hentoja kieliäni. *sproinggg*
5. Kolme kertaa Kaisa ja erikirjaimiset kaiffarit, Sydärit, lapset, supersankarit ja kumppanit. Kaisa on nukkunut mun vuoteessani poikittain, uskokaa tai älkää.
Nyt puuttuu enää viisi, mutta oikeanpuoleista nilkkaa kävi juuri jomottamaan. On tämä nyt 1 hinputti. Jalka, älä tee nyt mulle zepandereja! (Zepuaaniin ei passaa linkata, muuten voisin senkin laittaa listalle.)
PS. Haluaisin pakottaa kaikki kansalaiset lukemaan J-J:n suoraan oikeudenmukaisuushermoon osuvan kirjoituksen ministeristä, Thaimaan lennoista ja vammaiskuljetuksista.
maanantaina, tammikuuta 14, 2008
Etsitään esikatsojaa!
Tänään klo 17.00 TV4-kanavalla Doktor Pili käsittelee "vaikeita mielenterveyden häiriötä", eli Aspergeria ja Tourettea. Pelkästään tuo nelosen selostus saa karvani nousemaan pystyyn, mutta olisin tosi kiitollinen, jos joku tsekkaisi tuon pörinän ja raportoisi jossain päin verkkoa ja kertoisi mullekin! Myös kommenttilodju käy! Intohimoisimmat Phil McGraw -fanit ja skeptisimmät inhostelijat sekä kaikki siltä väliltä illataan. Kahvitkin tarjoan esikatsojalle! Med pulla!
Jos joku ei tiennyt, Aspergerin oireyhtymä ei sinällään ole mielenterveyshäiriö sen enempää kuin Tourettekaan (eivätkä kaikki tapaukset ole vaikeitakaan, sen puoleen). Klikkaa tästä Autismi- ja Aspergerliiton mitä AS on -tiivistelmään ja tästä Tourette-yhdistyksen selostukseen siitä, mitä TS on. Näitten yhdistysten porukat tietävät, mistä on kyse.
Jos joku ei tiennyt, Aspergerin oireyhtymä ei sinällään ole mielenterveyshäiriö sen enempää kuin Tourettekaan (eivätkä kaikki tapaukset ole vaikeitakaan, sen puoleen). Klikkaa tästä Autismi- ja Aspergerliiton mitä AS on -tiivistelmään ja tästä Tourette-yhdistyksen selostukseen siitä, mitä TS on. Näitten yhdistysten porukat tietävät, mistä on kyse.
sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008
Ajanlasku on ihmisen keksintöä
Tänään isäni kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. 1998 odotin Esikoista, puolisoni oli rikki eikä minulla ollut tilaa surra isää kunnolla. Kaikki voimat menivät selviytymiseen puolison, raskauden ja sittemmin vauvan kanssa. (Onneksi puoliso paikkasi itsensä purukumilla, jotta pystyttiin yhdessä pitämään huolta suuritarpeisesta vauvasta. Muuten olisin päätynyt ensikotiin tai pahempaan.)
Perjantaina, kun lounastimme opiskelijakaverien kanssa, huomasin yhtäkkiä miettiväni ääneen, mitähän isä mahtoi tuumata suggestopediasta. Ääneti mietin, miten kovasti olisin halunnut keskustella isän kanssa kaikesta.
Jo kääntämisen ja kirjallisuustieteen opiskelun aikana oli avartavaa jutella hänen kanssaan. Pedagogiikka oli yksi hänen oleellisimmista asiantuntemuksensa alueista, joten kävisin kovin mielelläni kalastelemassa hänen rouhean rikkaassa tieto- ja mielipidelaarissaan.
Isä selvästi nautti siitä, kun käännyin hänen puoleensa askarruttavissa asioissa eikä säästellyt keskustelussa. Hän ei harrastanut itsestäänselvyyksiä eikä yhden kuvan palvontaa, vaan oli varsin paljon itseltään vaativa ajattelija. Häneltä olisin saanut muhkean perspektiivin pedagogiikkaan, jossa, kuten monessa muussakin -logiassa, -nomiassa ja -iikassa, muotivirtaus seuraa toistaan ja yksi totuus tuppaa dominoimaan yhtenä ajankohtana.
Mitä hän olisi ajatellut lapseni vammaisuudesta ja miten lapset olisivat toimineet hänen kanssaan? Esikoinen olisi touhunnut hänen kanssaan puutarhassa ja Tosikoinen keksinyt vuorotellen tarinaan jatkoa ja laulanut basson kanssa duettoa, kuten äitinsäkin aikoinaan. Tai sitten jotain muuta.
Isä olisi luullakseni nauttinut lisävuosista. Hän olisi kirjoittanut, hoitanut puutarhaa ja seurannut moninaisia häntä kiinnostaneita aloja teatterista sosiologiaan. Hän olisi seurannut myös suurimpia ilon ja murheen lähteitään, kuten hän sanoi, eli jälkikasvuaan.
***
Koska en ole turha kyökkipsykologi, tajusin tänään kyökkiä putsatessani, että perjantai-illasta tähän aamuun asti isosti sydäntä painanut möykky oli ilmeisesti surua isän menettämisen takia. Sisäinen skeptikkoni alkoi väittää, ettei se voi noin vain aktivoitua jonkin 10-vuotispäivän takia, kun en edes sitä ollut tietoisesti ajatellut. Ihminen on keksinyt numerot ja ryhtynyt viipaloimaan ja numeroimaan aikaa. Ihminen yrittää kömpelösti hallita sitä, mikä ei ole hallittavissa: planeettojen liikettä, vuodenkulun rytmiä. Ja semmoisen arbitraarisen kymmenjärjestelmän 1- ja 0-luvuilla merkittävän tasakohdan perusteellako minua surettaa erityisen kovasti?
Skeptikko olkoon vaiti, sillä tämä suru on joskus surtava. Vaikka sitten vuosien mittaan pienissä palasissa ja kymmenen vuoden kohdalla vähän isommassakin lohkareessa.
PS. Itkeminen ei tee nelikymppisestä nättiä, perhana.
Perjantaina, kun lounastimme opiskelijakaverien kanssa, huomasin yhtäkkiä miettiväni ääneen, mitähän isä mahtoi tuumata suggestopediasta. Ääneti mietin, miten kovasti olisin halunnut keskustella isän kanssa kaikesta.
Jo kääntämisen ja kirjallisuustieteen opiskelun aikana oli avartavaa jutella hänen kanssaan. Pedagogiikka oli yksi hänen oleellisimmista asiantuntemuksensa alueista, joten kävisin kovin mielelläni kalastelemassa hänen rouhean rikkaassa tieto- ja mielipidelaarissaan. Isä selvästi nautti siitä, kun käännyin hänen puoleensa askarruttavissa asioissa eikä säästellyt keskustelussa. Hän ei harrastanut itsestäänselvyyksiä eikä yhden kuvan palvontaa, vaan oli varsin paljon itseltään vaativa ajattelija. Häneltä olisin saanut muhkean perspektiivin pedagogiikkaan, jossa, kuten monessa muussakin -logiassa, -nomiassa ja -iikassa, muotivirtaus seuraa toistaan ja yksi totuus tuppaa dominoimaan yhtenä ajankohtana.
Mitä hän olisi ajatellut lapseni vammaisuudesta ja miten lapset olisivat toimineet hänen kanssaan? Esikoinen olisi touhunnut hänen kanssaan puutarhassa ja Tosikoinen keksinyt vuorotellen tarinaan jatkoa ja laulanut basson kanssa duettoa, kuten äitinsäkin aikoinaan. Tai sitten jotain muuta.
Isä olisi luullakseni nauttinut lisävuosista. Hän olisi kirjoittanut, hoitanut puutarhaa ja seurannut moninaisia häntä kiinnostaneita aloja teatterista sosiologiaan. Hän olisi seurannut myös suurimpia ilon ja murheen lähteitään, kuten hän sanoi, eli jälkikasvuaan.
***
Koska en ole turha kyökkipsykologi, tajusin tänään kyökkiä putsatessani, että perjantai-illasta tähän aamuun asti isosti sydäntä painanut möykky oli ilmeisesti surua isän menettämisen takia. Sisäinen skeptikkoni alkoi väittää, ettei se voi noin vain aktivoitua jonkin 10-vuotispäivän takia, kun en edes sitä ollut tietoisesti ajatellut. Ihminen on keksinyt numerot ja ryhtynyt viipaloimaan ja numeroimaan aikaa. Ihminen yrittää kömpelösti hallita sitä, mikä ei ole hallittavissa: planeettojen liikettä, vuodenkulun rytmiä. Ja semmoisen arbitraarisen kymmenjärjestelmän 1- ja 0-luvuilla merkittävän tasakohdan perusteellako minua surettaa erityisen kovasti?
Skeptikko olkoon vaiti, sillä tämä suru on joskus surtava. Vaikka sitten vuosien mittaan pienissä palasissa ja kymmenen vuoden kohdalla vähän isommassakin lohkareessa.
PS. Itkeminen ei tee nelikymppisestä nättiä, perhana.
lauantaina, tammikuuta 12, 2008
Alkoholilla ei ole osuutta tapahtumiin
Illalla jokin tiivistyi hänen rinnassaan alasimenmuotoiseksi, painavaksi möykyksi, joka haittaa hengitystä ja ajatusta. Mitkään pamit eivät sitä sulata, sumentavat vain tajuntaa, jottei sitä tuntisi niin voimakkaasti. Aamulla hän herää ja huomaa alasimen takertuneen tiukasti sijoilleen. Missä on pemssi nyt, kun sitä olisi kaivannut? Sehän menee kuitenkin ohi.Hän menee heti kohta lenkille, kunhan poika ja puoliso ovat palanneet uimakoulusta. Pojalle on luvattu Teletappien katselua. Poika ääntää upeasti -ai, -aa-aa, -i--u ja -ii-i-aa-i. Alasimen alla päätä nostaa vaivalloisesti ajatus Teletappien laajentamisesta piirtämiseen, kirjoittamiseen ja muuhun. Tietokonehommeleita niillä on opeteltu jo vuosia sitten. Ehkä uuden innon herättely olisi fiksua, kun on jotain, millä innostaa?
Lehdestä saa lukea, kuinka epäterveellistä tämmöisen alasimen kantaminen on. Paino nousee, sairaudet tekevät pesää, elämä lyhenee ja kurjistuu. Tällä ajatuksella pitäisi möykkyä sulatella?"Auttaako, äiti, jos minä annan voimahalauksen?" kysyy pieni tyttö kimaltelevassa balettikeijukaishameessaan. Auttaahan se vähäsen, vaikka tuttu syyllisyydentunne nostaa päätään ja narisee, ettei ole lapsen tehtävä hoitaa äitiä. Hän sanoo syyllisyydentunteelle, että kyllä pikkunen likkakin halata saa, kun ottaa allensa pallin.
perjantaina, tammikuuta 11, 2008
Opettajan suvaitsevaisuuden rajat
No, minähän omasta ja äiteen mielestä olen hyvin moninaisuutta ymmärtävä ja melko ennakkoluuloton immeinen. Ajattelin, ettei ehkä siitä kohdin kinnaa pahiten opettajantyössä, jossa täytyy tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Näissä omahyväisissä mietteissä istuin 23-bussissa, kun matkan varrella olevasta koulusta juoksi klani pää kolmantena jalkana mukaan kyytiin ilmielävä skinhead. Puistatus! Miten kohdella niin epämiellyttävän näköistä tyyppiä reilusti ja professionaaliin tyyliin myönteisen kannustavasti? Miten nähdä ihminen iiskottavien releiden ja eleiden takaa?Olen aika varma, että kaikista maailman pukeutumistyyleistä skiniys on pahinta myrkkyä minulle. En tähän hätään keksi mitään muuta tyyliä, joka hetkauttaisi läheskään samaan tapaan jonkun oppilaan yllä. Älkää ystäväiset kertoko tätä tuleville oppilailleni! Vai olisiko se ehkä parantava ja karaiseva kokemus, kun lähemmäs kolmekymmentä intomielista englannin oppijaa marssisi skinilookissa tunnille?
Yritän tolkuttaa itselleni, että skinityyliin laittautuminen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi tosissaan white power -aatteen tai uusnatsismin tai vastaavan takana täysin rinnoin l. tissein. Enkä voi tuosta vain muuttaa asiaintilaa, vaikka olisikin. Tehtäväni on parhaani mukaan opettaa hänellekin englannin kieltä ja kulttuuria, monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta, kulttuurienvälistä kommunikaatiota ynnä muuta hienoa.
PS. Kuvassa Hitler-kortti. Odotan jänistyksellä, tappaako se keskustelun ennen kuin se pääsee alkamaankaan.
torstaina, tammikuuta 10, 2008
Kaamea b-sana
Minua on jo hyväsen aikaa häirinnyt yksi (luku ei ole välttämättä aivan tarkka) asia pedagogien puheissa. Säännöllisesti, kun puhutaan palkitsemisen voimasta, joku sanoo ääneen sen kauhean B-sanan. Behaviorismi. Sehän on eräänlainen Hitler-kortti. Kun se on lyöty pöytään, keskustelu kuolee.
Luultavasti en ole ainoa, jonka mielestä tämmöinen on perin kiusallista. Palkitsemisella on muitakin vaikutuksia kuin ehdollistuminen.
Haluamme, että oppija liittää oppimistapahtumaan miellyttäviä tunteita, turvallisuutta yms., koska tutkitusti ne edesauttavat oppimista ja ylläpitävät motivaatiota. Mutta onko kyse ehdollistamisesta vai myös semmoisesta simppelistä hommelista, että suotuisissa olosuhteissa on helpompaa keskittyä työskentelyyn kuin epäsuotuisissa, joissa huomattava osa energiasta saattaa mennä olosuhteiden sietämiseen?
Muidenkin kuin behaviorististen teorioiden pohjalta lienee aika selvää, että ihminen (kuten eläinkin) motivoituu tekemään jotain vain hyvästä syystä. Esimerkiksi on aika vähän motivoivaa, jos pakotetaan tekemään jotain, jonka seurauksena tulee lasti kakkaa niskaan. Melko nopeasti ihminen kuin eläinkin alkaa keksiä muuta tekemistä, jos ei satu pitämään kakasta.
Optimaaliset oppimisolosuhteet ovat sitten yksilöllisiä. Yhdet kaipaavat haastetta, toiset enemmänkin rauhaa, kolmannet stimulaatiota, neljännet huomiota, viidennet toimintaa, kuudennet... Eikä yksikään meistä edusta puhdasta muotoa.
Ajatuskulku lähti tällä kertaa liikkeelle, kun luin Aamulehdestä tällä viikolla kokeilusta (ei suomalaisesta tietenkään), jossa oli saatu hyviä tuloksia palkitsemalla huumekoukusta irti rimpuilevia ihmisiä. Jos oikein muistan, puhtaasta seulasta sai ottaa joka toinen arpa voittaa -kulhosta yhden arvan tai annettiin ruokakuponkeja tai jotain vastaavaa mukavaa. Lyhyessä artikkelissa todettiin, että tällä oli saatu vaikeamminkin vieroittautuviin enemmän sinnikkyyttä. Lisätäky auttoi pysymään kuivilla klinikkakäyntien välillä.
Voin hyvin kuvitella, millainen keskustelu Suomessa tämmöisestä ajatuksesta syntyisi. Vai pitäisi palkita siitä ettei käytä laittomia aineita ja pälä pälä jäkäti jäkä. Palkitsemissysteemi muuten maksoi vähemmän kuin keskusteluterapiat, jotka eivät kaikkia välttämättä laisinkaan edes auta.
Palkitseminen (muussakin) oppimisessa on älyttömän hyvä apu oikein käytettynä. Autismikuntoutuksessa palkitsemiseen satsaaminen on usein välttämätöntä, että saadaan ohjattu oppiminen edes alulle! Motivaatio ei kerta kaikkiaan aina viriä, jos ei ole jotain konkreettista palkintoa ponnistuksen päälle. Konkreettista palkintoa ei kuitenkaan tarvita yleensä kovin kauan, kun tekemisestä itsestään tulee pian palkitsevaa. Sitten kun on mukavia tekemisiä kertynyt listaksi asti, niitä voi käyttää yllyttämiseen, elikkäs motivoivaan palkitsemiseen, kun kuntoutujan pitää tehdä jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella.
Viimeksi oma didaktikkoni iski B-kortin pöytään, kun puhuttiin brittiläisestä poikakoulusta, jossa lapsia palkittiin tehdyistä läksyistä ja monista muista sääntöjen noudattamisista tarroin. Kun tarroja oli kerätty tietty määrä, pojat saivat liittää koulupukuunsa jonkin komean rintanapin. Minusta kyse on siitä, että arvostetaan lasten ponnistuksia eikä pidetä niitä itsestäänselvinä. Jokainen saa positiivista huomiota onnistumisistaan ja voi tuntea olevansa hyvä, olla yhteisön arvostettu jäsen. Luultavasti myös kilpailuinto saa ruokaa tarrojen keräämisestä (en ymmärrä kilpailuhinkua kovin hyvin) ja joillekuille on innostavaa myös kilvoitella itsensä kanssa. Myös hankalina päivinä voi lohduttautua vihkoa katselemalla: tuossa kohtaa meni mukavasti.
Behaviorismi ei mielestäni selitä positiivisen palautteen valtavaa voimaa tyydyttävästi, miksi se toimii. Luullakseni siinä on erityisesti sosiaalisuuteen (laumaan) ja psyykeen (itsetunto, itseluottamus) liittyviä seikkoja. Myös autismikuntoutuksessa. Kyseessä ei ole mikään automaatti, vaan pitää löytää se oikea palkinto oikealle ihmiselle oikeassa kontekstissa, jotta oppiminen ja minäkuvan suotuisa kehitys pääsevät jatkumaan.
Kuten yltä huomaa, tämän aiheen ajatteleminen ja tutkimus on meitsilässä vielä aikasten päreinä. Ankaraa jäsentämistä kaivataan paitsi tähän blogientryrääpäkkeeseen, myös aatoksiin. Hyviä kirjavinkkejä ynnä muita otetaan vastaan!
Luultavasti en ole ainoa, jonka mielestä tämmöinen on perin kiusallista. Palkitsemisella on muitakin vaikutuksia kuin ehdollistuminen.
Haluamme, että oppija liittää oppimistapahtumaan miellyttäviä tunteita, turvallisuutta yms., koska tutkitusti ne edesauttavat oppimista ja ylläpitävät motivaatiota. Mutta onko kyse ehdollistamisesta vai myös semmoisesta simppelistä hommelista, että suotuisissa olosuhteissa on helpompaa keskittyä työskentelyyn kuin epäsuotuisissa, joissa huomattava osa energiasta saattaa mennä olosuhteiden sietämiseen?
Muidenkin kuin behaviorististen teorioiden pohjalta lienee aika selvää, että ihminen (kuten eläinkin) motivoituu tekemään jotain vain hyvästä syystä. Esimerkiksi on aika vähän motivoivaa, jos pakotetaan tekemään jotain, jonka seurauksena tulee lasti kakkaa niskaan. Melko nopeasti ihminen kuin eläinkin alkaa keksiä muuta tekemistä, jos ei satu pitämään kakasta.
Optimaaliset oppimisolosuhteet ovat sitten yksilöllisiä. Yhdet kaipaavat haastetta, toiset enemmänkin rauhaa, kolmannet stimulaatiota, neljännet huomiota, viidennet toimintaa, kuudennet... Eikä yksikään meistä edusta puhdasta muotoa.
Ajatuskulku lähti tällä kertaa liikkeelle, kun luin Aamulehdestä tällä viikolla kokeilusta (ei suomalaisesta tietenkään), jossa oli saatu hyviä tuloksia palkitsemalla huumekoukusta irti rimpuilevia ihmisiä. Jos oikein muistan, puhtaasta seulasta sai ottaa joka toinen arpa voittaa -kulhosta yhden arvan tai annettiin ruokakuponkeja tai jotain vastaavaa mukavaa. Lyhyessä artikkelissa todettiin, että tällä oli saatu vaikeamminkin vieroittautuviin enemmän sinnikkyyttä. Lisätäky auttoi pysymään kuivilla klinikkakäyntien välillä.
Voin hyvin kuvitella, millainen keskustelu Suomessa tämmöisestä ajatuksesta syntyisi. Vai pitäisi palkita siitä ettei käytä laittomia aineita ja pälä pälä jäkäti jäkä. Palkitsemissysteemi muuten maksoi vähemmän kuin keskusteluterapiat, jotka eivät kaikkia välttämättä laisinkaan edes auta.
Palkitseminen (muussakin) oppimisessa on älyttömän hyvä apu oikein käytettynä. Autismikuntoutuksessa palkitsemiseen satsaaminen on usein välttämätöntä, että saadaan ohjattu oppiminen edes alulle! Motivaatio ei kerta kaikkiaan aina viriä, jos ei ole jotain konkreettista palkintoa ponnistuksen päälle. Konkreettista palkintoa ei kuitenkaan tarvita yleensä kovin kauan, kun tekemisestä itsestään tulee pian palkitsevaa. Sitten kun on mukavia tekemisiä kertynyt listaksi asti, niitä voi käyttää yllyttämiseen, elikkäs motivoivaan palkitsemiseen, kun kuntoutujan pitää tehdä jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella.
Viimeksi oma didaktikkoni iski B-kortin pöytään, kun puhuttiin brittiläisestä poikakoulusta, jossa lapsia palkittiin tehdyistä läksyistä ja monista muista sääntöjen noudattamisista tarroin. Kun tarroja oli kerätty tietty määrä, pojat saivat liittää koulupukuunsa jonkin komean rintanapin. Minusta kyse on siitä, että arvostetaan lasten ponnistuksia eikä pidetä niitä itsestäänselvinä. Jokainen saa positiivista huomiota onnistumisistaan ja voi tuntea olevansa hyvä, olla yhteisön arvostettu jäsen. Luultavasti myös kilpailuinto saa ruokaa tarrojen keräämisestä (en ymmärrä kilpailuhinkua kovin hyvin) ja joillekuille on innostavaa myös kilvoitella itsensä kanssa. Myös hankalina päivinä voi lohduttautua vihkoa katselemalla: tuossa kohtaa meni mukavasti.
Behaviorismi ei mielestäni selitä positiivisen palautteen valtavaa voimaa tyydyttävästi, miksi se toimii. Luullakseni siinä on erityisesti sosiaalisuuteen (laumaan) ja psyykeen (itsetunto, itseluottamus) liittyviä seikkoja. Myös autismikuntoutuksessa. Kyseessä ei ole mikään automaatti, vaan pitää löytää se oikea palkinto oikealle ihmiselle oikeassa kontekstissa, jotta oppiminen ja minäkuvan suotuisa kehitys pääsevät jatkumaan.
Kuten yltä huomaa, tämän aiheen ajatteleminen ja tutkimus on meitsilässä vielä aikasten päreinä. Ankaraa jäsentämistä kaivataan paitsi tähän blogientryrääpäkkeeseen, myös aatoksiin. Hyviä kirjavinkkejä ynnä muita otetaan vastaan!
keskiviikkona, tammikuuta 09, 2008
Keisarin kledjut
Remu tokaisee Aamulehden tämänpäiväisessä 60-vuotishaastattelussa asian, joka osuu ihanaisesti yhteen kestoteemaani. Pinnan ja ytimen suhde. Mielikuvien tärkeys verrattuna sisältöön.
Mielikuvat ovat hirveän tärkeitä ihmisille. Miksi? Miksi joku sanoo, että ennemmin kuolee kuin sauvakävelee, vaikka juurikin kuuluisi parhaiten sauvonnasta hyötyvien joukkoon? Mielikuvan minästä on tärkeämpi säilyttää ehyenä kuin oma terveys? Miksi sama pikaruokaskeida maistuu paremmalta Mäkkärin paketista kuin jonkin muun? Tämä on jokin ihmisyyteen koodattu juttu ilmiselvästi. Ja ihan omakohtaisesti äärettömän tuttu ilmiö.
Kaikkialla on liikaa hienostelua, teatteria. Jengi vetää ihmeellisiä piruetteja ja ohjelmanumeroita, vaikkei niillä ole edes yleisöä. Jonain päivänä ne menee himaan ja tajuaa, että tää onkin ollut huono leffa.Eilinen tilanne Esikoisen kanssa näytti epäilemättä ulospäin siltä, että mustahattuinen rönttämutsi siinä taluttaa isoa ja vähän holtitonta poikalorttia pitkin Hämeenpuistoa ihme hymy naamallaan. Kaksikkomme sisäpuolella kuitenkin tapahtui jotain hienoa ja isoa. Sen olisin menettänyt, jos olisin keskittynyt ohjaamaan meitä kuin näytelmää, jossa idyllinen äiti-lapsipari pasteeraa lumisateessa.
Mielikuvat ovat hirveän tärkeitä ihmisille. Miksi? Miksi joku sanoo, että ennemmin kuolee kuin sauvakävelee, vaikka juurikin kuuluisi parhaiten sauvonnasta hyötyvien joukkoon? Mielikuvan minästä on tärkeämpi säilyttää ehyenä kuin oma terveys? Miksi sama pikaruokaskeida maistuu paremmalta Mäkkärin paketista kuin jonkin muun? Tämä on jokin ihmisyyteen koodattu juttu ilmiselvästi. Ja ihan omakohtaisesti äärettömän tuttu ilmiö.
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
Tie naisen sydämeen
Astelimme tänään toimintaterapian jälkeen kohti kauppahallin mustamakkara-aarteita, kun keskellä Hämeenpuistoa Esikoinen otti minua kädestä kiinni ilman mitään tunnettua syytä. Katsoimme toisiimme. Tunsin miten lämmin, vahva tunne tuli Esikoisen kädestä omaani ja kiipesi käsivartta pitkin sydämeeni.
Sulle sen tahdon antaa
Tänään, kun puin ylleni hupsuja pallokuvioisia punaisia rintsikoita ja suosikkihametta, tukku muistoja kosahti olentooni. Nuorena, kun olin menossa tapaamaan jotakuta ihanaa lemmittyä, puin itseni kuin olisin pakannut lahjapakettia. Kivoimmat alusvaatteet, joskus jopa sukkanauhat ja sellaiset vaatteet muutenkin, jotka palvelivat aistejani - joissa tunsin itseni kurvikkaaksi ja notkeaksi. Aah!
Nyt elämä täyttyy muista aah-asioista ja vaatteiden pääasiallinen tehtävä on miellyttää minua itseäni. Nautin väreistä ja tekstuureista, vaatteiden pitää natsata omaan tyyliin ja tuntua päällä mukavilta etenkin liikkuessa. Kiitän myös iäisesti grungea isoista kengistä ja aion pysyä isokenkäisenä hamaan hautaan. Ne jalassa tulee upea askel ja raxaan myös katsella niiden uljaita muotoja. Nyt kun vielä hommaisi liian päheät pitkät doccarit hameiluun, niin likkakengille voisi sanoa heipat.
PS. Yksi teinivuosien poikaystävä onnistui yllättämään. Hän piti valkoisia perusalkkareita seksikkäämpinä kuin punaisia tangapöksyjä! Hmph!
Nyt elämä täyttyy muista aah-asioista ja vaatteiden pääasiallinen tehtävä on miellyttää minua itseäni. Nautin väreistä ja tekstuureista, vaatteiden pitää natsata omaan tyyliin ja tuntua päällä mukavilta etenkin liikkuessa. Kiitän myös iäisesti grungea isoista kengistä ja aion pysyä isokenkäisenä hamaan hautaan. Ne jalassa tulee upea askel ja raxaan myös katsella niiden uljaita muotoja. Nyt kun vielä hommaisi liian päheät pitkät doccarit hameiluun, niin likkakengille voisi sanoa heipat.
PS. Yksi teinivuosien poikaystävä onnistui yllättämään. Hän piti valkoisia perusalkkareita seksikkäämpinä kuin punaisia tangapöksyjä! Hmph!
maanantaina, tammikuuta 07, 2008
Jäsennä muurahaispesä
Esikoinen pääsi tänään ihanaan kouluun takaisin. Hän viittoi koulua useita kertoja loman aikana, tosin emme voi aina tietää, kertaako hän vanhoja tapahtumia vai kertooko siitä, mitä haluaisi tehdä. On selvää, että se lauantai, kun poika oli uimassa, koulun myyjäisissä (pullaa ja mehua), ratsastamassa ja vielä J-porukalla kylässä (makkarakastiketta ja perunaa), oli todella huippu päivä, koskapa sitä on aika monta kertaa muisteltu.
Illalla on vielä puheterapia, jossa saamme kommunikaatiokansioon kuvatäydennystä. Huomenna kokeillaan toimintaterapiaa ryhmämuotoisena, joten meininkiä on luvassa koko (veronmaksajain) rahalla.
***
Tosikoisen soijalatistuksesta en uskalla sanoa vielä juuta jaata. Jatkamme harjoituksia. Ilta oli tavanomainen. Aamu meni siedettävästi, kun otetaan huomioon lapsukaisen en-ymmärrä-mistä-peritty aamunihkeys ja rytmin aikaistuminen. Kaakaolla lahjoin lopulta lapsen vaatteisiin, kun ei huutamalla hutsita mennä ainakaan kevään ensimmäisenä päivänä. Kunpa se soija kävisi! Ja sitten pavut... Ja sitten voitaisiin harjoittaa enimmäkseen minulla mieluisinta kasvis-kala-maitotuotteet-ruokavaliota.
***
Tänään pyryttää lunta ja pelkästään ikkunasta katsomalla tiedän, miltä tuntuisi taivaltaa valjunharmaassa, kieleen tarttuvassa ilmassa, millainen haju tarttuisi tukkaan. Se ei nyt huvita. Pysyn sisällä ja jätän hyvinvointikeskuksenkin väliin. Siellä on sitä paitsi uudenvuodenjälkeinen ruuhka, joka vääjäämättä helpottaa muutamassa viikossa. Teen kotona tunnin jumpan, jonka viksuna likkana tallensin tällaisia hetkiä varten.
Yritän saada jotain järkeä kevääseen, etten nääntyisi henkitoreisiin. Sekalaisia sähköposteja lähtee sinne tänne. Olen osittain suorittanut sitä, puolittain tätä, ripun kolmattakin. Saanhan saanhan deadlineen lisäaikaa? Hoen mantraa: aineenopettajaopinnot saavat kestää kaksi vuotta vähintään viisi kertaa päivässä.
***
Jos jaksaisin, kirjoittaisin jostain mojovista aiheista, esimerkiksi sikiödiagnostiikasta ja -seulonnoista jotain. Kirsi Myllyniemellä on seulonnoista mainio kirjoitus.
Illalla on vielä puheterapia, jossa saamme kommunikaatiokansioon kuvatäydennystä. Huomenna kokeillaan toimintaterapiaa ryhmämuotoisena, joten meininkiä on luvassa koko (veronmaksajain) rahalla.
***
Tosikoisen soijalatistuksesta en uskalla sanoa vielä juuta jaata. Jatkamme harjoituksia. Ilta oli tavanomainen. Aamu meni siedettävästi, kun otetaan huomioon lapsukaisen en-ymmärrä-mistä-peritty aamunihkeys ja rytmin aikaistuminen. Kaakaolla lahjoin lopulta lapsen vaatteisiin, kun ei huutamalla hutsita mennä ainakaan kevään ensimmäisenä päivänä. Kunpa se soija kävisi! Ja sitten pavut... Ja sitten voitaisiin harjoittaa enimmäkseen minulla mieluisinta kasvis-kala-maitotuotteet-ruokavaliota.
***
Tänään pyryttää lunta ja pelkästään ikkunasta katsomalla tiedän, miltä tuntuisi taivaltaa valjunharmaassa, kieleen tarttuvassa ilmassa, millainen haju tarttuisi tukkaan. Se ei nyt huvita. Pysyn sisällä ja jätän hyvinvointikeskuksenkin väliin. Siellä on sitä paitsi uudenvuodenjälkeinen ruuhka, joka vääjäämättä helpottaa muutamassa viikossa. Teen kotona tunnin jumpan, jonka viksuna likkana tallensin tällaisia hetkiä varten.
Yritän saada jotain järkeä kevääseen, etten nääntyisi henkitoreisiin. Sekalaisia sähköposteja lähtee sinne tänne. Olen osittain suorittanut sitä, puolittain tätä, ripun kolmattakin. Saanhan saanhan deadlineen lisäaikaa? Hoen mantraa: aineenopettajaopinnot saavat kestää kaksi vuotta vähintään viisi kertaa päivässä.
***
Jos jaksaisin, kirjoittaisin jostain mojovista aiheista, esimerkiksi sikiödiagnostiikasta ja -seulonnoista jotain. Kirsi Myllyniemellä on seulonnoista mainio kirjoitus.
sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008
Äiti anna mulle soijaaa-aa-aa-aa
Olemme olleet pitkään aika hyytyneitä tyttären ruoka-aineallergioihin. Sekalaista lehahdusta, ärsyä, unipulmaa ja ihottumaa tulee ja menee (menee siis allergialääkkeen, rasvauksen ja ruokavalion tarkkailun voimalla). Tuntuu, ettei tilanne liikahtele mihinkään. Lopulta tulee tunne, että pitää tehdä jotain. Harkitulla altistamisella saa sellaisen illuusion perheelle, että me tässä kumminkin hallitsemme allergiaa eikä allergia meitä.
Aamupalalla Tosikoinen sai nauttia ensin pienen nokareen ja lopulta puoli purkkia herkullista suklaavanukasta.*) Lounaaksi rakensin pastan tofusta, suosikkikasviksista ja ruokakermasta. (Tofun voi pilkkoa miten vain, joten hetken mietin, mikä olisi toimivin pastan kera. Pinaattitagliksen kera tofu tanssi ja lauloi taglistyyppisinä, joskin lyhyinä, suikaleina.) Valtava suksee. Ennen lounasta näkösällä oli pientä punaista pilkkua alaselässä, mutta se voi johtua mistä vain tai olla ohimenevä reaktio.
Seuraamme, mitä tapahtuu. Tytär voi sitten vanhana muistella, miten äiti kyttäsi peppua vähän väliä ja lahjoi suklaavanukkaalla ja soijajätskillä.
Tällä erää hankalimmat kieltolistan asukit ovat omien ruoka- ja leivontamieltymysteni kannalta juurikin tuo soija sekä paprika sukulaisineen, ruis, ohra ja kaura, pavut, pähkinät, muna ja seesaminsiemenet. En kerta kaikkiaan jaksa laittaa useita eri ruokia aterialle joka päivä viikosta toiseen! Sitrukset, omenat, mansikat ym. ym. on vielä aika helppoa hanskata, kun vain jaksaa kaupassa lukea pieniä tekstejä ja katsoo vähän, mihin tyttö koskee.
Tietysti sen vaiheen jälkeen, kun jokseenkin kaikki tai ainakin kaikkein tavallisimmat ruoka-aineet olivat kiellettyjä, tämä tilanne tuntuu todella helpolta**). Maidon ja vehnän alettua sopia lapselle olen miettinyt, miten paljon suomalainen ruokavalio lepää näiden kahden jättiläisen harteilla. Kolmas, jota ängetään joka paikkaan, on epäilemättä muna.***)
*) Alpron suklaavanukas on muuten eräälle aikuisellekin loistavaa stuffia esim. hedelmien dippaukseen. Väitetään, että soija on osteopenian hoidossa ehkä hyväkin idea. Ainakin siinä on paremmat rasvat kuin maitopohjaisissa vastaavissa.
**) Taas yksi todistus Siperia-pedagogiikan mahdin puolesta.
***) Kerroin munalle hihitteleville seiskaluokkalaisille, että egg-sanalla ei ole englanniksi vastaavaa kaksoismerkitystä. Jotta turha yrittää hauskuuttaa enkkukielisiä sillä. En tiedä, miten kohteliasta muutenkaan on hihittää munalle.
PS. Otsikko on tuore sitaatti tyttäreltäni. Joutunen kohta lähtemään soijakaapille.
Aamupalalla Tosikoinen sai nauttia ensin pienen nokareen ja lopulta puoli purkkia herkullista suklaavanukasta.*) Lounaaksi rakensin pastan tofusta, suosikkikasviksista ja ruokakermasta. (Tofun voi pilkkoa miten vain, joten hetken mietin, mikä olisi toimivin pastan kera. Pinaattitagliksen kera tofu tanssi ja lauloi taglistyyppisinä, joskin lyhyinä, suikaleina.) Valtava suksee. Ennen lounasta näkösällä oli pientä punaista pilkkua alaselässä, mutta se voi johtua mistä vain tai olla ohimenevä reaktio.
Seuraamme, mitä tapahtuu. Tytär voi sitten vanhana muistella, miten äiti kyttäsi peppua vähän väliä ja lahjoi suklaavanukkaalla ja soijajätskillä.Tällä erää hankalimmat kieltolistan asukit ovat omien ruoka- ja leivontamieltymysteni kannalta juurikin tuo soija sekä paprika sukulaisineen, ruis, ohra ja kaura, pavut, pähkinät, muna ja seesaminsiemenet. En kerta kaikkiaan jaksa laittaa useita eri ruokia aterialle joka päivä viikosta toiseen! Sitrukset, omenat, mansikat ym. ym. on vielä aika helppoa hanskata, kun vain jaksaa kaupassa lukea pieniä tekstejä ja katsoo vähän, mihin tyttö koskee.
Tietysti sen vaiheen jälkeen, kun jokseenkin kaikki tai ainakin kaikkein tavallisimmat ruoka-aineet olivat kiellettyjä, tämä tilanne tuntuu todella helpolta**). Maidon ja vehnän alettua sopia lapselle olen miettinyt, miten paljon suomalainen ruokavalio lepää näiden kahden jättiläisen harteilla. Kolmas, jota ängetään joka paikkaan, on epäilemättä muna.***)
*) Alpron suklaavanukas on muuten eräälle aikuisellekin loistavaa stuffia esim. hedelmien dippaukseen. Väitetään, että soija on osteopenian hoidossa ehkä hyväkin idea. Ainakin siinä on paremmat rasvat kuin maitopohjaisissa vastaavissa.
**) Taas yksi todistus Siperia-pedagogiikan mahdin puolesta.
***) Kerroin munalle hihitteleville seiskaluokkalaisille, että egg-sanalla ei ole englanniksi vastaavaa kaksoismerkitystä. Jotta turha yrittää hauskuuttaa enkkukielisiä sillä. En tiedä, miten kohteliasta muutenkaan on hihittää munalle.
PS. Otsikko on tuore sitaatti tyttäreltäni. Joutunen kohta lähtemään soijakaapille.
lauantaina, tammikuuta 05, 2008
Jumi ja jami
Kun jumittaa sietämättömällä voimalla eikä mistään tule mitään, voi aina tulla Bloggeriin jumittamaan ja kirjoittaa siitä, miten jumittaa. En jaksa mitään. En tahdo enkä haluakaan. Ei! Ei edes viinihammasta kolota.Olisiko nyt aika kaivaa kirjahyllystä Lihaskuntojumppa ja hillua hetken verran lasten kiipeilytelineenä. Aina kun yritän kotijumppaa, natiaiset tulevat kiipeilemään kiinnostavasti aseteltuihin lonkeroihini. Pääasia kai, että tulee lämmin. Ehkä lämpö edistäisi nukkumista myös ensi yönä? Viime yö ei mennyt ollenkaan niin vaikeasti kuin edellinen. varovainen hurlaahuuto
Perjantai-illan drinksuksi nautin kinkerijuoman, jossa oli muhkea inkiväärin maku ensin ja lopuksi mukavasti poltteleva chili. Punnaa&säästässä olin ostaa Amé-pullonkin, mutta repussa ei ollut tarpeeksi tilaa. Amé on hyvää. Kaikki holittomia kilisteltäviä hankkivat ihmiset, ostakaa tätä ainetta!
Muistan kun systerini taannoin (yritän sijoittaa pulloa silloisen asuntoni jääkaappiin, mutta saan vain 80-luvun kämpän silmiini) toi minulle ensimmäisen pulloni enkä olisi raaskinut avata sitä, kun se oli niin kaunis. Lopulta nautiskelin juoman suuresti maiskutellen, kun en keksinyt, mihin sitä pitäisi säästääkään. Enää pullot eivät ole yhtä kauniita, mutta maun pitäisi olla kohdallaan. Systerini on pitänyt huolta juomakulttuurini kehittämisestä, esimerkiksi hänen yllytyksestään päädyin nauttimaan rooibosta jo joskus siluurikaudella panssarikalojen kanssa kilpaa.
Nyt potkaisen itseni pois koneelta. AUTS!
perjantaina, tammikuuta 04, 2008
Himatuikku suojeltava!
Mitä tapahtuu, kun kilpailutetaan lyhytnäköisen säästön periaatteella? Kunnissa tätä tuntuu tapahtuvan koko ajan. Olen lukenut aiheesta ja miettinyt tätä paljon, mutta jäsentyminen ei ota tullakseen valmiiksi. Naputtelen tähän erinäisistäkin jutuista tutun esimerkkiskenaarion pääpiirteittäin. Samalla esitän ilmoille toiveen, että tälle asialle tehdään jotain! Kuka tekisi tälle jotain? Blogini ei voi varmaan kovin paljon millekään, mutta aina se raasu yrittää sinnikkäästi.
lipa kerran vammaisten (tai mielenterveyspotilaiden, tai päihdekuntoutujien, tai...) asumispalvelu Himatuikku, jonka oli perustanut palvelun kohderyhmän etujärjestö. Siellä oli vakiintunut, työstään innostunut, sitoutunut henkilökunta. Talon toimintaperiaatteet kuvastivat etujärjestön korkeaa etiikkaa ja aitoa välittämistä asiakaskunnasta. Kunta maksoi kohtuullista korvausta toiminnasta, koska järjestön tavoitteena ei ollut tehdä voittoa, vaan tarjota hyvä koti vammaisille ihmisille. Tämä tavoite tuntui asukkaiden ja heidän läheistensä palautteen perusteella toteutuvan hyvin.
Koska kilpailuttaminen on Hyvä Asia ja säästää teoriassa verorahoja ja eeuukin sitä vaatii, asumispalvelukin ajastaan tuli kilpailutetuksi. Suuri, monissa kunnossa toimiva firma Asumistehdas Oy teki Himatuikkua halvemman tarjouksen. Kunta katsoi olevansa velvollinen ostamaan jatkossa palvelun Asumistehtaalta. Himatuikku häädettiin kunnan omistamista tiloista ja Asumistehdas palkkasi omat, halvemmat, vähemmän koulutetut ja määrältään vähäisemmät työntekijät.
Asumistehdas ei ollut erityisen hyvin perehtynyt vammaisryhmän erityistarpeisiin eikä henkilökunta lainkaan tuntenut asukkaita, joten pitkään tuli sekalaisia ongelmia tapaturmista käsirysyihin ja depressioon. Työntekijät viihtyivät huonosti, koska kaikista resursseista tingittiin halvan hinnan takia eikä työhön sitoutuminen ollut helppoa. Asukkaat alkoivat taantua, karkailla, tulla huonokuntoisemmiksi. Lääkemenot kasvoivat, kun rauhoittavia ja unettavia lääkkeitä alettiin käyttää enemmän.
Kun tuli seuraava sopimuksen uusimisen paikka, Himatuikku oli aikoja sitten hajonnut taivaan tuuliin, työntekijät sijoittuneet kuka minnekin, joten todellista kilpailua Asumistehtaalle ei ollut olemassakaan. Näin Asumistehdas sai itse määrätä hintansa jatkossa, tuottaa mainiot määrät voittoa osakkeenomistajille ja pikkuhiljaa vallata itselleen monopoliaseman monissa suomalaisissa pikkukunnissa.
Happy end osakkeenomistajalle, mutta most unhappy yhteisölle, veronmaksajille, asumispalvelun työntekijöille ja käyttäjille sekä heidän läheisilleen.
lipa kerran vammaisten (tai mielenterveyspotilaiden, tai päihdekuntoutujien, tai...) asumispalvelu Himatuikku, jonka oli perustanut palvelun kohderyhmän etujärjestö. Siellä oli vakiintunut, työstään innostunut, sitoutunut henkilökunta. Talon toimintaperiaatteet kuvastivat etujärjestön korkeaa etiikkaa ja aitoa välittämistä asiakaskunnasta. Kunta maksoi kohtuullista korvausta toiminnasta, koska järjestön tavoitteena ei ollut tehdä voittoa, vaan tarjota hyvä koti vammaisille ihmisille. Tämä tavoite tuntui asukkaiden ja heidän läheistensä palautteen perusteella toteutuvan hyvin.Koska kilpailuttaminen on Hyvä Asia ja säästää teoriassa verorahoja ja eeuukin sitä vaatii, asumispalvelukin ajastaan tuli kilpailutetuksi. Suuri, monissa kunnossa toimiva firma Asumistehdas Oy teki Himatuikkua halvemman tarjouksen. Kunta katsoi olevansa velvollinen ostamaan jatkossa palvelun Asumistehtaalta. Himatuikku häädettiin kunnan omistamista tiloista ja Asumistehdas palkkasi omat, halvemmat, vähemmän koulutetut ja määrältään vähäisemmät työntekijät.
Asumistehdas ei ollut erityisen hyvin perehtynyt vammaisryhmän erityistarpeisiin eikä henkilökunta lainkaan tuntenut asukkaita, joten pitkään tuli sekalaisia ongelmia tapaturmista käsirysyihin ja depressioon. Työntekijät viihtyivät huonosti, koska kaikista resursseista tingittiin halvan hinnan takia eikä työhön sitoutuminen ollut helppoa. Asukkaat alkoivat taantua, karkailla, tulla huonokuntoisemmiksi. Lääkemenot kasvoivat, kun rauhoittavia ja unettavia lääkkeitä alettiin käyttää enemmän.
Kun tuli seuraava sopimuksen uusimisen paikka, Himatuikku oli aikoja sitten hajonnut taivaan tuuliin, työntekijät sijoittuneet kuka minnekin, joten todellista kilpailua Asumistehtaalle ei ollut olemassakaan. Näin Asumistehdas sai itse määrätä hintansa jatkossa, tuottaa mainiot määrät voittoa osakkeenomistajille ja pikkuhiljaa vallata itselleen monopoliaseman monissa suomalaisissa pikkukunnissa.
Happy end osakkeenomistajalle, mutta most unhappy yhteisölle, veronmaksajille, asumispalvelun työntekijöille ja käyttäjille sekä heidän läheisilleen.
torstaina, tammikuuta 03, 2008
Ajattelu, tuo öinen vitsaus
Tipaton tammikuu on edennyt peräti kolmanteen päivään eikä edelleenkään tee pipiä. Paitsi vähän SP:lle, joka on tottunut harva se ilta rentoutumaan työ- ja perhehulinan päälle 1-2 keijolla. Huomenna riipaisee vähän Artturin visan kohdalta, vaikka en luultavasti väänny paikalle. Viikonloppuna punkkuhammasta kolottanee, mutta en odota vakavampia seuraamuksia.Eniten kiusuaa se, että odotin nopeasti kohentuvia yöunia liikkumisen ja holittomuuden myötä, mutta mitä vielä! Viime yönä ajatukset riivasivat melatoniinilisääkin uhmaten koko yön eikä pötköttelytoimi tuntunut nukkumiselta laisin. Onnistuin myös nukkumatta näkemään kasoittain hankalia ja kulmikkaita unia. Yhdessä pelkäsin Zepalle sattuneen jotain, koska hän ei ollut päivittänyt blogiaan päivään tai peräti kahteen. Siis daa! Pettymykset ovat vain väärinmitoitettujen odotusten seuraamuksia, joten yritän lopettaa unikuusiin kurkottelun. Ei yöllisiä kapsahduksia ihminen jaxxa.
Kirjastoretkemme oli kohtalainen menestys, vaikka etukäteen vähän jännitti, miten Esikoinen jaksaa. Hän ei enää halua tehdä palapelejä! Ongelmisto! Hän ei välitä juuri piirrelläkään tai roplata tietokonetta. Eikä tutkia neliskanttisia lehteviä esineitä, joita kirjastoissa on kiusaksi asti. Jatkamme harjoituksia. Vielä autismi antaa tilaa kirjahulluusgeenille, tai muuten.
Menimme Tosikoisen lempikirjastoon, joka on kuulemma lempikirjasto siksi, että siellä on paljon hyviä kirjoja. Tosin kaikissa muissakin kirjastoissa on hänen mukaansa paljon hyviä kirjoja. Lempikirjastossa on sisällä pieni kirjastotalo, jossa on myös hyviä kirjoja, mikä ilmeisesti ratkaisee tämän lempikysymyksen. Ovella hatut (musta, punainen, violetti kokojärjestyksessä) silmillä liikkuvaa revohkaamme tuli vastaan Soikkelin näköinen mies, jota ilmiselvästi hymyilytti.
Lopetan tarpeellisen informaation tarjoamisen tältä erää tähän. Kiittäkää siitä entiteettejä.
keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008
Rumat ne elämänkokemuksella koreilee
En niin välittäisi uudenvuodenlupauksista, kun elämäni on tulevanakin vuonna vahvasti omaishoitajatyyppistä. Milloin tahansa mitkä tahansa suunnitelmat voivat mennä myttyyn, jos Esikoiselle tulee takapakkia. Kannattaako lupailla, jos lupauksia ei voi pitää?
Olen melko onneton kaveri ja surkea ystävä. Jos olisi hetki aikaa, ei ole aivoja ja jos olisi enemmän aikaa, saatan olla alavireinen tai omanapainen. Jos lienen joskus reipasta seuraa, kuulumiseni ovat usein huononpuoleisia, mihin moni väsyy matkan varrella. En muista enkä jaksa tarpeeksi. En voi luvata tilanteen kohenevan.
Yksi pyrkimykseni näyttää kuitenkin edelleen mahdolliselta: valmistuminen kesällä. Teen opettajaopinnoista vain välttämättömät, jotten katkea. Loput kesällä ja ensi lukuvuonna. Samoin puuttuvat filologian kurssit saavat odottaa. Kahteen aineeseen on mahdollista saada täydennysopinto-oikeus, joten niillä on turha näännyttää itseään tässä vaiheessa. Onneksi kullanarvoinen opettajani haluaa järkkäillä asioita kanssani! Alkoi nimittäin jo kovasti puristaa rintaa, kun katselin aikatauluja. Nyt tuntuu siltä, että ponnistus kannattaa.
En osaa pitää tutkintoa itseisarvona, se ei muuta minua tai oppineisuuttani mihinkään, ei heiluttele statustani omissa silmissäni, ei vaikuta ammattitaitooni. Se on kuitenkin merkki jonkin kokonaisuuden saamisesta valmiiksi ja siirtymisestä eteenpäin. Tuntuu hyvältä saada jonkinlainen piste perään pitkälle opinnoinnille. Gradu on tietysti myös nakertanut mieltä taka-alalla vaikka kuinka kauan. Väkisinkin sellainen tuntuu jossain, vie energiaa muilta asioilta.
Uuden vuoden kunniaksi olen myös esittänyt itsehyväksyntäosastolle resurssien lisäämistä (enkä ole ainoa). Olen lihava, voi voi, mutta hyvässä kunnossa ja koko ajan paranee. Elämäntapani miinus alkoholi ja nukkuminen ovat varsin hyvällä tolalla. Olen väsynyt, mutta jaksan tehdä suuria pieniä asioita. En ole enää nuori ja kaunis, vaan näkymätön keski-ikäinen, mutta tilalle olen saanut äärettömän mielenkiintoisia ja elämää täynnä olevia vuosia ja niiden myötä monenlaista ymmärrystä.
Nuori minäni on aivan kauhuissaan siitä, miten naiset haaskaavat ainutkertaiset lahjansa ja elämänsä johonkin sellaiseen kuin vammaisen lapsen hoito. Aikuinen minäni tuumaa, että tämä on ollut kaikkea muuta kuin haaskaamista. Jos nuori minäni ei ymmärrä toisen ihmisen auttamisen arvoa, kerrottakoon hänelle vaikka, että elämä vammaisen lapsen äitinä on opettanut minua ainakin yhtä paljon kuin kaikki opinnot yhteensä esikoulusta lähtien.
Olen melko onneton kaveri ja surkea ystävä. Jos olisi hetki aikaa, ei ole aivoja ja jos olisi enemmän aikaa, saatan olla alavireinen tai omanapainen. Jos lienen joskus reipasta seuraa, kuulumiseni ovat usein huononpuoleisia, mihin moni väsyy matkan varrella. En muista enkä jaksa tarpeeksi. En voi luvata tilanteen kohenevan.
Yksi pyrkimykseni näyttää kuitenkin edelleen mahdolliselta: valmistuminen kesällä. Teen opettajaopinnoista vain välttämättömät, jotten katkea. Loput kesällä ja ensi lukuvuonna. Samoin puuttuvat filologian kurssit saavat odottaa. Kahteen aineeseen on mahdollista saada täydennysopinto-oikeus, joten niillä on turha näännyttää itseään tässä vaiheessa. Onneksi kullanarvoinen opettajani haluaa järkkäillä asioita kanssani! Alkoi nimittäin jo kovasti puristaa rintaa, kun katselin aikatauluja. Nyt tuntuu siltä, että ponnistus kannattaa.
En osaa pitää tutkintoa itseisarvona, se ei muuta minua tai oppineisuuttani mihinkään, ei heiluttele statustani omissa silmissäni, ei vaikuta ammattitaitooni. Se on kuitenkin merkki jonkin kokonaisuuden saamisesta valmiiksi ja siirtymisestä eteenpäin. Tuntuu hyvältä saada jonkinlainen piste perään pitkälle opinnoinnille. Gradu on tietysti myös nakertanut mieltä taka-alalla vaikka kuinka kauan. Väkisinkin sellainen tuntuu jossain, vie energiaa muilta asioilta.
Uuden vuoden kunniaksi olen myös esittänyt itsehyväksyntäosastolle resurssien lisäämistä (enkä ole ainoa). Olen lihava, voi voi, mutta hyvässä kunnossa ja koko ajan paranee. Elämäntapani miinus alkoholi ja nukkuminen ovat varsin hyvällä tolalla. Olen väsynyt, mutta jaksan tehdä suuria pieniä asioita. En ole enää nuori ja kaunis, vaan näkymätön keski-ikäinen, mutta tilalle olen saanut äärettömän mielenkiintoisia ja elämää täynnä olevia vuosia ja niiden myötä monenlaista ymmärrystä.
Nuori minäni on aivan kauhuissaan siitä, miten naiset haaskaavat ainutkertaiset lahjansa ja elämänsä johonkin sellaiseen kuin vammaisen lapsen hoito. Aikuinen minäni tuumaa, että tämä on ollut kaikkea muuta kuin haaskaamista. Jos nuori minäni ei ymmärrä toisen ihmisen auttamisen arvoa, kerrottakoon hänelle vaikka, että elämä vammaisen lapsen äitinä on opettanut minua ainakin yhtä paljon kuin kaikki opinnot yhteensä esikoulusta lähtien.
tiistaina, tammikuuta 01, 2008
Tipoilta pääsy kielletty
Päätimme SP:n kanssa jossain pussailun, halailun ja yleisen uuveenvieton huumassa viettää tänä vuonna tipatonta tammikuuta. Pari tippaa lipsahti vuodenvaihteessa tammikuun puolelle, kun ei sitä skumppaa voinut happanemaankaan jättää, mutta tässä sitä ollaan, monta tuntia jo ihan selvin pollin. Järkeilimme niin, että mitä hankalammalta tipattoman tammikuun viettäminen tuntuu, sitä painavammat syyt viettää sellainen.Siispä tipat, etsikää muita paikkoja hengailullenne! Meiltä ei nyt löydy sijaa. On hauskaa kokeilla absoilua, etenkin yhdessä puolison kanssa.
Olen hirvittävän väsynyt tähän jatkuvaan väsymykseen, joten on hyväksi myös katsoa, miltä tilanne näyttää kokonaan ilman etanolia. Vanhemmiten kaamos on alkanut purra minuakin nilkkaan (mitä en olisi uskonut aiemmin) ja viinin siemailu iltaisin mukamas sitä huojentaa. Harmi vain, että vaikutus kokonaisuudessaan saattaapi olla päinvastainen.
Veikkaan, että stressinpurku salilla tulee entistä tärkeämmäksi kotimme aikuisväestölle. Niinpä meille kasvaakin suunnattomia lihaskimppuja. Joka holitta kasvaa, se hunkkina kuolee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
